On the Road to Nowhere

Well we know where were goin
But we dont know where weve been
And we know what were knowin
But we cant say what weve seen
And were not little children
And we know what we want
And the future is certain
Give us time to work it out

Were on a road to nowhere
Come on inside
Takin that ride to nowhere
Well take that ride




I´m feelin okay this morning
And you know,
Were on the road to paradise
Here we go, here we go




Maybe you wonder where you are
I dont care
Here is where time is on our side
Take you there...take you there

Were on a road to nowhere
Were on a road to nowhere
Were on a road to nowhere

Theres a city in my mind
Come along and take that ride
And its all right, baby, its all right




Theres a city in my mind
Come along and take that ride
And its all right, baby, its all right

And its very far away
But its growing day by day
And its all right, baby, its all right

They can tell you what to do
But theyll make a fool of you
And its all right, baby, its all right

Were on a road to nowhere




A woman made a man
A man he made a house
And when they lay together
Little creatures all come out

Well, Ive seen sex and I think its alright
It makes those little creatures come to life
I can laugh or I can turn away
Well, Ive seen sex and I think its okay

We are creatures, creatures of love
We are creatures, creatures of love
From the sleep of reason, a life is born
We are creatures, creatures of love

Its okay to be afraid
When the blue sparks hit your brain
We can love one another
Ive been told that its okay





Doctor, doctor, tell me what I am
Am I one of those human beings
Well I can laugh or I can learn to think
So help me now to find out what I feel

We are creatures, creatures of love
We are creatures, creatures of love
Weve been here forever, before you were born
We are creatures of love, we are creatures of love

A man can drive his car
And a woman can be a boss
Im a monkey and a flower
Im everything at once

Well, a woman and a man can be together
If they decide to theyll make little creatures
Watch em now!
Little creature of love
With two arms and two legs
From a moment of passion
Now they cover the bed

We are creatures of love, we are creatures of love
We are creatures, creatures of love
We are creatures, creatures of love
From the sleep of reason, a life is born
We are creatures of love, we are creatures of love





Heard of a van that is loaded with weapons,
packed up and ready to go
Heard of some gravesites, out by the highway,
a place where nobody knows
The sound of gunfire, off in the distance,
I'm getting used to it now
Lived in a brownstore, lived in the ghetto,
I've lived all over this town

This ain't no party, this ain't no disco,
this ain't no fooling around
No time for dancing, or lovey dovey,
I ain't got time for that now





I cant seem to face up to the facts
Im tense and nervous and i
Cant relax
I cant sleep cause my beds on fire
Dont touch me Im a real live wire

Psycho killer
Quest que cest
Fa fa fa fa fa fa fa fa fa far better
Run run run run run run run away
Psycho killer
Quest que cest
Fa fa fa fa fa fa fa fa fa far better
Run run run run run run run away

You start a conversation you cant even finish it.
Youre talkin a lot, but youre not sayin anything.
When I have nothing to say, my lips are sealed.
Say something once, why say it again?

Psycho killer,
Quest que cest
Fa fa fa fa fa fa fa fa fa far better
Run run run run run run run away
Psycho killer
Quest que cest
Fa fa fa fa fa fa fa fa fa far better
Run run run run run run run away



And all I see is little dots
Some are smeared and some are spots
Feels like a murder but thats alright
Somebody said theres too much light
Pull down the shade and its alright
Itll be over in a minute or two.

Im charged up...dont put me down
Dont feel like talking...dont mess around
I feel mean...i feel o.k.
Im charged up...electricity

The boys are making a big mess
This makes the girls all start to laugh
I dont know what theyre talking about
The boys are worried, the girls are shocked
They pick the sound and let it drop
Nobody know what theyre talking about

Im charged up...Im kinda wooden
Im barely moving...i study motion
I study myself...i fooled myself
Im charged up...its pretty intense.
Im charged up...dont put me down
Dont feel like talking...dont mess around
I feel mean...i feel o.k.
Im charged up...electricity.




I dont know why I love her like I do
All the changes you put me through
Take my money, my cigarettes
I havent seen the worst of it yet
I wanna know that youll tell me
I love to stay
Take me to the river, drop me in the water
Take me to the river, dip me in the water
Washing me down, washing me down

I dont know why you treat me so bad
Think of all the things we could have had
Love is an ocean that I cant forget
My sweet sixteen I would never regret

I wanna know that youll tell me
I love to stay
Take me to the river, drop me in the water
Push me in the river, dip me in the water
Washing me down, washing me




nd you may find yourself living in a shotgun shack
And you may find yourself in another part of the world
And you may find yourself behind the wheel of a large automobile
And you may find yourself in a beautiful house, with a beautiful
Wife
And you may ask yourself-well...how did I get here?

Letting the days go by/let the water hold me down
Letting the days go by/water flowing underground
Into the blue again/after the moneys gone
Once in a lifetime/water flowing underground.

And you may ask yourself
How do I work this?
And you may ask yourself
Where is that large automobile?
And you may tell yourself
This is not my beautiful house!
And you may tell yourself
This is not my beautiful wife!

Letting the days go by/let the water hold me down
Letting the days go by/water flowing underground
Into the blue again/after the moneys gone
Once in a lifetime/water flowing underground.

Same as it ever was...same as it ever was...same as it ever was...
Same as it ever was...same as it ever was...same as it ever was...
Same as it ever was...same as it ever was...


All lyrics by TALKING HEADS

Pale Cale

Kesällä asiat saavat uuden muodon. John Cale heittää tiukan setin täydelle Tavastialle. Kaikki ovat innoissaan (paitsi se pojan nilkki joka arvostelee keikan Hesariin, ja jonka yhteystiedot ovat jo matkalla Moskovaan). Jatkoilla dr. Muzan salakapakassa kuuluisan kapellimestarin poika analysoi Zappan musaa. Kukaan ei ole innoissaan. Onneksi tyypille tulee kiire aamun valjetessa jatkamaan never ending touriaan Tallinkille.

Tässä kaupungissa on liikaa kuuluisien isien lahjakkaita poikia. Pelikenttä on muuttunut. Alemman tason elukat ajavat ohitse, eivätkä ymmärrä mikä oli pelin henki joskus kun hyvinvointivaltion koulutuskoneistoja ei oltu saatu vielä toimimaan. Mutta mikä oli pelin henki tänään, sitä ihmettelemme viimeistään jonkin päivän huomisena, toteamme lähtiessämme salille hormooniukkojen kanssa heittämään nykyisen elämämme hetulaa.

John Calen keikalle lähetetyt harmaisiin teryleenihousuihin ja läskipohjakenkiin pukeutuneet tyypit kuvataan tietenkin, ja kuvat lähetetään seuraavana päivänä analysoitaviksi hermokeskukseen. Samalla pistän joka viikkoisen raporttini erään julkisen hallinnon organisaation koodaajista Silicon Valleyhin naurettavaksi. Nämä kun edustavat tietoteknisissä taidoissaan vuotta 1997, jolloin vielä uskottiin kyettävän kätkemään jälkensä verkossa. Mutta nuokin jäljet jäivät jäljelle parin tyypin arkistoidessa varmuuden vuoksi kaiken silloisen nettiliikenteen. Että terkut vaan; älkää ihmetelkö jos pimenee jossain vaiheessa kesken tärkeitä "koodaushommianne". Vain elämää, ei sen enempää on kaikki tää, kuten Irwin lauleskeli.

Samaan aikaan toisaalla, kaikkialla, sota jatkuu, sota. The Conservetive Voice lataa päivän sodanjulistuksen. Maailma nähdään jälleen sodan termein. Sauli Niinistön mukaan nyt käydään kolmatta maailmansotaa hupenevista energiaresursseista. Mutta rikkaiden ja köyhien välisessä kamppailussakin katsotaan tarpeelliseksi vielä lyödä lyöyjä:

Katrina Relief a Microcosm of Welfare State
June 18, 2006 10:58 AM EST

During his 1994 Contract with America tour, one of Newt Gingrich’s pet themes was the unchecked growth of the welfare state. He spoke of federal food stamps as just another form of currency.

He said that the problem was just an indicator of the dire need for welfare reform and that unless Republicans got control of Congress, things would only get worse. America agreed, and we gave the GOP the reins of power. Now, eleven years into Republican control of the U.S. House and Senate and five years into a Republican presidency, and despite a sweeping welfare reform bill a decade ago, we now learn of a massive federal boondoggle involving the FEMA funds handed out like candy to Hurricane Katrina “victims.” My question: What did we expect?

The key element that seems to have escaped the president and the GOP leadership now in control of Congress is that, quite simply, they are not in control of the agenda. The socialist entitlement programs that have plagued our Republic since FDR have become so entrenched that any serious discussion of their merit is automatically precluded. Too many of us have simply accepted the idea that government should care for us in our time of need.

The frightening thing for those of us with a stubborn libertarian streak is that this mentality has now permeated every level of every federal bureaucracy, regardless of which party is in power. In the last decade, it has even permeated state government thinking as well.

The city of New Orleans, Louisiana, was the quintessential showcase of the squalor produced by 75 years of the welfare state. Filled with poor, dependent, minority citizens, living below sea level in a city protected by inadequate levees and ruled by some of the most corrupt politicians ever to buy an election, the rest of the country understands that this city was a disaster waiting to happen. We all understand it, but no one wants to talk about it.

After Hurricane Katrina, the immediate clamor was for the federal government to throw billions of our tax dollars at the problem. FEMA was not doing enough quickly enough! More had to be done now! In a knee-jerk response to this incessant badgering from the press and Democrats eager for any opportunity to embarrass the Bush Administration, debit cards were handed out to anyone and everyone, without so much as a pretense of accountability. Individuals who listed their addresses as post office boxes received multiple payments for having their “homes” destroyed. Caribbean vacations, $200-per-bottle Dom Perignon champagne, season tickets to New Orleans Saints professional football games, pornography, divorce lawyers and sex change operations were just a few of the outrageous items purchased.

Again, the question must be asked: What did we expect? We handed debit cards to irresponsible, displaced people with nothing to lose, told them they were as good as cash for any purpose whatsoever — and then expected an outcome other than the massive fraud that has resulted.

There is a silly liberal idea that human beings are basically good and will do the right thing when given the opportunity. That idea should be thrown onto the garbage heap of discredited notions after this fiasco, but I would not bet the farm on it, because this problem is now systemic. Three quarters of a century of being told that the nanny-state is our salvation has taken its toll. The elite media, our mediocre government schools and federal bureaucrats themselves have beaten the drum of socialism for so long, the idea of individual initiative and personal responsibility has almost disappeared from our national lexicon. For too long, we have accepted the idea that dependent people are helpless and therefore must be given money out of the federal treasury whenever they are in trouble, and apparently, no one has the guts to say “no!”

© Copyright 2006 by Doug Patton

Doug Patton is a freelance columnist who has served as a political speechwriter and policy advisor to conservative candidates, elected officials and public policy organizations. His weekly columns are published in newspapers across the country and on selected Internet web sites, including TheConservativeVoice.com and GOPUSA.com, where he is a senior writer and state editor. Readers may e-mail him at dougpatton@cox.net

Vodka Connecting People

"Vodka sales exceeded 14 billion dollars last year, when Russians consumed 247 million decaliers of the drink, according to consultancy Business Analytica", kirjoittaa St. Petersburg Times.



Vapaus tulee kalliiksi, näkökulmasta riippuen. Venäläisen miehen keskimääräinen elinikä on Neuvostoliiton romahduksen jälkeen laskenut 59 vuoteen. Naiset elävät sentään 72 vuotiaiksi. 140 miljoonan asukkaan valtakunnassa kuolee vuosittain 700.000 tuhatta ihmistä enemmän kuin syntyy. Kansakunta tekee siis tehokkaasti selvää jälkeä itsestään.




Mutta vodka on hyvää ja jos sitä juo riittävästi alkaa tapahtua.



Pietarin metro on maailma syvin. Rullaportaissa ehtii miettiä kuinka pitkä matka on pitkä matka? Tämä on se mesta jossa sinut kuulemma ryöstetään ja mukiloidaan. Miliisit etsivät tekosyytä antaa sinulle sakot. Saan ne videokameran heiluttelemisesta. Sakot kandee maksaa heti; pääsee vähemmällä ja tulee halvemmaksi. Vaihtoehtona on vakoilusyyte ja matka Siperian perukoille entisen Venäjän rikkaimman oligarkin Hodorkovskin joukkosellikumppaniksi.



Kaupunki vaurastuu silmissä. Se on yksi Euroopan tulevista keskeisistä metropoleista, vaikka tavallinen suomalainen yhdistää sen ns. historiallisista syistä ankeuteen, rikokseen ja huoriin. Mutta pahinta on, että me suomalaiset näytämme ulkonäöltämme ryssiltä. Sen tajuaa käveltyään vähän aikaa pitkin Pietarin katuja. Siksi siellä tuntee olonsa kotoisaksi, vaikka voi samalla elää miljoonametropolin väkijoukkojen suojissa.



Iisakin kirkko on komea turistirysä. Olen aina miettinyt mitä tarkoittaa sanonta: "Rakennettiin kuin Iisakin kirkkoa". Ei selviä, sillä sitä rakennettiin vain nelisenkymmentä vuotta, mutta kaiketi suomalaisten silmissä sekin oli loputtoman pitkä aika. Keskiajan katedtraaleja rakenntettiin satoja vuosia, sillä silloin kenelläkään ei ollut minnekään kiire. Barcelonassa Gaudin suunnittelema La Sagrada Famiglia on edelleenkin kesken, eikä todennäköisesti valmistu koskaan.



Mielenkiintosinta on aina mennä syrjäkaduille ja niiden syrjäisille sisäpihoille. Siellä elää toinen maailma, vaikka Pietaria on viime vuosina restauroitu siihen malliin, että Suomen valtion rahat eivät olisi riittäneet edes murto-osaan kohteista. (Tosin ei Suomessa ole edes kohteita.) Kaupunki alkaa olla keskustasta hyvä lymypaikka stadin tylsän puoleiseen elämäntapaan kyllästyneelle.



Tapaan yöllä Moskovan asemalla Vladivostokin yhteyteni. Hän paljastaa sivusuunsa, että Venäjä ja Amerikka hyökkäävät vuoden kuluessa Iraniin. Olen valmis vetoon, mutta upseerin hommissa leipänsä tienaava tuplaa summan heti. Virkansa puolesta hän kuulustelee minua Iranin asevoimien tilasta. Montako Mirage hävittäjää heillä on? Paljastan epäröimättä, että 12. Tieto kirjataan tarkasti ylös ja lähtee vielä saman yönä Langley`n. Hänen salarakkaansa paljastaa, että presidentti Putin asuu hänen naapurissaan Pietarissa. Kuulen saman tiedon muualtakin, joten kai senkin ukon on jossain asuttava. Miksei vaikka kotikaupungissaan?



Yöllä Pietari svengaa, eikä trobeleja esiinny. Keskustassa on kova kuri, vaikka miliisejä ei juuri näy. Ei tosin humalaisiakaan eikä muita hämärän puuhamiehiä.



Päivällä huomaan, että vaikka kansakunta tekee kuolemaa, perinteisiä häitä vietetään Kirkon Veren Päällä liepeillä. Kun toiset alkavat rakastaa, alkavat toiset tehdä kuolemaa.



Dostojevski meinasi tulla hulluksi kun joutui viettämään talven Länsi-Euroopassa. Hän oli itsemurhan partaalla, koska ei saanut tuntea rakastamansa Pietarin fiilistä. Tilannetta tosin pahensi hänen krooninen uhkapelaamisensa, joka lopulta sulki vippaajien kukkarot. Fiiliksistään hän kirjoitti pienoisromaanin "Pelurit", joka on kohtalainen psykologinen kuvaus pelihimoisen ihmisen maailman omituisuudesta.



Dostojevskin asunto on museo. Hänen kuoltuaan vuonna 1881 vaimo ja lapset muuttivat muualle. Eikä Doston uskonnolis-mystinen maailmankuva saanut kunnollista tunnustusta koskaan Neuvosto-Venäjällä.



Pietarissa slobo rocks! Suomalainen klubikansa etsii kellareista meininkiä, joihin ei kotimaassa ole toivoakaan. Ilmapiiri on rela, eikä porukat koko ajan jahtaamassa toisiaan nyrkit pystyssä kuten Helvetin Enkelit Pöksymäen baarin karaokeillassa, joka onkin ainoa asia mitä Suomesta kaipaan.

Another Green World

Kysymys on selkäytimen jatkeesta, asiasta joka menee pilalle analysoimalla. Vihollinen seisoo muurina tukkien pakotiet. Sinun on iskettävä pisto kohtaan, johon hän ei sitä odota. Uudet Umbrot repivät kantapäät auki, vihollinen johtaa rankkuskabaa 3-2. Jäljellä kaksi kutia. Tiedän että kylmähermoisin hoitaa homman. Voitan lopulta 4-3. Siinä jälleen ihmettelemistä hyvinvointivaltion historiaa ja ilmastonmuutosta pohtiville. Tässä yhden ihmisen maailmankaikkeudessa viimeinen kuti ratkaisee. Koska hoidan sen pesään, ja vastustaja hermot reistaa, elämä on kaikesta huolimatta hyvää, hienoa ja fucking fantastista!



Nämä kaverit ovat pahimpia mahdollisia vastustajia. He levittävät mustat liimanäppinsä kaikkien mahdollisten kutien eteen. Ainoastaan mahdottomia he eivät pysty torjumaan. Nämä tyypit on ohjelmoitu paljon nerokkaammin kuin Playstation2, jonka logiikan vika on siinä, että se on liian loogista. Ihmisen loogisin piirre, joka erottaa hänet elukoista, on harkittu epäloogisuus, näennäisen järjettömät siirrot.Yllättvä etnometodologinen siirto panee koneen tilttiin. Siksi San Franciscossa viime viikolla esitelty Playstation3 sai vähemmän huomiota kuin Xboxin ja Nintendon uudet koneet. Mutta vielä on matkaa ennen kuin livesessiot alamaailman verta, hikeä ja spermaa tihkuvissa puulaakiliigoissa voidaan jättää väliin.

Varsinkin kun FC Borderline saa vahvistuksekseen laumallisen kiihkeitä opiskelijaämmiä, jotka väittävät kentän olevan varattu heille. Ennen kuin Afrikan laivasta tärkeämpien pelihommien vuoksi jäänyt Speedy M. ottaa rautaputkensa esiin, sekakäytöstä seestynyt dr. Muza keksii ratkaisun: Pelaamme tästä lähtien tiistaisin sekajoukkuein. Speedy M. ehdottaa vielä parin vaihtoa kesken pelin, koska on tuhonnut aivonsa Afrikan eksooottisilla huumeilla ja pilluilla, eikä tajua homman ideaa kokonaisvaltaisesti.

Pelissä käy surkeasti, joten en kerro enempää. Viikon kuluttua kaikki voi olla ryhmäseksin...session jälkeen toisin.



Pelin jälkeen kerron lähteväni loppuviikoksi Pietariin.

- Mitä sä siellä?
- Käyn tapaamassa yhtä tuttua.
- Muista kattokävely.
- Kuule Speedy, mitä sä oot taas vetänyt?
- Siellä Pietarissa tehdään kierroksia katoille. Kandee mennä, mutta älä ole niin kännissä, että tipahdat katuun.

Tietopuolisena kaverina itseään pitävä tohtori Muza antaa minulle matkaevästykseksi tarpeellisen riittävän lyhyen historiallisen katsauksen:

- Suomalaiset osallistuivat Pietarin piiritykseen. Miljoona ihmistä kuoli. Hitler yritti lahjoittaa kaupungin suomalaisille, mutta Mannerheim oli sen verran tolkuissaan, että tajusi ettei sitä olisi kuitenkaan pystytty pitämään. Siellä oli yhtä paljon asukkaita kuin Suomessa. Niinpä Hitler joutui panemaan suunnitelmat uusiksi; väestö vietäisiin maaseudulle ja kaupunki räjäytettäisiin taivaan tuuliin. Mutta kun sakut olivat jo Leningradin porteilla ja varmoja kaupungin kukistumisesta, lähetettiin osa joukoista valtaamaan Moskovaa. 900 päivän piirityksen jälkeen sakut joutuivat ottamaan jalat alleen, sillä raivostuneet ryssät hyökkäsivät heidän heikentyneisiin asemiinsa armotta.
- Jo sulla on sotajutut. Mä aion hakea takaisin neljä vuotta sitten sinne hukkaamani kengät. Miliisit varastivat ne laukustani, kun kantoivat minua junaan Suomen asemalla. Ne olivat hyvät Kalkutasta ostetut kävelykengät, joten haen ne takaisin.
- Mä tuun mukaan, Speedy M. innostuu ja alkaa tehdä kentän laidalla ilmaa halkovia karatelyöntejä.
- Ei onnistu. Mulla on muutama juttu siellä, joita en halua sun tulevan sotkemaan.
- Saatanan syndikadisti, Speedy M. tuhahtaa. Dr. Muza kehottaa käymään klubeissa, vaikka olinkin ajatellut kyniväni uusrikkaat pokerissa Pietarin kasinoilla.

The LoFi People in HiFi Country

Koska ei ole äitienpäivä, eikä viereisen huoneen naistutkijaksi kutsuttu vanha piika ole äiti, kutsun hänet kulttuuriajelulle kansallisiin kohteisiin. Näemme kuuluisan säveltäjän talon, jossa hän mietti elämänsä viimeiset 28 vuotta kuulemma säveltäen definitiivistä kymmenettä sinfoniaansa sillä seurauksella, että poltti koko roskan vähän ennen kuolemaansa. En usko; tyyppi ei saanut mitään paperille, mutta saahan sitä selvitellä jälkipolvet hänenkin asioitaan parhain päin.

Naistutkija haluaa virittää keskustelua Gilles Deuleuzen filosofiasta.
- Mistä vitun Deleuzen filosofiasta? Ne hänen rihmastohöpinänsä ovat ihan hatusta vedettyjä. Niitä ei ota tosissaan kuin elämäänsä pettyneet yhteiskuntatieteilijät. Poetiikka kun on hieno isku globaalin kapitalismin hegemonian nujertamiseksi...
- Saatana ei olisi pitänyt lähteä tälle reissulle. Sulle ei ole mikään pyhää. Haukut Freudinkin juuri suomennetut tärkeät puuttuvat lenkit psykoanalyyttisen teorian ikuisista prinsiipeistä.
- Häh mä mitään hakun? Ei niitä kukaan täysjärkinen ota muutenkaan todesta. Voi mun ruuti olla oikeista paikoista märkää, mutta en mä sentään ala antamaan ruumiille tekohengitystä!

Tunnelma on pilalla. Tämän siitä saa kun uskottelee olevansa lähimmäistään rakastava urheileva hyvä ihminen. Kaikki sekopäisten teorioidensa avulla elämän syrjässä rimpuilevat tyypit yrittävät vetää sinutkin upoksiin.

Katsomme taloa ja kuuluisan säveltäjän hautaa. Vanha piika ei puhu mitään. Kuuntelen iPodista Marvin Gayen suurimpia hittejä. Seuraavakasi hurautamme tosi ison tönön luokse Haloseniemeen. Talossa asui kaikenlaisia taidemaalareita. Eniten minua kuitenkin kiinnostaa miten he onnistuivat pitämään niin helvetin ison tönön talvisin lämpimänä? Motti halkoja on taatusti mennyt hujauksessa.




Vanha piika alkaa leppyä kun vielä hurautan kulttuurikierroksemme päätteeksi Hvitträskiin. Siellä asui niin paljon kuuluisia arkkitehtejä viime vuoisadan vaihteessa, että ei mitään rajaa. Saarisen porukka kuitenkin lähti Amerikkaan vuonna 1923, eikä enää koskaan tullut takaisin. Heidän Eero-poikansa esitellään Metropolitanin taidemuseossa määreellä: "American (born Finnish). Suomalaiset eivät tule koskaan takaisin, olen jo ennnekin havainnut kolutessani maailman etu- ja takamaastoja. Täällä ei ole mitään erityistä ja televisiosta tulee vuosi vuodelta huonompaa ohjelmaa.

Kerron näkemyksistäni läheisimmälle työtoverilleni, mutta hän ei yksinkertiasesti ole vastaanottavalla päällä:
- Tuki jo saatana se turpas. Tässä sitä ollaan kansallisen kulttuurin keskeisillä paikoilla ja äijä senkun jatkaa jankutustaan. Lähde vetään. Mä vaikka kävelen täältä kotiin.



Katsoessani myrkyttynein mielin hoippuvaa naistutkijaksi kutsuttua vanhaa piikaa alan aikani kuluksi riimitellä runoa. Siitä tulee parissa minuutissa hirmu hyvä ja sen nimi on "Eläinten kesä".


Eläinten synkkää kesää
sitä minä pelkään
liian tiheää elämää
unta johon herään

Iltoja joina linnut käyvät ja
seison kesän lemussa kuin seinässä
enkä kykene ottamaan vastaan
elämää muodossaan
Iltoja joina tuulen loppuessa
lokit tulevat katsomaan
laskeutuvia leijoja
ja hyönteiset kohoavat suolta

Jokaisessa kesän neliömetrissä
asuu joku jota
emme huomaa

Varo maaseutua, varo!
Niityillä on tuhansia
pieniä hämähäkkejä
vasta munasta lähteneitä innokkaita
silkkisäikeiden tuottajia
Niityillä luonto syö
kaiken mikä liikkuu
ja lopulta kaikki
syöjätkin syödään

Kesä on vihreä
vihreä on myrkyn väri
Talvi on valkoinen
valkea on laimea väri
Talvi on minun väri






Luen masterpieceni paikalla tungeksiville japsituristeille, joita Finnair lennättää Aasiasta halvalla viikonloppureissuille katsomaan vanhoja taloja metsän keskellä. He eivät ymmärrä mitä keuhkoan, mutta kouristuksenomaisesti hymyilevät luonnenaamarit paljastavat heidän tykänneen kansallisesta kultturistamme myös elävänä Euroopassa. Palaan Helsinkiin. Illalla Pöksymäen baarin karaokessa mieleeni juolahtaa, että jokohan vanha piika on ehtinyt takaisin kaupunkiin?

FC Borderline

Otteeni alkaa lipsua. En ole moneen viikkoon käynyt maleksimassa laitoksella. Viereisen huoneen naistutkijaksi kutsuttu vanha piika on välittömästi huoneessani valittamassa kun isken koneeseen Red Hot Chili Peppersien uuden lätyn "Stadium Arcadium". Hän on on osittain oikeassa; levy ei tuo mitään uutta bändin ilmaisuun, vaan on enimmäkseen siististi tuotettua vanhan kertausta. Levy meni suoraan listojen kärkeen. Tuote oli siis hyvin rakennettu. Ripauksia sieltä täältä, välillä funkkia, välillä Fruscianten hempeilyjä ja Kalifornian unelmien parodisointia.

Vanha piika haluaa nostaa keskustelua viime aikaisesta prekariaatin liikehdinnästä. Aihe tympäisee minua. Nykyisessä globaalissa kapitalismissa ei vihollista löydy mistään yksiselitteisestä kohteesta. Nobody is innocent. Victims are just an illusion. Pahat ovat kätkeytyneet monimutkaisten yhtiöjärjestelyiden taakse. Saneerattujen tehtaiden työläiset hyötyvät pankkien kauppaamien sijoitusrahastojen kautta omasta tuhostaan. Hesarin päivystävät dosentit vaativat kirjoituksissaan yritysjohtoa kantamaan vastuunsa ihmisten tulevaisuudesta. Dirikat eivät kykene edes kantamaan vastuuta omasta tulevaisuudestaan, vaan kvartaalin mennessä punaiselle potku pamahtaa perseelle hetkellä millä hyvänsä.

Pelko hallitsee työelämää. Joskus tuntuu, että kummallisinta on ajatus, ettei näin olisi oltava. Tällainen näkemys syntyi kun hyvinvointivaltion purkamista ei vielä ollut aloitettu. Se elää sitkeänä ihmisten mielissä, vaikka mitään paluuta mennesseen ei ole ellei globaalia taloutta lakkauteta. Erilaiset protektionistiset pyrkimykset nostavat päätään kaikkialla maailmassa kapitalismin kätyreiden kauhistukseksi. Päivystäville dosenteille ja muille tulevaisuuden tutkijoille tiedoksi; tässä seuraava "megatrendi" jolla rahastaa seminaareissa ja lehtien palstoilla.

Selailen Francis Wheenin teosta "Kuinka humpuuki valloitti maailman". Lupaavan alun jälkeen kirja tukehtuu omaan silmittömään vimmaansa luokitella humpuukiksi kaikki muu kuin tarkemmin määrittelemätön rationalismin ja valistuksen projekti, jonka Wheen näkee olevan uhattuna kaikista mahdollisista suunnista. Wheen on näitä common sense tyyppejä jotka omaavat epäilemättömän uskon, että heillä on oikeus määritellä toisten puolesta humpuukiksi kaikki mikä ei heidän kovinkaan analyyttiseen terveen järjen puolustamiseensa sovellu. Humpuukiksi hän luokittelee myös itsensä kaltaisten besserwissereiden arvostelijat. Tällaiset ihmiset ovat poikkeuksetta rasittavia tapauksia. Kirjan olisi voinut jankuttavan sisältönsä puolesta julkaista vaikka Skepsis ry, jonka fanaattiset tiedeuskovaiset lukevat tätä sekalaista ja vähemmän johdonmukaista Wheenin opusta varmaankin innoissaan salaseuroissaan.

Heitän kirjan roskikseen ja lähden FC Borderlinen harjoituksiin.





Joukkueemme koostuu kovanyrkkisistä linnakundeista ja sekakäyttäjistä. Olen ostanut uudet Umbrot, joilla tykki puree. Speedy M. ja psykedeeliseen elämäntapansa pikkurikokisilla rahoittava dr. Muza panevat kovan kovaa vastaan, mutta koska olen treenannut hinkuna jo lähes 3 kuukautta, he eivät pysy perässäni. Pelissä taktiikkanani on pitää ensimmäiset viisi minuuttia niin kovaa tempoa, että Speedy M. ja dr. Muza ottavat lukua kättelyssä. Uusilla Benny Kultajalan ihmekengilläni ammun rankkariskabojen ratkaisevat maalit väistämättömästi pesään. Kausi on alkanut kannaltani paremmin kuin uskoinkaan. Olen jostakin sattuman oikusta selvinnyt hengistä ulkomaan retkistäni ja päässyt jälleen kondikseen. Addiktin maanisella kiihkolla vedän treeniä siihen malliin, että tappiostaan katkeroituneet FC Borderlinen kaksi muuta pelaajaa uhkaavat soittaa ambulanssin hakemaan minut suljetulle osastolle.

Pelatessamme jälkipelejä Ogelin Vegassa näen tutun hahmon menneisyydestä hortoilevan Armanin puvussaan kohti keskikaljaräkälää. Hän on ex-toimari joka viettää kummallisen pitkäksi venynyttä loppuelämääänsä Ogelin kapakoissa. Kabinettien ilmaiset viinat ja huorat ovat vaihtuneet syrjäytyneiden sekobileisiin. Ex-toimari kävelee päin punaisia saaden torvet tyyttäämään. Seuraavaksi näen hänet hoippumassa ajoradalla.

- Kuka toi ukko on? Miksi sä sitä tuijotat?
- Ei se enää ole kukaan. Se oli joskus asemissa. Nyt sillä ei ole muuta mahdollisuutta kuin pyöriä näissä laitakaupungin valoissa. Mulla on siitä käsis. En koskaan sitä väsätessäni tiennyt, että hänelle ennustamani kohtalo tulisi toteutumaan. Elämä on ihmeeellistä.
- Missä se käsis on?
- Kaapissa. Pitänee harkita sen kaivamista esiin. Ainakin toi skurkki on saanut ansionsa mukaan. Kun se ei enää tarjoa paikallisille siivestäjille kaljaa ne hakkaavat hänet ja pöllivät sen lompsan ja muodikkaan kesäpuvun, jos se ei ole sitä ennen kusaissut housuun.
- Mitä sä tosta dorkasta oot kiinnostunut? Speedy M. alkaa hermostua. - Mulla on rautaputki messissä. Käydään hakkaan siltä lumpiot tohjoksi, jos se on siitä kiinni.
- Pojat pojat. Otetaanpa rauhallisesti, pilleriannoksensa säännöllisesti ottava dr. Muza rauhoittelee. - Mitä järkeä meidän on hakata toi säälittävä juoppo, joka ei ole enää kuin paskakasa? Ei paskiaiset lopu tapppamalla maailmasta.
- Musta se voisi olla siihen kässäriini hieno loppukohtaus. From riches to drags.

Unohdamme ex-toimarin, joka on saanut ansaitsemansa koston omia aikojaan ja alamme puhua tärkeimmistä asioista, fudiksesta ja musasta, retkistä maailman vaarallisimpiin paikkoihin. Meillä ei ole yksinkertaisesti tärkeämmän tekemisemme lomassa aikaa miettiä kuntasektorin ex-pampun surkeaa loppuelämää. Ihmisiä kuolee muutenkin koko ajan, eikä meillä ole aikaa alkaa voivottelemaan yhden numeron sippaamista.






Sen sijaan vinkkaan pari maahanmuuttajaa käymään pikku visiitillä keskikaljaräkälässä. He lähtevät innokaasti yöhön toimittamaan pikku asiaa puolestani.

A Rose Is A Book Is the Frog

The Psychedelic Frog

tuijottaa minua tavatessani sattumalta siiromaasotien aikaisen kaverini Speedy M:n Espalla. Kekkerit on kovat, joten Afrikasta lomalla oleva Speedy tulittaa pitkällä putkellaan vähäpukuisia misuleita. Emme ole tavanneet 11 vuoteen, mutta eipä ole suoraan sanoen väliksikään. Speedy M. on niitä jätkiä, jotka pannaan aina etulinjaan hyökkäyksen alkaessa. Muuten hän turhautuisi ja alkaisi tulittaa selkään omia, jotka ovat kyynärpää-taktiikallaan vieneet hänen paikkansa kärjestä.




Espalla vietetään Kirjan ja Ruusun päivää, joten kaappaan kainalooni tutun kirjoja kauppaavan Ruusun. Ainakin hänellä on ruusunpunainen fleda.




Jay Cash & The Cosmic Girl



Lähtiessämme etsimään kapakkaa, jossa voisimme kertoa toisillemme sotajuttuja, Speedy äkkää Ken Folletin saignaamassa kirjojaan. Menemme ottamaan hänestä foton, vaikka vihaiset naiset huutavat meitä menemään jonon perälle. Otamme kuvat ja lähdemme Vanhan terassille kaatamaan Karhua.

Muutaman pullollisen jälkeen alamme vääntää kättä ja vittuilemaan jupin näköisille tyypeille. Speedy M. on varma, että pukutakkibarbaarit ovat suojelupoliisin leivissä. Näin ollen hän yrittää päästä antamaan heille selkään pidetellessäni häntä väen paetessa kaaoksessa paikalta. Saamme elinikäiset porttarit jälleen kerran. Viimeksi sain sen viime kesänä kaadettuani tuopillisia alhaalla kulkevien ihmisten niskaan. Helsingin yliopiston ylioppilaskunnan pääjehut väittivät sen olevan kiellettyä, vaikka missään ei näkynyt kieltokylttiä. Pelinpolitiikkaa siis.




Saadakseni Speedy M:n rauhoittumaan vien hänet eläinten hautausmaalle.

- Mitä vittua me täällä tehdään? Miksi tänne on haudattu elukoita?
- Haudataanhan ihmisiäkin. Ja jos et lopeta resuamistasi sulla on pian lapiohommia tiedossa, ehdin sanoa ennen kuin Speedy ottaa pultit ja käy kimppuuni hakaten pääni tohjoksi digijärjestelmäkamerallaan. Jatkossa aion olla varuillani Espan tienoilla. Speedy M. saattaa vaania kameransa kanssa normaalia näytellen, ellei ole saanut kutsua kaatamaan jonkun banaanivaltion hallitusta.

It Was Pleasure to Burn

Kun aurinko muuttuu punaiseksi syttyy kaupunki tuleen. Venäjällä on kulotettu kaski, Helsingissä hiekka tukkii heikompien lajitovereiden hengityselimet. Katselen auringon muuttumista yhä punaisemmaksi ilta illan jälkeen. Tiedän punaisen auringon tekevän ihmiset hulluiksi kevään iskettyä täydellä kaasulla planeetan pintaan.



VR:n makasiinit on kuulemma poltettu, joten lähden heti aamusta Supon laskuun kuvaamaan epäilyttävältä vaikuttavia tyyppejä. Heitä on kertynyt satoja kameroineen ihastelemaan kauniin kokon jälkiä. Innokkaimmat pyrkivät poliisin pystyttämän mellakka-aidan lävitse makkarat messissä. Ilmassa on suuren urheilujuhlan tuntua. Mikään ei piristä nykyihmistä niin paljon kuin saada ns. yhteisiä kokemuksia lievien tragedioiden muodossa.




Paikalla pörrää telkkariuutisten kuvausryhmä, joista otan kuvan arkistoon varmuuden vuoksi. Kuka tahansa tonttu voi nykyään väärennyttää Khao San Roadilla lehdistökortin, kuten olen oman lätkäni kanssa voinut todistaa ympäri Amerikan etu- ja takamaita.

Nyt kysellään, että onko vapun mellakka ja purkutönön polttaminen kenties merkki laajemmasta tulossa olevasta väkivalta-aallosta? Mediapöpit pohtivat lukemattomilla sopulifoorumeilla, että paisutellaanko asiaa, paisutellen nimenomaan merkityksetöntä asiaa. Aina kun tilaisuus on tullut on nuoriso pannut hulinaksi. Esimerkiksi 1100-luvulla Pariisin latinalaiskortteleissa syntyi rajuja mellakoita Sorbonnen yliopiston opiskelijoiden toimesta, kun viinin hintaa nostettiin kapakoissa. Suomen hallitus on tietoinen asiasta, sillä täällä viinan hintaa on laskettu niin pirusti, että kukaan ei enää ehdi olemaan selvinpäin, saati täysissä järjissään. Loppupeleissä paljastuu tietenkin tässä rikosromaanien luvatussa maassa, että hyvät on pahoja ja pahat hyviä. Poliisin valtuuksia täytyy näin ollen lisätä. Notski mikä notski, totean ja lähden Kauppatorille syömään kaloja.




Limaiset kalat syötyäni näen seireenien kutsuvan minua torinrantaan ankkuroidussa haminalaisessa Rellu-laivassa. Sidon itseni mastoon ja päätän olla kertomatta Mäkelänrinteen uimahallissa tukitytöllistetyistä lypsäjänaisista, jotka ovat kotoisin Venäjältä ja joilta meni tienestit Mikadon suljettua ovensa. He kiipeävät höyrysaunassa tottuneesti tanakoihin mastoihin ja tekevät siististi lypsyhommansa.




Ankaran tutkivan journalismin jälkeen vilvoitan itseäni juomalla tunnissa vedonlyönnin voittamiseksi 10 tuoppia kaljaa ja syömällä tuubillisen hermolääkkeitä. Hyvin näyttää kuvasta päätelleen kolisseen. Mutta me urheilevat hyvät ihmiset kestämme enemmän kuin keskivertoihmiset, joten en suosittele seksittömään elämäänsä kyllästyneitä aviopareja intoutumaan yrittämään samaa. Tiedossa voi olla reissu vatsahuuhteluun.

One of These Nights

Lauantai-iltaisin voin kuvitella itseni Kotkan kaltaisiin pikkukaupunkeihin. Sataman valot ja kaiken takana jyräävä loputon rekkaliikenne sellutehtailta. Kävelen kaupungin tyjiä katuja. Voisin kuvitella olevani Amerikan esikaupungeissa, joissa ei näy iltaisin ketään liikkellä. Kotkassa tosin jatkuu pilluralliksi kutsuttu ilmiö, joka kannustaa alan harrastajia rääkymään kiimaisia vittuiluita satunnaiselle käveleskelijälle...



Legendaarinen merimieskapakka Kairo on pysäkki huomiseen, uusintana pyörivään tosi-tv sarjaan jota kutsutaan elämäksi.



Portaiden yläpäässä aukeaa syntinen flesh for fantasy kuuden euron muodollista korvausta vastaan. Portaiden kuvaaminen on jostakin syystä minulle tärkeää, samoin käytävien. Onneksi pyskoanalyysia ei enää ota tosissaan kuin Hitchcockin 50-luvun leffojen harrastajat.



Odotan jotakin tapahtuvaksi katsellen lihaisia kimpaleita, jotka kertovat missä Kairon sekahakutanssien nytkytyksessä on kysymys. Sehän on siinä, että tanssien jäljitellään parittelun kuvioita. Valomerkin jälkeen lihakimpaleet jaetaan. Mahot urokset ja naaraat saavat nytkyttää itse itseään. Onneksi viikon päästä on taas Kairossa luvassa uusi yritys nytkyttämiseen. Yksisoluisten elämä ei ole helppoa.



Yritän istua selkä seinään päin, koska onhan sanomattakin selvää, että olen urheileva hyvä ihminen, joka ei koskaan elämässään ole edes vakavissaan harkinnut alentumista nytkyttämisen saastaan. Hommaan jossa menee selkäytimestä nesteet ja saa sukupuolitaudin päätyen kroonikko-osastolle hoitsujen sadistisen seksuaalisen mielivallan armoille.




Onneksi näen pari Kauko Röyhkän bändin soittajaa ja kuulen heillä olevan keikan Yellowstonessa. Toisella soittajista on päällään Hectorin areena konserttien teepaita. Päätän kuitenkin antaa hänelle vielä yhden tilaisuuden. Yellowstonessa on kännisiä nuoria ja yksi lievästi humaltunut sooloartisti.

Kauko Röyhkä tempaisee pumppunsa kanssa setin käyntiin "Shangri La" biisillä. Parhaiten kuitenkin toimivat vanhat klasarit "Paha maa" ja "Paska kaupunki". Vuoden 1988 Pahan maan jälkeen jotakin muuttui. Ehkä levybisnes vaati muotittumista, ehkä nuoruuden pulppuvat inspikset vaihtuivat tasaiseen puurtamiseen. Tutkin asiaa monelta kantilta ja päädyn lopputulokseen pelkäämättä Turku Romantic Movementin jätkien lyövän minua jälleen kerran turpaan: Alkuperäinen oululaisista jätkistä koottu Narttu oli raivokas bändi. Se sai Röyhkän biisit toimimaan kuin tauti. Musa oli kuitenkin liian hyvää ja älykästä suurelle yleisölle, kuten Röyhkän muza edelleenkin on. Kun Narttu hajosi, muuttui saundi tunkkaisemmaksi. Tämä käy ilmi siinä, että ammattitaitoisista soittajista koottu Röyhkän taustabändi saa vanhat klasarit toimimaan paljon paremmin. Itse asiassa he jäljittelevät taitavasti alkuperäistä Narttua. Uusimmista biiseistä on paha sanoa muuta kuin, että ainakin "Miss Farkku Suomi" on aika keskinkertainen kipale.

Yleisö tunnistaa artistin omakseen ja vaatii äänekkäästi soitettavaksi "Lasten mehuhetkeä". Kun Röyhkä lohkaiseen listalla olevan myös "Paranoidin" yleisö innostuu siinä määrin, että kitaristi Vikkulan pitää vettä sen riffi ennen kuin settiä päästään jatkamaan. Kaikan lopulla osa faneista on sammunut pöytiinsä, eräillä menee lujaa. Erityisesti viimeisillään raskaana oleva nuori tyttö panee silmään heiluessaan pömppömahansa kanssa kaatumisen partaalla lavan edustalla. Alkoholin vammauttamina syntyvät lapset voidaan nekin panna turmiollisen rokkimusan piikkiin. Encorena kuultu "Mainostaulujen taakse" on kultakauden Röyhkää ja panee punttiin vipinää. Bändi soittaa hyvin, ehkä liian hyvin Suomen olosuhteisiin, vaikka Mats Hulden on Wigwamin kanssa keikalla ja tuuraajana bassossa on Hectorin areenamenestyksissä kunnostautunut Pekka Grön. 12000 versus 120 on iso ero katsojissa, mutta muusikon leipä täyty hakea pienistä palasista, eikä varmaan ihan pian kukaan suomalainen kuuskymppisten kapinaa edustava kykene vetämään firmojen porukoita bilettämään jäähallia täyteen.

Yleisön poistuessa jatkoille Röyhkän hotellihuoneeseen lähden syömään makkaroita. Humalaiset kiertävät tappelua hakien. Onneksi heillä on sen verran itsesuojevaistoa jäljellä, että kukaan ei uskalla tulla pumppaamaan minulta sitä kuuluisaa röökiä, jonka jälkeen asoita selvitellään kärjäsaleissa.