Fairytale of Helsinki

Still Life In Mobile Homes

To Live And Lie

Ihminen ajautuu joskus tietämättään huonoille teille. Kun erehdyin selaamaan Helmet tietokantaa tulin tilanneeksi Hannu Mäkelän "Elävät ja kuolleet" sekä Jörkka Donnerin repaleiset kuolema ja Diktonius opukset. Ja hullu skitso kun puuron näkee, sehän istuu sille. Luin ne roskaromskut.




Sille en mahda mitään, että Hannu Mäkelä on hyvä kirjoittaja. Kesällä pyörittyäni Venetsiassa luin palattuani suurella nautinnolla hänen 700-sivuisen Casanova kirjansa. Hannu Mäkelä on parhaimmillaan tällaisissa puolifiktiiviseissä jutuissa, joissa hänwen keskinkertainen mielikuvituksensa ja älynsä pääsevät oikeuksiinsa.

"Elävät ja kuolleet" oli erittäin mojova opus itsemurhan yms. turhaan tehneestä pariskunnasta Flemarilla 1929. Paitsi, että lopusta about 50 sivua roskikseen, sillä homma lähti käsistä kun kirjoittaja alkoi kehua nuoren vaimonsa oivallista kykyä käyttää arkistoja hyödyksi.



Ja kai se kalma kutsuu meikäläistä senkin vuoksi, että luin Jörn Donnerin kuolema sitaateista värkätyn opuksen, jossa jälleen kerran todettiin, että lopulta henki menee, eikä tuonpuoleisesta ole kenelläkään tarkkaa käsitystä. Kirja oli onneksi ohut, joten sen lukeminen ei paljon sieluani kylmännyt.

Sen sijaan Donkan pitkään väsäämä Elmer Diktonius elämäkerta oli kerta kaikkiaan vaisu ja sekava. Ilmeisesti sen oikea paikka olisi ollut roskiksessa, mutta kai se kustantaja ei uskalla hänellekään paljon turpaansa soittaa.

Asiat Elmerin elämästä loppuivat pariin sataa sivuun, mutta toki suurmiehestä pitää kirjoittaa vähintään 400 sivuinen suurteos, vai miten tämä jälkijättödiskurssi meneekään? Diktoniuksesta en päässyt pajonkaan perille, mutta Donskun näkemykset punakapinasta yms. kävivät selviksi, vaikka en ymmärrä miksi niitä piti sivutolkulla tässä yhteydessä laukoa?

Onneksi viina oli jälleen lohtuni, ja tempaisin kunnon kännit. Riideltyäni pari päivää Pöksymäen baarin merimiesten ja muiden äidinsurmaajien kanssa tajusin lopettaa lukuharrastukseni tältä vuodelta tähän, ja painelin heti pikku-ukot sängyn alta selätettyäni salille jatkamaan entiseen malliin.

Berlin Alexanderplatz

Jotkut jutut ovat elämää suurempia. Otetaanpa tämä Döblinin kirja "Berlin Alexanderplatz" vuodelta 1929. Se on tuhti ekspressionistinen kirja, jossa kollaasitekniikalla piirretään kuva kuhisevasta 5 miljoonan asukkaan Berliinistä ennen Hitlerin valtaannousua, toista maailmansotaa ja Die Maueria.



Franz Biberkopf niminen pikkurikollinen pääsee vapaaksi Tegelin vankilasta kärsittyään tuomion naisystävänsä taposta. Hän yrittää aikansa saada sijaa elämän valoisalta puolelta, mutta ei se ole koskaan ollut helppoa. Uusikin tyttöystävä pääsee hengestään, vaikka syyllinen onkin tähän surmaan Franzin sadistinen kamu Reinhold.

Eikä tule koskaan olemaan helppoa pieneläjällä pitkään kunnes ihmisporukka katoaa muiden lajien tavoin planeetan loputtomaan historiaan, jota ei kukaan ole minnekään tallettanut. Kun Franz paranee katatonisesta tilasta saa hän onnekseen työpaikan apulaisvahtimestarina, ja kaikkitietävä kertoja kertoo kirjan lopussa, ettei Franz Biberkopfin elämästä vuoden 1929 jälkeen ole mitään kertomisen arvoista.



Rainer Werner Fassbinderin televiosiosarja "Berlin Alexanderplatzista" on juuri ilmestynyt suomenkielisine teksteineen. Tämä sarja on ollut meikäläiselle kova pala purtavaksi. Jotenkin se tuntuu pakolta katsoa, mutta on sitten katsottaessa ollut liian uuvuttava kokemus.

Muutama vuosi sitten Helsingin Juhlaviikkojen ohjelmassa oli kyseisen sarjan esittäminen 4 illassa elokuvateatteri Orionissa. Kopio oli kehno, eivätkä tekstit erottuneet. Kestin yhden kokonaisen ja yhden kolmasosa illan. Sitten lähdin kaupungin yöhön hummaamaan kuin Franz Biberkopf Berliinin Alekxanderplatzin lähikortteleihin.



Ja sitten ne kommarit rakensi sen muurin Berliini halki. Ja sitten ne meni konkkaan ja raivostuneet krautit repi sen muurin maan tasalle. Ja sitten ne on katuneet, että siinä menetettiin melkoinen matkailuvaltti. East Side Galleryssa Ost Bahnhofin lähellä on 1,5 kilsaa muuria pystyssä, muutama pala muuallakin, loput myyty matkamuistoiksi sormenpäänkokoisina palasina ympäri maailmaan.



Ja sitten sekin kannattaa panna merkille kun ryssät valtasivat Berliinin ja tekivät sen naisväen siveydestä selvää jälkeä koston vuoksi. Eipä noista ajoista ole kuin Zoon aseman lähellä paskaksi pommitettu kirkko muistona lännessä, itäkin paketoidaan kiivaasti uuteen kuosiin, vaikka koskaan ei tullut sellaista nousukautta Berliinin kuin odotettiin. Ja siksi Suomen hipit ja muut persaukiset tykkää elellä suhteellisen halvalla siellä Prenzlauerbergissä ja muissa idän entisissä slummikortteleissa.



Kuitenkin Berliini on liian tuttu, en mä sinne ainakaan muuta. Idässä pitemälläkin on tilanne kimura; Intiaan en usko enää koskaan matkustavani, sillä siellä vyöryy ne tapahtumat joiden tulon saatoin varmasti nähdä jo 10 vuotta sitten. Ja Thaimaa voi sekin jäädä väliin, jos keltapaitaiset ja punapaitaiset alkavat tosissaan ottamaan toisistaan mittaa.

Ja minä kun ajattelin voivani tehdä sinne keväällä 2-3 kuukauden reissun. Mutta jos maa ei mene säpäleiksi, pääsee sinne laman hiljäessä maailman ilmatilan halvalla kun paskahousut kuitenkin pelkäävät hypätä sinivalkosille siiville. Ja sillonhan mä menen kun muut eivät kun oon siellä Kalkutassakin pyörinyt aikoinaan kuin ei mitään koska ei ole enää mitään, josta jaksaisin järkkyä.

India Files: Sketches from the Mumbai Violence

Bombay Burns

Koneen lähtöön oli vielä tunti, sillä se oli puoli tuntia myöhässä. Sulkeuduin käymälään, istuin pytyn kannelle ja otin pitkän mehukkaan siivun viskiä Mielialani alkoi kohota välittömästi. Tunsin villiä olemassa olon riemua selvittyäni vastoin kaikkia odotuksiani kohti uutta seikkailua. Lisäksi minulla oli fyrkkaa rutosti päällä. Tämä tekisi nautinnosta entistäkin suuremman.
Moskovan kone lähti lopulta kaksi tuntia myöhässä, joten mikään ei ollut ainakaan Aeroflotin toiminnassa muuttunut. Kone oli vain puolillaan matkustajia. Vieressäni ei istunut ketään, joten saatoin naukkailla välillä Grant´sia. Yritin olla varovainen, sillä minun olisi selviydyttävä sammumatta Bombayn lennolle.
Lento Helsingistä Moskovaan Sheremenkon lentokentälle kesti kaksi tuntia. Koneen laskeuduttua menin transit halliin. Minulla oli vajaat kolme tuntia aikaa jatkolentoni lähtöön. Istahdin irlantilaiseen pubiin, joka oli minulle jo tuttu entisestä elämästäni. Ostin tuopin Guinnesia ja yritin naukkailla sitä sivistyneesti. Viskiä olin juonut puoli pulloa, joten olin nousussa. Et sitten saatana nukahda, vannotin itseäni.
En ottanut iltapäivälääkitystäni, sillä aioin yrittää vieroittaa itseni mömmöistä. Varasin tosin housujeni taskuun muutaman truxalin pahojen tärinöiden ja vibojen varalta. Kävin pari kertaa kusella. Samalla otin viskipaukut. Tilanne oli hallinnassa. Olin täyttämässä tärkeää velvollisuutta, enkä aikonut jäädä ainakaan Moskovan ankealle lentokentälle päiväkausiksi odottamaan seuraavaa konetta.
Itä alkaa Venäjältä. Vessat olivat edelleenkin saastaisessa kunnossa. Paskaa valui pitkin pytyn sisä- ja ulkoreunoja. Lisäksi pytyn reunoilla saattoi nähdä kengän jälkiä, sillä jotkut idiootit idästä nousivat kyykylleen pytyn päälle tyhjentääkseen lastinsa. Ilmeisesti tämän vuoksi osasta pytyistä oli otettu kannet veket, jotta ulostamisen akrobaatit saivat kovaa emalia jalkojensa alle.
Kone lähti kummastuksekseni aikataulussa. Yleensä Intian lennot lähtevät puolen yön maissa, jotta perille tullaan aikaisin aamulla. Menin lievästi horjuvin askelin koneeseen. Siellä oli intialaisia emigrantteja matkalla lomalle kotimaahansa, liikemiehiä, reppuselkäturisteja sekä Hare Krishnoja. Viereeni istui krishna oransseissa vaatteissaan. Yritin tarjota hänelle huikkaa, mutta se ei häntä kiinnostanut. Ilmeisesti hän hoki mielessään mantraansa. Hare Krishna, Hare Krishna, hare rama, hare rama. Jätin hänet sovinnolla rauhaan.
Heti kun kone oli noussut ja istuinvyövalo sammunut menin koneen takaosaan, josta oli varattu pari penkkiriviä tupakoitsijoille. Läntiset lentoyhtiöt olivat jo vuosia sitten kieltäneet tupakoinnin lennoillaan, mutta onneksi itä oli edelleenkin punainen. Vedin spaddun huuleen ja aloin vetää kiihkeitä hermosavuja. Välillä otin paukut viskiä. Ensimmäinen puolen litran pullo oli mennyt, mutta onneksi minulla oli käsimatkatavaroissani toinen.
Aloin olla aika kännissä. Yritin tehdä tuttavuutta muiden tupakoitsijoiden kanssa, mutta he eivät olleet halukkaita keskustelemaan kanssani. Ainoastaan yksi Goaan matkalla ollut norjalainen tyttö vaihtoi kanssani muutaman sanan. Hän kertoi, että ei hankkisi koskaan lapsia. Sama se mulle, ajattelin.
Lento Bombayhin kesti vajaat kahdeksan tuntia. Yritin nukkua, mutta siitä ei tullut mitään. Niinpä vedin kolme truxalia naamaani. Sen jälkeen tipahdin syvään uneen. Kone ylitti mantereita ja valtameriä, mutta siitä minulla ei ollut mitään tietoa.
Heräsin mömmöissäni kun lentoemäntä ravisteli minua.
• Tervetuloa Bombayhin.
• Mihin?
• Olemme perillä Saharin kansainvälisellä lentokentällä.
• Missä muut matkustajat ovat? Onko kone kaapattu?
• Muut ovat jo poistuneet koneesta.
Lähdin hoippumaan veltoin jaloin ja sekavin päin kohti tuloaulaa. Tullivirkailijat katsoivat minua kuin suuri silmä taivaasta, joka on monien skitsofreenikkojen ainoa ystävä. En muista tarkalleen tulomuodollisuuksia, mutta jotenkin sain koottua itseni sen verran kasaan, että kykenin hakemaan hihnalta reppuni.
Seuraavaksi otin avoimesti ryypyn viskipullosta ja panin röökin palamaan. Suuntasin vanhasta tottumuksesta kohti rahanvaihtopistettä. Vaihdoin kaksisataa dollaria rupioiksi. Sain lähes 9000 rupiaa. Kurssi ei ollut muuttunut vuodessa kovinkaan radikaalisti.
Astuessani ulos terminaalista alkukevään kuuma ilma iski vastaani. Kesä teki tuloaan Intiaan ja pian ei talven siedettävistä lämpötiloista olisi tietoakaan. Matkasta tulisi kuuma tässäkin suhteessa.
Otin taksin ja vaadin kuljettajaa panemaan mittarin päälle. Hän ei ensiksi ollut kuulevinaan vaatimuksiani, mutta kun käskin pysäyttämään auton, hän vastentahtoisesti painoi mittarin alas.
• Hotel Centaur Juhu Beachilla, sanoin.
• Minä tiedän paremman paikan. Centaur on likainen, turbaanipäinen sikhikuljettaja aloitti broken englishillään.
• Minä pidän liasta. Sitä paitsi olen ennenkin asunut siellä.
• Nykyään se on täynnä rikollisia ja prostituoituja.
• Sen parempi. Kuulostaa, että olemme menossa mukavaan paikkaan. Mitä Bombayhin muuten kuuluu?
• Paljon rikollisuutta. Joka päivä tulitaisteluja. Eikä poliisi saa mitään kuria ja järjestystä aikaiseksi.
• Miten menee Falkland Roadilla?
• Ei hääppöisesti. Paljon aidsia ja väkivaltaa. Poliisi tekee sinne välillä ratsioita, mutta ne ovat vain silmänlumetta.
Otin hiukat viskiä, joka alkoi olla lopussa. Onneksi hotellissa voisin tilata lisää. Katselin taksin ikkunasta tätä Intian moderneinta kaupunkia. Palmut heiluivat tuulessa. Avoimesta ikkunasta saattoi aavistaa kaiken liikenteen päästöjen seasta meren läheisyyden.
Kirjoittauduin sisään Centaur hotelliin. Huone maksoi neljäsataa rupiaa yöltä. Kahdeksan vuotta aikaisemmin hinta oli ollut 150 rupiaa. Toivoin kuitenkin paikan olevan muuten entisellään. Jätin rahat ja luottokortin hotellin säilytyslokeroon. Piccolo kantoi reppuni huoneeseen. Annoin hänelle 50 rupiaa. Samalla tilasin large whiskeyn.
• Ulkomaalaista vain intialaista, piccolo kysyi.
• Intialaista. Ulkomaalainen maksaa monta kertaa enemmän, enkä minä halua hukata kaikkia rahojani heti kättelyssä.
Tilattuani vielä pari ryyppyä nukahdin vaatteet päälläni ilmastoituun huoneeseeni. Näin unta Suomesta. Olin reilut kymmenen vuotta nuorempi. Tyttäreni oli vielä vauva ja työnsin häntä kärryissä Helsingin taivaan alla.
Heräsin puhelimen soidessa. Intiassa yksin matkustava mies herää usein puhelimen soidessa.
• Milloin haluatte nähdä tytöt, sir, miesääni kysyi.
• Mitä kello on?
• Puoli viisi.
Omani näytti edelleenkin Suomen aikaa, eli oli kolme ja puoli tuntia jäljessä.
• Olen väsynyt. Myöhemmin, sanoin ja paiskasin luurin kiinni.
Makasin sängyllä. Minulta oli jäänyt muutamat lääkkeet ottamatta, mutta en aikonut sekoittaa päätäni niillä. Mietin tyttökysymystä. Siitä oli seitsemän vuotta kun olin ollut naisen kanssa. Epäröin, että osaisinko enää olla naisen kanssa. Minulla oli ollut jo entisessäkin elämässä vaikeuksia. Ensin tulin liian aikaisin. Lääkkeiden aloittamisen jälkeen tulin vain vaivoin, eikä orgasmi tuntunut paljon miltään.
Tuumaustuokioni seurauksena kaivoin lääkepussini esiin ja menin vessaan. Manialääkkeet menivät ensimmäisinä pytystä alas, sitten mielialalääkkeet ja levozinit. Jätin itselleni hätätilanteiden varalta vain nukahtamislääkkeitä ja rauhoittavia. Aioin valkaista ruumiini lääkesaastasta kertarysäyksellä. Se vaatisi ehkä jotakin korvikkeita, mutta niitä vastaan minulla ei ollut mitään.
Lähdin hotellista illan jo pimennettyä. Annoin osoitteeksi vanhasta muistista Falkland Roadin. Se halkoi Kamatipuran alueen, joka oli suurin punaisten lyhtyjen kortteli Bombayssa. Se tuli tunnetuksi prostituutiosta jo 1800-luvun lopulla, eikä meno ollut siitä hiipunut. Se sijaitsee suhteellisen lähellä kaupungin keskustaa. Sitä rajoittaa Hornby Vellard pohjoisessa ja Grant Road etelässä. Kamatipuran halkova pääkatu on Falkland Road, joka on tunnettu "häkeistään", joissa tytöt myyvät itseään kaltereiden takana. Arviolta 200.000 huoraa asuu ja työskentelee alueella, tehden siitä yhden maailman suurimmista bordelli- ja prostituutioalueista.
Suurimmalla osalla alueen tytöistä oli HIV, mutta siitä en jaksanut piitata. Olin nimittäin unohtanut ostaa kondomeja. Ehkä tytöllä jonka valitsisin olisi omat kumit. Muuten joutuisin jyystämään paljaalla. Elää ja kuolla planeetalla, sama se mulle. Ei minulla mitään porvarillista tulevaisuutta kuitenkaan ollut luvassa.
Falkland Road loisti valoissa. Kuhina häkkien ympärillä oli alkanut. Sulauduin joukkoon, vaikka ulkomaalaisena sainkin pimpit heti perääni. En vastannut heidän kotkotuksiinsa. Tiesin jo miten raha vaihtoi omistajaa Intian huorakortteleissa.
Tarjolla oli vaaleaa ja tummaa lihaa. Kiinalaista. Devadaseja, jotka oli nuorina tyttöinä pyhitetty salaisissa menoissa Jumalan morsiamiksi Karnatakassa. Muistin joskus lukeneeni, että initaatioriittien jälkeen uusi devadasi palaa kotiinsa kunnes saavuttaa puberteetin. Sen jälkeen hänet myydään eniten tarjoavalle, joka pitää tätä seksikumppaninaan muutaman viikon. Sen jälkeen devadasi palaa kotiinsa, eikä ole enää naimakelpoinen, koska ei ole neitsyt. Seuraavaksi lapsen vanhemmat myyvät hänet joko bordelliin tai parittajalle parilla sadalla dollarilla. Monet heistä päätyvät Bombayin Kamatipuraan, jossa heitä työskentelee arviolta 14.000.
Köyhyydellä on monet kasvot. Mariamma ja Yelemma kultit hyväksyvät myös poikia vihkimysseremonioihin. Heistä tulee transvestiitti prostituoituja, joita kutsutaan nimellä Jogappas.
Täytyi olla varuillaan, ettei olisi niin kännissä, että päätyisi naimaan mieshuoraa.
Hortoiltuani vajaan tunnin Falkland Roadin sperman, kiiman ja paskan lemussa alan hieroa kauppoja nuoren kiinalaistytön kanssa. Hän ei osaa englantia kuin muutaman sanan, mutta sen verran saan irti, että hän on Nepalista. Pienen tinkaamisen jälkeen hinnaksi sovitaan 300 rupiaa. Se on ylihinta. Mutta siihen on totuttava Intiassa, että jos on länsimaalainen, joutuu maksamaan kaikesta ylihintaa.
Menemme häkkitalon toiseen kerrokseen, jossa on pieniä koppeja vieri vieressä. Sutenööri tuo tilauksesta Kingfisheriä, jota kulauttelen alas kurkustani. Itse asiassa minulla on krapula, joka ei johdu pelkästään viinasta. Myös lääkkeiden vieroitusoireet pukkaavat päälle. Itse asiassa mieleni tekisi nukkua, mutta sitä varten ei tuohon häkkiin oltu tultu.
Vaikka tyttö on nuori – oman ilmoituksensa mukaan 18-vuotias – hän osaa hommansa. Ensin hän asettaa minut selälleen makaamaan. Sitten hän kiskoo housuni alas ja pujottaa kondomin kyrpäni ympärille. Seuraavaksi hän alkaa imeä kaluani, joka pomppaa pystyyn kuin adrenaaliruiskeen saanut yliannostuksen ottanut narkomaani. Hän nuolee myös napaani ja kiveksiäni.
Imettyään kaluni kovaksi tyttö kiipeää ylleni ja alkaa rynkyttämään rujosti. Tunnen olevani häkkityttö, jota iso GI Joe raiskaa. Minulla meinaa tulla melkein heti, mutta pakotan itseni ajattelemaan kaukaisia asioita. Yritän myös miettiä pähkähullua tehtävääni, mutta mikään ei auta. Pian tulen loristen kondomin ja tytön sisään. Koko operaatio on ohitse vähemmässä kuin kymmenessä minuutissa.
Havaittuaan tilanteen lauenneen tyttö nousee yltäni ja alkaa pujottamaan sariaan ylleen. Otan kortsun lerpahtaneesta kalustani. Tutkin uteliaana kuinka paljon spermaa sinne on valunut. Orgasmi ei ollut vielä läheskään normaali, vaan lääkkeet lamasivat tuntohermojani. Eikä sperman määrällä ja laadulla mihinkään spermapankkiin olisi töihin päässyt.
Kylmän seksin jälkeen pujahdan Bombayn lämpimään iltaan. Kello on kymmenen illalla ja päätän palata hotelliin nukkumaan. Otan taksin, jonka kuljettaja ei puhu mitään tunnettua kieltä. "Mittari alas" huutoni kaikuvat kuuroille korville. Käsken häntä pysäyttämään, mutta hän painaa vaan kaasua. Tämäkin on Intian iloja, tiedän jo aikaisempien matkojeni perusteella.
Hotellissa otan puhelimen pois seinästä ja yritän nukkua ilman nukahtamislääkkeitä. Yritykseksi se jääkin, sillä kiemurtelen useamman tunnin sängyssä. Mieleeni nousee kuvia menneestä väärin eletystä elämästä. Yö on vähemmän hellä, joten päätän luovuttaa. Kolmen jälkeen otan kaksi tenoxia. Niiden ja väsymyksen ansiosta vaivun syvään uneen. Päätän jatkaa vierotushoitoani seuraavana päivänä.
Heräsin painajaisiin joskus aamupäivällä, kun siivooja koputti oveen. Annoin hänelle 50 rupiaa.
• Mitä voin tehdä hyväksenne? Haluatteko tyttöjä, sir?
• Haluan ganjaa. Hyvälaatuista afganistanilaista. Tiedätkö mistä sitä saa?
• Voin hommata sitä teille, mutta se maksaa 2000 rupiaa…
• Fuck you. Tuhat eikä yhtään enempää. Ja sen on parasta olla hyvälaatuista.
• Olen köyhä mies. Minulla on perhe elätettävänä. Otan suuren riskin. 1500?
• 1200. Take it or leave it.
Hän hyväksyi tarjoukseni. Parin tunnin kuluttua, kun olin syönyt aamupalaa, oveen koputettiin jälleen. Sama kyyppari tuli huoneeseen ja kaivoi ruskean laatan taskustaan. Raha vaihtoi omistajaa. Minulla oli sätkäkone mukanani juuri tällaisia tarkoituksia varten, joten kävin heti käärimään jointtia.
Seuraavat pari tuntia rentouduin täydellisesti edeltäneiden vuosien helvetistä. Kelausvaihde uhkasi jäädä pysyvästi päälle, joten päätin lähteä kävelylle. Käärin pari sätkää matkaeväiksi. Menin Juhu Beachille ja annoin auringon paahtaa kalpeaa ihoani. Kaikenmaailman kaupustelijat ja huijarit pörräsivät ympärilläni, mutta koska olin aineissa, en välittänyt heistä paskaakaan.
Sen sijaan päätin alkaa tehdä suunnitelmia siirtyäkseni vähitellen kohti itää. Minun tulisi ensi tilassa käydä tilaamassa junalippu Delhiin Victoria Terminukselta. Sieltä tulisi jatkaa jollakin keinoin kohti operaation päämäärää. Mikä se oli; siitä minulla ei ollut aavistustakaan. Mutta aurinko paistoi Arabianmereen, olin aineissa ja vapaa. Mitä muuta vanha narkkari olisi voinut pyytää?
Illalla menin jälleen vanhasta tottumuksesta Kamatipuran alueelle. Minua kiehtoi nähdä rakkauden visvaiset kasvot. En saanut kylläkseni katsellessani häkkityttöjä työssään. Tuona iltana en kuitenkaan noussut kerroksiin. Ilmeisesti potenssini oli vielä huonoissa kantimissa.
Kaikki tapahtui hyvin nopeasti. Yhtä äkkiä alkoivat ilotulitusraketit paukkua Falkland Roadilla. Ihmiset säntäsivät juoksuun paniikissa. Seisoin äimän käkenä keskellä infernoa. Vasta kun minua tartuttiin kädestä ja vedettiin yhteen taloon, tajusin kyseessä olevan tulitaistelun. Kadulla makasi loukkaantuneita ja kuolleita ihmisiä. Bombay oli entisensä; rikollisliigat saattoivat aloittaa välien selvittelynsä millä hetkellä tahansa.
Minut oli vetänyt turvaan kaunis nainen, joka oli pukeutunut kultaa kimmeltäviin vaatteisiin.
• Mistä on kysymys, kysyin häneltä.
• Isot pojat tappelevat alueiden hallinnasta, hän vastasi virheettömällä englannin kielellä.
• Olet kaunis.
• Kiitos. Sinäkin olet komea.
• Minkä ikäinen olet?
• Arvaa.
• 22.
• Turha imarrella. Olen jo yli kolmenkymmenen.
• Kuinka kauan olet ollut alalla?
• Ikuisuuden.
• Olet niin kaunis, että voisin naida sinut.
• Se ei ole mahdollista, hän nauroi. – En ole se miksi minua luulet.
• Mikä sinä sitten olet? Mieskö?
• En. Minä kuulun kolmanteen sukupuoleen.
• Olet siis transvestiitti? Vai transseksuaali?
• En ole. Olen kolmatta sukupuolta. Minulta on sukuelimet poistettu.
• Vain niin. Ymmärrän. Siis kolmatta sukupuolta.
• En ole mies, enkä nainen. Olen eunukki ja kuulun hijra-lahkoon.
• Onko teitä paljonkin Bombayssa?
• Meitä on täällä viisi tuhatta.
• Ovatko kaikki eunukit prostituoituja?
• Ei. Kolmannen sukupuolen edustajia on myös kerjäläisinä, baaritanssijoina ja jotkut taas kiristysbisneksessä. Mutta meitä syrjitään, eikä meillä ole edes äänioikeutta.
• Voi teitä raukkoja. Minä kyllä ottaisin sinusta vaimon jos mahdollista…
• Ei se ole mahdollista. Sitä paitsi minulla on HIV. Olet kiltti. Voit jäädä tänne yöksi, sillä ulkona liikkuminen on vaarallista.
Niin siinä vain sitten kävi, että nukuin tuon yön kolmannen sukupolven edustajan kanssa. Hänen nimensä oli Babu. Tunsin tätä kastittomienkin syrjimää olentoa kohtaan niin suurta luottamusta, että kerroin aamulla teetä juodessamme tehtävästäni. Hänenkään mielestään siinä ei ollut mitään järkeä.
• Saatat itsekin joutua tapetuksi tai panttivangiksi. Intia on nykyään vaarallinen paikka jopa intialaisille. Sinun kannattaa palata takaisin kotiin.
• Minulla ei ole kotia.
• Mene sitten Goaan. Siellä on rauhallisempaa, koska suuri osa väestöstä on kristittyjä. En voi auttaa sinua mitenkään, mutta jos menet Kalkuttaan voin antaa sieltä yhden meikäläisen osoitteen. Kun kerrot terveisiä minulta, niin hän auttaa sinua.
Halasin Babua jäähyväisiksi, sillä me molemmat tiesimme, ettemme tulisi enää ikinä näkemään toisiamme. Kävelin halki ihmis- ja autokakofonian Victoria Terminukselle. Sain jonottaa pari tuntia ennen kuin minulla oli lippu Delhiin, sieltä Varanasiin ja Varanasista pääkallopaikalle Puriin.
Menin pubiin, joita oli ilmestynyt lisää vanhojen sirtomaakaunojen laimentuessa brittejä kohtaan. Minulla oli kolme päivää aikaa, eikä mitään muuta tekemistä kuin dokata, polttaa pilveä ja tutkia kaupungin ehtymättömiä naisvarastoja. Join nopeaan tahtiin kolme tuoppia, sillä käteni tärisivät edelleenkin vieroitusoireista. Näitä paineita olin aina tavannut purkaa synnyttämällä uusia paineita.
Kertasin mahdollisuuksiani. Minulla oli lippu kohti itää, joten en ollut vielä pettänyt toimeksiantajieni luottamusta. Jotenkin minusta tuntui, että tulisin sen kuitenkin tekemään. Olin ihminen, jolla kaikki tapasi jäädä kesken. En ollut tehnyt elämässäni mitään merkittävää, vaikka omasinkin yliopistollisen loppututkinnon pääaineenani sosiologia. Mutta sitten minulla alkoi pöntössä viheltämään ja kaikki loppui kuin seinään.
Nojasin baaritiskiin ja tilasin lisää. Tällä kertaa vaihdoin Kingfisherin rajashtanilaiseen Thunderbolt olueen, jossa oli superprosentit alkoholia. Tarkkailin käsiäni, eivätkä ne vapisseet. Tiesin, että tulisin aina olemaan jonkinlaisten aineiden orja. Larry Clarkin sanoin: "Kun piikki kerran menee sisään, se ei enää koskaan tule ulos".
Havahduin mietteistäni kun joku kysyi minulta leveällä amerikanenglannilla:
• Mikä sinut tähän kirottuun rotanloukkoon on tuonut?
Katsoin kysyjää. Hän oli tukevahko arviolta viisikymppinen mies Bermuda-shortseissa ja havaijilaispaidassa. Päässä hänellä oli punainen lippis, jossa luki "Red socks".
• Kunhan tässä katselen maailmaa, vastasin.
• Taidat olla hieman hullu, kun matkustat nykytilanteessa Intiaan. Tämä mannerhan räjähtää hetkellä millä tahansa silmille.
• Ehkä minä kuulun niihin muodikkaisiin katastrofimatkailijoihin…
• Sinulla on mennyt kuuma hiukkanen aivojen läpi.
• Mitä itse teet Intiassa?
• Mitä se sinulle kuuluu? Tai sanotaan, että olen täällä bisnesasioiden pakottamana.
• Mitä bisnestä teet?
• Olen varustelualalla.
En ymmärtänyt mitä hän tarkoitti, mutta en viitsinyt alkaa jankuttamaan.
• Mistä päin olet?
• Suomesta.
• Siellä on hyviä naisia. Nain paria Espanjassa. Olivat niin kännissä, että niille saattoi tehdä mitä tahansa pyllytemppuja.
• Mistä itse olet?
• Texasista. Onko sinulla perhettä?
• On, valehtelin jostakin syystä.
• Lapsia.
• Kaksi. Tyttö ja poika.
• Sinuna lähtisin sitten ensimmäisellä mahdollisella koneella takaisin Eurooppaan. Täällä tapetaan länsimaalaisia. Heitä kidutetaan ja raiskataan. Tämä on helvetti maan päällä. Kukaan ei enää hallitse tätä kaaosta.
• Kiitos tiedoista. Minulla ei ole ollut ongelmia. Hullut nimittäin tunnistavat toisensa.
Join olueni loppuun ja hyvästelin amerikkalaisen varustelumiehen. Kerjäläiset roikkuivat kintuissani hypätessäni taksiin, jolla ajoin hotelliin. Pyysin kuljettajaa ajamaan Marine Driven kautta. Upea rantabulevardi kylpi iltavalaistuksessa. Sen varrella oli asuntojen neliöhinta korkeampi kuin Manhattanilla. Minua ei asia kiinnostanut, sillä en omistanut minkäänlaista asuntoa.
No, kaikkea ehti vielä tapahtua, mutta kolmen päivän kuluttua löysin itseni matkalta CeBe-kadulle Delhiin. Mutta se on aivan liian pitkä tarina tässä kerrottavaksi.

Secret Life of India

Mumbaissa paukkuu jälleen, enkä yhtään siellä viettämieni erinäisten aikakausien perusteella ihmettele. Mielestäni maailman suurin ihme on, miten Intian yli miljardine asukkaineen ylipäätään pysyy kasassa? Tätä ihmettelin jo vuosituhannen alussa, kun keskellä mielenhäiriökauttani suunnittelin vakavasti muuttavani asumaan Kalkuttaan.

Mulla on muovikassillinen valokuvia Intian sekoiluistani, mutta enpä ole tavoilleni uskollisena jaksanut niitäkään katsella, saati skannata sähköiseen muotoon. Voisin helposti kuvien perusteella rekonstruoida, että vaikka Intia on sekava, pyörii siellä vielä sekavampaa itseni kaltaista länsimaalaista sakkia. Enkä nyt tarkoita Pöllö Miljoonan kaltaista harmitonta hamppusakkia. Siksi en tee sitä, koska paskaako itseään herättelemään todellisuuteen, sekinhän vain on yksi kehno uskonto, antaa mennä samaan malliin loppuun saakka...

Kaikenlaista tekstinsälää toki oli Intiasta olemassa, ja löytyy mahdollisesti eri puolille huumeluukkuamme arkostoimiltani cd-levyiltä. Netistä nappasin eräältä saitilta seuraavan varsin maltillisen kertomuksen vierailustani Purin kaupungissa Bengalinlahden rannalla. Pari vuotta myöhemmin syklooni iski ja Orissassa kuoli about 300.000 ihmistä, vaikka läheskään kaikkia ei edes pystytty laskemaan. Miten olisi, kun suurin osa sakista ei ole kirjoissa, eikä kansissa. Enkä ole kuullut mitään, en niin mitään, ruotsalaisista naisistakaan sen jälkeen. Ehkä parempi niin.

Ja Mumbaissakin on sekoiltu ja varsin lohduton tarina ekstistenssitäni tuossa Intian talouden keskuksessa kirjattu joskus vuonna 2001 tai 2002.

MUUKALAISIA PURISSA

Vain hullu matkustaa toukokuussa Intiaan keskelle viidenkymmenen asteen hellettä. Minä sen tiedän, koska minä matkustin. Delhin ja Varanasin kuumien tuulten jälkeen jatkoin junalla Puriin Bengalinlahden rannalle, jossa oli viileämpää ja kosteampaa.

Toukokuun puolessa välissä sesonki oli jo ohi, eikä länsimaalasia turisteja riittänyt hindujen pyhään kaupunkiin edes kunnon kourallista. Hotellissa sain tämän vuoksi off-season alennuksen. Reilulla satasella per päivä järjestyi huone merenrannasta Purin parhaasta hotellista Mayfair Beach Resortista.

Halvemmat hotellit olivat täynnä hindulaisia pyhiinvaeltajia, jotka olivat tulleet äimistelemään pyhää Jagganath temppeliä.

Ensimmäiset huhut muukalaisista kuulin saapumisen jälkeisenä aamuna. He olivat ilmestyneet jostakin salaperäisestä paikasta ja vuokranneet ison talon paikallisesta kalastajakylästä. Nämä kaksi ruotsalaista sisarusta saivat jäämisellään temppelinkellot soimaan Purin kollektiivisessa tajunnassa.

Kukaan ei tiennyt miksi he asettuivat asumaan juuri Puriin. Paikalliset ihmiset keksivät lukuisia selityksiä sille, miksi nämä vaaleat viikinkien jälkeläiset olivat muuttaneet ilmeisen pysyvästi asumaan pyhään kaupunkiin. Viikon tai parin kestävää vierailua ei olisi vielä noteerattu. Mutta pysyvämpään olemiseen ei löydetty mitään järkevää syytä.

Paikallisen Tribal Tours matkatoimiston johtaja ei malttanut olla heti tavattuamme kertomatta minulle, että Purissa on myös muita pohjoismaalaisia. Hän kuitenkin kehotti minua välttämään heitä. Naisten Purissa olemisen taustalla täytyi olla jotakin rikollista. Matkatoimistomies veikkasi huumekauppaa.

Toisen huhun näistä "swedish ladyista" kertoi minulle hotellin baarimikko. Hän ylpeili olevansa Purin "fucking master". Siksi hän tiesi naisten olevan kalliimman hintaluokan prostituoituja. He hyväksyivät asiakkaikseen vain ulkomaalaisia. Intialaisilla ei ollut asiaa eikä varaakaan päästä nauttimaan heidän palveluksistaan.

Baarimikko kehotti minua käyttämään halvempia intialaisia huoria. Heitä majaili kuulemma länsimaisten reppuselkäturistien suosimassa Zed hotellissa. Hän lupautui viemään minut sinne työvuoronsa päätyttyä.

Kaikki purilaiset tiesivät swedish ladyt. Huhumylly jauhoi taukoamatta, joten päätin lähteä ottamaan selvää näiden ruotsittarien salaisuudesta. Olin kai hieman yksinäinen.

Ajoin iltapäivällä polkupyöräriksalla viinakauppaan. Ostin tuliaisiksi kaksi isoa pulloa intialaista viskiä.

Sen jälkeen jatkoimme matkaa Grand Roadia pitkin kohti kalastajakylää. Kylä oli sokkeloinen ja riksakuski polki meidät harhaan. Jouduimme etsimään ruotsittarien taloa melkoisesti ennen kuin löysin itseni seisomasta naisten portilta. Käskin riksaa odottamaan, sillä paluumatka voisi ruotsittarien suhtautumisesta riippuen alkaa pikaisesti. Siitä tuli pitkä odotus.

Talon pihalla seisoi nainen, jolle esittäydyin suomalaisena turistina, joka oli tullut yllättäen tapaamaan rakkaan naapurimaan väkeä. Suhtautuminen minuun ei ollut lainkaan kummasteleva, vaan ruotsittaret ottivat minut hyvin vastaan. Varsinkin, koska löin tuliaisviskit pihapöydälle.

* Nu ska vi supa, sanoin ja pyysin hakemaan laseja.

Nuorempi sisaruksista oli mahataudissa, eikä hänellä pysynyt sisällään muu kuin ganja ja ooppiumi. Katselin naisia kuulemani perusteella, eikä mikään todistanut huhujen puolesta. Tosin ei myöskään niitä vastaan.

Juodessamme viskiä tytöt sytyttivät ganjasätkän. Se on täysin laillista Purissa, jossa heikkolaatuista kamaa myydään hindujen pyhiin toimituksiin valtion Bhang Shopeista. Imimme seuraavaksi vanhaa Hectorin laulua mukaillen "piipustamme taivaat".

Utelin syytä naisten asumiseen Purissa. Ruotsittarien tilanne oli sellainen, että he olivat leikanneet täydellisesti siteet kotimaahansa poikki. Ainoastaan vanhemman - 47-vuotiaan - sisaren kuukausittain saapuva eläke muistutti menneestä elämästä hyvinvointivaltiossa.

Eläke oli tullut alkoholismin perusteella. Koko sukukin omasi kuulemma samanlaisen juoppokromosomivirheen. Illan pimentyessä Bengalinlahden rannalla kuuntelin pitkät tarinat siitä, kuinka juopon elämä oli ollut kuin tervanjuontia koti-Ruotsissa. Sosiaalitantat, pontikkapannu, ikuinen känni...

Nuorempi sisaruksista oli 37-vuotias. Hän veti kamaa posket lommolla, eikä juurikaan juonut viskiä. Hän oli salaperäisempi tapaus kuin juoppo sisarensa. Hän oli ollut naimisissa mm. suomalaisen miehen kanssa. Hän oli viettänyt lähes koko aikuisikänsä Intiassa, Bangladeshissa ja Pakistanissa.

Välillä hän oli käynyt tienaamassa rahaa Hong Kongista. Sinne hän suunnitteli jälleen pian lähtevänsä, koska siellä oli aina työtä tarjolla.

Minulle ei koskaan selvinnyt, mitä nuorempi sisar teki työkseen Hong Kongissa. Ainoa vihje lipsahti viskinhuuruisen vanhemman sisaren suusta. Hänen mukaansa pikkusisko oli saanut käydä läpi kovia aikoja.

Hotellin pojat olivat evästäneet minut kysymään, tietäisivätkö tyttäret ketään semmoista kalliimman hintaluokan huoraa. Mutta tähän törkeyteen en kuitenkaan sortunut edes viskin lainehtiessa kallossani.

Tai en ole ihan varma tästä, sillä muistin mentyä en muista loppuillasta mitään. Illalla oli ollut tarkoitus sähkökatkosten loputtua kuunnella stereoita, mutta nekin levyt jäivät minulta kuulematta.

Rangaistukseksi muurahaiset kusivat pimeällä pihalla kinttuni kipeiksi.

Seuraavana aamuna heräsin kaameaan kankkuseen. Peruutin heti hieronnan, sillä mahani oli jälleen mennyt sekaisin. Päiväksi olin vuokrannut taksin viemään minut Konarakiin auringontemppeliä katsomaan. Tämänkään toimenpiteen suorittamiseen ei minulta heti aamusta voimia löytynyt.

Kun kerroin hotellin pojille, että naiset eivät olleet esittäneet minulle mitään hintavaatimusta, enkä ollut myöskään saanut ilmaiseksi, olivat he edelleen epäileväisiä. Ehkä ne nussivat vain omaksi ilokseen silloin tällöin länsituristien kanssa.

Saattaahan näinkin olla, ajattelin. Never happens to me.

Matkatoimistomiehen hämäämiseksi kerroin, että huumeita ei ollut näkynyt. Hänkään ei oikein uskonut selityksiini. Ehkä he kävivät sittenkin hakemassa kamaa Sudder Streetin välittäjiltä Kalkutasta. Heidän oli nähty nousevan junaan Purin asemalla.

Oli ikävä tuottaa iloluontoisille intialaisille pettymys, mutta minusta ruotsalaiset ladyt olivat vain pari sattuman soittamaa ihmiskohtaloa, joilla ei oikein ollut enää muutakaan paikkaa minne mennä.

Iltapäivällä toivuin jälleen oikeaksi turistiksi ja lähdin ihailemaan fallospatsaita Konarakiin. Ruotsalaisista sisaruksista en ole kuullut kuin paljon myöhemmin tulla tupsahtaneessa postikortissa.

Nuorempi sisaruksista oli lopettanut röökaamisen ja oli lähdössä jälleen hommiin Hong Kongiin.

Unknown Generation 1990´s

Kun kerran pistin sen kovalevyn paskaksi ja luulin päässeeni koko elämäni fragmentaarisesta jälkijättöpaskasta eroon, erehdyin pahemman kerran. Kaikki nettiin tallentamani sivut on säilössä monissa arkistoissa, jotka tallentavat kaikki webbisivut niin pitkään kunnes bititkin räjähtävät.

Silloin tosin ihmiskunnasta ei enää ole jäljellä ulkoavaruuden muukalaisille kuin sattumalta löydetyt kännykällä kuvaamani papyrysvideot eri puolilta maailmaa. Niiden perusteella sitten rekonstruoidaan tästä ihmisen asuttamasta lyhyestä välivaiheesta historia, jonka keskeinen ja ainoa merkittävä vaikuttaja on Jussi Apila niminen mielenhäriöihin ja vainoharhoihin taipuvainen pikkurikollinen.

Mutta vielä löytyy, ja kun tänkin tähän panen, löytyy se taas lukemattomista uusista bittiarkistofaileista. Sitaatit lienevät vuodelta 1998 tai 9...

Tuntematon sukupolvi.

Loppuviikko öljyn trading-markkinoilla oli hiljainen. Vieläkään ei ole kunnolla toivottu Nesteen viime vuotisista töppäilyistä. Kaikki unohdetaan kuitenkin kohtuullisen nopeasti, jos luvassa on kohtuullisia voittoja. Pieni siivu siitä sivusta.

Koska oli hiljaista ja olin vierotushoitoni siinä vaiheessa, jossa hortoileminen ei tule kysymykseen, aloin lukea toimistossa jostakin saamaani kirjaa. Se oli hillitön ja hauska. Sen oli kirjoittanut Douglas Coupland. Nimeltään teos oli "Tuntematon sukupolvi. Tarinoita kiihtyvästä kulttuurista". Päätin kirjoittaa seuraavat sitaatit muistikirjaani. Ehkä löysin niistä itseni, tai sen mitä jollekin toiselle on tapahtunut.

"Erittäin erittäin hyvä ja erittäin erittäin huono ei milloinkaan kestä kovin kauan."

Douglas Coupland: Tuntematon sukupolvi

MUKATYÖ: Pieni palkka, pieni arvostus, pieni itsekunnioitus, pienet edut eikä lainkaan tulevaisuutta tarjoava palvelualan työ. Tyydyttävä uravalinta useimpien niiden mielestä, jotka eivät tätä työtä ole koskaan tehneet.

Douglas Coupland



KÖYHIEN JETSET: Ryhmä ihmisiä , joka tyydyttää kroonista matkustusvimmaansa vakituisen työn ja asunnon turvaaman vakaan elämän kustannuksella. Taipumus tuhoon tuomittuihin ja erittäin kalliisiin puhelinkeskusteluihin perustuviin ihmissuhteisiin, usein Serge- tai Ilyana-nimisten henkilöiden kanssa. Taipumus keskustella juhlissa lentoyhteiöiden bonus-ohjelmista.

D.C.



BRASILIAATIO: Kasvava kuilu rikkaiden ja köyhien välillä ja siitä johtuva keskiluokan katoaminen.

D.C.



VALTAHALVAUS: Toimistohierarkioiden taipumus hajottaa ja ehkäistä tuore asioiden ilmaisu.

DoCo

KAKSIKYMPPISEN HERMOROMAHDUS: 20 -30-vuotiaana koettu henkinen romahdus, joka johtuu usein sekä kyvyttömyydestä elää koulun tai järjestelmien ulkopuolella että oivalluksesta ihmisen pohjimmaisesta yksinäisyydestä maailmassa. Johtaa usein apteekkituotteiden rituaaliseen käyttöön.

DouCou



"Sinun on valittava tuska tai yksitoikkuus"

Douglas Coupland

"Erotisoi älyllisyys."

dc



"Silloin kun ihminen kuuluu keskiluokkaan, hänen on hyväksyttävä se tosiasia, että historia ei piittaa hänestä. Hänen on hyväksyttävä, ettei historia koskaan juhli hänen aikaansaannoksiaan eikä sääli häntä. Se on hinta, joka maksetaan päivittäisestä mukavuudesta ja hiljaisuudesta. Tämän hinnan vuoksi onni on streriiliä; suru ei herätä sääliä."

Douglas Coupland

Takaisin Ihmeelliseen elämään

Guns of Helsinki

Meno menee entistä sekasortoisemmaksi, järjestäytyneen yhteiskunnan rakenteet sortuvat. Väkivalta ja päihdeongelma leviävät, osittain myös yhteiskunnan sallimien erilaisten haalarimiesten toimesta. Esimerkiksi lähijunissa matkustajia hakkaavat vartijat ovat jälleen kerran päässeet videolle. Merkille pantavaa on, että junan konnari lopettaa kuvaamisen, joten ei ole Valtion Rautateidenkään pussissa jauhot puhtaat. Mafiaa ei voi voittaa, sillä me olemme mafia:

http://www.youtube.com/watch?v=NN8Yq-mBSkI

Ja samanlainen kahjo lain rikkominen jatkuu myös yksityisten firmojen jakamien parkkisakkojen tiimoilta, vaikka hovioikeuskin totesi ne laittomiksi. Annoin ilmaisen neuvon rahojen takaisin saamiseksi, vaikka en enää aikohin ole katsonut tarpeelliseksi sanoa mistään mitään:


Näin saat rahasi takaisin!
rautalanka | 23.11.2008 11:21

Omistusasuja saa takuuvarmasti parkkimaksunsa takaisin kääntymällä taloyhtiön hallituksen ja isännöitsijän puoleen, jotka ovat nyt hovioikeuden päätöksellä laittomaksi todetun sopimuksen hyväksyneet.

Jokainen taloyhtiö ja isännöitsijä maksaa mieluummin rahat vaikka omasta pussistaan kuin lähtee oikeuteen vuosikausiksi pilaamaan mainettaan löysässä hirressä roikkumalla. Erityisesti isännöitsijätoimistot välttävät tätä bisneksen tulevaisuuden vuoksi. Asiasta voi myös tehdä hovioikeuden päätöksen perusteella valituksen kuluttajaviranomaisille hyvän isännöintitavan vastaisesta toiminnasta ja laittomaan perintätoimeen ryhtymisestä.

Jos lakia myöhemmin eduskunnan toimesta muutetaan, se ei takuuvarmasti tule koskemaan takautuvasti Parcomin ja kumppaneiden laittomasti perimiä maksuja. Saat rahasi nopeasti takaisin korkoineen kääntymällä taloyhtiösi isännöitsijän puoleen em. perustein. (Tähän nyt toki tulee isännöitsijöiden kiistämiskirjoituksia, mutta se ei muuta faktoja miksikään.)

Boxer Don´t Dig It!

Terkut salien hikisten jalkatöiden maailmasta,dr. muza,

mäkin katoin sen maria jonkun häröilyistä kertovan rikostarinan. nainen oli yhtä harhainen ja psykopaattinen ku meidän talon isännöitsijäeukko, jolle yritän hommata potkut persiisiin, vaikka rosiksen kautta jos ei älyä muuten häippäistä maisemista.

salilla vedin taas rankat treenit. kävelyä sinne ja takas about 5 kilsaa, 25 minuuttia soutulaitteella täydellä vastuksella, 15 minuuttia 8/12 vastuksella crosstreenarilla, puntteja parinkymmenen sarjoja about 50 kilon satsilla, ja sitten toki säkin hakkaamista säpäleiksi. hakkaaminen vahvistaa niskaa ja parantaa koordinaatiota, ja hyvähän se on näinä sairaina aikakausina olla tarpeen tullen täydessä iskussa...

nyt on niin etten taida jaksaa uutta fontex top 50 listaa laatia, sillä se on pillun tarkkaa työtä. mutta sinne tulis kaiketi ainaskin toi talking heads, mercury rev, beck, käteis-jussi ja apilan jussi, thåström, gun club ja miljoona muutakin on siinä pillun hilkulla. suomalaisista ei ketään, koska suomen musascene on aika paskakamaa tätä nykyä, en mä ainaskaan alkaisi yhtään pumppua vapaaehtoisesti kuutelemaan. tosin jouduinhan mä muutaman supportin kuluvana vuonna kärsimään, muuta ne oli niin umpisurkeita soittajia että nimet jääköön sameaan veteen...

viikonloppuna pitäs vissiin tota kahden kuukauden treeniputkee rauhoitella, sillä jalat kramppas taas tosi sikana, eikä uimaan ollut asiaa. ukot katteli kummissaan kun kiroilin täyttä soittoa pukkarissa, mutta en mä niille perseläpityypeille alkanut mitään selittään. himaan tullessa kippasin kourallisen kalsiumia, magnesiumia, kalaöljyä, d- ja b-vitaamineja tabuina ja eiköhön se siitä vielä saada suksi luistaan paloheinän kahdensadan metrin yleisöladulla, joka pidetään auki säällä kuin säällä ja vetää viikonloppusin 26.000 hiihtäjää kerralla tappamaan toisiaan teroitetuilla suksisauvoilla, ja 78.000 muuta maalaista seisoo jonossa joka kiertää haltilan tilalle saakka.

tiedätsä musaman, että sunnuntaina avataan aleksin joulukatu? aiot sä sinne pogoon, vai tyydytkö normaaliin tapaan repiin ranteet soikeiksi partaterillä? mähän syön niitä teriä toisinaan, mutta en siitä haluu mainita ku joku kukkahattutyyppi kuiteskin valittaa yhdistyneisiin kansakouluihin ja keskustapuolueen puoluetoimistoon.

hyvät loput ja jos liikut maisemissa, pistä sana, mennään notkuun yöbaareihin päivällä.

Fontex Top 30

Nyt siitä vuosia jo on kun seisoin Pasilan asemalla odottamassa pommiin päissään nukunnutta dr. Muzaa. Olimme menoss pohjoiseen hänen äitinsä bingosta voittamilla flapoilla. Kun juna tuli ja meni soitin vielä tohtorille, että "juna meni". Hän oli hetkessä tolkuissan ja alkoi järjestää asiaa. Olimme reilun tunnin kuluttua Lahdessa jonkin saatanan ison järven rannassa astumassa johonkin helevetin vanhaan ja haisevaan purtiloon. Kävi ilmi, että se veisi meidät Jyväskylään ja matka-aika olisi about 10 tiimaa.

No elämä on mitä on. Paras tottua. Aloimme kiskoon keppanaa kun ei siellä purkissa ollu muutakaan näkemistä. Mun mielestä sen saatanan ison lätäkön nimi oli Päijänne tai jotain tai jotain. Siellä näkyi saaria ja mantereita. Kaikki oli vihreää, myrkyn vihreää. Teki mieli okseentaa maailman peräreikään, kuten asian ilmaisisi eräs sosiologian professori.

Dr. Muza vaati minua ajan viihdykkeeksi laatimaan listan 30:stä parhaasta levystä, ja vaikka muistini noista väitetyistä tapahtumista ovat monestakin syystä hatarat, sain eilen sähköpostiini tämän jossakin saatanan Suomen hikisillä takavesillä laatimakseni väitetyn listan. Samalla dr. Muza esittää tarkemman analyysin Trickyn pössykeikan tapahtumsista:

"Tricky räjäytti eilen potin. Eka kolahdus oli kolmantena stygenä
soinut "Black Steel" Trickyn esikoisalbumilta, alun perin Public
Enemyn biisi. Myös saman albumin "Pumpkin" ja "Overcome"
soivat ylväästi. "Tricky kid" ja "Christiansands" ("Pre-millenium
tensionilta", 1996) olivat myös oivallisia vetoja. Loppuhuipen-
nus oli kyllä tiukka. Motörheadiä ja eturivin heebot lavalla
jytäämässä. Hommahan toimi, eikä tiettävästi kukaan pudonnut
stagelta tai telonut itseään. Ehkä Monte Rosson tyypit olivat
sopivasti pössyssä?

Lainabiisejä tuli yllättävästi muutama. Sitä Curen "Love catsiä"
en tunnistanut tai kuullut (- olinko kenties wc:ssä?), mutta XTC:n
"Dear God" tuli ainaskin ja vieläpä hyvin toimivana versiona.

Ei voi muuta kuin ihmetellä Trickyn lavaenergiaa. Tuleeko se
sitten luonnon yrteistä vaiko kenties japanilaisesta teestä? En
tiedä, mutta Adrian Thaws on kyllä varmaan samanlaisessa vedossa
kuin Iggy parhaina Stooges-aikoinaan. Uusimman "Knowle West
Boy" -lätynkin voisi tsekata, jos sen löytäisi esmes kirjastosta.
My Space -sivustolla voi tosin olla ilmaista loudattavaa.

Viime yönä näin tosin Tricky-painajaisen, jossa tämä demoninen
rastahahmo häiritsi meikäläistä. Jutun detaljeja en enää muista.
Olinko ehkä menossa naimisiin tai jotain tai jotain...? Omituinen
uni, kerrassaan.

Joop, laitan tässä sulle klassikkopostia kuuden vuoden takaa.
Siinä siis lista kaikkien aikojen klassikkolevyistä (TOP 30) Barclay
James Harvestista aina Neil Youngiin. Vieläkö sama lista pitää
kutinsa vai kaipaisiko kenties päivitystä? Jos TOP 30:n venyttäisi
vaikka TOP 50:een, niin mahtuisiko sinne esim. Paul Weller.
Entäs Talking Heads ("Naked")? Roxy Music? Kenties Johnny Cash?
Samae Koskinen tai Kerkko Koskinen? Jotkut levyt eivät kuole
koskaan, mutta joidenkin klassikoiden asema voi vaihdella.


>
Date sent: Thu, 29 Aug 2002 17:54:46 EET
> Tse, Tsep!
>
> Tässä vielä tämä jylhällä Päijänteellä 1. elo-
> kuuta laatimasi levyjen TOP 30. Voit halutessasi
> täydentää sitä tai laajentaa sen vaikka
> TOP 50:ksi.
>
> Senhän voisi lätätä vaikka www-sivuille, tai ihan
> miten haluat. Uljas listahan siitä tuli. Kerro,
> jos jotain jäi puuttumaan. Jam? Talking Heads?
> T-Rex? Slade? Vieläkö klassikkoja pukkaa?
>
APILAN VALINTA - Kaikkien aikojen Top 30

Barclay James Harvest Octoberon (Polydor, 1976)
David Bowie Ziggy Stardust & the Spiders from Mars (RCA, 1972)
Diamond dogs (RCA, 1974)
Nick Cave & the Bad Seeds
Boatman's call (Mute, 1997)
No more shall we part (Mute, 2001)
Clash Sandinista (Columbia, 1980)
Alice Cooper Billion dollar babies (Warners, 1973)
Creedence Clearwater Revival
Cosmo's factory (Fantasy, 1970)
Ebba Grön Kärlek och uppror (Mistlur, 1981)
Musketör (Mistlur, 1982)
Fine Young Cannibals The Best of FYC (London, 1996)
Genesis The Lamb lies down on Broadway (Charisma, 1974)
Richard Harris The Webb sessions 1968-69 (MCA)
Hector Herra Mirandos (PSO, 1973)
Japan Tin drum (Virgin, 1981)
Joy Division Closer (Factory, 1980)
Massive Attack Mezzanine (Circa, 1998)
Radiohead Ok Computer (Parlophone, 1997)
Red Hot Chili Peppers Californication (Warners, 1999)
REM Automatic for the people (Warners, 1992)
Rolling Stones Sticky fingers (Rolling Stones, 1971)
Smiths Louder than bombs (Rough Trade, 1987)
Bruce Springsteen Born to run (Columbia, 1975)
David Sylvian Brilliant trees (Virgin, 1984)
Triffids Born Sandy Devotional (Hot, 1986)
U2 Achtung baby (Island, 1991)
Pop (Island, 1997)
Tom Waits Asylum years (Asylum, 1986)
Wigwam Nuclear nightclub (Love, 1975)
Neil Young Decade (Reprise, 1977)


***********

No joo, vuosi sinne tai tänne, se olikin sitten 2002, enkä mä siitä vuodesta tietyistä syistä mitään muista ja jos muistaisin en niitä alkaisi tässä pervoille sisäasiainminsiteriön poliisiosaston runkkujätkille selostaan. Mulla on ihan tarpeeksi vaivaa yhdestä samaan taloon muuttaneesta täyslatvalahosta poliisin käppänästä, joka ei jotenkin tajuu sovinnolla vastassa olevan tällä kertaa tavallista karskimpaa sakkia tyyliin Venäjän mafia, Napoli Camorra ja liivipyöräläiset.

Mutta tohon listaan palatakseni, kommentoin sitä musiikilliselle neuvonantajalleni tohtori Musalle tätä tapaa;

no kiitos tosta listasta, pittää laittaa se blogiin koska ei kai se
siitä miksikään ole muuttunut, jos kerran on kerran mietitty. ja uus
musahan on aina vanhaa huonompaa.

speedy on siellä menoss phi phille sukelluksen "jatkokurssille"...

pomo lähti aamulla buenos airesiin ja tullee vasta huomenna myöhään
illalla. ja mä istun täällä kun en viitti alkaa dokaan ku siinä menee
kunto ja kaikki.

tricky oli tosiaankin sankka mahtikokemus. curen love cats tuli
timminä sovituksena heti toka biisinä, ja oli mielestäni parempi kuin
curen popluritus. kova oli meininki ja toi mötorheadin ace of spades
oli sangen tanakka jytä kokonaiuus, jota veivattiin lähes 30
minuuttia.

gunnareiden chinese democracy on ny myspacessa kuultavana. no jaa, enpä ostas tai
loudais. on sillein kulahtanut juttu, vaikka omaakin tiettyä friikkiä
kiehtovuutta.

*******

Ja sitten se purtilo kohtalon oikusta ajoi illalla Jyväskylän satamaan. Jyväskylä on kaupunki keskellä ei mitään, enkä keksi sille mitään järkevää selitystä tai olemassa olon oikeutusta. Mielestäni vain meren rannassa sijaitsevat kaupungit skulaa Härmässä joten kuten; Helsinki, Kotka ja paskakaupunni Oulukin Suomen Murmanskina.

Mentiin johonkin helvetin vanhaan hotelliin, Jyväshovi tai jotain tai jotain. Se oli siinä paikallisen 20 metrin kävelykadun varressa ja sitten me tinattiin ne sen kylän mestat läpi, eikä ollut hääppää se meininki siellä Jyväskylässä. Aamulla heräsin hotellihuoneessa viideltä kun henkilökunta kantoi yön kuumissa seikkailuissa väsyneen tohtorin petiin.

Kun pääsimme puolen päivä maissa pystyyn oli sävelet selvät; helvettiin tästä rotankolosta ja niin nopeesti ku mahdollista. Löydettiin lahonnut rautatieasema ja päästiin pummilla ajaan lättähatulla Tampereelle kun ei kukaan keksinyt meiltä kansainvälisen tason pelureilta, jotka puhuivat ainoastaan mandariini-Kiinaa, flapaa kysyä.

Tampereella alkoi jo helpottaa, vaikka ei sekään ole lähelläkään meren rantaa. Mentiin sinne Tillikkaan miettimään täpärää pelastumistamme sisä-Suomen ryssämeinigeistä ja vittuiltiin aikamme kuluksi Veltto Virtaselle ku se sattui porukkansa kanssa istuun viereisessä pöydässä.

Nostimme kissan pöydälle ja vaadimme selitystä; onko Veltto Virtanen toiminut Pirkkalan kunnan raittiussihteerinä? Hän kielsi kiivaasti asian ja tunnusti elämänsä aikana ainoastaan kerran käyneesä Pirkkalan kunnan raittiussihteerin huoneessa. Jätimme asian silleen, eli annoimme armon käydä oikeudesta, koska meillä oli jo kova ikävä takaisin stadiin ja siellä Telakallakin piti käydä viskipaukkuja kumoamassa kitusiin kuin Franz Biberkopf Berliinin Alexanderlatzin maisemissa konsanaan.

Ja sitten Tampere jäi ja ajoimme junalla pummilla takaisin stadiin, koska kukaan ei meiltä huomannut lippua kysyä, sillä olimmehan ilmiselvästi paikallisen junttisuomalaisen sortinsakin mielestä kansainvälisen tason pelureita, jotka puhuivat ainoastaan flaamin kieltä.

Stadissa meno oli jo sekavaa, ja hukkasin matkatavarani. Etsimme niitä seuravat kolme päivää Töölön kapakoista, mutta ne olivat kadonneet kuin Suomen talouden kyky uhamata tulossa olevaa kaikkien aikojen talousromahdusta.

Ja tässähän voisi vielä musitella kun dr. Muza sai kaksi flapaa 20 tunnin risteilylle Viking Linelle ja sammuimme heti viinakaupan avaamisen jäleen hyttiin, mutta jos siltäkin reiisulta jokin levylista ilmestyy postiluukkuuni, niin katotaan sitt...

Tricky Night In Helsinki

Sitä mä vaan haluun vielä sanoo, että mäkin haluun Franz Biberkopfin tavoin elämältä muutakin kuin voileipiä. Eilen Nosturissa loistosetin heittänyt Tricky on myös syönyt elämässään paljon "leipää", mutta on ny ilmeisesti paastolla. Se niinku sopii sille ruskettuneelle Anthony Kiedisille, ja on myös tehnyt musaa yhdessä Red Hot Chili Peppersien kanssa. Jos mun pitäis sanoa, ja pitäähän mun, oli tää vuoden paras liveakti jonka näin. Se mun lista parraasta paskimpaan mennee näin:

1) Tricky Nosturissa
2) Neil Young Hart Wallissa
3) Kake Röyhkä ja Riku Mattila Huvilateltassa
4) American Music Club Tavastialla
5) Spiritualized Tavastialla
6) Bon Dylan Hart Wallissa

Oon pysytelly viime ajat liikkeellä, jalat kramppaa, paino laskee, kunto nousee. Siellähän mä Berliinin Alexanderplatzilla tajusin, että saksalaiset on mukavaa tavissakkia joka syö maailman hirveintä sapuskaa, currywurstia rasvaperunoilla. Ja on siellä kunnollistakin sapuskaa vaikka kuinka, mutta sitä currypaskaa ne tykkää vetää aamun palaksi ja illan lopuksi.

Ja Oulussakin pyörin, ja siellä ei mittään, ei niin mittään. Luonto kuollut kuin mykän laulua, ja ihmiset poteroissaan käymässä kolmatta maailmansotaa, ei ketään, ei missään. Mutta koska sisäasiainministeriön poliisiosasto säännöllisesti on kiinnostunut tekemisistäni, ja vaikka suurin osa senkin pumpun hakusanoista liittyy eduskunnan tavoin pornoon, sanonpa vaan: Suomi on sarvikuonojen maa. Siinä se tuli, mite suu ny pannaan?

Sen verran voin vielä huikata, että meni toi kovalevy säpäleiksi koneesta, ja kun sitä elvyttelin katos kymmenen vuoden tekstit, kuvat, Videot, musat. Suitsait, suitsait katosivat. Kai niistä suurimmasta osasta on kopiot jossakin, mutta mun mielestä ihmisen tarttee aina välistä putsata pöytä. Alottaa niinku tyhjältä taululta, yrittää olla sanomatta ja tekemättä enempiä. Ja totta tosiaan, se on ny uusi alku meikäläisen elämässä. Puuronkin jätin aamusta poes kun Tapani Kansa sanoi Iltalehdessä, että hiilihydraatit on turhaa energiaa. Sen mielestä ihmisen kunto 80 prossaa sapuskaa, 10 liikuntaa ja loput 10 stressin hallintaa (ja siihenhän ne ihmiset etupäässä simahtaa, vaikka ei sekään kuulu mulle).

Mun mielestä se Franz Biberkopf olisi todellakin ansainnut elämältä muutakin kuin voileipiä.

Cold November Oulu

Everything lasts forever in Oulu town in northern finland even the cold november rain...

Berlin After The Wall

There Is A Sacred Soul Inside My Animal Body

Plane Crash In Kenya, East Africa

URGENT REPLY‏‏
Lähettäjä: idris musa (idris_musa72@hotmail.com)
Lähetetty: 10. lokakuuta 2008 15:13:16
Vastausosoite: idris_musa22@hotmail.com
Vast.ott.:
Dear Friend,

I am the manager of bill and exchange at the foreign remittance department of BANK OF AFRICA. I am writting to seek your coperation over this business deal.

In my department, I discovered an abandoned sum of$15million USD(Fifteen million US dollars)only , in an account that belongs to one of our foreign customers who died along with his entire family in a plane crash that took place in Kenya,East Africa,the Late DR. GEORGE BRUMLEY,a citizen of Atlanta,United States of America but naturalised in Burkina Faso,West Africa and contractor with ECOWAS,(ECONOMIC COMMUNITY OF WEST AFRICAN STATES) .

Since we got information about his death, we have been expecting his next of kin to come over and claim his money because it cannot be released unless somebody applies for it as next of kin or relation to the deceased as indicated in our banking guidelines but unfortunately , all his supposed next of kin or relation died alongside with him at the plane crash leaving nobody behind for the claim. It is therefore upon this discovery that I now decided to makethis businness proposal to you and release the money to you via your foreign bank account as the next of kin or relation to the deceased for safety and subsequent disbursement since nobody is coming for it and this money Could go into the Bank treasury as unclaimed Bill.

The Banking law and guideline here stipulates that if such money remainedunclamed after five years, the money will betransfered into the Bank treasury as unclaimed fund.The request for your assistance and maximum co-operation as a foreign citizen to stand as the next of kin in this business is occasioned by the fact that the deceased customer was a foreigner and a Burkinabe cannot stand as next of kin to a foreigner. 40 % of this money will be for you as my foreign partner, inrespect to the provision of a foreign account. 10 %will be set aside for expences incured during the business and 50 % would be for me.There after I will come over to your country for disbursement accoding to the percentages indicated. Therefore to enable the immediate trnansfer of this fund to you as arranged,you must apply first to the bank as the relation or next of kin to the deceased,indicating your claims and wherein the money will be remitted .You should contact me immediately as soon as you receive this letter.

Please , visit the website below for more informations about the Plane Crash and the tragic death of the deceased and his entire family, Late DR.GEORGE BRUMLEY. http://www.cnn.com/2003/WORLD/africa/07/20/kenya.crash/index.html

Your’s faithfully,
MR.IDRIS MUSA


Explore the seven wonders of the world Learn more!

Cracked Actor

Paavo Piskosen elämä ja unelmat by CloverTV 2008

akemakeperama@hotmail.com

Facts About Finland For Visitors

Subject: Re: Stuff
>
>
> Good Morning from Helsinki´s forest-paradise!
>
> Good news for suffragette´s are that Finnish woman are doing much
> better that men; you can see from the Guardians article that their
> suicide rate is below Norways and they are already more educated than
> men. We males are the big, huge, deep problem and in Finland we just
> can´t discuss about the dark sides of this society. When The Times
> wrote about these things last year after previous school massacre
> hundreds of Finns wrote to its comment page on net and blamed the
> writer about incompetence of writing about Finland. Some of the
> writers even threatened to kill him...
>
> And of course here in the dark wilderness we love also cars; Finnish
> driver´s are always at the top in the formula-1 and rally. Guns, cars,
> booze, ice hockey. That´s the name of the game here. And the younger
> generations seems to be even more crazy which surprises me a lot. They
> have got "the best education in the world" but still violence rate
> among the youth is risen for example even here in Helsinki sharply.
>
> Violence is acceptable way of acting here. I think there are
> historical reasons for that. Because the Stalin´s Soviet Union
> unsucceeded to conquer Finland during the second world war this
> glorifies the violent action; it´s our best protection against the
> evil world outside. Everyman has to go to army in Finland - even I
> spent there 8 months - and in the Western Europe this is nowadays very
> rare.
>
> I have seen this dark side of Finland all my life. This is the reason
> why I don´t really like to live here. I´m not afraid of violence but
> it´s almost impossible to try to talk some sense with the native sons
> of this hillbilly nation. Maybe I pack my packs and move to Berlin (by
> the way when Finland got Independence in 1917 we elected German prince
> as the king of Finland but this plan never game true and during world
> war II Finland was Hitler´s Germanys ally...)
>
> I have read much about that financial mess in America. It looks very,
> very bad. Why are the free world letting time after time those
> speculators to ruin the money markets and the ordinary peoples life?
> And when things are collapsing taxpayers much save the system. And
> when this is done the game starts once again... I think that there
> must be much more regulation in the money markets in the future if we
> want to keep this system. Do we? At least now they are writing in
> European newspapers that America has turned in the banking crises as
> the leading socialist power in the world! Where are those who has been
> talking about the blessings of the unregulation of the money market?
> Where is John McCain? (I think that this thing turned the game to
> Obama for good.)
>
> I didn´t know that there is shortage of fuel in America? This comes as
> a surprise for me. I can´t even imagine that this could happen also
> here. What is the reason for this? I sincerely hope that things turn
> well in America in every aspect. Otherwise in this global economy we
> are also some day in the same situation.
>
> I am heading to Berlin at the end of October. Maybe I really should
> look if it´s good place to live and enjoy living which is - as you now
> can see - little bit difficult here with all these dummies.
>
> Take care

One Hundred Chinese Prostitutes In Luxury UFO

Kaikki kiihtyy, aikaa ei ole hukattavaksi. 38 tuntia pikku-ukkojen jahtaamisen jälkeen olen jo salilla vetämässä ankarat treenit. Kunto alkaa olla aika hyvä ja pitää varoa ettei tule ylikuntoon tai riko taas paikkoja. Illalla menen Tavastialle American Music Clubin keikalle. Otan cokis zeron, mutta hyvin ei mene musiikkineuvonantajallani dr. Muzallakaan; jäävettä grogilasissa, vaikka illan bändin pomo Mark Eitzel - pieni neuroottinen mies hassussa hatussaan - on katsellut maailmaa grogilasin läpi ties kuinka kauan.

Hiljaisen maanantai-illan aloittaa joku Samea... Samae Koskinen Taikabändinsä kanssa. Soundit ovat tahmeat ja bändin musassa yhdistyy oudolla tavalla Pekka Streng ja Pentti Oskari Kankaan 7 seinähullua veljestä, tai vaihtoehtoisesti Nick Drake ja Madness. Jos bändi aikoo menestyä on heidän jossain välissä valittava kumpaan osastoon kuuluvat. Ei ole mun juttu, paremminkin turmiollisen nykynuorison, jos senkään.

Puoli yhdeltätoista American Music Club saapuu lavalle ja parin biisin jälkeen soundi saadaan kasaan ja sitten se onkin loppusetti kybällä musiikkia masentuneille maailman Fontex Top 50 listalta.

Bändin kitarasoundi on upea, mistä voisi suomalaisetkin rokkipumput ottaa mallia. Jos ei ole bändin omasta soundista mitään omaperäistä näkemystä, turha sitä on lähteä merta edemmäs kaupittelemaan. AMC tosin on sellaisten megasellereiden kuin Coldplay, REM ja Pearl Jam musiikillinen esikuva, joista etenkin Coldplayn soundissa on kuultavissa samanlaista kaunista kitarointia. Sanoitukset ovat tosin American Music Clubin nokkamiehellä Mark Eitzelillä paljon rankempaa kamaa tyyliin Joy Divison, jonka biisejä AMC on keikoillaan soittanut covereina. Ja REMin kitaristi Peter Buck on tehnyt yhdessä Mark Eitzelin kanssa levyn, jota en tosin ole missään kuullut.

Porukkaa on puolityhjällä Tavastialla reilut sata, mutta alun jännityksen jälkeen bändi vapautuu ja meno paranee. Viimeksi kävin katsomassa Tavastilla Mercury Revin kaksi vuotta sitten. Ihan samalle tasolle ei ylletä, mutta nämäkin Amerikan ihmeet osaavat soittaa niin hyvin, että ei tällä perällä kukaan. Lisäksi ulkomaiset esiintyjät saavat soundit paremmin kohdalleen Tavastialla, mikä liittynee sekin ns. soittotaitoon. Huippuna oli ex-Velvet Underground mies John Cale, joka heitti pari vuotta sitten kovan rokkikeikan Tavastialla matkalla Provinssirokkiin. (Huusimme eturivissä dr. Muzan kanssa kurkkusuorana "Close Watchia" ja John Cale kävi lopuksi heittämässä sen soolona säälistä kahta ajasta tipahtanutta urpoa kohtaan.)

Musa toimii, sanat ovat wierdoja satoine kiinalaisine huorineen ja luksus-ufoineen. San Franciscon katujen kova elämä käy selväksi, enkä sitä sillä perällä näkemäni perusteella edes ihmettele. Siellä on ankara meininki meneillään systeemin romahtaessa pala palalta kasaan.

- This country is collapsing, totesi beatkapakka Vesuviossa yksi Unkarista kansannousua 1956 paennut kommari, joka julkaisee San Franciscossa vasemmistolehteä (voi noukkia ilmaitteeksi esimerkiksi legendaarisesta City Lights kirjakaupasta.)

Minua jää ainoastaan kummastuttamaan ettei Mark Eitzel laula Bay Arean sateesta. Systeemit lentävät alueen yli kiivaasti ja säät vaihtuvat tiuhaan. Mutta pillereiden ja muun kaman vaikutus Mark Eitzelin sanoituksiin ei jää epäselväksi. Hän on tosin asunut viime ajat Los Angelesissa, muuta ei se sielläkään sen puhtoisempaa elo ja olo Hollywoodin kulissien reunoilla ole.

Marl Eitzel toteaa jossain välissä, että on hienoa kun rokkiklubeihin vaivautuu vielä jossakin päin maailmaa vähän varttuneempaakin väkeä. Taitaapi olla keski-ikäiset jo lopettaneet rokkaamisen klubeilla ja moni legendaarinenkin mesta on joutunut lyömään ovet säppiin. Näin on käynyt esim New Yorkin legendaariselle CBGB klubille, jonka entisissä tiloissa myydään nykyään t-paitoja ja muuta rokkikrääsää, joka tuo paremmin fyffeä.

Keikan jälkeen olen selvinpäin ja ajan bussilla himaan. Eipä ole vielä tullut tehtyä sitä stadissa 20 vuotta asuneena. Isänraiskaajien sijasta puolityhjässä yöbussissa istuu vain opiskelijasakkia, jolle viina maittaa maanantaisinkin, kun kunnon juopot vetävät henkeä ja katsovat telkusta ihan mitä tahansa, joka pitää ahdistuksen ja kuulan lataamisen kalloon loitolla.

Man Who Walked From West To East

Itä on paha. Se on likainen takapajula, se sijaitse maailman laidalla, eikä kukaan halua elää siellä. Idässä asuvien takana alkaa sen asukkaiden mielestä vasta se oikea itä, jossa ihmisyys on poljettu joka suhteessa lokaan. Itä on maantieteen lisäksi tapamme hahmottaa oikeaa-väärää, puhtautta-likaa, kunniaa-häpeää, oikeudenmukaisuutta-vääryyttä...

Tämän asian sai selville Wolfgang Buscher kävelemällä Berliinistä Moskovaan halki toisen maailmasodan entisten näyttämöiden. Absurdia niminen uusi kustantajatuttavuus on julkaissut suomeksi hänen palkitun kirjansa "Jalan kohti itää". Reissu kestää pari kuukautta ja idän ankeus avautuu tavalla, jonkalaista elämää en tiennyt enää edes olevan Euroopassa. Kirjan kävely tosin tehtiin jo vuonna 2001 tornien sortuessa Nykissä. Ainakin osan uneliaista takaperistä on lännen kiivas rytmi kulutushyödykkeineen temmannut tasan tarkasti mukaansa tällä välin.

Erityisesti Valko-Venäjällä Buscherin mukaan aika on pysähtynyt, tai sitä ei edes länsimaisessa mielessä ole olemassa. On vain kaikin puolin takapajuset olot ja ihmiset, jotka kuluttavat elämäänsä jossa sama päivä toistuu loputtomiin innostumatta mistään, koska ei ole mitään mistä innostua. Kun kävelijämme pääsee Venäjän rajan yli tuntee hän saapuneensa takaisin elämän rytmiin, vaikka aika ankean kuvan maasta ennen Moskovaa hän piirtääkin.

Buscher mm. ihmettelee kulttuuripalatseja, joita on rakennetttu joka paikkaan. Hänen mukaansa kun kommunismi pyrki syrjäyttämään ortodoksisen uskonnon kovasti uskovaisuuteen taipuvaisille venäläisille piti luoda uusi uskonto, Kulttuuri. Siihen panostettiin ja kirjailijat ym. taidetyypit olivat kansakunnan kermaa. Nyt palatsit rapistuvat ja kirjailijatalot sinnittelevät majataloina uuden Venäjän lakkautettua valtionavut.

Busherin näkemys Kulttuurista on hyödyllistä mietittävää myös Suomen valtiovetoista taidepolitiikkaa arvioitaessa, sillä iso ripaus idän despotian mystiikkaa senkin ympärille on kietoutunut. Idässä systeemi tosin on jo lakkatettu, mutta meillä mennään edelleenkin entisin eväin, vaikka rahoituksen legitimiteetti horjuukin...

Kesäsäät vaihtuvat syksyn sateisiin, mutta Buscher painelee menemään tavaten outoja moukkamaisia ihmisiä. Suuri osa heistä on tulossa sienestä, sillä idässä luonnontuotteiden kerääminen tuntuu olevan oleellinen osa elämäntapaa ja hengissä säilymistä. Buscher vierailee myös Tshernobylin suljetulla alueella, jossa asuu säteilystä piittaamatta joitakin jääräpäitä ja alueen läpi kulkee huhujen mukaan huumereitti idästä länteen, koska alueella ei paljon poliisi partioi.

Lopulta Buscher pääsee Moskovaan ja siellä oli jo vuosituhannen alussa täysi rähinä päällä kulutushysterioineen. Sama meno jatkuu siellä edelleenkin, sillä esimerkiksi asuntojen hinnat ovat Moskovassa paljon Suomea korkeammat. Mutta romahdus tulee, sillä persaukisista ei tule kuplassa keinottelmalla rikkaita, kuten esimerkiksi naapurimme Viron ja Latvian asuntomarkkinoiden romahdus todistaa.

Luettuani kirjan katson Teemalta Paolo Coelhosta kertovan dokkarin. Hän on myynyt new age kirjojaan 65 miljoonaa kappaletta, mutta hänen mielestään parhaat asiat elämässä ovat ilmaisia: Hän rakastaa kävelemistä, jossa tie vie ja kuljettaa omalla logiikallaan uusiin paikkoihin, uusien ihmisten luo. Kävelemisen filosofia on itsellenikin läheinen, sillä fillarilla mennään liian lujaa, eikä siinä touhussa ehdi aistia itseään, jos siitä vielä kaikkien näiden rälläysvuosien jälkeen on jotakin jäljellä.

Ja matka jatkuu myös seuravaksi lukemassani kirjassa, Louis Therouxin "The Call of the Weird". Siinä tämä TV:stä tuttu sekopää reportteri palaa muutaman vuoden jälkeen etsimään tyyppejä, joista kertoo suuren suosion saavuttaneessa tv-sarjassaan "Louis Theroux´s Weird Weekends", joka on pyörinyt Suomenkin telkussa muutamaan otteeseen.

Kirja ei toimi yhtä hyvin kuin telkkuohjelmat. Kun kuvasta puuttuu täysdorkaksi tekeytyvä Louis, joka saa kaikki Amerikan kahjot suojelemaan itseään, ei meno ja meininki nouse samoihin sfääreihin. Kiinnostavaa on, että kaikille kulteille yms. on käynyt köpelösti tavalla tai toisella. Pornostarat mennevät naimisiin ja päivätöihin, takametsissä lymynnyt yhteiskunnan vihaaja ajaa rekkaa ja elää Las Vegasissa, Ike Turner on kuollut (vaikka kirjassa on yrittämässä edelleenkin polkaista uraansa uudelleen käyntiin huumehelvetin ja vaimonhakkaajan maineen jälkeen)...

Louis Theroux on matkakirjailija Paul Therouxin poika. Isänsä paskantärkeään hienosteluun verrattuna poika on tämän sarjakuva-aikauden tuote, joka lähtee vilpittömän pöhköksi tekeytyneenä ottamaan selvää mm. "ufotappajan" elämästä. Tyyppi väittää tappaneensa kahdeksan muukalaista. Kun Louis etsii häntä muutama vuotta myöhemmin mies on luopunut kultistaan ja keskittyy nyt maailman ihmisiä uhkaavien myrkkyjen vastaiseen toimintaan, jossa siinäkin maailman takana on toinen paha maailma salaliittoneen.

Louis Theroux on valmistunut Oxfordin yliopistosta, joten hänen todellisen oman kahjoutensa aste jää telkkuohjelmien perusteella epäselväksi. Mutta "The Call of the Weirdin" perusteella voi havaita tyypin oleva harvinaisen tolkuissaan. Jopa siinä määrin, että hän jaksaa sosiologisesti tutkia äärimmäisyysihmisten maailmankatsomuksen logiikkaa seksin, rasismin, ufojen, rokkareiden yms. outojen tyyppien matkassa.

Käveleminen on tosiaankin kovasti hyödyllistä puuhaa niin fyysisesti kuin henkisesti. Paavo Nurmi hankki peruskestävyytensä maratonille kävelmällä tuntikausien reippaita lenkkejä. Kunto nousi tunnetuin seurauksin. Koska viime viikolla oli hyvät säät liikuin itsekin maastossa päivittäin. Kolmen tunnin pyörälenkin loppuvaiheessa sain tuta kun verensokerin taso laskee alas ja täydellinen väsymys pamahtaa päälle. Lauantaina kävelin keskustassa edes takaisin ja näin kävelemässä Kaivarin rannassa suksisauvoieen mm. Pekka Saurin. Tarvajärven sanoin; ylös, ulos ja lenkille!

akemakeperama@hotmail.com

Four Thousand Holes in Blackburn, Lancashire

Violent birds screaming like tortured enemies under the Helsinki sky. People lost forever in the jungles of northern Everglades. People like us proceeding with no regrets in the space of a strange planet searching for the sign of the Reason in vain. In Helsinki Delta the spirits of the drowned sailors are trying to get you to lose your way and sink slowly but painfully under the swamp...




CloverTV - yesterday in tomorrow

Irwin Goodman in Oulu, Finland

Helsinkiä piinavan Irwin-kysymyksen uudet käänteet!

I Dr. Muza pohtii Irwinin tarkoitusta

Täällä Fredi Muza

Jees, Matti Siitointa näkee vaimoineen aina joskus Töölöntorin kulmilla.
Potra poika tämä "Folk"-Fredi - itse olen vielä n. 20 kiloa häntä jäljessä. Äänenikään ei yllä aivan samanlaiseen falsettiin, joka ei tosin ole aivan kastaraattilaulajain veroista äänitaiteilua.

Lindholmin tarina (ei kuitenkaan Daven!) voisi sointua suureen "Oulu-eepokseesi", jos se vielä jonakin päivänä jostain putkahtaa. Näinä päivinä ihmiset ampuvat jo toisiaan. Tälläkin hetkellä on tilanne päällä Kauhajoella, jossa taisit muinoin luoda karriääriä kyldyyrisihteerinä. Joku urpo on tunkeutunut paikalliseen oppilaitokseen jne. Panttivankejakin ilmeisesti on ja piiritys käynnissä.

Ei "Monte Rosso" ollut minusta aivan huono, joskin se tuntui vähän semmoiselta b-sarjan "Ripa ruostuu" -leffalta. Kolahtaa varmaan parhaiten rööperiläisiin pössypiireihin, jotka istuvat Beefissä tai Slussenissa.

Seija Paakkola? Finntastic! Hänkin kuuluu ehdottomasti seitsemänkymmentäluvun Suomeen, mutta onko hänellä elämä vielä missilaulajan uran ja munkkikahvilan emännöinnin jälkeen. Missä hän on tänään? Ota selkoa asiasta, mutta ole samalla varovainen, sillä taustalta saattaa löytyä Vantaan mafiaa, paikallisia maajusseja (=Ghetto gangsters?), malmilaisia purjelentäjiä, muutama munkkikartelli ja Jan Vapaavuori. Ai miksikö Jan Vapaavuori? Sitä minä en tiedä, mutta hänen nimeen törmää nykyisin joka tilanteessa, vaikkei matkustaisi edes Sipooseen. Ja välttele feikkimunkkeja. Jos tapaat SP:n, niin kerro terveisiä. Sano, että häntä kaivataan, mut okei, sulla on optio, joten tähän ei sisälly mitään syvällisempää eli päiväkahvifantasiaa tai muuta vastaavaa.

Joo, Irwinkin oli loistava, parasta suomalaista. Diggaan Irwiniä ja Frediä jopa enemmän kuin esmes Juicen tuotantoa tahi Leevi & Leavingsiä, joka oli tietysti parhaimmillaan aivan mahtava. Viime aikojen suomalaismusa ei ole ihmeemmin sytyttänyt. Maija Vilkkumaa ei mene ollenkaan himaan, ja mitä niitä muita nyt olikaan. Yksi harvoista kiinnostavista on Matti-Johannes Koivu,joka muuten diggaa Irwiniä kybällä. On tehnyt Irwin-covereitakin. Mut CMX, Teräsbetoni, YUP jne. Eivät puhuttele ollenkaan. YUPin JArkko Martikainen oli muuten eilen liikennevaloissa: yllättävän lyhyt. Mulla suomalaisen musan kultakausi loppuu jonnekin 80-luvun puoliväliin. Sen jälkeen tulleet Nights of Iguanat sun muut olivat jo aika kammottavia. Röyhkän-kin liitän enempi 80-luvun alkupuoliskoon, vaikka hyviä levyjä on tullut vielä myöhemminkin.

Pitänee äänittää ihan ikioma "Bowien parhaat" lähinnä 70-luvun muzasta. Se voisi alkaa "Space odditystä", vaikka se ehtikin tulla jo ´69, ja päättyä esmes "Ashes to ashes" -stygeen, joka on yksi Bowien kovimmista. Kaikki Bowien 70-luvun albumit olivat poikkeuksellisia ellei oteta lukuun noita live-levyjä. En ole erityisemmin live-albumeiden ystävä. Tosin äskettäin virallisesti julkaistu "Santa Monica ´72" lienee yllättävän tiukka veto, jos kriitikoihin voi mitenkään luottaa. Yleensä ei voi, mutta ehkeivät kaikki voi olla täysin väärässä.

Christie oli hyvä ja harmiton. Jep, semmoistakin musaa tarvitaan aina jonkin verran. 80-luvulla Duran Duran edusti jollakin tapaa tuommoista purkkaosastoa, mutta oli paikoitellen erinomainen. Olen sitä paitsi joskus halunnut olla Simon LeBon. Ordinary guy in ordinary world? Mitä sitten olikaan 90-luvulla? Ruotsalainen Pandora ja se tanskalainen pumppu, joka heitti "Barbie girl" -renkutuksen. Aqua. Ei hassumpaa, mutta varsinaista purkkasankaria en kykene palauttamaan mieleeni.

Torstaina sitten Koreaan. Sopisikos vaikka n. klo 11.40? Mulla on jotain Berliini-matskua, jota voit tsekata, jos huwittaa. Ja vielä ehkä muutama menotärppi. Tosin Berliinissäkin jotkut kapakat vaihtavat nimeä ja omistajaa. Esmes SavignyPlatzin mainion Cafe Hegelin tilalla on nykyisin jokin perusaasialainen baari. Cafe Brel voisi kumminkin olla miellyttävä. Se on meinaan samalla kadulla. Ehkä se Gabriella Ferzettikin tietää muutaman mukavan loukon. Hollyn kaveri on kaikkien toveri.

Pössiksiä vaan ei pössyjä.

II Jussi Apila kertoo Irwinin tarkoituksen


hei freddie m.

seija on palannut! näin hänet vaivaamassa munkkitaikinaa eilen haltialan raflassa, ja nyt ne munkit olivat taas oikeita oululaisia munkkeja, söin kaksi. päivä oli mainio, painelin fillarilla meneen pitkin keskuspuistoa. ukot hakkasivat kolopalloa paloheinän kunnallisella kentällä, pakilan typötyhjästä lidlistä tein inspishankintoja: italialaista oliiviöljyä, italialaista viinietikkaa, valmisnuudeliaterioita (joita en ole koskaan maistanut), irlantilaista sulatejuustoa, tonno alla olja... mitään muuta suomalaista en ostanut kuin jättipötkön herkkumaksamakkaraa joka oli jymytarjouksessa. lidl on pakilassa iso halli, mutta taisin olla lähes ainoa asiakas. malmin kostoparatiisissa lidl on pikkupömilä, mutta siellä asioi pilvin pimein kaikenvärisiä maahanmuuttajia ja meno sen mukaista... (ulkomaalaiskysymystä en ala sen kummemmin kommetoimaan, sillä pöxymäen baarissa asioi eräs rakennusalan yrittäjä, jolla on jotakin hampaankolossa heitä vastaan. hän on tuonut kantansa niin voimakkaasti julki, että on viettänyt viime ajat tutkintavankeudessa "muukalaisvihaan yllyttämisestä".)

musa jutut on tärkeitä, vaikka iltaisin tosiaankin kattelemme sopranos-bokseja jo toiseen kertaan. ja musa syksy on mielenkiintoinen. ehkä berliinistä löytyy jotakin tsekkaamisen arvoista, tai oulusta jonne joudun päräyttämään jollakin pelillä heti spirtualizedin keikan jälkeen. we will always have korea, eli huomenna 11.40 fakulteen aulassa!

oulu jutut eivät tarinoina kummemin enää kiinnosta, mutta pistän sulle blogiin tarinan "Irwin Oulussa", jota en edes muista kirjoittaneeni ja jonka sisällöstä ei muistikuvaa.

III Irwin palaa maan pinnalle


19

IRWIN OULUSSA

Elämäni sai uuden suunnan kun samaan kerrostaloon muutti asumaan Sundholmin perhe. Perheen äiti oli uhkea ämmä, joka ei peitellyt muotojaan. Tämä pantiin tietenkin suomenruotsalaisuuden syyksi, sillä tuolloin Suomen kulttuurielämän tärkein ilmiö oli täysille katsomoille vuodesta vuoteen pyörinyt ruotsalainen ”Pukki paratiisissa” elokuva. Se oli niin hyvä, että 1980-luvun lopulla kulttuuriministeriksi pantu kotkalainen sairaanhoitaja Anna-Liisa Kasurinen ei ollut sen enempää elokuvia teattereissa katsonut tarpeelliseksi käydä katsomassa.

Sundholmin perheen poika Erik ristittiin Öörikiksi, koska hän puhu vähä hoono soome. Lisäksi hän oli iso rontti, joka ei osannut tapella. Näin ollen Öörikin rääkkäämisestä tuli Veturitien pikkusälleille joka päiväinen ilmainen hupinumero. Isoa flegua jätkää oli mukava lyödä lättyyn, koska saattoi olla varma ettei se lyönyt takaisin.

Sen uhkeamuotoinen äiti rääkyi ikkunasta:

- Vedä turppiin niitä Erik. Hakkaa ne paskat!

Mutta Öörikki vain yritti olla ystävällinen kerätessään silmälasejaan milloin mistäkin. Öörikistä tuli suosittu sen vuoksi, että kun häntä meni hakemaan ulos sunnuntaiaamuisin, tuli oven avaamaan pelkästään rintsikoihin ja pikkuhousuihin pukeutunut perheen äiti. En vielä tiennyt mitä naisille tehdään, mutta jos olisin tiennyt, olisin tehnyt sen Öörikin äidille heti.

Perheen isä oli ruotsalaisen bättre folkin edustajana liikemies. Hänellä oli tuottoisa levyautomaattibisnes. Hän ajeli mersullaan vaihtamassa uusimpia singlehittejä Oulun seudun baarien levyautomaatteihin.

Öörikin isän ansiosta löysin taiteen ihmeellisen maailman. Loppuun saakka ovelana bisnesmiehenä hän alkoi kaupitella levyautomaateista poistettuja singlejä pihan lapsille. Kukaan ei ostanut, sillä rahaa ei tuolloin lapsille annettu ja jos annettiinkin ostettiin sillä välittömästi Batman purkkaa ja Toppilan panimon Italia limukkaa. Mutta olin erilainen nuori. Kuunneltuani näytelevyjä Öörikin isän autotallissa tajusin elämän tarkoituksen. Ne olivat Irwin Goodmanin singlet!

Teimme diilin. Sain markalla etuosto-oikeuden Irwinin käytettyihin singleihin. Tuota kauppaa en ole katunut koskaan. Rahat sain puhumalla höyrähtäneen isäukkoni mukaan Irwin-aatteeseen. Sen jälkeen meillä soitettiinkin aamusta iltaan Irwinin singlejä. Autolla ajeltiin Kanariansaarilla ja Seutulan lentokenttätyömaalla yötkin, vaikka naapurin uskovainen ämmä alkoi heti radion iltahartauden jälkeen hakkaamaan luudalla seinään. Mitä enemmän hän hakkasi luudallaan seinään, sitä lujemmalla soivat viimeisimmät automaateista poistetut Irwinin singlet.

Isäukko käski minun käydä huutamassa sen uskovaisen postilaatikosta:

- Ei tippa tapa ja ämpäriin ei huku.

Tehtyäni tämän isäukko oli niin riemuissaan, että lupasi ylimääräisen Italia limukka-annoksen jos kävisin vetämässä vielä:

- Viideltä saunaan ja kuudelta putkaan, se on sellainen työmiehen lauantai.

Irwinin käsitys elämästä oli mielestäni totuuden mukainen. Ainakin meidän talon äijät elivät juuri samaa Irwin ideologiaa. Lisäksi ainoassa lehdessä jossa oli edes vähän järkeä, nimittäin Hymy-lehdessä, kerrottiin Irwinin urotöistä jossain Oulun ulkopuolisessa maailmassa. Sillä oli semmoinen juoppokaveri jonka nimi oli Emil von Retee, joka oli meidän isäukon mielestä nimestä päätellen aatelista sukua. Lisäksi Irwinin kaveri oli kesäkuumallakin susiturkkiin pukeutunut matkailuyrittäjä Kalevi Keihänen, joka keksi lennättää suomalaiset halvalla sikailemaan Kanariansaarille, jotka sijaitsivat äitini mukaan jossain päin Välimerta.

Luettuamme Hymystä seiväsmatkoista meillä soitettiin seuraavat kaksi viikkoa aamusta iltaan Irwinin kaverinsa jeesaamiseksi tekemää raikasta rallia ”Nää on suuret suomaiset seiväsmatkat”. Sen lauloi tosin joku kotkalainen kansakoulunopettaja Juha Watt Vainio, mutta isäukko oli varma senkin kipaleen lähteneen Irwinin kynästä.

Ryysyrantaa kuunteli meidän äitikin vedet silmissään, koska se toi hänen mieleensä muistoja elämästään täyshullujen sukulaistensa keskellä lapsuutensa Kuusamossa. Ja minunkin mielestä Irwin osasi kuvata tarkasti millaista oli kuusamolaisten elämä vielä hetkeä ennen kuin koko sakki lähti Ruotsiin, jossa kaikki hommasivat itsensä selän takia eläkkeelle.

… kirppuja, luteita, täitä
seassa lapsia pellavapäitä
Olet maamme armahin Suomen maa!…

Nauroimme isäukon kanssa kippurassa äidin höyrähtäneille maalaissukulaisille. Äitimuori otti tämän henkilökohtaisesti ja uhkasi liittyä naapurin ämmän virsikuoroon, joka kokoontui lauantai-iltaisin veisaamaan. Se oli uskovaisten kosto, sillä silloin tuli televisiosta hyvää ohjelmaa, jota ämmien veisuu häiritsi pahasti. Isäukko keksikin, että silloin kun ämmäkuoro alkoi laulaa, meidän sakki alkoi soittaa Irwiniä ämyrit täysillä. Uskovaiset yrittivät korottaa ääntään, mutta meidän putkiradiosta lähti niin hyvä möykkä, että lopulta ne uskovaiset turhaan apua rukoiltuaan alkoivat epäillä koko Jumalan olemassaoloa.

Kun naapurin ämmän virsiporukka hiljeni, isäukko lähetti minut huutamaan postiluukusta:

- St.Pauli ja Reeberbahn; sinne veri vetää uudestaan
Naisiin mannermaisiin me poijjaat lähdetään…

Siihen loppui sen uskovaissakin kotihäirintä. Ämmä yritti vielä kerätä adressia meidän sakin pään menoksi, mutta ei siihen pannut nimensä kuin entinen maalaisliiton kansanedustaja Valde Käki. Hänkin ainoastaan siitä syystä, että istui kirkkovaltuustossa. Yksityisesti hän tunnusti pommarin kiljuillassa isäukolle pitävänsä itsekin Rentun ruusu tyylisistä kipaleista. Tämä saattoi isäukon mielestä oli tosin poliittinen veto, sillä Valde Käellä oli aikomuksia alkaa Suomen presidentiksi, vaikka oli jo 87-vuotta vanha. Pelin politiikan taitajana hän nimittäin tiesi, että kaikki oululaiset ovat hulluina Rentun ruusu tyylisiin kipaleisiin.

Myöhemmin saman asian tajusi myös oululaisen paikallisradion tiskijukka Lyly Rajala, joka soitti toiveohjelmassaan vaalien alla tauotta Rentun ruusua. Hän sai äänivyöryn kristillisten listalta. Eduskuntaa päästyään hän loikkasi kokoomukseen ja keskittyi entiseen tapaansa häiriköimään Suomen ja ulkoavaruuden välisiä diplomaattisia suhteita. Ei se oululaisia haitannut, sillä Irwinin musaa tauotta soittanut tyyppi sai vaikka julistaa kolmannen maailmasodan alkaneeksi kunhan vain Oulun paikallisradiossa soitettaisiin jatkossakin Irwinin kipaleita.

Kun isäukko oli kuljettajakursseilla kaverinsa Reken kanssa oli ainoa kunnon kapakka Helsingistä löytynyt Kalliosta. Myöhemmin Fredi eli Matti Siitonen lauloi samaisesta Oivasta Irwinin pseudonyymin Junnu Watt Vainion sanoin:

… saa Oivan portsari lantin
jonka velkaa jäin
maksan kelloni pankin
femmakäärölläin…

Koska isäukko tajusi, etteivät helsinkiläiset ymmärrä mitään kunnon kipaleista ja kiljusta, oli hän Reken kanssa kännissä koko kuljettajakurssin. Vaikka hän ei muista koko kurssista mitään palasi hän krapulaisena kotiin veturinkuljettajan paperit taskussaan. Tuolloin ei Suomen Valtion Rautateillä oltu vielä turhan tarkkoja. Ennen poistumistaan Helsingistä hän oli päättänyt panna elämän reteeksi. Hän oli hankkinut viimeisillä rahoillaan kokonaisen LP-levyllisen Irwin Goodmanin uusimpia filosofia näkemyksiä elon ja olon kurjuudesta Suomenmaassa. Eikä niissäkään kipaleissa tippa tappanut.

Sundholmin perheen bisnekset alkoivat mennä vikasuuntaan, sillä Nokelan työttömät äijät keksivät levyautomaattibisneksestä itselleen hyvän tulolähteen. Levyautomaattimiehiä alkoi olla niin paljon joka paikassa, että jos joku sosionomi olisi tuolloin tutkinut Nokelan katukuvaa, olisi hän tajunnut välittömästi siellä olevan enemmän viihdeteollisuutta kuin Hollywoodissa. Oulun kaupunginvaltuusto kuitenkin sai tarpeeksi joka kolosta kaikuneista Irwinin kipaleista ja koko levyautomaattibisneksestä tehtiin loppu lähettämällä Nokelan äijät Etelä-Suomen siirtotyömaille.

Myöhemmin Irwin pani salanimellä väsäämässään kipaleessa jonkun ämmän laulamaan:

… juna yksinäistä miestä kuljettaa
sen suuntana on siirtotyömaa…

Irwinin singlejen saaminen muodollista markan korvausta vastaan Sundholmilta loppui siihen, että kun levyautomaattimiehiä oli joka puolella, ei sillä hommalla enää kukaan elänyt. Vaimonsa uhkeat muodot – rintsikat ja pikkuhousut erityisesti – varmaan lohduttivat, mutta kun poika oli mamselli, ei elämässä ollut enää baarien tarunhohtoista elämää viettäneelle levyautomaattimiehelle mitään mieltä. Sundholm ampui itseään haulikolla päähän autotallissaan juopoteltuaan siellä suljettujen ovien takana viikon.

Sen vaimo ryntäsi pelkästään pikkuhousuihin ja rintsikoihin pukeutuneena katsomaan, sillä kai se arvasi haulikon pamahtaessa mitä oli tapahtunut. Menimme tietenkin Timpan kanssa katsomaan muodokkaan naisen surua. Kun se pyllistyi kuolleen miehensä ääreen näkyi sen perseestä kaikki ja vähän enemmänkin. Verta oli pitkin betoniseinää. Siinä on sen vaimolle pesemistä, mietin. Eniten minua harmitti, että tiesin Irwin aikakauteni olevan peruuttamattomasti ohi.

Reilut parikymmentä vuotta myöhemmin näin elämäni ainoan kerran Irwin Goodmanin elävänä. Hän esiintyi muutama viikko ennen traagista kuolemaansa Helsingissä Tavastia klubilla. Hänen settinsä oli tyrmäävän tehokas. Se kesti viisitoista minuuttia sisältäen kaiken olennaisen. Keikka alkoi reilusti yli tunnin myöhässä Rentun ruusulla. Sitä seurasi Raha ratkaisee. Kolmantena kuultiin En kerro kuinka jouduin naimisiin. Keikan huipensi neljäntenä ja viimeisenä biisinä toistamiseen kuultu Rentun ruusu. Kerta kaikkiaan nerokas setti, tuumin poistuessani kohti Vanhan maestron naistentansseja, jossa mulla ei koskaan käynyt flaksi.