8/03/2018

Mitä meille tapahtui ja miksi?


Keskeinen kysymys oppimisessa on länsimaisessa sivilisaatiossa alusta saakka kuulunut: Mitä koulussa tulee opettaa sekä miten tuo tieto ja taito perustellaan ja määritellään? Jako käytännön läheisiin sekä humanistiseen ja taide-aineisiin oli olemassa jo antiikin Kreikassa. Spartalaiset kasvattivat jälkeläisistään kovalla kurilla sotilaita pitämään yllä autoritaarisen sosiaalisen järjestyksen. Ateenassa sen sijaan painopiste oli taiteissa sekä pyrkimyksessä valmentaa nuoret kunnon kansalaisiksi. Tämä jako näkyy edelleenkin keskeisenä kysymyksenä koulutuspolitiikassa. Esimerkiksi koko peruskoulun olemassa olon ajan on maassamme esiintynyt pyrkimys siirtää opetuksen painopistettä yleissivistävästä kohti kovempia luonnontieteitä ja matematiikkaa.
On olemassa koko joukko ihmisiä jotka näkevät sivistyksen olevan uhattuna ja muutoksen vievän huonompaan suuntaan. Ennen kaikki oli paremmin, monet edelleenkin huokailevat. Esimerkiksi kirjailija ja kulttuurin moniottelija Jörn Donner kauhistelee, että Akateemisen kirjakaupan valikoimissa on enää 20.000 nimikettä aikaisemman 100.000 sijasta. Itse asiassa nimikkeitä oli kulta-aikana peräti 250.000 kappaletta kun Donnerin ohella Aatos Erkko ja Matti Klinge viettivät kiireettömiä iltapäiviä tutkien runsasta ja monipuolista tarjontaa.
Teknis-taloudellinen muutos on ulottunut myös kulttuuriin. Kirjoja ostetaan perinteisen kirjakaupan sijasta yhä enemmän netistä paperisina ja sähkökirjoina. Väline on viesti, vaikka perinteisen sivistyneistön harvenevat rivit eivät ole tätä vieläkään täysin hyväksyneet. Ihmisen rajatusta ajasta kilpailee nykyään moni muukin kulttuuriteollisuuden tuote. Perinteisen korkeakulttuurin asema heikkenee vähitellen infoähkyssä elävien ihmisten keskuudessa. Se on kallista ja sen yleisö rajoittuu pieneen osaan väestöä. Korkeasti koulutettu akateeminen keski-ikäinen nainen on korkeakulttuurin suurin ystävä. Kustannustehokkuutta korostavassa maailmassa se on muiden julkisesti rahoitettujen alojen tavoin joutumassa leikkausten kohteeksi.
Menneet ovat ajat kun Pentti Saarikoski käänsi aamupäivisin niskalimassa kotonaan mm. antiikin klassikoita, vaikka ei työ tuolloinkaan lyönyt mainittavimmin leiville. Mutta hän saattoi mennä ilman ajanvarausta tapaamaan kesken Hansa kapakassa istutun iltapäivän presidentti Kekkosta jos sille päälle sattui. Nykyään hallitsevan eliitin kekkereihin eivät taiteilijat pääse vanhaan malliin. Finlandia palkittu runoilija Arto Melleri heitettiin ulos tasavallan presidentin itsenäisyyspäivän vastaanotolta kun hän henkilökunnan mielestä tutustui liian perusteellisesti poolimaljan antimiin.
Vielä 1980-luvulle tultaessa sivistyksellä oli Suomessa yhteinen arvopohja. Toki tuolloinkin vanhemmat sukupolvet päivittelivät nuorempien sivistymättömyyttä. Mutta nykyään ei enää ole yhteistä sivistyksellistä perustaa. Vastakkain asettelun ohella ihmiset ovat eristäytyneet hajoavan yhtenäiskulttuurin jälkeisiin eriytyneisiin osakulttuureihin. Kulttuurin osat ovat levällään, eivätkä välttämättä keskustele enää toistensa kanssa. Nykykulttuurissa on runsaasti erilaisia totuuksia ja kertomuksia siitä miten kaikki on yhteiskunnassa mennyt ja miten sen tulisi jatkossa mennä.
Sana ”filosofia” on peräisin antiikin Kreikasta. Se tarkoittaa ”viisauden rakastamista”. Se käsitteli hyvään elämään ja yhteiskuntaan liittyviä kysymyksiä. Euroopan ensimmäisen yliopiston perustaneen Platonin opeissa korostuivat itsenäinen ajattelu ja ilmiöiden analyyttinen käsittely. Filosofia säilyi keskeisenä oppiaineena myös keskiajan yliopistoissa. Valistuskaan ei sitä vielä syössyt vallasta.
Vasta teollisen markkinatalouden myötä filosofian ja muiden pehmotieteiden asema ryhdyttiin kyseenalaistamaan verrattuna uuden ajan vaatimiin käytännön läheisiin teknisiin taitoihin. Valtaa pitävät alkoivat nähdä filosofoinnin ja yleissivistyksen turhana resurssien haaskaamisena. Kiltti kuuliainen kansalainen pyrittiin kouluttamaan mahdollisimman nopeasti taloudellista tulosta tuottaviin ammatteihin.
Suomessa tehokkuuden korostaminen näkyy nykyään esimerkiksi siinä, että valtio lupaa maksaa osan tavoiteajassa valmistuneiden opiskelijoiden opintolainasta. Tällä pyritään joutilaisuuden ohella estämään ajan hukkaamisen kunkin opintoputken ulkopuolisiin vähemmän tärkeinä pidettyihin asioihin. Leikkivän ihmisen flow-tilassa leijumista pyritään kaikin keinoin hillitsemään. Usein siinä onnistutaan hyvin.
Filosofit ovat kautta aikain pitäneet oppimiseen liittyviä kysymyksiä keskeisinä. Vanha jako sivistyksen ja käytännön taitojen välillä näkyi jo 1800-luvulla aina yhtä ajankohtaisen filosofin Friedrich Nietzschen ajattelussa. Hän näki valtion pyrkivän tekemään opiskelijoista mahdollisimman nopeasti taloutta hyödyttäviä toimijoita. Vanhoja kulttuurisia ja sivistyksellisiä päämääriä siedetään vain niin kauan kuin ne palvelevat talouden etua. Oppineista oli tullut vapaan hengen sivistyksen sijasta tiukasti rajattujen akateemisten oppiaineiden sisältöjen orjia.
Nietzsche näki jo myös oppialojen tiukan erikoistumisen uhkaavan sivistystä. Liberalismin isän Adam Smithin tavoin hän kantoi huolta, että oppineista koulutetaan tehdastyöläisten tavoin spesialisteja jotka viettävät elämänsä käsittelemällä jotakin rajattua työkalua tai konetta. 1800-luvulla syntyneet kansallisvaltiot valjastivat nekin akateemisen oppineisuuden tiukkoihin kansallista etua palveleviin päämääriin.
Tehokkuuden sijasta Nietzsche korosti rauhallista ja kiireetöntä tiukkaan päämäärään sitoutumatonta klassista oppineisuutta, erityisesti helleenisen kulttuurin sisäistämistä. Saksan kielen syvällistä oppimista uhkasi hänen mukaansa ”journalistisen esitystavan” yleistyminen. Samasta asiasta kantoi huolta myös toinen filosofi Sören Kierkegaard, jonka mielestä sanomalehdet ovat modernin maailman ilkein ilmentymä. Nietzschen mukaan päivälehdet olivat tehokkaasti syrjäyttäneet oppineisuuden. Jopa oppineet olivat hänen mukaansa menneet mukaan journalistiseen tyyliin todellisen sivistyksen ja oppineisuuden sijasta. Todellista sivistystä on taiteellisen esitystavan ulottaminen kaikille elämänalueille.
Nietzschen näkemykset ovat varsin elitistiset siinä suhteessa, että oppineisuuden demokratisoitumiseen liittyvien tavoitteiden hän näki laskevan aikaisemmin vaadittua opillista tasoa. Samanlaista murhetta on toki myöhemminkin tunnettu oppisisältöjen uudistamisen kritiikissä meillä ja muualla läntisessä sivilisaatiossa.
Valistuksen filosofeista Jean-Jacques Rousseau kirjoitti oppimisesta teoksessaan ”Émile eli kasvatuksesta”. Hän esitti lapselle vapaata kasvatusta, jotta hänestä kasvaisi aikuisena ”autonominen ihminen”. Lapsi syntyy hyvänä maailmaan, mutta ympäristön pahuus valtaa ihmisen. Niinpä Èmile lapsi kasvatetaan luonnonmukaisessa turmeltumattomassa yhteisössä. Onnistuneen kasvatuksen jälkeen hän palaa sivistyksen maailmaan,
Tämä vahva kasvatuksellinen näkemys ei kuitenkaan estänyt Rousseauta hylkäämästä jokaisen viidestä lapsestaan heti syntymänsä jälkeen orpokotiin lasten äidin vastustuksesta huolimatta. Puolustukseen hän sanoi, että olisi ollut huono isä lapsilleen ja heillä oli parempi elämä löytölastenkodissa. Moniin muihinkin sivistyksestä ja opetuksen sisällöistä kiinnostuneisiin ajattelijoihin pätee Rousseaun tavoin vanha neuvo: Älkää tehkö niin kuin minä teen, vaan tehkää kuten minä sanon.
Esimerkiksi analyyttisen filosofian ihmelapsi Ludwig Wittgenstein lähti teoksensa ”Tractatus-Logico-Philosophicus” menestyksen jälkeen ensimmäisen maailmansodan päätyttyä kansakoulun opettajaksi Itävallan syrjäseudulle. Siellä hän tavoitteenaan oli stimuloida lasten luontaista uteliaisuutta ja kykyä ajatella itsenäisesti. Mistä ei voi puhua, siitä täytyy vaieta, kuului hänen Tractatuksen ehdoton loppupäätelmä. Kansakoulussa oppilasaines ei kuitenkaan taipunut käytännössä oppimisessa hänen ankariin opetusmenetelmiinsä. Hän joutui eroamaan työstään lyötyään turpaan hankalaksi kokemaansa oppilasta. Näin ollen hän joutui työttömänä palaamaan ilmeisen vastentahtoisesti filosofian professoriksi Cambridgen yliopistoon.
Myöhäisfilosofiassaan Wittgenstein päätyi tunnustamaan, että puhumme paljon asioista joille ei löydy todellisuudessa luonnontieteellistä ihannetta vastaavaa täsmällisyyttä. Tieto perustuu viime kädessä tunnustamiseen. Meille on opetettava jotakin joka muodostaa ajattelumme ja elämäntapamme perustan. Perustellun uskon pohjaa kaivettaessa törmäämme väistämättä perustelemattomaan uskoon. Wittgenstein näki myös että oppimisenkin kielipelit muuttuvat ajan mittaan yhteiskuntien muutoksen mukana. Varoitukseksi ylikriittiselle mielelle Wittgenstein totesi: ”Se joka haluaa epäillä kaikkea ei pääse edes epäilyyn asti.” Jossakin vaiheessa oppimisprosessia on lopetettava epäileminen. Tämä ei ole hätiköintiä, vaan tosiasioiden tunnustamista.
Wittgensteinia pitemmälle tiedon ja oppimisen kysymyksissä ovat päässeet yhteiskuntatieteilijät. Ranskalaisen sosiologi Pierre Bourdieun mukaan uusi tieto syntyy länsimaissa ratkaisuna vallanpitäjien kohtaamaan tiedon legitimaatio-ongelmaan. Myös tiedon ja oppimisen kielipeleissä keskeinen kysymys kuuluu: Kenellä on oikeus päättää asioista yhteiskunnassa? Kuka määrää mitä sääntöjä ihmiset yhteiskunnassa noudattavat? Mitä opetetaan ja millä perusteella?
Bourdieu näkee monen muun tavoin erityisesti teknologian merkityksen korostumisen yhteiskunnassa. Aikaisempien vapaiden taiteiden sijasta keskeiseksi on tullut tehokkuus ja sen mittaaminen elämän eri osa-alueilla. Monet ovat olleet huolissaan tehokkuuden mukanaan tuomasta nopeuden korostumisesta. Hiljainen tieto vaatii aikaa kypsyäkseen, mutta nykyisen koneajan meteli häiritsee myös viisaita jotka istuvat varjoissaan. Tieto ei ole enää päämäärä sinänsä, vaan keino saavuttaa tehokkaita taloudellisesti mitattavia tuloksia. Opetuksen tavoitteeksi muodostuu sen optimaalinen panos yhteiskunnan suorituskyvyn kohottamiseksi. Systeemi tarvitsee vapaan tiedon lumoissa haahuilevien sijasta pelaajia, jotka ”kykenevät asianmukaisella tavalla täyttämään paikkansa instituutioiden tarvitsemissa pragmaattisissa tehtävissä”.
Uusi oppineisuus on siis eriytynyttä ja se altistetaan viimeistään työelämässä mitattavissa oleviin tehokkuusvaatimuksiin. Myös työttömien tulee panna töpinäksi ja kyetä etuisuuksien menettämisen uhalla osoittamaan aktiivisuutensa työmarkkinoiden suuntaan. Keväällä 2017 Suomen hallitus kaavaili jopa esitystä, jonka mukaan työttömän tulee kolmen kuukauden sisällä hakea vähintään viittätoista työpaikkaa välttääkseen työttömyysturvan menettämisen määräajaksi.
Tehotaloudessa ei työelämässä eikä edes sen ulkopuolella ole enää entiseen malliin aikaa kiireettömästi syventää tietämystään, tai toiset kisan osanottajat ajavat armotta ohi. Yhä useammassa ammatissa on myytävä tietty määrä rahallisesti mitattavissa olevia palveluja tai tuotteita. Jos ei tähän kykene, on vaarassa pudota pelistä pois. Kisa työmarkkinoilla on meillä ja muualla kovaa. Tulijoita riittää aina Kiinaa ja Intiaa myöten.
Koulutussuunnittelu on maassamme ollut ennen muuta laadun sijasta määrällisiä tavoitteita suosivaa. Hyvinvointivaltion kulta-aikana perustettiin lähes jokaiseen kuntaan uusia oppilaitoksia sekä lisättiin eri alojen aloituspaikkoja. Nykyään määrällinen koulutussuunnittelu ilmenee talouden kiristymisen myötä tarpeettomiksi työllistymisen näkökulmasta arvioitujen aloituspaikkojen karsimisena. Ensimmäisenä leikkauslistoilla ovat taiteelliset, humanistiset ja jopa yhteiskuntatieteelliset alat.
Suunta on selvä; turhaa tietoa ja taitoa on syytä karsia raskaalla kädellä. Hyvä huono esimerkki on pyrkimys tehdä historiasta lukiossa valinnainen oppiaine. Eli päättäjien mielestä ei ole mitään pakottavaa tarvetta oppia tietämään mitään maamme historiallisista vaiheista eikä siitä miten nykyhetkeen on päädytty. Sekin aika voidaan käyttää hyödyllisemmin matematiikan ja luonnontieteiden pänttäämisen, vaikka ne kovista panostuksista huolimatta eivät ole saaneet opiskelijoilta varautumatonta innostusta osakseen. Kaikesta huolimatta monet haluavat elämältään muutakin kuin olla turbotalouden näyttöpääte, joka suorittaa tarkasti ohjelmoituja käskyjä tuhlaamatta aikaa olemassa olonsa perusteiden pohdintaan.
Valtaa pitävät ovat ottaneet tieteen ja opetuksen eri muodoissaan aikaisempaa tiukempaan ohjaukseen. Huolestuttava esimerkki tästä on pyrkimys siirtää tieteen hankerahoitusta yhä enemmän valtioneuvoston kanslian alaisuuteen. Näin resursseja uskotaan kyettävän ohjaamaan täsmätehokkaasti yhteiskunnan kannalta tärkeimpinä pidettyihin kohteisiin. Hitaan ja perusteellisen tieteellisen hankearvioinnin sijasta maan hallitus päättää nopeasti ja liikoja asiantuntijoilta kyselemättä minne leikkausten kohteena olevaa tutkimusrahaa kannattaa nykytilanteessa ohjata.
Toiminnan tuloksien puolesta ei syyttä kanneta huolta. Pääministeri Katainen tilasi ilman mitään turhina pitämiään asiantuntijalausuntoja 700.000 euroa maksaneen Suomen tulevaisuutta käsittelevän selvityksen filosofi Pekka Himaselta. Prosessi sisälsi monia hämäriä vaiheita, eikä lopputuloksena syntynyttä raporttia pidetä kummoisena, vaan se päätyi heti valmistuttuaan mappi Ö:hön.
Enemmän julkista huomiota sai osakseen hankkeen lainmukaisuutta arvioineen oikeuskanslerin selvitykset, joissa tapaa ja tyyliä ei kiitelty, mutta mitään lainvastaista siitä ei löytynyt. Seuraavana kesänä filosofi Himanen nousi lööppeihin jouduttuaan putkaan istuttuaan alushoususillaan umpihumalassa Mantan patsaan vesialtaassa keskellä yötä. Putkareissun lisäksi hän sai sakot virkamiehen vastustamisesta. Tämän jälkeen valtakunnan filosofiksi pyrkinyt Himanen on pysytellyt julkisuudesta syrjässä, mikä lienee oikea arvio tilanteesta. Pääministeri Katainen paloi loppuun ja siirtyi helpommaksi arvioimaansa työhön Euroopan Unionin komissaariksi.
Vaikka tulosten mittaaminen ja internetin aiheuttama oppimisympäristöjen muutos jyllääkin, ei kannata jäädä poteroihin. Uudessa digiajassa on pyrittävä muokkaamaan joka tuutista tarjolla olevasta tiedosta paras mahdollinen tapa oppia ja sopeutua nyky-yhteiskunnan nopeasti muuttuviin olosuhteisiin. Kirjailija Peter Hoegin mukaan ”ei ole konsti eikä mikään ratsastaa hyvinvoinnilla, säilyttää jo saavutettu tasapaino. Vaikeinta on kestää muutos, kaikki uusi. Uusi jää. Uusi valaistus. Uudet tunteet”. Myös maailmankuulu arkkitehti Frank Gehry 86 ikävuodestaan huolimatta näkee nykyajassa mielenkiintoisia piirteitä. Hänen mukaansa ”me olemme osa tätä hetkeä, ei ole mitään mieltä katsoa taaksepäin. Jos määrittää itsensä nykyhetkessä, pitää silmät ja korvat auki, lukee sanomalehtiä ja katsoo uteliaasti ympärilleen, pysyy automaattisesti ajan hermolla”.
Tietoteknisen aikakauden oppimisessa tarvitsemme jatkossakin kirjoitus- ja kommunikointikykyisiä, analysointiin kykeneviä sekä ristiriitatilanteita ja paineita kestäviä työntekijöitä. Uudesta tulee kyetä valitsemaan elämäänsä sopivimmat osat. Yhtä tärkeää kuin hankkia tietoa, on kyky osata vetää välillä piuha seinästä ja ymmärtää keskittyä itselle tärkeisiin asioihin. Digitaalisessa maailmassa on vaarana informaatiotulvassa vastaanottaa niin paljon tietoa eri muodoissa, että maailmankuva jää pirstaleiseksi, eikä ihminen ymmärrä syvällisemmin mistään mitään.
Monipuolinen yleissivistys on edelleenkin paras keino selvitä nykyhetkessä. Oppineisuus ilman kykyä soveltaa sitä käytännön elämään jää vajaaksi. Teknisten huippuosaajien ohella internetin maailma tarvitsee myös paljon parjattuja sisällön tuottajia. Teknisesti huippuunsa hiottu tuote ilman yhtä laadukasta sisältöä jää vajaaksi, eikä pärjää pitemmän päälle kilpailussa.
Nykyään media kuitenkin suuntaa huomiomme kaikenkarvaisiin turhiin botox-julkkiksiin, jotka suorastaan ylpeilevät humpuukilehdissä sivistymättömyydellään. Sivistys ei ole enää tälle porukalle coolia, joten sitä voidaan mollata ilman häpeää turhana vanhan jauhamisena. Olennaista on erottautuminen, huomatuksi tuleminen. Vain äänekäs kärjistetty viesti menee kaupallisessa mediassa läpi. Viestin perinteisestä totuusarvosta ei välitetä. Nykyään onkin ryhdytty puhumaan totuuden jälkeisestä maailmasta.
Turhan julkkiksen myöhemmät vaiheet hetken julkisuuden jälkeen ovat lähes aina vähemmän hohdokkaat. Kun kukaan ei enää muista heidän olevan olemassa, eivät he itsekään koe olevansa elossa. Kuitenkin nykymaailmassa tyrkkyjä piisaa. Yhdysvalloissa tehdyn tutkimuksen mukaan college-opiskelijoiden suosituin ammatti tulevaisuudessa on olla julkkis…
Yhtä rasittavia ovat pysyvään asemasotaan juuttuneet rintamalinjat maahanmuuttoa kannattavien ja vastustavien leirien välillä. Kumpikin on varma olevansa oikeassa, eikä tämän vuoksi edes suostu keskustelemaan asiallisesti vastapuolen kanssa. Toiset käristävät makkaraa sinisristilipun varjossa torikojuilla, toiset kantavat sateenkaarilippua ja syöttävät kasviksia kohtalokkain seurauksin jopa koirilleen. Nämä maailmat eivät kohtaa, vaan eristäytyvät netin suljettuihin yhteisöihin punomaan juonia toistensa pään menoksi. Molemmille porukoille tulisi muistuttaa, että sivistys on myös kykyä kuunnella ja ymmärtää erilaisia näkemyksiä. Mutta valtava metakka täyttää eetterin, jossa kukaan ei kuuntele ketään ja kaikki huutavat yhteen ääneen kurkku suorana. Luultavasti viisaat ovat tähän kyllästyneinä jo vetäytyneet entistäkin syvemmälle varjoihin.
Vaikka yhteiskunta haluaa selkeitä ja nopeasti mitattavia tuloksia, on kodin ja koulun keskeisenä tehtävänä herättää oppilaissa uteliaisuus oppia omaehtoisesti ja etsiä lisää itseään kiinnostavaa tietoa. Ihminen voi elää tässä ajassa niin sivistymättömänä kuin haluaa. Monipuolinen ymmärrys loistaa poissa olollaan jopa monen korkeakoulusta valmistuneen elämässä. Eikä tämä heitä haittaa koska he eivät siitä tunne olevan mitään hyötyä. Talvisota oli joskus 50-luvulla, mitä hyötyä sen tietämisestä muka on? kyseli eräs verohallinnon palvelukseen siirtymässä oleva hallintotieteilijä. Nämä ihmiset voivat kuitenkin menestyä erittäin hyvin ammatillisesti ja edetä urallaan. Sivistyksen puutteesta huolimatta heistä voi tulla vaikka Yhdysvaltain presidentti.
Tehokkuusajattelu on tuonut mukaan myös hyviä uudistuksia. Ennen opiskelijat jätettiin yliopistoissa pitkälti oman aktiivisuuden varaan. Nykyään tiukoissa koulutusohjelmissa oppilaat etenevät nopeammin, eivätkä jää yhtä helposti heitteille kuin aikaisemmin. Vaikka vanhan sivistyksen itseisarvoa korostaneen yliopiston päivät ovat ohi, täytyy nykyisille opinto-ohjelmille antaa tunnustusta siitä että ne ohjaavat aikaisempaa systemaattisemmin opiskelijat työelämään. Vaikka opiskelu on nykyään enemmän ohjattua, on opiskelijan tehtävänä edelleenkin osata kysyä oikeat kysymykset, löytää olennainen tieto ja kyetä tulkitsemaan se.
On kuitenkin koko joukko ihmisiä jotka vastustavat yhteiskunnan tehokkuustavoitteita. Heidän mielestään tietynlainen joutilas ajelehtiminen saattaa johtaa yksilön kohdalla parempaan lopputulokseen. Nuoren ei tulisi olla pakko päättää tulevaisuudestaan liian aikaisin. Taloustieteen Nobelin vuonna 2016 voittanut MIT:n professori Bengt Holmström on myös kallellaan tähän vapaan itsensä löytämisen metodiin. Suomeen verrattuna Yhdysvaltojen yliopistoissa on käytössä ns. yhden oven systeemi josta oppilas astuu sisään. Ensimmäiset pari vuotta hän suorittaa opintoja tieteiden eri alueilta, taiteita unohtamatta, Vasta tämän jälkeen oppilas löytää erikoistumisalan jota haluaa kulkea loppututkintoon ja sen myötä työelämään.
Oppineisuus pelkän kirjasivistyksen pohjalta ilman syvempää ymmärrystä on vain tekninen suoritus. Ajatteleminen vaatii aikaa ja juuri tämä hiljainen tieto on vaarassa kadota marginaaliin koulutuksen tehotaloudessa. Kypsyäkseen sivistys edellyttää edelleenkin hitautta, jota ei kiireisessä arjessa kyetä tai ehditä arvostaa. Korkeintaan vetäydytään silloin tällöin mindfullness viikonlopun viettoon kurssikeskukseen jonnekin syrjemmälle.
Oppisisällöt eivät voi käytännössä olla liian anarkistisia. Sokrates tuomittiin kuolemaan Ateenan nuorison turmelemisesta kun hän opetti kyseenalaistamaan kaiken. Sama meininki on edelleenkin vallassa yhteiskunnassa. Liian radikaalit irtiotot vallitsevasta totuudesta voivat johtaa yksilön syrjäytymiseen systeemin ulkopuolelle. Väärin suuntautuneet saavat kärsiä valinnastaan työtilaisuuksien ja apurahojen puutteena. Tämä panee monet nuoret epäilemään kutsumuksensa seuraamista. Vaikka sivistys ja oppiminen on aina arvokasta, ikuisen työttömyyden vaihtoehto pakottaa miettimään valintojaan käytännön läheisesti.
Kannattaako kouluttaa itsensä esimerkiksi taidealoille, joilla yhä harvempi kykenee hankkimaan edes kohtuullisen elintason? Varsinkin kun vuosittain valmistuu uusi kurssi työmarkkinoille? Toisaalta Nokian buumin aikana päätettiin Suomessa lisätä runsaasti insinöörikoulutusta. Nokian romahduksen jälkeen moni heistä jäi valmistuttuaan työttömiksi.
Koulutussuunnittelu on siis maassamme ollut etupäässä määrällistä. Vastauksena suoraan kortistoon kouluttamiselle koulutussuunnittelijat esittävä vastakysymyksen: Olisiko sitten parempi jättää osa ikäluokasta kokonaan kuluttamatta, varsinkin kun emme tällä hetkellä voi tietää minkälaisilla ammattitaidoilla on tulevaisuudessa kysyntää? Kysymys kiertää kehää, eikä varmaa vastausta ole olemassa. Albert Einstein totesi: ”Se joka erehtyy asettamaan itsensä tuomarin asemaan totuuden ja tiedon kohdalla ajaa karille Jumalten nauraessa vieressä.”
Kaikesta huolimatta jokaisen opiskelijan tulee kuitenkin kuunnella itseään ja tehtävä valinta oppialastaan omatuntoaan kuunnellen. Elämme mahdollisesti vain kerran. Oppilaan valinta voi olla taloudellisesti hyvää tulevaisuutta ennakoiva, tai sitten ei. Pääasia on että jokainen nuori löytää mielekästä tekemistä ja tarkoituksen elämälleen.
Enemmän kuin väärin oppineet älyköt huolta aiheuttavat maassamme koulupudokkaat, joilla ei ole motivaatiota opiskella yhtään mitään. Suomen mediassa nousi kohu 19-vuotiaasta nuoresta miehestä, joka ilmoitti että ei halua tehdä mitään työtä tai opiskella. Hän halusi vain elää rauhassa sosiaaliturvan varassa tekemättä mitään. Samanlaisia tapauksia löytyy maastamme pilvin pimein. Jokaisen syrjäytyneen tapaus on tragedia koko yhteiskunnalle.
Suomen peruskoulu tunnustetaan tuloksiltaan menestykseksi kaikkialla maailmassa. Opetus on ilmaista aina yliopistoja myöten. Lähtökohdat ovat teoriassa kaikille samat. Viime aikoina on kuitenkin alettu huolestua siitä, että hyvinvointivaltioissakin sosiaalisen taustan merkitys korostuu nuorten koulutuksen kohdalla. Vaikka koulutus onkin hyvinvointivaltiossa maksutonta ja erilaisia opintososiaalisia etuuksia on tarjolla, ovat tutkijat havainneet huolestuttavan muutoksen olevan käynnissä. Korkeakoulutettujen hyvätuloisten vanhempien lapsista tulee korkeakoulutettuja hyvätuloisia kansalaisia samaan tapaan kuin ennen tasa-arvopyrkimysten nousemista keskeisiksi koulututuspolitiikassa. Syrjäytymiseen, joka koskee erityisesti nuoria miehiä, ei ole löydetty tuloksiltaan mitättömän pakkokurssittamisen ja määräaikaisten tukitöiden lisäksi mitään ratkaisua.
Helsinkiin on jo erään selvityksen mukaan muodostunut uusi alaluokka. Toimeentulotuen varassa elävien vanhempien lapset ovat oppineet pienestä pitäen elämään toimeentulotuella. Näin ollen he eivät tunne tarvetta mennä töihin tai kouluttautua ammatillisesti. Huono-osaisuus periytyy siis osittain myös Pohjoismaisessa hyvinvointivaltiossa vastakkaisista lähtökohdista huolimatta.
Maamme hallitus on pyrkinyt leikkaamaan sosiaaliturvaa pakottaakseen syrjäytyneet työmarkkinoille, mutta mitään ratkaisua joilla lähiöiden syrjäytyneet nuoret saataisiin yhteiskunnan hyödyllisiksi veronmaksajiksi ei ole löydetty. Kovasta yrityksestä huolimatta tuskin koskaan kaikille nykyisille syrjäytyneille löydetäänkään. Eikä nykymenolla edes kyetä estämään uusien syrjäytyneiden syntymistä
Monet koulutusta vaatimattomat ammatit ovat toiminnan tehostumisen ja automatisaation vuoksi kadonneet. Autonapumiehen, varastomiehen ja muita hanttihommia ei entiseen malliin ole ammattitaidottomille tarjolla. Kädentaitoja puusepän hommien tapaan tarvitaan yhä vähemmän koneiden hoitaessa hommat. Koulutu tai kuole, kuuluu yhteiskunnan vaatimus. Monessa tapauksessa kuitenkin kuuroille korville.
Lähitulevaisuudessa robotit lisäksi tuhoavat työpaikkoja. Lähes kaikki ammatit ovat uhattuna. Robotit tekevät lainapäätöksiä pankeissa, robotit kirjoittavat sanomalehtien uutiset, ne tekevät leikkauksia sairaaloissa, korvaavat loputkin ihmistyöstä teollisuuden kokoonpanolinjoilla, ajavat autoja ja junia joukkoliikenteessä. Tekoäly tekee tuloaan, vaikka ainakin vielä sen takana tarvitaan ihmisälyä scifikirjojen ja -leffojen dystopioista huolimatta.
Digitalisaation ja robotisaation lähitulevaisuudessa syrjäyttämien ammattien lista on loputon, eikä kukaan ole turvassa. Vaarassa on syntyä läntisiin teollisuusmaihin suuri pysyvä massatyöttömyys. Syrjäytyneet eivät välttämättä tyydy loputtomiin osaansa kapinoimatta. Tämä pakottaa valtaa pitävän eliitin miettimään uudenlaisia kansalaispalkan tyyppisiä ratkaisuja, vaikka sen toimivuudesta koko yhteiskunnan tasolla ei ole vielä kokemuksia meillä eikä muualla.
Yksi vastaus olisi työajan lyhentäminen. Näin syntyisi työtä useammalle. Samalla työn raskauttamat ihmiset saisivat enemmän vapaa-aikaa nauttia elämästä. Tällaiset ratkaisut eivät toteudu kuitenkaan ainakaan lähitulevaisuudessa työn tuottavuuden kasvun ollessa yhteiskunnassa edelleenkin yhteiskunnassa keskeistä.
Teollistuminen on koko kehityksensä ajan synnyttänyt ylijäämäväestöä. Se voitiin aikaisemmin lähettää siirtolaisiksi merten taakse. Lisäksi sodat ovat kautta historian omalta osaltaan tarjonneet ratkaisun nuorten miesten sankarillisuuden osoittamisen tarpeelle. Nyt ei ole näköpiirissä, että ylijäämäporukkaa voitaisiin esimerkiksi Suomesta lähettää siirtolaisiksi vieraisiin maihin tai hankkiutua heistä eroon sodan melskeissä. Ongelma on siis aikaisempaa vaikeampi ratkaista. Television ja somen tarjoamat sirkushuvit sekä sossun rahat ja leipäjonot pitävät toistaiseksi nälän ja vihan aisoissa. Mutta jonakin päivänä saattaa jysähtää.
Tasa-arvo, josta olemme tunteneet ylpeyttä maassamme, ei ole mitenkään itsestään selvä asia koulutusjärjestelmän rakenteissakaan. OECD:n raportin mukaan Suomessa on tieteen ja oppimisen tuloksia heikennetty sekoittamalla toisiinsa koulutuspolitiikka ja aluepolitiikka. Yliopistoja on väkilukuun verrattuna paljon ja rajalliset resurssit levitetty ympäriinsä. Yliopistoissa on lisäksi liikaa päällekkäisiä oppiaineita. Esimerkiksi kauppatieteitä pystyy opiskelemaan lähes jokaisessa maamme yliopistossa. Ratkaisuksi OECD tarjoaa yliopistojen työnjakoa, joka mahdollistaisi suuremmat resurssit huippuyksiköille. Asiasta on puhuttu maassamme pitkään, mutta kukaan ei ole uskaltanut naulata itseään ristille tuomalla julkisuuteen listan, mistä leikataan ja mitä yksiköitä lakkautetaan, minne lisätään ja minkä verran. Tulevaisuuden haasteena Suomessa on joka tapauksessa oppilaitosverkoston järkeistäminen opintojen kaikilla tasoilla.
Ilman uuden digiajan teknologian omaksumista oppi kaataa nykyään väistämättömästi ojaan. Digitalisaatio ei vain hävitä työpaikkoja, vaan tarjoaa sitä joustavasti käyttämään oppiville uusia mahdollisuuksia. Ne jotka kykenevät parhaiten hyödyntämään uuden teknologian mahdollisuudet sopeutuvat parhaiten kiihtyvässä muutoksessa olevaan maailmaan. Varsinkin jos heillä riittää käsityskykyä yleissivistyksen muodossa muustakin kuin pelkästä teknologiasta. He myös hyötyvät siitä parhaiten taloudellisesti markkinoiden ollessa globaalit. Uuden teknologian hallitseva voi myydä jotakin tuotetta kotisohvaltaan kaikkialle maailmaan, tai nostaa kytkintä ja lähteä ulkomaille mielekkäiksi kokemiinsa töihin. Aivovuodon nähdään muodostuneen ongelmaksi Suomessa kun valmistuneet lähtevät parempien työpaikkojen perässä maailmalle. Mutta tämä ei ole yksilön vaan yhteiskunnan murhe.
Uusimman ajan jetset liikkuu luontevasti maailman joka kolkassa, eikä tämä enää tarkoita välttämättä fyysistä matkustamista. Tietotekniikan kehittäjäyhteisöt esimerkiksi käyvät netissä jatkuvasti keskustelua, jossa on osanottajia kaikkialta maailmasta. Uutta yhteisöllisyyttä kuvaa vilpitön toistensa auttamisen halu aikaisemman oman erityisalansa mustasukkaisen vartioimisen sijasta. Viime kädessä uskotaan yhteisön menestyksen koituvan myös siihen osaa ottavien yksilöiden hyväksi.
Vaikka uusi teknologia madaltaa tekemisen kynnystä, on osasta ihmisiä samalla tullut kertakäyttöhyödykkeitä. Kun joku tekniikka vanhenee, joutuvat vain sen hallitsevat pelistä pois. Ainoa vastaus tähän ongelmaan on jatkuvan oppimisen idean sisäistäminen. Vaikka sinulla menisi tänään loistavasti ja kirstu olisi täynnä rahaa, olisi pahin virhe kuvitella nykytilan jatkuvan ikuisesti. Sen sijaan kunkin yksilön ja yhteisön tulisi koko ajan seurata alansa kehitystä ja kouluttautua uusien tekniikoiden tuomiin mahdollisuuksiin. Muuta takuuta ei eloon jäämiseen nykytalouden darwinistisessa kilpailussa ole olemassa. Vaikka tämä periaate on itsestään selvyys, kovin monet istuvat liian pitkään laakereillaan ja ymmärtävät muutoksen tarpeen vasta kun juna on mennyt ohi ja he istuvat yksin asemahallissa vailla tietoa ja taitoa minne suunata.
Osaaminen erikoistuu yhä pienemmiksi hioutuneille erityisaloille. Koulutus antaa alkusysäyksen jonkin alan tuntemiseen. Mutta toimiminen tällä alalla vaatii jatkuvaa itsensä ja teknisten taitojensa kehittämistä. Elinikä on elinikäistä oppimista.
Kysymys ei uuden tietotekniikan kohdalla ole pelkästään hankitun tiedon määrässä, vaan yksilön kyvyssä järjestää sitä uudella tavalla. Postmodernismin johtotähtiin kuuluvan filosofin Jean-Francois Lyotardin mukaan suurempi suorituskyky ei voi loputtomiin koostua lisäinformaation hankkimisesta, vaan se syntyy pikemminkin tietojen järjestämisestä uudella tavalla. Tällainen ”uusi järjestys saavutetaan useimmiten liittämällä yhteen tietosarjoja, joita siihen saakka on pidetty toisistaan riippumattomina. Tätä kykyä artikuloida kokonaisuudeksi jotain, mikä ei vielä ole sellainen, voidaan nimittää mielikuvitukseksi. Muuan sen ominaisuuksista on nopeus”. Joustavan mielikuvituksen avulla on mahdollista tehdä uusi siirto ja jopa muuttaa pelin sääntöjä.
Luovuuden ylläpitämisessä ja kehittämisessä on kouluilla tärkeä tehtävä. Lapset ovat uteliaita ja rohkeita, mutta koulussa näitä ominaisuuksia ei aina kyetä ylläpitämään. Liian monet passivoituvat ja menettävät omaehtoisen kiinnostuksen paneutua asioihin. Sen sijaan että he suuntaisivat tarmonsa edes johonkin, he eivät suuntaa sitä mihinkään. He passivoituvat, eivätkä ole kiinnostuneita kuin älypuhelintensa räpläämisestä.
Hyvin menee jatkossa niillä jotka omaksuvat monisäikeisen elämäntavan olemassaolonsa perustaksi. Filosofi Bertrand Russell oli sitä mieltä, että mitä useammasta elämänalueesta ihminen on kiinnostunut, sitä paremmat mahdollisuudet hänellä on onnelliseen elämään. Menettäessään yhden alueen, jää hänelle muita joihin suunnata energiansa. Russell kannustaa ihmisiä myös ottamaan elämässään riskejä, jotta pysähtynyt iloton elämä ei uhkaa.
Richard Fordin aikoinaan lanseeraamalla sisällöltään epämääräisellä ”luovalla luokalla” ei asiat ole san kummemmin. Siitäkin voi tipahtaa suhtanteiden muuttuessa. Ihmisen todellinen luovuus mitataan siinä tilanteessa kykeneekö hän uudelleen orientoitumaan ja hankkimaan uudet tekniset tiedot ja taidot, jotka ovat uudessa tilanteessa kovaa valuuttaa. Jatkuvan kulutuksen sijalle on parempi valita jatkuva koulutus.
Tulevaisuudessa etäopetuksen merkitys kasvaa valtavasti. Se saavuttaa opiskelijat maailman eri kolkista kustannustehokkaasti. Jo nyt maailman johtavat yliopistot tarjoavat internetissä säännöllisesti verkkokursseja. Verkossa on mahdollista yksittäisten kurssien lisäksi suorittaa kokonaisia tutkintoja. Huonona puolena on, että opiskelijoiden sosiaalinen kanssakäyminen vähentyy, vaikka Skypen ja muiden uusien vempainten avulla voidaan tätä ongelmaa osittain paikata.
Etäopetus mullistaa oppimisen väylät ja mahdollisuudet. Monet tietotekniikan ammattilaiset pitävät osaamistaan yllä osallistumalla säännöllisesti verkkoluennoille. Sama tulee leviämään muillekin aloille. Koska nykynuoret suuntautuvat yhä enemmän tietotekniikan pariin, omaksuvat he etäopiskelun luonnollisena osana kehitystään ja työtään. Sosiaalisessa mediassa varttuneiden nuorten koulutuksessa täytyy digitalisaation mahdollisukksia kyetä hyödyntämään uudella tavalla.
Maailman menosta eikä sivistyksen ja oppimisen tulevaisuudesta kannata kuitenkaan olla koko ajan huolissaan. Se ei pelaa, jolla pelkoa on. Tärkeintä on kunkin yksilön kyetä valitsemaan kannaltaan ”oikeat ohjelmat” loputtomasta tarjonnasta. Erehtyminen sallitaan. Fiksu pärjää aina luovimalla ja editoimalla. Kannattaa myös pitää mielessä Albert Einsteinin näkemys, että mielikuvitus on tietoa tärkeämpää. Tieto on aina rajoittunutta, mutta mielikuvituksen voimin voi kiitää ympäri maailmaa.
Johan Huizinga on samoilla linjoilla klassikkoteoksessaan ”Leikkivä ihminen”. Hänen mukaansa meillä on luontainen tarve tehdä kaikenlaista näennäisesti arvotonta. Leikki ei aikuisenkaan kohdalla ole turhaa ajan kulua. Haluamme syventyä hyödyttömiin asioihin ei pidä häiritä. Rakentavaa ikävystymistä edistää hedelmällinen joutilaisuus. Pakkotahtinen rutiininomainen työ ei tarjoa tähän usein mahdollisuuksia, joten vapaa-aikana ihmisen tulisi löytää tilaa hyödylliselle hyödyttömyydelle. Massaviestimien hyökyvästä tarjonnasta huolimatta olisi kyettävä raivaamaan aikaa tehdä kaikenlaista näennäisesti tarpeetonta ja syventyä mielikuvituksen avulla toisiin todellisuuksiin.
Kun Mika Waltari esitteli itsensä New York Herald Tribunessa vuonna 1950, määritteli hän ohjelmakseen yksilön vapauden, inhimillisyyden ja suvaitsevaisuuden. ”Sitä paitsi ihminen tarvitsee myös hiukan kaunista turhuutta jaksaakseen elää”, hän totesi.