Koska ei ole äitienpäivä, eikä viereisen huoneen naistutkijaksi kutsuttu vanha piika ole äiti, kutsun hänet kulttuuriajelulle kansallisiin kohteisiin. Näemme kuuluisan säveltäjän talon, jossa hän mietti elämänsä viimeiset 28 vuotta kuulemma säveltäen definitiivistä kymmenettä sinfoniaansa sillä seurauksella, että poltti koko roskan vähän ennen kuolemaansa. En usko; tyyppi ei saanut mitään paperille, mutta saahan sitä selvitellä jälkipolvet hänenkin asioitaan parhain päin.
Naistutkija haluaa virittää keskustelua Gilles Deuleuzen filosofiasta.
- Mistä vitun Deleuzen filosofiasta? Ne hänen rihmastohöpinänsä ovat ihan hatusta vedettyjä. Niitä ei ota tosissaan kuin elämäänsä pettyneet yhteiskuntatieteilijät. Poetiikka kun on hieno isku globaalin kapitalismin hegemonian nujertamiseksi...
- Saatana ei olisi pitänyt lähteä tälle reissulle. Sulle ei ole mikään pyhää. Haukut Freudinkin juuri suomennetut tärkeät puuttuvat lenkit psykoanalyyttisen teorian ikuisista prinsiipeistä.
- Häh mä mitään hakun? Ei niitä kukaan täysjärkinen ota muutenkaan todesta. Voi mun ruuti olla oikeista paikoista märkää, mutta en mä sentään ala antamaan ruumiille tekohengitystä!
Tunnelma on pilalla. Tämän siitä saa kun uskottelee olevansa lähimmäistään rakastava urheileva hyvä ihminen. Kaikki sekopäisten teorioidensa avulla elämän syrjässä rimpuilevat tyypit yrittävät vetää sinutkin upoksiin.
Katsomme taloa ja kuuluisan säveltäjän hautaa. Vanha piika ei puhu mitään. Kuuntelen iPodista Marvin Gayen suurimpia hittejä. Seuraavakasi hurautamme tosi ison tönön luokse Haloseniemeen. Talossa asui kaikenlaisia taidemaalareita. Eniten minua kuitenkin kiinnostaa miten he onnistuivat pitämään niin helvetin ison tönön talvisin lämpimänä? Motti halkoja on taatusti mennyt hujauksessa.
Vanha piika alkaa leppyä kun vielä hurautan kulttuurikierroksemme päätteeksi Hvitträskiin. Siellä asui niin paljon kuuluisia arkkitehtejä viime vuoisadan vaihteessa, että ei mitään rajaa. Saarisen porukka kuitenkin lähti Amerikkaan vuonna 1923, eikä enää koskaan tullut takaisin. Heidän Eero-poikansa esitellään Metropolitanin taidemuseossa määreellä: "American (born Finnish). Suomalaiset eivät tule koskaan takaisin, olen jo ennnekin havainnut kolutessani maailman etu- ja takamaastoja. Täällä ei ole mitään erityistä ja televisiosta tulee vuosi vuodelta huonompaa ohjelmaa.
Kerron näkemyksistäni läheisimmälle työtoverilleni, mutta hän ei yksinkertiasesti ole vastaanottavalla päällä:
- Tuki jo saatana se turpas. Tässä sitä ollaan kansallisen kulttuurin keskeisillä paikoilla ja äijä senkun jatkaa jankutustaan. Lähde vetään. Mä vaikka kävelen täältä kotiin.
Katsoessani myrkyttynein mielin hoippuvaa naistutkijaksi kutsuttua vanhaa piikaa alan aikani kuluksi riimitellä runoa. Siitä tulee parissa minuutissa hirmu hyvä ja sen nimi on "Eläinten kesä".
Eläinten synkkää kesää
sitä minä pelkään
liian tiheää elämää
unta johon herään
Iltoja joina linnut käyvät ja
seison kesän lemussa kuin seinässä
enkä kykene ottamaan vastaan
elämää muodossaan
Iltoja joina tuulen loppuessa
lokit tulevat katsomaan
laskeutuvia leijoja
ja hyönteiset kohoavat suolta
Jokaisessa kesän neliömetrissä
asuu joku jota
emme huomaa
Varo maaseutua, varo!
Niityillä on tuhansia
pieniä hämähäkkejä
vasta munasta lähteneitä innokkaita
silkkisäikeiden tuottajia
Niityillä luonto syö
kaiken mikä liikkuu
ja lopulta kaikki
syöjätkin syödään
Kesä on vihreä
vihreä on myrkyn väri
Talvi on valkoinen
valkea on laimea väri
Talvi on minun väri
Luen masterpieceni paikalla tungeksiville japsituristeille, joita Finnair lennättää Aasiasta halvalla viikonloppureissuille katsomaan vanhoja taloja metsän keskellä. He eivät ymmärrä mitä keuhkoan, mutta kouristuksenomaisesti hymyilevät luonnenaamarit paljastavat heidän tykänneen kansallisesta kultturistamme myös elävänä Euroopassa. Palaan Helsinkiin. Illalla Pöksymäen baarin karaokessa mieleeni juolahtaa, että jokohan vanha piika on ehtinyt takaisin kaupunkiin?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti