6/21/2006
Pale Cale
Kesällä asiat saavat uuden muodon. John Cale heittää tiukan setin täydelle Tavastialle. Kaikki ovat innoissaan (paitsi se pojan nilkki joka arvostelee keikan Hesariin, ja jonka yhteystiedot ovat jo matkalla Moskovaan). Jatkoilla dr. Muzan salakapakassa kuuluisan kapellimestarin poika analysoi Zappan musaa. Kukaan ei ole innoissaan. Onneksi tyypille tulee kiire aamun valjetessa jatkamaan never ending touriaan Tallinkille.
Tässä kaupungissa on liikaa kuuluisien isien lahjakkaita poikia. Pelikenttä on muuttunut. Alemman tason elukat ajavat ohitse, eivätkä ymmärrä mikä oli pelin henki joskus kun hyvinvointivaltion koulutuskoneistoja ei oltu saatu vielä toimimaan. Mutta mikä oli pelin henki tänään, sitä ihmettelemme viimeistään jonkin päivän huomisena, toteamme lähtiessämme salille hormooniukkojen kanssa heittämään nykyisen elämämme hetulaa.
John Calen keikalle lähetetyt harmaisiin teryleenihousuihin ja läskipohjakenkiin pukeutuneet tyypit kuvataan tietenkin, ja kuvat lähetetään seuraavana päivänä analysoitaviksi hermokeskukseen. Samalla pistän joka viikkoisen raporttini erään julkisen hallinnon organisaation koodaajista Silicon Valleyhin naurettavaksi. Nämä kun edustavat tietoteknisissä taidoissaan vuotta 1997, jolloin vielä uskottiin kyettävän kätkemään jälkensä verkossa. Mutta nuokin jäljet jäivät jäljelle parin tyypin arkistoidessa varmuuden vuoksi kaiken silloisen nettiliikenteen. Että terkut vaan; älkää ihmetelkö jos pimenee jossain vaiheessa kesken tärkeitä "koodaushommianne". Vain elämää, ei sen enempää on kaikki tää, kuten Irwin lauleskeli.
Samaan aikaan toisaalla, kaikkialla, sota jatkuu, sota. The Conservetive Voice lataa päivän sodanjulistuksen. Maailma nähdään jälleen sodan termein. Sauli Niinistön mukaan nyt käydään kolmatta maailmansotaa hupenevista energiaresursseista. Mutta rikkaiden ja köyhien välisessä kamppailussakin katsotaan tarpeelliseksi vielä lyödä lyöyjä:
Katrina Relief a Microcosm of Welfare State
June 18, 2006 10:58 AM EST
During his 1994 Contract with America tour, one of Newt Gingrich’s pet themes was the unchecked growth of the welfare state. He spoke of federal food stamps as just another form of currency.
He said that the problem was just an indicator of the dire need for welfare reform and that unless Republicans got control of Congress, things would only get worse. America agreed, and we gave the GOP the reins of power. Now, eleven years into Republican control of the U.S. House and Senate and five years into a Republican presidency, and despite a sweeping welfare reform bill a decade ago, we now learn of a massive federal boondoggle involving the FEMA funds handed out like candy to Hurricane Katrina “victims.” My question: What did we expect?
The key element that seems to have escaped the president and the GOP leadership now in control of Congress is that, quite simply, they are not in control of the agenda. The socialist entitlement programs that have plagued our Republic since FDR have become so entrenched that any serious discussion of their merit is automatically precluded. Too many of us have simply accepted the idea that government should care for us in our time of need.
The frightening thing for those of us with a stubborn libertarian streak is that this mentality has now permeated every level of every federal bureaucracy, regardless of which party is in power. In the last decade, it has even permeated state government thinking as well.
The city of New Orleans, Louisiana, was the quintessential showcase of the squalor produced by 75 years of the welfare state. Filled with poor, dependent, minority citizens, living below sea level in a city protected by inadequate levees and ruled by some of the most corrupt politicians ever to buy an election, the rest of the country understands that this city was a disaster waiting to happen. We all understand it, but no one wants to talk about it.
After Hurricane Katrina, the immediate clamor was for the federal government to throw billions of our tax dollars at the problem. FEMA was not doing enough quickly enough! More had to be done now! In a knee-jerk response to this incessant badgering from the press and Democrats eager for any opportunity to embarrass the Bush Administration, debit cards were handed out to anyone and everyone, without so much as a pretense of accountability. Individuals who listed their addresses as post office boxes received multiple payments for having their “homes” destroyed. Caribbean vacations, $200-per-bottle Dom Perignon champagne, season tickets to New Orleans Saints professional football games, pornography, divorce lawyers and sex change operations were just a few of the outrageous items purchased.
Again, the question must be asked: What did we expect? We handed debit cards to irresponsible, displaced people with nothing to lose, told them they were as good as cash for any purpose whatsoever — and then expected an outcome other than the massive fraud that has resulted.
There is a silly liberal idea that human beings are basically good and will do the right thing when given the opportunity. That idea should be thrown onto the garbage heap of discredited notions after this fiasco, but I would not bet the farm on it, because this problem is now systemic. Three quarters of a century of being told that the nanny-state is our salvation has taken its toll. The elite media, our mediocre government schools and federal bureaucrats themselves have beaten the drum of socialism for so long, the idea of individual initiative and personal responsibility has almost disappeared from our national lexicon. For too long, we have accepted the idea that dependent people are helpless and therefore must be given money out of the federal treasury whenever they are in trouble, and apparently, no one has the guts to say “no!”
© Copyright 2006 by Doug Patton
Doug Patton is a freelance columnist who has served as a political speechwriter and policy advisor to conservative candidates, elected officials and public policy organizations. His weekly columns are published in newspapers across the country and on selected Internet web sites, including TheConservativeVoice.com and GOPUSA.com, where he is a senior writer and state editor. Readers may e-mail him at dougpatton@cox.net
6/06/2006
Vodka Connecting People
"Vodka sales exceeded 14 billion dollars last year, when Russians consumed 247 million decaliers of the drink, according to consultancy Business Analytica", kirjoittaa St. Petersburg Times.
Vapaus tulee kalliiksi, näkökulmasta riippuen. Venäläisen miehen keskimääräinen elinikä on Neuvostoliiton romahduksen jälkeen laskenut 59 vuoteen. Naiset elävät sentään 72 vuotiaiksi. 140 miljoonan asukkaan valtakunnassa kuolee vuosittain 700.000 tuhatta ihmistä enemmän kuin syntyy. Kansakunta tekee siis tehokkaasti selvää jälkeä itsestään.
Mutta vodka on hyvää ja jos sitä juo riittävästi alkaa tapahtua.
Pietarin metro on maailma syvin. Rullaportaissa ehtii miettiä kuinka pitkä matka on pitkä matka? Tämä on se mesta jossa sinut kuulemma ryöstetään ja mukiloidaan. Miliisit etsivät tekosyytä antaa sinulle sakot. Saan ne videokameran heiluttelemisesta. Sakot kandee maksaa heti; pääsee vähemmällä ja tulee halvemmaksi. Vaihtoehtona on vakoilusyyte ja matka Siperian perukoille entisen Venäjän rikkaimman oligarkin Hodorkovskin joukkosellikumppaniksi.
Kaupunki vaurastuu silmissä. Se on yksi Euroopan tulevista keskeisistä metropoleista, vaikka tavallinen suomalainen yhdistää sen ns. historiallisista syistä ankeuteen, rikokseen ja huoriin. Mutta pahinta on, että me suomalaiset näytämme ulkonäöltämme ryssiltä. Sen tajuaa käveltyään vähän aikaa pitkin Pietarin katuja. Siksi siellä tuntee olonsa kotoisaksi, vaikka voi samalla elää miljoonametropolin väkijoukkojen suojissa.
Iisakin kirkko on komea turistirysä. Olen aina miettinyt mitä tarkoittaa sanonta: "Rakennettiin kuin Iisakin kirkkoa". Ei selviä, sillä sitä rakennettiin vain nelisenkymmentä vuotta, mutta kaiketi suomalaisten silmissä sekin oli loputtoman pitkä aika. Keskiajan katedtraaleja rakenntettiin satoja vuosia, sillä silloin kenelläkään ei ollut minnekään kiire. Barcelonassa Gaudin suunnittelema La Sagrada Famiglia on edelleenkin kesken, eikä todennäköisesti valmistu koskaan.
Mielenkiintosinta on aina mennä syrjäkaduille ja niiden syrjäisille sisäpihoille. Siellä elää toinen maailma, vaikka Pietaria on viime vuosina restauroitu siihen malliin, että Suomen valtion rahat eivät olisi riittäneet edes murto-osaan kohteista. (Tosin ei Suomessa ole edes kohteita.) Kaupunki alkaa olla keskustasta hyvä lymypaikka stadin tylsän puoleiseen elämäntapaan kyllästyneelle.
Tapaan yöllä Moskovan asemalla Vladivostokin yhteyteni. Hän paljastaa sivusuunsa, että Venäjä ja Amerikka hyökkäävät vuoden kuluessa Iraniin. Olen valmis vetoon, mutta upseerin hommissa leipänsä tienaava tuplaa summan heti. Virkansa puolesta hän kuulustelee minua Iranin asevoimien tilasta. Montako Mirage hävittäjää heillä on? Paljastan epäröimättä, että 12. Tieto kirjataan tarkasti ylös ja lähtee vielä saman yönä Langley`n. Hänen salarakkaansa paljastaa, että presidentti Putin asuu hänen naapurissaan Pietarissa. Kuulen saman tiedon muualtakin, joten kai senkin ukon on jossain asuttava. Miksei vaikka kotikaupungissaan?
Yöllä Pietari svengaa, eikä trobeleja esiinny. Keskustassa on kova kuri, vaikka miliisejä ei juuri näy. Ei tosin humalaisiakaan eikä muita hämärän puuhamiehiä.
Päivällä huomaan, että vaikka kansakunta tekee kuolemaa, perinteisiä häitä vietetään Kirkon Veren Päällä liepeillä. Kun toiset alkavat rakastaa, alkavat toiset tehdä kuolemaa.
Dostojevski meinasi tulla hulluksi kun joutui viettämään talven Länsi-Euroopassa. Hän oli itsemurhan partaalla, koska ei saanut tuntea rakastamansa Pietarin fiilistä. Tilannetta tosin pahensi hänen krooninen uhkapelaamisensa, joka lopulta sulki vippaajien kukkarot. Fiiliksistään hän kirjoitti pienoisromaanin "Pelurit", joka on kohtalainen psykologinen kuvaus pelihimoisen ihmisen maailman omituisuudesta.
Dostojevskin asunto on museo. Hänen kuoltuaan vuonna 1881 vaimo ja lapset muuttivat muualle. Eikä Doston uskonnolis-mystinen maailmankuva saanut kunnollista tunnustusta koskaan Neuvosto-Venäjällä.
Pietarissa slobo rocks! Suomalainen klubikansa etsii kellareista meininkiä, joihin ei kotimaassa ole toivoakaan. Ilmapiiri on rela, eikä porukat koko ajan jahtaamassa toisiaan nyrkit pystyssä kuten Helvetin Enkelit Pöksymäen baarin karaokeillassa, joka onkin ainoa asia mitä Suomesta kaipaan.
5/31/2006
Another Green World
Kysymys on selkäytimen jatkeesta, asiasta joka menee pilalle analysoimalla. Vihollinen seisoo muurina tukkien pakotiet. Sinun on iskettävä pisto kohtaan, johon hän ei sitä odota. Uudet Umbrot repivät kantapäät auki, vihollinen johtaa rankkuskabaa 3-2. Jäljellä kaksi kutia. Tiedän että kylmähermoisin hoitaa homman. Voitan lopulta 4-3. Siinä jälleen ihmettelemistä hyvinvointivaltion historiaa ja ilmastonmuutosta pohtiville. Tässä yhden ihmisen maailmankaikkeudessa viimeinen kuti ratkaisee. Koska hoidan sen pesään, ja vastustaja hermot reistaa, elämä on kaikesta huolimatta hyvää, hienoa ja fucking fantastista!
Nämä kaverit ovat pahimpia mahdollisia vastustajia. He levittävät mustat liimanäppinsä kaikkien mahdollisten kutien eteen. Ainoastaan mahdottomia he eivät pysty torjumaan. Nämä tyypit on ohjelmoitu paljon nerokkaammin kuin Playstation2, jonka logiikan vika on siinä, että se on liian loogista. Ihmisen loogisin piirre, joka erottaa hänet elukoista, on harkittu epäloogisuus, näennäisen järjettömät siirrot.Yllättvä etnometodologinen siirto panee koneen tilttiin. Siksi San Franciscossa viime viikolla esitelty Playstation3 sai vähemmän huomiota kuin Xboxin ja Nintendon uudet koneet. Mutta vielä on matkaa ennen kuin livesessiot alamaailman verta, hikeä ja spermaa tihkuvissa puulaakiliigoissa voidaan jättää väliin.
Varsinkin kun FC Borderline saa vahvistuksekseen laumallisen kiihkeitä opiskelijaämmiä, jotka väittävät kentän olevan varattu heille. Ennen kuin Afrikan laivasta tärkeämpien pelihommien vuoksi jäänyt Speedy M. ottaa rautaputkensa esiin, sekakäytöstä seestynyt dr. Muza keksii ratkaisun: Pelaamme tästä lähtien tiistaisin sekajoukkuein. Speedy M. ehdottaa vielä parin vaihtoa kesken pelin, koska on tuhonnut aivonsa Afrikan eksooottisilla huumeilla ja pilluilla, eikä tajua homman ideaa kokonaisvaltaisesti.
Pelissä käy surkeasti, joten en kerro enempää. Viikon kuluttua kaikki voi olla ryhmäseksin...session jälkeen toisin.
Pelin jälkeen kerron lähteväni loppuviikoksi Pietariin.
- Mitä sä siellä?
- Käyn tapaamassa yhtä tuttua.
- Muista kattokävely.
- Kuule Speedy, mitä sä oot taas vetänyt?
- Siellä Pietarissa tehdään kierroksia katoille. Kandee mennä, mutta älä ole niin kännissä, että tipahdat katuun.
Tietopuolisena kaverina itseään pitävä tohtori Muza antaa minulle matkaevästykseksi tarpeellisen riittävän lyhyen historiallisen katsauksen:
- Suomalaiset osallistuivat Pietarin piiritykseen. Miljoona ihmistä kuoli. Hitler yritti lahjoittaa kaupungin suomalaisille, mutta Mannerheim oli sen verran tolkuissaan, että tajusi ettei sitä olisi kuitenkaan pystytty pitämään. Siellä oli yhtä paljon asukkaita kuin Suomessa. Niinpä Hitler joutui panemaan suunnitelmat uusiksi; väestö vietäisiin maaseudulle ja kaupunki räjäytettäisiin taivaan tuuliin. Mutta kun sakut olivat jo Leningradin porteilla ja varmoja kaupungin kukistumisesta, lähetettiin osa joukoista valtaamaan Moskovaa. 900 päivän piirityksen jälkeen sakut joutuivat ottamaan jalat alleen, sillä raivostuneet ryssät hyökkäsivät heidän heikentyneisiin asemiinsa armotta.
- Jo sulla on sotajutut. Mä aion hakea takaisin neljä vuotta sitten sinne hukkaamani kengät. Miliisit varastivat ne laukustani, kun kantoivat minua junaan Suomen asemalla. Ne olivat hyvät Kalkutasta ostetut kävelykengät, joten haen ne takaisin.
- Mä tuun mukaan, Speedy M. innostuu ja alkaa tehdä kentän laidalla ilmaa halkovia karatelyöntejä.
- Ei onnistu. Mulla on muutama juttu siellä, joita en halua sun tulevan sotkemaan.
- Saatanan syndikadisti, Speedy M. tuhahtaa. Dr. Muza kehottaa käymään klubeissa, vaikka olinkin ajatellut kyniväni uusrikkaat pokerissa Pietarin kasinoilla.
5/29/2006
The LoFi People in HiFi Country
Koska ei ole äitienpäivä, eikä viereisen huoneen naistutkijaksi kutsuttu vanha piika ole äiti, kutsun hänet kulttuuriajelulle kansallisiin kohteisiin. Näemme kuuluisan säveltäjän talon, jossa hän mietti elämänsä viimeiset 28 vuotta kuulemma säveltäen definitiivistä kymmenettä sinfoniaansa sillä seurauksella, että poltti koko roskan vähän ennen kuolemaansa. En usko; tyyppi ei saanut mitään paperille, mutta saahan sitä selvitellä jälkipolvet hänenkin asioitaan parhain päin.
Naistutkija haluaa virittää keskustelua Gilles Deuleuzen filosofiasta.
- Mistä vitun Deleuzen filosofiasta? Ne hänen rihmastohöpinänsä ovat ihan hatusta vedettyjä. Niitä ei ota tosissaan kuin elämäänsä pettyneet yhteiskuntatieteilijät. Poetiikka kun on hieno isku globaalin kapitalismin hegemonian nujertamiseksi...
- Saatana ei olisi pitänyt lähteä tälle reissulle. Sulle ei ole mikään pyhää. Haukut Freudinkin juuri suomennetut tärkeät puuttuvat lenkit psykoanalyyttisen teorian ikuisista prinsiipeistä.
- Häh mä mitään hakun? Ei niitä kukaan täysjärkinen ota muutenkaan todesta. Voi mun ruuti olla oikeista paikoista märkää, mutta en mä sentään ala antamaan ruumiille tekohengitystä!
Tunnelma on pilalla. Tämän siitä saa kun uskottelee olevansa lähimmäistään rakastava urheileva hyvä ihminen. Kaikki sekopäisten teorioidensa avulla elämän syrjässä rimpuilevat tyypit yrittävät vetää sinutkin upoksiin.
Katsomme taloa ja kuuluisan säveltäjän hautaa. Vanha piika ei puhu mitään. Kuuntelen iPodista Marvin Gayen suurimpia hittejä. Seuraavakasi hurautamme tosi ison tönön luokse Haloseniemeen. Talossa asui kaikenlaisia taidemaalareita. Eniten minua kuitenkin kiinnostaa miten he onnistuivat pitämään niin helvetin ison tönön talvisin lämpimänä? Motti halkoja on taatusti mennyt hujauksessa.
Vanha piika alkaa leppyä kun vielä hurautan kulttuurikierroksemme päätteeksi Hvitträskiin. Siellä asui niin paljon kuuluisia arkkitehtejä viime vuoisadan vaihteessa, että ei mitään rajaa. Saarisen porukka kuitenkin lähti Amerikkaan vuonna 1923, eikä enää koskaan tullut takaisin. Heidän Eero-poikansa esitellään Metropolitanin taidemuseossa määreellä: "American (born Finnish). Suomalaiset eivät tule koskaan takaisin, olen jo ennnekin havainnut kolutessani maailman etu- ja takamaastoja. Täällä ei ole mitään erityistä ja televisiosta tulee vuosi vuodelta huonompaa ohjelmaa.
Kerron näkemyksistäni läheisimmälle työtoverilleni, mutta hän ei yksinkertiasesti ole vastaanottavalla päällä:
- Tuki jo saatana se turpas. Tässä sitä ollaan kansallisen kulttuurin keskeisillä paikoilla ja äijä senkun jatkaa jankutustaan. Lähde vetään. Mä vaikka kävelen täältä kotiin.
Katsoessani myrkyttynein mielin hoippuvaa naistutkijaksi kutsuttua vanhaa piikaa alan aikani kuluksi riimitellä runoa. Siitä tulee parissa minuutissa hirmu hyvä ja sen nimi on "Eläinten kesä".
Eläinten synkkää kesää
sitä minä pelkään
liian tiheää elämää
unta johon herään
Iltoja joina linnut käyvät ja
seison kesän lemussa kuin seinässä
enkä kykene ottamaan vastaan
elämää muodossaan
Iltoja joina tuulen loppuessa
lokit tulevat katsomaan
laskeutuvia leijoja
ja hyönteiset kohoavat suolta
Jokaisessa kesän neliömetrissä
asuu joku jota
emme huomaa
Varo maaseutua, varo!
Niityillä on tuhansia
pieniä hämähäkkejä
vasta munasta lähteneitä innokkaita
silkkisäikeiden tuottajia
Niityillä luonto syö
kaiken mikä liikkuu
ja lopulta kaikki
syöjätkin syödään
Kesä on vihreä
vihreä on myrkyn väri
Talvi on valkoinen
valkea on laimea väri
Talvi on minun väri
Luen masterpieceni paikalla tungeksiville japsituristeille, joita Finnair lennättää Aasiasta halvalla viikonloppureissuille katsomaan vanhoja taloja metsän keskellä. He eivät ymmärrä mitä keuhkoan, mutta kouristuksenomaisesti hymyilevät luonnenaamarit paljastavat heidän tykänneen kansallisesta kultturistamme myös elävänä Euroopassa. Palaan Helsinkiin. Illalla Pöksymäen baarin karaokessa mieleeni juolahtaa, että jokohan vanha piika on ehtinyt takaisin kaupunkiin?
5/19/2006
FC Borderline
Otteeni alkaa lipsua. En ole moneen viikkoon käynyt maleksimassa laitoksella. Viereisen huoneen naistutkijaksi kutsuttu vanha piika on välittömästi huoneessani valittamassa kun isken koneeseen Red Hot Chili Peppersien uuden lätyn "Stadium Arcadium". Hän on on osittain oikeassa; levy ei tuo mitään uutta bändin ilmaisuun, vaan on enimmäkseen siististi tuotettua vanhan kertausta. Levy meni suoraan listojen kärkeen. Tuote oli siis hyvin rakennettu. Ripauksia sieltä täältä, välillä funkkia, välillä Fruscianten hempeilyjä ja Kalifornian unelmien parodisointia.
Vanha piika haluaa nostaa keskustelua viime aikaisesta prekariaatin liikehdinnästä. Aihe tympäisee minua. Nykyisessä globaalissa kapitalismissa ei vihollista löydy mistään yksiselitteisestä kohteesta. Nobody is innocent. Victims are just an illusion. Pahat ovat kätkeytyneet monimutkaisten yhtiöjärjestelyiden taakse. Saneerattujen tehtaiden työläiset hyötyvät pankkien kauppaamien sijoitusrahastojen kautta omasta tuhostaan. Hesarin päivystävät dosentit vaativat kirjoituksissaan yritysjohtoa kantamaan vastuunsa ihmisten tulevaisuudesta. Dirikat eivät kykene edes kantamaan vastuuta omasta tulevaisuudestaan, vaan kvartaalin mennessä punaiselle potku pamahtaa perseelle hetkellä millä hyvänsä.
Pelko hallitsee työelämää. Joskus tuntuu, että kummallisinta on ajatus, ettei näin olisi oltava. Tällainen näkemys syntyi kun hyvinvointivaltion purkamista ei vielä ollut aloitettu. Se elää sitkeänä ihmisten mielissä, vaikka mitään paluuta mennesseen ei ole ellei globaalia taloutta lakkauteta. Erilaiset protektionistiset pyrkimykset nostavat päätään kaikkialla maailmassa kapitalismin kätyreiden kauhistukseksi. Päivystäville dosenteille ja muille tulevaisuuden tutkijoille tiedoksi; tässä seuraava "megatrendi" jolla rahastaa seminaareissa ja lehtien palstoilla.
Selailen Francis Wheenin teosta "Kuinka humpuuki valloitti maailman". Lupaavan alun jälkeen kirja tukehtuu omaan silmittömään vimmaansa luokitella humpuukiksi kaikki muu kuin tarkemmin määrittelemätön rationalismin ja valistuksen projekti, jonka Wheen näkee olevan uhattuna kaikista mahdollisista suunnista. Wheen on näitä common sense tyyppejä jotka omaavat epäilemättömän uskon, että heillä on oikeus määritellä toisten puolesta humpuukiksi kaikki mikä ei heidän kovinkaan analyyttiseen terveen järjen puolustamiseensa sovellu. Humpuukiksi hän luokittelee myös itsensä kaltaisten besserwissereiden arvostelijat. Tällaiset ihmiset ovat poikkeuksetta rasittavia tapauksia. Kirjan olisi voinut jankuttavan sisältönsä puolesta julkaista vaikka Skepsis ry, jonka fanaattiset tiedeuskovaiset lukevat tätä sekalaista ja vähemmän johdonmukaista Wheenin opusta varmaankin innoissaan salaseuroissaan.
Heitän kirjan roskikseen ja lähden FC Borderlinen harjoituksiin.
Joukkueemme koostuu kovanyrkkisistä linnakundeista ja sekakäyttäjistä. Olen ostanut uudet Umbrot, joilla tykki puree. Speedy M. ja psykedeeliseen elämäntapansa pikkurikokisilla rahoittava dr. Muza panevat kovan kovaa vastaan, mutta koska olen treenannut hinkuna jo lähes 3 kuukautta, he eivät pysy perässäni. Pelissä taktiikkanani on pitää ensimmäiset viisi minuuttia niin kovaa tempoa, että Speedy M. ja dr. Muza ottavat lukua kättelyssä. Uusilla Benny Kultajalan ihmekengilläni ammun rankkariskabojen ratkaisevat maalit väistämättömästi pesään. Kausi on alkanut kannaltani paremmin kuin uskoinkaan. Olen jostakin sattuman oikusta selvinnyt hengistä ulkomaan retkistäni ja päässyt jälleen kondikseen. Addiktin maanisella kiihkolla vedän treeniä siihen malliin, että tappiostaan katkeroituneet FC Borderlinen kaksi muuta pelaajaa uhkaavat soittaa ambulanssin hakemaan minut suljetulle osastolle.
Pelatessamme jälkipelejä Ogelin Vegassa näen tutun hahmon menneisyydestä hortoilevan Armanin puvussaan kohti keskikaljaräkälää. Hän on ex-toimari joka viettää kummallisen pitkäksi venynyttä loppuelämääänsä Ogelin kapakoissa. Kabinettien ilmaiset viinat ja huorat ovat vaihtuneet syrjäytyneiden sekobileisiin. Ex-toimari kävelee päin punaisia saaden torvet tyyttäämään. Seuraavaksi näen hänet hoippumassa ajoradalla.
- Kuka toi ukko on? Miksi sä sitä tuijotat?
- Ei se enää ole kukaan. Se oli joskus asemissa. Nyt sillä ei ole muuta mahdollisuutta kuin pyöriä näissä laitakaupungin valoissa. Mulla on siitä käsis. En koskaan sitä väsätessäni tiennyt, että hänelle ennustamani kohtalo tulisi toteutumaan. Elämä on ihmeeellistä.
- Missä se käsis on?
- Kaapissa. Pitänee harkita sen kaivamista esiin. Ainakin toi skurkki on saanut ansionsa mukaan. Kun se ei enää tarjoa paikallisille siivestäjille kaljaa ne hakkaavat hänet ja pöllivät sen lompsan ja muodikkaan kesäpuvun, jos se ei ole sitä ennen kusaissut housuun.
- Mitä sä tosta dorkasta oot kiinnostunut? Speedy M. alkaa hermostua. - Mulla on rautaputki messissä. Käydään hakkaan siltä lumpiot tohjoksi, jos se on siitä kiinni.
- Pojat pojat. Otetaanpa rauhallisesti, pilleriannoksensa säännöllisesti ottava dr. Muza rauhoittelee. - Mitä järkeä meidän on hakata toi säälittävä juoppo, joka ei ole enää kuin paskakasa? Ei paskiaiset lopu tapppamalla maailmasta.
- Musta se voisi olla siihen kässäriini hieno loppukohtaus. From riches to drags.
Unohdamme ex-toimarin, joka on saanut ansaitsemansa koston omia aikojaan ja alamme puhua tärkeimmistä asioista, fudiksesta ja musasta, retkistä maailman vaarallisimpiin paikkoihin. Meillä ei ole yksinkertaisesti tärkeämmän tekemisemme lomassa aikaa miettiä kuntasektorin ex-pampun surkeaa loppuelämää. Ihmisiä kuolee muutenkin koko ajan, eikä meillä ole aikaa alkaa voivottelemaan yhden numeron sippaamista.
Sen sijaan vinkkaan pari maahanmuuttajaa käymään pikku visiitillä keskikaljaräkälässä. He lähtevät innokaasti yöhön toimittamaan pikku asiaa puolestani.
5/11/2006
A Rose Is A Book Is the Frog
The Psychedelic Frog
tuijottaa minua tavatessani sattumalta siiromaasotien aikaisen kaverini Speedy M:n Espalla. Kekkerit on kovat, joten Afrikasta lomalla oleva Speedy tulittaa pitkällä putkellaan vähäpukuisia misuleita. Emme ole tavanneet 11 vuoteen, mutta eipä ole suoraan sanoen väliksikään. Speedy M. on niitä jätkiä, jotka pannaan aina etulinjaan hyökkäyksen alkaessa. Muuten hän turhautuisi ja alkaisi tulittaa selkään omia, jotka ovat kyynärpää-taktiikallaan vieneet hänen paikkansa kärjestä.
Espalla vietetään Kirjan ja Ruusun päivää, joten kaappaan kainalooni tutun kirjoja kauppaavan Ruusun. Ainakin hänellä on ruusunpunainen fleda.
Jay Cash & The Cosmic Girl
Lähtiessämme etsimään kapakkaa, jossa voisimme kertoa toisillemme sotajuttuja, Speedy äkkää Ken Folletin saignaamassa kirjojaan. Menemme ottamaan hänestä foton, vaikka vihaiset naiset huutavat meitä menemään jonon perälle. Otamme kuvat ja lähdemme Vanhan terassille kaatamaan Karhua.
Muutaman pullollisen jälkeen alamme vääntää kättä ja vittuilemaan jupin näköisille tyypeille. Speedy M. on varma, että pukutakkibarbaarit ovat suojelupoliisin leivissä. Näin ollen hän yrittää päästä antamaan heille selkään pidetellessäni häntä väen paetessa kaaoksessa paikalta. Saamme elinikäiset porttarit jälleen kerran. Viimeksi sain sen viime kesänä kaadettuani tuopillisia alhaalla kulkevien ihmisten niskaan. Helsingin yliopiston ylioppilaskunnan pääjehut väittivät sen olevan kiellettyä, vaikka missään ei näkynyt kieltokylttiä. Pelinpolitiikkaa siis.
Saadakseni Speedy M:n rauhoittumaan vien hänet eläinten hautausmaalle.
- Mitä vittua me täällä tehdään? Miksi tänne on haudattu elukoita?
- Haudataanhan ihmisiäkin. Ja jos et lopeta resuamistasi sulla on pian lapiohommia tiedossa, ehdin sanoa ennen kuin Speedy ottaa pultit ja käy kimppuuni hakaten pääni tohjoksi digijärjestelmäkamerallaan. Jatkossa aion olla varuillani Espan tienoilla. Speedy M. saattaa vaania kameransa kanssa normaalia näytellen, ellei ole saanut kutsua kaatamaan jonkun banaanivaltion hallitusta.
5/07/2006
It Was Pleasure to Burn
Kun aurinko muuttuu punaiseksi syttyy kaupunki tuleen. Venäjällä on kulotettu kaski, Helsingissä hiekka tukkii heikompien lajitovereiden hengityselimet. Katselen auringon muuttumista yhä punaisemmaksi ilta illan jälkeen. Tiedän punaisen auringon tekevän ihmiset hulluiksi kevään iskettyä täydellä kaasulla planeetan pintaan.
VR:n makasiinit on kuulemma poltettu, joten lähden heti aamusta Supon laskuun kuvaamaan epäilyttävältä vaikuttavia tyyppejä. Heitä on kertynyt satoja kameroineen ihastelemaan kauniin kokon jälkiä. Innokkaimmat pyrkivät poliisin pystyttämän mellakka-aidan lävitse makkarat messissä. Ilmassa on suuren urheilujuhlan tuntua. Mikään ei piristä nykyihmistä niin paljon kuin saada ns. yhteisiä kokemuksia lievien tragedioiden muodossa.
Paikalla pörrää telkkariuutisten kuvausryhmä, joista otan kuvan arkistoon varmuuden vuoksi. Kuka tahansa tonttu voi nykyään väärennyttää Khao San Roadilla lehdistökortin, kuten olen oman lätkäni kanssa voinut todistaa ympäri Amerikan etu- ja takamaita.
Nyt kysellään, että onko vapun mellakka ja purkutönön polttaminen kenties merkki laajemmasta tulossa olevasta väkivalta-aallosta? Mediapöpit pohtivat lukemattomilla sopulifoorumeilla, että paisutellaanko asiaa, paisutellen nimenomaan merkityksetöntä asiaa. Aina kun tilaisuus on tullut on nuoriso pannut hulinaksi. Esimerkiksi 1100-luvulla Pariisin latinalaiskortteleissa syntyi rajuja mellakoita Sorbonnen yliopiston opiskelijoiden toimesta, kun viinin hintaa nostettiin kapakoissa. Suomen hallitus on tietoinen asiasta, sillä täällä viinan hintaa on laskettu niin pirusti, että kukaan ei enää ehdi olemaan selvinpäin, saati täysissä järjissään. Loppupeleissä paljastuu tietenkin tässä rikosromaanien luvatussa maassa, että hyvät on pahoja ja pahat hyviä. Poliisin valtuuksia täytyy näin ollen lisätä. Notski mikä notski, totean ja lähden Kauppatorille syömään kaloja.
Limaiset kalat syötyäni näen seireenien kutsuvan minua torinrantaan ankkuroidussa haminalaisessa Rellu-laivassa. Sidon itseni mastoon ja päätän olla kertomatta Mäkelänrinteen uimahallissa tukitytöllistetyistä lypsäjänaisista, jotka ovat kotoisin Venäjältä ja joilta meni tienestit Mikadon suljettua ovensa. He kiipeävät höyrysaunassa tottuneesti tanakoihin mastoihin ja tekevät siististi lypsyhommansa.
Ankaran tutkivan journalismin jälkeen vilvoitan itseäni juomalla tunnissa vedonlyönnin voittamiseksi 10 tuoppia kaljaa ja syömällä tuubillisen hermolääkkeitä. Hyvin näyttää kuvasta päätelleen kolisseen. Mutta me urheilevat hyvät ihmiset kestämme enemmän kuin keskivertoihmiset, joten en suosittele seksittömään elämäänsä kyllästyneitä aviopareja intoutumaan yrittämään samaa. Tiedossa voi olla reissu vatsahuuhteluun.
4/24/2006
One of These Nights
Lauantai-iltaisin voin kuvitella itseni Kotkan kaltaisiin pikkukaupunkeihin. Sataman valot ja kaiken takana jyräävä loputon rekkaliikenne sellutehtailta. Kävelen kaupungin tyjiä katuja. Voisin kuvitella olevani Amerikan esikaupungeissa, joissa ei näy iltaisin ketään liikkellä. Kotkassa tosin jatkuu pilluralliksi kutsuttu ilmiö, joka kannustaa alan harrastajia rääkymään kiimaisia vittuiluita satunnaiselle käveleskelijälle...
Legendaarinen merimieskapakka Kairo on pysäkki huomiseen, uusintana pyörivään tosi-tv sarjaan jota kutsutaan elämäksi.
Portaiden yläpäässä aukeaa syntinen flesh for fantasy kuuden euron muodollista korvausta vastaan. Portaiden kuvaaminen on jostakin syystä minulle tärkeää, samoin käytävien. Onneksi pyskoanalyysia ei enää ota tosissaan kuin Hitchcockin 50-luvun leffojen harrastajat.
Odotan jotakin tapahtuvaksi katsellen lihaisia kimpaleita, jotka kertovat missä Kairon sekahakutanssien nytkytyksessä on kysymys. Sehän on siinä, että tanssien jäljitellään parittelun kuvioita. Valomerkin jälkeen lihakimpaleet jaetaan. Mahot urokset ja naaraat saavat nytkyttää itse itseään. Onneksi viikon päästä on taas Kairossa luvassa uusi yritys nytkyttämiseen. Yksisoluisten elämä ei ole helppoa.
Yritän istua selkä seinään päin, koska onhan sanomattakin selvää, että olen urheileva hyvä ihminen, joka ei koskaan elämässään ole edes vakavissaan harkinnut alentumista nytkyttämisen saastaan. Hommaan jossa menee selkäytimestä nesteet ja saa sukupuolitaudin päätyen kroonikko-osastolle hoitsujen sadistisen seksuaalisen mielivallan armoille.
Onneksi näen pari Kauko Röyhkän bändin soittajaa ja kuulen heillä olevan keikan Yellowstonessa. Toisella soittajista on päällään Hectorin areena konserttien teepaita. Päätän kuitenkin antaa hänelle vielä yhden tilaisuuden. Yellowstonessa on kännisiä nuoria ja yksi lievästi humaltunut sooloartisti.
Kauko Röyhkä tempaisee pumppunsa kanssa setin käyntiin "Shangri La" biisillä. Parhaiten kuitenkin toimivat vanhat klasarit "Paha maa" ja "Paska kaupunki". Vuoden 1988 Pahan maan jälkeen jotakin muuttui. Ehkä levybisnes vaati muotittumista, ehkä nuoruuden pulppuvat inspikset vaihtuivat tasaiseen puurtamiseen. Tutkin asiaa monelta kantilta ja päädyn lopputulokseen pelkäämättä Turku Romantic Movementin jätkien lyövän minua jälleen kerran turpaan: Alkuperäinen oululaisista jätkistä koottu Narttu oli raivokas bändi. Se sai Röyhkän biisit toimimaan kuin tauti. Musa oli kuitenkin liian hyvää ja älykästä suurelle yleisölle, kuten Röyhkän muza edelleenkin on. Kun Narttu hajosi, muuttui saundi tunkkaisemmaksi. Tämä käy ilmi siinä, että ammattitaitoisista soittajista koottu Röyhkän taustabändi saa vanhat klasarit toimimaan paljon paremmin. Itse asiassa he jäljittelevät taitavasti alkuperäistä Narttua. Uusimmista biiseistä on paha sanoa muuta kuin, että ainakin "Miss Farkku Suomi" on aika keskinkertainen kipale.
Yleisö tunnistaa artistin omakseen ja vaatii äänekkäästi soitettavaksi "Lasten mehuhetkeä". Kun Röyhkä lohkaiseen listalla olevan myös "Paranoidin" yleisö innostuu siinä määrin, että kitaristi Vikkulan pitää vettä sen riffi ennen kuin settiä päästään jatkamaan. Kaikan lopulla osa faneista on sammunut pöytiinsä, eräillä menee lujaa. Erityisesti viimeisillään raskaana oleva nuori tyttö panee silmään heiluessaan pömppömahansa kanssa kaatumisen partaalla lavan edustalla. Alkoholin vammauttamina syntyvät lapset voidaan nekin panna turmiollisen rokkimusan piikkiin. Encorena kuultu "Mainostaulujen taakse" on kultakauden Röyhkää ja panee punttiin vipinää. Bändi soittaa hyvin, ehkä liian hyvin Suomen olosuhteisiin, vaikka Mats Hulden on Wigwamin kanssa keikalla ja tuuraajana bassossa on Hectorin areenamenestyksissä kunnostautunut Pekka Grön. 12000 versus 120 on iso ero katsojissa, mutta muusikon leipä täyty hakea pienistä palasista, eikä varmaan ihan pian kukaan suomalainen kuuskymppisten kapinaa edustava kykene vetämään firmojen porukoita bilettämään jäähallia täyteen.
Yleisön poistuessa jatkoille Röyhkän hotellihuoneeseen lähden syömään makkaroita. Humalaiset kiertävät tappelua hakien. Onneksi heillä on sen verran itsesuojevaistoa jäljellä, että kukaan ei uskalla tulla pumppaamaan minulta sitä kuuluisaa röökiä, jonka jälkeen asoita selvitellään kärjäsaleissa.
4/17/2006
Something is happening but you don´t know what it is...
Ennen lähtöäni salille tsäppäilen koneestani viimeiset uutiset hyvinvointivaltion historian päättymisestä. The Scotsman referoi jenkkitutkijan kirjaa, jonka sanoman tiivisti jo 1700-luvulla pappi Malthus: "Köyhäinapu jakaa vain uudelleen köyhyyttä". Sama message on luettavissa länsimaiden kehitysavun tuloksia käsitelleistä viime aikaisista tutkimuksista.
Hyvinvointivaltiolla alkaa olla maailmassa entistä vähemmän puolustajia. Ensin meni kommunismi, seuraavaksi ajetaan alas sosiaalivaltio. Näin se menee Scotsman lehden artikkelin mukaan:
Poverty of thought condemns the poor
FRASER NELSON
TWENTY years ago, a discovery was made which changed the way America looked at poverty. An academic hired to monitor government benefit schemes proved a theory which sounded incredible: welfare was making poverty worse.
He spent the next 10 years being attacked as a right-wing zealot, especially as he found the institution of the family the best weapon in fighting poverty. Left-wing academics commissioned studies to prove him wrong, but found the same.
After setting the intellectual framework for Bill Clinton's acclaimed welfare reform, Charles Murray has become a world authority on welfare traps. But when he speaks about the most pernicious squalors of the planet, one sticks in his mind: Easterhouse.
In Washington last week, he was discussing his new book, In Our Hands - which proposes abolishing all welfare schemes and giving every adult in the country a flat £6,000 a year. Bankers, single parents, college dropouts and pensioners get the same.
The schemes of Glasgow stand out, on a world scale, because so much has been spent to alleviate poverty with calamitous results. The cash meant to end poverty instead creates jobless, drug-infested ghettos with dire life expectancy.
When British politicians - including Jack McConnell - talk about poverty they look at income alone. Families can be declared to have been "lifted out of poverty" if their package of benefits crosses a certain threshold. Murray has a different measure.
"Is there any place where it is harder to make a good life for yourself than Easterhouse? Imagine what you would do if you moved there. Maybe build a little wall for yourself with books and music, maybe venture out nervously to the street.
"But no matter what your income is, you will not find the friendly and supportive communities needed as the raw materials for a satisfying life. Perhaps you could find that when Easterhouse was first built. But not any more."
Anyone who considers poverty to be Scotland's most urgent problem should hear Murray out. His message will not be repeated in Westminster or Holyrood because he believes that politicians, of any hue, are the problem.
His starting point could be lifted from the Labour manifesto: that people can achieve more together than they do apart. Specifically, he believes that the welfare state has torn up links which previously bound low-income families and communities together.
The slums which Easterhouse replaced were cramped with no inside toilet, but they did have community. People looked out for each other. They had to: each was the other's primary safety net. But as the welfare state grew, the state took over.
This led to the atomisation of society. People's relationship was with the state: not with each other. Young men can now choose welfare dependency as a lifestyle. The state guarantees a father's income without his presence.
While the middle class can afford to be liberal about family break-up - lone parents usually have the money and family support needed - Murray believes this trend is wreaking catastrophic damage on the poorest reaches of society.
There are now reams of evidence, he says, showing that the children of lone parents are, for example, seven times as likely to fall into poverty, four times as likely to be expelled from school and twice as likely to go to prison.
If you accept these facts - which Murray says are unchallenged - then fighting poverty means fighting family-breakup. While this is the approach taken in America, by left and right, it is too moralistic a mission for any British politician to touch.
"In Britain, if you say the things people like me say you are seen as hard-headed, mean and nasty," says Murray. "I believe cruelty consists of a glib assumption that government support for children can compensate for the absence of the father."
The next charge he levels against the welfare state is spreading joblessness. While there are 81,500 claiming jobseekers' allowance in Scotland this is as nothing compared to the staggering 482,000 Scots claiming other out-of-work benefits.
The hundreds of thousands of immigrants who flock to Britain each year are proof that there are plenty of jobs going. Yet a quarter of a million Scots have been on benefits for five years or more and are statistically more likely to die than work again.
If it was not for the welfare state, how many of these would be forced to find work and break the cycle of poverty? When Clinton placed a five-year lifetime limit on benefit payments, welfare-dependency halved.
And something else happened, so dramatic that Americans are still stunned: violent crime collapsed to the lowest level since records began. An exact, horrific reverse has been going on in Britain where violent crime has trebled since Labour came to power.
While Scotland's crime rate has held steady, this is little cause for celebration. The UN has already named Scotland as the most violent place in the developed world, a picture that seems incongruous to those who live here.
Or, more precisely, to those who don't live in Easterhouse, Castlemilk, Dennistoun or the zones of Falkirk and Aberdeen where you are four times as likely to be hospitalised as in Scotland's many affluent and low-crime areas.
Every compass needle needs a butt end - which is why Scotland's ghettos are such a useful example for people like Murray. In welfare, as in healthcare, it points to the direction not to follow.
Murray's new book, not for sale in Britain yet, was given to Gordon Brown by a mutual friend last month. The Chancellor is genuinely driven by a commitment to tackling poverty, yet is gripped by belief that greater social tinkering is the answer.
"We know the limits of [government] interventions," says Murray. "The United States tried everything, we evaluated everything and nothing worked. That is not hyperbole, that is a statement of 30 years of research."
Since Labour came to power, life expectancy in Easterhouse has dropped two years to a Bosnia-league 65 years. Hospital admissions for alcohol-induced conditions have rocketed by 48 per cent. Half of all children are in now workless households.
Most of Easterhouse is also doubtless getting more money through government schemes, but can anyone really argue that life has grown much better?
This is Murray's point, and he believes Britain's political class is so keen to be seen as being generous to the poor that they cannot accept their interventions are - as he puts it - "compounding human misery rather than alleviating it."
Is Scotland ready for such an argument? Mr Brown and Mr McConnell both believe the answer lies in even greater government involvement. Murray says this will simply accelerate the disintegration of civil society in the poorest communities. It is too grave a warning, from too credible a source, not to take seriously. No one worried about poverty can reject it from gut instinct.
There is an easy way to resolve this. The facts are out there, and the Scottish Executive is fond of commissioning research. If Brown and McConnell disagree with Murray, all they need to do is commission the studies to prove him wrong.
Scotsman.com
Amerikan metodistit ovat ryhtyneet varautumaan hyvinvointivaltiouskonnolla varustettujen eurooppalaisten siirtolaisten torjuntaan. Wesley Journalissa Bushin hallinnon vihaamat meksikaanitkin ajavat euroopplaisten ohi, jotka pyrkivät lehden mukaan levittämään slummahtanutta hyinvointivaltio aatettaan Amerikkaa EU:n tulevan konkurssin jälkeen:
Both France and Italy had dismal news this week. It may mark the beginning of a long-predicted out-migration, especially of their young, with the U.S. as a major destination.
France has been stuck in an unsustainable position for several years, along with most of "Old Europe." With low birth rates and a growing "gray" population, there are increasingly too few workers to support not only the retirement systems, but all the rest of the French Welfare-State programs as well. The French economy has been stagnant for years, with unemployment around 10% (compare to 4.7% in the U.S.) and economic growth around 1% (compare to 3-4% in the U.S.) The government has provided jobs, but by itself is becoming the main employer in France. About 25% of all workers are employed directly by the government. But without a good tax base from a healthy economy, that also cannot continue.
The French government tried to take a tiny - but brave - first step out of economic slow death, with a law allowing employers to fire any new employee younger than 26, for any reason. (But only during their first 2 years of employment.) That was to encourage more hiring of young people, 25% of whom are jobless. At present, employers do not want to hire them, because they can never be fired. What was the response? The youth - and unions - of France shut down the country with their demonstrations rather than permit this law. Finally, the government had to give it up. The result? No exit from mass unemployment. And no escape from French decline. When such efforts to turn around are late or blocked, disintegration arrives even sooner.
Italy has its own problems. Berlusconi, a pro-capitalist free-trader, probably just lost to Prodi, with his welfare-state views, and alliance with the Marxist party. The results can be expected to bring more French-style problems to Italy. The election was so close that the results are not yet certain, and may leave the government hanging for months until a new election. Or not. Either way, it will make the economy worse off than it is now.
It is widely expected that as Europe declines because of such problems, the younger workers will not consent to keep working there. Their small generation will face greater and greater taxes to support a larger graying population and a continually-growing welfare state. It is predicted that they will leave for countries with stronger economies. First a brain-drain, as the smarter ones bail out ahead of the others, then eventually a drain of ordinary workers.
Matthew Schofield writes in the Detroit Free Press, "As jobs vanish, the financial underpinnings of European welfare states crumble. 'To be honest, I see my future elsewhere,' said Inam Akil, 17, one of those marching in a protest last week. 'I mean, France is a beautiful country, and Paris is a beautiful city, but there's not much to look forward to here, is there?'"
How will this work out for the U.S., when they want to migrate here? We have the strongest, most vital economy in the world. But it is that way because it is strongly pro-capitalist and more weakly welfare-statist than Europe. If it continues that way, we should be able to take in, and employ, a fairly large number of new immigrants. But not if it weakens! The new European immigrants, once they become U.S. citizens, are so anti-capitalist and pro-welfare-statist that they could reasonably be expected to vote in ways that would cripple our system. That is what they are already doing in Europe now.
In short, if they are not willing to assimilate to our system, they could help kill it. This is why we must begin to look at which immigrants from what countries are most likely to be assimilable. Europeans like the young people from France do not look like very promising prospects for assimilation! To start with, they disdain Americans and feel superior to us. They object to how our system works. And we have just seen how little they want to work. They are very different from the majority of Americans - irreligious, dependent on government and do not show much initiative, except in street protests. Youth from Italy would not have as many of these characteristics, but might be more anti-capitalist than most Americans.
We must begin to think carefully about future immigrants and how hard or easy they would be to assimilate. Immigrants are attracted here by our wealth, power and stability. But that wealth and stability is not automatic or guaranteed. It can be lost. America is like the goose in the fairy-tale story of "the goose who laid golden eggs." In the story, the greedy farmers, not satisfied with the eggs of gold laid by the goose, slaughtered the goose, trying to capture the great gold they hoped to find inside. But there was no gold inside. And the dead goose could no longer produce the golden eggs. Immigrants who do not understand how to protect and nurture the American goose could kill it. Then neither the new nor the old Americans would any longer prosper. So how well any group of immigrants assimilate is absolutely crucial to the future well-being of all of us.
On this score, Mexicans might assimilate better than, say, young people from France. Mexicans are more like the great majority of us than the French - religious, strong family values, and harder working. (Not to mention how much we like their food!) The French are better educated. But unfortunately, their education is primarily designed to teach them to be government bureaucrats. And we already have all of those we need. They know little about how capitalism prospers, about entrepreneurship, or about the rewards of hard work. Mexicans are worse educated, but most of them know these things better than the French.
Still, Mexicans also bring their own special problems of assimilation, which we need to take into account and consider. But more on that next time.
Gerry_phelps_miniGerry Phelps is a retired United Methodist pastor residing in Austin, TX. She blogs at gerrycharlottephelps.com and is the author of Gold From the Furnace.
Copyright © 2006 Gerry Charlotte Phelps
Etelä-Koreassa menee lujaa. Siellä on enemmän laajakaistoja ihmisillä kuin Amerikassa. Rahaa virtaa ovista ja ikkunoista. Soulissa on pidetty seminaari hyvinvointivaltiosta, jonne on kutsuttu alustajaksi ruotsalaisia poliitiikkoja. Suomalaisen hyvinvointivaltion vientiin uskovien kannattaa lukea ruotsalaisten näkemys, että se ei ole mitenkään mahdollista. Jokaisen maan on luotava oma systeeminsä. Ainoa yhteinen systeemi kaiken taustalla ovat globaalit rahamarkkinat. Niihin uskomisen jälkeen voidaan näissä sosiaalivaltio asioissa toimia miten huvittaa. Mielessä kannattaa kuitenkin pitää, että konkka tulee herkästi tulonsiirtosysteemissä. The Korean Times uutisoi ruotsalaisten vierailusta:
Korea Needs Its Own Welfare Model, Swedish Panel
By Yoon Won-sup
Staff Reporter
Swedish politicians of different parties held a panel discussion on the welfare state at Seoul National University on Wednesday, and said the so-called ``Swedish model’’ is not a perfect model for Korea to follow.
Mikael Odenberg, group leader for the Moderate Party, said, ``There is no role model to copy’’ for Korea in terms of the nation’s welfare policy, stressing that the welfare policy should take into consideration specific conditions of a nation.
Odenberg said that the Swedish welfare model, which is different from that of western European countries and the United States also has pros and cons. Particularly, high taxation was picked by most of the panel members as one of the most serious problems preventing Swedish people from working.
The discussion attended by Bjorn von Sydow, speaker of the Swedish Parliament, and five Swedish politicians representing each political party showed the debate on how high tax rates should be is still going on in the European country.
``The overall tax burden in Sweden is 50.6 percent,’’ Anna Gronlund Krantz, group leader of the Liberal Party said.
She said that high taxation is used for covering free education, health care and so on for the Swedish people with consensus, but how high the tax rate should be is still on the top of the debate list.
The opposition parties want to lower the tax rate to 45 percent, almost same as the Scandinavian level while the government prefers to maintain the current level, she said.
Stefan Attefall, group leader of the Swedish Christian Democrats, said that collective agreement and accompanying responsibility play a very important role in any society, of course in the welfare states, too.
Attefall, for example, said that about 80 percent of Swedish workers belong to a union, which is a very high rate compared with those of other countries. She hoped for responsible relations between the union and the management.
Meanwhile, Helana Hillar Rosenqvist, group leader of the Green Party, said that economic growth must go hand in hand with what is good for the environment regardless of degree of the nation’s welfare.
In cooperation with the Seoul National University president, the Swedish Embassy arranged the discussion panel on ``Democracy and the Welfare State'' at 10:15-11:30 a.m. in the international conference room at Multimedia Building of the university.
Säät paranevat. Lähden vetämään kohti julkisesti subventoitua itsekidutuslaitosta, jonka ympäristössä hiippailee uimavalvoja keräämässä kuolleita lintuja mustaan muovisäkkiin.
Hyvinvointivaltiolla alkaa olla maailmassa entistä vähemmän puolustajia. Ensin meni kommunismi, seuraavaksi ajetaan alas sosiaalivaltio. Näin se menee Scotsman lehden artikkelin mukaan:
Poverty of thought condemns the poor
FRASER NELSON
TWENTY years ago, a discovery was made which changed the way America looked at poverty. An academic hired to monitor government benefit schemes proved a theory which sounded incredible: welfare was making poverty worse.
He spent the next 10 years being attacked as a right-wing zealot, especially as he found the institution of the family the best weapon in fighting poverty. Left-wing academics commissioned studies to prove him wrong, but found the same.
After setting the intellectual framework for Bill Clinton's acclaimed welfare reform, Charles Murray has become a world authority on welfare traps. But when he speaks about the most pernicious squalors of the planet, one sticks in his mind: Easterhouse.
In Washington last week, he was discussing his new book, In Our Hands - which proposes abolishing all welfare schemes and giving every adult in the country a flat £6,000 a year. Bankers, single parents, college dropouts and pensioners get the same.
The schemes of Glasgow stand out, on a world scale, because so much has been spent to alleviate poverty with calamitous results. The cash meant to end poverty instead creates jobless, drug-infested ghettos with dire life expectancy.
When British politicians - including Jack McConnell - talk about poverty they look at income alone. Families can be declared to have been "lifted out of poverty" if their package of benefits crosses a certain threshold. Murray has a different measure.
"Is there any place where it is harder to make a good life for yourself than Easterhouse? Imagine what you would do if you moved there. Maybe build a little wall for yourself with books and music, maybe venture out nervously to the street.
"But no matter what your income is, you will not find the friendly and supportive communities needed as the raw materials for a satisfying life. Perhaps you could find that when Easterhouse was first built. But not any more."
Anyone who considers poverty to be Scotland's most urgent problem should hear Murray out. His message will not be repeated in Westminster or Holyrood because he believes that politicians, of any hue, are the problem.
His starting point could be lifted from the Labour manifesto: that people can achieve more together than they do apart. Specifically, he believes that the welfare state has torn up links which previously bound low-income families and communities together.
The slums which Easterhouse replaced were cramped with no inside toilet, but they did have community. People looked out for each other. They had to: each was the other's primary safety net. But as the welfare state grew, the state took over.
This led to the atomisation of society. People's relationship was with the state: not with each other. Young men can now choose welfare dependency as a lifestyle. The state guarantees a father's income without his presence.
While the middle class can afford to be liberal about family break-up - lone parents usually have the money and family support needed - Murray believes this trend is wreaking catastrophic damage on the poorest reaches of society.
There are now reams of evidence, he says, showing that the children of lone parents are, for example, seven times as likely to fall into poverty, four times as likely to be expelled from school and twice as likely to go to prison.
If you accept these facts - which Murray says are unchallenged - then fighting poverty means fighting family-breakup. While this is the approach taken in America, by left and right, it is too moralistic a mission for any British politician to touch.
"In Britain, if you say the things people like me say you are seen as hard-headed, mean and nasty," says Murray. "I believe cruelty consists of a glib assumption that government support for children can compensate for the absence of the father."
The next charge he levels against the welfare state is spreading joblessness. While there are 81,500 claiming jobseekers' allowance in Scotland this is as nothing compared to the staggering 482,000 Scots claiming other out-of-work benefits.
The hundreds of thousands of immigrants who flock to Britain each year are proof that there are plenty of jobs going. Yet a quarter of a million Scots have been on benefits for five years or more and are statistically more likely to die than work again.
If it was not for the welfare state, how many of these would be forced to find work and break the cycle of poverty? When Clinton placed a five-year lifetime limit on benefit payments, welfare-dependency halved.
And something else happened, so dramatic that Americans are still stunned: violent crime collapsed to the lowest level since records began. An exact, horrific reverse has been going on in Britain where violent crime has trebled since Labour came to power.
While Scotland's crime rate has held steady, this is little cause for celebration. The UN has already named Scotland as the most violent place in the developed world, a picture that seems incongruous to those who live here.
Or, more precisely, to those who don't live in Easterhouse, Castlemilk, Dennistoun or the zones of Falkirk and Aberdeen where you are four times as likely to be hospitalised as in Scotland's many affluent and low-crime areas.
Every compass needle needs a butt end - which is why Scotland's ghettos are such a useful example for people like Murray. In welfare, as in healthcare, it points to the direction not to follow.
Murray's new book, not for sale in Britain yet, was given to Gordon Brown by a mutual friend last month. The Chancellor is genuinely driven by a commitment to tackling poverty, yet is gripped by belief that greater social tinkering is the answer.
"We know the limits of [government] interventions," says Murray. "The United States tried everything, we evaluated everything and nothing worked. That is not hyperbole, that is a statement of 30 years of research."
Since Labour came to power, life expectancy in Easterhouse has dropped two years to a Bosnia-league 65 years. Hospital admissions for alcohol-induced conditions have rocketed by 48 per cent. Half of all children are in now workless households.
Most of Easterhouse is also doubtless getting more money through government schemes, but can anyone really argue that life has grown much better?
This is Murray's point, and he believes Britain's political class is so keen to be seen as being generous to the poor that they cannot accept their interventions are - as he puts it - "compounding human misery rather than alleviating it."
Is Scotland ready for such an argument? Mr Brown and Mr McConnell both believe the answer lies in even greater government involvement. Murray says this will simply accelerate the disintegration of civil society in the poorest communities. It is too grave a warning, from too credible a source, not to take seriously. No one worried about poverty can reject it from gut instinct.
There is an easy way to resolve this. The facts are out there, and the Scottish Executive is fond of commissioning research. If Brown and McConnell disagree with Murray, all they need to do is commission the studies to prove him wrong.
Scotsman.com
Amerikan metodistit ovat ryhtyneet varautumaan hyvinvointivaltiouskonnolla varustettujen eurooppalaisten siirtolaisten torjuntaan. Wesley Journalissa Bushin hallinnon vihaamat meksikaanitkin ajavat euroopplaisten ohi, jotka pyrkivät lehden mukaan levittämään slummahtanutta hyinvointivaltio aatettaan Amerikkaa EU:n tulevan konkurssin jälkeen:
Both France and Italy had dismal news this week. It may mark the beginning of a long-predicted out-migration, especially of their young, with the U.S. as a major destination.
France has been stuck in an unsustainable position for several years, along with most of "Old Europe." With low birth rates and a growing "gray" population, there are increasingly too few workers to support not only the retirement systems, but all the rest of the French Welfare-State programs as well. The French economy has been stagnant for years, with unemployment around 10% (compare to 4.7% in the U.S.) and economic growth around 1% (compare to 3-4% in the U.S.) The government has provided jobs, but by itself is becoming the main employer in France. About 25% of all workers are employed directly by the government. But without a good tax base from a healthy economy, that also cannot continue.
The French government tried to take a tiny - but brave - first step out of economic slow death, with a law allowing employers to fire any new employee younger than 26, for any reason. (But only during their first 2 years of employment.) That was to encourage more hiring of young people, 25% of whom are jobless. At present, employers do not want to hire them, because they can never be fired. What was the response? The youth - and unions - of France shut down the country with their demonstrations rather than permit this law. Finally, the government had to give it up. The result? No exit from mass unemployment. And no escape from French decline. When such efforts to turn around are late or blocked, disintegration arrives even sooner.
Italy has its own problems. Berlusconi, a pro-capitalist free-trader, probably just lost to Prodi, with his welfare-state views, and alliance with the Marxist party. The results can be expected to bring more French-style problems to Italy. The election was so close that the results are not yet certain, and may leave the government hanging for months until a new election. Or not. Either way, it will make the economy worse off than it is now.
It is widely expected that as Europe declines because of such problems, the younger workers will not consent to keep working there. Their small generation will face greater and greater taxes to support a larger graying population and a continually-growing welfare state. It is predicted that they will leave for countries with stronger economies. First a brain-drain, as the smarter ones bail out ahead of the others, then eventually a drain of ordinary workers.
Matthew Schofield writes in the Detroit Free Press, "As jobs vanish, the financial underpinnings of European welfare states crumble. 'To be honest, I see my future elsewhere,' said Inam Akil, 17, one of those marching in a protest last week. 'I mean, France is a beautiful country, and Paris is a beautiful city, but there's not much to look forward to here, is there?'"
How will this work out for the U.S., when they want to migrate here? We have the strongest, most vital economy in the world. But it is that way because it is strongly pro-capitalist and more weakly welfare-statist than Europe. If it continues that way, we should be able to take in, and employ, a fairly large number of new immigrants. But not if it weakens! The new European immigrants, once they become U.S. citizens, are so anti-capitalist and pro-welfare-statist that they could reasonably be expected to vote in ways that would cripple our system. That is what they are already doing in Europe now.
In short, if they are not willing to assimilate to our system, they could help kill it. This is why we must begin to look at which immigrants from what countries are most likely to be assimilable. Europeans like the young people from France do not look like very promising prospects for assimilation! To start with, they disdain Americans and feel superior to us. They object to how our system works. And we have just seen how little they want to work. They are very different from the majority of Americans - irreligious, dependent on government and do not show much initiative, except in street protests. Youth from Italy would not have as many of these characteristics, but might be more anti-capitalist than most Americans.
We must begin to think carefully about future immigrants and how hard or easy they would be to assimilate. Immigrants are attracted here by our wealth, power and stability. But that wealth and stability is not automatic or guaranteed. It can be lost. America is like the goose in the fairy-tale story of "the goose who laid golden eggs." In the story, the greedy farmers, not satisfied with the eggs of gold laid by the goose, slaughtered the goose, trying to capture the great gold they hoped to find inside. But there was no gold inside. And the dead goose could no longer produce the golden eggs. Immigrants who do not understand how to protect and nurture the American goose could kill it. Then neither the new nor the old Americans would any longer prosper. So how well any group of immigrants assimilate is absolutely crucial to the future well-being of all of us.
On this score, Mexicans might assimilate better than, say, young people from France. Mexicans are more like the great majority of us than the French - religious, strong family values, and harder working. (Not to mention how much we like their food!) The French are better educated. But unfortunately, their education is primarily designed to teach them to be government bureaucrats. And we already have all of those we need. They know little about how capitalism prospers, about entrepreneurship, or about the rewards of hard work. Mexicans are worse educated, but most of them know these things better than the French.
Still, Mexicans also bring their own special problems of assimilation, which we need to take into account and consider. But more on that next time.
Gerry_phelps_miniGerry Phelps is a retired United Methodist pastor residing in Austin, TX. She blogs at gerrycharlottephelps.com and is the author of Gold From the Furnace.
Copyright © 2006 Gerry Charlotte Phelps
Etelä-Koreassa menee lujaa. Siellä on enemmän laajakaistoja ihmisillä kuin Amerikassa. Rahaa virtaa ovista ja ikkunoista. Soulissa on pidetty seminaari hyvinvointivaltiosta, jonne on kutsuttu alustajaksi ruotsalaisia poliitiikkoja. Suomalaisen hyvinvointivaltion vientiin uskovien kannattaa lukea ruotsalaisten näkemys, että se ei ole mitenkään mahdollista. Jokaisen maan on luotava oma systeeminsä. Ainoa yhteinen systeemi kaiken taustalla ovat globaalit rahamarkkinat. Niihin uskomisen jälkeen voidaan näissä sosiaalivaltio asioissa toimia miten huvittaa. Mielessä kannattaa kuitenkin pitää, että konkka tulee herkästi tulonsiirtosysteemissä. The Korean Times uutisoi ruotsalaisten vierailusta:
Korea Needs Its Own Welfare Model, Swedish Panel
By Yoon Won-sup
Staff Reporter
Swedish politicians of different parties held a panel discussion on the welfare state at Seoul National University on Wednesday, and said the so-called ``Swedish model’’ is not a perfect model for Korea to follow.
Mikael Odenberg, group leader for the Moderate Party, said, ``There is no role model to copy’’ for Korea in terms of the nation’s welfare policy, stressing that the welfare policy should take into consideration specific conditions of a nation.
Odenberg said that the Swedish welfare model, which is different from that of western European countries and the United States also has pros and cons. Particularly, high taxation was picked by most of the panel members as one of the most serious problems preventing Swedish people from working.
The discussion attended by Bjorn von Sydow, speaker of the Swedish Parliament, and five Swedish politicians representing each political party showed the debate on how high tax rates should be is still going on in the European country.
``The overall tax burden in Sweden is 50.6 percent,’’ Anna Gronlund Krantz, group leader of the Liberal Party said.
She said that high taxation is used for covering free education, health care and so on for the Swedish people with consensus, but how high the tax rate should be is still on the top of the debate list.
The opposition parties want to lower the tax rate to 45 percent, almost same as the Scandinavian level while the government prefers to maintain the current level, she said.
Stefan Attefall, group leader of the Swedish Christian Democrats, said that collective agreement and accompanying responsibility play a very important role in any society, of course in the welfare states, too.
Attefall, for example, said that about 80 percent of Swedish workers belong to a union, which is a very high rate compared with those of other countries. She hoped for responsible relations between the union and the management.
Meanwhile, Helana Hillar Rosenqvist, group leader of the Green Party, said that economic growth must go hand in hand with what is good for the environment regardless of degree of the nation’s welfare.
In cooperation with the Seoul National University president, the Swedish Embassy arranged the discussion panel on ``Democracy and the Welfare State'' at 10:15-11:30 a.m. in the international conference room at Multimedia Building of the university.
Säät paranevat. Lähden vetämään kohti julkisesti subventoitua itsekidutuslaitosta, jonka ympäristössä hiippailee uimavalvoja keräämässä kuolleita lintuja mustaan muovisäkkiin.
4/16/2006
MacGod
Vaikka olen myynyt vahtimestari Liukkosen hahmon kansainvälisten sarjaunien raakamateriaaliksi, tulee hän kameran räppänänsä kanssa häiritsemään pääsiäisenviettoani 46 tuuman taulutelevision luomassa psykedeliassa. Lähdemme painamaan fillareilla kevääseen, vaikka there is a chill in the air.
Menemme ties monettako kertaa katsomaan vahtimestari Liukkosen rakastaman Tapio Rautavaaran patsasta Ogelin torille. Kolme nuorta älykköä pohtii kummissaan ketä patsas esittää? Kuvaushommiin hurahtanut vahtimestari Liukkonen nielee kiukkuaan. Nuorten ohittaessa hänet kuvaushommissa hän nostaa jalkaansa kuin koira ja soittaa peräsuolellaan "Kulkurin ja joutsenen". Nuoret eivät uskalla vilkaistakaan äänenpäästäjän suuntaan.
Jatkamme fillareilla eteenpäin. Menemme Mäkkäriin vetämään tsufeet ja pienet ranskalaiset. Katson säälien vakikuvaajaani, joka esiintyy viimeistä kertaa tässä blogissa. Hän kuitenkin tietää ammattilaisena, että pelaaja voidaan myydä toiseen joukkueeseen hetkellä minä hyvänsä. Otan hänen mielikseen kapitalismin ikeen alle musertuvan jeesusfriikin ilmeen Mäkkärin pihassa.
Malmin hautausmaa on toiminnallisesti Suomen suurin hautausmaa, jossa haudataan vuosittain n. 2.000 vainajaa.
Vuonna 1888 päätti silloinen seurakunta rakentaa uuden hautausmaan Suomen Kruunun hallinnossa olevalle entiselle harjoitus- ja leiripaikalle Helsingin pitäjän Malmille. Alue vihittiin hautausmaaksi 10.11.1894.
Arkkitehti Selim Lindqvistin suunnitelmien pohjalta rakennettiin 1921 - 1923 kappelirakennus. Nykyisin kappelirakennuksessa on kolme erillistä siunauskappelia: Suuri (Pohjoinen) kappeli sekä Itäinen ja Läntinen kappeli. Kappelirakennuksessa sijaitsee myös krematorio, joka rakennettiin 1965. Kappelirakennus on täydellisesti peruskorjattu vuosituhannen alussa.
Yhteystiedot:
Malmin hautausmaa
Malmin kalmistotie
00700 HELSINKI
Toimisto auki ark. 8.00 - 15.30
puhelin (09) 2340 2850, fax (09) 2340 2859
sähköposti: malmi.hsrky@evl.fi
Tietoja lyhyesti:
* hautausmaa perustettu 1894
* pinta-ala n. 62 ha
* hautauksia 2005 1.796 kpl
* kaikkiaan noin 195.000 hautausta
* hautainhoitoja 2005 n. 15.300 kpl
* vakituinen henkilökunta 24
Hautausmaan portit ovat auki 01.05. - 30.09. klo 07.00 - 22.00
01.10. - 30.04. klo 07.00 - 20.00
The wall on which the prophets wrote
Is cracking at the seams.
Upon the instruments of death
The sunlight brightly gleams.
When every man is torn apart
With nightmares and with dreams,
Will no one lay the laurel wreath
As silence drowns the screams.
Between the iron gates of fate,
The seeds of time were sown,
And watered by the deeds of those
Who know and who are known;
Knowledge is a deadly friend
When no one sets the rules.
The fate of all mankind I see
Is in the hands of fools.
Confusion will be my epitaph.
As I crawl a cracked and broken path
If we make it we can all sit back
And laugh.
But I fear tomorrow I’ll be crying,
Yes I fear tomorrow I’ll be crying.
King Crimson: The Epitaph
Nyt siitä vuosia jo on kun itkin kuutamoon -
kuu on miehitetty - itsekin mä muuta oon:
mä olen karvainen mies, mä olen hautausmaa,
mä oon siipirikko, kuljen taaksepäin.
Mä olen menevä mies, mä olen historiaa,
mä oon siipirikko, laput silmilläin.
Mä olen kasvoton mies, mä pelkään paljastajaa...
Se kuusikymmenluvun alku oli rautainen,
vaikka tyttö oli rinnoiltansa lautainen -
Niin siitä sanottiin, Elvistä janottiin,
ja niin limbon suuren ali kuljettiin.
Mun sormi ihoa sai, ja vähän isommat nai -
ja niin aivot maailmalta suljettiin.
Ja sitten minäkin sain, nyt koko maailmaa nain...
Nyt aika pysähtynyt on, ja katson kuutamoon -
kaikki seisoo, nyt mä miehen kylkiluuta oon,
mä olen loputon yö, mä olen kirjallisuus,
mä oon Jeesus-lapsi ilman Mariaa -
mä olen aikojen työ, mä olen Raamattu uus,
laulan yöhön kuutta uutta aariaa.
En pelkää historiaa, mä olen hautausmaa...
Hector: Olen hautausmaa
Kalmistossa tulee kylymä oululaisittain ilmaistuna. Toisaalta harvassa paikassa tuntee enemmän olevansa elossa kuin hautuumaalla. Helsingin seudulla on Hietsu, Malmi ja Honkanummi Vantaalla. Mutta minne espoolaiset haudataan? funtisin kunnes muistan kaupungin tunnuslauseen: "Espoossa menee niin lujaa että kukaan ei jouda kuolemaan". Vahtimestari Liukkonen haluaa lähettää minusta muiston Venäjän mafialle, joten joudun ottamaan ilmettä.
Koska olen hyvä ihminen laitan vahtimestari Liukkoselle kämpillä lautasellisen vatkulia, koska tiedän hänen juoneen tilinsä jo alkukuusta, eikä sapuskaan ole jäänyt latin latia. Syötyään hän lähtee kameransa kanssa polkemaan. Näin meillä alkavat neekeripojat käydä vähiin. Mutta vielä on myymättä viereisen huoneen naistutkijaksi kutsuttu vanhapiika, joka ei tunnu menevän kaupaksi millään. Sosialistinen realismi ei oikein pure Hollywood and Vinen seudulla.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)