Illalla avaan telkun ja Al Gore paasaa kaksi tuntia ilmastonmuutoksen kauhuista. Hän tyrmää katsojan faktojen vyörytyksellä kuin keskinkertainen väikkärin tekijä. Hän osaa kuitenkin jenkeissä välttämättömän imelän Hollywood stailin; hänen dokkarinsa sai kaksi Oscaria. Käyrät vilistävät ja todistavat, että jos ei pikaisesti mitään tehdä niin hiljaista tulee tällä pallolla olemaan ennen kuin ehdimme huomatakaan.
Al Gore pyrkinee vielä kerran Amerikan pressaksi, sillä väliin leikataan imeliä otoksia siitä kuinka hyvä ihminen hän totta tosiaan on! Voi hän onnistuakin, eikä ainakaan mulla ole mitään sitä vastaan. Keskivertopunaniskajunttijenkki voi tosin jälleen kerran pistää periaatteesta vastaan ja äänestyskoneet seota, kuten tapahtui Alin voittaessa ja hävitessä vaalit vuonna 2000 George Walker Bushille.
Lisäksi lienee tarpeetonta todeta, että Kiinassa ja Intiassa on sellainen meininki meneillään, että jos sille porukalle yrittää puhua tolkkua luonnonvarojen haaskaamisesta ja saastuttamisen lopettamisesta, istuu sillä perällä häkissä loppuelämänsä.
Mutta tämän hetken tärkein ihmiskuntaa koskeva uutinen on tietenkin mehiläisten joukkokuolema, joka on meneillään jenkeissä, Brittein saarilla ja ties missä. Siihen ei tiedetä syytä, ympäristömyrkkyjä epäillään. Englannissa tosin luin lehdestä, että eräs mahdollinen syy ovat kännykkäkentät. Ne panevat mehiläisten tutkat sekaisin, eivätkä ne enää osaa kotiin.
Albert Einstein sanoi aikoinaan, että jos mehiläiset tuhoutuvat ihmiskunnalla on neljä vuotta elinaikaa. Pölyttämisen puute pistää monimutkaiset ekologiset ketjut sekaisin ja luonto tulee hulluksi, ihmisiltä loppuu sapuska. Ja tämä tuho on tällä hetkellä meneillään.
On mehiläisten joukkokuolemia ollut toki ennenkin, eikä syytä tosiaankaan tiedetä. Mutta jos nyt on tullut todellakin niiden vuoro kuolla, on se sitten meille ihmissakillekin lähtö edessä. Tätä pitäisi miettiä, mutta kun kerran hiekka valuu tiimalasissa kannattaa ottaa viimeisistä vuosista kaikki irti ja lähteä Bruce Chatwinin tavoin kävelemään. Mukaan kannattaa loudata muutama giga menomusaa, jotta aika ei tule pitkäksi, varsinkin jos Einsteinin teoriassa on häikkää tai mehiläiset sittenkin pelastuvat vielä tämän kerran.
Mutta kaikki virtaa, kaikki muuttuu. "Edes linnut eivät enää ole samat. Ouraka tuli tänne Buenos Airesista kolmekymmentä vuotta sitten. Siitä sen näkee. Lintujen tilanne muuttuu niin kuin meidänkin", kuten Chatwinia valistettiin Patagoniassa.
Se on menoa nyt, hiljaisuus, pyhä saatana syvä hiljaisuus.
THE END
5/31/2007
5/29/2007
To Have and Have Not
Hyvinvointivaltion jatkaa syöksykierrettään. Vasta ilmestyneen raportin mukaan keskitysleiri sijaitsee Helsingin sosiaalivirastossa Toisella linjalla. Pamppuäijät ja -ämmät pitävät siellä hirmuhallintoaan. Politiikot nauravat partaansa kun sossun asiakkkaat ja työntekijät tappelevat keskenään. Samalla unohtuu, että tyhjästä on paha nyhjästä; rahaa ei ole sosiaalihuoltoon kuin rippeet tarpeista, jotka ovat loputtomat. Ja rahahanan on sulkenut juuri se rakas poliitikko, jota asioiden tilaa valittavat ovat äänestäneet.
Olemme saapuneet vaihtoehdottomuuden maailmaan; ei ole kuin yksi ratkaisu, eikä sekään tunnut pelaavan. Köyhät ja kurjat, alkoholisairaat saavat opetella nyt kovan kapitalismin lakeja. Piruako antoivat sosialistien vastapoolin tehdä itsestään selvää jälkeä. Ei ole enää kapitalistille uhkaa vallankumouksesta. Köyhät saavat tulla toimeen omin eväin, jotka moni on syönyt jo tyystin loppuun, vaikka Helsingin sosiaalivirasto ei tätä usko tai ei ainakaan edes pyssyllä uhatessa tunnusta.
Tässä tilanteessa sosiaalihuollon asiakkaiden ja sellaisiksi elämän polulla suuntaavien on tyytyminen Paavo Haavikon sloganiin: "Huominen ei tarjoa enempää kuin tämä päivä. Ala laihtua kiloissa ja kuluissa."
Koska skitsofreenikon on tuolin nähdessään istuttava sille, väsään kommenttini Hesarin sähköpalstalle, jotka sopivat tulevaan hyvinvointivaltion historiaa käsittelevään väikkäriini kuin nyrkki sosiaalijohtajan silmään:
"To Have and Have Not
Jussi Apila | 23.5.2007 13:41
Lueskellesani näitä kommentteja voi vain todeta, että se minkä kansa tietää, ei ole byrokraateille Helsingissä edes juolahtanut mieleen. Helsingin henki kaupungin virastoissa on suoraan tsaarinajalta. Helsinki onkin hallintonsa osalta viimeinen Neuvostoliitto, jonka voi todeta ihan missä tahansa. Tenniskentillä ei ole korttien myyjää, vaan tämä istuu lähikapakissa. Terkkariin ei mennä vaan joudutaan...
Mutta taustalla on myös kiistatta uusliberalismin ulottuminen tänne pohjan perukoillekin. "Hyvinvointivaltio" on vain tyhjä sana, jota hokevat poliikot ja poliittisin perustein nimitetyt virkamiehet. Suomi on vauraampi kuin koskaan, mutta tulot jakautuvat Amerikan malliin entistä epätasaisemmin. Sosiaalihuolto ei sovi ajan hengen raameihin, joten kommentit köyhien unohtamisesta ovat mielestäni vain vallitsevan tilan toteamista.
Helsingin sosiaalivirastolle ei voi tehdä mitään, Leviathan elää norsunluutornissaan. Ehkä joku paha porvari pitäisi panna sinne pistämään edes vähät resurssit järkevään jakoon ja turhat työntekijät pihalle. Demarit ovat köyhien pahimpia vihollisia, palstalla mainittuja "ylimielisiä vahtimestareita".
Suomi on mielenkiintoinen maa. Taloudeltaan maailman huippua, mutta asian kuin asian kohdalla käy ilmi, että kaikki on tässä rakkaassa hyvinvointivaltiossamme rempallaan. Kuka näkee rahan liikkeet, minne se menee? Aurinko paistaa, lähden terassille. Jos fyrkat loppuvat tietääpi nyt ainakin, että apua ei ole verojen vastineeksi luvassa miltään taholta..."

5/22/2007
Running on Empty
Ehkä juoksin liian kovaa, ehkä liian kauas. Oli miten oli, juoksut on juostu for good. Spesialistit lähettävät tylyn tuomion, joka panee maratoonarin minussa ikuiseen uneen, down to the big sleep, down to the deep sleep. Oikeassa polvessa on nivelsiteissä repeämä. Se ei vielä konetta hyydytä, mutta tämä panee stopin kaikenlaisille turhille hopeseille ja dreamseille:
Oikeassa polvessa on nivelrikko!? Vittu kipee se on, mutta että ihan lopullisesti sökönä. Turpaan tulee jotakin ja raskaasti tänä yönä sulkemisajan jälkeen Pöksymäen raitilla! Nivelrikossa on luiden välinen plasma kulunut vittuun ja luunpäät hankaavat yhteen. Ja se ei tiedä muuta kuin rullatuolihommia jos näillä vitun kintuilla pistän lujaa pitkin jokilaaksoja. Paskat, mä sanon, kun lääkäri kehottaa ottamaan iisisti jalalla loppuelämän ja vielä lupaa kirjoittaa tukevan lääkityksen entisten lisäksi. Niillä kuulemma loppuelämä hujahtaa hetkessä ohitse.
- Syö sä saatana taukki itse mömmösi. En luovu taistelusta, vaikka hylkäisitte!
- Siinä tapauksessa jatka sinä vain taisteluasi. Toivotan onnea sinne jonnekin, ottakaa yhteyttä kun ette enää pysy tolpillanne.
- Vittu mä tiedän missä sä asut, sun sukulaiset ovat tunnetusti vittumaista sakkia. Mitähän niille kuuluu?
Spesialisti ei ole tottunut kansainvälisentason korstojen kovaan peliin ja lätkäisee luurin korvaan. Revin kostoksi hänen lähettämänsä laskun ja nettoan kivasti. Vittuako alkoi vouhottamaan? Ja säkin saatana siellä! Turpaan tulee joka iikalle! Kostaja-Jack is on the road...
Illalla avaan telkun ja joku sekalainen sakki puhuu nuorten masennuksesta. Kaikki ovat sekaisin ja kehuvat tekeleitään: yksi kirjaansa, yksi valokuviaan, yksi yleistä svengimeininkiään. Lasten masennus unohtuu koko porukalta aina toimittajia myöten. Anna mun kaikki kestää. Ei yhtään asiaan liittyvää järkevää kommentia. Vaikka asiantuntijat ovatkin törppöjä, vieläkin törpömpää sakkia silloin tällöin sattuu silmiin.
Pöksymäen alkukesän yössä istun Ankkalammikon ääressä. Urossorsat karjuvat, kaupunki on taktisista syistä myrkyttänyt naaraat. Ei hullumpi idea, mietin. Akkojen piikkiin polvihommanikin kuitenkin viime kädessä menevät.
Aamulla herään kaupunginmiesten tullessa lava-autolla tyhjentämään roskikset. Yritän tivata heitä tunnustamaan naaraiden myrkyttämisen, mutta ukot näyttelevät tosin hyvin heille opetetun kaavan mukaan viattomia. Tämä todistaa heidän syyllisyytensä. Oikeat syyttömät eivät osaa näytellä pitemmän päälle, vaan tunnustavat ahdistavasta tilanteesta poispäästäkseen jotakin, lopulta ihan mitä tahansa, vaikka kaiken.
Pummaan jätkiltä kyydin ostariin jonottamaan ykköskaljaa kaupan eteen. Jono kiertää Kehäkolmoselle ja takasin.
- Tämä ei jää tähän, huudan kauhuissan karkuun lava-autollaan kaasuttavien kaupunginmiesten perään. - Naaraat takaisin!
Lähden kävelemään. Tiedän olevani jalkaisin liikkeellä tästä maailman tappiin. Minulla ei ole enää kiire minnekään. Voin motivoida itseäni Bruce Chatwinin Patagoniassa tekemällä kirjauksella:
"Ei minulla ole tänä aamuna mitään erityistä uskontoa. Minun jumalani on kävelijöiden jumala. Jos tarpeeksi paljon kävelee, ei luultavasti muuta jumalaa tarvitse."

5/21/2007
Postcard from the Edge
Hi Holly,
some time ago I felt myself restless once again. I started to walk and ended back here to Barbiturate Coast. I don´t make any difference between right or wrong or is this making any sense. If you want to learn to swim you must jump to the pool, dude. Don´t think it twice, it´s all right!
Here are the only memories which I have from my magical mystery tour. By watching this video your eyes can see what my eyes have seen. All these moments are now lost in time and space. And when you get this postcard from the edge I´m still walking until my legs are hurting...

Tunnisteet:
goa india anjuna hippies cobra´s junkies
5/18/2007
What Am I Doing Here
Bruce Chatwinilla oli näkemys, että hän on perimmiltään nomadi. Hän vaelsi parikymmentä vuotta etsien nomadiuden syvintä olemusta. 80-luvun puolessa välissä hän tunsi matkantekonsa lähestyvän loppua. Hän tajusi myös ettei lukemattomista matkojensa aikana täyttämistään muistikirjoista koskaan saa aikaiseksi definitiivistä teosta kulkumiesten filosofiasta. Niinpä hän liitti olennaisina pitämänsä muistiinpanot ja lainaukset kirjaansa "Näkymättömät polut".
Sitaatit toisten nomadien ajatuksista ovat osuvia. Rimbaud esimeriksi kirjoitti Afrikasta kotiin kirjeessään ytimekkäästi: "Mitä minä täällä teen?" Chatwinin ajatukset kulkevat sitä rataa, että kulkeminen on tärkeämpää kuin taloudellisesti järkevissä olosuhteissa eläminen. Ja hortoilemista hän totta tosiaan harrasti siihen saakka kunnes alkoi tuntea voimiensa uupuvan.
Bruce Chatwin sai juuri ennen kuolemaansa valmiiksi teoksen "What Am I Doing Here", johon hän kokosi tunnelmia ja ajatuksia pitkän reissunsa varrelta. Teoksen alku on ytimekäs (på svenska koska en tiedä onko opusta edes vaivauduttu suomentamaan):
"Vad gör jag här? Jag ligger raklång på rygg på ett allmänt sjukhus och hoppas och ber att frossan och febern som har plågat mig i tre månader ska visa sig vara malaria - torts att de inte har hittat en enda parasit i alla sina blodprov. Jag har fått kinintabletter i tretton timmar - och febern verkar faktiskt vara på väg ner. Jag känner på örönen. De är kalla. Jag känner på nässpetsen. Den är kall. Jag känner på pannan. Den är sval. Jag känner inne i skrevet. Inte alltför illa. Upphetsningen räcker för att få febern att skjuta i höjden..."
Kuume ja tauti eivät menneet ohitse. Bruce Chatwin kuoli 48 vuotiaana. Hesarissakin julkaistun nekrologin mukaan hänen kuolinsyynsä oli Kiinassa syödyistä mädätetyistä kananmunista saatu luuydinsieni. Vaihtoehtoinen kuolinsyy oli lepakonpuraisun aiheuttama infektio. Lukiessani kaverin kuolemasta syy tuntui oudolta, mutta usein kuolemme outoihin sairauksiin oudoilla tavoilla.
Wikipedia tietää kertoa, että Lontoon seurapiireissä oli jo pitkään liikkunut huhu Chatwinin sairastavan aidsia. Tuohon aikaan siihen eivät vielä lääkkeet purreet nykyteholla, joten käsiimme jäi vain kuusi kirjaa tämän modernin ajan nomadin aivoituksista, jotka menevät aina lajin esihistoriaan ja jopa siitäkin peremmälle.
Jos näin perjantaina tuntuu iltapäivästä levottomalta, voi Chatwinin tavoin olla varma sen johtuvan ihmisen luontaisesta halusta lähteä kuljeksimaan. Mennään milloin minnekin, maan ääriin, kirkkomaille, lähiökapakeihin; pääasia että mennään. Tulikin tässä mieleeni, että mitä mä täällä teen? Enpä mitään, joten tack och adjö...
Tunnisteet:
chatwin kuljeksiminen nomadit kuolema
5/09/2007
My Life in the Bush of Ghosts
Pöksymäki on Hesarin jossakin mittauksessa valittu yksimielisesti Helsingin parhaaksi mestaksi niin hyvien kuin pahojenkin sarjassa. Mulle tämä ei tule yllätyksenä, vaikka asuntovelkaiset juppia näyttelevät tahot panevat parhaansa mukaan hanttiin. Antaa panna, tyhjästä on paha nyhjäistä, kuten meillä Oulussa päin wanhoina hyvinä aikoina sanottiin.
Skrivaan Hesarin sähköpalstalle kommentin asiasta, sillä polvi ei vieläkään kestä kestävyysurheilua:
"Yhden urpon kommentti
Jussi Apila | 9.5.2007 9:32
Mulle on ihan sama mikä näkemys medialla ja muulla sakilla on lähiöistä, hyvä vaan ettei tänne ole tulossa kaiken maailman nirppanokkavalittajia.
Olen asunut vajaat pari vuotta Pöksymäen perukoilla. Aluksi olin median luomien mallien mukaan kovin epäileväinen, voiko täällä järkiporukkaa asua. Virkaholhoojani kuitenkin topakkana talousihmisenä totesi, että täältä saa hulppean luukun lähes keskustayksiön hinnalla. Ei auttanut kuin muuttaa tänne.
Tätä en ole hetkeäkään katunut! Itse asiassa hämmästelen miten olen joskus voinut asua keskustan harmaassa maisemassa? Täällä Pöksymäessä on kuin asuisi urheilupuistossa; tenniskentät ikkunan alla, juoksemaan ja pyöräilemään pääsee kotiovelta, Vantaanjoelle voi mennä kalaan, Viikkiin tsiikaan fogeleita, Keskuspuistoon ajamaan fillarilla. Uimahalli löytyy parin kilsan päästä Malmilta ja kuntosali.
Lisäksi täällä on pirun rauhallista, jopa liiankin. On kuin asuisi maalla; kun auto ajaa tietä ohitse tulee automaattisesti mentyä katsomaan mikä peli se siellä menee. Ja suomalaisen luonnon olemassaolon tajusin vuosien jälkeen täällä.
Ostarilla on kapakoita, mutta sinne ei ole kenenkään pakko mennä. Juovat viinaa kaiketi, mutta eipä kukaan ole tullut mitään urputtamaan. Palveluissa on vähän häikkää, mutta Malmin ostoparatiisi on lähellä ja Viikkiin valmistuu vielä lähemmäs kauppakeskus syksyllä. Ja lentokentälle on lyhyt matka, jos tarvii käydä shoppailemassa Lontoossa.
Musta täällä on mukava asua, on kuin olisi palannut lapsuuteen. Porukka täällä Pöksymäen perällä on aika vanhaa ja se näkyy katukuvassa. Tyhjä palvelulinja ajaa edestakaisin. Lapsiperheitä muuttaa jatkuvalla syötöllä asuntojen edullisuuden vuoksi.
Vähän rassaa se höpötys mediassa Pöksymäen rakennustaiteellisista arvoista. Musta tänne ei tarvita mitään besserwissereitä sotkemaan systeemejä. Talot on vanhassa osassa rakennettu niin kovasta betonista, että näin hyviä kerrostaloasuntoja en ole missään nähnyt, eikä edes putkiremontti uhkaa yhtään taloa. Lisäksi huoneet ovat suuria ja avaria, eikä nykymallin mukaan pikkukopperoita, joihin ei mahdu esimerkiksi makuuhuoneeseen kuin sänky. Ikkunat isoja ja näkymät avaria, ei vielä osattu 60-luvulla miettiä energiansäästöjuttuja.
Mä tykkään asua täällä, eikä mua yhtään kiinnosta/haittaa median mielipiteet lähiöistä. Antaa juppien pölistä kaikessa rauhassa. Älkää tulko tänne lehtineekerit ja kansainvälisen tason arkkitehdit, me alkuasukkaat ei tykätä siirtomaaisännistä!"
Sanottuani suorat sanat Bruce Chatwinin Australiassa tapaamien aboriginaalien malliin menen katsomaan telkusta lätkää. Samahan se on missä päin maailmaa telkkua töllöttää, juolahtaa sattumalta elämän keskeisin totuus mieleeni. Hyvää ohjelmaa tulee totta tosiaan kanavalta jos toiselta. Ja jos haluaa interaktiivista viihdettä voi mennä Pöksymäen legendaariseen baariin riitelemään Pastorin, Kala-Jussin ja muiden humun oloisten tyyppein kanssa. Voiko ihminen elämältään parempaa toivoa?
5/04/2007
Mid Week Blue
Sweet dreams are made of fears. Käyn röntgenissä, luita ei ole poikki. Häikkä lihaksissa tai jänteissä. Väkeviä särkylääkkeitä ja kipugeeliä apteekista. This homma so called vituttaa. Juoksemaan eikä salille ole asiaa.
Onneksi löydän Prismasta tarjouksesta NYPD Bluen tuotantokaudet 1-3, niissä piisaa katsomista lukemattomien muiden hyllyssä vuoroaan odottavien lisäksi. Menohalut on viisainta unohtaa muutamaksi viikoksi. Aloinkin olla liian hyvässä kunnossa, vedin jo about 15 kilsaa. Maybe in the next life. If life strikes you down, strike back!
Onpahan aikaa kerrankin katsoa telkusta maksukanavia. Aljazeera English on mukava poikkeus, samoin uusi France24. Tsäppäiltyäni muutaman tunnin kanavia edestakaisin huomaan, että aina joltakin tulee jotakin katsomisen arvoista. Ja kun ei liikkumaan pääse joutuu myös toteamaan katsomisen arvoisen ohjelman kohdalla, että itsepähän senkin asian päätämme. Kun alan katsoa Tanssimalla tähtiin tai Homot stailaavat kodin tyyppistä ohjelmaa, on aika tehdä final shotin kaltainen johtopäätös. Sitä ennen voipi tsäpätä koneesta muumioita, avaruusolentoja ja viekkaita elukoita. Ei meinaan lopu tarjonta ainakaan kesken.

kneeinjury paytv lifeonearth?
5/03/2007
5/02/2007
Wounded Knee Meets North Carolina
Urheileminen on riskihommaa, joudun masentuneena toteamaan. Isken jalkani kuntosalilla vehkeeseen ja sen jälkeen kipu polvessa muuttaa meille asumaan. Yritän kivusta huolimatta jatkaa juoksemista ja saleilua, mutta kipu yltyy. Polvi on paskana, joudun lopulta jopa minä tunnustamaan. Sillä ei vähään tai pitkään aikaan tehdä mitään urheiluun liittyvää. Sen siitä saa kun ahnehtii liikaa ja kuvittelee olevansa teräsvartalo, joku toinen jakautuneissa aivoissani ilkkuu.
Känkkään menemään ihmeparanemista odottaen. Viikossa polvi on mennyt entistä huonompaan kuntoon, taitaa olla reissu lekuriin edessä. Polvivammat ovat ikäviä, en pidä niistä. Ne kestävät kauan, eikä niiden kanssa kunnon tärskyn jälkeen takuulla hypellä lenkkipoluilla tai nosteta 130:tä kiloa jalkapärssissä, vaikka kuinka sisua ja idiotismia äijässä riittäisi.
Luulen, että nivelsiteet ovat menneet, ja se tietää pitkää pakkolepoa urheilun sankarikkaalla saralla. Onneksi vanha kamuni Holly B. muistaa minua sähköposteilla Pohjois-Karoliinasta, jonne kesän kuumuus on tullut aikaisemmin kuin koskaan ennen. New Yorkin Chelsea Hotelista Holly muutti LA:han. Yritti myydä käsiksisään Hollywoodiin, melkein onnistui, mutta sitä ei lasketa. Viiden vuoden jälkeen hän tajusi, että paikka on umpimätä ja lähti aavikon rauhaaan pieneen kaupunkiin Pohjois-Karoliinaan.
En tiedä yhtään mitään tuosta eteläisestä jenkkien osavaltiosta, mutta jos pään sisus on kuosissa, ihminen voi elää missä tahansa. Holly´lla kuulostaa menevän kohtalaisesti, väsää edelleenkin käsiksiään. Niiden läpimen ei ole Amerikassa helppoa, ei ole missään päin maailmaa. Kisa paikasta auringossa on kovaa, on aina ollut ja jatkossa se vasta tulee olemaankin. Lykkyä pönttöön, Holly. Jos saan polven kuntoon, voin käydä tsekkaan erämaan kuumat tuulet Pohjois-Karoliinassa.
Panen masentuneena urheilu-urani saamasta surullisesta lopusta soimaan Gram Parsonsin kokoelman. Hän kuoli kunniakkaassa 26 vuoden iässä Mojaven autiomaassa mömmöhommiinsa. Kantrirokin renkutus ei ole ehkä tieteellisessä mielessä meikäläisen lempimusaa, mutta kun on järjen ohella polvi sijoiltaan, sekin auttaa unohtamaan.
Hesarin jälkeinen tyhjyys sai odottamattoman käänteen polven mennessä paskaksi. Ei ole mitään lukemista, eikä liikkeellekään pääse. Pitää soittaa levyjä ja tapella rahalaitosten kanssa summista, jotka mielestäni kiistatta kuuluvat minulle, mutta heidän mukaansa heille.
He never knew what the life was to give him.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)