Running on Empty

Ehkä juoksin liian kovaa, ehkä liian kauas. Oli miten oli, juoksut on juostu for good. Spesialistit lähettävät tylyn tuomion, joka panee maratoonarin minussa ikuiseen uneen, down to the big sleep, down to the deep sleep. Oikeassa polvessa on nivelsiteissä repeämä. Se ei vielä konetta hyydytä, mutta tämä panee stopin kaikenlaisille turhille hopeseille ja dreamseille:

Oikeassa polvessa on nivelrikko!? Vittu kipee se on, mutta että ihan lopullisesti sökönä. Turpaan tulee jotakin ja raskaasti tänä yönä sulkemisajan jälkeen Pöksymäen raitilla! Nivelrikossa on luiden välinen plasma kulunut vittuun ja luunpäät hankaavat yhteen. Ja se ei tiedä muuta kuin rullatuolihommia jos näillä vitun kintuilla pistän lujaa pitkin jokilaaksoja. Paskat, mä sanon, kun lääkäri kehottaa ottamaan iisisti jalalla loppuelämän ja vielä lupaa kirjoittaa tukevan lääkityksen entisten lisäksi. Niillä kuulemma loppuelämä hujahtaa hetkessä ohitse.

- Syö sä saatana taukki itse mömmösi. En luovu taistelusta, vaikka hylkäisitte!
- Siinä tapauksessa jatka sinä vain taisteluasi. Toivotan onnea sinne jonnekin, ottakaa yhteyttä kun ette enää pysy tolpillanne.
- Vittu mä tiedän missä sä asut, sun sukulaiset ovat tunnetusti vittumaista sakkia. Mitähän niille kuuluu?

Spesialisti ei ole tottunut kansainvälisentason korstojen kovaan peliin ja lätkäisee luurin korvaan. Revin kostoksi hänen lähettämänsä laskun ja nettoan kivasti. Vittuako alkoi vouhottamaan? Ja säkin saatana siellä! Turpaan tulee joka iikalle! Kostaja-Jack is on the road...

Illalla avaan telkun ja joku sekalainen sakki puhuu nuorten masennuksesta. Kaikki ovat sekaisin ja kehuvat tekeleitään: yksi kirjaansa, yksi valokuviaan, yksi yleistä svengimeininkiään. Lasten masennus unohtuu koko porukalta aina toimittajia myöten. Anna mun kaikki kestää. Ei yhtään asiaan liittyvää järkevää kommentia. Vaikka asiantuntijat ovatkin törppöjä, vieläkin törpömpää sakkia silloin tällöin sattuu silmiin.

Pöksymäen alkukesän yössä istun Ankkalammikon ääressä. Urossorsat karjuvat, kaupunki on taktisista syistä myrkyttänyt naaraat. Ei hullumpi idea, mietin. Akkojen piikkiin polvihommanikin kuitenkin viime kädessä menevät.

Aamulla herään kaupunginmiesten tullessa lava-autolla tyhjentämään roskikset. Yritän tivata heitä tunnustamaan naaraiden myrkyttämisen, mutta ukot näyttelevät tosin hyvin heille opetetun kaavan mukaan viattomia. Tämä todistaa heidän syyllisyytensä. Oikeat syyttömät eivät osaa näytellä pitemmän päälle, vaan tunnustavat ahdistavasta tilanteesta poispäästäkseen jotakin, lopulta ihan mitä tahansa, vaikka kaiken.

Pummaan jätkiltä kyydin ostariin jonottamaan ykköskaljaa kaupan eteen. Jono kiertää Kehäkolmoselle ja takasin.
- Tämä ei jää tähän, huudan kauhuissan karkuun lava-autollaan kaasuttavien kaupunginmiesten perään. - Naaraat takaisin!

Lähden kävelemään. Tiedän olevani jalkaisin liikkeellä tästä maailman tappiin. Minulla ei ole enää kiire minnekään. Voin motivoida itseäni Bruce Chatwinin Patagoniassa tekemällä kirjauksella:

"Ei minulla ole tänä aamuna mitään erityistä uskontoa. Minun jumalani on kävelijöiden jumala. Jos tarpeeksi paljon kävelee, ei luultavasti muuta jumalaa tarvitse."