5/02/2007

Wounded Knee Meets North Carolina



Urheileminen on riskihommaa, joudun masentuneena toteamaan. Isken jalkani kuntosalilla vehkeeseen ja sen jälkeen kipu polvessa muuttaa meille asumaan. Yritän kivusta huolimatta jatkaa juoksemista ja saleilua, mutta kipu yltyy. Polvi on paskana, joudun lopulta jopa minä tunnustamaan. Sillä ei vähään tai pitkään aikaan tehdä mitään urheiluun liittyvää. Sen siitä saa kun ahnehtii liikaa ja kuvittelee olevansa teräsvartalo, joku toinen jakautuneissa aivoissani ilkkuu.

Känkkään menemään ihmeparanemista odottaen. Viikossa polvi on mennyt entistä huonompaan kuntoon, taitaa olla reissu lekuriin edessä. Polvivammat ovat ikäviä, en pidä niistä. Ne kestävät kauan, eikä niiden kanssa kunnon tärskyn jälkeen takuulla hypellä lenkkipoluilla tai nosteta 130:tä kiloa jalkapärssissä, vaikka kuinka sisua ja idiotismia äijässä riittäisi.

Luulen, että nivelsiteet ovat menneet, ja se tietää pitkää pakkolepoa urheilun sankarikkaalla saralla. Onneksi vanha kamuni Holly B. muistaa minua sähköposteilla Pohjois-Karoliinasta, jonne kesän kuumuus on tullut aikaisemmin kuin koskaan ennen. New Yorkin Chelsea Hotelista Holly muutti LA:han. Yritti myydä käsiksisään Hollywoodiin, melkein onnistui, mutta sitä ei lasketa. Viiden vuoden jälkeen hän tajusi, että paikka on umpimätä ja lähti aavikon rauhaaan pieneen kaupunkiin Pohjois-Karoliinaan.

En tiedä yhtään mitään tuosta eteläisestä jenkkien osavaltiosta, mutta jos pään sisus on kuosissa, ihminen voi elää missä tahansa. Holly´lla kuulostaa menevän kohtalaisesti, väsää edelleenkin käsiksiään. Niiden läpimen ei ole Amerikassa helppoa, ei ole missään päin maailmaa. Kisa paikasta auringossa on kovaa, on aina ollut ja jatkossa se vasta tulee olemaankin. Lykkyä pönttöön, Holly. Jos saan polven kuntoon, voin käydä tsekkaan erämaan kuumat tuulet Pohjois-Karoliinassa.

Panen masentuneena urheilu-urani saamasta surullisesta lopusta soimaan Gram Parsonsin kokoelman. Hän kuoli kunniakkaassa 26 vuoden iässä Mojaven autiomaassa mömmöhommiinsa. Kantrirokin renkutus ei ole ehkä tieteellisessä mielessä meikäläisen lempimusaa, mutta kun on järjen ohella polvi sijoiltaan, sekin auttaa unohtamaan.

Hesarin jälkeinen tyhjyys sai odottamattoman käänteen polven mennessä paskaksi. Ei ole mitään lukemista, eikä liikkeellekään pääse. Pitää soittaa levyjä ja tapella rahalaitosten kanssa summista, jotka mielestäni kiistatta kuuluvat minulle, mutta heidän mukaansa heille.

He never knew what the life was to give him.

Ei kommentteja: