Running on Empty

Ehkä juoksin liian kovaa, ehkä liian kauas. Oli miten oli, juoksut on juostu for good. Spesialistit lähettävät tylyn tuomion, joka panee maratoonarin minussa ikuiseen uneen, down to the big sleep, down to the deep sleep. Oikeassa polvessa on nivelsiteissä repeämä. Se ei vielä konetta hyydytä, mutta tämä panee stopin kaikenlaisille turhille hopeseille ja dreamseille:

Oikeassa polvessa on nivelrikko!? Vittu kipee se on, mutta että ihan lopullisesti sökönä. Turpaan tulee jotakin ja raskaasti tänä yönä sulkemisajan jälkeen Pöksymäen raitilla! Nivelrikossa on luiden välinen plasma kulunut vittuun ja luunpäät hankaavat yhteen. Ja se ei tiedä muuta kuin rullatuolihommia jos näillä vitun kintuilla pistän lujaa pitkin jokilaaksoja. Paskat, mä sanon, kun lääkäri kehottaa ottamaan iisisti jalalla loppuelämän ja vielä lupaa kirjoittaa tukevan lääkityksen entisten lisäksi. Niillä kuulemma loppuelämä hujahtaa hetkessä ohitse.

- Syö sä saatana taukki itse mömmösi. En luovu taistelusta, vaikka hylkäisitte!
- Siinä tapauksessa jatka sinä vain taisteluasi. Toivotan onnea sinne jonnekin, ottakaa yhteyttä kun ette enää pysy tolpillanne.
- Vittu mä tiedän missä sä asut, sun sukulaiset ovat tunnetusti vittumaista sakkia. Mitähän niille kuuluu?

Spesialisti ei ole tottunut kansainvälisentason korstojen kovaan peliin ja lätkäisee luurin korvaan. Revin kostoksi hänen lähettämänsä laskun ja nettoan kivasti. Vittuako alkoi vouhottamaan? Ja säkin saatana siellä! Turpaan tulee joka iikalle! Kostaja-Jack is on the road...

Illalla avaan telkun ja joku sekalainen sakki puhuu nuorten masennuksesta. Kaikki ovat sekaisin ja kehuvat tekeleitään: yksi kirjaansa, yksi valokuviaan, yksi yleistä svengimeininkiään. Lasten masennus unohtuu koko porukalta aina toimittajia myöten. Anna mun kaikki kestää. Ei yhtään asiaan liittyvää järkevää kommentia. Vaikka asiantuntijat ovatkin törppöjä, vieläkin törpömpää sakkia silloin tällöin sattuu silmiin.

Pöksymäen alkukesän yössä istun Ankkalammikon ääressä. Urossorsat karjuvat, kaupunki on taktisista syistä myrkyttänyt naaraat. Ei hullumpi idea, mietin. Akkojen piikkiin polvihommanikin kuitenkin viime kädessä menevät.

Aamulla herään kaupunginmiesten tullessa lava-autolla tyhjentämään roskikset. Yritän tivata heitä tunnustamaan naaraiden myrkyttämisen, mutta ukot näyttelevät tosin hyvin heille opetetun kaavan mukaan viattomia. Tämä todistaa heidän syyllisyytensä. Oikeat syyttömät eivät osaa näytellä pitemmän päälle, vaan tunnustavat ahdistavasta tilanteesta poispäästäkseen jotakin, lopulta ihan mitä tahansa, vaikka kaiken.

Pummaan jätkiltä kyydin ostariin jonottamaan ykköskaljaa kaupan eteen. Jono kiertää Kehäkolmoselle ja takasin.
- Tämä ei jää tähän, huudan kauhuissan karkuun lava-autollaan kaasuttavien kaupunginmiesten perään. - Naaraat takaisin!

Lähden kävelemään. Tiedän olevani jalkaisin liikkeellä tästä maailman tappiin. Minulla ei ole enää kiire minnekään. Voin motivoida itseäni Bruce Chatwinin Patagoniassa tekemällä kirjauksella:

"Ei minulla ole tänä aamuna mitään erityistä uskontoa. Minun jumalani on kävelijöiden jumala. Jos tarpeeksi paljon kävelee, ei luultavasti muuta jumalaa tarvitse."

Postcard from the Edge

Hi Holly,

some time ago I felt myself restless once again. I started to walk and ended back here to Barbiturate Coast. I don´t make any difference between right or wrong or is this making any sense. If you want to learn to swim you must jump to the pool, dude. Don´t think it twice, it´s all right!

Here are the only memories which I have from my magical mystery tour. By watching this video your eyes can see what my eyes have seen. All these moments are now lost in time and space. And when you get this postcard from the edge I´m still walking until my legs are hurting...

What Am I Doing Here

Bruce Chatwinilla oli näkemys, että hän on perimmiltään nomadi. Hän vaelsi parikymmentä vuotta etsien nomadiuden syvintä olemusta. 80-luvun puolessa välissä hän tunsi matkantekonsa lähestyvän loppua. Hän tajusi myös ettei lukemattomista matkojensa aikana täyttämistään muistikirjoista koskaan saa aikaiseksi definitiivistä teosta kulkumiesten filosofiasta. Niinpä hän liitti olennaisina pitämänsä muistiinpanot ja lainaukset kirjaansa "Näkymättömät polut".

Sitaatit toisten nomadien ajatuksista ovat osuvia. Rimbaud esimeriksi kirjoitti Afrikasta kotiin kirjeessään ytimekkäästi: "Mitä minä täällä teen?" Chatwinin ajatukset kulkevat sitä rataa, että kulkeminen on tärkeämpää kuin taloudellisesti järkevissä olosuhteissa eläminen. Ja hortoilemista hän totta tosiaan harrasti siihen saakka kunnes alkoi tuntea voimiensa uupuvan.

Bruce Chatwin sai juuri ennen kuolemaansa valmiiksi teoksen "What Am I Doing Here", johon hän kokosi tunnelmia ja ajatuksia pitkän reissunsa varrelta. Teoksen alku on ytimekäs (på svenska koska en tiedä onko opusta edes vaivauduttu suomentamaan):

"Vad gör jag här? Jag ligger raklång på rygg på ett allmänt sjukhus och hoppas och ber att frossan och febern som har plågat mig i tre månader ska visa sig vara malaria - torts att de inte har hittat en enda parasit i alla sina blodprov. Jag har fått kinintabletter i tretton timmar - och febern verkar faktiskt vara på väg ner. Jag känner på örönen. De är kalla. Jag känner på nässpetsen. Den är kall. Jag känner på pannan. Den är sval. Jag känner inne i skrevet. Inte alltför illa. Upphetsningen räcker för att få febern att skjuta i höjden..."

Kuume ja tauti eivät menneet ohitse. Bruce Chatwin kuoli 48 vuotiaana. Hesarissakin julkaistun nekrologin mukaan hänen kuolinsyynsä oli Kiinassa syödyistä mädätetyistä kananmunista saatu luuydinsieni. Vaihtoehtoinen kuolinsyy oli lepakonpuraisun aiheuttama infektio. Lukiessani kaverin kuolemasta syy tuntui oudolta, mutta usein kuolemme outoihin sairauksiin oudoilla tavoilla.

Wikipedia tietää kertoa, että Lontoon seurapiireissä oli jo pitkään liikkunut huhu Chatwinin sairastavan aidsia. Tuohon aikaan siihen eivät vielä lääkkeet purreet nykyteholla, joten käsiimme jäi vain kuusi kirjaa tämän modernin ajan nomadin aivoituksista, jotka menevät aina lajin esihistoriaan ja jopa siitäkin peremmälle.

Jos näin perjantaina tuntuu iltapäivästä levottomalta, voi Chatwinin tavoin olla varma sen johtuvan ihmisen luontaisesta halusta lähteä kuljeksimaan. Mennään milloin minnekin, maan ääriin, kirkkomaille, lähiökapakeihin; pääasia että mennään. Tulikin tässä mieleeni, että mitä mä täällä teen? Enpä mitään, joten tack och adjö...

My Life in the Bush of Ghosts

Pöksymäki on Hesarin jossakin mittauksessa valittu yksimielisesti Helsingin parhaaksi mestaksi niin hyvien kuin pahojenkin sarjassa. Mulle tämä ei tule yllätyksenä, vaikka asuntovelkaiset juppia näyttelevät tahot panevat parhaansa mukaan hanttiin. Antaa panna, tyhjästä on paha nyhjäistä, kuten meillä Oulussa päin wanhoina hyvinä aikoina sanottiin.

Skrivaan Hesarin sähköpalstalle kommentin asiasta, sillä polvi ei vieläkään kestä kestävyysurheilua:


"Yhden urpon kommentti
Jussi Apila | 9.5.2007 9:32

Mulle on ihan sama mikä näkemys medialla ja muulla sakilla on lähiöistä, hyvä vaan ettei tänne ole tulossa kaiken maailman nirppanokkavalittajia.

Olen asunut vajaat pari vuotta Pöksymäen perukoilla. Aluksi olin median luomien mallien mukaan kovin epäileväinen, voiko täällä järkiporukkaa asua. Virkaholhoojani kuitenkin topakkana talousihmisenä totesi, että täältä saa hulppean luukun lähes keskustayksiön hinnalla. Ei auttanut kuin muuttaa tänne.

Tätä en ole hetkeäkään katunut! Itse asiassa hämmästelen miten olen joskus voinut asua keskustan harmaassa maisemassa? Täällä Pöksymäessä on kuin asuisi urheilupuistossa; tenniskentät ikkunan alla, juoksemaan ja pyöräilemään pääsee kotiovelta, Vantaanjoelle voi mennä kalaan, Viikkiin tsiikaan fogeleita, Keskuspuistoon ajamaan fillarilla. Uimahalli löytyy parin kilsan päästä Malmilta ja kuntosali.

Lisäksi täällä on pirun rauhallista, jopa liiankin. On kuin asuisi maalla; kun auto ajaa tietä ohitse tulee automaattisesti mentyä katsomaan mikä peli se siellä menee. Ja suomalaisen luonnon olemassaolon tajusin vuosien jälkeen täällä.

Ostarilla on kapakoita, mutta sinne ei ole kenenkään pakko mennä. Juovat viinaa kaiketi, mutta eipä kukaan ole tullut mitään urputtamaan. Palveluissa on vähän häikkää, mutta Malmin ostoparatiisi on lähellä ja Viikkiin valmistuu vielä lähemmäs kauppakeskus syksyllä. Ja lentokentälle on lyhyt matka, jos tarvii käydä shoppailemassa Lontoossa.

Musta täällä on mukava asua, on kuin olisi palannut lapsuuteen. Porukka täällä Pöksymäen perällä on aika vanhaa ja se näkyy katukuvassa. Tyhjä palvelulinja ajaa edestakaisin. Lapsiperheitä muuttaa jatkuvalla syötöllä asuntojen edullisuuden vuoksi.

Vähän rassaa se höpötys mediassa Pöksymäen rakennustaiteellisista arvoista. Musta tänne ei tarvita mitään besserwissereitä sotkemaan systeemejä. Talot on vanhassa osassa rakennettu niin kovasta betonista, että näin hyviä kerrostaloasuntoja en ole missään nähnyt, eikä edes putkiremontti uhkaa yhtään taloa. Lisäksi huoneet ovat suuria ja avaria, eikä nykymallin mukaan pikkukopperoita, joihin ei mahdu esimerkiksi makuuhuoneeseen kuin sänky. Ikkunat isoja ja näkymät avaria, ei vielä osattu 60-luvulla miettiä energiansäästöjuttuja.

Mä tykkään asua täällä, eikä mua yhtään kiinnosta/haittaa median mielipiteet lähiöistä. Antaa juppien pölistä kaikessa rauhassa. Älkää tulko tänne lehtineekerit ja kansainvälisen tason arkkitehdit, me alkuasukkaat ei tykätä siirtomaaisännistä!"

Sanottuani suorat sanat Bruce Chatwinin Australiassa tapaamien aboriginaalien malliin menen katsomaan telkusta lätkää. Samahan se on missä päin maailmaa telkkua töllöttää, juolahtaa sattumalta elämän keskeisin totuus mieleeni. Hyvää ohjelmaa tulee totta tosiaan kanavalta jos toiselta. Ja jos haluaa interaktiivista viihdettä voi mennä Pöksymäen legendaariseen baariin riitelemään Pastorin, Kala-Jussin ja muiden humun oloisten tyyppein kanssa. Voiko ihminen elämältään parempaa toivoa?

Space Cake Babies in Utrecht

Mid Week Blue

Sweet dreams are made of fears. Käyn röntgenissä, luita ei ole poikki. Häikkä lihaksissa tai jänteissä. Väkeviä särkylääkkeitä ja kipugeeliä apteekista. This homma so called vituttaa. Juoksemaan eikä salille ole asiaa.

Onneksi löydän Prismasta tarjouksesta NYPD Bluen tuotantokaudet 1-3, niissä piisaa katsomista lukemattomien muiden hyllyssä vuoroaan odottavien lisäksi. Menohalut on viisainta unohtaa muutamaksi viikoksi. Aloinkin olla liian hyvässä kunnossa, vedin jo about 15 kilsaa. Maybe in the next life. If life strikes you down, strike back!

Onpahan aikaa kerrankin katsoa telkusta maksukanavia. Aljazeera English on mukava poikkeus, samoin uusi France24. Tsäppäiltyäni muutaman tunnin kanavia edestakaisin huomaan, että aina joltakin tulee jotakin katsomisen arvoista. Ja kun ei liikkumaan pääse joutuu myös toteamaan katsomisen arvoisen ohjelman kohdalla, että itsepähän senkin asian päätämme. Kun alan katsoa Tanssimalla tähtiin tai Homot stailaavat kodin tyyppistä ohjelmaa, on aika tehdä final shotin kaltainen johtopäätös. Sitä ennen voipi tsäpätä koneesta muumioita, avaruusolentoja ja viekkaita elukoita. Ei meinaan lopu tarjonta ainakaan kesken.

Amsterdam in the Winter Time

Wounded Knee Meets North Carolina

Urheileminen on riskihommaa, joudun masentuneena toteamaan. Isken jalkani kuntosalilla vehkeeseen ja sen jälkeen kipu polvessa muuttaa meille asumaan. Yritän kivusta huolimatta jatkaa juoksemista ja saleilua, mutta kipu yltyy. Polvi on paskana, joudun lopulta jopa minä tunnustamaan. Sillä ei vähään tai pitkään aikaan tehdä mitään urheiluun liittyvää. Sen siitä saa kun ahnehtii liikaa ja kuvittelee olevansa teräsvartalo, joku toinen jakautuneissa aivoissani ilkkuu.

Känkkään menemään ihmeparanemista odottaen. Viikossa polvi on mennyt entistä huonompaan kuntoon, taitaa olla reissu lekuriin edessä. Polvivammat ovat ikäviä, en pidä niistä. Ne kestävät kauan, eikä niiden kanssa kunnon tärskyn jälkeen takuulla hypellä lenkkipoluilla tai nosteta 130:tä kiloa jalkapärssissä, vaikka kuinka sisua ja idiotismia äijässä riittäisi.

Luulen, että nivelsiteet ovat menneet, ja se tietää pitkää pakkolepoa urheilun sankarikkaalla saralla. Onneksi vanha kamuni Holly B. muistaa minua sähköposteilla Pohjois-Karoliinasta, jonne kesän kuumuus on tullut aikaisemmin kuin koskaan ennen. New Yorkin Chelsea Hotelista Holly muutti LA:han. Yritti myydä käsiksisään Hollywoodiin, melkein onnistui, mutta sitä ei lasketa. Viiden vuoden jälkeen hän tajusi, että paikka on umpimätä ja lähti aavikon rauhaaan pieneen kaupunkiin Pohjois-Karoliinaan.

En tiedä yhtään mitään tuosta eteläisestä jenkkien osavaltiosta, mutta jos pään sisus on kuosissa, ihminen voi elää missä tahansa. Holly´lla kuulostaa menevän kohtalaisesti, väsää edelleenkin käsiksiään. Niiden läpimen ei ole Amerikassa helppoa, ei ole missään päin maailmaa. Kisa paikasta auringossa on kovaa, on aina ollut ja jatkossa se vasta tulee olemaankin. Lykkyä pönttöön, Holly. Jos saan polven kuntoon, voin käydä tsekkaan erämaan kuumat tuulet Pohjois-Karoliinassa.

Panen masentuneena urheilu-urani saamasta surullisesta lopusta soimaan Gram Parsonsin kokoelman. Hän kuoli kunniakkaassa 26 vuoden iässä Mojaven autiomaassa mömmöhommiinsa. Kantrirokin renkutus ei ole ehkä tieteellisessä mielessä meikäläisen lempimusaa, mutta kun on järjen ohella polvi sijoiltaan, sekin auttaa unohtamaan.

Hesarin jälkeinen tyhjyys sai odottamattoman käänteen polven mennessä paskaksi. Ei ole mitään lukemista, eikä liikkeellekään pääse. Pitää soittaa levyjä ja tapella rahalaitosten kanssa summista, jotka mielestäni kiistatta kuuluvat minulle, mutta heidän mukaansa heille.

He never knew what the life was to give him.

You Ain´t Seen Nothing Yet by Pekka Himanen

Avaan telkun iltapäivällä ja siellä se kristusperkele istuu turpeana moosesparrassaan. Hän hikoilee, hänellä on roimasti ylipainoa. Hän on Pekka Himanen esittelemässä uutta kirjaansa "Unelma Suomesta". Änkyttävä viihdefilosofi jatkaa nonstophöpötystään veronmaksajien rahoilla; nyt olisi semmoinen renesanssin tapainen saatava aikaan Suomeniemellä tai keskinkertaisuus maan perii! Esimerkiksi Himanen tarjoaa sata vuotta sitten kukoistanutta Tuusulanniemen taiteilijayhteisöä.

Luovuuden evankeliumin täydentää luovuudenprofeetta Pekka Himanen lukemalla änkyttäen uudesta pläjäyksestään runonsa "You Ain´t Seen Nothing Yet".

- Jee, jee, kommentoi luovuutta ikänsä tutkinut "keskinkertaiseksi yliopistotyöntekijäksi" itsensä esittelevä professori Kari Uusikylä svengiveljen lahjakkuudeltaan alakoulutasoista "runoa".

Himanen torjuu kuitenkin kaiken kritiikin oppi-isältään Esa Saariselta omaksumallaan silmänkääntötempulla: Onko negatiivisuus sitten muka parempi ratkaisu kuin liittyä luovuuden taivaalliseen laulukuoroon? Usein on, olen yhä vakuuttuneempi hänen pölinöitään kuunnellessani.

Jossakin kytkennässä on totta tosiaan tapahtunut sekaannus, tai suomalaiset ovat todellakin tulleet hulluiksi. Huippuyliopisto on päätetty synnyttää maahamme julistuksella. Voimat eivät siihen tule toki ikinä riittämään, mutta Himasen höpötys palvelee eräiden hallintomiesten tarpeita kaapata aloite käsiinsä ja lisätä opinahjojensa rahoitus kaksinkertaiseksi. Eikä tässä ole mitään vikaa, vikaa on vain Pekka Himasen yläkopassa, joka meni sekaisin hänen raapustettuaan kimpassa Manuel Castelsin kanssa pari tietoyhteiskuntaopusta miljardin vastaavan semanttista tyhjyyttä kumisevan opuksen sekaan. Niitä lukevat vain virkamiehet ja itseään kaikilta mahdollisilta suunnilta kouristuksenomaisesti etsivät keski-ikäiset naiset.

You ain´t seen nothing yet! kuuluu Himasen uskomattoman alkeellisen ajattelun tunnuslause. Vanhan rockbiisin sanojen lainaaminen ei mielestäni osoita kummoistakaan luovuutta, mutta jokaisen on taaperrettava omien keskinkertaisten kykyjensä mukaan...

Soitan Yleisradioon ja vaadin lupamaksurahoja takaisin moisen skeidan syytämisestä viattomien urheilevien hyvien ihmisten häiriköimiseksi. Vannon tekeväni rikosilmoituksen kotirauhanrikkomisesta, jos Himanen vielä näyttää turpean naamansa olohuoneessa.

Gulf of Finland: The Most Polluted Sea Area in the World