Psychedelic Whale Whatching

Mereksi kutsuttu tasainen plasma peittää valtaosan planeetasta. Suurin osa meren alaisesta elämästä on meille tuntematonta kuin Sergein aikeet leikitellä kohtalollamme. Elämää löytyy meren pohjasta kilometrien syvyydestä. Tätä emme osaa selittää. Teoriat ovat harhaisia kuin vahtimestari Liukkosen unet deliriumissa. Vielä me olemme niitä joiden lähtöpaikasta on monta teoriaa. Ja jokainen selitys on vain hypoteesi.



Maailmankaikkeudessa toistuu tietty rytmi, tietyt kuviot. Ne tulevat vastaamme kaikkialla pienimmistä plaktoneista suurimpiin galakseihin saakka. Selittäkää tämä, ettei meidän tarvitse tehdä puolestanne kaikkea.



Monterey Bay Aquariumissa kuvattiin Star Trekin neljäs jatko-osa. Kulissit ovat valmiina meidän kulkea niiden lävitse. Tästä saamme kiittää Davin Packardia, joka rakensi kaverinsa kanssa niin mojovia tietsikoita, että fyrkan sileeksi panemisessa tuli lopulta vaikeuksia.



Werner Herzog tuli "Fitzcarraldoa" Amatsonin sademetsissä kuvatessaan johtopäätökseen, että linnut kirkuvat viidakossa tuskasta. Hän menetti täydellisesti uskonsa maailmankaikkeeuden hyvyyteen. Hän oli tasan oikeassa. Monterreyn merileijonat aloittavat pimeän laskeuduttua mylvinnän, jota pahemmaksi ei pysty pistämään edes Magnus Lindbergin, EP Salosen ja muiden heidän kaiffareidensa ns. taidemusiikki. Kun kuunteelee pimeydessä maaailmankaikkeuden karjuvan seksin nälkäisenä kiimaansa, saattaa jopa ymmärtää hetkisen porvarillisen paikalleen jämähtäneen elämäntavan hyviä puolia. Esimeerkiksi... sitä ... ja tätä ... ja kaikkea muuta joka ei tule juuri nyt millään mieleeni.



Mutta jos sorrut turhaan spekulaatioon ja menetät kykysi tarkkailla pieniä yksityiskohtia ympäristöstäsi, Finder saattaa olla kintereilläsi. Hän on apurinsa kanssa naamioitunut vanhaksi naiseksi, joka leikkii kauko-ohjattavalla autolla. Auto on radiolähetin, joka paljastaa sijaintisi Finder´in lähetettäneelle taholle. Se ottaa yhteyttä matkan jossakin vaiheessa, ja se voi olla tiukka paikka edessä. Mutta jotta pääset perille on sinun tehtävä matka ensin ja näyteltävä ettet ole tietoinen jälkeäjistäsi. Hekin tietävät, että tiedät näytellä ettet tiedä.



Streets are fields, they never die.



Maailman käsittämättömin kokemus on ateria Taco Bell´issä. Sen tyrmäävämpää saa tältä planetaalta hakemalla hakea. Kaiken lisäksi läheisen Salinasin pääelinkeino on kaalinviljely. Näin ollen Taco Bell saa kaalta halvalla, eikä sitä epäröidä tunkea tacojen sisään tällä perällä. Fuck the Taco Bell! Fuck CIA (who is counting visitors on it´s webpage)! Fuck the Finder!

Monterey Pop

1800-luvulla Montereyn tienoille eksyi portugalilaisia valaanpyytäjiä. Seuraavan vuosisadan alussa ilmestyivät sardiiniparvet. Niitä tulivat pyytämään espanjalaiset Malagan seudulta ja japanilaiset. Bisnes kukoisti seuraavat vuosikymmenet. Sardiinit levisivät tinapurkeissa kaikkialle maailmaan. John Steinbeck ikuisti Cannery Row´n elämänmenon kirjoissaan.




Toisen maailmansodan jälkeen vuonna 1947 sardiineja ei enää tullut Montereyn vesille. Pohdittaessaa minne sardiinit olivat menneet, keksittiin selitys:
- They´re all in the cann!



Kalateollisuuden kuoltua alkoi Monterey vähitellen muuttua turistipaikaksi. Maisemat olivat maailman upeimpia. Samoin meren elämä. Kalastajat perustivat ravintoloita, etenkin jos olivat italialaisia.



Rikkaat ja huolettomat alkoivat suunnata alueelle. Monteryn satamassa paattia riittää joka lähtöön. Valaiden katseluretket ovat myös iso bisnes, vaikka luonnonsuojelijat väittävätkin reissujen haittaavan valaiden elämää Montereyn vesillä.



Jokainen etsii jotakin. Joskus jokainen löytää jotakin laskuveden aikaan.



Tällaisia näkymiä voi tallentaa kaikkialta maailmasta. Maaailma on parhaimmillaan hetkeä ennen valojen sammumista.



Amerikan historia on poplaarikulttuurin historiaa. Forrest Gumpin katkarapubisneksen nimellä saadaan iltaisin sankat jonot ravintolaan. Amerikkalaiset ovat paitsi äänekkäitä myäs täsmällisiä; syömään mennään viiden jälkeen, kymmenen jälkeen pannaan uutisten jälkeen maata.

Eräät ovat jopa lähteneet San Franciscosta Suomeen saakka bilettämään, sillä meillä on raflat myöhään auki ja porukat mukavasti kännissä. Ne jenkit jotka eivät noudata sääntöjä saavat syyttää itseään. Viime yönä Berkeleyn yliopiston opiskelija sai luodin päähänsä kukkuessaan kahden jälkeen sanfranciscolaisella klubilla. Hän oli kaupungin 95: s kuoliaaksi ammuttu tänä vuonna. Gun Nation on voimissaan, vaikka San Franciscossa on säädetty käsiaseet kietävä laki. Se tietää kuulemma aseiden salakaupalle hyviä aikoja.




Yön myötä ilmestyvät miehet varjoihin. Terrorihyökkäusuhan todennäköisyyttä nostettiin eilen. Tai sitten olemme saaneet peräämme Sergein miehet Moskovan mafiasta. Aika näyttää.



Illalla istumme boardwalkilla ihmettelemässä ihmisten hinkua öiseen mereen aaltojen ja haiden sekaan. Ehkä ihmisen paras puoli on, että hän ei osaa pitää huolta itsestään. Seurauksena on aaltoihin kadonneita lapsia ja kuun pinnalla hoipertelevia miehiä.

Amerikan viimeiset kommunistit

Vesuvio Cafessa tapaamme viimeisen beatrunoilija Jack Hirscmanin. Hänellä on mukanaan ruotsalainen vaimonsa sekä 35 vuotta sitten Friscoon laivasta jätetty mongolialainen. Mongooli kaatelee omasta pullostaan viskiä lasiinsa. Hänellä on kuulolaitteestaan patteri lopussa, joten hän ei kuule mitään. Porukka on joulutuiskeessa. Runoilija kertoo käyneensä useita kertoja Helsingissä. Hän tietää Pentti Saarikosken; on lukenut Anselm Hollon käännöksiä.

Jackista lyhyesti:

Jack Hirschman was born in New York City in 1933 and has lived since 1973 in San Francisco. He has published more than 25 translations of poetry from eight languages. Since leaving a university teaching career in the ’60s, Hirschman has taken the free exchange of poetry and politics into the streets and has been called by Luke Breit, “American’s most important living poet.” He currently assists in the editing of Left Curve and is a correspondent for The People’s Tribune. Among his many volumes of poetry are A Correspondence of American s(Indiana U. Press, 1960), Black Alephs (Trigram Press, 1969), Lyripol (City Lights, 1976), The Bottom Line (Curbstone, 1988), and Endless Threshold (Curbstone, 1992). His poetry has been published in Italy as well.




Seurueessa on Left Curve lehden päätoimittaja Csaba Polony. Hän pakeni kotimaastaan Unkarista vuoden 1956 epäonnistuneen kansannousun jälkeen. Hän ei pidä amerikkalaisista; he näkevät maailman putkesta, mutta San Francisco on yksi viidestä paikasta joissa voi jenkeissä asua.

Kerron hänelle teoriani hyvinvointivaltiosta. Hän on samaa mieltä. Se oli vain vastine kommunismin muodostamalle uhalle. Keskiluokan reaaliansiot eivät ole Amerikassa kasvaneet vuoden 1974 jälkeen. Keskimääräisellä amerikkalaisella on omaisuutta vain 250 dollarin verran. Tämä persaukisten valtakunta tulee Csaban mielestä pian hajoamaan palasiksi.



Csaban lehti Left Curve taistelee jonkin puolesta jotakin vastaan:

EDITORIAL STATEMENT: TRADITION/MODERNITY/POSTMODERNITY, THE
COMMODITY AND PARADIGMATIC SHIFTS

by Csaba Polony

The purpose of this article is to elaborate on some of the basic principles that guide the
editorial content of this journal. I think this is necessary in light of the radical changes
(the end of the Cold War; failures of centralized, command economies; the complete
globalization of the capitalist system; the electronics revolution; the environmental crises,
and so on) that have occurred in the last few years and as we enter the new
millennium.

I'm going to begin with a statement that is a concise editorial description of this journal.
This statement was written to appear on our flyers, to be printed in catalogues, ads, and
in various directories such as Ulrich's International Periodicals Directory, Publishers
Directory, and so on:

"Left Curve is an artist produced, open, critical magazine that addresses the problems of
cultural forms emerging from the crises of modernity that strive to be independent from
the control of dominant institutions and free from the shackles of instrumental rationality.
Our orientation is premised on the recognition of the destructiveness of commodity
systems to all life, and the need to build a culture that could potentially create a more
harmonious relationship among people, and between the human and natural world."




Vehnäolutta kuluu muutama tuopillinen. Kun performanssitaiteilija Jessica Loos alkaa viihtyä vähän liian hyvin kotkalaisen narkkarivaimoni kanssa revin hänet taksiin. Hän toteaa illan saldon:

- Lapsi olen enää 0.75 - 1.25 promillen humalassa. Sitä ennen ja sen jälkeen se on samaa vanhaa vanhuutta vaan.

Ocean Beach

Väsymys on päivän teema, mutta en jaksa kertoa siitä tämän enempää. Kävelet 6 kilsaa pitkän Golden Gate Parkin päähän Ocean Beachille, ymmärrät mitä tarkoitan. Panhandle´ssa ei näy kotoaan karanneita nuoria. Sanfranin sosiaalihuolto on pannut heidät piletti kourassaan matkalle koteihinsa. Kevään koittaessa Rakkauden kesä jatkuu loputtomana uusintana samaan tapaan kuin joulunpyhinä Haight streetin leffateatterissa näytettävä Easy Rider.



Chris Isaak ei ole tänään surffaamassa. Rannassa laskuveden aikaan ihmiset pohtivat kuumeisesti; mitä tapahtui Jerry Tangille?




De Young museon rinnalla Kiasma näyttää snagarilta. Täällä ei kysytä näissä taidehommeleissa kuinka isoon on varaa, vaan kuinka suuren saa rakentaa. Köyhille ja muille sosiaalitapauksille Fox uutiskanavan jouluspesiaalissa tarjotaan rukoilemista. Parasta mitä Amerikka voi heille tarjota on rukous, toteaa tukeva Wasp saarnaaja.



Everybody wants to be a star.

Christmas in Civilization

Kotkalainen narkkarivaimoni sanoi:
- Sivilisaaatio on harmittomia tapojen muotoon käärittyjä traditoita.



Palkitsin hänet tästä neronleimaulsesta hanukkaalla dainerissa.




- Amerikka on outo maa. Kaikki pelaa, mutta eri tavalla kuin Suomessa, totesin hengaillessani City Lihgts kirjakaupassa.




City Lights they´re allright
they just want you for a night
And when the morning comes with dawn
City Lights threy´re all gone





Menimme ostamaan aikamme kuluksi taidetta. San Franciscossa riittää Dalia ja Miroa joka lähtöön, eikä hinta ole ongelma. "Aito" Dali lähitisi 1400: lla taalalla. Päätämme passata.



Myöhemmin jatkoin salaisia jäljityshommiani naamioituneena kaupungin keskustassa. Jerrry Thang, karkureissusi lähenee loppuaan!



Sateisessa Sanfranissa porukat luistelivat Market Streetin päähän pystytetyllä tekojäällä. Kukaan ei osaa luistella, mutta päätin jättää tämän raportoimatta. Oli joulu Maa planeetalla; ihmisillä pää täynnä viinaa ja mainioita ajatuksia.

Berkeley Beasts

Aamulla ajan Bart-junalla Kalifornian yliopiston kampukselle Berkeley´hin. Minun on aika lunastaa lupaukseni Suomen akatemialle pitämällä vuoden Baudrillard-luento.



Pidän sen vuoden 1967 tyyliin ulkona jouluksi tyhjenneellä kampuksella. Koska sää on edelleenkin kehno kuulijani muodostavat japanilainen turisti ja koiran kanssa liikkuva pummi. Berkeley´ssä on kuulemma eniten aistittavissa hippiajan tunnelmaa, eli ei paljon mitään. Telegraph Avenuella myydään kojuissa samanlaista hippirihkamaa kuin Goassa. Kodittomat makaavat yhä märemmiksi käyvissä makuupusseissaan. Koira edistää liiketoimia; eläin on ihmisistä riippuvainen. Ihmiset ovat uhka toisillensa. Näin ollen eläin saa säälistä rahat, jotka sen omistaja ryyppää kurkustaan alas.



Luennossani siteeraan Baudrillardin näkemystä, jonka mukaan Amerikassa kiinnostavia ovat vain kadut ja elämäntavan muodostama uskonto. Ei museot sun muut korkeakulttuurin tuotteet. Selitän sankalle yleisölleni tyhjän kadun ja kapakan estetiikan. Yleisö ulvoo naurusra ja vaatii lisää, mutta panen iPodin kiuttimista soimaan Jefferson Airplanen "White Rabbitín" ja poistun stagelta voittajana. Japsi räpsii kuvia ja pummi pyytää kolikoita.



Iloni on kuitenkin ennen aikaista, sillä kotkalainen narkkarivaimoni löytää minut kapakastaa Oaklandista juuri kun olen valmistautumassa pitämään puheen uudestaan paikallisille juopporetkuille. Joudun lähtemään hänen mukaansa. Televisiossa on kehotettu: "Find Jerry Thang". Emme voi olla osallistumatta etsintöihin, vaikka tiedän jo Jerrryn mahikset olemattomiksi. Paluumatkalla varmistamme, että varmuusvarastomme hätätilan varalta ovat kunnossa. Niillä on ison pamauksen sattuessa pärjättävä ainakin ensimmäiset 72 tuntia.



Illalla leikimme luukussamme Space Monkey´ta. Kuristamme toisemme vuorotellen lievästi tajuttomiksi. Space Monkey on Amerikan teinien uusin villitys, johon on joutunut ottamaan kantaa jopa kaikkien rakastama tv-shrinkki tohtori Phil. Lopulta kyllästymme ja lähdemme Fillmoreen syömään burritot.

Delirium Cocktails

Flussa pisti miehen matalaksi. Olin juuri kehunut kaikille, että en koskaan pode flunssaa. Kotkalainen narkkarivaimoni haki Walgreensilta pussillisen särkylääkkeitä ja pani minut petiin. Aamulla olin häipynyt huoneestamme. Kun palasin en muistanut missä olin ollut. Jotakin olin selittänyt Japantownin karaokeillasta, joka oli venähtänyt. Lumi oli kuulemma tehnyt enkelin eteiseen useammankin kerran. Nähtyään tilani joutui kotkalainen narkkarivaimoni lähtemään uudelle reissulle Walgreensille. Palattuaan hän oli huomannut minun jälleen häipyneen reissuilleni. Olin jättänyt hotellihuoneeseen lapun, jossa kerroin mr. Jong Wangin tapauksen lähestyvän ratkaisuaan.



Kun narkkarivaimoni löysi minut hortoilemasta Fisherman´s Wharfilta joudun hyppäämään Alcatrazin lauttaan. Vankila rakennettiin 1930-luvulla maximum security vankilaksi, josta ei päässyt hengissä mantereelle kuin yksi taukki, joka napattiin myöhemmin San Franciscosta. Nykyään Bay Arean ihmisille on suurta hupia uida Alcatrazista mantereelle. Viimeksi sen teki haikaloja ja merivirtoja uhmaten 8-vuotias poika.

Intiaanit valtasivat vankilasaaren vuonna 1969, kun sen toiminta oli jo lakkautettu. He vaativat saarta ikimuistoisten nautintaoikeuksien perusteella itselleen. Muistona ajasta Alcatrazissa istuu sulkahattu päässään vanha intiaani, joka muutamasta dollarista on valmis kertomaan muistojaan intiaanien urotöistä tyhjän saaren valtaamiseksi.

Katselen Golden Gatea. Siltä on hyppänyt mereen tuhat itsemurhaajaa. Vain yksi hypänneistä on onnistuttu onkimaan hengissä merestä. Hänen mukaansa hyppy mereen Golden Gatelta on kuin hyppy talon katolta asfattiin. Luulen mr. Jong Wangin kokeilleen meribetonin kestävyyttä, mutta se ei ole hänen vikansa, sillä hänellä olivat jääneet lääkkeet ottamatta.


Paluumatkalla katselen likaisesta ikkunasta Barbary Coastia. Olen ollut neljä päivää pois Suomesta, enkä enää muista siitä mitään. En muista mistään mitään. Satamassa pyydän japsituristia ottamaan minusta valokuvan. Näin minulle jäisi edes jokin johtolanka, josta jäljittää myöhemmin itseni riekaleita.



Koska en ole syönyt kolmeen päivään menen Fisherman´s Wharfin Hard Rock Cafeen syömään ylihintaisen hampurilaisen ja juomaan muutaman pullollisen vedeltä maistuvaa Rolling Rock kaljaa. Muovirock kapakassa musa soi täysillä ämyreistä, perheet syövät supersizeme annoksiaan, tarjoilijat pinkovat pomojen kytätessä kuin sähköjänikset. Lähden kulkemaan sateiseen iltapäivään. Vesuvio Café on lähes tyhjä. Humalainen vanha beatnikki yrittää iskeä tarinaa, juoppo nuori nainen pöllii yläkerran naisten vessasta tullessaan saksalaisen turistin lompsan. Vedän Anchor Steamia muutaman lasillisen ja häivyn Chinatowniin. Olen varuillani kulkiessani kinuskien seassa; kotkalainen narkkarivaimoni on voinut naamioitua yhdeksi heistä.



Muistelen mikä on homman nimi. Missä ollaan, mikä maa, joku veikkas Espanjaa... Bay Arean ilmasto on yksi maailman oikullisimmista; säät vaihtuvat kylmästä talvesta hetkessä substrooppiseen kosteuteen. Näköaistini pätkii. Näin käy aina kun homma menee tarpeeksi retuperälle. En erota ihmisten ja rakennusten ääriviivoja. Olen helppo saalis kotkalaiselle narkkarivaimolleni.



Viimeisen muistikuvani minusta nappaa Tom of Finland lippalakkiin puketunut tyyppi Castrossa. Sen jälkeen en muista mistään mitään. Aamulla herään siihen kun kotkalainen narkkarivaimoni katsoo Weather Channellia. Hän sanoo kummissaan:

- Olet nukkunut viimeiset kaksi päivää kuin tukki. Luulin sun olevan kohta monot suorana. Sä oot jo ikämies. Sun pitää alkaa pitämään huolta kunnostasi ja sairastamaan kunnolla. Muuten sulla käy kuin isällesi; pumppu pettää, ja se on siinä!

Mission Castro

Vuonna 1981 heitä alkoi kuolla Castrossa tuhansia Gridiin. Ensimmäinen San Franciscon johtava gay virkamies Harvey Milk oli murhattu nekjä vuotta aikaisemmin. Istuessamme juomassa Jamesonia Twin Peaksissa nahkapöksyjen valtakunnassa kotkalainen narkkarivaimoni kysyy mitä mieltä olen homoista?

- En pidä heistä, muttaa en rakastakaan, vastaan ilmeisen väärin. Hän vaaatii minua lähtemään kuvaamaan Missioniin latinojen seinämaalauksia. Pysähdymme välillä Radiohead kahvilaan katsomaan tulevaisuuden kuvaa. Läheisen Piilaakson ihmiset tuijottavat sunnuntaivapaanaan herpaantumattomina iBookejaan. Missionin aukion crackväki saa jopa kotkalaisen narkkarivaimoni hämilleen:

- This is not America, hän väittää.
- Tämä se on ja tästä se vasta alkaa, vastaan kokemastani oppineena.

Kotkalainen narkkarivaimoni vaatii meidän palaavan välittömästi Castroon. Hän menee hiplaamaan sydämensä kyllyydestä joulukoristeita rihkamakaupaan. Kun vihdoinkin pääsemme jälleen Jamesonille Twin Peaksiin, hän väitttää tuntevansa sieraimissaan paskan hajun. Tietää mitä nahkapöksyt hommaavat käymälässä. Joudumme näin ollen palaamaan hotelliin jo alkuillasta. Otamme kouralliset flunssalääkkeitä ja käymme katsomaan prime timesta tulevaa "Forrest Gumpia". Odotan hänen jälleeen sammuvan aikaisin, sillä muistan Jamesonia olevan jäljellä puolikkaan,

Äideistä parhain

Yöllä herään kun Freak-veljekset soittavat sunnuntaikänninsä seasta Hesarin Tenkasta. Heillä menee lujaa. He kehuvat nukkuneensa 4 tuntia edellisenä yönä. Silmäilen sunnuntain Hesaria netistä. KLM:n koneessa Losiin matkalla ollut tuottaja on käynyt pokkaamassa kansainvälisen lehdistön palkinnon elokuvastaan "Äideistä parhain". Koneessa puhelias kaveri kertoi kaikki juorut elokuvamaailman kiemuroista. Esimerkiksi yksi lehdissä palvottu suomalainen käsikirjoittaja ei ole todellisuudessa muuta kuin saanut pikaiset potkut kaikista käsikirjoitushommistaan. Kuitenkin hän julistaa käsikirjoittaneensa elokuvat, joiden suhteen hän todellisuudessa teki ainoastaan parhaansa sotkeakseen systeemit. Tuottajan mielestä käsikirjoittajat ovat usein vaikeita tapauksia, koska eivät ymmärrä leffan tekemisen olevan jopa vuosia kestävää ryhmätyötä.

Kaveri on kuitenkin markkinointireissuaan innostunempi aikeistaan hankkiaa Losista kokoon taitettava kanootti. Se painaa vain 30 kiloa ja sai hyvän arvion Tekniikan Maailmasssa. Tuottajalla ei ole kuin käsimatkatavaraa messissä, sillä ruumassa kulkeee ilma lisäveloitusta juuri kokoon taaitettavan kanootin painosta tavaraa.

Aamulla sade taukoaa hetkeksi, vaikka säätiedotuksessa luvataan sen jatkuvan koko viikon. Pohjois-Amerikassa vallitseee poikkeuksellisen huono sää. Montrealissa on lumikaaos. Flunssa on iskenyt eilisen sademarssin jälkeeen aurinkoisen Kalifornian chillaajiin. Vedämme biomakroottiset terveysjuomat aamiaispaikassa. Ostaamme Cherry Garcia jätskit, sillä Grateful Deadin jätkillä oli talo Height Asburyssa. Nykyisin se on museo. Kaupallistetut Rakkauden kesän 1967 muistomerkit jätämme sovinnolla väliin. Koko San Francisco on täynnä new age kauppoja ja hoitoloita. Saan repiä kotkalaisen narkkarivaimoni milloin mistäkin buddhamestasta.

Ollessamme matkalla modernin taiteen museoon SoMaan alkaa myrsky. Vetäydymme meditoimaan hotellihuoneeseemme. Meksikolaiset siivoojat odottavat käytävässä päästäkseen pistämään huoneen kuntoon, mutta "Do Not Disturb" kyltti ei hievahdakaan.Tytöillä menee ylitöiksi. Paloautot ujeltavat kaupungin katuja. Pikku järistykset (eilisen suurin 3.2 richteriä) ja ukkonen laukaisevat hälyttimiä ympäri kaupunkia. Seuraamme Weather Channelilta poikkeuksellisen kovan myrskyn lähestyvän Tyyneltävaltamereltä Bay Areaa. Säät lentävät nopeasti ylitsemme. Miehet ja naiset etsivät kaduilla suojaa makuupussit litimärkinä. Onneksi telkussa on 71 kanavaa ja hotellin langattomat nettiyhteydet pelaavat.

Päivän parhaassa uutisessa kerrotaan 15-vuotiaan koulupojan ampuneen isäänsä kaksi kertaa päähän, jotta tälle ei selviäisi jälkikasvulla menevän koulussa huonosti. Poika oli raahannut isänsä ruumiin takapihalle. Sen jälkeen hän oli mennyt Taco Belliin syömään monta burritoa. Palattuaan hän ei jaksanut haudata isäänsä, vaan poltti ruumiin. Palavan lihan haju sai naapurit soittaman kytät paikalle. Poika ei osaa kertoa syytä tekoonsa, sillä hän vakuuttaa aina halunneensa olla isänsä ylpeyden aihe.

Rainy day in San Francisco

Maailmassa pätee kaikkialla, että säätiedoitukset eivät pidä paikkaansa. Bay Arealle luvattiin hyvää säätä aamutelkussa, korkeintaan iltapäivällä pienten kuurojen mahdollisuus. Sade alkoi puoli tuntia myöhemmin lähtiessämme Height Asburyn teksasilaisesta aamiaspaikasta. Kävellessämme keskustaan vastaamme löntysteli makuupussejaan kantaneita asunnottomia. Kotkalainen narkkarivaimoni sanoi:

- Ainakin tämän perän porukka näyttää tykkäävän retkielämästä.

Ajettuamme cable carilla Fisherman´s Wharfille alkoi uusi goretexmaiharani vuotaa. Pian sen paino moninkertastui. Turistit jonottivat satesta huolimatta Alcatrazin lautalle. Latinot myivät turistikrääsää kaupoissaan. Menimme pitämään sadetta North Beachin Pyhän Paulin ja Petterin katedraaliin. Papit riitelivät kovaäänisesti alttarin takana. Otimme huikat Jamesonia ja ihastelimme sekatyylistä kirkkoa, jossa lisäksemme oli vain pari muuta tyyppiä. Jatkoimme Colombus Avenue´ta City Lights kirjakauppaan. Siellä soi Remin levy "Life´s Rich Pegeant". Kaupassa beat generationin tuotanto löytyi toisesta kerroksesta. Oppaita oli beateista San Francisccossa, beateista Nykissä, beateista siellä sun täällä. Vaikka kuulimme, että seuraavat kirjallisuusillat ovat vasta tammikuussa päätimme palata vielä hengailemaan mestaan. Kotkalainen narkkarivaimoni osti vastusteluistani huolimatta tiiliskiven "The R.Crumb Handbook". Hän hihitteli selatessaan sitä viereisesssä legendaarisessa Vesuvio beatkapakassa. Lauantai-iltapäivällä suurin osa porukoista tsiigaili baaritiskin takaiselta jättiscreeniltä amerikkalaista jalkapalloa. Vessat lainehtivat, sillä tarjoilijattaren mukaan putkille ei oltu tehty mitään 60 vuoteen.

City Lightsin kulmilta alkaa Chinatown. Se on maailman suurin kiinalaiskeskittymä Kiinan ulkopuolella. Sateessa kahlatessammee tajusimme, että Blade Runner leffan maisemissa ei ole lainkaan fiktiota. Mutta missä on Jong Wang, tunnollinen perheenisä joka katosi marrasskuun 29. päivä? Häntä etsitään lappusissa kaikkialla kaupungissa. Herra Wang on kaikin puolin kunnollinen, mutta kadotessaan hän oli epäonnekseen unohtanut ottaa lääkkeensä. Päätimme löytää kaverin ja toimittaa hänet kotiinsa popsimaan pillerinsä.

Illalla ajoimme Height Streeetille. Kaatosateessa istui sakki nuoria kapinallisia marisätkiä vetäen. He olivat varustautuneet kyltillä "We don´t work for the shit". Sama se meille; lanttiakaan emme antaneet "happy holidays" toivotuksista huolimatta. Vaihdettuamme kotkalaisen narkkarivaimoni veret spiritual healing hoitolassa palasimme hotellimme Divisadero Streetille. Illalla katselimme telkkarista ultimate tosi-tv -ohjelmaa, jossa netin avulla poikiin sekaantujat houkuteltiin munasillaan odottaamaan saalistaan. Nuoren pojan sijasta ovesta tuli kuvausryhmä. Hätääntyneeet namusedät vakuuttivat poikkeuksetta kyseessä olevaan ensimmäinen kertaa kun he ovat tällaista suunnitelleet hommaavansa. Rangaistukseksi jokainen menetti työnsä ja osa joutui linnaan. Seuraavaksi varmaankin suunnitellaan tosi-tv sarjaa ihmisistä jotka tekevät itsemurhan kuvaussryhmän filmatessa...

Mitään lakia yksityisyydenssuojasta ei ilmeisesti Amerikassa tunneta, mutta jatkossa se ei haittaa mitään, sillä uusin villitys ovat vlogit, joissa ihmiset levittävät netissä kuvaamiaan videoita elämästään. Tällä hetkellä vlogeja on Amerikassaa jo tuhansia (www.mefeedia.com). Yksi suosituimmista on bostonilaisen aviomiehen viikoittainen sarja hänen avioelämästään, josta on jo tullut 51-osaa. Tekijän pettymykseksi yksikään tv-asema ei ole kuitenkaan ottanut yhteyttä. Hänen mukaansa kyseessä on "luovan kansakunnan" esiinmarssi. Perinteiset tv-yhtiöt ja muut jälkijättöiset portinvartijat menettävät valtansa ihmisten netissä levittämille omille jutuilleen, joissa voi antaa palaa sydämensä kyllyydestä.

Vietettyämme päivän Kaliforniassa Helsinkiäkin huonommassa säässä kotkalainen narkkarivaimoni näki asian valoisan puolen:

- Viimeksi olen vapaaehtoisesti kävellyt päivän sateessa lapsena. Säkin alat saada vähän punaa kalpeisiin poskiisi.

Sitten hän onnekseni nukahti saamaansa raitisilmamyrkytykseen. Sain juoda yksin lopun Jamesonin ja kopan paikallista Anchor Steam olutta.