Flussa pisti miehen matalaksi. Olin juuri kehunut kaikille, että en koskaan pode flunssaa. Kotkalainen narkkarivaimoni haki Walgreensilta pussillisen särkylääkkeitä ja pani minut petiin. Aamulla olin häipynyt huoneestamme. Kun palasin en muistanut missä olin ollut. Jotakin olin selittänyt Japantownin karaokeillasta, joka oli venähtänyt. Lumi oli kuulemma tehnyt enkelin eteiseen useammankin kerran. Nähtyään tilani joutui kotkalainen narkkarivaimoni lähtemään uudelle reissulle Walgreensille. Palattuaan hän oli huomannut minun jälleen häipyneen reissuilleni. Olin jättänyt hotellihuoneeseen lapun, jossa kerroin mr. Jong Wangin tapauksen lähestyvän ratkaisuaan.
Kun narkkarivaimoni löysi minut hortoilemasta Fisherman´s Wharfilta joudun hyppäämään Alcatrazin lauttaan. Vankila rakennettiin 1930-luvulla maximum security vankilaksi, josta ei päässyt hengissä mantereelle kuin yksi taukki, joka napattiin myöhemmin San Franciscosta. Nykyään Bay Arean ihmisille on suurta hupia uida Alcatrazista mantereelle. Viimeksi sen teki haikaloja ja merivirtoja uhmaten 8-vuotias poika.
Intiaanit valtasivat vankilasaaren vuonna 1969, kun sen toiminta oli jo lakkautettu. He vaativat saarta ikimuistoisten nautintaoikeuksien perusteella itselleen. Muistona ajasta Alcatrazissa istuu sulkahattu päässään vanha intiaani, joka muutamasta dollarista on valmis kertomaan muistojaan intiaanien urotöistä tyhjän saaren valtaamiseksi.
Katselen Golden Gatea. Siltä on hyppänyt mereen tuhat itsemurhaajaa. Vain yksi hypänneistä on onnistuttu onkimaan hengissä merestä. Hänen mukaansa hyppy mereen Golden Gatelta on kuin hyppy talon katolta asfattiin. Luulen mr. Jong Wangin kokeilleen meribetonin kestävyyttä, mutta se ei ole hänen vikansa, sillä hänellä olivat jääneet lääkkeet ottamatta.
Paluumatkalla katselen likaisesta ikkunasta Barbary Coastia. Olen ollut neljä päivää pois Suomesta, enkä enää muista siitä mitään. En muista mistään mitään. Satamassa pyydän japsituristia ottamaan minusta valokuvan. Näin minulle jäisi edes jokin johtolanka, josta jäljittää myöhemmin itseni riekaleita.
Koska en ole syönyt kolmeen päivään menen Fisherman´s Wharfin Hard Rock Cafeen syömään ylihintaisen hampurilaisen ja juomaan muutaman pullollisen vedeltä maistuvaa Rolling Rock kaljaa. Muovirock kapakassa musa soi täysillä ämyreistä, perheet syövät supersizeme annoksiaan, tarjoilijat pinkovat pomojen kytätessä kuin sähköjänikset. Lähden kulkemaan sateiseen iltapäivään. Vesuvio Café on lähes tyhjä. Humalainen vanha beatnikki yrittää iskeä tarinaa, juoppo nuori nainen pöllii yläkerran naisten vessasta tullessaan saksalaisen turistin lompsan. Vedän Anchor Steamia muutaman lasillisen ja häivyn Chinatowniin. Olen varuillani kulkiessani kinuskien seassa; kotkalainen narkkarivaimoni on voinut naamioitua yhdeksi heistä.
Muistelen mikä on homman nimi. Missä ollaan, mikä maa, joku veikkas Espanjaa... Bay Arean ilmasto on yksi maailman oikullisimmista; säät vaihtuvat kylmästä talvesta hetkessä substrooppiseen kosteuteen. Näköaistini pätkii. Näin käy aina kun homma menee tarpeeksi retuperälle. En erota ihmisten ja rakennusten ääriviivoja. Olen helppo saalis kotkalaiselle narkkarivaimolleni.
Viimeisen muistikuvani minusta nappaa Tom of Finland lippalakkiin puketunut tyyppi Castrossa. Sen jälkeen en muista mistään mitään. Aamulla herään siihen kun kotkalainen narkkarivaimoni katsoo Weather Channellia. Hän sanoo kummissaan:
- Olet nukkunut viimeiset kaksi päivää kuin tukki. Luulin sun olevan kohta monot suorana. Sä oot jo ikämies. Sun pitää alkaa pitämään huolta kunnostasi ja sairastamaan kunnolla. Muuten sulla käy kuin isällesi; pumppu pettää, ja se on siinä!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti