9/20/2011
Pöxymäen koirapuistot: Going to the Go-Go
Pöxymäen koirapuistot: Going to the Go-Go: koska en saa selkäpatin vuoksi nostella puntteja vedin salilla hirmuiset aerobiset treenit; 80 min. soutua täydellä vastuksella ja cross tra...
9/18/2011
Black Hole List
Musta lista
Itäkeskuksen ravintolamaailman miesten vessa on läntisen Euroopan saastaaisin. Toisena tulee Helsingin rautatieaseman yleinen vessa, joka kuvastaa karmaisevalla tavalla hyvinvointivaltion surkeaa jamaa.
Helsingin koirapuisto-osaston johti tulisi vaihtaa. On vaan vedettty piikkilanka-aidat alueen ympärille ilman mitään kunnollista suunnittelua. Ei valoja, ei vesipistettä, ei kunnon istumapaikkoja, ei salaojitusta; kahlataan märkänä vuodenaikana polvia myöten kurassa.
Suomen sosiaalitutkijat; istuvat kirjastossa lukemassa tekstejä, joista julkaisevat tekstejä, joista seuraavar taas julkaisevat tekstejä... Hong Kongin yliopiston antropologian proffa teki muistaakseni 5 vuotta kenttätutkimusta upeaa kirjaansa ”Chunking Mansions – A Ghetto at the Centre of the World”. Miksi kukaan ei Suomessa enää osaa tai jaksa pistää itseään vuosiksi peliin? Onhan meillä ollut maailmanluokan kenttätutkijoita tyyliin G.A. Wallin, Edward Westermarck, Rafael Karsten... Koko sosiaaalitutkijalössi siis mustalle listalle!
TeleFinland, vapisevaa UrhoTV:n kuvanlaatu, Fiat lippalakeissa koppiauton romua ajavat tomppelit, nyrkkeilytreeneissä kesken kaatuvat, ihmiset jotka antavat kehonsaa ja mielensä rappeutua panematta elukan tavoin vastaan, kansainväliset hotellivälitysketjut jotka lisäävät verot vasta jälkikäteen nettiostoon, Niklas Herlin jonka mielestä sähly on paska peli, tyypit jotka tulevat soutamaan salin laitteella kilpaa ja poistuvat hoiperrellen tajaumatta tappiotaan, vasen olkapää joka meni mäsäksi a) kaatuessani hotellihuoneessa Bangkokissa vuonna 2000 ja b) pudottuani portaat pää edellä alas Helsingin Alpilassa vuonna 2003, mopopojat jotka ovat päristäneet alapuolen laaksossa syysöisin yhtä soittoa vuodesta 1972, Helsingin slummahtanut designviikko ja siihen liittyvät täystörpöt veronmaksajien rahojen pummaajat, aika; se saatana ei veny elämässsäni ollenkaan samaan tapaan kuin Einstein esitti suppeassa suhteellisuusteoriassaan, lähikapakat jotka saavat urheilevat hyvätkin ihmiset juomaan kaljan paskaa, Filippiinien Manila jossa voi joutua lunnaiden toivosssa kidnapatuksi keskellä päivää, lintuflunssa ja denguekuume jotka uhkaavat viatonta matkaajaa Vietnamin tapaisissa mestoissa...
Eniten minua kuitenkin vituttaa tällä hetkellä se, että elämässsäni ei mikään vituta. Paha laatia näitä tuikitarpeellisia mustia listoja kun asiat ovat reilassa. Illalla menen Tapanilan Erän nyrkkeilytreeneihin, olkapää on parantunut pienestä leikkauksesta, ajan sinne fillarilla 4.2. kilometriä Reittioppaan mukaan. En jätä mitään sattuman varaan; palatesssani aion pitää silmät auki ajaessani ylä- tai ala-Malmin torin läpi.
Itäkeskuksen ravintolamaailman miesten vessa on läntisen Euroopan saastaaisin. Toisena tulee Helsingin rautatieaseman yleinen vessa, joka kuvastaa karmaisevalla tavalla hyvinvointivaltion surkeaa jamaa.
Helsingin koirapuisto-osaston johti tulisi vaihtaa. On vaan vedettty piikkilanka-aidat alueen ympärille ilman mitään kunnollista suunnittelua. Ei valoja, ei vesipistettä, ei kunnon istumapaikkoja, ei salaojitusta; kahlataan märkänä vuodenaikana polvia myöten kurassa.
Suomen sosiaalitutkijat; istuvat kirjastossa lukemassa tekstejä, joista julkaisevat tekstejä, joista seuraavar taas julkaisevat tekstejä... Hong Kongin yliopiston antropologian proffa teki muistaakseni 5 vuotta kenttätutkimusta upeaa kirjaansa ”Chunking Mansions – A Ghetto at the Centre of the World”. Miksi kukaan ei Suomessa enää osaa tai jaksa pistää itseään vuosiksi peliin? Onhan meillä ollut maailmanluokan kenttätutkijoita tyyliin G.A. Wallin, Edward Westermarck, Rafael Karsten... Koko sosiaaalitutkijalössi siis mustalle listalle!
TeleFinland, vapisevaa UrhoTV:n kuvanlaatu, Fiat lippalakeissa koppiauton romua ajavat tomppelit, nyrkkeilytreeneissä kesken kaatuvat, ihmiset jotka antavat kehonsaa ja mielensä rappeutua panematta elukan tavoin vastaan, kansainväliset hotellivälitysketjut jotka lisäävät verot vasta jälkikäteen nettiostoon, Niklas Herlin jonka mielestä sähly on paska peli, tyypit jotka tulevat soutamaan salin laitteella kilpaa ja poistuvat hoiperrellen tajaumatta tappiotaan, vasen olkapää joka meni mäsäksi a) kaatuessani hotellihuoneessa Bangkokissa vuonna 2000 ja b) pudottuani portaat pää edellä alas Helsingin Alpilassa vuonna 2003, mopopojat jotka ovat päristäneet alapuolen laaksossa syysöisin yhtä soittoa vuodesta 1972, Helsingin slummahtanut designviikko ja siihen liittyvät täystörpöt veronmaksajien rahojen pummaajat, aika; se saatana ei veny elämässsäni ollenkaan samaan tapaan kuin Einstein esitti suppeassa suhteellisuusteoriassaan, lähikapakat jotka saavat urheilevat hyvätkin ihmiset juomaan kaljan paskaa, Filippiinien Manila jossa voi joutua lunnaiden toivosssa kidnapatuksi keskellä päivää, lintuflunssa ja denguekuume jotka uhkaavat viatonta matkaajaa Vietnamin tapaisissa mestoissa...
Eniten minua kuitenkin vituttaa tällä hetkellä se, että elämässsäni ei mikään vituta. Paha laatia näitä tuikitarpeellisia mustia listoja kun asiat ovat reilassa. Illalla menen Tapanilan Erän nyrkkeilytreeneihin, olkapää on parantunut pienestä leikkauksesta, ajan sinne fillarilla 4.2. kilometriä Reittioppaan mukaan. En jätä mitään sattuman varaan; palatesssani aion pitää silmät auki ajaessani ylä- tai ala-Malmin torin läpi.
9/07/2011
Pöxymäen koirapuistot: Harmaalla planeetalla
Pöxymäen koirapuistot: Harmaalla planeetalla: Harmaalla Planeetalla Jo illalla hänestä oli tuntunut erilaiselta kuin tavallisesti. Hän oli yrittänyt tehdä vähän kaikkea, katsoa televis...
8/30/2011
8/26/2011
Suicide Is Painless...
... it brings so many changes. Game of life is hard to take, gonna lose it anyway.
Katoaminen maan päältä elävänä jäljettömiin ikiajoiksi. Nostaa käteiset, myydä omaisuus. Lentää monimutkaisten operaatioiden seurauksena johokin Kalkutan tapaiseen mestaan tai muualle Intiaan. Arvioni mukaan yli miljardin asukkaan Intiassa on parhaimmat mahikset kadota väkijoukkoon jälkiä mahdollisille jälkeäjille jättämättä.
Sinne ne katosivat after the show "Pillerirannikon" Apila ja "Yksinkertaisten ihmisten" varatoimari Englund. Englundin asunto on tyhjillään Ogelissa, Apilan kamat on kuskattu häädön jälkeen kaatopaikalle. Sinne taisivat kadota hänen vuosikymmenten aikan tekemänsä muistiinpanotkin. Kukaan ei välitä tippaakaan. Ritchey Edwards ja Arthur Rimbaud tuhosivat myös paprunsa ennen katoamistaan.
Mikä on se voima joka saa ihmisen katkaisemaan ilman vihjettä välit menneisyyteen? Kai se on jokin mielisairauden tapainen tila, jossa uskottelee kaiken hyvän olevan edessä kun hävittää kaiken tämän paskan jälkiä jättämättä taakseen. tai sitten yksinkertaisesti halu kadota jäljettömiin, mahdollisia syitä on miljardeja.
Elin itse lähes koko 90-luvun samanlaisessa lähdön pakkomielteessä. Kun asiat lopulta menivät vituroilleen pakomatkani entisestä ei lopulta edennyt kuin Helsingin Alppilaan, vaikka pitkät ajat hortoilin rajatilassa ympäri Intiaa. Intia ja sinne katoaminen oli minulle pakkomielle. Vielä tällä vuosituhannellakin podin pitkään lähdön pakkomiellettä. Tällä kertaa matkani suntautui Thaimaahan ja muualle Kaakkois-Aasiaan.
Mutta nyt tuntuu jotenkin asiat seestyneen, enkä tunne kuntosalin ohella pakkomiellettä lähteä yhtään minnekään. En edes pakoa viinan ja aineiden turruttavaan turvaan. Elämäni voi ilmaista lauseella: Hän luki historian kirjoja ja kävelytti koiraa. Silloin lähteminen vasta onkin palkitsevaa ja mukavaa, kun ei koko ajan pelko perseessä mieti paluuta helvettin, sen kuumimpiin ja pimeimpiin leiskoihin.
Mietitään näitä kahta Hong Kongiin asettamaani repaleista sankaria. Heillä ei ole hääpösti tulevaisuuden prospekteja Härmässä, mutta katoaminen ilmoittamatta kenellekään lähentelee liiottelua. Tai ehkä heillä ei ole mielestään enää ketään jota asia kiinnostaisi. Oli miten oli, annetaan kundien sekoilla Honkkareissa. Lenännän itse katsomaan heidän touhujaan marraskuun alussa.
Ehkä he ovat silloin kadonneet myös Hong Kongista kuin tuhka tuleen. Apila on Goassa lehmänlantalattiaisessa majassa ja Englund vetämässä Sianpääginiä jossakin kaukaisimmassa viidakossa, jota en osaa edes tässä yhtydessä nimetä.
Ehkä saamme heidät vielä takaisin tähän tarinaan. Mutta mikä tahansa on mahdollista kun ollaan tekemisissä tyyppien kanssa jotka ovat breikanneet through to the other side. Eikä heidän tapauksistaan olla kinnostuneita yhtään samaan tapaan kuin Jim Morrisonin ja Ritchey Edwardisn kataoamisesta.
p.s. Jalle T. ilmoitti olevansa marraskuussa Pattayalla, joten saatan käydä tervehtimässä häntä siellä Bangkokista käsin. Ehkä olen tuolloin kyllästynyt tähän Kaikkitietävän kertojan rooliini ja pannut itsekin yhteydet menneeseen salaperäisen selittämättömästi poikki, vaikka sainkin eilen avaimen talomme alakerran punttisalille. Se näkee ken elää tällä hurmaavan kauniilla planeetalla.
8/23/2011
Kevin Carter (1960-1994)
Hän syntyi Etelä-Afrikassa hyvintoimeentulevaan valkoiseen perheeseen. Kuitenkin hän vastusti apartheidia jo nuoruudestaan lähtien. Hän ei menestynyt koulussa, joten hän joutui armeijaan. Siellä hän sai "neekerinnussijan" maineen ja häntä potkittiin perseelle. Ollessaan vartiossa hän ainoastaan loukkaantui vakavasti ANC:n pommi-ikussa. Muut 19 sotilasta kuolivat.
Armeijan jälkeen hän ryhtyi valokuvaajaksi. Samoihin aikoihin hän alkoi käyttää huumeita. Kuolema ja vaara vetivät häntä puoleensa. Hän meni kusisiin paikkoihin kuvaamaan mellakoita. Hän säilyi kuin ihmeen kaupalla hengissä.
Kun on nähnyt kuoleman katseen, ei sitä voi enää koskaan unohtaa. Hän meni sotapaikoille todistamaan kamerallaan elämän päättymistä. Afrikassa tähän tarjoutui lukuisia tilaisuuksia. Vuonna 1993 hän oli Sudanissa, kun ihmisiä kuoli nälkään kuin kärpäsiä. Kaikkialla minne hän kameransa linssin suuntasi näkyi vain kuolemassa olevia ihmisiä.
Kun hän ei enää kestänyt, meni hän erääseen pensaaseen levähtääkseen hetken. Silloin hän näki pensaista ryömivän viimeisillä voimillaan nälkään kuolemassa olevan pikkutytön. Tyttöä seurasi kärsivällisenä korppikotka, joak tiesi pian vuoronsa tulevan. Tyttö yritti ryömiä kohti Punaisen ristin ruokintapaikkaa, mutta matka oli aivan liian pitkä.
Hän suuntasi kameransa näkymään ja jäi odottamaan, että korppikotka levittäisi siipensä. Hän odotti 20 minuuttia turhaan. Sitten hän otti kuvan, jossa kuolemassa olevaa lasta katsoo pilkallisesti ateriastaan varma korppikotka.
Jälkeenpäin hän istui itkemässä. Hän ajatteli neljä vuotiasta omaa pientä tytärtään.
Hän voitti kuvallaan Pulitzerin palkinnon. Kaikessa järkyttävyydessän tuo kuva kertoi kaiken siitä, miten suurimmalle osalle maailman ihmisistä on käymässä. Kuva herätti myös ankaraa kritiikkiä. Monen mielestä hänen olisi pitänyt kantaa kuolemassa oleva pikkutyttö ruokapaikalle sen sijaan, että tyytyi vain todistamaan kamerallaan tapahtunutta ja jättämään tytön kuolemaan.
Hän ei koskaan toipunut tuosta, eikä monista muistakaan näkymistä, jotka vainosivat häntä. Lisäksi hänen paras kuvaajaystävänsä ammutiin sotatantereella. Hänen huumeongelmansa paheni. Kun piikki menee kerran sisään, se ei enää koskaan tule ulos. Kenties huumeilla oli myös oma osansa siihen miten kaikki päättyi.
Hänen ystävänsä muistelevat hänen usein katuneen katkerasti, että ei ollut pelastanut tyttöä korppikotkan terävältä nokalta. Tapahtuma vainosi häntä päivin öin.
Kolme kuukautta Pulitzerin palkinnon saamisen jälkeen hän teki itsemurhan pakokaasulla. Hänen päänsä nojasi löydettäessä makuupussiin, joka oli kokenut hänen kanssaan kaiken kauheuden, mitä tällä planeetalla on koko ajan meneillään.
Jättämässään viestissä hän toivoi tapaavansa kuolemanlaaksossa kuvaajaystävänsä. Hän kertoi myös pahoitellen, että hän ei enää kestänut kuvia näkemistään hirveyksistä, jotka pyörivät onlinena hänen tajunnassaan.
******
Kuoleva lapsi ja korppikotka jäi Kevin Carterin uran kohokohdaksi. Lukiessani juuri suomeksi ilmestynyttä Manic Street Preachersien kitaristi-yleissekoilija Ritchey Edwardsin elämäkertaa Spptifyn luukuttaessa kuulokkeissa bändiä täysillä, muistin tämän n. 1997 tekemäni pätkän. Sen innoittjana oli Manicsien biisi "Kevin Carter". Ja ei muuta kuin kaivamaan juttu esiin Webarchivesta, joka säilöö kaiken mitä me emme edes haluaisi.
Vettä on tuon jälkeen paljon virrannut Vantaanjoessa, vaikka asunkin edelleen lähellä sen rantaa, mutta toisella puolen. Ihmiset ovat osittain uusia, osittain entisiä. Tällä hetkellä en edes epäile heitä salaa vaihdetuiksi, kuten Hesperiassa keväällä 1997. Tuolloin elin upean kauniin manian ja siinä sivussa sivusin Ritcey Edwadsin tarinaa.
Vielä mä dallaan, vaikkei moni sitä uskonutkaan. He olivat oikeassa; minun olisi tullut kuolla joihinkin epämääräisiin overdoseihin tai kaatumiseen pääedellä portaat alas Helsingin Alppilasssa jo vuosituhannen vaihteen tienoilla. Mutta vielä mä dallaan. Erinäiset sunbstanssit ovat vaihtuneet urheilun eri muotoihin ja koiran kävelyttämiseen. Ei pala rööki, ei kulu kossu, ei pala mari, ei ainakaan kovin usein.
Tämä kaikki elämä on hyvin juuri näin tässä näin.
8/20/2011
Kuntaliitto Memories from "Pillerirannikko"
Nyt kun Suomen kepulaisiin liian pitkään turvanneet silppukunnat viedään teuraalle, ja Kuntaliiton umpikepulainen piipittäjä Timo Kietävinen yrittää vielä epätoivon vimmalla jatkaa Kuntaliitossa ilmanaikaista hokemistaan, että kunnilta ei saa leikata stadilaisten rahoja, on paikallaan tehdä muutama huomio noista oman aikamme Kuntaliiton stalinisteista. Kietäväinen hankkiutui pelinpolitiikalla kuntien keskusjärjestöön aikoinaan koska pelkäsi putoavansa eduskunnasta olemattomien näyttöjensä vuoksi. Kuntaliitossa tämä savolainen tolvana pantiin vahtimaan kuntien raha-asiota sillä seurauksella, että suurin osa niistä on jo aikoja ollut käytännössä konkassa. Kietäväinen on ollut siinä mielessä hyvä mies meidän rehellisten veronmaksajien kannalta, että hänen täydellinen osaamattomuutensa on jouduttanut kepulaisten silppukuntien tuhoa, kun ne ovat uskoneet hänen kykenevän hokemalla "kunnilta ei saa leikata" - mantraansa suojelemaan niitä tuholta.
Kietäväisen olisi koko hänen Kuntaliitto ajan voinut korvata automaatti, joka olisi jokaisen asian yhteydessä kuuluttanut: "Kunnille lisää, kunnilta ei mitään pois, silppukunnat säilytettävä". Onneksi Kepu ajoi itsensä viime vaaleissa pienimmäksi oppisitiopuolueeksi josta ei enää tarvitse välittää. Kokomus ja demarit voivat nyt tehdä silppukunnista epöröimättä silppua. Kietäväinen päätyy muiden maamme talouden tyrineiden tavoin onneksi nahkurin orsille kaikista niistä miljardeista joita hän Kepun nimissä on kupannut Suomen ydinalueilta elinkelvottomien silppukuntien pystyssä pitämiseen.
Kietäväinen on ympäröinyt itsensä Kuntaliitossa stalinisteille tyypilliseen tapaan samanmielisillä perseennuolijoilla. Tässä rivossa näytelmässä Kietäväisen ympäröineeltä hovilta unohtui, että maailma muuttui ja nyt he ovat peloissaan kuin pupujussit. Tähän mielistelyyn ihastumisen syntiin ei tosin ole syytön Kuntaliiton nykyinen toimistusjohtaja Kari-Pekka Mäki-Lohiluomakaan. Kun hän menee talon ruokalaan nöyristelijöitä roikkuu pilvin pimein hänen perässään. Eikä hänkään ole kyennyt näkemään imarteluihin antautuneena Kuntaliiton tuhoisaa vaikutusta Suomen yhteiskuntaan ja talouteen.
Kietäväinen haisi muistaakseni aina hieltä ja pelasi lakkaamatta poliitista peliään oman asemansa turvaamiseksi, sillä kaiketi hän itsekin ymmärsi oman osaamattomuutensa talouden ja myös kuntatalouden asioissa. Kietäväinen on kotoisin jostakin Savosta, ja on kuulemma viime vuosina pummannut veronmaksajien fyrkkaa jonkin ortodoksisen hökötyksen pystyttämiseen umpikieroille savolaismaille.
Suomalaisissa isoissa yrityksissä ja julkisen sektorin byrokratioissa on vakava keskijohdon paisuminen ja sitä kautta byrokratian räjähtäminen taivaisiin. Kietäväisenkin ympäröi Kuntaliitossa häntä kaikin tavoin mielistelevä pikkupomojen kaarti: on kuin Nokiassa (toisessa Kepulaisin opein tuhoon johdetussa superbyrokratiassa) manageria, managerin manageria, päällikköä, vice presidenttiä, presidenttiä, projektipäällikköä, tietoturvapomoa, hr-johtajaa jne jne. Nämä kehittävät ympärilleen valtavan määrän hallintoa, palavereja, kokouksia, toimimattomia prosesseja sekä toimintalupakulttuuria estäen ideoiden kehittämisen ja järkevän työn tekemisen. Asiantuntijatasolla, siellä missä ideat muhivat ja missä kuntien etia tulisi ajaa suoritetaan kerran vuodessa isot YT-neuvottelut, minkä seurauksena parhaat ideanikkarit ja huippuasiantuntijat vaihtavat firmaa. Toimitusjohtajatasolla ja hallituksessa ei toiminnasta ymmärretä hölkäsen pöläystä. Lopputuloksena on firman (Nokian/Kuntaliiton) tukehtuminen ja lopulta kaikkien jääminen työttömäksi. So long, ei tule ikävä kumpaakaan...
Eikä tämä analyysipoikanen koske ainoastaan Nokiaa tai Kuntaliittoa vaan koko Suomea. Meillä on jalassa ilmassa leijuva todellisuuden tajun kadottanut (tarkasti ottaen, ei sitä ole koskaan ollutkaan) Suomi-konsernin "konsensus" johto ja sen alla hillitön toisten työllä ja verovaroilla elävä byrokratia jonka tehtävä on nykytilan säilytys ja omien etujen turvaaminen "veto"-oikeuksien avulla. Pohjalla yhä oheneva kerros tuottavaa työtä tekeviä, joiden selkänahasta kaikki yritetään repiä. EIkä kukaan kanna vastuuta mistään. Elvytys on vienyt tilannetta huonompaan suuntaan kun se kohdistunut kotimaan suljetun sektorin suojatyöpaikkoihin julkisella, finanssi- ja kiinteistösektoreilla.
Jostakin syystä kuitenkin pari Kuntaliiton tyhjäntoimittajaa päätyi Savon sijaan Kuntaliitosta kaupunginjohtajiksi Varsinais-Suomeen. Itse olen syyllinen siihen, että Matti Rasila valittiin ilman mitään järkevää syytä Salon kaupunginjohtajaksi. Kirjoitin hänelle pari puhetta ja ne saivat täysdorkat salolaiset valitsemaan hänet kaupunkinsa johtajaksi harvinaisen älykkäänä ja osaavana miehenä. Rasila ei kykene syvälliseen eikä laajaan ajatteluun, tietää jokainen vähänkin enemmän hänen kanssaan tekemisissä ollut. Hän haisi kuin huora matkojen päähän halvalta Old Spice partavedeltä. Kun kuulin hänen valinnastaan, olin varma kuntien olevan tiensä päässä kun ei kerran kunnollisempaa kaupunginjohtajaa löytynyt Suomesta. Salossa hän hoki fraasejaan, Nokia toi rahat kaupungin kirstuun, eikä edes hän kyennyt täydellisenä nollana munaamaan asian tilaa.
Kepu valitsi kaiken älyttömyyden huipuksi Matti Rasilan kuntien toimintaa kehittäneen Paras-hankkeen johtoon. Jokainen Rasilan tuntenut tiesi ettei siitä mitään tulisi. Vaikka tyyppi puhui tapansa mukaisesti taukoamatta, eli puhetta tuli kuin porolta paskaa, kunnat jatkoivat kurjistumistaan, eikä Paras-hanke mitenkään parantanut niiden huonoa jamaa. Rasila on jo eläkkeellä, mutta "Yksinkertaisissa ihmisissä" on pakko kuvata hänen luihua, mielistelemään syntynyttä sahköjänis- olemustaan. Se on kuva suomalaisesta Zeligistä, joita hyvinvointivaltion kultakausi synnytti ja jotka ovat katomassa sen myötä ilman että kukaan heitä enää muistaa. He saavat ansaitsemansa historian unohduksen.
Mukana on toki myös samalta suunnalta nykyinen Lohjan kaupunginjohtaja Simo Juva, vanha kommari joka istui masentuneena kopissaan Kuntaliitossa vuositolkulla tekemättä yhtään mitään. Hän oli täysin hajuton ja mauton tolvana. Koska hän oli lahjakkaan isän lahjaton poika riitti hänellekin kuitenkin Kekkoslovakin peruina nostetta. Koulupolitiikan höpisijänä kukaan ei oikein ymmärtänyt hänen messageaan. Hänen mukaansa oppimistulokset eivät kärsi vaikka kaikki koulun oppilaat lyödään samaan karsinaan. Tämä oli kunnan isien taloudelliseen ahdinkoon tervetullutta ilosanomaa. Niinpä hänet valittiin lopulta kähmäisten vaiheiden jälkeen Lohjan kaupunginjohtajaksi. Jokainen joka tunsi hänet nauroi partaansa saatuaan asian tietoonsa. Kuntien tila oli nyt nimittäin niin heikko että johtajaksi oli otettava kuka tahansa minimivaatimukset täyttävä. Tolkun väki ei niiden johtamiseen ole enää aikoihin lähtenyt. Tästä syystä Lohjan oli otettava kaupunginisäkseen tämä vanha stallari.
Ja niin monta muutakin on, joista olisi hyvä muistella. Katsotaan nyt milloin ja missä muodossa "Yksinkertaiset ihmiset" saadaan maailmalle. Mutta teoksessani "Pillerirannikko" kuvasin omasta näkökulmastani tuota hulvatonta veronmaksajien rahojen tuhlaamista ja pöllimistä Kuntaliitossa näin, ja lisää kovempaa kamaa tulee, mä takaan sen:
"Upeasta säästä huolimatta makaan petissä selälläni sisällä. Katson kattoon ja mietin Suomea ja entistä elämääni. Siitä on jo kauan kun lopetin työni suomalaisen hyvinvointiyhteiskunnan parhaaksi. Lintukodon romuttuminen on väistämätön prosessi, eikä sen puolustamisessa enää rivakkakaan lapiointi auta. Suomi on viipale EU:ta, joka on viime kädessä eliitin lauantaiklubi. Eliitin suunnitelmissa EU:n toisinajattelevat kansalaiset kurjistuvat tai pakenevat Thaimaahan. Talouden kilpailukykyä mittaavat mittarit nostavat Suomen maailman kärkeen. Mutta kaikista ihmisistä ei ole kaikkeen. Kaikista ei ole telakan hitsareiksi tai sellukattilan lämmittäjiksi, ei edes akateemiselle uralle. Monet eivät kykene vastaamaan koveneviin vaatimuksiin. Heistä tulee rikkinäisiä koneita. Suvussa esiintynyt juoppous ja hulluus aiheuttivat geeniperimääni vinouman. Se koski suhdettani maailmaan ja sen ihmisiin. Koulussa olin motivoitumaton, enkä uhrannut sille kuin minimimäärän energiaa. Ylioppilaskirjoituksiin valmistauduin opiskelemalla italiaa. Koulut ja yliopistot tuli kuitenkin käytyä ilman sen suurempia vaivoja kuin krooninen rakkovika. Henry Miller kirjoittaa kusseensa usein ja pitkään. Se on hänen mukaansa merkki poikkeuksellisesta lahjakkuudesta. Nuorena tein kaikenlaisia kesätöitä, eikä se vielä tuntunut poikkeuksellisen hankalalta. Kun vertailukohdat puuttuivat, pidin suhdettani työhön normaalina. Ensimmäiset ongelmat ilmaantuivat päästyäni yliopiston sosiologian laitokselle tutkijaksi. Epäilin salaliittojen ympäröivän minua enkä todennäköisesti ollut väärässä. Nykyäänkin sama meno jatkuu näissä yliopistoiksi kutsutuissa ongelmajätteen loppusijoituspaikoissa. Tohtoreiksi kutsutut tomppelit tappelevat apurahoista, koska kukaan ei kaipaa heitä kunnon töihin. Vaikeinta minulle oli vapaa kanssakäyminen työkavereiden kanssa. Välttelin yhteisiä kahvihetkiä. En osannut olla niissä luontevasti, jännittämättä ja vittuilematta. Olin varma, että johtoporras suhtautui minuun vihamielisesti. Paranoia oli minulle ominaista myös työskennellessäni Kuntaliitto-nimisessä mielisairaalassa, jossa paskalla käyminen kuului päivän tärkeimpiin tehtäviin. Tunsin riittämättömyyttä ja pelkäsin potkuja. Tämä johti pakonomaiseen ylisuorittamiseen. Kokouksissa minulle muodostui asenteeksi taistelu tai pako. Joskus olin yliaggressiivinen. Useimmiten yritin muuttua näkymättömäksi. Joskus jopa kuvittelin onnistuneeni siinä. Aloin voida yhä huonommin. Pahaa oloa lääkitsin kossuvissyllä. Lopulta aloin juoda myös työaikana. Koska valvontaa ei ollut ja muutkin joivat, saatoin jatkaa tätä peliä useamman vuoden. Lopulta olin todella huonossa kunnossa. Alkoholismini oli akuutissa vaiheessa. Välistä katosin katkolle parantoloihin. Töissä kestin napostelemalla suuret määrät rauhoittavia lääkkeitä. Halusin päästä pois. Soitin työvoimatoimistoon ja kysyin saanko ansiosidonnaista, jos sanon itseni irti. Siellä kehotettiin pyrkimään tavoitteellisesti siihen, että työnantaja irtisanoisi minut. Aloin puhella uhkaavasti pomolleni. Kehotin häntä sanomaan minut saneerauksen yhteydessä irti. Päätin jatkaa systemaattista henkistä painostusta niin pitkään, että viesti menisi perille. Lähetin pomoille sähköpostia, jossa uhkasin tulevani riehumaan, jos asiat eivät etene haluamallani tavalla. Tiesin kyseenalaisista konsulttipalkkioista, jotka vaihtoivat kokoushuoneiden hämärissä omistajaansa. Koska en saanut pientä siivua sivusta, uhkasin laittaa asiasta keräämäni evidenssin yleiseen jakeluun. Bluffaaminen on helppoa, kun tietää vastapuolen minimoivan riskit varmuuden vuoksi. Toki he tiesivät kuuluvansa veljeskuntaan, joka napsii kansalaisten rahoista osuutensa tavalla tai toisella salaisille pankkitileilleen veroparatiiseihin. Näitä tahoja meillä riittää, on riittänyt ja tulee aina riittämään. Heidän kannaltaan ei ollut mitään järkeä nostaa asiasta hälyä. Kaltaisiani sosiaalisia väärinpelureita, joilla ei ole itsesuojeluvaistoa on hankala käsitellä. Tajutessani systeemin heikkouden innostuin lisää. Laadin lehdistötiedotteita ja lähetin ne ilman valtuuksia. Kirjoittelin juttuja, joissa annoin enemmän kuin suoraan ymmärtää hallintoväen ainoastaan näyttelevän työntekoa loputtomissa palavereissaan. Tulosjohtamiskokouksissa kävin nauramassa tulosmittareita miettineille osallistujille niin monesti, että minua pyydettiin olemaan osallistumatta kokouksiin. Eikä mittareista ole tullut valmiita vieläkään, vaikka palavereita pidetään edelleenkin aamusta iltaan. Kukaan ei halunnut enää työskennellä kanssani. Aloin soitella Kuntaliiton laskuun tuntikausia kestäviä kaukopuheluita Amerikkaan. Minulla oli Nykissä kimuli Park Avenuella. Laskuerittelyn mukaan onnistuin soittamaan kuukaudessa useammalla tuhannella eurolla. Aika hyvin, mietin raaputtaessani nimikirjoitukseni erittelyn alle. Kukaan ei uskaltanut kiinnittää asiaan huomiota. Ja viuluthan maksoi Suomen kansa, eivät kuntaliittolaiset. Piikki oli avoin. Matkustin Kuntaliiton rahoilla useammankin kerran seksilomalle New Yorkiin. Vastineeksi räpsin kuvia pilvenpiirtäjistä, jotka näyttivät hyviltä liiton lehdessä. Oheen keksin omasta päästäni haastatteluja New Yorkin ja New Jerseyn kuntapampuista. Vaikka en lopulta käynyt työpaikalla kuin satunnaisesti, ei kukaan tullut sanomaan mitään. Kellokortissa minulla oli pysyvästi koodi ”matka ulos”. Työtovereistani oli mukavaa kun en häiriköinyt heidän tyhjäntoimittamistaan. Mutta pikkujouluun menin enkelipölyn nostattamassa euforiassa. Mukaani maksoin Helsingin pahamaineisimman lady dominan, jonka kanssa vedin poskivalssia. Poliittisin perustein nimitetyt kehäraakit katsoivat kauhuissaan alamaailman tulleen sekoittamaan ylevähenkiset bileet. Runonlausuntaesityksen torpedoin vittuilemalla runoesiintyjälle. Runoilijan poistuttua itkien tulivat muutamat työkaverit ilmaisten paukkujen innoittamina kiittämään, että huuteluni oli esityksen parasta antia. Myöhemmin talousosasto lähetti laskun maksamatta jääneistä illalliskorteista ja kiintiön ylittäneistä juomista, meilasin vastineen: En maksa mitään. Ohjelma oli surkea, porukat kännissä ja ruokaa en edes muista syöneeni.
Jouduin puhumaan ihmisille koulutustilaisuuksissa ympäri Suomea. Minua vitutti niin raskaasti, että saarnasin sisältöä jossa juoni poikkeuksetta meni näin: Tämä julkisen sektorin homma ei ole edes hevonvitusta. Tämä on sosionomien itselleen keksimää suojatyöpaikkailua. Suurin osa kuulijoista ymmärsi jutun olevan täsmälleen näin. Ja ne jotka kihisivät raivosta pelkäsivät Mad Max -olemustani, eivätkä uskaltaneet keskeyttää minua. Kuntaliiton naiset olivat elämättä jääneessä elämässään kroonisessa puutteessa. Sille päälle sattuessani hoitelin edes jotenkin mitat täyttävän ämmän. Siitä koitui vaikeuksia, naiset alkoivat roikkua perässäni ja vaatia kuorolaulukonsertteihin, Vermon raveihin ja kesämökeilleen juhannusmaille ja kukkaispuroille. Löin luukut kiinni, enkä antanut enää kuin henkistä väkivaltaa, joka tosin liimasi heidät perääni entistäkin innokkaampina. Miettiessäni naisten tilannetta, kiteytin Kosmoksessa ravintolalaskun taakse touhun syvimmän olemuksen: ”Rakastumme kiduttajiimme. Kun mieli luhistuu se tarrautuu. Hullu omaa loistavat mahdollisuudet saada toisen hullun peräänsä.”
− Tänne pitäisi hankkia mieshuoria työsuojelullisista syistä, tein aloitteen toimitusjohtajalle.
Hänen kolmikymmenvuotisen kännin sumentamissa aivoissaan se oli hyvä idea. Esitin myös anniskeluoikeuksien hankkimista Kuntaliiton ruokalaan. Suurin osa äijistä kuitenkin karkasi heti aamusta dokaamaan lähiseudun kapakoihin. Jos jostain käsittämättömästä syystä jollakin olisi asiaa tyypeille, tiedettäisiin ainakin mistä päin lähteä heitä herättelemään. Toimitusjohtaja piti tätäkin ideaani loistavana. Esiteltyään aloitteeni Kuntaliiton hallitukselle, se palkitsi hänet työkyvyttömyyseläkkeellä. Kun johtava alkoholisti oli lähtenyt kiertämään lyhyeksi jääneeksi loppuelämäkseen Helsingin ostareiden kuppiloita, alkoi koko hommasta tulla yhä pahemmin paskanmaku suuhun. Enää en edes jaksanut piiloutua naistenvessaan kuuntelemaan akkojen jorinoita. Hajukin oli siinä vessassa tyly. Porukalla oli maha kuralla. Jos psykosomatiikassa on järkeä, selittänee haju tämän tyhjäntoimittajasakin tilanteen. Minulle ei ikinä selvinnyt mitä Kuntaliitossa varsinaisesti tehtiin. Ainakaan minä en tehnyt muuta kuin nostin kohtalaista palkkaa. Hyvinvointivaltiota alettiin purkaa. Tajusin bileiden olevan hiipumassa. Laadin näkemästäni ja kokemastani luottamuksellisen muistion, jonka lähetin johtoryhmälle. Se tajusi välittömästi minun tehneen niin paljon palveluksia Kuntaliiton etujen ajamisessa, että vapautti minut työvelvollisuudesta. Muistion levittäminen luvattiin palkita loppuelämällä linnassa.
Muodon vuoksi minun täytyi käydä psykiatrin luona kognitiivisissa testeissä. Ne eivät kauan kestäneet. Kävi ilmi, että minulta puuttui keskeinen nykymaailmassa selviytymiseen tarvittava taito: en osannut piirtää ympyrää tavalla joka olisi tyydyttänyt länsimaista lääketiedettä. Psykiatri pani minut piirtämään sen yhä uudelleen ja uudelleen. Tulos ei muuttunut paremmaksi. Psykiatri totesi minun olevan työkyvytön. Hän kehotti minua olemaan hakematta enää uusia hommia. Puhuimme tässä suhteessa yhteistä kieltä, vaikka käsityksemme ympyrän syvimmästä olemuksesta eivät kohdanneetkaan. Kiitin kannustuksesta ja kävelin vapaana miehenä vapaaseen maailmaan. Taivas Helsingin yllä räjähti kultaisen kädenpuristuksen myötä marraskuun pimeydestä huhtikuun kiimaiseen valoon."
Pillerirannikon voi tilata täältä:
http://www.sammakko.com/kirjailijat/41.html
Kietäväisen olisi koko hänen Kuntaliitto ajan voinut korvata automaatti, joka olisi jokaisen asian yhteydessä kuuluttanut: "Kunnille lisää, kunnilta ei mitään pois, silppukunnat säilytettävä". Onneksi Kepu ajoi itsensä viime vaaleissa pienimmäksi oppisitiopuolueeksi josta ei enää tarvitse välittää. Kokomus ja demarit voivat nyt tehdä silppukunnista epöröimättä silppua. Kietäväinen päätyy muiden maamme talouden tyrineiden tavoin onneksi nahkurin orsille kaikista niistä miljardeista joita hän Kepun nimissä on kupannut Suomen ydinalueilta elinkelvottomien silppukuntien pystyssä pitämiseen.
Kietäväinen on ympäröinyt itsensä Kuntaliitossa stalinisteille tyypilliseen tapaan samanmielisillä perseennuolijoilla. Tässä rivossa näytelmässä Kietäväisen ympäröineeltä hovilta unohtui, että maailma muuttui ja nyt he ovat peloissaan kuin pupujussit. Tähän mielistelyyn ihastumisen syntiin ei tosin ole syytön Kuntaliiton nykyinen toimistusjohtaja Kari-Pekka Mäki-Lohiluomakaan. Kun hän menee talon ruokalaan nöyristelijöitä roikkuu pilvin pimein hänen perässään. Eikä hänkään ole kyennyt näkemään imarteluihin antautuneena Kuntaliiton tuhoisaa vaikutusta Suomen yhteiskuntaan ja talouteen.
Kietäväinen haisi muistaakseni aina hieltä ja pelasi lakkaamatta poliitista peliään oman asemansa turvaamiseksi, sillä kaiketi hän itsekin ymmärsi oman osaamattomuutensa talouden ja myös kuntatalouden asioissa. Kietäväinen on kotoisin jostakin Savosta, ja on kuulemma viime vuosina pummannut veronmaksajien fyrkkaa jonkin ortodoksisen hökötyksen pystyttämiseen umpikieroille savolaismaille.
Suomalaisissa isoissa yrityksissä ja julkisen sektorin byrokratioissa on vakava keskijohdon paisuminen ja sitä kautta byrokratian räjähtäminen taivaisiin. Kietäväisenkin ympäröi Kuntaliitossa häntä kaikin tavoin mielistelevä pikkupomojen kaarti: on kuin Nokiassa (toisessa Kepulaisin opein tuhoon johdetussa superbyrokratiassa) manageria, managerin manageria, päällikköä, vice presidenttiä, presidenttiä, projektipäällikköä, tietoturvapomoa, hr-johtajaa jne jne. Nämä kehittävät ympärilleen valtavan määrän hallintoa, palavereja, kokouksia, toimimattomia prosesseja sekä toimintalupakulttuuria estäen ideoiden kehittämisen ja järkevän työn tekemisen. Asiantuntijatasolla, siellä missä ideat muhivat ja missä kuntien etia tulisi ajaa suoritetaan kerran vuodessa isot YT-neuvottelut, minkä seurauksena parhaat ideanikkarit ja huippuasiantuntijat vaihtavat firmaa. Toimitusjohtajatasolla ja hallituksessa ei toiminnasta ymmärretä hölkäsen pöläystä. Lopputuloksena on firman (Nokian/Kuntaliiton) tukehtuminen ja lopulta kaikkien jääminen työttömäksi. So long, ei tule ikävä kumpaakaan...
Eikä tämä analyysipoikanen koske ainoastaan Nokiaa tai Kuntaliittoa vaan koko Suomea. Meillä on jalassa ilmassa leijuva todellisuuden tajun kadottanut (tarkasti ottaen, ei sitä ole koskaan ollutkaan) Suomi-konsernin "konsensus" johto ja sen alla hillitön toisten työllä ja verovaroilla elävä byrokratia jonka tehtävä on nykytilan säilytys ja omien etujen turvaaminen "veto"-oikeuksien avulla. Pohjalla yhä oheneva kerros tuottavaa työtä tekeviä, joiden selkänahasta kaikki yritetään repiä. EIkä kukaan kanna vastuuta mistään. Elvytys on vienyt tilannetta huonompaan suuntaan kun se kohdistunut kotimaan suljetun sektorin suojatyöpaikkoihin julkisella, finanssi- ja kiinteistösektoreilla.
Jostakin syystä kuitenkin pari Kuntaliiton tyhjäntoimittajaa päätyi Savon sijaan Kuntaliitosta kaupunginjohtajiksi Varsinais-Suomeen. Itse olen syyllinen siihen, että Matti Rasila valittiin ilman mitään järkevää syytä Salon kaupunginjohtajaksi. Kirjoitin hänelle pari puhetta ja ne saivat täysdorkat salolaiset valitsemaan hänet kaupunkinsa johtajaksi harvinaisen älykkäänä ja osaavana miehenä. Rasila ei kykene syvälliseen eikä laajaan ajatteluun, tietää jokainen vähänkin enemmän hänen kanssaan tekemisissä ollut. Hän haisi kuin huora matkojen päähän halvalta Old Spice partavedeltä. Kun kuulin hänen valinnastaan, olin varma kuntien olevan tiensä päässä kun ei kerran kunnollisempaa kaupunginjohtajaa löytynyt Suomesta. Salossa hän hoki fraasejaan, Nokia toi rahat kaupungin kirstuun, eikä edes hän kyennyt täydellisenä nollana munaamaan asian tilaa.
Kepu valitsi kaiken älyttömyyden huipuksi Matti Rasilan kuntien toimintaa kehittäneen Paras-hankkeen johtoon. Jokainen Rasilan tuntenut tiesi ettei siitä mitään tulisi. Vaikka tyyppi puhui tapansa mukaisesti taukoamatta, eli puhetta tuli kuin porolta paskaa, kunnat jatkoivat kurjistumistaan, eikä Paras-hanke mitenkään parantanut niiden huonoa jamaa. Rasila on jo eläkkeellä, mutta "Yksinkertaisissa ihmisissä" on pakko kuvata hänen luihua, mielistelemään syntynyttä sahköjänis- olemustaan. Se on kuva suomalaisesta Zeligistä, joita hyvinvointivaltion kultakausi synnytti ja jotka ovat katomassa sen myötä ilman että kukaan heitä enää muistaa. He saavat ansaitsemansa historian unohduksen.
Mukana on toki myös samalta suunnalta nykyinen Lohjan kaupunginjohtaja Simo Juva, vanha kommari joka istui masentuneena kopissaan Kuntaliitossa vuositolkulla tekemättä yhtään mitään. Hän oli täysin hajuton ja mauton tolvana. Koska hän oli lahjakkaan isän lahjaton poika riitti hänellekin kuitenkin Kekkoslovakin peruina nostetta. Koulupolitiikan höpisijänä kukaan ei oikein ymmärtänyt hänen messageaan. Hänen mukaansa oppimistulokset eivät kärsi vaikka kaikki koulun oppilaat lyödään samaan karsinaan. Tämä oli kunnan isien taloudelliseen ahdinkoon tervetullutta ilosanomaa. Niinpä hänet valittiin lopulta kähmäisten vaiheiden jälkeen Lohjan kaupunginjohtajaksi. Jokainen joka tunsi hänet nauroi partaansa saatuaan asian tietoonsa. Kuntien tila oli nyt nimittäin niin heikko että johtajaksi oli otettava kuka tahansa minimivaatimukset täyttävä. Tolkun väki ei niiden johtamiseen ole enää aikoihin lähtenyt. Tästä syystä Lohjan oli otettava kaupunginisäkseen tämä vanha stallari.
Ja niin monta muutakin on, joista olisi hyvä muistella. Katsotaan nyt milloin ja missä muodossa "Yksinkertaiset ihmiset" saadaan maailmalle. Mutta teoksessani "Pillerirannikko" kuvasin omasta näkökulmastani tuota hulvatonta veronmaksajien rahojen tuhlaamista ja pöllimistä Kuntaliitossa näin, ja lisää kovempaa kamaa tulee, mä takaan sen:
"Upeasta säästä huolimatta makaan petissä selälläni sisällä. Katson kattoon ja mietin Suomea ja entistä elämääni. Siitä on jo kauan kun lopetin työni suomalaisen hyvinvointiyhteiskunnan parhaaksi. Lintukodon romuttuminen on väistämätön prosessi, eikä sen puolustamisessa enää rivakkakaan lapiointi auta. Suomi on viipale EU:ta, joka on viime kädessä eliitin lauantaiklubi. Eliitin suunnitelmissa EU:n toisinajattelevat kansalaiset kurjistuvat tai pakenevat Thaimaahan. Talouden kilpailukykyä mittaavat mittarit nostavat Suomen maailman kärkeen. Mutta kaikista ihmisistä ei ole kaikkeen. Kaikista ei ole telakan hitsareiksi tai sellukattilan lämmittäjiksi, ei edes akateemiselle uralle. Monet eivät kykene vastaamaan koveneviin vaatimuksiin. Heistä tulee rikkinäisiä koneita. Suvussa esiintynyt juoppous ja hulluus aiheuttivat geeniperimääni vinouman. Se koski suhdettani maailmaan ja sen ihmisiin. Koulussa olin motivoitumaton, enkä uhrannut sille kuin minimimäärän energiaa. Ylioppilaskirjoituksiin valmistauduin opiskelemalla italiaa. Koulut ja yliopistot tuli kuitenkin käytyä ilman sen suurempia vaivoja kuin krooninen rakkovika. Henry Miller kirjoittaa kusseensa usein ja pitkään. Se on hänen mukaansa merkki poikkeuksellisesta lahjakkuudesta. Nuorena tein kaikenlaisia kesätöitä, eikä se vielä tuntunut poikkeuksellisen hankalalta. Kun vertailukohdat puuttuivat, pidin suhdettani työhön normaalina. Ensimmäiset ongelmat ilmaantuivat päästyäni yliopiston sosiologian laitokselle tutkijaksi. Epäilin salaliittojen ympäröivän minua enkä todennäköisesti ollut väärässä. Nykyäänkin sama meno jatkuu näissä yliopistoiksi kutsutuissa ongelmajätteen loppusijoituspaikoissa. Tohtoreiksi kutsutut tomppelit tappelevat apurahoista, koska kukaan ei kaipaa heitä kunnon töihin. Vaikeinta minulle oli vapaa kanssakäyminen työkavereiden kanssa. Välttelin yhteisiä kahvihetkiä. En osannut olla niissä luontevasti, jännittämättä ja vittuilematta. Olin varma, että johtoporras suhtautui minuun vihamielisesti. Paranoia oli minulle ominaista myös työskennellessäni Kuntaliitto-nimisessä mielisairaalassa, jossa paskalla käyminen kuului päivän tärkeimpiin tehtäviin. Tunsin riittämättömyyttä ja pelkäsin potkuja. Tämä johti pakonomaiseen ylisuorittamiseen. Kokouksissa minulle muodostui asenteeksi taistelu tai pako. Joskus olin yliaggressiivinen. Useimmiten yritin muuttua näkymättömäksi. Joskus jopa kuvittelin onnistuneeni siinä. Aloin voida yhä huonommin. Pahaa oloa lääkitsin kossuvissyllä. Lopulta aloin juoda myös työaikana. Koska valvontaa ei ollut ja muutkin joivat, saatoin jatkaa tätä peliä useamman vuoden. Lopulta olin todella huonossa kunnossa. Alkoholismini oli akuutissa vaiheessa. Välistä katosin katkolle parantoloihin. Töissä kestin napostelemalla suuret määrät rauhoittavia lääkkeitä. Halusin päästä pois. Soitin työvoimatoimistoon ja kysyin saanko ansiosidonnaista, jos sanon itseni irti. Siellä kehotettiin pyrkimään tavoitteellisesti siihen, että työnantaja irtisanoisi minut. Aloin puhella uhkaavasti pomolleni. Kehotin häntä sanomaan minut saneerauksen yhteydessä irti. Päätin jatkaa systemaattista henkistä painostusta niin pitkään, että viesti menisi perille. Lähetin pomoille sähköpostia, jossa uhkasin tulevani riehumaan, jos asiat eivät etene haluamallani tavalla. Tiesin kyseenalaisista konsulttipalkkioista, jotka vaihtoivat kokoushuoneiden hämärissä omistajaansa. Koska en saanut pientä siivua sivusta, uhkasin laittaa asiasta keräämäni evidenssin yleiseen jakeluun. Bluffaaminen on helppoa, kun tietää vastapuolen minimoivan riskit varmuuden vuoksi. Toki he tiesivät kuuluvansa veljeskuntaan, joka napsii kansalaisten rahoista osuutensa tavalla tai toisella salaisille pankkitileilleen veroparatiiseihin. Näitä tahoja meillä riittää, on riittänyt ja tulee aina riittämään. Heidän kannaltaan ei ollut mitään järkeä nostaa asiasta hälyä. Kaltaisiani sosiaalisia väärinpelureita, joilla ei ole itsesuojeluvaistoa on hankala käsitellä. Tajutessani systeemin heikkouden innostuin lisää. Laadin lehdistötiedotteita ja lähetin ne ilman valtuuksia. Kirjoittelin juttuja, joissa annoin enemmän kuin suoraan ymmärtää hallintoväen ainoastaan näyttelevän työntekoa loputtomissa palavereissaan. Tulosjohtamiskokouksissa kävin nauramassa tulosmittareita miettineille osallistujille niin monesti, että minua pyydettiin olemaan osallistumatta kokouksiin. Eikä mittareista ole tullut valmiita vieläkään, vaikka palavereita pidetään edelleenkin aamusta iltaan. Kukaan ei halunnut enää työskennellä kanssani. Aloin soitella Kuntaliiton laskuun tuntikausia kestäviä kaukopuheluita Amerikkaan. Minulla oli Nykissä kimuli Park Avenuella. Laskuerittelyn mukaan onnistuin soittamaan kuukaudessa useammalla tuhannella eurolla. Aika hyvin, mietin raaputtaessani nimikirjoitukseni erittelyn alle. Kukaan ei uskaltanut kiinnittää asiaan huomiota. Ja viuluthan maksoi Suomen kansa, eivät kuntaliittolaiset. Piikki oli avoin. Matkustin Kuntaliiton rahoilla useammankin kerran seksilomalle New Yorkiin. Vastineeksi räpsin kuvia pilvenpiirtäjistä, jotka näyttivät hyviltä liiton lehdessä. Oheen keksin omasta päästäni haastatteluja New Yorkin ja New Jerseyn kuntapampuista. Vaikka en lopulta käynyt työpaikalla kuin satunnaisesti, ei kukaan tullut sanomaan mitään. Kellokortissa minulla oli pysyvästi koodi ”matka ulos”. Työtovereistani oli mukavaa kun en häiriköinyt heidän tyhjäntoimittamistaan. Mutta pikkujouluun menin enkelipölyn nostattamassa euforiassa. Mukaani maksoin Helsingin pahamaineisimman lady dominan, jonka kanssa vedin poskivalssia. Poliittisin perustein nimitetyt kehäraakit katsoivat kauhuissaan alamaailman tulleen sekoittamaan ylevähenkiset bileet. Runonlausuntaesityksen torpedoin vittuilemalla runoesiintyjälle. Runoilijan poistuttua itkien tulivat muutamat työkaverit ilmaisten paukkujen innoittamina kiittämään, että huuteluni oli esityksen parasta antia. Myöhemmin talousosasto lähetti laskun maksamatta jääneistä illalliskorteista ja kiintiön ylittäneistä juomista, meilasin vastineen: En maksa mitään. Ohjelma oli surkea, porukat kännissä ja ruokaa en edes muista syöneeni.
Jouduin puhumaan ihmisille koulutustilaisuuksissa ympäri Suomea. Minua vitutti niin raskaasti, että saarnasin sisältöä jossa juoni poikkeuksetta meni näin: Tämä julkisen sektorin homma ei ole edes hevonvitusta. Tämä on sosionomien itselleen keksimää suojatyöpaikkailua. Suurin osa kuulijoista ymmärsi jutun olevan täsmälleen näin. Ja ne jotka kihisivät raivosta pelkäsivät Mad Max -olemustani, eivätkä uskaltaneet keskeyttää minua. Kuntaliiton naiset olivat elämättä jääneessä elämässään kroonisessa puutteessa. Sille päälle sattuessani hoitelin edes jotenkin mitat täyttävän ämmän. Siitä koitui vaikeuksia, naiset alkoivat roikkua perässäni ja vaatia kuorolaulukonsertteihin, Vermon raveihin ja kesämökeilleen juhannusmaille ja kukkaispuroille. Löin luukut kiinni, enkä antanut enää kuin henkistä väkivaltaa, joka tosin liimasi heidät perääni entistäkin innokkaampina. Miettiessäni naisten tilannetta, kiteytin Kosmoksessa ravintolalaskun taakse touhun syvimmän olemuksen: ”Rakastumme kiduttajiimme. Kun mieli luhistuu se tarrautuu. Hullu omaa loistavat mahdollisuudet saada toisen hullun peräänsä.”
− Tänne pitäisi hankkia mieshuoria työsuojelullisista syistä, tein aloitteen toimitusjohtajalle.
Hänen kolmikymmenvuotisen kännin sumentamissa aivoissaan se oli hyvä idea. Esitin myös anniskeluoikeuksien hankkimista Kuntaliiton ruokalaan. Suurin osa äijistä kuitenkin karkasi heti aamusta dokaamaan lähiseudun kapakoihin. Jos jostain käsittämättömästä syystä jollakin olisi asiaa tyypeille, tiedettäisiin ainakin mistä päin lähteä heitä herättelemään. Toimitusjohtaja piti tätäkin ideaani loistavana. Esiteltyään aloitteeni Kuntaliiton hallitukselle, se palkitsi hänet työkyvyttömyyseläkkeellä. Kun johtava alkoholisti oli lähtenyt kiertämään lyhyeksi jääneeksi loppuelämäkseen Helsingin ostareiden kuppiloita, alkoi koko hommasta tulla yhä pahemmin paskanmaku suuhun. Enää en edes jaksanut piiloutua naistenvessaan kuuntelemaan akkojen jorinoita. Hajukin oli siinä vessassa tyly. Porukalla oli maha kuralla. Jos psykosomatiikassa on järkeä, selittänee haju tämän tyhjäntoimittajasakin tilanteen. Minulle ei ikinä selvinnyt mitä Kuntaliitossa varsinaisesti tehtiin. Ainakaan minä en tehnyt muuta kuin nostin kohtalaista palkkaa. Hyvinvointivaltiota alettiin purkaa. Tajusin bileiden olevan hiipumassa. Laadin näkemästäni ja kokemastani luottamuksellisen muistion, jonka lähetin johtoryhmälle. Se tajusi välittömästi minun tehneen niin paljon palveluksia Kuntaliiton etujen ajamisessa, että vapautti minut työvelvollisuudesta. Muistion levittäminen luvattiin palkita loppuelämällä linnassa.
Muodon vuoksi minun täytyi käydä psykiatrin luona kognitiivisissa testeissä. Ne eivät kauan kestäneet. Kävi ilmi, että minulta puuttui keskeinen nykymaailmassa selviytymiseen tarvittava taito: en osannut piirtää ympyrää tavalla joka olisi tyydyttänyt länsimaista lääketiedettä. Psykiatri pani minut piirtämään sen yhä uudelleen ja uudelleen. Tulos ei muuttunut paremmaksi. Psykiatri totesi minun olevan työkyvytön. Hän kehotti minua olemaan hakematta enää uusia hommia. Puhuimme tässä suhteessa yhteistä kieltä, vaikka käsityksemme ympyrän syvimmästä olemuksesta eivät kohdanneetkaan. Kiitin kannustuksesta ja kävelin vapaana miehenä vapaaseen maailmaan. Taivas Helsingin yllä räjähti kultaisen kädenpuristuksen myötä marraskuun pimeydestä huhtikuun kiimaiseen valoon."
Pillerirannikon voi tilata täältä:
http://www.sammakko.com/kirjailijat/41.html
Put Your Skeletons In Prison
Hän kehottaa minau kirjoittamaan Rakkaudesta, samaan tapaan kuin vanhoissa runoissani. Voisin näyttää itsestäni toisen puolen joka tuntee ja välittää. Menen hämilleni. Onko minulla enää mitään toista puolta? Ehkä se löytyisi jos oikein raaputtaisi ja virittäytyisi tunnelmaan.
Palattuani luukkuumme katson ensin live streamia Dalai Laman puheesta Espoon jäähallissa. Hän jos kuka on Rakkauden asialla. Muuta ei hänen mukaansa tarvitse antaa kuin rakkautensa. Se riittää. Vaihdan puheen jälkeen Redtubiin, jossa neljä ranskalaista kyrpää työstää yhtä vittua. Ei ehkä ole homma ihan balanssissa, mutta näin me surkeat olennot huvitamme itseämme verkon erilaissa maastoissa.
Rakkaudesta on vaikea kirjoittaa uskottavasti, tuntuu koko käsite kuluneelta ja vanhanaikaiselta. Muttuvan planeeetan säätilojen alla pienet ja suuret hetket kiitävät liian nopeasti ohitsemme. Mutta ei meillä muutakaan ole kuin surkeat vähäpätöiset hetkemme. Ehkä valitsen itseni tästä lähtien edes jonkin aikaa hyväksi ihmiseksi, joka omalla tavallaan jakaa Rakkautta kuin automaatti Dalai Laman tapaan.
On se vähän kurjaa kun on kaahannut jo ties kuinka monta vuosikymmentä tämän huikaisevan kauniin sinisen planeetan pinnalla ja saa kuulla että ainoat hyvät tekstit ovat joskus leikkaa ja liimaa periaatteella tehdyt rakkausrunot. Tosin säkeet olivat omasta muistikirjastani, mutta sen kummemin kokonaisuutta ei ole suunnietltu, vaan se on syntynyt sattuman soittoa.
Elämä on täällä Helsingissä liian helppoa, liian mukavaa. Se panee unohtamaan kulahtuneen porvarillisen pakon omata jokin "projekti" jolla sanoa todellisuudesta enemmän kuin mitä lonkalta lähtee. Ehkä asian ajaa eilen postista hakemani HD-videokamera, jolla voi lähettää live streamia omista herkistä hetkistäni eri puolilta maailmaa, mitä ne "hetket" sitten ovatkaan. Jotenkin asioiden paneminen kirjaimiksi on tylsää, yksi kuva valehtelee enemmän kuin tuhat sanaa.
Mutta ei ole helppoa muillakaan täällä Pöxymäen ikuisilla kukkuloilla. Surkastuneen susikoiran omistajaa ei ole aikoihin näkynyt sen jälkeen kun poliisi haki häneltä tietokoneet pois. Mitä lie huijaribisnestä netin kautta hommasikaan? Ja talonmiehen vaimo on häpäissyt koko taloyhtiön raahamalla parisängyn roskiksen luo ja repimällä puukolla patjat säpäleiksi. Kuva oli päätynyt Helsingin Uutisiin, että tällä tapaa Pöxymäessä tällä kertaa.
Itse asiassa kun talonmies muutti työsuhdeasuntoon, ei mitään vaimoa kuulunut pakettiin, mutta jostain hän ilmestyi. Sen jälkeen vaimoke uhkaili taloyhtiön hallituksen jäseniä siihen malliin, että talonmiehen päivät uhaksivat päättyä Pöxymäessä lyhyeen. Talkkari on kovin masentunut vaimokkeensa skitsofreniasta, sen näkee kuulemma kaverin olemuskesta. (Itse en ole asiaa pohtinut, vaan pitänyt häntä jonkinmoisena hippiäisenä.) Eikä hän jaksa edes vähäisiä sivutoimisen talkkarin hommia hoitaa, vaikka on jo saanut viimeisen varoituksen. Vaimo on puolestaan saanut talkkariin lähestymiskiellon käräjäoikeudesta, mutta tulee kumminkin väkisin puukon kanssa kylään. Kaksi poliisipartiota oli ollut paikalla kun nainen oli sänkyjen viiltelyn jälkeen uhannut puukottaa muuta talonväkeä. Onneksi olin tuolloin Flow festareilla. Olisin kuitnekin mennyt uteliaisuuttani katsomaan ja alkanut uakomaan päätäni. Olisi saattanut hyvinkin tulla Morasta keuhkoon.
Kesä alkaa väistämättä kaartua syksyyn. Iltaisin voi tuntea syksyn henkäyksen ilmassa kulkiessani koiran kanssa ylikypsän kesän maisemia. Koko pitkän kuuman kesän olen ollut pari tuntia päivässä Roope-koiran kanssa maastossa. Lisäksi olen käynyt kuntosalilla ahkeraan. Niin paljon olen siellä mm. säkkiä hakannut, että aloitan syksyllä nyrkkeilytreenit Tapanilan Erässä. Fillarillakin olen ajellut aina Vuosaarta ja Myyrmäkeä myöten. Olen nähnyt rikkinäisen peltilehmän retaleen, joka jäi Miina Äkkijyrkältä kun hänet häädettiin Uutelan tilalta. Ja Kannelmäessä olen nähnyt vasta avatun Suomen suurimman Prisman.
Tällä hetekellä tuntuu, että syksyn hongkongit, macaot, hanoit ja bangkokit eivät pysty olennaisesti enempää tarjoamaan. Mutta kun ei odota mitään, niin yleensä rentous tekee reissusta mukavan. Jaksaa mennä paikkoihin ja myös pysytellä niistä pois. Ja tapaa kaikenlaisilla tekosyillä reissussa olevaa porukkaa, paikallisiakin tapaa. Mutta kun joulu tulee, olisipa jälleen lunta ja pakkasta, olen jo takaisin koiran kanssa kulkemassa Pöxymäen alapuolista laaksoa. Ehkä minulla on tarjota tuolloin Rakkauden asenne, jonka Pomoni hyväksyy evästäessän minua näissä ilmaisutaidon perimmäisissä kysymyksissä.
Palattuani luukkuumme katson ensin live streamia Dalai Laman puheesta Espoon jäähallissa. Hän jos kuka on Rakkauden asialla. Muuta ei hänen mukaansa tarvitse antaa kuin rakkautensa. Se riittää. Vaihdan puheen jälkeen Redtubiin, jossa neljä ranskalaista kyrpää työstää yhtä vittua. Ei ehkä ole homma ihan balanssissa, mutta näin me surkeat olennot huvitamme itseämme verkon erilaissa maastoissa.
Rakkaudesta on vaikea kirjoittaa uskottavasti, tuntuu koko käsite kuluneelta ja vanhanaikaiselta. Muttuvan planeeetan säätilojen alla pienet ja suuret hetket kiitävät liian nopeasti ohitsemme. Mutta ei meillä muutakaan ole kuin surkeat vähäpätöiset hetkemme. Ehkä valitsen itseni tästä lähtien edes jonkin aikaa hyväksi ihmiseksi, joka omalla tavallaan jakaa Rakkautta kuin automaatti Dalai Laman tapaan.
On se vähän kurjaa kun on kaahannut jo ties kuinka monta vuosikymmentä tämän huikaisevan kauniin sinisen planeetan pinnalla ja saa kuulla että ainoat hyvät tekstit ovat joskus leikkaa ja liimaa periaatteella tehdyt rakkausrunot. Tosin säkeet olivat omasta muistikirjastani, mutta sen kummemin kokonaisuutta ei ole suunnietltu, vaan se on syntynyt sattuman soittoa.
Elämä on täällä Helsingissä liian helppoa, liian mukavaa. Se panee unohtamaan kulahtuneen porvarillisen pakon omata jokin "projekti" jolla sanoa todellisuudesta enemmän kuin mitä lonkalta lähtee. Ehkä asian ajaa eilen postista hakemani HD-videokamera, jolla voi lähettää live streamia omista herkistä hetkistäni eri puolilta maailmaa, mitä ne "hetket" sitten ovatkaan. Jotenkin asioiden paneminen kirjaimiksi on tylsää, yksi kuva valehtelee enemmän kuin tuhat sanaa.
Mutta ei ole helppoa muillakaan täällä Pöxymäen ikuisilla kukkuloilla. Surkastuneen susikoiran omistajaa ei ole aikoihin näkynyt sen jälkeen kun poliisi haki häneltä tietokoneet pois. Mitä lie huijaribisnestä netin kautta hommasikaan? Ja talonmiehen vaimo on häpäissyt koko taloyhtiön raahamalla parisängyn roskiksen luo ja repimällä puukolla patjat säpäleiksi. Kuva oli päätynyt Helsingin Uutisiin, että tällä tapaa Pöxymäessä tällä kertaa.
Itse asiassa kun talonmies muutti työsuhdeasuntoon, ei mitään vaimoa kuulunut pakettiin, mutta jostain hän ilmestyi. Sen jälkeen vaimoke uhkaili taloyhtiön hallituksen jäseniä siihen malliin, että talonmiehen päivät uhaksivat päättyä Pöxymäessä lyhyeen. Talkkari on kovin masentunut vaimokkeensa skitsofreniasta, sen näkee kuulemma kaverin olemuskesta. (Itse en ole asiaa pohtinut, vaan pitänyt häntä jonkinmoisena hippiäisenä.) Eikä hän jaksa edes vähäisiä sivutoimisen talkkarin hommia hoitaa, vaikka on jo saanut viimeisen varoituksen. Vaimo on puolestaan saanut talkkariin lähestymiskiellon käräjäoikeudesta, mutta tulee kumminkin väkisin puukon kanssa kylään. Kaksi poliisipartiota oli ollut paikalla kun nainen oli sänkyjen viiltelyn jälkeen uhannut puukottaa muuta talonväkeä. Onneksi olin tuolloin Flow festareilla. Olisin kuitnekin mennyt uteliaisuuttani katsomaan ja alkanut uakomaan päätäni. Olisi saattanut hyvinkin tulla Morasta keuhkoon.
Kesä alkaa väistämättä kaartua syksyyn. Iltaisin voi tuntea syksyn henkäyksen ilmassa kulkiessani koiran kanssa ylikypsän kesän maisemia. Koko pitkän kuuman kesän olen ollut pari tuntia päivässä Roope-koiran kanssa maastossa. Lisäksi olen käynyt kuntosalilla ahkeraan. Niin paljon olen siellä mm. säkkiä hakannut, että aloitan syksyllä nyrkkeilytreenit Tapanilan Erässä. Fillarillakin olen ajellut aina Vuosaarta ja Myyrmäkeä myöten. Olen nähnyt rikkinäisen peltilehmän retaleen, joka jäi Miina Äkkijyrkältä kun hänet häädettiin Uutelan tilalta. Ja Kannelmäessä olen nähnyt vasta avatun Suomen suurimman Prisman.
Tällä hetekellä tuntuu, että syksyn hongkongit, macaot, hanoit ja bangkokit eivät pysty olennaisesti enempää tarjoamaan. Mutta kun ei odota mitään, niin yleensä rentous tekee reissusta mukavan. Jaksaa mennä paikkoihin ja myös pysytellä niistä pois. Ja tapaa kaikenlaisilla tekosyillä reissussa olevaa porukkaa, paikallisiakin tapaa. Mutta kun joulu tulee, olisipa jälleen lunta ja pakkasta, olen jo takaisin koiran kanssa kulkemassa Pöxymäen alapuolista laaksoa. Ehkä minulla on tarjota tuolloin Rakkauden asenne, jonka Pomoni hyväksyy evästäessän minua näissä ilmaisutaidon perimmäisissä kysymyksissä.
8/17/2011
Mikhail Baryshnikov "In Paris"
Yli 10 vuoteen en ollut käynyt teatterissa, joten maailmankaikkeus päätti kunnioittaa tätä ankaralla Helsinkiä piiskanneella troopppisella sadekuurolla. Korjaamolle oli kertynyt tätä pahamaineista "kylddyyriväkeä" pilvin pimein. Oli mm. YLE:n kulttuuritoimittaja Aromaa joka ennen esitystä nuoleskeli apinan tavoin jotakin entistä tanssijaa, joka oli tehnyt uraa myös Nykissä. Ja sitten tämä joviaali Ruben Stiller, jolla on kauhea, suorastaan järkyttävä möhömaha. Näin ollen toivon ettei Mattiesko Hytönen ota häntä kynsiinsä. Monta muutakin oli mutta en minä ala niistä pitämään lukua.
Korjaamon pomo Grunstein hääräsi edestakaisin innostuneena kuin pikkupoika. Ja sitten polkaistiin käyntiin Juhlaviikkojen tapaus "In Paris" näytelmä, jossa toisessa pääosassa on entinen maailmanluokan parkettien partaveitsi Mikhail Baryshnikov. No olihan se taidetta, täytyy tunnustaa. Halpoja kikkojakin toki yleisön nuoleskelemiseksi ohjaaja Dmitri Krymov käytti. Baryshnikovin takki kun tipahti aina naulasta kerta kerran perään ja duracellkoira päästi kuset lavalle. Kultturitantat hörisivät yhtä tyhminä ja mistään mitään tajuamattomina kuin aina ennenkin. Samanlainen tunnelma kuin laitoskulttuurin yleisössä vallitsi Stalinin aikaan Neuvostoliiton kommunistisen puolueen kokouksissa. Jokainen halusi nauraa pisimpään, tapuuttaa lujemmin ja kauemmin kuin muut.
Näytelmässä valkokaartin kenraali oli ajutunut asumaan Pariisin (lempikaupunkini Venetsian ja Tukholman ohella Euroopassa) Passyyn. Siellä hän tapasi tarjoilijattaren, jonka kanssa päätyi pehkuihin. Sitten kenraali kuoli yhtä äkkiä metrossa ja nainen jäi yksin. Sen pituinen se.
Minusta ei tullut teatteritaiteen ystävää. Se on liian hidasta ja vanhaan klisheiseen muotokieleen takertunutta. Lisäksi laitosteatteri, orkesterit, ooppera vievät lähes kaikki valtion taiderahat. Eli me hyvät ja kiltit veronmaksajat kustannamme tämän kulurakenteeltaan mahdottoman kalliin horotoilemisen näyttämöllä, joka häviää telkulle ja leffoille 100-0.
"In Paris" lähtee Helsingistä kiertämään maailmaa. Siitä odotetaan vuoden tapausta. No eipä ole hääpösti teatterin tila tässä sähköisessä dolby surround todellisuddessa.
Nappasin Korjaamolta matkaan tulevan Taiteiden yön ohjelman. Aion ottaa osaa seuraaviin juttuihin:
1) käydä Pelastusarmeijan museossa Mikonkadulla (en ole ollut tietoinen sen olemassaolosta)
2) mennä katsomaaan Kino Engeliin Helsinki-aiheisia vanhoja dokumenttielokuvia
3) kuuntelmaan urkujen soittoa Saksalaiseeen kirkkoon
Olen laskenut aikataulut tarkkaan; ehdin himaan katsomman kympin uutiset ja käyttämään koiran iltapisulla.
Koska minut on viime aikoina meinattu kulttuurilla tappaa (3 päivää Flow festareilla ja eilen "In Paris" Korjaamolla) jätän tulevan Helsinki Reggae festivaalin väliin, vaikka reggae on minulle läheisintä musaa ja kultturia. Keskityn koiran kanssa kävelemiseen, kuntosaliin, fillarointiin ja Tapanilan Erän nyrkkeilytreeneihin ennen marraskuussa starttaavaa Kaakkois-Aaasian turneeta.
Lähettänyt jussi apila klo 0.41
Kohteen lähettäminen sähköpostitse Bloggaa tästä! Jaa Twitteriin Jaa Facebookiin Jaa Google Buzziin
Tunnisteet: InParis InparisKorjaamolla MikhailBaryshnikov kulttuuritantat RubenStiller JonneAromaa taiteidenyö teatteri valtionkultuurimäärärahat reggae
Korjaamon pomo Grunstein hääräsi edestakaisin innostuneena kuin pikkupoika. Ja sitten polkaistiin käyntiin Juhlaviikkojen tapaus "In Paris" näytelmä, jossa toisessa pääosassa on entinen maailmanluokan parkettien partaveitsi Mikhail Baryshnikov. No olihan se taidetta, täytyy tunnustaa. Halpoja kikkojakin toki yleisön nuoleskelemiseksi ohjaaja Dmitri Krymov käytti. Baryshnikovin takki kun tipahti aina naulasta kerta kerran perään ja duracellkoira päästi kuset lavalle. Kultturitantat hörisivät yhtä tyhminä ja mistään mitään tajuamattomina kuin aina ennenkin. Samanlainen tunnelma kuin laitoskulttuurin yleisössä vallitsi Stalinin aikaan Neuvostoliiton kommunistisen puolueen kokouksissa. Jokainen halusi nauraa pisimpään, tapuuttaa lujemmin ja kauemmin kuin muut.
Näytelmässä valkokaartin kenraali oli ajutunut asumaan Pariisin (lempikaupunkini Venetsian ja Tukholman ohella Euroopassa) Passyyn. Siellä hän tapasi tarjoilijattaren, jonka kanssa päätyi pehkuihin. Sitten kenraali kuoli yhtä äkkiä metrossa ja nainen jäi yksin. Sen pituinen se.
Minusta ei tullut teatteritaiteen ystävää. Se on liian hidasta ja vanhaan klisheiseen muotokieleen takertunutta. Lisäksi laitosteatteri, orkesterit, ooppera vievät lähes kaikki valtion taiderahat. Eli me hyvät ja kiltit veronmaksajat kustannamme tämän kulurakenteeltaan mahdottoman kalliin horotoilemisen näyttämöllä, joka häviää telkulle ja leffoille 100-0.
"In Paris" lähtee Helsingistä kiertämään maailmaa. Siitä odotetaan vuoden tapausta. No eipä ole hääpösti teatterin tila tässä sähköisessä dolby surround todellisuddessa.
Nappasin Korjaamolta matkaan tulevan Taiteiden yön ohjelman. Aion ottaa osaa seuraaviin juttuihin:
1) käydä Pelastusarmeijan museossa Mikonkadulla (en ole ollut tietoinen sen olemassaolosta)
2) mennä katsomaaan Kino Engeliin Helsinki-aiheisia vanhoja dokumenttielokuvia
3) kuuntelmaan urkujen soittoa Saksalaiseeen kirkkoon
Olen laskenut aikataulut tarkkaan; ehdin himaan katsomman kympin uutiset ja käyttämään koiran iltapisulla.
Koska minut on viime aikoina meinattu kulttuurilla tappaa (3 päivää Flow festareilla ja eilen "In Paris" Korjaamolla) jätän tulevan Helsinki Reggae festivaalin väliin, vaikka reggae on minulle läheisintä musaa ja kultturia. Keskityn koiran kanssa kävelemiseen, kuntosaliin, fillarointiin ja Tapanilan Erän nyrkkeilytreeneihin ennen marraskuussa starttaavaa Kaakkois-Aaasian turneeta.
Lähettänyt jussi apila klo 0.41
Kohteen lähettäminen sähköpostitse Bloggaa tästä! Jaa Twitteriin Jaa Facebookiin Jaa Google Buzziin
Tunnisteet: InParis InparisKorjaamolla MikhailBaryshnikov kulttuuritantat RubenStiller JonneAromaa taiteidenyö teatteri valtionkultuurimäärärahat reggae
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
