Put Your Skeletons In Prison

Hän kehottaa minau kirjoittamaan Rakkaudesta, samaan tapaan kuin vanhoissa runoissani. Voisin näyttää itsestäni toisen puolen joka tuntee ja välittää. Menen hämilleni. Onko minulla enää mitään toista puolta? Ehkä se löytyisi jos oikein raaputtaisi ja virittäytyisi tunnelmaan.

Palattuani luukkuumme katson ensin live streamia Dalai Laman puheesta Espoon jäähallissa. Hän jos kuka on Rakkauden asialla. Muuta ei hänen mukaansa tarvitse antaa kuin rakkautensa. Se riittää. Vaihdan puheen jälkeen Redtubiin, jossa neljä ranskalaista kyrpää työstää yhtä vittua. Ei ehkä ole homma ihan balanssissa, mutta näin me surkeat olennot huvitamme itseämme verkon erilaissa maastoissa.

Rakkaudesta on vaikea kirjoittaa uskottavasti, tuntuu koko käsite kuluneelta ja vanhanaikaiselta. Muttuvan planeeetan säätilojen alla pienet ja suuret hetket kiitävät liian nopeasti ohitsemme. Mutta ei meillä muutakaan ole kuin surkeat vähäpätöiset hetkemme. Ehkä valitsen itseni tästä lähtien edes jonkin aikaa hyväksi ihmiseksi, joka omalla tavallaan jakaa Rakkautta kuin automaatti Dalai Laman tapaan.

On se vähän kurjaa kun on kaahannut jo ties kuinka monta vuosikymmentä tämän huikaisevan kauniin sinisen planeetan pinnalla ja saa kuulla että ainoat hyvät tekstit ovat joskus leikkaa ja liimaa periaatteella tehdyt rakkausrunot. Tosin säkeet olivat omasta muistikirjastani, mutta sen kummemin kokonaisuutta ei ole suunnietltu, vaan se on syntynyt sattuman soittoa.

Elämä on täällä Helsingissä liian helppoa, liian mukavaa. Se panee unohtamaan kulahtuneen porvarillisen pakon omata jokin "projekti" jolla sanoa todellisuudesta enemmän kuin mitä lonkalta lähtee. Ehkä asian ajaa eilen postista hakemani HD-videokamera, jolla voi lähettää live streamia omista herkistä hetkistäni eri puolilta maailmaa, mitä ne "hetket" sitten ovatkaan. Jotenkin asioiden paneminen kirjaimiksi on tylsää, yksi kuva valehtelee enemmän kuin tuhat sanaa.

Mutta ei ole helppoa muillakaan täällä Pöxymäen ikuisilla kukkuloilla. Surkastuneen susikoiran omistajaa ei ole aikoihin näkynyt sen jälkeen kun poliisi haki häneltä tietokoneet pois. Mitä lie huijaribisnestä netin kautta hommasikaan? Ja talonmiehen vaimo on häpäissyt koko taloyhtiön raahamalla parisängyn roskiksen luo ja repimällä puukolla patjat säpäleiksi. Kuva oli päätynyt Helsingin Uutisiin, että tällä tapaa Pöxymäessä tällä kertaa.

Itse asiassa kun talonmies muutti työsuhdeasuntoon, ei mitään vaimoa kuulunut pakettiin, mutta jostain hän ilmestyi. Sen jälkeen vaimoke uhkaili taloyhtiön hallituksen jäseniä siihen malliin, että talonmiehen päivät uhaksivat päättyä Pöxymäessä lyhyeen. Talkkari on kovin masentunut vaimokkeensa skitsofreniasta, sen näkee kuulemma kaverin olemuskesta. (Itse en ole asiaa pohtinut, vaan pitänyt häntä jonkinmoisena hippiäisenä.) Eikä hän jaksa edes vähäisiä sivutoimisen talkkarin hommia hoitaa, vaikka on jo saanut viimeisen varoituksen. Vaimo on puolestaan saanut talkkariin lähestymiskiellon käräjäoikeudesta, mutta tulee kumminkin väkisin puukon kanssa kylään. Kaksi poliisipartiota oli ollut paikalla kun nainen oli sänkyjen viiltelyn jälkeen uhannut puukottaa muuta talonväkeä. Onneksi olin tuolloin Flow festareilla. Olisin kuitnekin mennyt uteliaisuuttani katsomaan ja alkanut uakomaan päätäni. Olisi saattanut hyvinkin tulla Morasta keuhkoon.

Kesä alkaa väistämättä kaartua syksyyn. Iltaisin voi tuntea syksyn henkäyksen ilmassa kulkiessani koiran kanssa ylikypsän kesän maisemia. Koko pitkän kuuman kesän olen ollut pari tuntia päivässä Roope-koiran kanssa maastossa. Lisäksi olen käynyt kuntosalilla ahkeraan. Niin paljon olen siellä mm. säkkiä hakannut, että aloitan syksyllä nyrkkeilytreenit Tapanilan Erässä. Fillarillakin olen ajellut aina Vuosaarta ja Myyrmäkeä myöten. Olen nähnyt rikkinäisen peltilehmän retaleen, joka jäi Miina Äkkijyrkältä kun hänet häädettiin Uutelan tilalta. Ja Kannelmäessä olen nähnyt vasta avatun Suomen suurimman Prisman.

Tällä hetekellä tuntuu, että syksyn hongkongit, macaot, hanoit ja bangkokit eivät pysty olennaisesti enempää tarjoamaan. Mutta kun ei odota mitään, niin yleensä rentous tekee reissusta mukavan. Jaksaa mennä paikkoihin ja myös pysytellä niistä pois. Ja tapaa kaikenlaisilla tekosyillä reissussa olevaa porukkaa, paikallisiakin tapaa. Mutta kun joulu tulee, olisipa jälleen lunta ja pakkasta, olen jo takaisin koiran kanssa kulkemassa Pöxymäen alapuolista laaksoa. Ehkä minulla on tarjota tuolloin Rakkauden asenne, jonka Pomoni hyväksyy evästäessän minua näissä ilmaisutaidon perimmäisissä kysymyksissä.