Kuntaliitto Memories from "Pillerirannikko"

Nyt kun Suomen kepulaisiin liian pitkään turvanneet silppukunnat viedään teuraalle, ja Kuntaliiton umpikepulainen piipittäjä Timo Kietävinen yrittää vielä epätoivon vimmalla jatkaa Kuntaliitossa ilmanaikaista hokemistaan, että kunnilta ei saa leikata stadilaisten rahoja, on paikallaan tehdä muutama huomio noista oman aikamme Kuntaliiton stalinisteista. Kietäväinen hankkiutui pelinpolitiikalla kuntien keskusjärjestöön aikoinaan koska pelkäsi putoavansa eduskunnasta olemattomien näyttöjensä vuoksi. Kuntaliitossa tämä savolainen tolvana pantiin vahtimaan kuntien raha-asiota sillä seurauksella, että suurin osa niistä on jo aikoja ollut käytännössä konkassa. Kietäväinen on ollut siinä mielessä hyvä mies meidän rehellisten veronmaksajien kannalta, että hänen täydellinen osaamattomuutensa on jouduttanut kepulaisten silppukuntien tuhoa, kun ne ovat uskoneet hänen kykenevän hokemalla "kunnilta ei saa leikata" - mantraansa suojelemaan niitä tuholta.

Kietäväisen olisi koko hänen Kuntaliitto ajan voinut korvata automaatti, joka olisi jokaisen asian yhteydessä kuuluttanut: "Kunnille lisää, kunnilta ei mitään pois, silppukunnat säilytettävä". Onneksi Kepu ajoi itsensä viime vaaleissa pienimmäksi oppisitiopuolueeksi josta ei enää tarvitse välittää. Kokomus ja demarit voivat nyt tehdä silppukunnista epöröimättä silppua. Kietäväinen päätyy muiden maamme talouden tyrineiden tavoin onneksi nahkurin orsille kaikista niistä miljardeista joita hän Kepun nimissä on kupannut Suomen ydinalueilta elinkelvottomien silppukuntien pystyssä pitämiseen.

Kietäväinen on ympäröinyt itsensä Kuntaliitossa stalinisteille tyypilliseen tapaan samanmielisillä perseennuolijoilla. Tässä rivossa näytelmässä Kietäväisen ympäröineeltä hovilta unohtui, että maailma muuttui ja nyt he ovat peloissaan kuin pupujussit. Tähän mielistelyyn ihastumisen syntiin ei tosin ole syytön Kuntaliiton nykyinen toimistusjohtaja Kari-Pekka Mäki-Lohiluomakaan. Kun hän menee talon ruokalaan nöyristelijöitä roikkuu pilvin pimein hänen perässään. Eikä hänkään ole kyennyt näkemään imarteluihin antautuneena Kuntaliiton tuhoisaa vaikutusta Suomen yhteiskuntaan ja talouteen.

Kietäväinen haisi muistaakseni aina hieltä ja pelasi lakkaamatta poliitista peliään oman asemansa turvaamiseksi, sillä kaiketi hän itsekin ymmärsi oman osaamattomuutensa talouden ja myös kuntatalouden asioissa. Kietäväinen on kotoisin jostakin Savosta, ja on kuulemma viime vuosina pummannut veronmaksajien fyrkkaa jonkin ortodoksisen hökötyksen pystyttämiseen umpikieroille savolaismaille.

Suomalaisissa isoissa yrityksissä ja julkisen sektorin byrokratioissa on vakava keskijohdon paisuminen ja sitä kautta byrokratian räjähtäminen taivaisiin. Kietäväisenkin ympäröi Kuntaliitossa häntä kaikin tavoin mielistelevä pikkupomojen kaarti: on kuin Nokiassa (toisessa Kepulaisin opein tuhoon johdetussa superbyrokratiassa) manageria, managerin manageria, päällikköä, vice presidenttiä, presidenttiä, projektipäällikköä, tietoturvapomoa, hr-johtajaa jne jne. Nämä kehittävät ympärilleen valtavan määrän hallintoa, palavereja, kokouksia, toimimattomia prosesseja sekä toimintalupakulttuuria estäen ideoiden kehittämisen ja järkevän työn tekemisen. Asiantuntijatasolla, siellä missä ideat muhivat ja missä kuntien etia tulisi ajaa suoritetaan kerran vuodessa isot YT-neuvottelut, minkä seurauksena parhaat ideanikkarit ja huippuasiantuntijat vaihtavat firmaa. Toimitusjohtajatasolla ja hallituksessa ei toiminnasta ymmärretä hölkäsen pöläystä. Lopputuloksena on firman (Nokian/Kuntaliiton) tukehtuminen ja lopulta kaikkien jääminen työttömäksi. So long, ei tule ikävä kumpaakaan...

Eikä tämä analyysipoikanen koske ainoastaan Nokiaa tai Kuntaliittoa vaan koko Suomea. Meillä on jalassa ilmassa leijuva todellisuuden tajun kadottanut (tarkasti ottaen, ei sitä ole koskaan ollutkaan) Suomi-konsernin "konsensus" johto ja sen alla hillitön toisten työllä ja verovaroilla elävä byrokratia jonka tehtävä on nykytilan säilytys ja omien etujen turvaaminen "veto"-oikeuksien avulla. Pohjalla yhä oheneva kerros tuottavaa työtä tekeviä, joiden selkänahasta kaikki yritetään repiä. EIkä kukaan kanna vastuuta mistään. Elvytys on vienyt tilannetta huonompaan suuntaan kun se kohdistunut kotimaan suljetun sektorin suojatyöpaikkoihin julkisella, finanssi- ja kiinteistösektoreilla.

Jostakin syystä kuitenkin pari Kuntaliiton tyhjäntoimittajaa päätyi Savon sijaan Kuntaliitosta kaupunginjohtajiksi Varsinais-Suomeen. Itse olen syyllinen siihen, että Matti Rasila valittiin ilman mitään järkevää syytä Salon kaupunginjohtajaksi. Kirjoitin hänelle pari puhetta ja ne saivat täysdorkat salolaiset valitsemaan hänet kaupunkinsa johtajaksi harvinaisen älykkäänä ja osaavana miehenä. Rasila ei kykene syvälliseen eikä laajaan ajatteluun, tietää jokainen vähänkin enemmän hänen kanssaan tekemisissä ollut. Hän haisi kuin huora matkojen päähän halvalta Old Spice partavedeltä. Kun kuulin hänen valinnastaan, olin varma kuntien olevan tiensä päässä kun ei kerran kunnollisempaa kaupunginjohtajaa löytynyt Suomesta. Salossa hän hoki fraasejaan, Nokia toi rahat kaupungin kirstuun, eikä edes hän kyennyt täydellisenä nollana munaamaan asian tilaa.

Kepu valitsi kaiken älyttömyyden huipuksi Matti Rasilan kuntien toimintaa kehittäneen Paras-hankkeen johtoon. Jokainen Rasilan tuntenut tiesi ettei siitä mitään tulisi. Vaikka tyyppi puhui tapansa mukaisesti taukoamatta, eli puhetta tuli kuin porolta paskaa, kunnat jatkoivat kurjistumistaan, eikä Paras-hanke mitenkään parantanut niiden huonoa jamaa. Rasila on jo eläkkeellä, mutta "Yksinkertaisissa ihmisissä" on pakko kuvata hänen luihua, mielistelemään syntynyttä sahköjänis- olemustaan. Se on kuva suomalaisesta Zeligistä, joita hyvinvointivaltion kultakausi synnytti ja jotka ovat katomassa sen myötä ilman että kukaan heitä enää muistaa. He saavat ansaitsemansa historian unohduksen.

Mukana on toki myös samalta suunnalta nykyinen Lohjan kaupunginjohtaja Simo Juva, vanha kommari joka istui masentuneena kopissaan Kuntaliitossa vuositolkulla tekemättä yhtään mitään. Hän oli täysin hajuton ja mauton tolvana. Koska hän oli lahjakkaan isän lahjaton poika riitti hänellekin kuitenkin Kekkoslovakin peruina nostetta. Koulupolitiikan höpisijänä kukaan ei oikein ymmärtänyt hänen messageaan. Hänen mukaansa oppimistulokset eivät kärsi vaikka kaikki koulun oppilaat lyödään samaan karsinaan. Tämä oli kunnan isien taloudelliseen ahdinkoon tervetullutta ilosanomaa. Niinpä hänet valittiin lopulta kähmäisten vaiheiden jälkeen Lohjan kaupunginjohtajaksi. Jokainen joka tunsi hänet nauroi partaansa saatuaan asian tietoonsa. Kuntien tila oli nyt nimittäin niin heikko että johtajaksi oli otettava kuka tahansa minimivaatimukset täyttävä. Tolkun väki ei niiden johtamiseen ole enää aikoihin lähtenyt. Tästä syystä Lohjan oli otettava kaupunginisäkseen tämä vanha stallari.

Ja niin monta muutakin on, joista olisi hyvä muistella. Katsotaan nyt milloin ja missä muodossa "Yksinkertaiset ihmiset" saadaan maailmalle. Mutta teoksessani "Pillerirannikko" kuvasin omasta näkökulmastani tuota hulvatonta veronmaksajien rahojen tuhlaamista ja pöllimistä Kuntaliitossa näin, ja lisää kovempaa kamaa tulee, mä takaan sen:

"Upeasta säästä huolimatta makaan petissä selälläni sisällä. Katson kattoon ja mietin Suomea ja entistä elämääni. Siitä on jo kauan kun lopetin työni suomalaisen hyvinvointiyhteiskunnan parhaaksi. Lintukodon romuttuminen on väistämätön prosessi, eikä sen puolustamisessa enää rivakkakaan lapiointi auta. Suomi on viipale EU:ta, joka on viime kädessä eliitin lauantaiklubi. Eliitin suunnitelmissa EU:n toisinajattelevat kansalaiset kurjistuvat tai pakenevat Thaimaahan. Talouden kilpailukykyä mittaavat mittarit nostavat Suomen maailman kärkeen. Mutta kaikista ihmisistä ei ole kaikkeen. Kaikista ei ole telakan hitsareiksi tai sellukattilan lämmittäjiksi, ei edes akateemiselle uralle. Monet eivät kykene vastaamaan koveneviin vaatimuksiin. Heistä tulee rikkinäisiä koneita. Suvussa esiintynyt juoppous ja hulluus aiheuttivat geeniperimääni vinouman. Se koski suhdettani maailmaan ja sen ihmisiin. Koulussa olin motivoitumaton, enkä uhrannut sille kuin minimimäärän energiaa. Ylioppilaskirjoituksiin valmistauduin opiskelemalla italiaa. Koulut ja yliopistot tuli kuitenkin käytyä ilman sen suurempia vaivoja kuin krooninen rakkovika. Henry Miller kirjoittaa kusseensa usein ja pitkään. Se on hänen mukaansa merkki poikkeuksellisesta lahjakkuudesta. Nuorena tein kaikenlaisia kesätöitä, eikä se vielä tuntunut poikkeuksellisen hankalalta. Kun vertailukohdat puuttuivat, pidin suhdettani työhön normaalina. Ensimmäiset ongelmat ilmaantuivat päästyäni yliopiston sosiologian laitokselle tutkijaksi. Epäilin salaliittojen ympäröivän minua enkä todennäköisesti ollut väärässä. Nykyäänkin sama meno jatkuu näissä yliopistoiksi kutsutuissa ongelmajätteen loppusijoituspaikoissa. Tohtoreiksi kutsutut tomppelit tappelevat apurahoista, koska kukaan ei kaipaa heitä kunnon töihin. Vaikeinta minulle oli vapaa kanssakäyminen työkavereiden kanssa. Välttelin yhteisiä kahvihetkiä. En osannut olla niissä luontevasti, jännittämättä ja vittuilematta. Olin varma, että johtoporras suhtautui minuun vihamielisesti. Paranoia oli minulle ominaista myös työskennellessäni Kuntaliitto-nimisessä mielisairaalassa, jossa paskalla käyminen kuului päivän tärkeimpiin tehtäviin. Tunsin riittämättömyyttä ja pelkäsin potkuja. Tämä johti pakonomaiseen ylisuorittamiseen. Kokouksissa minulle muodostui asenteeksi taistelu tai pako. Joskus olin yliaggressiivinen. Useimmiten yritin muuttua näkymättömäksi. Joskus jopa kuvittelin onnistuneeni siinä. Aloin voida yhä huonommin. Pahaa oloa lääkitsin kossuvissyllä. Lopulta aloin juoda myös työaikana. Koska valvontaa ei ollut ja muutkin joivat, saatoin jatkaa tätä peliä useamman vuoden. Lopulta olin todella huonossa kunnossa. Alkoholismini oli akuutissa vaiheessa. Välistä katosin katkolle parantoloihin. Töissä kestin napostelemalla suuret määrät rauhoittavia lääkkeitä. Halusin päästä pois. Soitin työvoimatoimistoon ja kysyin saanko ansiosidonnaista, jos sanon itseni irti. Siellä kehotettiin pyrkimään tavoitteellisesti siihen, että työnantaja irtisanoisi minut. Aloin puhella uhkaavasti pomolleni. Kehotin häntä sanomaan minut saneerauksen yhteydessä irti. Päätin jatkaa systemaattista henkistä painostusta niin pitkään, että viesti menisi perille. Lähetin pomoille sähköpostia, jossa uhkasin tulevani riehumaan, jos asiat eivät etene haluamallani tavalla. Tiesin kyseenalaisista konsulttipalkkioista, jotka vaihtoivat kokoushuoneiden hämärissä omistajaansa. Koska en saanut pientä siivua sivusta, uhkasin laittaa asiasta keräämäni evidenssin yleiseen jakeluun. Bluffaaminen on helppoa, kun tietää vastapuolen minimoivan riskit varmuuden vuoksi. Toki he tiesivät kuuluvansa veljeskuntaan, joka napsii kansalaisten rahoista osuutensa tavalla tai toisella salaisille pankkitileilleen veroparatiiseihin. Näitä tahoja meillä riittää, on riittänyt ja tulee aina riittämään. Heidän kannaltaan ei ollut mitään järkeä nostaa asiasta hälyä. Kaltaisiani sosiaalisia väärinpelureita, joilla ei ole itsesuojeluvaistoa on hankala käsitellä. Tajutessani systeemin heikkouden innostuin lisää. Laadin lehdistötiedotteita ja lähetin ne ilman valtuuksia. Kirjoittelin juttuja, joissa annoin enemmän kuin suoraan ymmärtää hallintoväen ainoastaan näyttelevän työntekoa loputtomissa palavereissaan. Tulosjohtamiskokouksissa kävin nauramassa tulosmittareita miettineille osallistujille niin monesti, että minua pyydettiin olemaan osallistumatta kokouksiin. Eikä mittareista ole tullut valmiita vieläkään, vaikka palavereita pidetään edelleenkin aamusta iltaan. Kukaan ei halunnut enää työskennellä kanssani. Aloin soitella Kuntaliiton laskuun tuntikausia kestäviä kaukopuheluita Amerikkaan. Minulla oli Nykissä kimuli Park Avenuella. Laskuerittelyn mukaan onnistuin soittamaan kuukaudessa useammalla tuhannella eurolla. Aika hyvin, mietin raaputtaessani nimikirjoitukseni erittelyn alle. Kukaan ei uskaltanut kiinnittää asiaan huomiota. Ja viuluthan maksoi Suomen kansa, eivät kuntaliittolaiset. Piikki oli avoin. Matkustin Kuntaliiton rahoilla useammankin kerran seksilomalle New Yorkiin. Vastineeksi räpsin kuvia pilvenpiirtäjistä, jotka näyttivät hyviltä liiton lehdessä. Oheen keksin omasta päästäni haastatteluja New Yorkin ja New Jerseyn kuntapampuista. Vaikka en lopulta käynyt työpaikalla kuin satunnaisesti, ei kukaan tullut sanomaan mitään. Kellokortissa minulla oli pysyvästi koodi ”matka ulos”. Työtovereistani oli mukavaa kun en häiriköinyt heidän tyhjäntoimittamistaan. Mutta pikkujouluun menin enkelipölyn nostattamassa euforiassa. Mukaani maksoin Helsingin pahamaineisimman lady dominan, jonka kanssa vedin poskivalssia. Poliittisin perustein nimitetyt kehäraakit katsoivat kauhuissaan alamaailman tulleen sekoittamaan ylevähenkiset bileet. Runonlausuntaesityksen torpedoin vittuilemalla runoesiintyjälle. Runoilijan poistuttua itkien tulivat muutamat työkaverit ilmaisten paukkujen innoittamina kiittämään, että huuteluni oli esityksen parasta antia. Myöhemmin talousosasto lähetti laskun maksamatta jääneistä illalliskorteista ja kiintiön ylittäneistä juomista, meilasin vastineen: En maksa mitään. Ohjelma oli surkea, porukat kännissä ja ruokaa en edes muista syöneeni.

Jouduin puhumaan ihmisille koulutustilaisuuksissa ympäri Suomea. Minua vitutti niin raskaasti, että saarnasin sisältöä jossa juoni poikkeuksetta meni näin: Tämä julkisen sektorin homma ei ole edes hevonvitusta. Tämä on sosionomien itselleen keksimää suojatyöpaikkailua. Suurin osa kuulijoista ymmärsi jutun olevan täsmälleen näin. Ja ne jotka kihisivät raivosta pelkäsivät Mad Max -olemustani, eivätkä uskaltaneet keskeyttää minua. Kuntaliiton naiset olivat elämättä jääneessä elämässään kroonisessa puutteessa. Sille päälle sattuessani hoitelin edes jotenkin mitat täyttävän ämmän. Siitä koitui vaikeuksia, naiset alkoivat roikkua perässäni ja vaatia kuorolaulukonsertteihin, Vermon raveihin ja kesämökeilleen juhannusmaille ja kukkaispuroille. Löin luukut kiinni, enkä antanut enää kuin henkistä väkivaltaa, joka tosin liimasi heidät perääni entistäkin innokkaampina. Miettiessäni naisten tilannetta, kiteytin Kosmoksessa ravintolalaskun taakse touhun syvimmän olemuksen: ”Rakastumme kiduttajiimme. Kun mieli luhistuu se tarrautuu. Hullu omaa loistavat mahdollisuudet saada toisen hullun peräänsä.”

− Tänne pitäisi hankkia mieshuoria työsuojelullisista syistä, tein aloitteen toimitusjohtajalle.

Hänen kolmikymmenvuotisen kännin sumentamissa aivoissaan se oli hyvä idea. Esitin myös anniskeluoikeuksien hankkimista Kuntaliiton ruokalaan. Suurin osa äijistä kuitenkin karkasi heti aamusta dokaamaan lähiseudun kapakoihin. Jos jostain käsittämättömästä syystä jollakin olisi asiaa tyypeille, tiedettäisiin ainakin mistä päin lähteä heitä herättelemään. Toimitusjohtaja piti tätäkin ideaani loistavana. Esiteltyään aloitteeni Kuntaliiton hallitukselle, se palkitsi hänet työkyvyttömyyseläkkeellä. Kun johtava alkoholisti oli lähtenyt kiertämään lyhyeksi jääneeksi loppuelämäkseen Helsingin ostareiden kuppiloita, alkoi koko hommasta tulla yhä pahemmin paskanmaku suuhun. Enää en edes jaksanut piiloutua naistenvessaan kuuntelemaan akkojen jorinoita. Hajukin oli siinä vessassa tyly. Porukalla oli maha kuralla. Jos psykosomatiikassa on järkeä, selittänee haju tämän tyhjäntoimittajasakin tilanteen. Minulle ei ikinä selvinnyt mitä Kuntaliitossa varsinaisesti tehtiin. Ainakaan minä en tehnyt muuta kuin nostin kohtalaista palkkaa. Hyvinvointivaltiota alettiin purkaa. Tajusin bileiden olevan hiipumassa. Laadin näkemästäni ja kokemastani luottamuksellisen muistion, jonka lähetin johtoryhmälle. Se tajusi välittömästi minun tehneen niin paljon palveluksia Kuntaliiton etujen ajamisessa, että vapautti minut työvelvollisuudesta. Muistion levittäminen luvattiin palkita loppuelämällä linnassa.


Muodon vuoksi minun täytyi käydä psykiatrin luona kognitiivisissa testeissä. Ne eivät kauan kestäneet. Kävi ilmi, että minulta puuttui keskeinen nykymaailmassa selviytymiseen tarvittava taito: en osannut piirtää ympyrää tavalla joka olisi tyydyttänyt länsimaista lääketiedettä. Psykiatri pani minut piirtämään sen yhä uudelleen ja uudelleen. Tulos ei muuttunut paremmaksi. Psykiatri totesi minun olevan työkyvytön. Hän kehotti minua olemaan hakematta enää uusia hommia. Puhuimme tässä suhteessa yhteistä kieltä, vaikka käsityksemme ympyrän syvimmästä olemuksesta eivät kohdanneetkaan. Kiitin kannustuksesta ja kävelin vapaana miehenä vapaaseen maailmaan. Taivas Helsingin yllä räjähti kultaisen kädenpuristuksen myötä marraskuun pimeydestä huhtikuun kiimaiseen valoon."

Pillerirannikon voi tilata täältä:
http://www.sammakko.com/kirjailijat/41.html