1/12/2006
Live at Flamingo s
Asumme Ulriken kanssa legendaarisen Flamingo hotellin 23. kerroksessa. Sergei on järkännyt meille roomin näköalalla Eiffel-tornille. Las Vegas on Ruotsin laiva potenssiin miljoona. Disneyland and Neverland aikuisille. Kaikki on suurta ja vulgaaria. Rakastuin Vegasiin heti ensi silmäyksellä, kun katsoin sitä seuraavana aamuna hiukan tarkemmin aloin inhota sitä.
Flamingon eläintarhassa raikuu rokki täysillä ämyreistä. Musa - kuten koko paikka - on silkkaa 80-lukua kaikkine mauttomuuksineen. U:2:n Vertigo on hotellin soittolistalla. Se on ilmeisesti sävelletty tietokoneella, sillä se sisältää aineksia bändin kaikkien kausien parhaista soundeista. Se on inhottava biisi, mutta selittänee osittain miksi U2 on Amerikassa instituutio.
Las Vegas on Amerikan Mean City rankingissa sijalla 5. Pari vuotta sitten se oli vielä ykkönen. Las Vegas Boulevardin pohjoispään Stripin jälkeen dowwntown narkkareineen, huorineen ja asunnottomineen tuntuu parin päivän jälkeen jopa inhimilliseltä. Hinnat ovat puolet Stripin hinnoista. Lisäksi Freemont Streetin ylle on rakennettu maailman suurin screeni elävöittämään aluetta. Tällä valokadulla kuvattiin aikoinaan U2:n video "I Still Haven´t Found What I´m Looking For".
Rahat veke on Vegasin meininkien nimi. Saat hotellin halvalla, mutta kaikesta muusta maksat ylihintaa. Kasinoissa on samanlainen valaistus vuorokauden ympäri. Kelloja ei ole seinillä. Mitä enemmän pelaaat, sitä nopeammin ilmaisia paukkuja kannetaan eteesi. Koska et tiedä onko päivä vai yö, ajantajusi katoaa. Kun rahasi loppuvat kasino järjestää luottokortilla lisää pelimerkkejä pöytään. Kun sinut on lypsetty konkkaan, heitetään sinut ulos. 40 miljoonaa tolloa käy vuosittain ja lisää kasinoita nousee kuin sieniä sateella. That´s entertainment!
Entinen narkkaari ja pikkurikollinen James Frey kirjoitti muistelmansa liioitellen pahuuttaan rankasti. Kirja pääsi Oprahin Book Clubin lokakuun kirjaksi. Tämä muistelmiksi luokiteltu teos myi viime vuonna yli miljoona kappeltta, eniten ei-fiktiivisistä opuksista.
Nyt on käynyt ilmi, että james Frey on hiukka liioitellut. Hän muistelee olleensa 3 kuukautta linnasssa, vaikka todellisuudessa vietti vain yön putkassa. Kaikki mediat CNN:n Larry King liveä myöten pohtivat saako ei-fiktioiksi luokitelluissa kirjoissa valehdella. James on saanut selitellä, mutta median tuomio on tyly. Lukijat sen sijaan kertovat edelleenkin saaneensa kirjasta paljon apua omien ongelmiensa selvittämiseen, joita tässäkin maassa riittää. Amerikassa presidentti saa aloittaa sodan valehtelemalla, mutta kirjailijan pikku liioittelut ovat rikos, joka ei jää tuomitsematta. Revi tästä sitten, kun kaiken lisäksi kimpussani on Sergein sakki vaatimassa edes pari liuskaa näytetekstiä vastineeksi 4000 dollarin viikkopalkastani.
Ulrike on miettimässä asioitamme Graand Canyonissa. On kuulemma saanut tarpeekseen. Aikoo häipyä ties minne. Sergein järjestämä loistohuone ja muut pikku ylellisyydet eivät saa häntä leppymään. En jaksa keskittyä täyttämään lupauksiani L.Ron Hubbardin kamuille. Tässä metelissä haluan vain paeta. Viina, pillerit, koka ei auta. Ei edes happibaarissa vedetyt henkoset raitista vuoristoilmaa. Taidan pian lähteä jonnekin, josta minulla ei ole aavistustakaan.
1/08/2006
God s Warriors in Mojave Desert
L.A:n porukoiden oli tapana vanhoina hyvinä aikoina paeta hellettä muutaman sadan kilometrin päähän Mojaven autiomaahan. Kahdentuhanen metrin korkeudessa raikas vuori-ilma avaa keuhkot. Yöt ovat kylmiä ja päivän polttavaa aurinkoa viielentävät vuoriston tuulet.
Rocklegenda Gram Parsons kuoli täällä kunniakkaassa 26 vuoden iässä huumehöyryilyyn. Hänen ruumiinsa kuljetettiin Los Angelesiin. Mutta koska Gram oli kertonut haluavansa tulla polttohaudatuksi Mojaven autiomaassa, hänen frendinsä pöllivät ruumiin ja toivat sen takaisin autiomaahan. Siellä se tuhkattiin yön aikana asianmukaisin ainein ja riitein.
Mojave autiomaan pääkaupungissa Barstow´ssa tiedät saapuneesi surullisen kuuluisalle Raamattuvyöhykkeelle, joka kulkee USA:n eteläisten osavaltioden läpi. Kentucky Fried Chickenissä teinipari puhuu seurustelemisesta, hyvänä kristittynä olemisesta ja kahden vuoden seurustelun jälkeen täysi-ikäisyyden mahdollisesti mahdollistamasta sukupuoliyhteydestä.
Ihmiset muuttuvat lihavammaksi kun heitä näkee vähemmän. Bartow´n pikaruokaloissa ahmitaan all-you-can-eat annoksia naamariin suurella hartaudella. Olemme matkalla Fat City kolmosesta kakkoseen. Johtoasemaa jenkeissä pitää kansallisessa fatsorankingissa Chicago.
Pääkadulla kolme sotaa (Toisen maailmansodan, Korean ja Vietnamin) kokenut vanha äijä myy kaupassaan armeijan ylijäämäkamaa. Hän kysyy Amsterdam-hupparini nähdessään epäluuloisena, että olenko Hollannista? Ostan häneltä merijalkaväen lippalakin ja vangeiksi joutunesita jenkkisotilaista muistuttavan "We are not forgetting" t-paidan. Kun kyselen sodasta ukko toteaa ytimekkäästi elämänmissiostaan:
- I like wars!
Barstow on kaupunki jolla oli joskus joku idea, mutta se hukattiin jo aikoja sitten. Sen halki kulkevan Route 66:n varrelle rakennettujen motellien lisäksi kaupungissa ei ole muuta nähtävää kuin tavarajunat, jotka tauotta puuskuttavat tämän rautatieden solmukohdan lävitse. Kaupunki tekee kuolemaa; katujen nimeäminenkin on jäänyt kesken. Millä ihmiset täällä oikein elävät kysymys nousee väistämätttä mieleen katsellessani Bastowin tyhjiä ja rähjäisiä liikkehuoneistoja. Läheisessä varuskunnassa harjoitetaan nuoria urhoja aavikkosotaan. Keskustassa sijaitsee värväystoimisto. Raamattuvyöhykkeeltä ja muualta Amerikan takamaastoista revitään reservit milloin minnekin. Näillä tyypeille ei taida olla oikein muuta vaihtoehtoa kuin liittyä armeijaan ja lähteä tutustumaan vieraisiin kulttuureihin tappamamalla niiden asukkaita.
1/06/2006
I was like searching Henry Chinanski
Aamulla ajan reilun tunnin L.A:n downtownista Long Beachille, jossa raha ei haise, mutta sitä riittää. Vaihdan päättärillä bussiin 142, joka ajaa varttitunnissa San Pedron pikkukaupunkiin jossa Charles Bukowski vietti siinä sivussa lapsuutensa.
Matkalla näen Los Angelesin sataman, joka on yksi maailman suurimmista. Long Beachille on ankkuroitu Queen Mary, mutta systeemin jälkeen Losin alueella on suorastaan vittumainen helle, joten en jää tsiigailemaan.
Saavuttuani San Pedroon näyttää hetken hienolta. Huvisatama on täynnä paatteja. Huippuhotellit reunustavat rantabulevardia. Luulen Bukon maineen saaneen paikan kukoistamaan.
Mennsessäni 6th Streetiä kohden Bukowskin lempikirjakauppaa ihmettelen paikan tyhjyyttä. Missään ei näy ketään. Kuudes katu on vielä kuosissa, mutta San Pedron keskusta on kokenut 80-luvun hyvien aikojen jälkeeen romahduksen. Keskusta on täynnä suljettuja taidegalleriota ajalta, jolloin jostakin syystä Long Beachin vauraus ulottui San Pedroon saakka. Minne ja miksi se katosi, jää minulta selvittämättä.
Kyselen Vinegar Book Shopin, Bukon lempikirjakaupan sijaintia. Harvat vastaantulijat tuijottavat minua kuin muukalaista toisesta maailmasta. Kukaan ei ole kuullutkaan Charles Bukowskista.
Menen San Pedron pariin kirjakauppaan. Toisesta neuvotaan toiseen. Siellä sanotaan kauppaaan tulevan aina silloin tällöin tyyppejä kyselemään Charles Bukowskista. Mutta heillä ei ole ollut äijän kanssa mitään tekemistä. Sitä paitsi Vinegar Book Shop suljettiin jo 7-8 vuotta sittten. Eivätkä he aio alkaa myymään vanhoja kirjoja, koska uudetkaaan eivät mene kaupaksi.
Jatkan jälkeämistä, sillä olen tottunut paikallisten ihmisten puhuvan paskaa kotipaikkansa asioista kaikkialla maailmassa. Menen rähjäiseeen kirja- ja videokauppaan, jonka Parkinsonin tautia sairastava vanha myyjä muistaa Vinegar Book Shopin. Amy (?) sulki sen hänen mukaansa jonkin aikaa sitten "mennessään jällen kerran naimisiin". Myyjätär on ystävällinen; hän lupaa hommata minulle Amyn puhelinnumeron. Menemme hakemaan sitä kirjakaupasta jossa ekaksi kyselin kummia kysymyksiäni. Myyjä ottaa pultit:
- Taasko tuo tyyppi on täällä? En tiedä mitään Charles Bukowskista. Ainakaan minä en ole enkä aio olla Charles Bukowski!
Amyn numero on hukasssa, mutta hän tulee mahdollisesti huomenna, joten minun käsketään tulla silloin uudestaan norkoilemaan paikalle. Kukaan ei edes enää muista tarkalleen missä Vinegar Book Shop sijaitsi, mutta kuvaan kaksi todennäköisintä paikkaa nykykuosissaan. Toisessaa myydään käytettyjä parheitä, toisesssa on vanhusten tarha.
Parkinson-nainen neuvoo minut kapakkaan jossa Buko kuulemma dokaili enemmän kuin tarpeeksi aikoinaan. Se on seuraavassa korttelissa. Mutta se kortteli kuoli jo aikoja sitten voin todeta, vaikka pikkukaupungin viereisellä kadulla ei olla asiasta vielä vuosikausienkaan jälkeen tietoisia.
Olin aina kuvitellut Bukowskin nuoruuden kaupungin suuremmaksi hänen teoksensa "Siinä sivusssa" perusteeella. Mutta se on pieni rauhallinen pesä, johon L.A:n kuhina ja Long Beachin vauraus eivät ole ylettyneeet. Mutta eniten kummastuttaa, että San Pedrossa ei näy jälkeäkään Bukowskista. Amerikan kulttuuri on nuorta. Sanfranissa beatkultuuri näkyy North Beachin katukuvassa lähes yhtä vähän. Mutta sen aika tulee vielä, sillä Mocan taidemuseossa on näytteillä undergroundsarjakuvaa esittelevä näyttely. Lukiessani Jymystä Robert Crumbin stooria "Virkamies kohtaa luminaisen" 70-luvun Oulussa, en tiennyt ottavani osaa suureen taidepyrintöön.
Matkalla näen Los Angelesin sataman, joka on yksi maailman suurimmista. Long Beachille on ankkuroitu Queen Mary, mutta systeemin jälkeen Losin alueella on suorastaan vittumainen helle, joten en jää tsiigailemaan.
Saavuttuani San Pedroon näyttää hetken hienolta. Huvisatama on täynnä paatteja. Huippuhotellit reunustavat rantabulevardia. Luulen Bukon maineen saaneen paikan kukoistamaan.
Mennsessäni 6th Streetiä kohden Bukowskin lempikirjakauppaa ihmettelen paikan tyhjyyttä. Missään ei näy ketään. Kuudes katu on vielä kuosissa, mutta San Pedron keskusta on kokenut 80-luvun hyvien aikojen jälkeeen romahduksen. Keskusta on täynnä suljettuja taidegalleriota ajalta, jolloin jostakin syystä Long Beachin vauraus ulottui San Pedroon saakka. Minne ja miksi se katosi, jää minulta selvittämättä.
Kyselen Vinegar Book Shopin, Bukon lempikirjakaupan sijaintia. Harvat vastaantulijat tuijottavat minua kuin muukalaista toisesta maailmasta. Kukaan ei ole kuullutkaan Charles Bukowskista.
Menen San Pedron pariin kirjakauppaan. Toisesta neuvotaan toiseen. Siellä sanotaan kauppaaan tulevan aina silloin tällöin tyyppejä kyselemään Charles Bukowskista. Mutta heillä ei ole ollut äijän kanssa mitään tekemistä. Sitä paitsi Vinegar Book Shop suljettiin jo 7-8 vuotta sittten. Eivätkä he aio alkaa myymään vanhoja kirjoja, koska uudetkaaan eivät mene kaupaksi.
Jatkan jälkeämistä, sillä olen tottunut paikallisten ihmisten puhuvan paskaa kotipaikkansa asioista kaikkialla maailmassa. Menen rähjäiseeen kirja- ja videokauppaan, jonka Parkinsonin tautia sairastava vanha myyjä muistaa Vinegar Book Shopin. Amy (?) sulki sen hänen mukaansa jonkin aikaa sitten "mennessään jällen kerran naimisiin". Myyjätär on ystävällinen; hän lupaa hommata minulle Amyn puhelinnumeron. Menemme hakemaan sitä kirjakaupasta jossa ekaksi kyselin kummia kysymyksiäni. Myyjä ottaa pultit:
- Taasko tuo tyyppi on täällä? En tiedä mitään Charles Bukowskista. Ainakaan minä en ole enkä aio olla Charles Bukowski!
Amyn numero on hukasssa, mutta hän tulee mahdollisesti huomenna, joten minun käsketään tulla silloin uudestaan norkoilemaan paikalle. Kukaan ei edes enää muista tarkalleen missä Vinegar Book Shop sijaitsi, mutta kuvaan kaksi todennäköisintä paikkaa nykykuosissaan. Toisessaa myydään käytettyjä parheitä, toisesssa on vanhusten tarha.
Parkinson-nainen neuvoo minut kapakkaan jossa Buko kuulemma dokaili enemmän kuin tarpeeksi aikoinaan. Se on seuraavassa korttelissa. Mutta se kortteli kuoli jo aikoja sitten voin todeta, vaikka pikkukaupungin viereisellä kadulla ei olla asiasta vielä vuosikausienkaan jälkeen tietoisia.
Olin aina kuvitellut Bukowskin nuoruuden kaupungin suuremmaksi hänen teoksensa "Siinä sivusssa" perusteeella. Mutta se on pieni rauhallinen pesä, johon L.A:n kuhina ja Long Beachin vauraus eivät ole ylettyneeet. Mutta eniten kummastuttaa, että San Pedrossa ei näy jälkeäkään Bukowskista. Amerikan kulttuuri on nuorta. Sanfranissa beatkultuuri näkyy North Beachin katukuvassa lähes yhtä vähän. Mutta sen aika tulee vielä, sillä Mocan taidemuseossa on näytteillä undergroundsarjakuvaa esittelevä näyttely. Lukiessani Jymystä Robert Crumbin stooria "Virkamies kohtaa luminaisen" 70-luvun Oulussa, en tiennyt ottavani osaa suureen taidepyrintöön.
MacArthur Park
Spring was never waiting for us dear
It ran one step ahead
As we followed in the dance
MacArthur's Park is melting in the dark
All the sweet, green icing flowing down
Someone left the cake out in the rain
I don't think that I can take it
'cause it took so long to bake it
And I'll never have that recipe again
Oh, nooooo
I recall the yellow cotton dress
Foaming like a wave
On the ground beneath your knees
The birds like tender babies in your hands
And the old men playing chinese checkers by the trees
MacArthur's Park is melting in the dark
All the sweet green icing flowing down
Someone left the cake out in the rain
I don't think that I can take it
'Cause it took so long to bake it
And I'll never have that recipe again
Oh, nooooo
MacArthur's Park is melting in the dark
All the sweet green icing flowing down
Someone left my cake out in the rain
I don't think that I can take it
'Cause it took so long to make it
And I'll never have that recipe again
Oh, nooooo
Jimmy Webb: MacArthur Park
1/05/2006
How I Became a Pulp Fiction Man?
Ne ovat kolmikymmenmetrisiä. Ne tunnetaan kaikkialla maailmassa. Ne sijaitsevat Hollywoodin kukkuloilla. Ne peittävät sen tosiasian, että elokuvateollisuus muutti Hollywoodista jo 1930-luvulla halvempiin ympäristöihin. Ne symboloivat kuitenkin meidän kaikkien unia ja unelmia. Niidenkin, jotka vihaavat americanaa kaikissa muodoissaan.
Everybody's a dreamer and everybody's a star
And everybody's in movies, it doesn't matter who you are
There are stars in every city
In every house and on every street
And if you walk down Hollywood Boulevard
Their names are written in concrete
Don't step on Greta Garbo as you walk down the Boulevard
She looks so weak and fragile that's why she tried to be so hard
But they turned her into a princess
And they sat her on a throne
But she turned her back on stardom
Because she wanted to be alone
...
You can see all the stars as you walk down Hollywood Boulevard
Some that you recognize, some that you've hardly even heard of
People who worked and suffered and struggled for fame
Some who succeeded and some who suffered in vain
Kinks: Celluloid Heroes
Tänään oli Queen Latifahin vuoro saada tähtensä Walk of Famelle. Hän on kuulemma eka hiphoppari joka on sinne päässyt. Hän on iso starba Amerikassa, vaikka en ole edes kuullut hänen nimeään.
Okei, hän näyttää vähän plösöltä, mutta en mä muutenkaan mistään hiphopista ja rapista perusta. Mä tykkään kunnon muzasta, jota onneksi L.A:ssa kuulee kuin suoraan Heikki "Hector" Harman ohjelmasta "Pop eilen tänään" lokakuulta 1974.
Mann´s Chinese Theatren eteen saat kämmenesi ja kenkäsi betoniin jos käy hyvä munkki. Ja Hollywood Boulevardin Walk of Fame jatkuu kilometrien päähän...
Mutta vapaan maailman bailatessa joudun jälleen hommiin. Sergeiltä on yön aikana tullut viesti, että minun on oltava puolilta päivin L. Ron Hubbard Life Exhibitionissa. Dianetiikkamiehet omistavat kivitalon Hollywood Boulevardilla. Joskus kauan sitten Chaplinin toimisto sijaitsi samassa talossa.
Hubbard aloitti uransa pulp fictionin kirjoittajana. Hän väsäsi makeita stooreja muukalaisten uhasta ihmiskunnalle. Jutut olivat niin vetäviä, että hänet kutsuttiin käsikirjoittajaksi Hollywoodiin 40-luvulla. Mutta Hubbard tykkäsi enemmän kirjoittaa pulppia, jota myytiin 20 centin hintaan teknistyvän maailman sensaationnälkäisten viihteeksi.
Sergein mukaan meikäläisen jutut Ratson avaruusolioista ovat niin meseviä, että dianetiikan voittokulun Venäjällä takaamiseksi minun on väsättävä käsikirjoitus L. Ron Hubbardin elämästä kertovaan block busteriin. Pääosaan on tarjolla ilmaiseksi alan miehet John Travolta ja Tom Cruise. Haluan Travoltan, mutta ainoastaan jos hän ei ole laihduttanut mahaansa olemattomiin.
Juttu tuntuu sekopäiseltä, mutta koska saan 4000 dollaria palkkaa viikossa suostun hommiin oitis. Tarantino ohjaa ja Weinteinin veljekset tuottavat. Dianetiikkamiehet eivät ymmärrä humoristista ehdotustani:
- Pannaan Renny Harlin tuomaan psykologista syvyyttä pätkään ja Aki Kaurismäki ohjaamaan toimintakohtaukset...
Dianetiikka on järkyttävän iso bisnes Amerikassa. Jos pysyttelee väleissä näiden tyyppien kanssa rahaa ja vierailuja Sunset Boulevardin tuntihotelleihin East Hollywoodissa riittää. Muista vain, että kämmenten on oltava levällään. Se saa ihmiset luottamaan avoimiin tarkoitusperiisi.
L. Ron Hubbard on Amerikassa aina ajankohtainen. Hän vastusti maailman läpimedikalisoitumista jo 50-luvulla. Hän tajusi, että paskat jäävät ihmisen sisään pyörimään saaden systeemit sekaisin. Samaa saarnaavat uusien psyykelääkkeiden sivuvaikutuksista järkyttyneet tahot. Lääketeollisuus vastaa kehittämällä lääkkeen lääkkeiden sivuvaikutuksia vastaan.
Muistojen keinotekoisuus ja mielen tautien kuvantaminen (jonka uskotaan olevan vuosikymmenten päästä Amerikassa mahdollista) olivat nekin Hubbardin keskeisiä teemoja. Jossain vaiheessa vain todellisuus ja fiktio vaihtoivat paikkaansa ja Ronista tuli hahmo kertomukseensa, joka oli tuleva takomaan satoja miljoonia taaloja seuraavina vuosikymmeninä. Mutta tämä osasto ei kuulu minulle. Päätän, että musan leffaan tekee Chemical Brothers.
Palatessani majapaikkaani Sunset Stripille huomaan tutun logon Roxy teatterin seinässä. Himin muovihevi sopii hyvin L.A:n tunnelmaan. Ainakin levy-yhtiö on satsannut bändin markkinointiin jenkeissä, vaikka levyllä on vain yksi hyvä biisi nimikipale "Dark Light".
Iltahämärissä funtsin Sunset Stripillä, että ihminen joka valikoi ei huomaa hetkeä jolloin tulee valituksi. Valinnan suorittavat puolestasi vähän isommat insinöörit, joiden nokkamies Sergei on Moskovan suunnalta. En ole koskaan tavannut häntä, mutta hän järkkää minulle tuottoisia hommia. Huhun mukaan tapaan hänet reilun viikon kuluttua Flamingo hotellissa Las Vegasissa. Minulla ei ole aavistustakaan miten päädyn sinne ja minne tästä kertomuksesta on kadonnut kotkalainen narkkarivaimoni? Häntä ei ole näkynyt muutamaan päivään. Pitänee pyrkiä karsimaan epäloogisuuksia.
1/04/2006
Downtown, L.A. After Dark
Usein kuulee väitettävän ettei L.A:ssa ole keskustaa. Ei kai sitten, mutta mä paahdan sinne. Downtown rakennettiin aikoinaan, kun homma uskottiin vielä hallittavan. Sitten juttu lähti monen muun amerikkalaisen kaupungin tavoin käsistä. Downtown jätettiin oman onnensa nojaan ja sinne dumpatttiin 10.000 koditonta. Keskustaa yritetään elvyttää; vanhoja rakennuksia saneerataan sikahintaisiksi asunnoiksi, mutta täytyy olla täysdorka jos muuttaa tänne vapaaehtoisesti. Puoli miljoonaa ihmistä tulee päivittäin töihin L.A:n downtowniin. Viiden jälkeen alkaa pako. Kuuden jälkeen tervetuloa Ghost Towniin!
Ritz Milner Hotellin Bac Door Pubista löytää vielä oikean Amerikan. Joe on tarjoillut siellä 23 vuotta. Jossain välissä Kaliforniassa kiellettiin tupakointi ravintoloissa. Rikkoja saa sadan dollarin sakon. Onneksi Back Door Pubin - kuten koko L.A:n downtownin - yhteydet ulkomaailmaan katkesivat jo 1950-luvulla.
Rose Bowl? Kaikki puhuvat ja tuijottavat Rose Bowlia. Joku yliviisas sosiologi tutki aikoinaan, että amerikkalainen jalkapallo on kaikista pallopeleistä monipuolisin. Mutta sano se näille kinkeille, joilla on nyrkkiraudat ojossa aina kun panen soimaan Back Door Pubin Rock-Ola -jukeboxista Kris Kristofersonin "Help Me Make It Through the Night´in". Levyt on näköjään viimeksi vaihdettu 70-luvun puolessa välissä jolloin ilmestyi Eaglesien "Hotel California". Erityisbonukset Ziggy Stardustista, joka hankittiin Bowien L.A:n sekoilukauden kunniaksi. Heilui kuulemma näillä kulmilla Lennonin kanssa puuteroimassa nenäänsä. Panen soimaan "Rock´n Roll Suiciden". Kinuskit vaativat Joe´ta panemaan telkun kovemmalle ja uhkaavat minua triadien kostolla. Omistavat kuulemma tämän hotellin, jonka loistonpäivät olivat joskus 1930-luvulla. Sen kun omistavat. Sama se mulle. Mutta Moskovan mies Sergei omistaa tekijänoikedet todellisuuteen.
It´s after dark now and Disneyland is closed. Skid Row´ssa tarjolla istumapaikkoja seuraavan aamuun!
1/02/2006
Hangover Beach
Venice Beach on maailman friikein ranta, jolle kertyy aivonsa räjäyttäneitä tyyppejä kaikkialta Amerikasta. Suomesta sekobileisiin otti osaa Heimo Haitto-vainaa. Kun hänet haettiin takaisin Suomeen vinguttamaan viuluaan, kesti hän jonkin aikaa ja katosi. Myöhemmin hänet löydettiin jälleen Venice Beachilta.
Papa was a Rolling Stone
Systeemi ärjyy Kalifornian yllä. Pohjoisessa tulvii, etelässä lastataan hiekkasäkkejä talojen edustoille. Mitä kovempi myrsky, sitä paremmaat tyrskyt. Karskeimmaat surffarit painavat heti aamusta rantaan. Merivartioston tyypit vahtivat vahvistetulla miehistöllä. Surffaaminen on oikeanlaista Amerikkaa, jota yhteiskunnan kannattaa suojella.
Riders on the Storm
Amerikkaa ei voi ymmärtää ilman kahvimukeja kaduilla kantavia ihmisiä ja kodittomia lintumiehiä. Tehokas ihminen ei ehdi hörpätä tsufeita paikallaan, vaan kulkee omaa tehokkuuttaan manifestoiden aamusta iltaan kahvimuki kourassa. Illalla päästyään kotiinsa hän hakee kahvit valmiiksi seuraavaa tehotalouden päivää varten. (Kahvi on yleeensä pahaa ja maksaa paljon, kuten muotikama yleensäkin.)
Pummien armeijoissa täytyy olla myös jotakin ylpeää amerikkalaisuutta. This is the home of the brave! Karjapaimenet kulkivat preerioita vailla pysyvää asuinpaikkaa. Matka vei länteen ja päätyi vasta kun tultiin Tyynenvaltameren rantaan. Siksi Venicessä on pummien keskittymä, jonne tervejärkiset eivät mene pimeän laskeuduttua. Needle in and damage done...
Hobot ajoivat junilla pummeina, kun Amerikassa oli rautateiden aika, Nykyään junat ovat bussien tavoin museokamaa. Amerikka liikkuu henkilöautoilla ja lentsikoilla. Toivottavasti löpö ei lopu.
Rokkikulttuuri otti paljon vaikutteita Amerikan pummien sosiaalihistoriasta. Releet, eleet, hortoilemisen filosofia, tajunnan sekoittamisen itsearvoisuus. Tune in and drop out. Kun hortoilee aikansa Amerikan kulttuurin extreme-mestoissa tajuaa, että taiteen ja rappion välinen raja-aita on matala. Jokainen esittää enemmän kuin on katuojassakin. Se on osa tämän maan elämäntavan uskonnollisuutta. That´s entertainment!
1/01/2006
Nytkytys
Kaikesta muodostuu rakenne. Yksisoluiset makaavat raajat levällään. Olemme leviä, jotka kelluvat nesteessä. Huikeat selitykset väittävät meidän olevan ihmisiä, jotka älyllään valtaavat universumin. Universumia ei ole olemassa kuin mielikuvituksessamme. Emme voi tietää keitä olemme, eikä se ketään edes kiinnosta, sillä mitään tiedostavaa subjektia ei ole olemassakaan. Kaikki tämä on huikeaa spekulaatiota, jonka yksi soluiset olennot uskottetelevat toisilleen ennen kuin käyvät makaamaan päällekkäin tuottaakseen lisää yksisoluisia.
Maailmankaikkeus on idioottien laskelmien mukaan 14 miljardia vuotta vanha. Täyttä skeidaa. Se joka uskoo tähän on kelvoton levä makaamaan jalat levällään. Me olemme kaloja. Joku pyydystää meidät; jumala tai luottokorttiyhtiö. Viisain suomalainen on mies, jonka mukaan "järjestätyneiden yhteiskuntien aikaa on kestänyt 6000 vuotta. On aivan liian aikaista sanoa tuleeko kokeilu kestämään."
Vitut vituista yksileväisitä jotka makaavat levät levällään. Dallasin lätkäjoukkueessa pelaa viisi suomalaista levää. Olympiajoukkueeseen ei valittu ex-kärppä Jussi Jokista, jolla kulkee illasta iltaan. Tilalle otetiin Anttti Miettinen, joka ei osaa kuin puolustaa. Jokainen joka osaa pelata shakkia tietää, että puolustamalla ei voi voittaa. Suomessa joukkue roolitetaan kunnon neukkutyyliin. Vain Oulun Kärpissä tiedettään, että neljä kenttää jotka tekevät kaikki maaleja ovat kovaa kamaa. Suomen kiekkojoukkueessa on yksisoluisen johtotroikan ansiosta eväät levällään jo ennen turnausta. Hyvin menee? Ei kiinnosta. Vuosi vaihtui jo yli tunti sitteen Times Squarelle. Santa Monican Third Street Prominedalle se vaihttu reilun tunnin kuluttua. Hanukat juhlittu, hullut ihmiset saavat rituaalisen tunteen olleensa osa jotakin elämäänsä suurempaa. Eivät olleet, sillä maailmankaikkeus on välinpitämätön. Sitä ei edes ole olemassa kuin kapitalistisen tieteen kasvavassa maailmankatsomuksessa.
Maailmankaikkeus on idioottien laskelmien mukaan 14 miljardia vuotta vanha. Täyttä skeidaa. Se joka uskoo tähän on kelvoton levä makaamaan jalat levällään. Me olemme kaloja. Joku pyydystää meidät; jumala tai luottokorttiyhtiö. Viisain suomalainen on mies, jonka mukaan "järjestätyneiden yhteiskuntien aikaa on kestänyt 6000 vuotta. On aivan liian aikaista sanoa tuleeko kokeilu kestämään."
Vitut vituista yksileväisitä jotka makaavat levät levällään. Dallasin lätkäjoukkueessa pelaa viisi suomalaista levää. Olympiajoukkueeseen ei valittu ex-kärppä Jussi Jokista, jolla kulkee illasta iltaan. Tilalle otetiin Anttti Miettinen, joka ei osaa kuin puolustaa. Jokainen joka osaa pelata shakkia tietää, että puolustamalla ei voi voittaa. Suomessa joukkue roolitetaan kunnon neukkutyyliin. Vain Oulun Kärpissä tiedettään, että neljä kenttää jotka tekevät kaikki maaleja ovat kovaa kamaa. Suomen kiekkojoukkueessa on yksisoluisen johtotroikan ansiosta eväät levällään jo ennen turnausta. Hyvin menee? Ei kiinnosta. Vuosi vaihtui jo yli tunti sitteen Times Squarelle. Santa Monican Third Street Prominedalle se vaihttu reilun tunnin kuluttua. Hanukat juhlittu, hullut ihmiset saavat rituaalisen tunteen olleensa osa jotakin elämäänsä suurempaa. Eivät olleet, sillä maailmankaikkeus on välinpitämätön. Sitä ei edes ole olemassa kuin kapitalistisen tieteen kasvavassa maailmankatsomuksessa.
Nothing changes on New Years Day
Sergei hoitaa hommansa ehkä vähän yläkanttiin. Laxilta saavuttuamme limolla hotelliimme Santa Monicaan oli kotkalainen narkkarivaimoni puuteroinut nenäänsä samppakaljan kyydittämänä siihen malliin, että jouduin jättämään hänet nukkumaan limoon.
Helsingissä nousi myrsky kun asema-aukion Holiday Innin ikkunaverhot kuulemma muistittivat itäblokista. Samat verhon retaleet riippuvat Losissakin, mutta kukaan ei tee siitä numeroa, koska ihmisillä on parempaakin tekemistä.
Sosiaalivaltiostakin pitäisi ehtiä jotakin lausumaan, vaikka lujaa menee enemmän kuin kotitarpeiksi. Losin downtownissa hortoilee öisin 10.000 koditonta. Alue on yksi Amerikan pahimmista piikkipuistoista. Täällä 85.000 asukkaan Santa Monicassa asiat on pantu reilaan; iltaisin lähtee neljä bussia viemään kodittomia downtownin sheltereihin. Jos jää kyydistä, ei ole muuta paikkaa kuin jäljet jalkojensa alla.
Hullu saa tuhannen dollarin shekin kuukausittaain kouraansa. Hän panee sen tietenkin heti sileeksi. Amerikassa yksilö on vapaa; holhouksen alle ei aseteta edes toivottomimpia tapauksia. Valtio tukee Amerikassa syrjätyneiden sekoilua vähintään samassa määrin kuin Suomessa, mikä voi tulla Evan pöllöille yllätyksenä. Heille tulee kaikki elämä tosin muutenkin yllätyksenä, koska eivät ole osanneet sitä mitenkään elää. South Centralissa Evan penttilät eivät säilyisi hengissä montakaan hetkeä. Siellä tarvitaan asennetta; vihaa ja väkivaltaista atityydiaa, josta hyvinvointivaltion historiassa ei ole lupa puhua.
Peltiheikki yrittää tehdä rahaa. Hän(kin) oli vähällä breikta, kuten tuhannet muut jotka hakkaavat läppäreitään L.A:n kahviloissa. Working on the script, kuteen selitys kuuluu. Muuta ei koskaan heidän elämäänsä kuulukaan. Jokainen tarvitsee unelmia kestäkseen, että mitään ei todellakaan tapahtunut heidän elämässään. Tämä on kaupunki jossa unelmat syntyvvät ja kuolevat.
Jokainen katutaiteilija on poikkeuksetta huippu verrattuna Suomen huippuihin. Ei kannata tulla tänne. Suomen parhaille näyttelijöille on tarjolla töitä korkeintaan limokuskeina. Eii ole hurraamista kun joutuu yökaudet herätteleemään takapenkiltä kotkalaisen narkkarivaimoni kaltaisia tyyppejä.
Ja sitten alkaa tulevaisuus ja sade. Ennen kuin suomalaisten päivälehtien kriitikot epäilevät minun pöllineen tämänkin jutun Houllebecquelta kandee tsekata; miljööt toistuvat ja tekijänoikeuden maailmaan omistaa parhaan kaverini vahtimestari Liukkosen frendi Sergei Moskovan mafiasta. Bladerunner sateen ohella hän päättää myös maailman ihmisten kohtaloista. Hän kirjoittaa definitiiviseet kriitikit ase kirjureiden ohimolla. Poikkeuksetta ne ovat Sergein kavereiden kannalta myönteisiä.
These are the hands that build America.
Then there were time of kisses ond roses
and we were powdering our noses
Tämä tyyppi väitti olevansa kamuni. Hän tarjoili minulle paukkuja Sergein laskuun ja lupasi hoidella hommamme komeaan finaaliin.
New Year´s Eve, Venice Beach, L..A 31.12.2005.
Mutta työasiat ensin. Sergein soiton jälkeen lähdin salaperäisen kassin kanssa menemään. Näiden tyyppien kanssa ei ole leikkimistä. He ovat luoneet sinut ja voivat jumalien tavoin leikata sinut veke final cutista kuten kävi Mickey Rourkelle Terence Mallickin leffassa "Thin Red Line". They think; therefore I am.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)