Ne ovat kolmikymmenmetrisiä. Ne tunnetaan kaikkialla maailmassa. Ne sijaitsevat Hollywoodin kukkuloilla. Ne peittävät sen tosiasian, että elokuvateollisuus muutti Hollywoodista jo 1930-luvulla halvempiin ympäristöihin. Ne symboloivat kuitenkin meidän kaikkien unia ja unelmia. Niidenkin, jotka vihaavat americanaa kaikissa muodoissaan.
Everybody's a dreamer and everybody's a star
And everybody's in movies, it doesn't matter who you are
There are stars in every city
In every house and on every street
And if you walk down Hollywood Boulevard
Their names are written in concrete
Don't step on Greta Garbo as you walk down the Boulevard
She looks so weak and fragile that's why she tried to be so hard
But they turned her into a princess
And they sat her on a throne
But she turned her back on stardom
Because she wanted to be alone
...
You can see all the stars as you walk down Hollywood Boulevard
Some that you recognize, some that you've hardly even heard of
People who worked and suffered and struggled for fame
Some who succeeded and some who suffered in vain
Kinks: Celluloid Heroes
Tänään oli Queen Latifahin vuoro saada tähtensä Walk of Famelle. Hän on kuulemma eka hiphoppari joka on sinne päässyt. Hän on iso starba Amerikassa, vaikka en ole edes kuullut hänen nimeään.
Okei, hän näyttää vähän plösöltä, mutta en mä muutenkaan mistään hiphopista ja rapista perusta. Mä tykkään kunnon muzasta, jota onneksi L.A:ssa kuulee kuin suoraan Heikki "Hector" Harman ohjelmasta "Pop eilen tänään" lokakuulta 1974.
Mann´s Chinese Theatren eteen saat kämmenesi ja kenkäsi betoniin jos käy hyvä munkki. Ja Hollywood Boulevardin Walk of Fame jatkuu kilometrien päähän...
Mutta vapaan maailman bailatessa joudun jälleen hommiin. Sergeiltä on yön aikana tullut viesti, että minun on oltava puolilta päivin L. Ron Hubbard Life Exhibitionissa. Dianetiikkamiehet omistavat kivitalon Hollywood Boulevardilla. Joskus kauan sitten Chaplinin toimisto sijaitsi samassa talossa.
Hubbard aloitti uransa pulp fictionin kirjoittajana. Hän väsäsi makeita stooreja muukalaisten uhasta ihmiskunnalle. Jutut olivat niin vetäviä, että hänet kutsuttiin käsikirjoittajaksi Hollywoodiin 40-luvulla. Mutta Hubbard tykkäsi enemmän kirjoittaa pulppia, jota myytiin 20 centin hintaan teknistyvän maailman sensaationnälkäisten viihteeksi.
Sergein mukaan meikäläisen jutut Ratson avaruusolioista ovat niin meseviä, että dianetiikan voittokulun Venäjällä takaamiseksi minun on väsättävä käsikirjoitus L. Ron Hubbardin elämästä kertovaan block busteriin. Pääosaan on tarjolla ilmaiseksi alan miehet John Travolta ja Tom Cruise. Haluan Travoltan, mutta ainoastaan jos hän ei ole laihduttanut mahaansa olemattomiin.
Juttu tuntuu sekopäiseltä, mutta koska saan 4000 dollaria palkkaa viikossa suostun hommiin oitis. Tarantino ohjaa ja Weinteinin veljekset tuottavat. Dianetiikkamiehet eivät ymmärrä humoristista ehdotustani:
- Pannaan Renny Harlin tuomaan psykologista syvyyttä pätkään ja Aki Kaurismäki ohjaamaan toimintakohtaukset...
Dianetiikka on järkyttävän iso bisnes Amerikassa. Jos pysyttelee väleissä näiden tyyppien kanssa rahaa ja vierailuja Sunset Boulevardin tuntihotelleihin East Hollywoodissa riittää. Muista vain, että kämmenten on oltava levällään. Se saa ihmiset luottamaan avoimiin tarkoitusperiisi.
L. Ron Hubbard on Amerikassa aina ajankohtainen. Hän vastusti maailman läpimedikalisoitumista jo 50-luvulla. Hän tajusi, että paskat jäävät ihmisen sisään pyörimään saaden systeemit sekaisin. Samaa saarnaavat uusien psyykelääkkeiden sivuvaikutuksista järkyttyneet tahot. Lääketeollisuus vastaa kehittämällä lääkkeen lääkkeiden sivuvaikutuksia vastaan.
Muistojen keinotekoisuus ja mielen tautien kuvantaminen (jonka uskotaan olevan vuosikymmenten päästä Amerikassa mahdollista) olivat nekin Hubbardin keskeisiä teemoja. Jossain vaiheessa vain todellisuus ja fiktio vaihtoivat paikkaansa ja Ronista tuli hahmo kertomukseensa, joka oli tuleva takomaan satoja miljoonia taaloja seuraavina vuosikymmeninä. Mutta tämä osasto ei kuulu minulle. Päätän, että musan leffaan tekee Chemical Brothers.
Palatessani majapaikkaani Sunset Stripille huomaan tutun logon Roxy teatterin seinässä. Himin muovihevi sopii hyvin L.A:n tunnelmaan. Ainakin levy-yhtiö on satsannut bändin markkinointiin jenkeissä, vaikka levyllä on vain yksi hyvä biisi nimikipale "Dark Light".
Iltahämärissä funtsin Sunset Stripillä, että ihminen joka valikoi ei huomaa hetkeä jolloin tulee valituksi. Valinnan suorittavat puolestasi vähän isommat insinöörit, joiden nokkamies Sergei on Moskovan suunnalta. En ole koskaan tavannut häntä, mutta hän järkkää minulle tuottoisia hommia. Huhun mukaan tapaan hänet reilun viikon kuluttua Flamingo hotellissa Las Vegasissa. Minulla ei ole aavistustakaan miten päädyn sinne ja minne tästä kertomuksesta on kadonnut kotkalainen narkkarivaimoni? Häntä ei ole näkynyt muutamaan päivään. Pitänee pyrkiä karsimaan epäloogisuuksia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti