Sergei hoitaa hommansa ehkä vähän yläkanttiin. Laxilta saavuttuamme limolla hotelliimme Santa Monicaan oli kotkalainen narkkarivaimoni puuteroinut nenäänsä samppakaljan kyydittämänä siihen malliin, että jouduin jättämään hänet nukkumaan limoon.
Helsingissä nousi myrsky kun asema-aukion Holiday Innin ikkunaverhot kuulemma muistittivat itäblokista. Samat verhon retaleet riippuvat Losissakin, mutta kukaan ei tee siitä numeroa, koska ihmisillä on parempaakin tekemistä.
Sosiaalivaltiostakin pitäisi ehtiä jotakin lausumaan, vaikka lujaa menee enemmän kuin kotitarpeiksi. Losin downtownissa hortoilee öisin 10.000 koditonta. Alue on yksi Amerikan pahimmista piikkipuistoista. Täällä 85.000 asukkaan Santa Monicassa asiat on pantu reilaan; iltaisin lähtee neljä bussia viemään kodittomia downtownin sheltereihin. Jos jää kyydistä, ei ole muuta paikkaa kuin jäljet jalkojensa alla.
Hullu saa tuhannen dollarin shekin kuukausittaain kouraansa. Hän panee sen tietenkin heti sileeksi. Amerikassa yksilö on vapaa; holhouksen alle ei aseteta edes toivottomimpia tapauksia. Valtio tukee Amerikassa syrjätyneiden sekoilua vähintään samassa määrin kuin Suomessa, mikä voi tulla Evan pöllöille yllätyksenä. Heille tulee kaikki elämä tosin muutenkin yllätyksenä, koska eivät ole osanneet sitä mitenkään elää. South Centralissa Evan penttilät eivät säilyisi hengissä montakaan hetkeä. Siellä tarvitaan asennetta; vihaa ja väkivaltaista atityydiaa, josta hyvinvointivaltion historiassa ei ole lupa puhua.
Peltiheikki yrittää tehdä rahaa. Hän(kin) oli vähällä breikta, kuten tuhannet muut jotka hakkaavat läppäreitään L.A:n kahviloissa. Working on the script, kuteen selitys kuuluu. Muuta ei koskaan heidän elämäänsä kuulukaan. Jokainen tarvitsee unelmia kestäkseen, että mitään ei todellakaan tapahtunut heidän elämässään. Tämä on kaupunki jossa unelmat syntyvvät ja kuolevat.
Jokainen katutaiteilija on poikkeuksetta huippu verrattuna Suomen huippuihin. Ei kannata tulla tänne. Suomen parhaille näyttelijöille on tarjolla töitä korkeintaan limokuskeina. Eii ole hurraamista kun joutuu yökaudet herätteleemään takapenkiltä kotkalaisen narkkarivaimoni kaltaisia tyyppejä.
Ja sitten alkaa tulevaisuus ja sade. Ennen kuin suomalaisten päivälehtien kriitikot epäilevät minun pöllineen tämänkin jutun Houllebecquelta kandee tsekata; miljööt toistuvat ja tekijänoikeuden maailmaan omistaa parhaan kaverini vahtimestari Liukkosen frendi Sergei Moskovan mafiasta. Bladerunner sateen ohella hän päättää myös maailman ihmisten kohtaloista. Hän kirjoittaa definitiiviseet kriitikit ase kirjureiden ohimolla. Poikkeuksetta ne ovat Sergein kavereiden kannalta myönteisiä.
These are the hands that build America.
Then there were time of kisses ond roses
and we were powdering our noses
Tämä tyyppi väitti olevansa kamuni. Hän tarjoili minulle paukkuja Sergein laskuun ja lupasi hoidella hommamme komeaan finaaliin.
New Year´s Eve, Venice Beach, L..A 31.12.2005.
Mutta työasiat ensin. Sergein soiton jälkeen lähdin salaperäisen kassin kanssa menemään. Näiden tyyppien kanssa ei ole leikkimistä. He ovat luoneet sinut ja voivat jumalien tavoin leikata sinut veke final cutista kuten kävi Mickey Rourkelle Terence Mallickin leffassa "Thin Red Line". They think; therefore I am.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti