5/09/2015

Nalle Wahlroos rakastaa Ayn Randia

Kotkassa pitkä tasainen kevät vetelee viimeisiään. Lehdet räjähtivät puihin viime yönä. Kotkansaarella tuulee aina kovaa. Tämä viilentää ilmaa liikaakin. Mutta samanlaista vastatuulissa elämistä se meikäpojan elo oli jo muinaisessa Oulussa, kuten "Oulun ihme" todistaa.

Katson ikkunasta kerostalomeren aaltoihin. Uboomin kannettavissa superbluetooth kaiuttimissa soi Pink Floydin uusin "Endless River". Huippusoundein Tidalista tietenkin, köyhät kuuntelevat Spotifytä. Koira nukkuu koiranunta eteisessä, näkee siitä joka suuntaan asuntoon. Aurinko lämmittää keittiön ikkunan läpi. Ehkä tästä kesästä tulee kaikkien aikojen kesä. Viimeinen kesä. Ehkä ei vielä.

Olen toipunut talven leukapaiseen operaatiosta ja sairaalakeuhkokuumeesta kohtalaisen hyvin. Kipulääkkeitä ei enää kuluu päivittäin, vaikka minulla on niitä sähköisellä reseptillä satoja odottamassa tarpeen vaatiessa apteekissa. Töölön sairaalassa ja Kirranilla on tautini kuvaa selvitelty. Epäillään leukaluun tulehtuneen, vaikka tulehdus ei näy veriarvoissa eikä röntgenissä. Minulla on tästä syystä meneillään 180 tabletin antibioottikuuri, eli kolme nappia päivässä kahden kuukauden ajan. Maitohappobakteereita on syytä syödä että vatsa kestää.

Olen löytänyt täällä Kotkassa jälleen lukemisen suurella nautinnolla, vaikka tänne tullessa vakuutin päässeeni tästä aikaa vievästä ja silmiä rasittavasta tavasta lopullisesti eroon. Pääsin ainoastaan röökistä. Aika rakenteistuu täällä eri tavoin kuin Helsingissä. Se ei ole niin täyteen ahdettu kaikkea mahdollista viihdykettä jota tässä maailmassa totta tosiaan piisaa.

Eniten minua näyttää kinnostavan taloutta käsittelevät jutut. Economistin luen viikottain. Lisäksi luin Jegor Gaidarin opuksen "Imperiumin tuho" jossa Neuvostoliiton hajoamisen syyksi esitetään johtotroikan systemaattinen tyhmistyminen, eli loppuaikoina valtaa pitivät seniilit. He eivät kyenneet uudistamaan maan romuksi ajettua teollisuutta vaan kaikki nojasi öljyyn, kuten se edelleenkin Putinin Venäjällä nojaa.

Öljyn hinta nousee ja laskee ennakoimattomasti, eikä sen varaan voi pystyttää modernia taloutta. Eikä sitä ole osanneet Putinin porukatkaan tehdä vaikka Neuvostoliiton hajoamisesta on kulunut jo neljännesvuosisata. Tämä on huono uutinen juuri rakentamista aloittavalle Kotkan outlet- ja viihdekonglomeraatille, jonne on käyty houkuttelemassa risteilyvieraita aina Miamia myöten. Rajan takaa tulevan väen määrästä ja aikeistaa ei ole edelleenkään mitään tietoa menneiden vuosisatojen tavoin.

Seuraavaksi luin Nalle Wahlroosin uunituoreen "Talouden kymmenen tuhoisinta ajatusta". Se on ihan mukava ja opettavainen kirja, voisi olla jopa jonkun amerikkalaisen väsäämä. Nalle ei tällä kertaa päästä sammakoita suustaan, hänen elämänsä suurin rakkaus venäläiseen emigranttinarkkarisekopää Ayn Randiin jää mainitsematta. Tämä vihasi silmittömästi kommunismia ja huumehöyryissään väsäsi Atlas Shrugged nimisen tiiliskiven, jota löytyy eri puolilta Aasiaa divareista nykyhippien saadessa siitä Nallen tavoin uskoa perimmäisen totuuden löytymisen olevan lähellä.

Ei siis kunnon sekobileitä tällä kertaa. Ayn Randia Wahlroosin olisi toki tullut puolustaa henkeen ja vereen, sillä Randin asettaminen esikuvakseen teki hänestä naurunalaisen edellisen opuksen "Markkinat ja yhteiskunta" ilmestymisen jälkeen. Tämän vuoksi tuo pääosin hyvä kirja on käytännössä vaiettu kuoliaaksia. Kukaan ei halua sotkeutua Ayn Randiin, ei enää edes Björn Wahlroos. Opportunismi on kaikkien opetusten äiti ja lähes jokaisen omaisuuden takana on täysdorka nallewahlroos jolla kävi tosi hyvä munkki.

Wahlroosin talous on versio luonnontieteellisen eksaktiuden maailmasta. Hän näkee sen jonakin välttämättömänä luonnonlakina jossa kapitalismin anomaliatkin selitetään vain osaksi järkkymätöntä Suurta Kuvaa. Samalla tavalla sen kummemmin filosofisesti määrittelemättä joku Kari Enqvist julistaa vallalla olevan luonnontieteelisen näkemyksen ainoata autuutta. Aika tulee kuitenkin väistämättä osoittamaan molempien olleen väärässä, vaikka kukaan ei enää Wahlroosia ja Ennqvistiä tuolloin edes muista. Tulee uusia luonnontieteitä ja taloustieteitä, niille nauretaan aikanaan samaan tapaan kuin Nalle Wahlroosin 70-luvulla Hankenin proffana tekemille "taloustieteellisille tutkimuksille" tätä nykyä nauretaan.

Mutta kuten sanoin Wahlroosin kirja on hyvä katsaus siihen mistä talouden maailmassa kiistellään. Toki hän on samalla tavalla kapitalismin suhteen absoluuttisen yksiulotteinen kuin entinen stallarikamunsa Lefa Salmen kommunismin; ne ovat molempien mielestä kuitenkin viimeinen ja ainoa totuus. Jos pitäisi valita, ottaisin kumminkin juopahtaneen vanhan risupartakommarin sijasta kunnon pahan kapitalistin joka ei kieri suurta osaa aikaansa itsesäälissä. (..ja jolla on kultainen noutaja, jonka hän ottaa matkaan töihin lähtiessään...)

Kun tämän virkaan kuuluvan yksiulotteisen kapitalismin puolustamisen laskee pois, saa Wahlroosin kirjasta tosiaankin hyvän kuvan talouden kysymyksistä. Totuus on aina kaurapuurossa, eikä Nallen negatiivisten korkojen teoria vakuuta, kuitenkin teos on suositeltava opus niille jotka haluavat lyhyessä muodossa katsauksen siihen mistä törpöt poliitikot ja taloustieteilijät jamoavat vuodesta toiseen, elämästä toiseen, vuosisadasta toiseen.

Luin talouskirjoja siihen tahtiin, että päässä alkoi patti painaa samoin kuin joskus opiskeluaikoinani, eikä pitkät kävelyretket Kotkansaren rannoilla ja keskustassa koiran kanssa saaneet jännitettä laukeamaan. Piti alkaa lukemaan roskaromaaneita rentoutuakseen, eli en tosiaankaan sittenkään ole pääsy eroon turhasta tavastani lukea kirjoja.

Pattayan Jalle suositteli Sami Majala teosta "Riivaaja". Se on hänen mielestään melkein yhtä hyvä kuin "Pillerirannikko". Asumme parin minuutin kävelyn päässä Kotkan pääkirjastosta. Siellä olen pitkin kevättä tämän samaisen "Riivaajan" nähnyt uutuushyllyssä odottavan löytäjäänsä, joita ei täältä Kotkassa tunnu löytyvän. Samoin Jani Saxellin "Sotilasrajan unet" tuntuu liian kovalta palalta paikalliseen makuun. Punavuoren punaviininjuojat kirjoittavat näitä teoksiaan toisilleen ja apuraharaadeille, kotkalainen perussuomalainen kansanedustaja Juho Eerola on esittänyt koko apurahajärjestelmän lakkauttamista. Nyt kun pahat porvarit nousevat hallitukseen pelätään vihervasemmistossa kyydin olevan tukikultuurille kylmää. Toki se on monelle muullekin, kuten Kotkan lähes kahdenkymmen prossan työttömyysprosentti todistaa.

Poimin siis "Riivaajan" matkaani uutuushyllystä. Sami Majalan esikoinen (?) alkaa lupaavasti. Kierrellään sekavissa fiiliksissä siellä täällä pitkin ja poikin Telluksen pintaa. Poltellaan ruohoja, luetaan Rimbaudia ja Melleriä. Saarikoskea muistetaan erityisesti kehua. Ja Hemingwayta, omaanikin nuoruuden sankaria. Siinä sivussa opetellaan hiellä, verellä, paskalla, ties millä kirjoittamisen saloja. Sellaisia saloja joita ei minun mielestä edes ole olemassakaan. "Riivaajassakin" jäädään kirjan puolen välin maissa junnaamaan Kallion pieniin paskaisiin kämppiin, eikä elämästä mitään loisteliasta uraa päähenkilölle urkene.

Kirja onkin eräänlainen muunnelma aiheesta vieraantunut nuori mies Kalliossa syrjäytyy vapaehtoisesti yhteiskunnasta. Arvo kai se joillekin tämäkin. Asuin itse viisi vuotta siinä vieressä Alppilassa. Elin suhtkoht samanlaista elämää kuin "Riivaajan" päähenkilö. Onneksi minulla eivät jääneet koulut kesken ja tajusin töitäkin tehdä; en ole koskaan kuulunut tähän nykyiseen köyhien jetsetiin joka ajaa bussin rämillä Tallinnasta Eurooppaan kun fyrkat eivät muuhun riitä. Nuorena kävin muutaman kerran interraililla, enkä sen jälkeen ole maayhteyksiä edes harkinnut jos koneet lentävät kohteeseen.

Sami Majala löytää saman kuin kaikki jotka etsivät riittävän pitkään, riittävän perustellisesti. Eli sen että mitään lopullista ei löydy, eikä sitä ole mieltä loputtomiin etsiä. Välistä tosin tuntuu että Majalan teos on postmoderni vittuilu tälle paskassa tarpovalle itseään taiteella toteuttamaan pyrkivälle köyhien jetsetille. Mene ja tiedä, onko edes väliä? Kirjaan on kursivoitu tuon etsinnän yleispätevä kuvaus:

"Kun menee sinne minne on mentävä ja tekee mitä on tehtävä ja näkee mitä on nähtävä, kirjoitusväline kuluu ja tylsyy. Mutta minusta on parempi antaa sen vääntyä ja tylsyä ja tietää että joudun painamaan sen uudelleen tahkoa vasten ja vasaroimaan sen entiseen muotoon ja hiomaan sitä kovasimella ja tietää etä minulla on jotakin mistä kirjoittaa kuin että pitäisin sen kirkkaana ja kiiltävänä ja ilman mitään sanottavaa tai säilyttäisin sitä komerossa sileänä ja hyvin öljyttynä mutta käyttämättömänä."

Nuoret miehet etsivät salattua totuutta kaikin keinoin, vanhat katsovat televisiosta viihdettä aamusta iltaan, kuolleet eivät enää ymmärrä mistään mitään. Eikä tästä hommasta ole ollut tapana numeroa tehdä. Luenkin seuraavaksi kirjaston löytölaatikosta poimimani Gerald Durrellin "Eläimet ja muu kotiväkeni". Siinäkin hänen veljensä Lawrence kokee Korfulla kirjoittamisen vimmaa. Saikin aikaiseksi muutaman teoksen, jotka ovat mielestäni yksinkertaisesti huonoja. Paremmin hän onnistui kirjeenvaihdossaan mm. Henry Millerin kanssa.

Tuossa vieressä on leffateatteri, jossa menee ihan tasokkaitakin pätkiä. Tänään menemme katsomaan kovasti kehutun "Väkivallan vuoden", ensi viikolla venäläisen suurleffan "Leviathanin". Stadissa emme käyneet leffateatterissa viimeksi kuin vuonna 2008 katsomassa "Painijan" ja Radio Helsingin vapaalipuilla "Gomorrahin". Täällä kaikkea on vähemmän. Siksi se kiinnostaa. Kävimme jo katsomassa kehutun Ex Macchinan. Ei se hyvä ollut saamistaan kehuista huolimatta mutta nyt jatkoa seuraa lähes viikottain. Paikallisella teatterille lienee jokin kytkysopimus, että magasellereiden vastapainoksi esitetään näön vuoksi myös tasokkaampia pätkiä, vaikka ei ne täällä montaakaan kiinnosta.

Pink Floydin "Endless River" on ihan kivaa taustamusaa näpytellessä vekotinta, tulee jokin leffamusa mieleen, mutta paremminkin aihioita nämä ovat kuin valmiita biisejä. Vissiin nauhoitettu jo yli kymmenen vuotta sitten edellisen studiolbumin aikoihin. Miksi se on pitänyt tämmöisenä julkaista? Miksi ei? Ei tehdä tästä(kään) turhan vaikeaa.

Palaamme stadiin näillä näkymin kesän lopulla. Tai sitten emme palaa laisinkaan jos vielä täällä viihdymme. Toki stadissa pitää silloin töllöin käydä ja samalla voi hoitaa Korea Houset sun muut pakolliset viihdekuviot. Ja kohta säät lämpenevät, merelle on jollain purtilolla suunnattava kohti kaukaisia ulapoita. Katariinan Meripuistosta katsottuna taivaanrantaan maalatun Suursaaren ohi alueille joita ei ole edes merikorteissa ja joista tuskin kukaan on tietoinen.



4/27/2015

Harhaan kävelleiden historia

Maailmassa on julkaistu ja julkaistaan koko ajan esseitä kävelemisen autuaaksi tekevästä vaikutuksesta. Käveleminen tekee autuaaksi filosofisella motivoinnilla tai ilman. Itse horjun koiran kanssa päivittäin jossain välimaastossa. Parhaiten kävelemisen estetiikkaa on kuvannut Bruce Chatwin. Hänen mielestään kävelijät eivät muuta Jumalaa itselleen tarvitse. Hänellä oli pakkomielle todistaa että päämäärätön vaeltaminen oli ihmiskunnalle eniten onnelliseksi tekevä asia.

Tätä hän koko ikänsä pyrki kirjaamaan ylös. Hänen väitteensä paimentolaisten vaeltamisesta vaeltamisen ilosta saivat kuitenkin täystyrmäyksen antropologeilta. Paimentolaiset vaeltavat heidän mukaansa ainoastaan välttämättömyyden pakosta välttääksen nälkäkuoleman. Chatwinin jälkeen jääneistä papereista kootut kirjat What am I doing here? ja Anatomy of the Restlessness ovat mielenkiintoisia pyrkimyksiä motivoida itsensä ja kaikki kävelijät vaelluksensa perimmäiseen välttämättömyyteen.

Tosivaeltajat ovat niitä joiden on pakko olla koko ajan matkalla jonnekin. Perille pääsy on aina pettymys. Jossain muualla asiat ovat aina paremmin. Toki tämä voidaan ja täytyykin tulkita yksilön psykopatologian näkökulmasta mutta koko ajan on maailmassa miljoonia tyyppejä liikkeellä liikkumisen riemusta kävellen ja eri vehkeillä paikkoihin ja niistä pois.

Esikuvina nykyisille poispilatuille vaeltajille voidaan pitää menneen tutkimusmatkailijoita. Esimerkiksi G.A. Wallin pääsi tutkimusmatkoillaan arabien parissa kävellen aina Mekkaan saakka. Kuoli tosin palattuaan Helsinkiin nuorena matkan rasituksiin.

Vähintään saman tasoisen retken teki Claude Lévi-Strauss joka vuosikausia hortoili yksinään Amazonin sademetsissä. Niistä syntyi kovatasoista struktualistista antropologiaa joka lienee nyt jo vanhentunutta. Mutta "Tropiikin kasvot" joka on käännetty suomeksi kertoo hänen selviytymisestään viidakon ja alkuasukkaiden keskellä kuumuutta ja tauteja uhmaten. Ei, näillä ja muilla menneisyyden suurvaeltajilla ei ollut mahdollisuutta astua simsalabim pelistä pois. Oli mentävä henkensä kaupalla loppuun saakka tieteen ja edistyksen nimissä.

Suomen kirjailijaliiton puheenjohtaja Jyrki Vainonen on julkaissut teoksen "Askelia". Siinä hän haluaa kantaa oman panoksensa kävelemisen estetisointiin. Hanketta ovat tukeneet kulttuurisäätiöt. Mutta hän ei kävele tarpeeksi pitkälle, eikä syvälle. Esimerkiksi Vainosen kävelyretkistä Dublinista ei jää käteen kuin luettelo käynneistä eri puolilla kaupunkia.

Pentti Saarikoski hortoili samoilla kulmilla 60-luvulla deliriumin rajoilla. Hänen Dublinin päiväkirjoissaan on enemmän syvyyttä kuin Vainosen harvinaisen stereotyyppisessä kävelemisen ylistyksessä. Vainonen ei ole tapeeksi taiteilija, eli päästään vammautunut jotta hän saisi näin kuluneesta aiheesta mitään uutta irti. Kiltti ihminen ei osaa kävellä maiseman kehyksistä ulos, mikä on tarpen jos aikoo päästä tarpeeksi pitkälle.

Parasta on teoksen päättyminen Kaunissaaren hautausmaalle, jota olen itsekin useita kertoja ihmetellyt ja kuvannutkin Youtubesta löytyvällä Kaunissaari videollani. Traagisinta on nuoren naisen hauta, jossa kerrotaan tämän menneen mereen. Varman hautausmaista on kirjoitettu myös vino pino opuksia, mutta mulle tulee ekana mieleen Venetsian hautausmaasaari San Michele jonne epäonnisia matkailjoita on haudattu nyt jo pahasti hajoitettuun protestanttiseen osaan. Sinne se päätyi Venäjältä ulos potkaistu Joseph Brodskykin.

Tykkään kävellä päämäärättömästi aamusta iltaan Venetsiassa, Pariisissa, Hong Kongissa ja mitä niitä onkaan. Kävellen ehtii pitemmälle paikan meininkiin kun siihen varaa aikaa. Tosin nykynuoriso suosii näitä päivän pari huumepäissään jossain ihmebantumestassa ryösiviä madventureseita joita telkku syytää koko ajan. En jaksa katsoa niitä. Niissä on liian kiire, ei olla ajan kanssa kävelyllä kuin muinoin Erkki Toivanen Lontoossa. Kulki iltakävelyllään kortteli korttelilta ja puhui paikkojen historiasta mankkuun.

Sekopäämatkailijat, johin lienen itsekin joskus kuulunut, vetävät Vainosen kaltaisista umpiesteetikoista pitemmän korren. Heissä tiivistyy enemmän lihaa ja luuta kulttuurin anatomian ympärille. Todella kovia ovat Pillerirannikon Ratson tapaiset tyypit jotka ajavat mopolla kuolemaa, liikennettä ja eläimiä väistellen Bangkokista Kultaiseen kolmioon ja takaisin. Tai se tuttu mies Alppilasta joka sairastui maniaan ja päätti lähteä kävelemällä Floridaan. Pääsi ainaostaan Helsin-Vantaalle josta poliisit hakivat hänet kolmen päivän hortoilemisen jälkeen suljetulle osastolle.

Itse kävelen koiran kanssa viikossa ainakin 50 kilsaa. Enkä laske tätä treenaamiseksi. Ehkä siinä on jotain kävelemiseen filosofiaan liittyvää vaikka en jaksanut alkua piemmälle NastaMuumion viime vuonna aiheesta julkaisemaa käännöstä jonkun mestarikävelijän esseistä.

Ei mahda mitään. Mulle kävelijän tarttee olla äärirajoille päätynyt ihminen ennen kuin hän herättää mielenkiintoni. Tai tyypin joka on Graham Greenan ja Bruce Chatwinin tapaan koko ajan matkoilla omaa varjoaan paetakseen. Toki Kerouacin Matkalla on aiheeseen liittyvä klassikko mutta ehkä näin vanhempana tuntuu vähän umpiromanttiselta touhulta. Pääasia että nuoriso tykkää.

Olen kävelijä ja ulkomailla kuljeksija. Siksi näitä kävelemiseen liittyviä kirjoja tavailen vaikka yleensä petyn. Aihe on niin tarkkaan rapattu, että siitä on vaikea sanoa mitään uutta. Käveleminen on zen, se on psykoosi, kuten lukemattomat öisin kaupungin katuja kengän pohjat puhki kuluen talsivat todistavat.

Täällä Kotkansaarella on hyvät mahikset kävelemiseen. Saari on meren ympäröimä, meri on syvästi läsnä. Ei Pöxymäenkään maisemissa Vantaanjoen rannoilla, Viikissä, Vanhankaupunginlahdella ja Haltialassa ole valittamista mutta just nyt kävelen mieluummin täällä näillä näkymin tällä erää elokuun loppuun, mahdollisesti pitempäänkin. Aika kulkee täällä hitaammin, stadissa olen monen muun tavoin ohjelmoinut päiväni liian täyteen kaikkea turhaa härpäkettä. Kävelen siellä liian nopeasti, suoritan enkä osaa fiilistellä.

Kalenterini etusivulle olen antaanut itselleni tälle vuodelle seuraavat ohjeet:

1) kävele tuntikausia, erityisesti Helsingin keskustassa
2) ole koko päivä makuulla, eristäydy ajasta
3) älä seuraa mediaa, pidä piuhat irti maailmankaikkeuteen

4/25/2015

Vihanhallintakurssi

Olen kiltti ihminen jolla ei ole kuupassa mitään vikaa vaikka pelkäänkin rappukäytävien sortuvan ja hissien vaijereiden katkeavan. Ei tässä ole mitään ihmettelemistä. Maailmassa kuolee päivittäin koko lailla sakkia talojen sortuessa ja hissien pudotessa holtittomasti vaikka Kone Osakeyhtiön miehet muuta väittävät.

Nykyistä menoa esimerkiksi politiikassa leimaa kasvava aggressivisuus. En välitä mitä sanot enkä edes vaikka olisit oikeassa, enkä suostu antamaan sinulle vapaaehtoisesti puheenvuoroa. Ja tähän sitten telkussa huutavat sekaan täyttä kurkkua vielä juontajat. Monen maan parlamentissa syntyy nyrkkitapeluita. Niin kovilla kierroksilla todellisuuden luonteen määrittelemisestä käydään. Meillä homma menee samaan suuntaan, tuppisuut katoavat historian unohduksiin.

Vihan ja sen hallinta ovat tärkeitä juttuja. Itse olen perustoiltani äärimmäisen aggressiivinen ihminen, valmis koko ajan takomaan turpiin tyyppejä jotka ylittävät reviirini rajat. Tutkimusten mukaan tämä territoriaalisuus on tunnusomaista myös väkivaltarikollisille. Asiasta on ollut elämässäni haittaa, mutta myös hyötyä. Tulos lienee jotenkin tasan, en haluaisi olla kukaan toinen.

Kuntaliitossa ryyppäilin vuositolkulla eri puolilla kaupungin kapakeita muun poliittisesti valitun resusakin jatkeena. Luultavasti viilentelin kuumana käynyttä päätäni. Välillä kuitenkin tuli riitaa, uhkasin hakata pomot. Raivohulluille on paha sanoa mitään perimmäistä vastaan. He voivat näet toteuttaa uhkauksensa. Kukaan ei halua kuolla turhaan takaansa livenneiden olemattomien joukkojen edessä. Pystyin pitämään pelin hengissä vuosikausia ennen kuin väsyin ja katosin Intiaan.

Viinaa Kuntaliitossa totta tosiaan kului ja toilailuja harjoitettiin Keskustapuolueen landepaakkujen tapaan. Tuolloin ei vielä asioita psykologisoitu nykyisessä määrin. Nykyään luultavasti joku työsuojeluvaltuuttu ohjaisi minut päälääkärille vihanhallintakurssille kun kävisin pistämässä paikat remonttiin jonkun pikkunilkin karsinassa. Siellä niitä oli mistä valita; Paimion pimee alias tuleva Salon kaupunginjohtaja, arkkipiispan lahjaton kommaripoju joka päätyi huijaamalla Lohjalle kaupunginjohtajaksi, ortodokseille rahaa pummannut Kepun ex-kansanedustaja itä-Suomesta...

Pohjimmiltaan kyse on taasen geeneistä, Oulussa on tosi vittumainen geeniperimä. Siellä sitä nuoruudessani tapeltiin tappelemisen ilosta ja purettiin näin agressioita. Kenenkään mielestä tässä ei ollut mitään kummaa. Jos kemiläisten kosla kaarsi bensikselle niin se oli menoksi saman tien. Eivät tulleet kovin usein.

Jos viha on geeneissäisi, et voi sille pitemmän päälle mitään vaikka sen osoittaminen avoimesti olisi kuinka kiellettyä. Luultavasti tästä syystä tykkäsin parikymmentä vuotta stten sekoilla Intian megakaupungeussa Delhissä, Kalkutassa, Bombayssa. Pimeillä kujilla sain kulkea rauhassa, varsinkin kun kaikki diilerit ja muut pikkurikolliset tunnistivat välittömästi minussa hengenheimolaisensa. Jonkin aikaa nämä vahvat suurkaupunkiärsykkeet riittivät minulle, mutta sitten jatkoin matkaani pitemmälle Aasiaan.

Thaimaassa menetin otteeni, viina ja aineet saivat minut sekoamaan. Suomen suurlähetystökin oli perässäni. En päässyt enää itseäni karkuun. Härmässä en viihtynyt, jokin rassasi ja veti kohti Aasiaa. Geenipirut olivat vahvasti voitolla, eikä homma tuntunut sen kummemmaksi muuttuvan. Ei auttanut itsereflektio, ei vannominen rauhaisan tulevaisuuden nimiin.

Kuusi vuotta sitten olin manian rajamailla yhdessä projektissa hommissa muutaman kuukauden. Kävin niin kierroksilla että luulin kaiken sortuvan omaan mahdottomuuteensa. Freudilainen psykiatrini keksi viimeisenä keinona ennen katastrofia syöttää minulle pieniä pillereitä. Söin niitä kourakaupalla ennen kuin ne tehosivat. Sain homman pysymään kasassa. Jälkeenpäin olemme freudilaisen psykiatrini kanssa usein nauraneet tuota päätöntä touhuani, varsinkin kun en edes onnistunut mokaamaan hommaa. Hän ei millään voi sitä ymmärtää.

Sen jälkeen tarpeen vaatiessa pienet pillerit ovat olleet avuksi vihanhallinnan uhatessa pettää. Ei se agreesiivisuuteni ole minnekään kadonnut. Tapanilan Erän nyrkkeilytreeneissä jotkut totesivat minun käyvän tilaisuuden koittaessa päälle kuin raivon härän. Osuivat täsmälleen oikeaan, vaikka törmäsivät jo vasempaani. Mutta muuten elämä on vähitellen muuttunut kemiallisen buustin avulla aika tasapaksuksi, etten sanoisi peräti onnelliseksi.

Kaikki eivät koskaan saaneet pieniä mahtipillereitä. He kaikki ovat nyt kuolleet. Mutta mä elän enkä aio ihan äkkiä mennä perästä. Nukkuminenkin sujuu nykyään kuin itsestään. Pitkä yö, parit päikkärit. Aikaisemmin olin kytiksellä postiluukun alla neljältä lehdenjakajan tullessa.

On se mulle itsellenikin outoa etten enää joka asiasta ole käymässä todellisten ja kuviteltujen vihamiesten kimppuun. Katuen muistan iltoja joina joku törmäsi omasta syystään nyrkkiini. Olisivat älynnet pitää varansa. Minun olisi ollut lyötävä heitä päin näköä hellyyden ehdoilla. Mutta nyt tämä menee jo imeläksi.

Olen siis tätä nykyä tyytyväinen kemialliseen lobotomiaani. Pystyn ottaan siisti, mutta tarvittaesa vauhtia löytyy. Viinahommatkin sujuvat paremmin, eikä mitään putkia tule. Näin ollen ihmettelen että mistä saisin draivia ja vihaa tehdä jotakin, vaikka kirjoittaa. Kaikki on pirun hyvin, osaan pitää tilanteen hallinnassa. Repikää siitä, dorkat.

Elisan e-kirjassa Talon mies päähenkilöni varatoimitusjohtaja Englund purki aggressioitaan mm. käymällä hakkaamassa kesken päivän työkkärin tarkastaja Pelkosen. Se tuntui hänestä fucking fantastiselta! Enjoy the ride:

Päätin hoitaa asiat kerralla valmiiksi. Otin taksin ja ajoin Merihakaan demarien slummahtaneeseen ideaaliyhteiskuntaan jossa betonia piisaa. Käskin kyypparin odottaa työkkärin edessä ja marssin sisään. Missä se Pelkonen piileskelee, kysyin tuimasti. Kukaan vastaanoton tyhjäntoimittajavihervasureista ei tiennyt mitään mistään Pelkosesta. Saatana, karjaisin, se perkeleen ylitarkastaja vitunkelmi Pelkonen! Vai onko teillä täällä veronmaksajien kustannuksella niin paljon pimeää porukkaa töissä ettei passaa edes tunnustaa? Tytöt lavasivat tietsikoitaan, lopulta ilmeni kelmin istuvan 11. kerroksessa. Ajoin hissillä ylös, päätin heittää tyypin katuun, sille kävisi samoin kuin kommarihinttariveljelleen Larnalle kävi Hong Kongissa. Eikä tätäkään luuseria kukaan taatusti missään kaipaisi hänen kuolemansa jälkeen. Kävelin käytävää, ikkunoista avautuivat hyvät merinäköalat. Näille puoluekirjalusmuille ei kelpaa kuin Helsingin parhaat merimaisemat, muuten ne eivät suostu työpaikalleen tulemaan, vaan painuvat suoraan kantapöytäänsä ilman mitään työntekemisen näyttelemiseen liittyviä rituaaleja. Ja siinä luki sitten vihdoin ovessa. "Ylitarkastaja Pelkonen". Punainen valo paloi, potkaisin oven sumeilematta auki. Tyyppi hypähti säikähtäneenä ilmaan. Siinä se perkeleen Pelkonen nyt oli ilmielävänä. Yritti salamannopeasti vaihtaa koneensa näkymää, mutta isot tissit, piukka pillu siellä touhusivat jonkun runkkarin kyrvännokassa, ehdin nähdä. Mitä asiaa, yritti urhoollisesti. Turpa kiinni saatanan sika, nyt tuli pataan. Ai te olette se tyyppi joka kiusaa työtekijöitä Talossa, Pelkonen yritti urhoollisesti käydä vastahyökkäykseen... Mitä tuli sanottua? Kiusaan työntekijöitä Talossa? Nyt tuli poju lausuttua isukille ihan väärät sanat, eikä sulle tule mahdollisuutta niitä enää perua. Otin tyyppiä kravatista kiinni ja kiskaisin hänet mahalleen työpöytänsä päälle. Pelko, sitten kauhu, järjetön kauhu pamahtivat palamaan tyypin silmissä. Se tiesi kolkuttelevansa jo helvetin portteja, pelkäsi kuin jotkut teurastetuiksi tulleet viattomat kyläläiset Afrikan vihreillä kunnailla. Mitä ihmettä... tyyppi yritti sopertaa kun pamautin ensimmäisen oikean suoraan päin pärstää. Pelkonen tipahti eka laakista ja alistui kohtaloonsa, eli siihen että tulisi hakatuksi surkeasti kuin ämmä hengiltä työkkärin suojatyöpaikassaan, jossa tiukan paikan tullen ei mitään suojaa kuitenkaan ollut. Sitten annoin mennä ja kaikki sujui kuin itsestään. Pidin vasemmalla kurkusta kiinni ja hakkasin oikella paskat tyypin perseestä. Se tuntui hyvältä, suorastaan fucking fantastisen hyvältä. Soitteleppa nyt minulle tekemistäni työlainsäädäntörikkeistä, kehu niitä toveripiiristä riesakseni lähettäneitä entisiä panopuitasi, ja että minun syytä kun poika poltti päänsä puhki, yllytin Pelkosta makean paskan tuoksun alkaessa lemuta toimistokopissa. Nyrkki puhui kanssani täsmälleen samaa kieltä, eikä Pelkosen säälittävät yritykset suojella itseään olleet muuta kuin säälitttäviä epätoivoisia yrityksiä. Ne olivat niin avuttomia että minun kävi sääli miestä joka antaa ilmaiseksi hakata aivonsa mäsäksi. Perkele, mä tapan sut, usutin itseäni raivolla tyypin kimppuun. Reppana yritti korinansa keskellä huutaa apua. Aika pysähtyi hetkeen jona raskas nyrkki pudottaa raskaan iskun uhrin vesimeloonipäähän. Sisällä aivohyytelö törmäilee betonikuoriin edestakaisin pahaa jälkeä tehden. Hyytelöön tulee koloja, jotka peittyvät nyrkin aiheuttamiin tosiin koloihin, mikään ei enää koskaan palaudu täysin ennalleen. Sitten tuo ihana hetki kuitenkin päättyi, ovi aukaistiin ja sisään alkoi vyöryä sakkia pelastamaan Pelkonen kynsistäni. Tunsin kuinka raskaita pommeja jatkuvalla syötöllä takovaan oikeaan nyrkkiini tartuttiin. Ensimmäinen tarttuja lensi pöydälle nyrkin matkassa, mutta pian oli kimpussani niin saatanasti porukkaa etten enää pystynyt lyömään. Minut revittiin irti Pelkosesta, pala katkenneesta krakasta roikkui vasemmassa kourassani, oikea rystyseni oli yltäpäältä kuin verellä vastamaalattu. Porukka alkoi kuljettaa minua kuin ohjasivat paskalta lemuavasta huoneesta ulos, panivat hissiin, ajattivat alas. Jos jäät henkiin, niin etsin sut välittömästi käsiini. Tiedän missä asut. Lisää tulee takuuvarmasti, menolippu kouraan, perhe kasaan ja helvettiin tästä maasta lopullisesti koko sakki. Se on sun ainoa mahis, ehdin onneksi huutaa ennen kuin hissi lähti alas. Työkkärin turvamiehet kaivoivat käsirautoja ja etälamauttimia esille, mutta heille viitattiin että oli parempi antaa asian olla. He katsoivat kummissaan, mutta ymmärsivät olla puuttumatta korkeantason poliittiseen peliin. Sehän oli joka tapauksessa muuttumassa internetin keksimisen jälkeen yhä härskimmäksi. Kukaan ei enää kuuntele ketään ja kaikki huutavat toistensa päälle. Siitä on enää hissin napin painallus väkivaltaan. Pian olisivat uudet hallitusneuvottelut edessä ja paikat tyhjäntoimittamiseen katkolla. Suoristin italialaista kesäpukuani ja kävelin odottavaan taksiin. Kyyppari katsoi pelokkaana veritahroja puvussani. Vittuako siinä tuijotat, aja takaisin Bulevardiaan, ginipaikkaan. Raskas työ vaati raskaat huvit. Palattuani kantapöytääni kyyppari toi ginimoukkuja entiseen tapaan. Oikeus oli voittanut vielä kerran viime tipassa. Tuntui kuin raskas lasti olisi tipahtanut sydämeltäni.





4/20/2015

Löllöt möhömahaiset Erkot

Antti Blåfieldin kieli on muuttunut pysyvästi ruskeaksi kirjansa "Loistavat Erkot" myötä. Se on luettelomainen historiikki Helsingin sanomien päätoimittajista. Kaikki viime aikojen mitättömimmätkin Reetta Meriläistä ja Janne Virkkusta myöten saavat upean kielipesun Blåfieldiltä.

Otsikko ei siis vastaa tässä kirjassa sisältöä mutta mitäpä pienistä. Kirjastahan käy selville ettei Aatos Erkko koskaan pärjännyt koulussa edes ylioppilaaksi saakka. Itseään kirkkaasti oppineimmille Hesari kosti palkkaamalla tyhjäaivoisia ylioppilaita Sanoman toimittajakoulusta päätoimittajikseen. Yksi oli vissiin loppututkinnon suorittanut ja häntä koko kopla juoni kumoon.

Blåfield ei saa Erkoista mitään otetta. He ovat stereotyyppisesti esitettyjä suurmiehiä omissa norsunluutorneissaan, jonne kukaan Sanoman työntekijöistä ei uskaltanut mennä. Jos Aatos vastaantullessaan joskus vuosikymmenten varrella sanoi päivää, on tämä merkkitapaus täytynyt tarkasti tähän omituiseen opukseen kirjata. Jänishousut ja muut paskahousut Aatos jätti omiin oloihinsa, muutama normaali joka uskalsi puhua normalisti hänelle tuli hyvin juttuun äijän kanssa.

Aatos Erkon erakkoluonteesta johtuen Hesarin toimituksessa syntyi myytti jostakin superihmisestä, joka tarkkaili ja rankaisi ellei koko ajan laulanut oikeita viisuja. Totta kai viestin viejät kuuluivat kuvaan, todellset ja ennen muuta sellaisiksi itsensä huijanneet. Niinpä Aatoksen nimissä pyöri sairaalloinen huhumylly läpi Hesarin kulta-aikojen.

Eikä Blåfield edes kerro miksi Aatos ja hänen isänsä olivat sairaalloisen lihavia, möhömahoja maailman mittakaavassa. Aatos hengaili paljon Akatemisessa kirjakaupassa, mutta yhtään mitään hänen luku- yms. harrastuksistaan ei mainita taitoluistelua ja puuveneitä lukuun ottamatta. Miten ihmisestä voi jäädä näin vähän mitään muistoja. Ehkä Aatos tajusi että parempi tulla unohdetuksi istuessaan muka kiinnostuneena kopissaan johtamassa orkesteria.

Loistavista Erkoista emme siis paljon mitään henkilökohtaisempaa saa tietää. Näin olen tämä Blåfieldin teos joutaa roskakoriin turhana ylistyksenä Hesarille nyt kun sen syöksy kohti konkurssia on hyvässä kyydissä.

En voi mitään sille että katson nauttien Hesarin nykyisiä talousvaikeuksia ja levikin syöksyä. Joskus parikymmentä vuotta sitten sen toimittajat kuvittelivat ja ilmaisivat olevansa Jumalasta suraavia. Nyt koko porukka on potentiaalisia tulevia työttömyyskortistolaisia. Mikä on siis tälle sakille ihan oikein. Kulta-aika on ohi, ja Hesarin tyypit pitävät itsestään päivä päivältä vähemmän meteliä.

Itse olen tyyppiesimerkki siitä miten sanomalehdille on käymässä. Olen lukenut Hesaria yli 30 vuotta, mutta muutama vuosi sitten järkeilin säästäväni aamun parhaat hetket perumalla tilauksen. Eikä lehteä missään vaiheesa perumisen jälkeen tullut ikävä, se katosi elämäntavastani tosta vaan.

Pomolla tosin vuosi sitten suksi lipsui ja hän tilasi iPad version Hesarista. Katselin sitä aina silloin tällöin. Totesin parhaat jutut suoraan Economistista pöllityiksi. Muka kerrottiin omin sanoin ettei varkaudesta olisi jäänyt kiinni. Kaikki jotka lukevat Economistia säännöllisesti huomasivat homman nimen.

No nyt pakotin Pomon perumaan taas Hesarin tilauksen, ja tällä kertaa en salli monojen oikenevan tässä suhteessa. Muita lehtiä saa lukea Helmetin e-lehtivalikoimasta mielin määrin. Snomalehtiäkin on tarjolla pari sataa, siihen päälle vielä Economist, New Scientist sun muut.

Aatos Erkosta joku nainen julkaisi vasta pienen kirjasen. Siinä Erkko tunki mahansa itsensä ja pienen auton räppänän ratin väliin. Ajettiin kahville Kotkaan tai Haminaan. Siinä sivussa hän avautui sen verran että nyt hänen kuoltuaan voi niillä joku yrittää tienata ja nosta häntäänsä.

Aatos kertoo olleensa onnellisin sotalapsena Ruotsissa, halunneensa merille, pakotetun Sanoman hommiin, viruneensa elämänsä läpi jotenkuten. Myöhemmällä iällä hän teki pistokokeita todellisuuteen kävelemällä kansan keskuudessa Kalliossa. Lisäksi hän istui niin paljon penkillä väkeä katsomassa Stockkan herkun edessä että vartijat ehdottivat hänelle porttaria kun eivät tienneet kuka superhypertyper siinä persettään päivästä toiseen leventeli.

Aatos Erkko tykkäsi jostakin minulle edelleenkin käsittämättömästä syystä Kymenlaaksosta. Täällä toipumislomapaikassani Kotkassa se näkyy erittäin selvästi; Erkko hommasi Turkuun jo luvatun Suomen merimuseon tänne. Turkulaiset eivät ole tätäkään koskaan antaneet anteeksi, varsinkin kun heillä on vielä pääkaupungin siirto Helsinkiin Turusta käsittelyssä kesken.

Aatoksesta voi oppia, että kannattaa istuskella katsomassa ihmismeren kulkua, ja oikean meren myös. Kaikki katoaa kuitenkin nopeasti ikuisuuteen. Ei missään mitään jälkiä, ei mitään hyötyä tuhansista Viikkosanomissa ja Hesarissa vietetyistä päivistä. Niitä ei ole enää olemassa, Erkko on kuollut, Hesari syöksyssä, eikä millään ole mitään väliä.

Se on Aatos Erkossa kiinnostavaa että hän tunsi heittäneensä elämänsä hukkaan lehtimogulina. No hänellä oli kämpät Nykissä ja Lontoossa, joten hullumminkin olisivat asiat voineet olla. Toisin on muilla maamme kymmenillä tuhansilla konttorirotilla, jotka hukkaavat elämänsä tyhjään paperi- ja palaverimyllyyn. Siitä ei ole kenellekään mitään hyötyä, eikä siitä historiaan jälkiä jää.

Eläkkeelle laskevat päiviä mutta typistynyt ihminen ei enää vanhoilla päivillä unlmistaan huolimatta herää eloon. Katsoo vaan kaivaten laivojen lipuvan horisonttiin. Tajuavat ettei heitä kukaan ole kaivannut matkaan, eikä tule koskaan kaipaamaan. Tyhjyydestä tulivat, sinne katsoivat, pääasia että menivät.

4/16/2015

Suurin herkku on myrkyllistä



Kun tutkimme Kossu-Koskelaisen kanssa Hailuotoa oli tutkimuksen eräs johtopäätös, että suurin herkku on aina myrkyllistä. Tässä tapauksessa se taisi olla hylkeen maksa jonne ympäristömyrkyt olivat tuolloin kertyneet. Sama pätee kaikessa muusakin herkullisessa maailmassa.

Otetaanpa esimerkiksi rööki. Se tappaa tuskallisesti osan pössyttelijöistä. Kuitenkin monet pitävät sitä parhaana ja ainoana ystävänään. Jörn Donnerkin vannoo että suuri osa hänen luovuudestaan on peräisin tupakanpoltosta.

Itse olen aina silloin tällöin poltellut kausittain. Jos tulee stressiä tai trobelii ostan valkoista mallua. Alan vetään sitä kuin vanhasta tottumuksesta. Eroon pääseminen on aina jonkin ajan kuluttua onnistunut suhteellisen helposti koska en tule nikotiinista riippuvaiseksi, vaan se on paremminkin sosiaalista riippuvuutta, tai jotain tai jotain.

Kuitenkin iän myötä tupakasta eroon pääseminen käy kerta kerralta vaikeammaksi. Rööki rauhoittaa ja selkeyttää ajatuksiani. En mä mitään isoja luovuuden vimmoja siitä saa, mutta ymmärrän että ei se siinä suhteessa ainakaan pahasta olisi.

Kuitenkin meillä on tämä terveys- ja raittiusaate joka sisäisesti panee meidät suosiolla luopumaan suurimmista herkuista vapaaehtoisesti. Ihminen kuolee jossakin vaiheessa jotenkin joka tapauksessa, eivätkä vikat vuodet ole mitään riemujuhlaa jos vanhaksi raahustaa. Kusemista ja paskomista se paljon puhuttu lisävanhuus terveyden avulla saatuna yleensä kuitenkin on.

Olen ollut muutamissa vaaleissa hommissa Kustaankartanon vanhainkodissa, enkä näe pitkän elämän tarkoitusta missään eikä kenessäkään sinne päätyneessä liian pitkään eläneessa ihmiskuoressa. Eli röböt kehiin vaan, varsinkin jos tajuaa sen mahdollisesti sairastuttaessa ampua kuulan kalloonsa tai matkustaa viimeisellä junalla Amsterdamiin.

Mutta kun röökin poltto on niin mahtihommaa! Eikä tämä peli ole yksinkertaisesti kieltäymykillä voitettavissa. Mistä kiikastaa kun lopetan aina kun tunnen vasta kunnolla pääseväni vauhtiin? Aikamme sairauksia tämäkin, suuntaan jos toiseen. Pätee muuten kaikkeen mitä teen tai yritän tehdä.

Viina on toinen suuri herkku johon pätee sama kuin kaikkiin herkkuihin. Sitä voi vetää tiettyyn rajaan mutta jos ei osaa olla varuillaan menee liian pitkälle eikä paluuta ole. Aikaisemmin join usein kyllästymiseen tai stressiin. Se puuha vain pahensi asioiden tilaa. Uhkasin pikkujouluissa tappaa pomot, nussia naiset. Mutta siellähän on kaikki sallitua, tai oli. Nykyään pitää näytellä varmuuden vuoksi myös kulissien takana, kyttärit ovat kaikkialla.

Jossakin vaiheessa viinasta alkoi tulla jonkin sortin ongelma. Erityisesti lukuisilla ulkomanreissuillani sen kanssa tuli läträttyä. Sitten oltiinkin erinäisten vammojen seurauksena lasaretissa ja krapulassa pikkupirut ajoivat takaa. Minulla kesti kauan, ehkä liian kauan ennen kuin tajusin, että viinahommat on syytä eliminoida ulkomailla alkuunsa. Paskiaisille ei tässä kaupungissa anneta edes mahdollisuutta.

Antabus huuleen yölennolla Aasiaan, eikä viinahommia tarvinnut miettiä. Ekoina päivinä homma kun lähti helpoiten käsistä. Nyt en enää tarvitse edes antabusta ja voin vetää bissee ilman pelkoa ratkeamisesta sekoilemaan viikkokausiksi. Lopputulema olisi kuitenkin ankara vitutus hukkaan heitetyistä päivistä tropiikin palmujen alla.

Mutta monet tutuistani eivät koskaan ehtineet oppia tätä. He lepäävät Malmilla ja Honkanummella. Jotenkin viinaan kuolleet ovat olleet pitkään kirottuja vammansa kanssa. Taistelleet kaikin voimin putoamista vastaan, mutta voimat eivät ole riittäneet. Ei se koskaan yllätyksenä tule kun juoppo kuolee, asia on ollut odotettavissa ja sen kestäminen ihmetyksen aiheena.

Sen sijaan huumeisiin voi kuolla vahingossa. Muutama tuttu on juhlinut synttäreitään sen verran rajusti etä ovat olleet laakista vainaa. En uskaltaisi ostaa huumeita kadunkulmasta, ei voi tietää mitä skeidaa saa. Muuntohuumeista menee helposti henki tai ainakin tulee sokeaksi.

Jossain vaiheessa elämääni suhtauduin romanttisen uteliaasti huumehommiin. Luin näitä alan äijiä ja kuvittelin heidän löytäneen todellisuudesta jotakin enemmän. Paskat ne mitään löytäneet. Luulivat olevansa muita viisaampia, muut katsoivat heidän touhujaan säälien.

Joskus kun jotain kokeilin tottumuksen puutteesta kokemus oli lähinnä kaootinen. Jos ei kokaiini alkanut heti tehota, nappasin toisen annoksen ja olin siivet selässä makaamassa ties missä loungessa. Kannabistuotteet ovat tässä suhteessa parempia. Niistä saa kunnon vibat mutta ei ala sekoileen viinan juonnin tavoin. Jos Suomessa myytäisiin maria laillisesti vetäisin sitä ennemmin kuin viinaa, vaikka Frapin konjakki onkin salainen paheeni hillitysti nautittuna.

Mutta jokin meitä monia pidättelee tässä mormaalin keskinkertaisuuden pakkopaidassa. Ehkä mä tajuan että rajan toiselta puolen ei todellakaan ole paluuta. Eikä siellä toisella puolen ole edes kivaa. Monta kertaa kirjoist luettua, leffoista nähtyä. Mennään näin ollen tätänykyä tässä moodissa luomuna.

Täällä Kotkassa toipumislomalla leukaleikkauksesta ja kauhkokuumeesta olen vähitellen alkanut löytää tavallisuudessa taivaan. Kuljen joka aamu paria kolmea vaihtoehtoista reittiä koiran kanssa. Merenrannassa, keskikaupungilla, puistoissa. Luen kirjoja vaikka stadin sykkeessä ne jotenkin ottivatkin pattiin. Kotkassa ei olla yhtä kultuurin kipeitä kuin stadissa; hyviä must lukukirjoja löytyy kirjastosta koko ajan. Enkä ole vieläkään päässyt eroon harratuksestani kerätä kierrätyslaatikoista sinne hyljättyjä joskus kovana kamana pidettyjä kirjan poloja. Stadissa törmäsin tässä harrastuksessa varastoinnin ongelmiin, sama alkaa häänmöttämään myös täällä.

En kaipaa stadista mitään, olinhan siellä vasta 4 päivää. Täällä toimivat sähköiset vempaimet ja posti tuo kamaa verkkokaupoista. Lisäksi liityin Tidaliin, suoratoistopalveluun hifitason äänellä. Kustantaa 20 euroo kuussa, mutta sen maksan mielelläni jotta saan kuulla pakattuun mp3 musaan verrattuna musan ylä- ja alaosat sekä sen syvyysulottuvuudet. Näissä hommissa pitää tosin olla hyvät kuulokkeet, alle satasen vempaimet eivät riitä. Lisäksi kaiuttimien on kyettävä toistamaan musa puhtaasti. No ostin tänne kalliimman puoleiset bluetoothit. Ongelma on että ne tahtovat paukkua liian lujaa. Kaikki kun eivät tykkää Hypnotic Brass Ensemblestä nonstoppina.

Olin stadissa vikaa kertaa elämässäni vaalihommissa, poliittinen järjestelmä kaikissa muodoissaan oksettaa, en halua olla siinä millään muotoa mukana. Enkä tietenkään edes äänestänyt ketään. Ihan sama kuka tulee valituksi tai ei tule. Veromätkyt tuli taas, eikä tämäkään asiantila ole korjaantunut olipa vallassa sossut tai porvarit. Onneksi saan ilmaiseksi Economistin iPad version viikottain Helsingin kaupunginkirjastosta ja e-kirjoja. Luen myös Rolling Stonea, New Scientistiä ja Philosophy Now´ta, jonka uusimmassa numerossa jättijuttu mielestäni raskaasti yliarvostetusta Michel Foucaultista. Ja kaiken tarjoaa ilmaiseksi tai verojen vastineeksi helsinkiläiset iloiset veronmaksajat.

Suurista herkuista jäivät lääkkeet väliin. Minulle ne kaikki sopivat hyvin, en mene niistä sekaisin. Tänäänkin otin alaleuan leikkaushaavaan pahamaineista Tramalia. Kun hain sitä apteekista farmaseutti katosi epäuskoisena omastakannasta e-reseptiluetteloani, joka pitää sisällään lähes kaikki kovimmat kipulääkkeet. En ole noutanut niistä kuin osan ja tämä luultavasti lisäsi farmaseutin epäluuloa. Mutta ei hän mulle mitään asiasta, lääkärithän ne sekaisin ovat kun kirjoittavat kilpaa kovimpia mahdollisia mömmöjä vaivautumatta tarkistamaan mitä muut ovat jo ehtineet määrätä. Reseptit ovat voimassa vuoden joten pitää popsia aika kyytiä jos kaikki aion syödä.

Mutta tämä myrkyllinen herkku ei minua houkuta teoriassa eikä käytännössä. Vaikka en mä niin hullu ole että kun kipu leuassa yltyy, että jätän ottamat sopivan kovan napin. Ensi viikolla pitäisi taas käydä Töölön sairaalassa mutta katsotaan jaksanko nyt stadiin lähteä. Olivat meinaan ne vaalihommat sen verran ankea kokemus, ja kaikki menee lopulta kuitenkin veromätkyihin. Onneksi Töölössä on mukavia kapakoita joissa iltaisin dr. Muzan kaa hengailtiin.

Onhan tuo tullut sanottua jo Pillerirannikossakin, mutta maailmassa on kaikkea liikaa. Ehkä todellakin olisi aika alkaa polttamaan jälleen, enkä nyt tarkoita valkoista mallua vaan maailmansodan tapaisia suursiivouksia lähinnä. Toisen maailmansodan jälkeinen pitkä kasvun kausi alkaa olla lopuillaan, joten jos ei haluta huomisen oleva tämä päivä uudelleen loputtomiin, on kasvu potkaistava käyntiin raivaamalla sille tilaa.

Nyt luultvasti se mielisairas Tampereen yliopistossa epäonnistunut opiskelija jälleen kantelee minusta oikeuteen. Siinäpä kannelkoon, hulluille en tapaa vastata millään muotoa, enkä käräjäoikeudelle vaikka olenkin siellä aikani pyörinyt joukon jatkeen lautamieshommissa. Persnettopuuhaa ja ankean huono tasoista oikeudenkäyttöä. So long boys, you can take my place.

Mä lähden Japaniin ja syksyllä Bostoniin kunhan nää leikkausvammat saadaan suht koht hoidettua. Leikkauskipuihin tarkoitetu Tramal ei yhtään vähennä kipua. Joko mulla on siihen kova toleranssi tai sitten tosi kovat kivut. Annas kattoo.

Hypnotic Brass Ensemble pistää groovii stuffii tuleen Tidalista, kuka luuseri enää käyttää Spotifyta? Kirjastossa täällä Kotkan keskustassa olen säälien katsonut viime viikot uutuushyllyä. Hesarissa ylistetyt kotomaiset huippuhyvät pläjäykset eivät kelpaa edes uunituoreina täällä kaakossa kenellekään. Jääköön nyt nimet mainitsematta, mutta ilman apurahoja meillä olisi paljon enemmän tarjolijoita ja taksikuskeja, joita on tosin nytkin jo liikaa. Joskus tuntuu että etelän taidejupit skrivaavat apurahojen toivossa näitä mahtipläjäyksiä toisilleen.

Ja puhelinmyyjiä nollasopimuksilla olisi myös enemmän ilman maailman parasta apurahasysteemiä. Yx ilmeisen henkisesti epävakaa tyyppi poltti päreensä kun totesin yleisesti tunnetun totuuden: Kaikki puhelinmyyjät pitäisi tappaa, ei menisi ainakaan viattomia. On lähettänyt viestini Iltasanomiin, kuvittelee ääliö niiden tarttuvan juttuun joka on jo aikoja ollut kaikkien tiedossa.

Vain elämässään epäonnistuneet päätyvät puhelinmmyjiksi. Sitten käytetään kaikki vippaskonstit että saadaan myytyä rojua vanhuksille ja muille jotka eivät osaa pitää puoliaan. Muudankin sukulainen tilasi muistisairaana parissa viikossa puhelinmyyjiltä 2000 eurolla aikakausilehtiä, vaikka hänellä oli suoramarkkinointikielto. Umpikierot puhelinmyyjät, jotka siis kaikki pitäisi yleisen edun vuoksi tappaa, hoksasivat vanhuksen lankapuhelimen jota kielto ei koske. Sitten soiteltiinkin päivä- ja iltakaudet ja myytiin tiedottomalle vanhuksella vuosien kestotilauksia urakalla. Miten nämä Avun, Seuran, Avotakan yms. omistajat ja toimittajat kehtaavat olla osa tällaista sairaiden huijaamista? Missään ei ole moraalia, ei niin missään. Ei minussakaan...

Pahin tosin on Valitut Palat joka lähettää "melkeinmillinoletvoittanut" kuponkeja jatkuvalla syötöllä. Tarkoitus on höynäyttää hönöt tilamaan jotakin tarpeetonta. Jonkin sortin lakiopas taisi viimeksi olla tarjolla näillä kaikkia moraalin lakeja rikkovilla.

Mutta virallisesti mä en tosiaankaan lausu mistään mitää, kenellekkään mistään mitään. Mulla on töpseli irti maailmankaikkeuteen. Turha yrittää morsettaa.

Tuli mieleen sellainen ajatus jokin aikaa siten, että jos edes kerran elämässä yrittäisi kirjoittaa omista meinigeistä rehellisesti, tavallisuuden tooraa vähin maustein. Ei siitä mitään hyötyä tai iloa ole mutta mua kiinnostaa edelleenkin, että löytyykö mitään kun pintakuona on kaalistani pyyhitty pois. Hain tänään kirjastosta lainaan suomeksi tulleen Alisteir Crowleyn elämäkerran. On se englanniksi mulla e-kirjana Scribdissä mutta lukasen sen nyt suomeksi. Economistin luen englanniksi viikottain kannesta kanten, tietoviihteen suomeksi, vaikka en iedä miksi. Ja kontrastit tekstien välillä jyrkät, nämä maailmat eivät tiedä toistensa olemassa olosta.

Eli tässä vastineeni elämälle maailmankaikkeudessa: Vetäkää käteen. Varsinkin kun tänään tuli tieto että satojen miljoonien tähtien galaksista ei ole löytynyt mitään elämänmerkkejä. Siellä on kylmää ja pilkkopimeää. Ei käy kateeksi. No lainasin mä jonkun härmäläisen kirjoittaman kirjan siitä löytyykö elämää maailmankaikkeudesta vaikka vitut sieltä mitään löytyy. Onhan se jo loputtomiin nähty enkä mä jaksa ainakaan enää turhaan odotella mitään viestiä jota ei koskaan tule.

Teoriat alkuräjähdyksestä alkavat vähitellen vuotaa kuin seula. Ainetta syntyy eri puolilla tyhjyyttä koko ajan, eikä se välttämättä käyttäydy kuten meille on pukinpartaisten tähtitieteen proffien suulla valehdeltu. Mutta se on aivan liian suuri juttu ihmiskunnalle, paras kun keskitytään keskinäisiin konflikteihin, kyynärpäätaktiikkaan, näyttelemään luottamuksen arvoista ja miten tämä kehmo inhimillinen komedia meneekin. 200 tonttua paskoo Sibelius Akatemian viemäreitä ja yrittää taklata kaikin keinoin lähimmäisensä ikkunasta ulos myös seuraavat 4 vuotta.


4/03/2015

Viemäreissä asuu väkeä

Viemäreissä asuu väkeä. Diilaavat kolmiolääkkeitä ja penisilliiniä. Liikkuvat pitkin metrotunneleita, valmiita ja kesken jääneitä. Mustat miehet, mustat naiset, väki joka ei tykkää jos heistä levitetään juoruja.

Näin tämä joka tapauksessa meni. Ajoin dubbledeckerillä uutta moottoritietä Kotkasta stadiin. Kävelin Kampin terminaalista Kasarmikadulle Kirranille labratesteihin. Sen jälkeen tapasin dr. Muzan steissin vieressä Vltavassa. Otettiin jotakin juomaa. Siten ajetiin ylös Kallioon Sivukirjastoon. Otettiin lisää juomaa. Joku toi tai haki jonkin paketin, kirjeen, lapun yms. Menimme Flemarille Cellaan syömään jotkin leikkeet, juomaan putelin, pari punkkua. Väkeä oli arkipäivästä huolimatta syömässä, lähinnä vanhemmasta päästä.

Roskapankin luona tuli vastaan toinen sattuman soittoa. Vai oliko sittenkään? Menimme sisään, kaaduimme kiduksiimme juomat. Joku sai, joku luovutti. Ajoimme taksilla Taka-Töölöön Laiskaan Karhuun. Meno alkoi mennä laiskaksi, juoma tai muutama. Seuraavana Papa´s Runeberginkadulla. Sitten kukaan ei enää jaksanut roikkua perässämme. Kävin vetäisemässä kunnon 9 tunnin yöunet dr.Muzan kämpillä.

Aamulla taksilla ysiksi Kirranille. Leuka edelleen oudon turvoksissa, mutta tulehdusarvot alle 3 ja leukosyytit 7.2. Kovaa leukapattia kirurgi neuvoi hieromaan, vaikka voipi olla ettei se ihan maaliin saakka tässä keississä riitä. Mutta suunta on suurinpiirtein oikea.

Oli taas aamu kaupungin, otin tasoittavaa Mr. Pickwickissä Kaivokadulla. Aamun ensimmäiset raiteiltaan suistuneet ottamassa ohralientä, takomassa peliautommaatteja, menossa laivoille, lukemassa uutta Aku Ankkaa. Jatkoin Kaisaniemenkadulle, jossa kama vaihtoi jo tottuneesti omistajaa. Sitä on kerta kerran jälkeen enemmän. Eikö tästä pitänyt tulla digitaalinen maailma? Setelit ja paperit painavat paljon kannattaisi jonkun dekkaristin sentata opukseensa.

Ajoin taksilla kaupungin laidalle, jossa pelin menettäneet pitävät sadetta. Vaihdoimme kuulumiset ja kassit. Ajoin samalla taksilla takaisin Rautatientorille. Menin asemahallin Minuuttibaariin kun dr. Muza ilmoitti olevansa Kampin keskuksen Pub Ikkunassa. Menin siis sinne. Otimme parit, jatkoimme menneisyytemme remumestaan Wanhaan Kettuun. Siellä oli edelleenkin alan väkeä. Jouduin kuitenkin lähtemään kolmen doubledeckerillä takaisin Kotkaan, tähän tulevaan pohjois-Euroopan Las Vegasiin.

Olin matkaillut kovasti, joten lepäilin pari päivää, kuskasin koiraa, ihmettelimme leuan kovaa lankkupaisetta. Onneksi ensi viikolla joudun jälleen menenmään stadiin tapaamaan alakerran viemäreissä touhuavaa bisnesväkeä. Ei siinä mitään poikkean Töölön sairaalassa, siellä on 24/7 leukakirurgi päivystämässä.

Aika on kylvää, aika on niittää. Olen perunut Netflixin, Deezerin, Radio Helsingin Ystäväklubin jäsenyyden. Näyttävät paskoja rainoja, soittavat samaa kuin Spottis, eivät maksa työntekijöilleen edes kunnon nälkäpalkkaa. Näin elämä etenee. Joskus taas kylvän ja liityn näihin kaikkiin uudestaan.

Ei se minun vika ole että elämä tässä pienessä kaupungissa meren rannalla on liian helppoa. Mutta 220 kilsan päässä on Pietari ja Leningradin alueen 10 miljoonaa asukasta. Tulevat turskat kunhan Vegas Kotka saadaan pystyyn ties kenen, ties mitä kautta kiertäneillä fyrkillä. Luen Pietarin piirityksstä toisessa maailmansodassa kertovaa kirjaa. Kovasti kuoltiin, kärsittiin vilua ja nälkää.Olemme tätä nykyä lähellä maailman historian tappotantereita, vaikka Santana soittaakin Caravanseraita bluetoothissa.







3/20/2015

Pienen kaupungin hiljainen elämä


Vaikka Helsingin terveyskeskus tekikin kaikkensa tappaakseen mut, ja vielä valehteli julkisesti pokkana antaneensa asianmukaista hoitoa, alkaa tilanne olla hiljalleen ennallaan. Kosto alkaa vähitellen saada muotonsa. Silmä silmästä, hammas hampaasta. Tosin ensin haen kunnon korvaukset kuolemanvaaraan saattamisesta, mutta niitä laskevat asiaan hyvin perehtyneet juristit.

Olemme siis viettämässä lokoisaa kevättä täällä Kotkassa. Emme enää palaa kuin väliaikaisesti stadiin. Joitain sovittuja töitä täytyy käydä hoitamassa, vaikka ei yhtään huvittaisi. Mutta aika pian se on sitten se elämä täällä pienen kaupungin rauhassa.

Elämä kulkee täällä rauhallisempaa tahtia, mutta rantaterasseja ja muita oleskelupaikkoja piisaa. Jos nyt stadiin haluaa, niin reilussa tunnissa sinne hurauttaa uutta moottoritietä. Lentoasemalle joku hurja on ajanut täältä tunnissa. Kaikki on siis edelleenkin lähellä mutta onneksi riittävän etäällä. Sähkövempaimet ja nettikaupat toimivat täälläkin joten mistään ei jää paitsi.

Kaikki on rauhallisempaa. Tyhjien kapakoiden estetiikkaa voi koiran kanssa liikkuessa harrastaa Luis Bunuelin tavoin. Toki niissä muuta porukkaa käy mutta merenmaisemissa en tunne seuraa kaipaavani.

Olen jopa täällä päässyt eroon turhasta tavastani hukata aikaa lukemalla. Pakotin Pomon perumaan Hesarin, koska se on huono lehti ja vie aikaa hukkaan. Olen mä yrittänyt tavata joitain klassikkoja mutta eipä ole isommin kiinnostanut. Yritin jopa lukea Rosa Liksomin Finlandia palkittua Hytti kutosta, jonka löysin kirjaston kierrätysloodasta. Kovasti pinnistäen jaksoin melkein kymmenen sivua. Sitten kirja lensi roskikseen. Bruce Chatwinin Patagonia, Patagoniaa olen pikkupätkissä lukenut kun se on tuttu tajuttoman kreisi pätkä.

Kun kaikkea on saatavilla liikaa, menettää se arvonsa. Peruin urheilukanavat, enkä ole Netflixistä aikoihin jaksanut mitään katsoa. Deezerinkin peruin enkä Spotifytä jaksa huudattaa. Kake Röyhkän Uhrijuhlan uutta pakotin itseni kerran kuuntelemaan mutta eipä se mua mitenkään koskettanut. Sen sijaan juuri remasteroituna ilmestynyt Led Zeppelinin Physical Graffitti kuulostaa raikkaalta.

Kotkassa ei ole paljon tekemistä, mutta ei ole stadissakaan. Täällä voi istuskella kossuvissyä lipittäen meren rannassa, Alkosta löytyy Frapin konjakkia. Mutta semmoista hissukseen ryystämistä se on tätä nykyä.

Olenhan tosi juuri parantunut pahasta keuhkokuumeesta ja vasta pari päivää olen jaksanut kaksin koiran kanssa hengailla rannoilla ja kaupungilla. Sairaalakeuhkokuume veti mut yllättävän sippiin. Ei yksinkertaisesti jaksanut kävellä, paino putosi lähes kymmenen kiloa. Tulehtuneesta leuasta valui mikrobeja keuhkoihin ja se oli sitten kova homma saada se antibiooteilla kuriin. Itse asiassa keuhkokuume on toiseksi yleisin syy johon sairaalassa kuollaan, mutta onneksi en tiennyt sitä Kirranilla. Vaikka kuntoa oli kuinka niin kaikki voimat meni hetkessä.

Nyt on taas homma reilassa ja alkaa tajuta kuinka mukavaa täällä Kotkassa on viettää toipilaselämää Taikavuoren Hans Gastrupin tavoin. Gastrup keksi vaikka mitä tekosyitä saadakseen jäädä keuhkoparantolaan, mutta kun hän sieltä lopulta lähti päättyy Taikavuori ensimmäisen maailmasodan juoksuhautoihin joissa Hans Gastrupin mahikset selvitä ovat olemattomat.

Ateenan reissu peruuntui kun olin heikossa hapessa. No matkavakuutus korvasi reissun, eikä mulla mitään vältämätöntä pakkoa edes ollut noita bailout-porukoita katsomaan. Ehkä ensi kuussa Berliiniin, vaikka kovasti on matkustamisintonkin viime vuosina laantunut. Muutama vuosi sitten hummasin Aasiassa muutaman kuukauden reissun johon mahtui yhteensä 18 lentoa. Sen jälkeen ei lentokentillä loungeissa venyminen ole kiinnostanut. Railu vuosi sitten Pomon kaa Thaimaan ja Laosin reissuun sisältyi ainoastaan 7 lentoa. Tosin autolla ajettiin pitkiä matkoja Koh Lantalle ja Laosin läpi pohjoisesta Luang Prabangista Vang Viengin happomestan kautta Vientianeen.

Elämä on mennyt siinä mielessä nappiin että en tunne että jotain olisi vielä tekemättä tai kokematta. Se on zen tilanne. Töölön teho-osastolla tilanteen ollessa kiikun kaakun ei mua mikään pelottanut, vähän ajattelin ettei tässä sovi vielä delpata muutaman lähimmäisen vuoksi. Teholla olin muutenkin niin väsynyt ja sekaisin että välillä vajosin tajuttomuuteen. Päässä oli valoshow kuin Chemical Brothersien keikalla Flow festareilla muutama vuosi sitten. Sieltä syvyyksistä oli aika kova homma kiskoa itsensä tehon härveleiden surinaan ja hurinaan.

Just joo, no Beck tulee Flow´hun joten on kai käytävä katsomassa. Sinne myydään Golden loungeen kalliimpia lippuja jotn siellä voi sitten istua massoja paossa kaikessa rauhassa. Varsinainen töniminen mua ei noilla festareilla enää innosta. Olen sovinnolla valmis maksamaan 50 euroa enemmän että saan olla rauhassa.

Vaikka olenkin stadista poistunut, joudun vajaan parin viikon päästä käymään lopputarkastuksessa Kirranilla ja hoitamaan rästitöitä pari päivää. Ehkä dr. Muzan kanssa lojutaan jossakin keskustan loungessa ja mietitään missä mennään. Mutta tuskin mä siltikään enää muutan suunnitelmaa muuttaa Kotkan merellisiin maisemiin. Asumme ihan keskustassa joten kaikkialle on lyhyt matka. Pari takkia olen sairastumisestani huolimatta ehtinyt ostaa, eilen tilasin Verkkokauppa.comista bluetooth kaiuttimet kun entiset releet ovat vielä paketissa stadissa.

Musta tuntuu että kaikki on just hyvin tässä näin.


3/17/2015

Helsingin Terveyskeskuksen tappajalääkörit

Helsingin terveyskeskuksessa menee aina kaikki päin vittua. Surkeaa loissakkia siellä lymyilee kunnon töitä paossa veronmaksajien piikkiin. Hammasta alhaalta vasemmalta kieltäydyttiin hoitamasta kolmesta hammaslääkärissä käyntikerrasta huolimatta. Malmin päivystys ei osannut sekään yhtään mitään.

No sitten mä päädyin Meilahteen hengityskoneessa, jossa oikeat kunnon lääkärit löysivät pahan tulehduksen hampaasta jonka moitteetonta kuntoa Helsingin terveyskeskus johtajineen päivineen oli todistellut ison pumaskan. Leikkaukseen Töölön sairaalaan, sieltä teholle topimumaan. Vielä viikko päälle Kirurgisessa sairaalassa. Ja edelleen antibiootia menee ja hoito on kesken.

Kaiken huipuksi Helsingin Terveyskeskukseksen hysteerinen ämmälauma lähetti minulle tänään paksun nivaskan jossa kukin vuorollaan todistelee hoidon olleen asianmukaista. Minkä hoidon? Mitään hoidettavaa ei Helsingin terveyskeskuksen hammaslääkäri ja Malmin päivystys edes löytänyt, nyt koko elättisakki yhtenä suuna vannoo hoidon olleen asianmukaista. Jos erikoissairaanhoidon lääkärit eivät olisi hoitanet hommaa nopsaan ammattitaidolla olisi siinä henki mennyt, mutta he ovatkin muita kuin nämä terkkarin julkisen sektorin elätit.

Onneksi nämä tyhmät ämmät ovat lähettäneet omilla nimillään tapauksesta tekemänsä johtopäätökset jotka näin ollen kirjoitan tänne loppumaailmanhistoriaksi kunniaksi Helsingin terveyskeskuslääkärien moitteettomasta toiminnasta:

Pumaskan on allekirjoittanut vs, osastopäälikkö Seija Hiekkanen, jolla ei ole mitään lisättävää vs. johtajahammaslääkäri Merja Aueron lausuntoon. Muistioon on kirjoitettu että se on salassa pidettävä mutta minulla ei ole asiassa mitään salattava, joten julkaisen koko paskan.

Pihlajamäen terveysaseman ylilääkäri Paula Pihlaja kertoo pitkään kipulääkityksista ja perustelee miksei lähettä erikoislääkärille minulle annettu: "Potilaitten lähettämistä erikoissairaanhoitoon on ohjeistettu melko tarkoin kriteerein ja tämä voi vaikeuttaa potilaan oireen syyn tarkkaa määritystä sekä oikean hoidon löytämistä"

Eli siinä tämä Pihlaja suoraan myöntää hoitovirheen viittaamalla epämääräisiin "melko tarkkoihin kriteereihin". Kun kerran hengityskone ja teho-osasto on käyty läpi, jää jäljelle enää kuolema. Mutta ilmeisesti näille tolloille Helsingin terveyskeskuksen eri puolilla ei edes se riitä. Kuinka joku täysjärkinen edes kehtaa kirjoittaa omalla nimellään em. Paul Pihlajan tavoin? Näin täydellistä älyttömyyttä harvoin kohtaa edes Helsingin terveyskeskuksessa.

Sitten seuraa kymmeniä sivuja potilaan pallottelua hammaslääkärin ja terkkarin välillä. 16.12 Haartmannin sairaalasta lähete hammaspuolen kipupolille. Se käsiteltiin vasta kuukauden päästä ja aika soitettiin 24.3. eli en vieläkään olisi tän terveyskeskuksen systeemien kautta saanut apua. Yhdelläkään lääkärillä ei tullut mieleenkään että kipu johtui juuri siitä hampaasta jota valitin. Kuukausien aikana se ehti kaikessa rauhassa mennä tappokuntoon näiden hölmöläisten siirtäessä vastuuta toinen toisilleen.

Hammasröntgen otettiin lokakuussa. Sitten se katosi kolmeksi kuukaudeksi ja saapui Helsingin terveyvirastoon helmikuun alussa. Joku hallintolääkäri soitti minulle että olihan sieltä pari reikää löytynyt, vaikka jo kahdesti oli hampaiden moitteeton kunto todettu. Kävin Helsingin yliopiston hammastieteen laitoksella jossa naislääkäri todisteli ettei näytöltä näe reikiä. Lisäksi hän totesi kipeän alahampaani kasvaneen hieman väärään asentoon, mutta kivun syyksi se ei hänellekään kelvannut.

Hammaslääkärien mokattua koko jutun alettiin leukakipua hoitamaan kolmoishermosärkynä. Menin yksiyiselle maan parhaalle spesialistille ja selitin tilanteen. Hän kysyi eikö tosian hampaista ole löytynyt mitään vikaa? Olin käynyt 3 kertaa valittamassa, mutta priimat ovat. Ei kuulemma tyypillinen tapuaus mutta neuropaattista kipua joka tapauksessa. Kovat myrkyt kehiin.

Homma meni pahempaan suuntaan. Sitten olikin edessä reissu Malmin sairaalan päivystykseen. Siellä huonosti suomea puhuva Pushkar Yurly niminen lääkäri ei mitään alkanut tutkimaan, vaan sanoi ettei voi kirjoittaa minulle lyricaa. En edes ollut sitä vailla, mutta mitään hoitoa voltaren piikkiä lukuunottamatta ei tältä kelvottomalta pushmanni mamulta lohjennut. Mistä näitä kielitaidottomia epäpäteviä aina riittäkin Helsingissä sairaaloiden päivystykseen? Toki sinne ei kukaan normaalijärkinen mene hommiin joten hullut siellä ottelevat keskenään tiskin molemmin puolin.

Järkevät lääkärit kirjasivat kivun lokalisoituvan vasempaan alahampaaseen mutta yksikään hammaslääkäri ei tätä ottanut tosissaan. Hyvien lääkäreiden nimiä en täällä loppumaailmanhistoriaksi julkaise, ainoastaan kelmien.

Näköjään tämä Helsingin terveyskeskuksen vastine loppuu tähän eli ennen tapauksen huikeaa finaalia. Onneksi minulla on vielä esitellä Malmin päivystyksestä toinen epäpätevä lääkäri. Sitä ennen täytyy kuitenkin todeta, että vastineet elävät reaalitapahtumista erillään. Kun nämä rähjät ämmät ovat sentanneet vastauksiaan, on erikoissairaanhoidossa paiskittu hommia tosissaan asioiden hoitamiseksi. Kukaan ei tosin vaivaudu kertomaan siitä Helsingin terveyskeskukselle, erikoislääkärit tietävät sen ammattitaidottomuuden ja toivottomuuden. Yrittävät elää kuin sitä ei edes olisi. Kunpa ei olisikaan...

Sitten mentiinkin jo lanssilla Malmin päivystykseen. Siellä oli vastassa nuori oikein epäpätevä lääkäri, Ari Salo ammattikuntansa häpeäpilkku jo uransa ensitaipaleelta lähtien. Meikäläisellä oli vaikeuksia pysyä pystyssä, tajunta alkoi olla titityy. Tämä Ari Salo ei kuitenkaan nähnyt tilanteessa mitään akuuttia hoidon tarvetta. Tulehdusarvojen kuulin Töölön sairaalassa olleen tuollon jo 51 mutta tätä ei Ari Salo ollut edes huomannut. Töölön sairaalan ja Kirranin lekurit kävivät usean otteeseen kysymässä ja kummastelemassa miksei Ari Salo ollut reagoinut. En mä mitään tiennyt, sillä ei tämä Ari Salo mullekaan mitään asiasta maininnut.

Seuraavana aamuna puoli päätä turvoksissa. Sairaalaan, seuraavana päivää hengityskoneeseen ja Meilahteen. Siellä vaiva siis löytyi juuri siitä hampaasta jota olin lukemattomia kertoja eri lekureille Helsingin Terveyskeskuksessa valittanut. Töölön ja Kirranin kirurgit leikkasivat hampaan pois ja tekivät dreenit kaulaan mädän valua pois. Itse heräilin vasta seuraavana aamuna Töölön teholla. Tilanne oli aika vakava ja sekava, mutta kyllä mä jotenkin tajusin jääväni henkiin. Lääkäri joutuivat tosin tappelemaan lähes 400 nousseiden tulehdusarvojen ja 200 verenpaineen kanssa useampia päiviä.

Hyvä puoli on että henkiin jäätiin, vaikka Helsingin Terveyskeskus yritti loppuun saakka tappaa minut kieltäytymällä hoitamasta sitä vaivaa jonka ilmoitin vaivaavan. En pysty itse kirjoittamaan itselleni lähetettä erikoissairaanhoitoon, joten tässä suhteessa olisin valmis palamaan Hammurabin lakiin, eli silmä silmästä, hammas hampaasta. Helsingin terveyskeskuksessa liikkuisi näin ollen tätänykyä paljon hampaattomia hammaslääkäreitä.

Helsingin Terveyskeskuks on lääketieteen häpeäpilkku poliitisesti valittuine johtajineen. Erikoissairaanhoito HUSissa on maailman huippua mutta iso osa potilaista ehtii delpata ennen kuin sinne pääsee. Erityisesti näin hankkiudutaan tehokkaasti vanhuksista eroon, jonka tilastotkin todistavat.

Eli läkärin oikeudet pois kaikilta tässä jutussa nimeltä mainituilta. Korvausvaatimustani valmistelee verenhimoinen juristilauma. Tämä ei lopu vielä tähän, vaan ensi kuun alussa lähetän Töölön sairaalan ja Kirurgisen sairaalan raportit tapauksesta kun hoito saadaan loppuun.





2/03/2015

Maailma ei saa odottaa

Taisteluni Helsingin Terveyskeskusta vastaan etenee juuri siten kuin osasin odottaa. Heti kun olin tehnyt kantelun hammaspuolen kipupolista eduskunnan oikeusasiamiehelle lähetteeni käsiteltiin 15.1. 2015. Kysymys kuuluukin missä se viipyi kuukauden sillä se lähti hammaslääkäristä jo 16.12.2015?

Helsingin Terveyskeskus manipuloi jonoja siedettäviksi pelaamalla aikaa. Lisäksi väitettiin lähetteitä käsittelevän lääkärin olleen joululomalla 3 viikkoa. Kun lähete odottaa käsittelemistään voidaan venyttää asiaa niin että vaiva tulee lain sallimissa rajoissa käsitellyksi. Eli minun tapauksessani pelattiin kuukausi aikaa kun lähete oli tullut mutta sitä ei käsitelty.

Olin jo varannut ajan yhdelle maamme parhaista neurologeista kun puhelin soi. Sain ajan ensi kuun lopulle. Soittaja kertoi nimenomaan saaneensa tehtäväksi soittaa ajan minulle. Jonkin sortin ohituskaistaa tässä nyt mennään, mutta äänetön enemmistö makaa edelleen ties missä jonoissa Helsingin Terveyskeskuksessa.

Tästä tullaan tietenkin syytämään resurssien rajallisuutta mutta se selitys ei kolmoishermosärkyä potevaa lohduta. Kehotankin vakavissani kaikkia joilla fyrkat riittää menemään vastaavissa tapauksissa suoraan yksityislääkärille. Helsingin Terveyskeskus on ruumis joka odottaa hautaamistaan.

Kone lähtee maanantaiaamuna kohti Ateenaa. Olen käynyt siellä kerran aikaisemminkin mutta siitä on kauan. Suurin huolenaiheeni on miten koira sopeutuu hoitolaan. Enkä voi käyttää alkoholituotteteita tän kovan hermolääkityksen vuoksi. Toisaalta tämä on myös testi siitä voiko sitä jatkossakin jättää koiratarhaan. Ja pärjäänkö Athens by night ilman substansseja. Ehkä hermolääkeet ajavat asian ellei niitä jo tullissa oteta pois.

Neurotol Slow ja muut myrkyt käytössä. Puhe sammaltaa, jalat välistä harhailevat. Kymmenen vuotta sitten Alppilassa tämä annos ei olisi tuntunut missään. Alppilan pysyy muistoissani paikkana jossa elämäntapani oli huikean karsea. Monen muunkin oli mutta he ovat jo kuolleet kauan sitten.Mä jäin henkiin jonkin sattuman kautta, ei siinä yläkerran väkeä ollut mukana. Mutta siitä mulla on paljon tekstejä jotka joskus julkaisen jollain alustalla.

1/29/2015

Yksi hyvä lääkäri Helsingin Terveyskeskuksessa



Tilanne menee parempaan suuntaan. Edellisellä kerralla Pihliksen terveysaseman vt. ylilääkäri määräsi viikon lääkkeet, eikä mitään muuta hoitoa. Eli tyypillisesti Helsingin terveyskeskukselle jätti potilaan heitteille, roikkumaan ilmaan. Hyvin, hyvin ammattitaidotonta toimintaa.

Mutta sitten menin vanhan kunnon Ludmilan vastaanotolle. Hän osasi paneutua kolmoishermosärkyyn, koska oli ennenkin hoitanut vastaavia tapauksia. Eli kaivoi esiin Neurotol Slow´n, joka on yleisin kolmoishermosäryn hoitamisen käytetty lääke.

Tämän tiesin toki itsekin nettisurffailun seurauksena, joten totesin Ludmilalle "bingo". Aika isolla aloitusmäärällä lähdetiin liikkeelle. Lisäksi Ludmila määräsi Norflexia vasemman olkapään jännitykseen, koska kova kipu saa ihmisen jännittämään vaistonvaraisesti lihaksiaan. Lyrica tuli lisäksi hermosärkyyn 300 mg päivässä.

Lisäksi vanha kunnon Ludmila lupasi kirjoittaa lähetteen neurologille jos kipu ei ole kahden viikon päästä aisoissa. Löimme kättä päälle. Sanoi jäävänsä kohta eläkkeelle, eikä pelkää neurologin haukkuja jotka usein tulevat lähetteen jälkeen. On peloteltu olemaan tekemättä lähetteitä erikoislääkäreille.

Sain muualta systeemin sisältä epävirallisia kanavia pitkin lisäksi tietää, että terveyskeskuksen eri organisaatiot taistelevat toisiaan vastaan. Eli neurologit ovat olevinaan parempaa sakkia kuin terkkarin väki. Uhkailevat ja haukkuen panevat lähetteen takaisin terkkariin.

Tämä sekopäinen viidakko on sitten pantu hoitamaan helsinkiläisten terveyttä. Jokainen vartioi omaa reviiriään eikä sinne muita hevin päästetä, ei edes potilaita. Jonot venyvät täältä ikuisuuteen juuri sen vuoksi että esimerkiksi neurologien työtä ei kukaan valvo eikä kehitä tarpeita vastavaksi. Tämä on sosiologisesti tarkasteltuna tyypillistä byrokraattiselle organisatiolle.

Kun aikoinaan Osmo Soininvaaralle tarjottiin Helsingin sosiaali- ja terveystoimen apulaiskaupunginjohtajan paikkaa hän kieltäytyi sanoen "ettei lähde tappelemaan lääkäreiden kanssa".

Sitten nämä samat lääkärit pitävät yksityisvastaanottoa josta välittömästi saa lähetteen pääkuvauksiin ja minne tahansa ohituskaistaa eteenpäin. Eli follow the money tässäkin tapauksessa. Rikollista tämä toiminta on, eikä mitään järkevää hoitoketjua Helsingin terveyskekus kykene tarjoamaan.

Eli tilanteeni on, että jos kahden viikon kuluttua särky jatkuu, en mene takaisin terkkariin vaan maksan suosiolla 180 euroa yksityiselle neurologille käyntikerrasta. Tämän neuvon sain myös Helsingin terveyskeskuksesta sisältä epävirallisesti. Olen toki ennenkin saanut sieltä saman vinkin. Edes työntekijät jotka näkevät päivittäisen työn eivät usko Helsingin terveyskeskuksen kykyyn hoitaa vähänkin vaikeampia tapauksia.

Kaiken lopputulema on siis alkutulema. Mitään järkevää hoitoa ei Helsingin terveyskeskuksesta saa, mutta tulipahan taas kerran todettutua se, minkä kansa on tiennyt jo 80-luvulta saaakka näistä turhista paljon verovaroja syövistä sydeemeistä.

Jatkossa kannatan täysillä julkisen terveydenhuollon purkamista ainakin perusterveydenhuollon osalta. En ymmärrä miksi demarit puolustavat sitä aina henkeen ja vereen. Heillä on täysin kadoksissa ymmärrys siitä miten nämä pyhät julkisen sektorin hommat toimivat epävireisesti joka sektorilla. Tuskin Pekka Saurilla on sen kummemmin käsissään todellinen valta teknisessä toimessa, jonka suojatyöpaikkalaisia ajelee puörätietä kuormureillaan reisaksi asti kun olen koiran kanssa lenkillä.

Kukaan ei tällä hetkellä osaa johtaa terveystointa. Ja Anni Sinnemäki on vitsi kaupunkisuunnittelussa. Osmo Soininvaara olisi ollut pätevä hommaan mutta hän oli Saurin tavoin vanha mies. Nyt paikka jaettiin täysin epäpätevälle koska vihreiden kiintiöajattelussa oli nuoren naisen vuoro. Apulaiskaupunginjohtajat turhia kaikki tyynni.

Täyttä paskaa on siis lopputulema taas kerran julkisesta sektorista nykymuodossaan. Eikä laiva käänny nopsaan koska jarruväkeä on tuhansia joka portaasa. Rahat menevät suurelta osin kankkulan kaivooon. Eikä Helsingissä edes esimerkiksi tarvittaisi nykyistä määrää apulaiskaupunginjohtajia. Muuta turhaa väkeä on lisäksi pilvin pimein. Päällikön päälliköitä, alipäällikön alipäällilöitä.

Helsingin kaupungin hallinto on viimeinen Neuvostoliitto.

Olen pitkään ihmetellyt miksi kukaan ei kiinnitä asiaan huomiota? Piileksivät niin syvällä poteroissaan ettei tavallinen veronmaksaja edes tule ajatelleeksi heidän olemassaoloaan. Ja kun tulee, kääntyy inhosta väristen välittömästi pois.

Mutta vanha kunnon Ludmila joka tekee lähtöä eläkkeelle pelasti tilani ainakin toistaisesksi koska ei pelännyt määrätä vahvoja myrkkyjä, jotka ovat jo alkaneet vaikuttaa ja kipu on suurelta osin pois. Mutta vs. ylilääkärin voisi lähettää Siperiaan tai jonnekin muualle mahdollisimman kauas takaisin kotipuoleen. Jos lääkäri ei uskalla määrätä lääkkeitä niin kuka sitten? Piritorin diilerit?

Sekin rassaa että kun jonot eivät vedä systeemi itse tuottaa lääkenarkkareita, joita sitten päivitellään mediassa. Osa joutuu turvautumaan kannabikseen ja viinaan. Karmeeta menoa johon median tulisi iskeä kyntensä. Kun asiallista hoitoa ei saa ja ihminen tulee lääkenarkkariksi tai muuksi koukussa olevaksi, systeemi siis itse kantaa tästä suurelta osin syyn.

Systemi tekee meistä narkkareita joiden riekaleita hoitamalla se itse työllistää itsensä.