Löllöt möhömahaiset Erkot

Antti Blåfieldin kieli on muuttunut pysyvästi ruskeaksi kirjansa "Loistavat Erkot" myötä. Se on luettelomainen historiikki Helsingin sanomien päätoimittajista. Kaikki viime aikojen mitättömimmätkin Reetta Meriläistä ja Janne Virkkusta myöten saavat upean kielipesun Blåfieldiltä.

Otsikko ei siis vastaa tässä kirjassa sisältöä mutta mitäpä pienistä. Kirjastahan käy selville ettei Aatos Erkko koskaan pärjännyt koulussa edes ylioppilaaksi saakka. Itseään kirkkaasti oppineimmille Hesari kosti palkkaamalla tyhjäaivoisia ylioppilaita Sanoman toimittajakoulusta päätoimittajikseen. Yksi oli vissiin loppututkinnon suorittanut ja häntä koko kopla juoni kumoon.

Blåfield ei saa Erkoista mitään otetta. He ovat stereotyyppisesti esitettyjä suurmiehiä omissa norsunluutorneissaan, jonne kukaan Sanoman työntekijöistä ei uskaltanut mennä. Jos Aatos vastaantullessaan joskus vuosikymmenten varrella sanoi päivää, on tämä merkkitapaus täytynyt tarkasti tähän omituiseen opukseen kirjata. Jänishousut ja muut paskahousut Aatos jätti omiin oloihinsa, muutama normaali joka uskalsi puhua normalisti hänelle tuli hyvin juttuun äijän kanssa.

Aatos Erkon erakkoluonteesta johtuen Hesarin toimituksessa syntyi myytti jostakin superihmisestä, joka tarkkaili ja rankaisi ellei koko ajan laulanut oikeita viisuja. Totta kai viestin viejät kuuluivat kuvaan, todellset ja ennen muuta sellaisiksi itsensä huijanneet. Niinpä Aatoksen nimissä pyöri sairaalloinen huhumylly läpi Hesarin kulta-aikojen.

Eikä Blåfield edes kerro miksi Aatos ja hänen isänsä olivat sairaalloisen lihavia, möhömahoja maailman mittakaavassa. Aatos hengaili paljon Akatemisessa kirjakaupassa, mutta yhtään mitään hänen luku- yms. harrastuksistaan ei mainita taitoluistelua ja puuveneitä lukuun ottamatta. Miten ihmisestä voi jäädä näin vähän mitään muistoja. Ehkä Aatos tajusi että parempi tulla unohdetuksi istuessaan muka kiinnostuneena kopissaan johtamassa orkesteria.

Loistavista Erkoista emme siis paljon mitään henkilökohtaisempaa saa tietää. Näin olen tämä Blåfieldin teos joutaa roskakoriin turhana ylistyksenä Hesarille nyt kun sen syöksy kohti konkurssia on hyvässä kyydissä.

En voi mitään sille että katson nauttien Hesarin nykyisiä talousvaikeuksia ja levikin syöksyä. Joskus parikymmentä vuotta sitten sen toimittajat kuvittelivat ja ilmaisivat olevansa Jumalasta suraavia. Nyt koko porukka on potentiaalisia tulevia työttömyyskortistolaisia. Mikä on siis tälle sakille ihan oikein. Kulta-aika on ohi, ja Hesarin tyypit pitävät itsestään päivä päivältä vähemmän meteliä.

Itse olen tyyppiesimerkki siitä miten sanomalehdille on käymässä. Olen lukenut Hesaria yli 30 vuotta, mutta muutama vuosi sitten järkeilin säästäväni aamun parhaat hetket perumalla tilauksen. Eikä lehteä missään vaiheesa perumisen jälkeen tullut ikävä, se katosi elämäntavastani tosta vaan.

Pomolla tosin vuosi sitten suksi lipsui ja hän tilasi iPad version Hesarista. Katselin sitä aina silloin tällöin. Totesin parhaat jutut suoraan Economistista pöllityiksi. Muka kerrottiin omin sanoin ettei varkaudesta olisi jäänyt kiinni. Kaikki jotka lukevat Economistia säännöllisesti huomasivat homman nimen.

No nyt pakotin Pomon perumaan taas Hesarin tilauksen, ja tällä kertaa en salli monojen oikenevan tässä suhteessa. Muita lehtiä saa lukea Helmetin e-lehtivalikoimasta mielin määrin. Snomalehtiäkin on tarjolla pari sataa, siihen päälle vielä Economist, New Scientist sun muut.

Aatos Erkosta joku nainen julkaisi vasta pienen kirjasen. Siinä Erkko tunki mahansa itsensä ja pienen auton räppänän ratin väliin. Ajettiin kahville Kotkaan tai Haminaan. Siinä sivussa hän avautui sen verran että nyt hänen kuoltuaan voi niillä joku yrittää tienata ja nosta häntäänsä.

Aatos kertoo olleensa onnellisin sotalapsena Ruotsissa, halunneensa merille, pakotetun Sanoman hommiin, viruneensa elämänsä läpi jotenkuten. Myöhemmällä iällä hän teki pistokokeita todellisuuteen kävelemällä kansan keskuudessa Kalliossa. Lisäksi hän istui niin paljon penkillä väkeä katsomassa Stockkan herkun edessä että vartijat ehdottivat hänelle porttaria kun eivät tienneet kuka superhypertyper siinä persettään päivästä toiseen leventeli.

Aatos Erkko tykkäsi jostakin minulle edelleenkin käsittämättömästä syystä Kymenlaaksosta. Täällä toipumislomapaikassani Kotkassa se näkyy erittäin selvästi; Erkko hommasi Turkuun jo luvatun Suomen merimuseon tänne. Turkulaiset eivät ole tätäkään koskaan antaneet anteeksi, varsinkin kun heillä on vielä pääkaupungin siirto Helsinkiin Turusta käsittelyssä kesken.

Aatoksesta voi oppia, että kannattaa istuskella katsomassa ihmismeren kulkua, ja oikean meren myös. Kaikki katoaa kuitenkin nopeasti ikuisuuteen. Ei missään mitään jälkiä, ei mitään hyötyä tuhansista Viikkosanomissa ja Hesarissa vietetyistä päivistä. Niitä ei ole enää olemassa, Erkko on kuollut, Hesari syöksyssä, eikä millään ole mitään väliä.

Se on Aatos Erkossa kiinnostavaa että hän tunsi heittäneensä elämänsä hukkaan lehtimogulina. No hänellä oli kämpät Nykissä ja Lontoossa, joten hullumminkin olisivat asiat voineet olla. Toisin on muilla maamme kymmenillä tuhansilla konttorirotilla, jotka hukkaavat elämänsä tyhjään paperi- ja palaverimyllyyn. Siitä ei ole kenellekään mitään hyötyä, eikä siitä historiaan jälkiä jää.

Eläkkeelle laskevat päiviä mutta typistynyt ihminen ei enää vanhoilla päivillä unlmistaan huolimatta herää eloon. Katsoo vaan kaivaten laivojen lipuvan horisonttiin. Tajuavat ettei heitä kukaan ole kaivannut matkaan, eikä tule koskaan kaipaamaan. Tyhjyydestä tulivat, sinne katsoivat, pääasia että menivät.