Nalle Wahlroos rakastaa Ayn Randia

Kotkassa pitkä tasainen kevät vetelee viimeisiään. Lehdet räjähtivät puihin viime yönä. Kotkansaarella tuulee aina kovaa. Tämä viilentää ilmaa liikaakin. Mutta samanlaista vastatuulissa elämistä se meikäpojan elo oli jo muinaisessa Oulussa, kuten "Oulun ihme" todistaa.

Katson ikkunasta kerostalomeren aaltoihin. Uboomin kannettavissa superbluetooth kaiuttimissa soi Pink Floydin uusin "Endless River". Huippusoundein Tidalista tietenkin, köyhät kuuntelevat Spotifytä. Koira nukkuu koiranunta eteisessä, näkee siitä joka suuntaan asuntoon. Aurinko lämmittää keittiön ikkunan läpi. Ehkä tästä kesästä tulee kaikkien aikojen kesä. Viimeinen kesä. Ehkä ei vielä.

Olen toipunut talven leukapaiseen operaatiosta ja sairaalakeuhkokuumeesta kohtalaisen hyvin. Kipulääkkeitä ei enää kuluu päivittäin, vaikka minulla on niitä sähköisellä reseptillä satoja odottamassa tarpeen vaatiessa apteekissa. Töölön sairaalassa ja Kirranilla on tautini kuvaa selvitelty. Epäillään leukaluun tulehtuneen, vaikka tulehdus ei näy veriarvoissa eikä röntgenissä. Minulla on tästä syystä meneillään 180 tabletin antibioottikuuri, eli kolme nappia päivässä kahden kuukauden ajan. Maitohappobakteereita on syytä syödä että vatsa kestää.

Olen löytänyt täällä Kotkassa jälleen lukemisen suurella nautinnolla, vaikka tänne tullessa vakuutin päässeeni tästä aikaa vievästä ja silmiä rasittavasta tavasta lopullisesti eroon. Pääsin ainoastaan röökistä. Aika rakenteistuu täällä eri tavoin kuin Helsingissä. Se ei ole niin täyteen ahdettu kaikkea mahdollista viihdykettä jota tässä maailmassa totta tosiaan piisaa.

Eniten minua näyttää kinnostavan taloutta käsittelevät jutut. Economistin luen viikottain. Lisäksi luin Jegor Gaidarin opuksen "Imperiumin tuho" jossa Neuvostoliiton hajoamisen syyksi esitetään johtotroikan systemaattinen tyhmistyminen, eli loppuaikoina valtaa pitivät seniilit. He eivät kyenneet uudistamaan maan romuksi ajettua teollisuutta vaan kaikki nojasi öljyyn, kuten se edelleenkin Putinin Venäjällä nojaa.

Öljyn hinta nousee ja laskee ennakoimattomasti, eikä sen varaan voi pystyttää modernia taloutta. Eikä sitä ole osanneet Putinin porukatkaan tehdä vaikka Neuvostoliiton hajoamisesta on kulunut jo neljännesvuosisata. Tämä on huono uutinen juuri rakentamista aloittavalle Kotkan outlet- ja viihdekonglomeraatille, jonne on käyty houkuttelemassa risteilyvieraita aina Miamia myöten. Rajan takaa tulevan väen määrästä ja aikeistaa ei ole edelleenkään mitään tietoa menneiden vuosisatojen tavoin.

Seuraavaksi luin Nalle Wahlroosin uunituoreen "Talouden kymmenen tuhoisinta ajatusta". Se on ihan mukava ja opettavainen kirja, voisi olla jopa jonkun amerikkalaisen väsäämä. Nalle ei tällä kertaa päästä sammakoita suustaan, hänen elämänsä suurin rakkaus venäläiseen emigranttinarkkarisekopää Ayn Randiin jää mainitsematta. Tämä vihasi silmittömästi kommunismia ja huumehöyryissään väsäsi Atlas Shrugged nimisen tiiliskiven, jota löytyy eri puolilta Aasiaa divareista nykyhippien saadessa siitä Nallen tavoin uskoa perimmäisen totuuden löytymisen olevan lähellä.

Ei siis kunnon sekobileitä tällä kertaa. Ayn Randia Wahlroosin olisi toki tullut puolustaa henkeen ja vereen, sillä Randin asettaminen esikuvakseen teki hänestä naurunalaisen edellisen opuksen "Markkinat ja yhteiskunta" ilmestymisen jälkeen. Tämän vuoksi tuo pääosin hyvä kirja on käytännössä vaiettu kuoliaaksia. Kukaan ei halua sotkeutua Ayn Randiin, ei enää edes Björn Wahlroos. Opportunismi on kaikkien opetusten äiti ja lähes jokaisen omaisuuden takana on täysdorka nallewahlroos jolla kävi tosi hyvä munkki.

Wahlroosin talous on versio luonnontieteellisen eksaktiuden maailmasta. Hän näkee sen jonakin välttämättömänä luonnonlakina jossa kapitalismin anomaliatkin selitetään vain osaksi järkkymätöntä Suurta Kuvaa. Samalla tavalla sen kummemmin filosofisesti määrittelemättä joku Kari Enqvist julistaa vallalla olevan luonnontieteelisen näkemyksen ainoata autuutta. Aika tulee kuitenkin väistämättä osoittamaan molempien olleen väärässä, vaikka kukaan ei enää Wahlroosia ja Ennqvistiä tuolloin edes muista. Tulee uusia luonnontieteitä ja taloustieteitä, niille nauretaan aikanaan samaan tapaan kuin Nalle Wahlroosin 70-luvulla Hankenin proffana tekemille "taloustieteellisille tutkimuksille" tätä nykyä nauretaan.

Mutta kuten sanoin Wahlroosin kirja on hyvä katsaus siihen mistä talouden maailmassa kiistellään. Toki hän on samalla tavalla kapitalismin suhteen absoluuttisen yksiulotteinen kuin entinen stallarikamunsa Lefa Salmen kommunismin; ne ovat molempien mielestä kuitenkin viimeinen ja ainoa totuus. Jos pitäisi valita, ottaisin kumminkin juopahtaneen vanhan risupartakommarin sijasta kunnon pahan kapitalistin joka ei kieri suurta osaa aikaansa itsesäälissä. (..ja jolla on kultainen noutaja, jonka hän ottaa matkaan töihin lähtiessään...)

Kun tämän virkaan kuuluvan yksiulotteisen kapitalismin puolustamisen laskee pois, saa Wahlroosin kirjasta tosiaankin hyvän kuvan talouden kysymyksistä. Totuus on aina kaurapuurossa, eikä Nallen negatiivisten korkojen teoria vakuuta, kuitenkin teos on suositeltava opus niille jotka haluavat lyhyessä muodossa katsauksen siihen mistä törpöt poliitikot ja taloustieteilijät jamoavat vuodesta toiseen, elämästä toiseen, vuosisadasta toiseen.

Luin talouskirjoja siihen tahtiin, että päässä alkoi patti painaa samoin kuin joskus opiskeluaikoinani, eikä pitkät kävelyretket Kotkansaren rannoilla ja keskustassa koiran kanssa saaneet jännitettä laukeamaan. Piti alkaa lukemaan roskaromaaneita rentoutuakseen, eli en tosiaankaan sittenkään ole pääsy eroon turhasta tavastani lukea kirjoja.

Pattayan Jalle suositteli Sami Majala teosta "Riivaaja". Se on hänen mielestään melkein yhtä hyvä kuin "Pillerirannikko". Asumme parin minuutin kävelyn päässä Kotkan pääkirjastosta. Siellä olen pitkin kevättä tämän samaisen "Riivaajan" nähnyt uutuushyllyssä odottavan löytäjäänsä, joita ei täältä Kotkassa tunnu löytyvän. Samoin Jani Saxellin "Sotilasrajan unet" tuntuu liian kovalta palalta paikalliseen makuun. Punavuoren punaviininjuojat kirjoittavat näitä teoksiaan toisilleen ja apuraharaadeille, kotkalainen perussuomalainen kansanedustaja Juho Eerola on esittänyt koko apurahajärjestelmän lakkauttamista. Nyt kun pahat porvarit nousevat hallitukseen pelätään vihervasemmistossa kyydin olevan tukikultuurille kylmää. Toki se on monelle muullekin, kuten Kotkan lähes kahdenkymmen prossan työttömyysprosentti todistaa.

Poimin siis "Riivaajan" matkaani uutuushyllystä. Sami Majalan esikoinen (?) alkaa lupaavasti. Kierrellään sekavissa fiiliksissä siellä täällä pitkin ja poikin Telluksen pintaa. Poltellaan ruohoja, luetaan Rimbaudia ja Melleriä. Saarikoskea muistetaan erityisesti kehua. Ja Hemingwayta, omaanikin nuoruuden sankaria. Siinä sivussa opetellaan hiellä, verellä, paskalla, ties millä kirjoittamisen saloja. Sellaisia saloja joita ei minun mielestä edes ole olemassakaan. "Riivaajassakin" jäädään kirjan puolen välin maissa junnaamaan Kallion pieniin paskaisiin kämppiin, eikä elämästä mitään loisteliasta uraa päähenkilölle urkene.

Kirja onkin eräänlainen muunnelma aiheesta vieraantunut nuori mies Kalliossa syrjäytyy vapaehtoisesti yhteiskunnasta. Arvo kai se joillekin tämäkin. Asuin itse viisi vuotta siinä vieressä Alppilassa. Elin suhtkoht samanlaista elämää kuin "Riivaajan" päähenkilö. Onneksi minulla eivät jääneet koulut kesken ja tajusin töitäkin tehdä; en ole koskaan kuulunut tähän nykyiseen köyhien jetsetiin joka ajaa bussin rämillä Tallinnasta Eurooppaan kun fyrkat eivät muuhun riitä. Nuorena kävin muutaman kerran interraililla, enkä sen jälkeen ole maayhteyksiä edes harkinnut jos koneet lentävät kohteeseen.

Sami Majala löytää saman kuin kaikki jotka etsivät riittävän pitkään, riittävän perustellisesti. Eli sen että mitään lopullista ei löydy, eikä sitä ole mieltä loputtomiin etsiä. Välistä tosin tuntuu että Majalan teos on postmoderni vittuilu tälle paskassa tarpovalle itseään taiteella toteuttamaan pyrkivälle köyhien jetsetille. Mene ja tiedä, onko edes väliä? Kirjaan on kursivoitu tuon etsinnän yleispätevä kuvaus:

"Kun menee sinne minne on mentävä ja tekee mitä on tehtävä ja näkee mitä on nähtävä, kirjoitusväline kuluu ja tylsyy. Mutta minusta on parempi antaa sen vääntyä ja tylsyä ja tietää että joudun painamaan sen uudelleen tahkoa vasten ja vasaroimaan sen entiseen muotoon ja hiomaan sitä kovasimella ja tietää etä minulla on jotakin mistä kirjoittaa kuin että pitäisin sen kirkkaana ja kiiltävänä ja ilman mitään sanottavaa tai säilyttäisin sitä komerossa sileänä ja hyvin öljyttynä mutta käyttämättömänä."

Nuoret miehet etsivät salattua totuutta kaikin keinoin, vanhat katsovat televisiosta viihdettä aamusta iltaan, kuolleet eivät enää ymmärrä mistään mitään. Eikä tästä hommasta ole ollut tapana numeroa tehdä. Luenkin seuraavaksi kirjaston löytölaatikosta poimimani Gerald Durrellin "Eläimet ja muu kotiväkeni". Siinäkin hänen veljensä Lawrence kokee Korfulla kirjoittamisen vimmaa. Saikin aikaiseksi muutaman teoksen, jotka ovat mielestäni yksinkertaisesti huonoja. Paremmin hän onnistui kirjeenvaihdossaan mm. Henry Millerin kanssa.

Tuossa vieressä on leffateatteri, jossa menee ihan tasokkaitakin pätkiä. Tänään menemme katsomaan kovasti kehutun "Väkivallan vuoden", ensi viikolla venäläisen suurleffan "Leviathanin". Stadissa emme käyneet leffateatterissa viimeksi kuin vuonna 2008 katsomassa "Painijan" ja Radio Helsingin vapaalipuilla "Gomorrahin". Täällä kaikkea on vähemmän. Siksi se kiinnostaa. Kävimme jo katsomassa kehutun Ex Macchinan. Ei se hyvä ollut saamistaan kehuista huolimatta mutta nyt jatkoa seuraa lähes viikottain. Paikallisella teatterille lienee jokin kytkysopimus, että magasellereiden vastapainoksi esitetään näön vuoksi myös tasokkaampia pätkiä, vaikka ei ne täällä montaakaan kiinnosta.

Pink Floydin "Endless River" on ihan kivaa taustamusaa näpytellessä vekotinta, tulee jokin leffamusa mieleen, mutta paremminkin aihioita nämä ovat kuin valmiita biisejä. Vissiin nauhoitettu jo yli kymmenen vuotta sitten edellisen studiolbumin aikoihin. Miksi se on pitänyt tämmöisenä julkaista? Miksi ei? Ei tehdä tästä(kään) turhan vaikeaa.

Palaamme stadiin näillä näkymin kesän lopulla. Tai sitten emme palaa laisinkaan jos vielä täällä viihdymme. Toki stadissa pitää silloin töllöin käydä ja samalla voi hoitaa Korea Houset sun muut pakolliset viihdekuviot. Ja kohta säät lämpenevät, merelle on jollain purtilolla suunnattava kohti kaukaisia ulapoita. Katariinan Meripuistosta katsottuna taivaanrantaan maalatun Suursaaren ohi alueille joita ei ole edes merikorteissa ja joista tuskin kukaan on tietoinen.