Woman in a Cheap Motel in Barstow

Aamiaisella kerään lisää esitteitä hörhöstä amrikkalaisesta elämäntavasta. Cowboyhattuun sonnustaunut ukko tulee kyselemään, että näkeekö näistä huomisen sään? Kerron reissustani summaten Amerikaan olemuksen:
'
- No, joka tapauksessa Amerikassa parasta on se että tammikuussa saa fenkolia ja makoisia simpukoita ja jääkaapin ovi on leveämpi.
- ?

Kerron reitistäni. Sanfran ja L.A. ovat ukolle kuin toisesta maailmasta. Vain kerran hän innostuu:

- My life is now complete; I spent the night in a cheap motel with a woman in Barstow.
- Good for you, sanon lähitessäni soittelemaan ilmaisia puheluita hullujenhuoneille, jotka uskovat pystyvänsä parantamaan hulluja.

Psychic Readings

Santa Fe on kaupunki, jossa on jotakin scifiä. Uusi ja vanha, itä ja länsi sekoittuvat täällä vaivattomasti. Motellin aamiaisella istuessani huomaan telineen, jossa on tarjolla tietopuolista tavaraa. Kerään kasan esitteitä ja lähden huoneeseeni soittelemaan erilaisia terapioita ja hoitoja tarjoavien entisten hippien ilmaisiin esittelynumeroihin. Sharon Milsteinin "Numerologist & Psychic Counselor" tarjoaa yli 25 vuoden kokemuksella apuaan syrjäraiteille joutuneeille:

"Friends can advertise you,
Numerology directs you!"

Olet ainutlaatuinen olento. Lahjasi saadaan parhaiten käyttöön numerologisten luentojen avulla. Major credit cards accepted. Heelingiä tarjoaa myös Maya Page numerossa 505-466-3150 sekä iso joukko muita hurahtaneita keski-ikäisiä ämmiä. Energioiden tasapainottaminen auttaa ja reikitunneilla opit yksinkertaisen "healing artin". Mutta massage se vasta auttaakin! Sitä tarjoaa mm. Ten Thousand Waves - japanese spa", Body Spa sekä tietenkin ihan rehelliseltä kuulostava Thai massage, jossa pientä maksua vastaan hierotaan munat ruvelle.

Parhaiten lyö kuitenkin lihat tiskiin Maury Brooksin lafka Energy Medicine yli 3000 vuotta vanhalla Qigong Medical hoidollaan. Siinä luvataan vääntää siihen malliin, että muistiini palautuvat delotoinnista huolimatta kinuskit psitelemässä neuloja koipiini Runeberginkadulla hyvin ryypätyn yän jälkeen. Joudun ottamaan 3000 milligrammaa C-vitamiinia, joka pitkästä aikaa pysyy sisälläni ilman tyhjennysharjoituksia.



Kun saan itseni lopulta liikkeelle soitettuani kaikki numerot läpi suuntaan Museum Hillin inkkarimuseoon. Siellä minulle paljastuu new agen olemus:

- Pottery, dance and all other forms of life expression continually remind us of our connections to the natural world.

Luontoa kaikessa humpuukissa todellakin etsitään sellaisena kuin se käy ilmi muinaisissa myyteissä. Luonto on jotakin henkiolennon masinoimaa hommaa ja se kostaa jos sille vittuilee päätöikseen. Näin ollen jätän tähän kirjaamatta museon vessassa tequilan tahdittamana automaattikirjoittamani oman käsitykseni "luonnoksi" kutsumastamme prosessista, joka turhaan yritetään pysäyttää johonkin ihannetilaan.

Museon seinällä kerrotaan, että tarinan mukaan joku jumaltyyppi houkutteli kauan sittten pueblot uhkapeliin. Siinä hommassa meni heidän omaisuutensa. Samoin kävi navajoille, jotka joskus tuhat vuotta sitten tulivat Arizonan suunnalta pueblojen maisemiin. Kun tämä outo tyyppi oli orjuuttanut intiaanit, pani hän heidät rakentamaan itselleen suuren kylän.

Tarinan opetus jää minulle hämäräksi, mutta uskotaan toki näin asioiden menneen. Mehän sen päätämme, tai Sergei tarkemmin sanottuna. We are the earth. We emerged from the earth. We replenish the earth. We grow old. We return to the earth, kuten zunipuenblo Edmund J Ladd asian museon seinällä definitiivisesti selittää.

Mutta kuka ja mikä oli legendaarinen suolanainen? Legends say that Salt Woman lived near one of the Zumi villages in ancient times. The people did not appreciate her. They polluted her home, so she moved south were she makes her home today near Fence Lake among the path she walked to her new home. Että pitääkin sattua.



Museon jälkeen katselen ufoja joita lentelee runsaasti New Mexicon korkealla taivaalla. Ainakin täällä vuoristossa on yhtä kylmä kuin avaruudessa. Mutta sitähän tämäkin perä nimenomaan on. Kaipaan San Pedron hellettä, jossa kaipasin kylmää. Ajan ainoana matkustajana pummilla bussilla downtowniin jossa kauniit ja rohkeat pörräävät esittämässä kulttuuriolentoja. Ei toimii, mutta ei ole mun asia alkaa huomauttelemaan.

Of the four seasons, winter is the quietest time. It is the time when Earth Mother rests after having given herself by providing food for her children and other necessities needed for human survival.



Kävelen tyhjää katua nappaillen tequilaa. Eilen hakattiin laitakaupungin trailor parkissa joku jengijätkä hengiltä. Poliisit ajavat perässäni muka surmaajia etsien. Tiedän heidän olevan Sergein leivissä, sillä he ovat meksikaaneja. Tässä kaupungissa heillä ei ole mitään mahiksia päästä paskahatuiksi. Tyypit ovat Sergein miehiä. Enää puuttuu, että vahtimestari Liukkonen kävelisi vastaan kotkalaisen narkkarivaimoni kanssa rakastuneita näytellen. Muuten Sergein juoni alkaa jo toimia pääni menoksi pääni sisässä.

Once We Were Warriors

Santa Fe tammikuussa on kylmä ja hiljainen kaupunki Uuden Meksikon pohjoisessa vuoristossa. Turistit tulevat kevään myötä ja miljonäärit jotka osteelevat huvikseen pueblotyylisiä tönöjä maksaen niistä miljoonia. Kävellessäni keskustan katuja poliisit ajavat hiljaa ohitseni useammankin kerran.



Tässä kaupungissa ei suvaita rötöstelijöitä inkkarien lisäksi, jotka myyvät koruja Plazan reunassa. Rakennus on espanjalaisten rakentama 1600-luvun alussa. Se on Amerikan vanhin julkinen rakennus.



Canyon Roadin gelleriakatu on taidepiireissä maailmankuulu.



Kaupungissa on yli 300 taidegalleriaa. Kun asuntojen hinnat nousivat 1920-luvulla muuttivat taitelijat Canyon Roadille.



Nyt sieltä ei saa mitään kunnollista alle 5000 taalan.

Palelen, eikä tämä ole tällä kertaa kemiallista kylmää. Haluan lämpimään. En jaksa ihastella kaupungin maailmankuulua arkkitehtuuria. Kun saavuin kaupunkiin luulin ihmisten asuvan savimajoissa. Myöhemmin palastui, että alle miljoonan taalan ei minkäänlaista koppia downtown Santa Fe´stä irtoa.



Intiaani pelkää valkoisen varastavan sielunsa valokuvan mukana. Hän uskoo vapaisiin henkiin. Ei ole kuullutkaan Richaard Dawkinsin ideasta, että sielu on vain ykkösiä ja nollia, sähköisiä bittejä hermosolujen välillä.

Saan ystäviä Amerikan takamailla, koska minulla on teepaita jossa muistellaan Vietnamin sodassa vangeiksi jääneitä JI Joe´ta. Veteraanit ovat jatkuvasti kimpussani. He haluavat jakaa kokemuksensa kanssani. Ovat varmoja minunkin olevan sodat käynyt mies. Kerron heille ajoistani Etelä-Afrikan arrmeijan leivissä.



General Hawhtorne, Army of United States of America



Uudessa Meksikossa on maailman ulkopuolella toinen maailma. Täällä keksittiin atomipommi Los Alamosissa. Suunnittelijat salakuljetettiin päivittäin sinne Santa Fe´stä. Roswelliin iskivät toisen maailmansodan jälkeen muukalaiset. Ufoja nähdään tämän korkean taivaan alla edelleenkin. Avaruusmatkailun järjestäminen yksityisille kuuluu talouden painopisteisiin.

Gallupissa syntyi George Gallup, joka eilen ratkasi Suomen vaalit kehittämällään mainiolla kyselymenetelmällä, jossa vippaa vain +- kolme prossaa. Olen oudossa paikassa, jossa Pueblo intiaaanit keksivät kerrostalon ja jossa edelleenkin mennään ns. sfääreissä. Tulevaisuudessa menneisyys ja kaikki ajat sekoittuvat, eikä lineaarista kehitystä enää pohdita kuin erään nopeasti ohimenneen rationaaliseksi kutsutun aikakauden hupsutuksena.

l

Leaving Las Vegas

Leaving Las Vegas is never easy. Mutta koska kotkalainen narkkarivaimoni on häippäissyt jossain välissä other sidelle, tsekkaan itseni telkkarin kautta ulos Flamingosta ja lähden Stripin pohjoispäästä. Tänne ei aio koskaan palata ennen kuin palaan syystä jota en osaa vielä selittää.





Downtown on symaattisempi vanhoine kasionmeininkeineen. Jumalan mies neuvoo minulle hyvän pihvipaikan Golden Gate kasinolla. Annan hänelle taalan. Hän kehottaa minua vahtimaan vihreitä paperinpalasiani.




Fremont Street Experience vielä kerran. Maailman suurin screeni jytää. Martin Luther Kingin vuosipäivää vietetään neljän tunnin paraatin muodossa.

Nähtyäni valot...




... suuntaan Greyhound terminaaliin, josta ostan lipun summassa Santa Fe´hen 17 tunnin päähän. Terminaalissa tapaan uuden sekopään joka on matkalla kotiinsa Teksasin Austinin. Hänellä on liike- yms. ideoita. Hän antaa minulle numeronsa ja vaatii soittamaan kun/jos pääsen Austiniin saakka. Hänellä on edessään kahden päivän matka. Hän on asunut aikoinaan Vegasissa. Liikehommat menivät myttyyn. Nyt hän vihaa paikkaa luetellen murha-, liikenneonnetomuus-, konkurssi- ja avioero lukuja, jotka ovat Amerikan korkeimmat.



Joe Piccolo, Austin, Teksas



Bussissa sekava yö, josta teen tarkat muistiinpanot. Lopulta olen perillä inkkariseudulla, jolla parveilee keskellä talveakin eurooppalaisia kuvataiteiteilijoita. Santa Fe´ssä on kolmanneksi eniten taidegallerioita Amerikassa. Valo ja autiomaa pasauttavat suttareille inspikset päälle. Homoja ja lesboja paikka näyttää myös kiinnostavan. Katselen pitkästä aikaa Suomen tv-uutiset. Halosella tällä hetkellä 47.5 prossaa. Hohhoijaa.

Live at Flamingo s

Asumme Ulriken kanssa legendaarisen Flamingo hotellin 23. kerroksessa. Sergei on järkännyt meille roomin näköalalla Eiffel-tornille. Las Vegas on Ruotsin laiva potenssiin miljoona. Disneyland and Neverland aikuisille. Kaikki on suurta ja vulgaaria. Rakastuin Vegasiin heti ensi silmäyksellä, kun katsoin sitä seuraavana aamuna hiukan tarkemmin aloin inhota sitä.




Flamingon eläintarhassa raikuu rokki täysillä ämyreistä. Musa - kuten koko paikka - on silkkaa 80-lukua kaikkine mauttomuuksineen. U:2:n Vertigo on hotellin soittolistalla. Se on ilmeisesti sävelletty tietokoneella, sillä se sisältää aineksia bändin kaikkien kausien parhaista soundeista. Se on inhottava biisi, mutta selittänee osittain miksi U2 on Amerikassa instituutio.




Las Vegas on Amerikan Mean City rankingissa sijalla 5. Pari vuotta sitten se oli vielä ykkönen. Las Vegas Boulevardin pohjoispään Stripin jälkeen dowwntown narkkareineen, huorineen ja asunnottomineen tuntuu parin päivän jälkeen jopa inhimilliseltä. Hinnat ovat puolet Stripin hinnoista. Lisäksi Freemont Streetin ylle on rakennettu maailman suurin screeni elävöittämään aluetta. Tällä valokadulla kuvattiin aikoinaan U2:n video "I Still Haven´t Found What I´m Looking For".




Rahat veke on Vegasin meininkien nimi. Saat hotellin halvalla, mutta kaikesta muusta maksat ylihintaa. Kasinoissa on samanlainen valaistus vuorokauden ympäri. Kelloja ei ole seinillä. Mitä enemmän pelaaat, sitä nopeammin ilmaisia paukkuja kannetaan eteesi. Koska et tiedä onko päivä vai yö, ajantajusi katoaa. Kun rahasi loppuvat kasino järjestää luottokortilla lisää pelimerkkejä pöytään. Kun sinut on lypsetty konkkaan, heitetään sinut ulos. 40 miljoonaa tolloa käy vuosittain ja lisää kasinoita nousee kuin sieniä sateella. That´s entertainment!




Entinen narkkaari ja pikkurikollinen James Frey kirjoitti muistelmansa liioitellen pahuuttaan rankasti. Kirja pääsi Oprahin Book Clubin lokakuun kirjaksi. Tämä muistelmiksi luokiteltu teos myi viime vuonna yli miljoona kappeltta, eniten ei-fiktiivisistä opuksista.

Nyt on käynyt ilmi, että james Frey on hiukka liioitellut. Hän muistelee olleensa 3 kuukautta linnasssa, vaikka todellisuudessa vietti vain yön putkassa. Kaikki mediat CNN:n Larry King liveä myöten pohtivat saako ei-fiktioiksi luokitelluissa kirjoissa valehdella. James on saanut selitellä, mutta median tuomio on tyly. Lukijat sen sijaan kertovat edelleenkin saaneensa kirjasta paljon apua omien ongelmiensa selvittämiseen, joita tässäkin maassa riittää. Amerikassa presidentti saa aloittaa sodan valehtelemalla, mutta kirjailijan pikku liioittelut ovat rikos, joka ei jää tuomitsematta. Revi tästä sitten, kun kaiken lisäksi kimpussani on Sergein sakki vaatimassa edes pari liuskaa näytetekstiä vastineeksi 4000 dollarin viikkopalkastani.




Ulrike on miettimässä asioitamme Graand Canyonissa. On kuulemma saanut tarpeekseen. Aikoo häipyä ties minne. Sergein järjestämä loistohuone ja muut pikku ylellisyydet eivät saa häntä leppymään. En jaksa keskittyä täyttämään lupauksiani L.Ron Hubbardin kamuille. Tässä metelissä haluan vain paeta. Viina, pillerit, koka ei auta. Ei edes happibaarissa vedetyt henkoset raitista vuoristoilmaa. Taidan pian lähteä jonnekin, josta minulla ei ole aavistustakaan.

God s Warriors in Mojave Desert

L.A:n porukoiden oli tapana vanhoina hyvinä aikoina paeta hellettä muutaman sadan kilometrin päähän Mojaven autiomaahan. Kahdentuhanen metrin korkeudessa raikas vuori-ilma avaa keuhkot. Yöt ovat kylmiä ja päivän polttavaa aurinkoa viielentävät vuoriston tuulet.

Rocklegenda Gram Parsons kuoli täällä kunniakkaassa 26 vuoden iässä huumehöyryilyyn. Hänen ruumiinsa kuljetettiin Los Angelesiin. Mutta koska Gram oli kertonut haluavansa tulla polttohaudatuksi Mojaven autiomaassa, hänen frendinsä pöllivät ruumiin ja toivat sen takaisin autiomaahan. Siellä se tuhkattiin yön aikana asianmukaisin ainein ja riitein.




Mojave autiomaan pääkaupungissa Barstow´ssa tiedät saapuneesi surullisen kuuluisalle Raamattuvyöhykkeelle, joka kulkee USA:n eteläisten osavaltioden läpi. Kentucky Fried Chickenissä teinipari puhuu seurustelemisesta, hyvänä kristittynä olemisesta ja kahden vuoden seurustelun jälkeen täysi-ikäisyyden mahdollisesti mahdollistamasta sukupuoliyhteydestä.

Ihmiset muuttuvat lihavammaksi kun heitä näkee vähemmän. Bartow´n pikaruokaloissa ahmitaan all-you-can-eat annoksia naamariin suurella hartaudella. Olemme matkalla Fat City kolmosesta kakkoseen. Johtoasemaa jenkeissä pitää kansallisessa fatsorankingissa Chicago.




Pääkadulla kolme sotaa (Toisen maailmansodan, Korean ja Vietnamin) kokenut vanha äijä myy kaupassaan armeijan ylijäämäkamaa. Hän kysyy Amsterdam-hupparini nähdessään epäluuloisena, että olenko Hollannista? Ostan häneltä merijalkaväen lippalakin ja vangeiksi joutunesita jenkkisotilaista muistuttavan "We are not forgetting" t-paidan. Kun kyselen sodasta ukko toteaa ytimekkäästi elämänmissiostaan:

- I like wars!





Barstow on kaupunki jolla oli joskus joku idea, mutta se hukattiin jo aikoja sitten. Sen halki kulkevan Route 66:n varrelle rakennettujen motellien lisäksi kaupungissa ei ole muuta nähtävää kuin tavarajunat, jotka tauotta puuskuttavat tämän rautatieden solmukohdan lävitse. Kaupunki tekee kuolemaa; katujen nimeäminenkin on jäänyt kesken. Millä ihmiset täällä oikein elävät kysymys nousee väistämätttä mieleen katsellessani Bastowin tyhjiä ja rähjäisiä liikkehuoneistoja. Läheisessä varuskunnassa harjoitetaan nuoria urhoja aavikkosotaan. Keskustassa sijaitsee värväystoimisto. Raamattuvyöhykkeeltä ja muualta Amerikan takamaastoista revitään reservit milloin minnekin. Näillä tyypeille ei taida olla oikein muuta vaihtoehtoa kuin liittyä armeijaan ja lähteä tutustumaan vieraisiin kulttuureihin tappamamalla niiden asukkaita.

I was like searching Henry Chinanski

Aamulla ajan reilun tunnin L.A:n downtownista Long Beachille, jossa raha ei haise, mutta sitä riittää. Vaihdan päättärillä bussiin 142, joka ajaa varttitunnissa San Pedron pikkukaupunkiin jossa Charles Bukowski vietti siinä sivussa lapsuutensa.



Matkalla näen Los Angelesin sataman, joka on yksi maailman suurimmista. Long Beachille on ankkuroitu Queen Mary, mutta systeemin jälkeen Losin alueella on suorastaan vittumainen helle, joten en jää tsiigailemaan.



Saavuttuani San Pedroon näyttää hetken hienolta. Huvisatama on täynnä paatteja. Huippuhotellit reunustavat rantabulevardia. Luulen Bukon maineen saaneen paikan kukoistamaan.



Mennsessäni 6th Streetiä kohden Bukowskin lempikirjakauppaa ihmettelen paikan tyhjyyttä. Missään ei näy ketään. Kuudes katu on vielä kuosissa, mutta San Pedron keskusta on kokenut 80-luvun hyvien aikojen jälkeeen romahduksen. Keskusta on täynnä suljettuja taidegalleriota ajalta, jolloin jostakin syystä Long Beachin vauraus ulottui San Pedroon saakka. Minne ja miksi se katosi, jää minulta selvittämättä.



Kyselen Vinegar Book Shopin, Bukon lempikirjakaupan sijaintia. Harvat vastaantulijat tuijottavat minua kuin muukalaista toisesta maailmasta. Kukaan ei ole kuullutkaan Charles Bukowskista.



Menen San Pedron pariin kirjakauppaan. Toisesta neuvotaan toiseen. Siellä sanotaan kauppaaan tulevan aina silloin tällöin tyyppejä kyselemään Charles Bukowskista. Mutta heillä ei ole ollut äijän kanssa mitään tekemistä. Sitä paitsi Vinegar Book Shop suljettiin jo 7-8 vuotta sittten. Eivätkä he aio alkaa myymään vanhoja kirjoja, koska uudetkaaan eivät mene kaupaksi.



Jatkan jälkeämistä, sillä olen tottunut paikallisten ihmisten puhuvan paskaa kotipaikkansa asioista kaikkialla maailmassa. Menen rähjäiseeen kirja- ja videokauppaan, jonka Parkinsonin tautia sairastava vanha myyjä muistaa Vinegar Book Shopin. Amy (?) sulki sen hänen mukaansa jonkin aikaa sitten "mennessään jällen kerran naimisiin". Myyjätär on ystävällinen; hän lupaa hommata minulle Amyn puhelinnumeron. Menemme hakemaan sitä kirjakaupasta jossa ekaksi kyselin kummia kysymyksiäni. Myyjä ottaa pultit:

- Taasko tuo tyyppi on täällä? En tiedä mitään Charles Bukowskista. Ainakaan minä en ole enkä aio olla Charles Bukowski!

Amyn numero on hukasssa, mutta hän tulee mahdollisesti huomenna, joten minun käsketään tulla silloin uudestaan norkoilemaan paikalle. Kukaan ei edes enää muista tarkalleen missä Vinegar Book Shop sijaitsi, mutta kuvaan kaksi todennäköisintä paikkaa nykykuosissaan. Toisessaa myydään käytettyjä parheitä, toisesssa on vanhusten tarha.



Parkinson-nainen neuvoo minut kapakkaan jossa Buko kuulemma dokaili enemmän kuin tarpeeksi aikoinaan. Se on seuraavassa korttelissa. Mutta se kortteli kuoli jo aikoja sitten voin todeta, vaikka pikkukaupungin viereisellä kadulla ei olla asiasta vielä vuosikausienkaan jälkeen tietoisia.



Olin aina kuvitellut Bukowskin nuoruuden kaupungin suuremmaksi hänen teoksensa "Siinä sivusssa" perusteeella. Mutta se on pieni rauhallinen pesä, johon L.A:n kuhina ja Long Beachin vauraus eivät ole ylettyneeet. Mutta eniten kummastuttaa, että San Pedrossa ei näy jälkeäkään Bukowskista. Amerikan kulttuuri on nuorta. Sanfranissa beatkultuuri näkyy North Beachin katukuvassa lähes yhtä vähän. Mutta sen aika tulee vielä, sillä Mocan taidemuseossa on näytteillä undergroundsarjakuvaa esittelevä näyttely. Lukiessani Jymystä Robert Crumbin stooria "Virkamies kohtaa luminaisen" 70-luvun Oulussa, en tiennyt ottavani osaa suureen taidepyrintöön.

MacArthur Park

Spring was never waiting for us dear
It ran one step ahead
As we followed in the dance

MacArthur's Park is melting in the dark
All the sweet, green icing flowing down
Someone left the cake out in the rain
I don't think that I can take it
'cause it took so long to bake it
And I'll never have that recipe again
Oh, nooooo




I recall the yellow cotton dress
Foaming like a wave
On the ground beneath your knees
The birds like tender babies in your hands
And the old men playing chinese checkers by the trees




MacArthur's Park is melting in the dark
All the sweet green icing flowing down
Someone left the cake out in the rain
I don't think that I can take it
'Cause it took so long to bake it
And I'll never have that recipe again
Oh, nooooo


MacArthur's Park is melting in the dark
All the sweet green icing flowing down
Someone left my cake out in the rain
I don't think that I can take it
'Cause it took so long to make it
And I'll never have that recipe again
Oh, nooooo

Jimmy Webb: MacArthur Park

How I Became a Pulp Fiction Man?

Ne ovat kolmikymmenmetrisiä. Ne tunnetaan kaikkialla maailmassa. Ne sijaitsevat Hollywoodin kukkuloilla. Ne peittävät sen tosiasian, että elokuvateollisuus muutti Hollywoodista jo 1930-luvulla halvempiin ympäristöihin. Ne symboloivat kuitenkin meidän kaikkien unia ja unelmia. Niidenkin, jotka vihaavat americanaa kaikissa muodoissaan.



Everybody's a dreamer and everybody's a star
And everybody's in movies, it doesn't matter who you are
There are stars in every city
In every house and on every street
And if you walk down Hollywood Boulevard
Their names are written in concrete

Don't step on Greta Garbo as you walk down the Boulevard
She looks so weak and fragile that's why she tried to be so hard
But they turned her into a princess
And they sat her on a throne
But she turned her back on stardom
Because she wanted to be alone

...
You can see all the stars as you walk down Hollywood Boulevard
Some that you recognize, some that you've hardly even heard of
People who worked and suffered and struggled for fame
Some who succeeded and some who suffered in vain

Kinks: Celluloid Heroes





Tänään oli Queen Latifahin vuoro saada tähtensä Walk of Famelle. Hän on kuulemma eka hiphoppari joka on sinne päässyt. Hän on iso starba Amerikassa, vaikka en ole edes kuullut hänen nimeään.



Okei, hän näyttää vähän plösöltä, mutta en mä muutenkaan mistään hiphopista ja rapista perusta. Mä tykkään kunnon muzasta, jota onneksi L.A:ssa kuulee kuin suoraan Heikki "Hector" Harman ohjelmasta "Pop eilen tänään" lokakuulta 1974.





Mann´s Chinese Theatren eteen saat kämmenesi ja kenkäsi betoniin jos käy hyvä munkki. Ja Hollywood Boulevardin Walk of Fame jatkuu kilometrien päähän...



Mutta vapaan maailman bailatessa joudun jälleen hommiin. Sergeiltä on yön aikana tullut viesti, että minun on oltava puolilta päivin L. Ron Hubbard Life Exhibitionissa. Dianetiikkamiehet omistavat kivitalon Hollywood Boulevardilla. Joskus kauan sitten Chaplinin toimisto sijaitsi samassa talossa.

Hubbard aloitti uransa pulp fictionin kirjoittajana. Hän väsäsi makeita stooreja muukalaisten uhasta ihmiskunnalle. Jutut olivat niin vetäviä, että hänet kutsuttiin käsikirjoittajaksi Hollywoodiin 40-luvulla. Mutta Hubbard tykkäsi enemmän kirjoittaa pulppia, jota myytiin 20 centin hintaan teknistyvän maailman sensaationnälkäisten viihteeksi.

Sergein mukaan meikäläisen jutut Ratson avaruusolioista ovat niin meseviä, että dianetiikan voittokulun Venäjällä takaamiseksi minun on väsättävä käsikirjoitus L. Ron Hubbardin elämästä kertovaan block busteriin. Pääosaan on tarjolla ilmaiseksi alan miehet John Travolta ja Tom Cruise. Haluan Travoltan, mutta ainoastaan jos hän ei ole laihduttanut mahaansa olemattomiin.

Juttu tuntuu sekopäiseltä, mutta koska saan 4000 dollaria palkkaa viikossa suostun hommiin oitis. Tarantino ohjaa ja Weinteinin veljekset tuottavat. Dianetiikkamiehet eivät ymmärrä humoristista ehdotustani:

- Pannaan Renny Harlin tuomaan psykologista syvyyttä pätkään ja Aki Kaurismäki ohjaamaan toimintakohtaukset...



Dianetiikka on järkyttävän iso bisnes Amerikassa. Jos pysyttelee väleissä näiden tyyppien kanssa rahaa ja vierailuja Sunset Boulevardin tuntihotelleihin East Hollywoodissa riittää. Muista vain, että kämmenten on oltava levällään. Se saa ihmiset luottamaan avoimiin tarkoitusperiisi.





L. Ron Hubbard on Amerikassa aina ajankohtainen. Hän vastusti maailman läpimedikalisoitumista jo 50-luvulla. Hän tajusi, että paskat jäävät ihmisen sisään pyörimään saaden systeemit sekaisin. Samaa saarnaavat uusien psyykelääkkeiden sivuvaikutuksista järkyttyneet tahot. Lääketeollisuus vastaa kehittämällä lääkkeen lääkkeiden sivuvaikutuksia vastaan.

Muistojen keinotekoisuus ja mielen tautien kuvantaminen (jonka uskotaan olevan vuosikymmenten päästä Amerikassa mahdollista) olivat nekin Hubbardin keskeisiä teemoja. Jossain vaiheessa vain todellisuus ja fiktio vaihtoivat paikkaansa ja Ronista tuli hahmo kertomukseensa, joka oli tuleva takomaan satoja miljoonia taaloja seuraavina vuosikymmeninä. Mutta tämä osasto ei kuulu minulle. Päätän, että musan leffaan tekee Chemical Brothers.




Palatessani majapaikkaani Sunset Stripille huomaan tutun logon Roxy teatterin seinässä. Himin muovihevi sopii hyvin L.A:n tunnelmaan. Ainakin levy-yhtiö on satsannut bändin markkinointiin jenkeissä, vaikka levyllä on vain yksi hyvä biisi nimikipale "Dark Light".




Iltahämärissä funtsin Sunset Stripillä, että ihminen joka valikoi ei huomaa hetkeä jolloin tulee valituksi. Valinnan suorittavat puolestasi vähän isommat insinöörit, joiden nokkamies Sergei on Moskovan suunnalta. En ole koskaan tavannut häntä, mutta hän järkkää minulle tuottoisia hommia. Huhun mukaan tapaan hänet reilun viikon kuluttua Flamingo hotellissa Las Vegasissa. Minulla ei ole aavistustakaan miten päädyn sinne ja minne tästä kertomuksesta on kadonnut kotkalainen narkkarivaimoni? Häntä ei ole näkynyt muutamaan päivään. Pitänee pyrkiä karsimaan epäloogisuuksia.