Viime vuosi 2015 oli osaltani sangen erikoinen, vittumainen ja asiat liikkeessä ees taas. Kaikki alkoi jo edellisen vuoden lokakuussa kun leukaani alkoi särkeä vallan vitusti. Kävin useamman kerran lääkärissä ja hammaslääkärissä, mutta syytä ei löytynyt. Kolmoishermosärkyä epäiltiin, kuten aina kun selvää syytä pään alueen kipuihin ei löydetä.
Sain valtavasti kolmiolääkkeitä. Muutaman kuukauden perästä en ollut enää terästä. Tajunta alkoi heilua, eikä pystyssä pysyminen sujunut. Mutta lääkärit Helsingin terveyskeskuksessa vakuuttivat kunniansa ja omatuntonsa kautta: ei syytä huoleen.
Kun sitten olin lääkkeistä sekaisin, alettiin epäillä mun narkanneen tahallaan pääni sekaisin. Ei annettu hoitoa, ei tehty tutkimuksia.
Yksityisellä puolen Mehiläisessä tosin pääsin ohituskaistalle pään magneettikuvaukseen. Mutta se tuli liian myöhään.
Jouduin Kotkassa sairaalaan tajun ollessa titityy ja leuan alkaessa turvota. Koska asian huomattiin olevan pahasti pielessä, minut nukutettiin ja lähettiin lanssilla Meilahteen. Sieltä minut välittömästi siirettiin hätäleikkaukseen Töölön sairaalaan, jossa tulehduksen kohdalla ollut hammas poistettiin. Samalla leikattiin kurkkuun reikä josta tulehtunutta kudosta poistettiin sen ollessa leviämässä kohti keuhkoja.
Varmuuden vuoksi rintaani piirettiin kuvioita jonka yli tulehdus ei saisi mennä tai sitten se olisi menoa.
- Kyllä sinä olet ollut lähellä kuolemaa, totesi asiasta ytimekkäästi freudilainen psykiatrini ennen lähtöään kolmen kuukauden joka vuotiselle syyslomalleen Nizzaan.
leikkausken jälkeen heräsin seuraavana päivänä Töölön sairaalan teholla. Lääkettä kaadettiin suoraan suoneen, samoin antibiootteja ja verenpainelääkkeitä.
Olo oli psykedeeelinen, välillä olin San Franciscossa vuonna 1967, seuraavaksi pahalla tripillä ties missä tajunnan takalaaksossa. Kun aloin vaipua tajuttomuuteen tuntui että tajunnasta on pidettävä kiinni viimeiseen asti. Välillä ote kuitenkin lipsui ja vajosin jonnekin syvälle josta ei välttämättä koskaan takaisin tulla. Mutta siitä minulla ei ole lupa rajan tällä puolen puhua.
Parin päivän jälkeen tilanne vakiintui siinä määrin, että minut voitiin siirtää Kirurgiseen sairaalaan Kasarmikadulle.
Siellä olin aluksi eristyksissä, muuta siitä huolimatta iski keuhkokuume ja se oli taasen titityy. Keuhkokuumetta ryhdyttiin kuitenkin hoitamaan toisilla antibiooteilla, jotka saivat vähitellen yläilmoissa liehuneet tulehdusarvoni laskemaan. Siihen tosin kului viikko, eikä se ollut mikään riemuloma Kanarialla.
Olin niin heikko että jaksoin tuskin kävellä sairaalan loputonta käytävää puoleen väliin. Vuosien treenistä ei ollut mitään apua kun leukapaise ja keuhkokuume riehuivat kropassani. Tunsin kuitenkin että ei tämä kuolemaksi ole, vaikka välistä vajosin psykedeelisille huonoille tripeille. Kuvittelin mm. että viereisessä sängyssä maanut kasvonsa menettänyt mies oli Pertti Kurikan nimipäivien laulaja Pertti Kurikka. Ihmettelin miten hän oli Kirranille päätynyt?
Sitten kymmenen päivän jälkeen pääsin lasaretista, ajoin taksilla Kotkaan veronmaksajien piikkiin. Olo oli edelleen hutera, en pariin vikkoon kyennyt edes viemään koiraa omin voimin ulos. Antibioottia meni ja särkylääkkeitä. Itse asiassa söin molempia yhtä kyytiä lähes puoli vuotta. Lisäkuvauksia tehtiin Meikussa ja Töölössä, mutta mitään selkeeä syytä tapahtuneeseen ei kyetty löytämään. Leukaluun tulehdukseksi se sitten tod.näk. määriteltiin.
Siinä meni viime vuodesta ensimmäiset 7 kuukautta. Sen jälkeen palattiin stadiin, mutta se paikka oli jo nähty. Muutimme Kotkaan pysyvästi, täällä on erilainen elämäntapa hyvässä ja pahassa, mutta siitä joskus myöhemmin.
Lukaisin Hesarin Kimmo Oksasen "Mies joka menetti kasvonsa" mutta kirjassa ei mielestäni kyetty kuvaamaan näitä vakaviin sairauksiin liittyviä tajunnan vaihteluita, tai sitten ne oli tietoisesti jätetty pois. Toimittajat tiivistävät usein jutut olemattomiin.
Vuosi oli siis kehno, minusta tuli mies joka menetti hampaan. Tein toki meille raivotautisille ominaiseen tyyliin valituksia alkuhoidon virheistä. Aluehallintovirasto ei ole kuitenkaan toimittanut minulle päätöstään asiassa, vaikka se piti tehdä jo viime vuoden marraskuun loppuun mennessä.
Lekurit pelkäävät että julkaisisin nimillä kaiken netissä, niin kuin teenkin. Siksi vastaus on ilmeisen tietoisesti jätetty toimittamatta minulle. Nämä valituskoneistot pelaavat sikaa ja pyrkivät ennen muuta pysyttelemän piilossa julkisuuden valokeilasta.
Eikä siinä enää mitään. Mulla on komea arpi kaulassa mutta muuten olen taas iskussa, säkki saa sikana kyytiä uuden kaupungin uudella salilla. Mutta enpä toivo kenellekään samanlaista huonoa trippiä, vaikka loppujen lopuksi millään ei ole mitään väliä, ei edes elämällä. Siksi se onkin niin kivaa.
Matkustaminen on hyytynyt, Tukholmassa ja Pietariissa olen muutaman päivän molemmissa lähimatkaillut. Kotkassa on myös vastassa uusi kulttuuri, jälkijättöinen ryssäläisen kaalisopan lemu ihmisten sieluissa. Tai tuskin näillä monellakaan on edes mitään sielua.
Minulla ei ole ainakaan, eikä mulla ole myöskään mitään kulttuuria, ei niin mitään.
Kotkalaisesta mentaliteetista aion skrivata antropologis-sosiologisen analyysin. Kun täällä katsoo tyhjyyttä tarpeeksi pitkään, alkaa nähdä kulttuurin joka on muualta Suomesta jo aikoja sitten kadonnut. Tosin tää maan itäinen puoli on mulle muutenkin aika tuntematon mesta. Kuntaliiton aikoina kyllä kävin täällä joka kaupungissa useampaan kertaan, mutta tajusin pian että oli parasta palata illalla keinolla millä tahansa stadiin.
Olen edelleenkin vainohullu, tiedän suojelupoliisin päivystävän transitissaan Sibeliuspuiston reunassa. Eivät tiedä että ovat koko ajan kiikaritähtäimessäni.
Pietarissa kävin tekemässä keikan ja KGB:n eksytin jo eka päivänä ajamalla metrolla ristiin rastiin. Edelleenkin neukut etsivät minua Pietarin metroverkoston uumenissa. Mutta livahdi takaisin Suomeen eikä sitä kukaan näistä Suponkaan jepeistä voi ymmärtää millä konstilla.
Suositusohjeeni onnelliseen elämään: säännöllistä liikuntaa ja väkevää viinaa about kerran kahdessa viikossa. Meukow konjakki on suosikkini nyt kun Frapinia ei Alkosta saa kuin tilaamalla.
Kuskatessani koiraa puolikkaan konjakin jälkeen minulle paljastui, etttä Aatos Erkko ei ole kuollut, vaan istuu kesät talvet Sibeliuspuistossa. Hän elää Kotkassa väärennetyillä papereilla. Voin paljastaa, että hän asuu puiston toisessa laidassa nimellä Yli-Vakkuri.
Loppuelämäni vietän tutkimalla Euroopan keskiaikaisia kadetraaleja. Ne todistavat niiden käyneen täällä mutta lähteneen takaisin jo ajat sitten.
2/18/2016
2/16/2016
Kotka, kaupunki joka katosi
Aika on kulunut joutuisasti. Kuolema odottaa, siinähän odottakoon. Olen siirtänyt avaruuskuplani tänne Kotkan keskustaan. Stadissa olen viimeksi käynyt joulukuun alussa. En mä sieltä mitään kaipaa, varsinkin kun uuden kämpän ikkunasta näkyvät kahvilat ja ruokapaikat ovat nekin vielä tsekkaamatta. Koiran kaa joskus Laiturissa kävellään kahveella, illalla konjakin loputtua puhumassa viisaita Albertissa.
Lukeminen on ollut viime kuukaudet ykkösharrastukseni. Se on halpaa, siinä kuluu paljon aikaa, oppii kenties uuden asian tai ei opi mitään. Kotkassa ei asu yhtä kirjaviisasta sakkia ku stadissa. Vieressä olevasta Kotkan pääkirjastosta saa uudet kirjat joutuisasti. Meinaan välistä hukkua niihin, vaikka vastustankin ajan seuraamista ja kerään ennen muuta vanhoja kirjoja. Nautin siitä että saan lukea juttuja joita ei kukaan muu enää lue, kirjoja jotka mullistivat maailman ennen kuin ne unohdettiin täydellisesti.
Ei perkele, en mä halua kirjoittaa kirjoista. No katson mä leffoja ja urheiluviihdettä jättitelkulta. Se onnistuttiin jollakin opin muuttomiesten toimesta tuomaan ehjänä stadista.
Koiran kaa kävellään aamuisin ja iltamyöhään rantoja ja keskustan katuja. Katson päivän lehdet, jotka meille turhaan tulee. Kymensanomat ja Hesari, molemmista kehotan Pomoa luopumaan. Ilmaisjakelulehti Ankkuri riittää lokalisaatioon ja globalisaatioon, josta ei sitten tullut hevonvittua. Mitä mä taasen sanoin?
Musaa kunteleen Harman Kardoneilta ja UE Megaboomeilta, olkkarin isot stereot ovat vieläkin asentamatta. Musa kulkee taskussa kännyssä, ja mahtibluetoothit voi ottaa matkaan vaikka kun menee saareen. Phoenix niminen pumppu jyrää poppia ranskalaisittain. Koirakin tykkää, mistäpä ei tykkäisi?
Ja kuntosalillakin käyn vanhaan malliin hakkaamassa säkkiä ja rassaamassa vempeleitä.
Ryssälässä käytiin viime viikolla 4 päivää katsomassa talousahdingossa rypevää entistä suurvaltaa. Kovin oli Pietarin kadut, kaupat, kapakit tyhjiä. Fyrkat finaalissa, harmaa massa jälleen yhtä persaukista kuin aina ennenkin. En mä sinne Pietariin aio mennä pitkään aikaan. Totuus on: ryssät ovat härmäläisten vihollisia, eivätkä länsi ja itä tässäkään tapauksessa koskaan kohtaa.
Humpuukimaakarit Kotkan kaupunginjohtajan johdolla tosin edelleenkin puhelevat pimeitä, että jättioutlet-ostarin rakentaminen tuohon viereiseen Kantasatamaan alkaa hetkellä millä tahansa. Käyn usein kusettamassa siellä koiraa, se on Euroopan autioin ranta. Ei sinne mitään nouse kuin korkeintaan kotkalaisten veronmaksajien rahoilla jokin valmiiksi konkassa oleva naurettava yritelmä. Lidlin saisivat tosin sinne rakentaa kun se etsii Kotkansaarelta paikkaa. Mutta outletit jäävät rakentamatta, miamilaiset risteilyalukset eivät aja täyttä höyryä Atlantin yli Kotkaan, rantabulevardilla on kyltti: myydään koko roska edes jotakin tarjoavalle.
Nää suunnittelijat ovat vissiin klassiiseen tyyliin puhuneet pehmeitä niin pitkään, että eivät löydä kunniallista pakotietä. Pelaavat aikaa. Ryssien rahat on kohta finaalissa. Yrittävät myydä entisiäkin ostoksiaan tältä kaakon kulmalta. Ei mene kaupaksi.
Jos nämä rahanpesijät kaiken järjellisyyden vastaisesti saisivat jonkin pytingin aikaan, olisin toki iloinen. Olisi saatua huijattua umpikierojen ryssien rahat, olisi saatu ainakin rakennusaikana työtä ja toimeentuloa. Mutta ei oikeassa elämässä käy näin, vain kaiken toivonsa menettäneessä Kotkassa käy näin, ja lopulta tietenkin väärinpäin.
Pitää joskus ajan kanssa skrivata enemmän, mutta panen tähän paikallisen osuuspankin vittuilulla elävälle myyntipäällikölle lähettämäni mailin, jossa alustavasti kerron mielipiteeni siitä että Kotka olisi hyvä paikka jos asukkaat vaihdettaisiin vaikka oululaisiin tai stadilaisiin:
"Me normaalijärkiset ihmiset odotamme asiallista käytöstä palvelutehtävissä toimivilta, mitä täällä Kotkassa eivät yksinkertaisesti edes pankin toimihenkilöt osaa. Siat saavat sikamaista palautetta.
Toiste kertaa ei tule, kun menen käymään Helsingissä avaan tilin Osuuspankin Helsingin konttoriin. Kymenlaaksolaiset eivät osaa mitään, eivätkä edes ymmärrä olevansa järjeltään jälkeenjääneitä. Sitten ihmetellään miksi koko kaupunki menee konkkaan.
Se johtuu siitä että täällä Kotkassa on ryssän mentaliteetti ihmisillä. Verrattuna muuhun Suomeen ollaan pudottu ajasta. Eikä idiootit tietenkään ymmärrä olevansa idiootteja. Perästä kuuluu!"
Mitäkö kuuluu? No ainakin alan viedä koiran tien toisella puolen olevan Osuuspankin konttorin portaille paskalle aamuin illoin, vielä kun joutuu yö. Me oululaiset olemme vittumaista sakkia sillä erolla täkäläisiin, että me rakennamme uutta maailmaan. Täällä ei osata kuin pummata verorahoja muusta Suomesta entisen pitämiseksi jollain konstilla edes vielä vuoden pystyssä. Kotka oululaisille tai muulle tolkun sakille!
12/21/2015
9/08/2015
8/29/2015
Nämä ihmiset eivät ole ketään
Mediasta on tullut Suomessa osapuoli, joka taistelee objektiivisuudesta välittämättä persuja vastaan. Punavihreiden maailmankatsomukseen ei persut millään sovi, vaan kantaa otetaan heitä vastaan tunteenomaisesti analyysit kevyesti unohtaen.
Näiden itseään älykköinä pitävien kannattaisi lukea tarkkaan Wittgensteinin teos Varmuudesta, jotta oppisivat omienkin näkemystensä vajavaisuuden. Mutta someSuomessa ei edes näillä älykköinä itseään pitävillä riitä aikaa tämän tai minkään muunkaan asian filosofisten ja sosiologisten taustojen analyyttiseen lähestymiseen. Kaikki aika menee tunteenomaiseen möykkäämiseen, jossa ollaan oikean opin harhassa vanhan kunnon stalinistisen perinteen mukaisesti.
Nämä tiet eivät vie minnekään. Nämä ihmiset eivät ole ketään. Tyhjyys valuu heidän vihan täyttämistä nuppineulasilmistään. He vihaavat fyysisesti vapisten raivoaan, mutta kun taistelu alkaa he tuhoutuvat ensimmäisinä. Vaikka he ovat varmoja olevansa oikeassa, heistä ei ole pitemmän päälle fyysistä eikä psyykkistä vastusta. Hyvinvointikakarat kieuhuvat sisäsiittoisessa liemessään lähettäen oikean opin viestejä toisilleen. Heidän veltto olemuksensa ei tiedä etteivät he tiedä. Jos tarve tulee systeemi jyrää heidät hetkessä huis helvettiin maisemia pilaamasta.
Ihmiset ja planeetta eetteripyörteissään. Kun he ja heidän vastustajansa ovat vajonneet eläimen tasolle, limaisiksi koneihmisiksi, ei millään ole mitään väliä. Voit sanoa mitä tahansa kelle tahansa. Sanat tulevat mykän lauluna, kukaan ei niitä kuule. Sinäkin suljet korvasi meteliltä jossa kärpäset tanssivat lopulta rintamien haudoilla.
Antaa mennä vaan, teroitetaan veitset ja bambukepit. Sohitaan niillä eri mieltä olevia päin näköä. Heillä ei ole oikeutta olla olemassa. Kansa tietenkin pitää vaihtaa, uusi punavihreä hallitus istuu luotien vinkuessa rähjäisessä hotellissa Mogadishussa organisoimassa uuden paremman kansan joukkomuuttoa pohjoiseen.
Stadissa taasen. Viimeiset muistot Kotkasta. Liivipyöräläiset riitelevät Sporttipubissa. Toinen porukka on vienyt toisen porukan pomon liivit. Vaativat niitä takaisin mutta niitä ei enää ole olemassa. Konserttiyleisö syksyn avajaiskonsertin jälkeen Albertissa, paljon kuorolaulajia, paikallisia tyngiksi jääneitä orkesterin ihmelapsia, keski-ikäisiä naisia jotka parin viinin jälkeen alkavat tehdä ehdotuksia.
Ja nyt näillä vanhoilla kaduilla. Kaupungilla pyörimässä Töölön suunalla. Favela Meklulla tarjoaa hyvät leivät. Bangra Runikalla lemuaa Intian suitsukkeita. Pöksymäen yllä syvä hiljaisuus. Vain koirat tietvät missä mennään. Talojen asukkaat ali-ihmisiä jotka eivät tiedä mistään mitään. En edes yritä olla enää kenenkään tuttu.
Taidan taasen häippäistä tuntemattomille teilleni Aasiaan. Tämä paska täällä, se paska siellä ei tarjoa kuin väljähtynyttä rapakaljaa. Mutta on ero kaljalla ja kaljalla.
Media on Härmässä tullut hulluksi, pakolaiset vyöryvät holtittomina laumoina Eurooppaan, talous ei lähde meillä kunnon kasvuun enää tällä vuosikymmenellä, ei ehkä enää koskaan, leikataan toki kostoksi kaikesta unelmahötöstä; kehitysavusta ja turhasta koulutuksen nimellä kulkevasta bluffista, sosiaaliturvasta ja rikkaita rajoittavista etuoikeuksista.
Luen kirjoja kun olen sen aikakauden viimeisiä tuotteita. Kirjan lukeminen vie liikaa aikaa, on liian raskasta. Pyörivät kuvat kertovat saman niille jotka eivät ole addiktoituneet kirjaimiin. Heitä on yhä enemmän.
Sanoma ja Hesari syöksyy. Neljän miljardin Erkon ajan pörssarvosta jäljellä 500 hupenevaa milliä. Velka piilotettu taseen sisään, vanhat autonrämät arvostettu taseessa uusiksi. Leikataan kaikki, myydään kiinteistöt. Ei mitään tulevaisuuden strategiaa. Ollaan päät pensaassa ja kuvitellaan että kun leikataan tarpeeksi, ei enää jatkossa tarvitse leikata.
Tilanne on tietenkin päinvastoin. Elämisen edellytykset heikkenevät, tarjonta minimaalistuu, kuka tahansa saa lähteä, laatuun ei ole enää varaa eikä halua satsata. Mutta tätä on tämä uusi digiaika, vanhat kuolee, eikä kukaan kaipaa enää höyrykoneitakaan tai Kehruu-Jennyä vaikka niitäkin aluksi ankarasti vastustettiin. Vihreät ehkä luomuporkkanoita.
Tätä kaoottista lopunajan meininkiä on toki hauska seurata. Pistän väliin vittumaisia provoja, saan niistä tyydytystä. Vaikka ei millään sanoilla ole enää aikoihin ollut mitään väliä. Mutta teot tekevät tuloaan, jälki tulee olemaan pahaa. Mutta näin toimii ihmisen historia, eikä sillä ole mitään tarkoitusta.
Pian saamme taas lukea heidän nimiään hautakivistä.
Käyn koiran kanssa pitkiä lenkkejä, olen taas alkanut treenaan kovaa salilla. Kesän simat ovat jäissä, olen jälleen totaalikieltäytyjä. Jotenkin kuitenkin tyytyväinen kaikkeen. Olen malttanut pelata korttini järjellä. Tiedossa ei isoja nousuja, mutta mikään romahdus ei uhkaa. Kaikki on lagom, samantekevää.
Hän sanoi:
- Sinun kannattaisi jatkaa kirjoittamista. Sinulla on aivan oma tyyli. Sitä ei ole monella.
- Niinkö?
- Sun pitäis vain vähän karsia niitä sairaita mielipuolisuuksia...
- Niinpä.
Onneksi vielä on lupa lyödä varoittamatta. Säkki saa salilla kyytiä, äijät katsovat säikähtäneinä pauketta. En viitsi hakata liian pitkään. Niillä menee fiilis, vaikka nämäkään imiset eivät ole ketään. Samoja vanhoja homoja ja juoppoja, jotka kyyläävät salin nurkissa sossun ilmaiskortilla kun heillä ei ole elämässään mitään muutakaan, ei edes kunnon treeniä.
Kaikkein hauskinta on edelleen ymmärtää kaikki agressiivisesti väärin. Kun pitäis sanoa joo, sanon metodini mukaisesti no way, ei edes highway.
Media, vihervasemmisto, hallitus, oppositio. Kaikki samaa roskaväkeä. Seinää vaasten koko porukka, vai maksaako vaivaa?
Kunpa se tulisi viimein se iso aurinkomyrsky joka puhaltaisi heidät kaikki johonkin pois, rinnakaistodellisuuteen jossa voisivat jatkaa sekoiluaan somessa meitä kunnon ihmisiä häiritsemättä. Ilman heitä tämä maa olisi taas kunnon paikka elää.
En kuitenkaan aio hankkia kaasuasetta, vaikka steissillä kundi tulee tarjoamaan sitä 150 egellä. Sanoin miettiväni vakavasti asiaa. Hän sanoi että hänellä on näitä monta. Hengailee steissin tuntumassa myymässä niitä niille jotka eivät epäröi niitä käyttää.
Koska tämän paskan seassa kukaan ei näe eikä ymmärrä mistään mitään keeronpa teille ns. vuodon todellisesta todellisuudesta. Viimeaikaiset häiriöt Nordean, OP:n, Soneran verkoissa ovat venäläisten hakkereiden tuotosta. Testaavat vehkeitään nyt kun poliittisesti Härmää pitää vähän muistuttaa siitä kuka oli isäntä talossa.
Operaation nokkamies napattiin rajalla FBI:n pyynnöstä kun hän oli poistumassa maassa. Jotkut meistä tietävät tämän, mutta heidän huulensa ovat sinetöidyt. Voin sanoa tämän koska Supo seuraa kännyni signaalia.
Olen heille vaarallinen anomalia, jotakin on tekillään mutta he eivät ymmärrä mitä. En tee mitään. Se saa heidät entistä enemmän hämilleen. Rikolliset tekevät aina ennen pitkää virheen. Joutuvat lukemaan tiilenpäitä. Mutta minä en tee koska en tee mitään. Mistä olen saanut kaiken tämän tiedon? Minulla on yhteys korkeampiin voimiin, kai.
Syksy on hanhia joiden ääniin herään kun aamulla lentelevät Vanhankaupunginlahden ympärillä treenaamassa etelänreissua varten. Iltaisin pimeän tuloa ennen hanhiparvet röhkivät lentäessään ylitseni.
Katsomme niitä koiran kanssa kummissamme. Näin on aina ollut, näin ei tule aina olemaan.
Linnut alkavat valmistautua lähtöön, niin teen minäkin. Pakko pakottaa itseni 12 tunnin yölennon päähän. Siellä voin ehkä päästä eroon näistä median vihervasureista jotka tuhoavat meidän kunnon ihmisten mielenrauhan. Muita pospyyhittäviä tahoja: KHL, Putinin imperialistinen Venäjä, hajoamassa oleva Amerikka, suomalainen potkupallo.
Economist ja Atlantic piisaavat mediahöystöksi, niissä kerrotaan että myös jenkeissä tiedostava nuoriso ei enää halua tiedostaa mitään. Tekevät kanteluita proffista jotka saavat luennoillaan heidät tuntemaan ahdistusta. Lakitieteen oipskelijoille ei saa kertoa raiskauksiin liittyvästä lainsäädännöstä, he eivät kestä aihetta. Eikä keneltäkään saa tuossa kansojen sulatusuunissa yliopstoissa kysyä mistä tämä on kotoisin, koska tämä on rasismia jolla viitataan ettei kysymyksen kohde ole kunnon amerikkalainen.
Musta tuntuu että sokka on irti kaikkialla maailmassa. Sama tuo mulle. Olen elänyt tapahtumiin nähden liiankin pitkään, liiankin hyvin. Ja aina se on ollut tarkemmin katsottuna planeetan meininki yhtä ja samaa kaaosta. Kenelläkään ei todellakaan ole enää aikaa pysähtyä asiaa syvällisemmin tutkimaan. He säästyvät ajattelemisen vaivalta kun kantavat banderollejaan joissa vaaditaan rajat auki ja vastikkeeton sosiaaliturva kaikille. Eivätkä nämä nykyälyköt ole edes oppineet ylipistossa kuin entistä tyhmemmiksi Hämeen-Anttilan ja muiden höpöpöproffien luennoilla.
Viisaat edelleen vaikenevat, siihen perustuu idioottien maailmanherruus. Eikä sotaa käyvä konkkaa tekevä media ole heidän mielipiteistään enää pätkääkään kinnostunut sodassaan moni- ja manikulttuurisuuden puolesta.
Mä nostan taasen kytkintä. Toisella puolen maailmaa on paremmat sapuskat, hotellit, ostoparasiitit.
Siellä voi olla Ratso, jonka yhteydet maailmankaikkeuteen ovat reaaliajassa.
8/07/2015
Under Stockholms Solen
Mua ei enää huvita matkailu. Yritän keksiä syyn lähteä pitemmäksi aikaa ulkomaille mutta mikään mesta ei isommin innosta. Väen väkisin sain itseni lennätettyä vanhaan tuttuun Tukholmaan muutamaksi päiväksi, mutta se on kuin kävisi toisessa kotikaupungissa.
Elokuu on lomakuu Euroopassa. Liikaa turisteja kaikkialla. Vain Östermalmin asuinkortteleissa sai kävellä rauhassa. Mutta heti Stureplanilta eteenpäin yhtä ja samaa ihmisvilinää. Eikä mitään järkeä missään.
Nurin menossa oleva legendaarinen Hedengrensin kirjakauppa Stureplanilla oli helteisessä Tukholmassa pahaenteisen tyhjä. Ruotsalaiset ostavat kirjat nykyään netistä. Hedengrens on pysynyt pustyssä omistajien rahoilla mutta ne alkavat olla lopussa.
Pelastustoimenpiteitä on meneillään mutta tekohengitys ei korjaa kirjamarkkinoiden perusteellista rakenteellista muutosta; kirjat hankitaan netistä ja yhä enemmän sähköisessä muodossa.
Bonnier osti Akateemisen kirjakaupan, mutta kai siitä tulee yhtä umpisurkea kuin Otavan Sanomalta ostamasta Suomalaisesta kirjakaupasta. Enkä mä muutenkaan ala maksaan yli 30 euroa mistään kirjasta. Ne on hinnoiteltu raskaasti yläkanttiin. Tämä taasen nopeuttaaa luovaa tuhoa joka on meneillään myös kirjojen kohdalla.
Luultavasti kirjojen Spotifyt, kuten Scribd ja Amazonin Kindle Unlimited jyräävät jatkossa. Vaikka ihmiset ovat tottuneet saamaan kaiken ilmaiseksi netistä. Näin ollen kk-maksu voi olla vain matala, 9,99 euroa kuukaudessa.
Elokuu on lomakuu Euroopassa. Liikaa turisteja kaikkialla. Vain Östermalmin asuinkortteleissa sai kävellä rauhassa. Mutta heti Stureplanilta eteenpäin yhtä ja samaa ihmisvilinää. Eikä mitään järkeä missään.
Nurin menossa oleva legendaarinen Hedengrensin kirjakauppa Stureplanilla oli helteisessä Tukholmassa pahaenteisen tyhjä. Ruotsalaiset ostavat kirjat nykyään netistä. Hedengrens on pysynyt pustyssä omistajien rahoilla mutta ne alkavat olla lopussa.
Pelastustoimenpiteitä on meneillään mutta tekohengitys ei korjaa kirjamarkkinoiden perusteellista rakenteellista muutosta; kirjat hankitaan netistä ja yhä enemmän sähköisessä muodossa.
Bonnier osti Akateemisen kirjakaupan, mutta kai siitä tulee yhtä umpisurkea kuin Otavan Sanomalta ostamasta Suomalaisesta kirjakaupasta. Enkä mä muutenkaan ala maksaan yli 30 euroa mistään kirjasta. Ne on hinnoiteltu raskaasti yläkanttiin. Tämä taasen nopeuttaaa luovaa tuhoa joka on meneillään myös kirjojen kohdalla.
Luultavasti kirjojen Spotifyt, kuten Scribd ja Amazonin Kindle Unlimited jyräävät jatkossa. Vaikka ihmiset ovat tottuneet saamaan kaiken ilmaiseksi netistä. Näin ollen kk-maksu voi olla vain matala, 9,99 euroa kuukaudessa.
Netin myötä salaisuudet ovat ratkenneet ja kadonneet.
Lähes kaikesta saa tietoa ja kuvaa ilmaiseksi. Ja kun kaikki on napin painalluksen päässä, menettää se arvonsa, ei enää yksinkertaisesti kiinnosta.
Kun mietin minne lähteä ainoastaan Bangladeshin Bengalinlahden rannassa oleva Cox´s Bazaar sai minut vähän kiinnostumaan. Siellä on maailman pisin yhtenäinen hiekkaranta, about 125 kilsaa. Ensin Burmaan ja sieltä lento Cox´s Bazaariin. Hotelli jotain jymytarjouksesta netistä. Kaikki on totta tosiaan liian helppoa.
Tosin Kaakkois-Aasiassa olen viimeisten reilun 10 vuoden aikana heilunut lähes vuosittain. Mutta Jalle the Man viettää taas talvea Pattayalla, joten voisihan häntä käydä taasen moikkaamassa. Mutta ne pitkät 12 tunnin yölennot tekevät jo ajatuksena minut sairaaksi.
Olen perillä ja asioista perillä. Ei mahiksia seikkailuun. Kaikki on täydellisesti järjestettynä edessäni. Kodin viihdekeskus, iPadit, iPhonet, läppärit, jättitelkut, kovan tason stereot syytämässä Smithsien loppuun kaluttuja hittejä.
Jos koiraa ei olisi eikä kuntosalia, en poistuisi koskaan himasta.
Mä en halua ottaa kantaa, valita puoltani. En ole rasistien enkä vihervasemmiston puolella. Sosiologina minua kiinnostaa tarkastella etäältä tätä ilmiötä, joka tunkee esiin kaikkialla länsimaailmassa. Vaikka persut onkin hieman toistaitoista sakkia, sama pätee myös näihin Punavuoren punaviinin juojiin.
Rasismin vastustamisen kyltin alla kulkee heidän muutkin vaatimuksensa; vastikkeeton sosiaaliturva, ylipistojen rakenteellisen uudistamisen vastustaminen, Suomen teollisuuden alasajo viheraatteen varjolla.
Jotenkin tuntuu että sisimmässään he tuntevat turvallisuutta siitä että kovat kapitalistit pitävät huolta maan elinkeinoelämän kehittämisestä. Ydinvoima tuo työtä, samoin telakat, ei kannata purra kättä joka ruokkii.
Sofi Oksanen kulkee mailmalla vainoharhaisena kertomassa Venäjän tulevasta hyökkäyksestä Suomeen. Eikä siinä mitään, se on hänen bisnes. Mutta kun Hesarin Saska Saarikoski yhtyy ulkomaisen lehden haastattelussa korostamaan Venäjän uhkaa, ei meikä ainakaan paljon enää Hesarin tyyppejä kohtaan tunne luottamusta. Tosin ei meille aviisi edes enää tule.
Venäjä tulee nähdä yhtenä maamme suurimmista luonnollisista kauppakumppaneista. Toki Putinin sakin kieroilut on tuomittava, mutta ei kuitenkaan pidä lyödä välejä poikki. Kun ollaan kamuja saadaan Suomeen isoja investointeja Venäjältä ydinvoimalan, Hietalahden telakan ja Teemu Selänteen kasin mallisen jäähallin muodossa.
Mikään muu maa ei tule tekemään Suomeen yhtä suuria teollisia investointeja kuin Venäjä. Kuppa se on joka kannattaa.
Tosin Rotenbergien nuorin sälli joutui just jenkkien pakotelistalle ja Jokereiden hämäriä raha-asioita ei yksikään pankki uskalla Suomessa hoitaa. Nyt ne kuulemma hoidetaan jonkin bulvaanijärjestelyn kautta Sveitsistä, joka siis edelleen on pimeän rahan paratiisi. Mutta FBI tulee sitäkin hetki hetkeltä lähemmäs.
Jos KHL liiga ei mene konkkaan, kuten vilpittömästi toivon, ensi vuonna Jokereiden raha-asiat hoidetaan Brittiläisiltä Neitsytsaarilta.
Kun katselin jääkiekkopakettia maksukanavista jätin tilaamatta, koska en halua nähdä edes ilmaiseksi Jokereiden pelejä, KHL:ää enkä neitikiekkoa Ruotsista.
Musaakin saa nykyään halavalla niin että päätä särkee. Spotify pitää ainakin toistaiseki pintansa, vaikka olen kokeillut myös Deezeriä, Tidalia hifimmällä äänenlaadulla, nyt Apple Music 3 kuukauden ilmaisessa kuuntelussa. Jos haluaa katsella videoita, niin Apple Music ja Tidal voi tulla harkintaan. Tosin samat videot saa katsoa ilmaiseksi Youtubesta.
Kokonaisia älppäreitä tulee nykyään kuunneltua erittäin harvoin. Elämä on mennyt lukemattomiksi stygelistoiksi.
Eikä keikkojen perässä jaksa juosta. Beck olisi sunnuntaina Flow´ssa mutta lipun hankinta edelleen harkinnassa. Saatan olla Kotkassa tai en muuten vain jaksa lähteä massojen tönittäväksi.
Viina on lohtuni, kuten emeritusprofessori Antti Eskola sanoi aikoinaan.
Paitsi että ei ole. Näin kesäisin tulee kuitenkin luonnostaan eksyttyä terasseille ja muihin juominkeihin, vaikka se on infantiilia touhua. Ehkä tapamme näin aikaa ja itseämme kun maailma on valmis eikä avaruuden valloitus etene.
Röökin olen onneksi skipannut, vaikka se on ainoa huume joka tieteen mukaan samanaikaisesti stimuloi älyä ja rauhoittaa. Eli siis tanakkaa tavaraa kuten röökin vetäjät tietää. Jörkka Donnerkin on vakuuttunut että suuri kiitos hänen luovudestaan kuuluu tupakalle, vaikka onkin kauhkosyövät sairastanut ja jokin patti siellä vieläkin röntgenissä vihoittelee.
Palatessni Tukholmasta olivat lentoasemalla vastassa TV:stä tutut Suomen tullimiehet koirineen. Kun näin heidät menin heti taputtamaan huumekoira Dania päähän. Ukko yritti toppuutella mutta kuka käski mennä änkeämään turpansa telkkuun? Telkkutähdet ovat kansan yhteistä omaisuutta, joten ihmettelen jos tyypit voivat jatkaa nykyisissä hommissaan. Heiltä kun on uskottavuus mennyt, paitsi huuumekoira Danilta joka tykkää ryösiä huumeiden lemussa.
Koska olen lähes puoli vuotta etupäässä majaillut Kotkassa, luin Tukholmassa Toivo Pekkasen klassikon "Tehtaan varjossa". Se oli yllätyksekseni eksistentialistinen tarina tiedon portaille pyrkivästä työläisestä joka valitsi vapaaehtoisen yksinäisyyden naissuhteissaan nuorena petyttyään. Olen aina kuvitellut sen oleva jonkinlaista työläisyyden riemua julistava opus. Mutta kyllä kyseessä oli toisen maailmansodan jälkeisiä eksistentialistisia tyhjyyden tunteita Kotkan vinkkelistä kuvannut teos.
Ei ollut paljon mahiksia kohota sosiaalisesti, saattoi vain kadota jälkiä jättämättä Amerikkaan tai Helsinkiin.
Edelleenkin tuo reipas 130 kilsaa uutta moottoritietä tuntuu olevan ennen kaikkea henkisesti liian pitkä matka monelle Kymenlaakson asukkaalle. Jotenkin siellä ollaan jo puoleksi itäistä heimoa, pelätään stadilaisia ja myös pohjalaisia, joiden kanssa ei kuulemmaa tule millään kotkalainen toimeen.
Ehkä tietty pohjalainen suoraluonteisuus ja tekemisen meininki Kotkasta puuttuu. Porukat ovat jääneet ulkoisten vihollisten sijasta kyttäämään toisiaan. Kotkansaari vihaa Karhulaa ja Kymiä, ne puolestaan Kotkansaarta. Koko Kotka vihaa Haminaa parinkymmenen kilsan päässä ja päinvastoin.
Mutta onneksi Kotkan Kantasatamaan nousee maailman suurin outlet-keskus, jossa myydään 3 vuotta vanhaa muotia.
Näin yksi hankkeen puuhamies keksi hätävalehdella kun Kymenradion haastattelussa epäilin outlet kaman ostettavan nykyään netistä.
Mutta toki kannatan hanketta kaikkine suuruuden hulluine piirteineen.
Rahat tulevat Bahaman kautta Venäjältä, Putinin sisäpiiri siirtää kansalta pöllimiään rahoja turvaan länteen. Eikä siinä mitään, parhaassa tapauksessa autiuttaan tuijottava Kantasatama saadaan täyteen rätei ja lumppui myyviä maailman brändejä.
Jokin tässä kuviossa ei täsmää. Mutta missäpä täsmäisi loppuun saakka miettien?
Kesällä mun piti kirjoittaa muistelmiani päiväkirjojeni pohjalta. Mutta en saanut edes aloitetuksi. Jotenkin koen että kirjoittamiseen käytetty aika menee hukkaan. Häärään enemmin muuta viihdyttävää sälää, vaikka pää meinaa välistä räjähtää informaatiosta jota sinne tungen.
Onneksi kohta palaamme ainakin toistaiseksi stadiin ja voin tehdä paluun Malmin uimahallin kuntosalille ja höyrysaunaan. Harkinnassa on jatkaisinko nyrkkeilyhommia Tapanilan Erässä, mutta kun se touhu on lähinnä kuntopiiriä niin taidanpa passata.
Mun mielestä nyrkkeilyharjoituksissa pitää hakata tunti alusta loppuun säkkiä niin että muhat vain lentelee. Onneksi talon alakerrassa on kuntosalin tapainen jossa voi käydä hakkaamassa säkkiä.
Mä panin liikaa kuvia Stockisesta tänne. En keksi mitään kirjoitettavaa kuvien alle. Tämä voi olla myönteinen piirre elämässäni. Enää en tunne tarvetta sanoa mitään, en niin mistään mitään.
Helteet vyöryivät lopulta stadiin, ja oli ne Tukholmassakin.
Siellä ei enää uusissa vessoissa ole erikseen miesten ja naisten puolta, vaan ollaan sekaisin luonnostaan. Näin ainakin Nordiska Kompaniet ja Åhlens City tarataloissa, ja Kulturhusetissa myös.
Ja seuraava iso juttu Helsingissä ovat orgaaniset mehubaarit, joita koko Tukholma oli väärällään.
Sushibaarien määrä oli Södermalmilla kääntynyt rankkaan laskuun parin vuoden takaisesta.
Pitäisi vissiin lähteä koiran kanssa Kotkaan, mutta kun siellä ei näy MTV Max HD, jolta tulee illalla Manchester Cityn avauspeli Valioliigassa. Viikonloppuna katsoin Manun ja pari muuta peliä.
Fudista tulee näköjään joka tuutista vaikka en ole edes tilannut mitään urheilukanavia. En jaksa hukata elämäni viimeisiä päiviä pallon potkimisen katsomisen. Koira tosin tykkää seurata pallon liikettä ja välillä meinaa syöksyä nappaamaan sen.
Vielä vähän tästä kiistasta monikultturisuudesta. Hesarin Kristiina Markkanen esitti artikkelissaan ettei vihervasemmisto edes tarkasti tiedä mitä se kannattaa kun se sitä kannattaa. Raivostuneet femakot panivat nettiin vihaa ja väkivaltaa uhkuvan vastineensa, jossa he someaikakauden tapaan menivät loukkauksissaan henkilökohtaisuuksiin, koska kokivat oman erehtymättömyytensä tuleen loukatuksi.
Tämä tukee näkemystäni, että en ole kenenkään puolella mutta kaikkia vastaan. Heitän ensimmäisen ja viimeisen kiven, jos se takaa sen että saan hommata hörhötouhujani kaikessa rauhassa.
Päivä päivältä tilanteeni näyttää paremmalta. Puhelin ei soi. Edes nettipoliisi Marko Forss ei enää soittele minulle. Pitää kai toivottomana tapauksena. Miehenä joka tuhoaa internetin salaisella kaavalla sitten kun sille päälle sattuu.
Huh, huh. Vika kuva. Tämä paska lopuu täsmälleen tähän.
On helle taas, voin lopettaa. Koira nukkuu Airia kuunnellen nojatuolissa, kissa makaa tietokoneen näppiksen päällä.
Eläimet ja muu kotiväkeni voivat mainiosti, vaikka tilanne onkin monellakin tapaa sekava.
Mutta mitään hätää ei ole, eikä mikään kiinnosta. Valmis tapaus, kuten freudilainen psykiatrini sanoisi, vaikka onkin jokavuotisella 3 kuukauden Nizzan lomallaan.
7/25/2015
AA - After Antibiotics
Eilen söin viimeisen antibiootin kahden ja puolen kuukauden kuurista. Leukapaiseen hoitoon on mennyt nyt jo 9 kuukautta. Nyt sitten odotellaan, että palaavatko oireet vai jäinkö ittenkin henkiin.
Syytä leuan pikaiseen leikkaukseen johtaneeseen virukseen tai bakteeriin ei ole löytynyt. Magneettikuvat näyttävät puhtailta.
Olin ennen Töölön sairaalassa tehtyä leikkausta pari viikkoa tajunnan rajamailla, toipuminenkin leikkauksen jälkeen edes jonkinlaiseen kuntoon vei pari kuukautta. Oli meinaan aika voimat down kun Kirurgisessa sairaalassa keuhkokuumetta podin.
Kotiutimiseni jälkeen olen koko ajan kuitenkin syönyt antibiootteja sen varalta, että se mitä ei koskaan löydetty olisi edelleenkin valmiina uuteen iskuun.
Tulevat viikot näyttävät tilanteen. 11.8. Kirranilla tutkitaan onko tämä nyt tässä, vai jatketaanko uusilla antibiooteilla.
Onneksi ihminen unohtaa nopeasti kivut sun muut murheet. Vaikka olin raivoa täynnä vuoden alussa kun lääkärit eivät Helsingin terveyskeskuksessa ottaneet kipujani todesta ja sen vuoksi meinasin kuolla, vaan jouduin menemään teho-osaston kautta takaisin elävien kirjoihin, ei asia enää minua rassaa.
Tiedän systeemin heikkouden, enkä odota eduskunnan oikeusasiamiehen löytävän mitään moittimista lääkäreiden virheistä. Jos hän puuttuisi lakien rikkomiseen kuten pitäisi, tämä systeemi hajoaisi välittömästi.
Hänen tehtävänsä on puolustaa lain rikkojia, tätä en ole ennen tullut ajatelleeksi. Luulin että totuudella olisi jokin subjektivivinen arvo, mutta se oli huuhaa ajattelua. Joten jatkossa on sama sanoa mitä sylki suuhun tuo. Eihän millään ole enää mitään väliä.
Koko hyvinvointivaltio on ollut suuri väärinkäsitys. Nyt ollaan pian taas kukin omillaan. Luulen että mahikseni kasvavat.
Kun seuraavan kerran saan vaikka tikun sormeen menen suoraan yksityiselle puolelle maan parhaalle spesialistille. Säästyy aikaa ja rahaa.
Julkinen järjestelmä on eräänlainen Kreikka, jossa paluu drakmaan on vain ajan kysymys. Kaikki järkiolennot ovat nostaneet molemmista jo ajat sitten kytkintä kassan kautta.
Kreikasta puheenollen luin Intokustannuksen julkaiseman Kreikan ex-valtionvarainministeri Varoufakiksen teoksen "Maailmantalouden Minotaurus". Vaikka tyyppi onkin kovasti vasemmalle kallellaan on hänen kirjansa hyvää tekstiä verrattuna näihin maamme nallewahlrooseihin, sixtenkorkmaneihin ja muihin toistaitoisiin.
Mutta syvemmin kirjaan analysoimatta olen ollut pitkään myös sitä mieltä, että maailmantalouden imaginäärisiä velkasummia ei tulla koskaan maksamaan. Varoufakis ehdottaakin kaikkien maiden velkojen leikkausta 60 prossaan.
Mun mielestä ne voitaisiin leikata kokonaan. Saataisiin sellainen brand new start.
Tosin maailmansota tai Kalifornian jättimaanjäristys toisivat nekin kunnon ruiskeen maailman ontuvaan talouteen.
Kinkkeihin ei kannata satsata, he uppovat ihan kohta omaan velkavuoreensa.
Suomessa pitäisi erota eurosta. Perustaa ksinoita ja bordelleja. Luoda verovapaita teollisuusalueita ryssille ja muille. Eli pelaamalla sikaa Sveitsin tavoin tämä pikkuinen kaupunkivaltion kokoinen rääpäle pärjäisi hyvin.
Eikä tänne suoraan sanoen kannata ulkomaalaisia haalia kun ei ne kuitenkaan opi kieltä ja siivoojia saadaan omastakin maasta kun vähän uhkaillaan avustusten leikaamisella.
No Kotkaan tulee kohta maailman suurin ostokeskus joten täältä se tulevaisuus alkaa, tai sitten loppuu.
Olen myös talouden ohella paneutunut psykiatrian nykytilaan Kopakkalan ja Daviesin uunituoreiden kirjojen perusteella. Analyyttisesti lukemalla niistä ei tule hullua hurskaammaksi.
Lääkkeet ovat siis huijausta, sokeripala toimii kun ei kerrota sen olevan sokeripala. Koko tämä suunnaton lääketieteelline koneisto on näiden kahelien mielestä huijareiden ja ryövääjien käsissä.
Ihminen parantuu itsestään, tai sitten ei asialle kannata/voida lääketieteellisesti mitään yrittää tehdä. Terapiaan voidaan antaa, vaikka se on vielä lääkkeitäkin suurempaa paskaa.
Ihan sama mulle. Luulen että kukin tyyppi joutuu kokeilemalla löytämään oman cocktailinsa. Eikä sillä ole mun mielestä mitään väliä miten se tehdään. Pääasia että se toimii.
Mitään lopullista totuutta ei tässä psykiatriankaan tapauksessa ole olemassa. Kysymykset vain vaihtavat muotoaan ja vastaukset myös. Joku analyyttisen filosofian taitaja pitäisi Kopakkalan ja Daviesin kirjoja alkeellisena ajatteluna.
Mutta ajattelulla ei psykiatriassa ole mitään merkitystä, kuten juuri nämä samat hemmot todistelevat vastustajistaan.
Jos kaikki ovat väärässä, kuka todistaa heidän olevan oikeassa?
Dr. Muza kävi rymyviikonlopun Kotkassa. Päästiin tuurimoottorilla Kaunissaareen asti. Juotiin kallista konjakkia Katariinan Meripuistossa. Istuttiin vähän siellä sun täällä, eikä huomattu Paavo Lipposen Hesarissa kertomalla tavoin Kotkan arkkitehtuurin ainutlaatuisuutta.
Olimme osa maisemaa, rakennusteollista kokonaistaideteosta, vaikka bussi ei suostunutkaan ottamaan dr. Muzaa kyytiin sunnuntaina.
Kesä on mennyt hujauksessa. En ole jaksanut motivoida itseäni työstämään muistikirjoistani definitiivistä omaelämäkertaani "Kadonnutta aikaa kadottamassa".
No onpahan jokin porvarillinen projekti johon uppoutua kun sille päälle satun. En tosin yhtään tiedä missä silloin olen, eikä sillä ole mitään väliä.
Voihan siinä käydä niinkin, että täältä Kotkasta ei enää koskaan päästä kunnolla lähtemään.
Lentokentälle on vähän pitempi matka, sushibaareja puuttuu, samoin erikoislääkäripalveluja. Mutta uutta moottoritietä hurauttaa reilussa tunnissa stadiin.
Parasta siellä on siis istua Stockmammin nahkanojatuoleissa katsomassa kuinka tossua kulutetaan, mutta silti kauppa tekee kuolemaa. Vähän niin kuin tämä toinen ennen kaikkea isompi Hesari, josta ei saada enää millään opilla kannattavaa.
Kannataisi myydä se kiinalaisille Nokian tyyliin joka myi konkkakypsän matkapuhelinosastonsa Microsoftille 6 miljardilla, vaikka sen todelline arvo olisi ollut monta miljardia persnetolla.
Finacial Timesin osti Nikkei, kyseessä juuri samanlainen prosessi jota tässä Sanomalle suosittelen.
Vaikka kesä on ollut säiltään paska, on täällä Kotkassa viihdytty vähän liiankin hyvin. Ei ole huvittanut lähteä ulkomaille turistien tallottavaksi.
Sitä tosin tällä hetkellä saa olla täällä Kotkassakin jossa 200.000 ihmistä ottaa osaa Meripäiviin. Lisäksi on ollut kahdet isot kansainväliset markkinat. Vähemmän humua piisaisi meikäläiselle. Kuseskelevat ja tappelevat nämä tälle perälle eksyneet kulttuuri-ihmiset.
Lopuksi vielä definitiivinen totuus Kymenlaaksosta:
Kotkassa on vain yksi kirjailija, Jari Järvelä. Ei kulu viikkoakaan ilman että hän senttaisi jostain jotain Kymensanomiin. Milloin on joulu, juhannus, syksy, kevät, liikaa lunta, liian vähän lunta. Ei huolta Jari Järvelä skrivaa esseen sanomiin. (En ole tosin lukenut hänen kirjojaan, sillä hän on mun stailiini aivan liian kiltin näköinen mies.)
Kotkassa on lisäksi vain yksi valokuvaaja, Juha Metso. Minnekään ei voi mennä etteikö hän heiluisi maanisena kameransa kanssa. Hänen Suursaari näyttelynsä oli ihan okei, mutta muuten en ole varma häneenkin kuviensa laajemmasta taiteellisesta tasosta.
Ja Haminasta tulee tämän alueen ainoa rokkari, Pöllö Miljoona. Ei ole niin pieniä markkinoita etteikö häntä jostain palkittaisi, tai patsasta hänelle pystytettäisi.
Eilen hän sai sanoituksistaa (jotka ovat 99 prosenttisesti kaameaa paskaa) Junnu Vainio palkinnon kun vissiin kaikki muut tekstin tekijät ovat jo sen saaneet.
No eihän Oulussakaan ole kuin yksi rokkari, Kauko Röyhkä. Molemmat saavat hurjasti työtä ja toimeentuloa kun joskus 30 vuotta sitten muutaman hitin nuoruuden huumassaan maailmalle pukkasivat.
Nyt he ovat too old to rock and roll, too old to die.
Mikä tuossa, hyvähän se on kun Suomesta löytyy vielä omaperäistä nurkkakuntaisuutta. Ei se mua häiritse. Lisää patsaita ja palkintoja Pöllölle ja Kakelle!
7/13/2015
Rainy Helsinki Summer Days 2015
Stadissa tapahtuu ja ei tapahdu.
Kirranilla vielä muutamaksi viikoksi ankara antibioottikuuri.
Carusellin lohipizzat pitävät pintansa.
Samoin Artekin huonekalut ja Anttilan matot.
Kämppä on psietty isolla rahalla kuosiin, vai myyntikuntoon? Aika näyttää.
Ostarin yhtä purettavan osan kapakkaa on tullut emännöimään entinen Kallion grillin omistajatar. Kossuvissy 4 euroa only, piti kumota muutama. Terävä viina kun sopii meikäläiselle kaljapöhöä paremmin.
Pikkurikolliset tekevät tiliä ostarin pankkiautomaatilla. Ensin bulvaanit nostaa rahat, sitten ne jaetaan viereisessä kapakassa hämärän puuhamiehille. Ja harmaan talouden rakennusalalla kerrottiin muka olevan mennyttä aikaa. Tosihyvin osaavat tyypit peittää jälkensä...
Stadissa en osaa keskittyä lukemiseen. Täällä on liikaa kaikkea härpäkkeitä.
Kotkassa kaikki on pienempää, elämässä on enemmämän tilaa.
Mutta reality strikes back. Tuskin kummiskaan vielä tänä kesänä muutetaan sinne pysyvästi.
Tämän viiikon lopulla dr. Muza tulee Kotkaan ja lähdemme säiden salliessa saareen, nimittäin Kaunissaareen.
Enkä aio missään tapauksessa alkaa Radio Helsingin tulevan konkurssipesän omistajaksi, vaikka osakkeita tyrkytetään kanavalla jatkuvalla syötöllä. No samaa asemaa kuunellaan netin kautta Kotkassakin.
Mitään muuta kuin erikoislääkäripalveluita ja sushiravintoloita ei puutu Kotkassa.
Kotkan kaupungivaltuusto on yksimielisesti hyväksynyt Kantasataman outlet-keskuksen rakentamisen venäläisin voimin.
Kunpa siitä tulisi jotain, vaikka asiassa on monta kummallisuutta.
Esimerkiksi mistä saadaan ne sadattuhannet ostajat kyseiseen kostoparatiisiin?
Ja kuka rakentaa asuintalot kun Kotkassa on entisetkin hankkeet pantu jäihin? Venäläisetkö joiden luksusveneitä Kantasatama on tätänykyä täynnä?
Kotka on taantuvaa teollista rustbelt Suomea, joten kaupunki on valmis toki tarttumaan kaikkiin mahiksiin, vaikka ne kuulostavat liian hyviltä ollakseen totta.
Mitäpä tähän lisäämään. Säät ovat edelleen surkeat.
Kunpa ensi kuun alussa Stockiksesa olisi paremmat kelit.
Hyvästi taas stadi, mä lähden kunnon kundien Kotkaan.
Kirranilla vielä muutamaksi viikoksi ankara antibioottikuuri.
Carusellin lohipizzat pitävät pintansa.
Samoin Artekin huonekalut ja Anttilan matot.
Kämppä on psietty isolla rahalla kuosiin, vai myyntikuntoon? Aika näyttää.
Ostarin yhtä purettavan osan kapakkaa on tullut emännöimään entinen Kallion grillin omistajatar. Kossuvissy 4 euroa only, piti kumota muutama. Terävä viina kun sopii meikäläiselle kaljapöhöä paremmin.
Pikkurikolliset tekevät tiliä ostarin pankkiautomaatilla. Ensin bulvaanit nostaa rahat, sitten ne jaetaan viereisessä kapakassa hämärän puuhamiehille. Ja harmaan talouden rakennusalalla kerrottiin muka olevan mennyttä aikaa. Tosihyvin osaavat tyypit peittää jälkensä...
Stadissa en osaa keskittyä lukemiseen. Täällä on liikaa kaikkea härpäkkeitä.
Kotkassa kaikki on pienempää, elämässä on enemmämän tilaa.
Mutta reality strikes back. Tuskin kummiskaan vielä tänä kesänä muutetaan sinne pysyvästi.
Tämän viiikon lopulla dr. Muza tulee Kotkaan ja lähdemme säiden salliessa saareen, nimittäin Kaunissaareen.
Enkä aio missään tapauksessa alkaa Radio Helsingin tulevan konkurssipesän omistajaksi, vaikka osakkeita tyrkytetään kanavalla jatkuvalla syötöllä. No samaa asemaa kuunellaan netin kautta Kotkassakin.
Mitään muuta kuin erikoislääkäripalveluita ja sushiravintoloita ei puutu Kotkassa.
Kotkan kaupungivaltuusto on yksimielisesti hyväksynyt Kantasataman outlet-keskuksen rakentamisen venäläisin voimin.
Kunpa siitä tulisi jotain, vaikka asiassa on monta kummallisuutta.
Esimerkiksi mistä saadaan ne sadattuhannet ostajat kyseiseen kostoparatiisiin?
Ja kuka rakentaa asuintalot kun Kotkassa on entisetkin hankkeet pantu jäihin? Venäläisetkö joiden luksusveneitä Kantasatama on tätänykyä täynnä?
Kotka on taantuvaa teollista rustbelt Suomea, joten kaupunki on valmis toki tarttumaan kaikkiin mahiksiin, vaikka ne kuulostavat liian hyviltä ollakseen totta.
Mitäpä tähän lisäämään. Säät ovat edelleen surkeat.
Kunpa ensi kuun alussa Stockiksesa olisi paremmat kelit.
Hyvästi taas stadi, mä lähden kunnon kundien Kotkaan.
6/29/2015
Suuri serotoniinihuijaus ja muuta kesäsälää
Aku Kopakkala toimi Mehiläisen kuntoutusosaston johtajana. Hän sanoi MOT-ohjelmassa että SSRI-masennuslääkkeet ovat täyttä huijausta, jonka takana on kansainvälinen lääkemafia. Seuraavana päivänä hän sai potkut töistään, vaikka väitti lausuneensa näkemyksensä ainoastaan yksityishenkilönä. MOT:n toimittajat olivat omin luvin lisänneet hänen tittelinsä haastattelun alle.
Kopakkala lensi siis koivet suorana ulos hommastaan, enkä ihmettele tätä yhtään. Monet Mehiläisen potilaatkin syövät jatkuvasti näitä serotoniinin takaisinoton estäviä SSRI lääkkeitä. Ei siis sovi kuvaan, että hoitoa antavan yksikön johto ilmoittaa niiden olevan täyttä huijausta, lääketehtaiden suurta serotoniinihuijausta.
Nyt Aku Kopakkala on julkaissut yksipuoliset näkemyksensä kirjassaan "Masennus. Suuri serotoniinihuijaus". Siinä hän todistelee että SSRI lääkkeistä ei tosiaankaan ole mitään hyötyä. Ne vain ovat osa masennusteollisuutta joka diagnostisoi rahan toivossa jokaisen kynsiinsä joutuneen masentuneeksi joka tarttee hörpyn SSRI:tä aamuin illoin.
Toki hän on osittain oikeassa, mutta se ei valitettavasti näissä jutuissa riitä. Kopakkala on koulutukseltaan psykologi, joten hänen inhonsa kemikaalista mielenhoitoa kohtaan avautuu erilaisten psykoanalyysien näkökulmasta.
Pitkät litaniat huijauksia tuodaan esiin, mutta jotenkin totuus pysyy tässäkin tapauksessa kaurapuurossa. Jos 60 prossaa paranee lääkkeillä ja 40 prossaa placeboilla, ei tulos ole Kopakkalan laskuopin mukaan 20 prossaa, vaan 50 prossaa. Eli joka toinen napin huuleensa vetänyt kokee hyötyvänsä niistä. Ihan sama miten se tehdään, pääasia että se toimii, kuten totean runokokoelmassani "Gorillat Villa Giulian puistossa". Jos vinttikoira ei saa sähköjänistä koskaan kiinni, jahtaa se sitä lopun ikäänsä. Eikä sekään jänis ole mikään oikea jänis.
SSRI:stä en itsekään ole mitenkään innoissani, mutta tähän suuntaan lääketiede menee väkisinkin. Kohta tulevat LSD ja muut kemialliset tajunnan laajentajat osaksi hoitoa. Hipin retaleet vain tuhosivat niiden maineen 50 vuodeksi pölväilemällä Sanfranin Height Ashburyssa. Niihin bileisiin voisin vaikka ottaa osaa, jos olen vielä hengissä tai en ole muuttanut pysyvästi takaisin Damiin.
Freudin psykoanalyysit ynnä muut kalliit ja tehottomat hoidot on muualla heitetty jo ajat sitten romukoppaan. Jostakin käsittämättömästä syystä Suomessa ja Unkarissa ne voivat edelleen hyvin.
Kopakkalan mukaan masennuksesta parenee ryhtymällä harrastamaan hirmuista liikuntaa, vaikka jokainen täysjärkinen tietää että tyhmintä mitä masentuneelle voi sanoa on; nouse ylös, ota vuoteesi ja kävele. Liikunan lisäksi hiukka terapian tapaista, ravinnossa omega kolmosta ja foolihappoa, ja ei muuta kuin takaisin töihin hihnan ääreen. Näin se homma Kopakkalan opein pelaa.
Vaikka olenkin urheiluhullu, en kuitenkaan ihan niin hullu ole kun tämä Kopakkala. Mehiläisessä vissiin hoidetaan varsin mietoja tapauksia, eikä Kopaakkala tunne maennuksen syövereitä kuin pinnallisesti.
Kopakkalan teos on siis varsin yksipuolinen, eräänlainen kostoyritys, joksi se jääkin. Monen tiedän saaneen lääkkeistä apua, ja monet muutkin paitsi Aku Kopakkala tietävät tämän. Eka kerran törmäsin näihin uusiin SSRI lääkkeisiin New Yorkissa 1990-luvun puolessa välissä, jossa nyt jo edesmennyt taiteilijakamuni Francis Newton Souza kertoi parantuneensa vakavasta depressiosta syömällä Prozacia.(Jos hän olisi tuollon saanut samoja hintoja teoksistaan eläessään kuin nyt kuoltuaan maailman johtavissa taidehuutokaupoissa, ei muuta lääkettä olisi tasan varmasti tarvittu.)
Nyt Prozacin tilalle on tullut muita lääkkeitä, mutta joku niistä hyödyn saa, vaikka masennuksen syynä onkin kuten Kopakkalakin esittää ihmisen perinnöllisen alttiuden lisäksi elämäntilanne joka laukaisee ahdistuksen. Hyvä uutinen on, että suurin osa paranee vuodessa itsestään. Mutta on kai se ihan hyvä jos niitä jotka eivät parane yritetään pitää hengissä näillä doupeilla, joita toki käytetään surutta koska muitakaan keinoja ei lekureilla ole.
Olen kyllästynyt tähän veivaamiseen. Kunnon huumeet laillisiksi ja kehiin, apteekkituotteiksi! Bileet pystyyn, mielisairaalan riekaleet tuleen!
*********
Se siitä. Olen myös selvitellyt Kotkan Kantasataman taustaporukoita. Vaikka rahoituksen väitetään olevan sataprosenttisesti lännestä, on se kuitenkin kokonaan idästä eli Venäjältä. Ei tarvitse googlettaa pitkään kun käy ilmi, että hankkeen rahoittajana toimii Bahamalla toimiva holdingyhtiö, jonka omistaa venäläinen miljonääri. Hän on säätiöinyt omaisuutensa matematiikan ja fysiikan tutkimuksen edistämiseen. Mene ja tiedä.
Kuitenkin Putinin porukka siirtää kiireellä fyrkkaa Venäjältä länteen kaikin keinoin. Vallan menettämisen päivä lähenee. Näin ollen jos Kotkan rakennetaan 400 miljoonan dollarin viihdekeskus, ei olennaista ole tarkastella hankkeen kannattavuutta, vaan sen taustavoimien pyrkimystä pestä rahaa. Jotakinhan näistä ympäri Suomea ostetuista ja kehitetyistä taloista ja tiloista saadaan kun ne ajan koittaessa realisoidaan.
Ja tätä kansalta pöllittyä fyrkkaa Venäjällä piisaa, jenkit uhkaavat siivota veroparatiisit, ostetaan siis Suomesta mitä tahansa kiinteää omaisuutta on myytävänä. Ihan sama mitä se kannattaa, muuten rahat jäisivät Venäjälle todisteeksi kassan tyhjentämisestä.
Täällä Kotkassa koko hankkeesta käydään hämmästyttävän vähän keskustelua. Tuntuu kuin kukaan ei tietäisi edes kaupungin johdossa missä mennään ja millä porukalla. Kantasataman tyhjäksi jäänyttä aluetta pidetään poikkeuksellisen suurena kaupungin keskustaan liittyvänä rakennushankkeena koko Euroopan tasolla, mutta kun katselee maisenaa, panee miettimään eikö maailmassa ole parempaa kohdetta jonne rahat syytää?
No hyvä näin, vaikka mitään ei todennäköisesti saadakaan pystyyn, on pieni mahdollisuus että tämä humuporukka tuosta vaan rakentaa ison viihdekaupunginosan Kantasatamaan. Jos sille ei löydy järkevää toimintaa, voidaan siitä tehdä Euroopan suurin vanhusten palvelukeskus. Sille löytyisi taatusti kysyntää kansainvälisesti.
Vaikka tiedänkin kaiken takana olevan rikoksen, kannatan edessä sitä kirkkain silmin. Suomi tarvitsee isoja investointeja, lisää kauppakeskuksia ja ydinvoimaloita! Rahaa rajan takaa!
*********
Säät viipyvät matkallaan. Atlantilta pukkaa sadetta, Siperian helteet eivät saa otetta Fennoskandiasta. Tänään oli kuitenkin lämmin päivä. Kävimme syömässä Varissaaren uudessa Vaakussa. Ihan hyvää sapuskaa, vaikka kokilla ei ehkä ollutkaan tänään paras päivänsä.
Heti kun lämpenee, ihmiset ryntäävät koloistaan täyttäen terassit, tuurimoottorit, puistot. Kotkassa näkee vielä vanhan kunnon terassikulttuurin voiman. Stadissa terasseja on niin paljon että ei niihin ole enää vuosiin kiinnittänyt mitään huomiota.
Kirjoja olen lukenut ja ihmetellyt kesän alussa ison läjän. Kirjamarkkinat suhisten supistuvat mutta mielenkiintoista kirjaa pukkaa uusilta kustantajilta jonoksi asti. Ei mikään bisnes, vaan kulttuurityötä enimmäkseen. Joku hurja on lisäksi perustanut tänne Kotkaan divarin, joka täältä häipyi lähes kymmenen vuotta sitten. En ole vielä käynyt, mutta Musilin "Mies vailla ominaisuuksia" näyttää akkunassa olevan. Mutta kun meillä on jo ykkösosa, suostuuko pujoparta myymään pelkästään kakkosen?
Vaikea sanoa saako divaria millään täällä kannattavaksi kun stadissakin suljetaan vanhoja mestoja koko ajan. Siellä sentään on lukevaa sakkia, tohtoreita ja muita pujopartoja, isot läjät. Lisäksi kirjoja todellakin syydetään kuolinpesistä älyttömät määrät noutolaatikoihin ja kirpputoreille.
Olen kerännyt huvikseni eri tahoilta Marcel Proustin sarjaa "Kadonnutta aikaa etsimässä". Kun jaksaa etsiä tarpeeksi kirjat saa muutamalla eurolla. Tosin postimaksut ovat suureksi osaksi tuhonneet vanhojen kirjojen nettikaupan. Jotta tyhjälle maaseudulle voitaisiin jakaa Maamiehen tietolaaria, täytyy kaupunkikultturin sivistyneistön maksaa näin sekin maajussien lysti.
Stadissa olen ollut vajaan viikon viimeisen puolen vuoden aikana. En mä sieltä mitään kaipaa. Käyn päiväseltään, tästä on lyhyt matka sinne moottoritietä pitkin. Mutta kai se on mentävä ensi viikolla katselemaan senkin perän kesänviettoa. On meinaan taas aika Kirranille ja kämpän täysremonttiakin pitää vissiin fiilistellä.
Mutta puolen kuun maissa tulee dr.Muza tänne ja Kotkaan laskeutuu suburbaaninen kostea bileviidakko, vaikka stadin retaleet aikovatkin repiä Viikin Gardenian maan tasalle. Ei ole rahaa, ei käyttöä.
********
Ja se Teemu Hirvilammi meni ja kuoli. Se oli paha takaisku maamme taantuneelle runokulttuurille. Vaikka Teemu oli aina kännissä kun hänet näin, ei hänen kanssaan oikein riitaa saanut aikaan. Eräänlaista köyhyyden taidetta se hänenkin touhunsa oli. Asui esimerkiksi loppu aikojensa kesiä Lammassaaressa jonkin sortin röttelössä. Viihtyi siellä runouden parissa ilmeisen hyvin.
Kun tässä selailin hänen jälkeen jääneitä teoksiaan, niin mieleen nousi että jonkinlainen laajempi iritotto härmän maisemista olisi tehnyt hänellekin gudaa. Mutta nyt mentiin niillä mitä oli.
Itse en koskaan ole tajunnut kulttuuriväkeä enkä taiteilijoita. Yleensä kun Teemun näin niin jossain vaiheessa iltaa mulla flippasi ja meno oli sekasortoista. Mutta seuravana päivänä Teemu yritti nähdä asian parhain päin.
Pari kertaa kuvasin kännykällä pätkän Teemun ja hänen sakkinsa roadshowsta. Lavalla hän oli parhaimmillaan. Ekana kuvasin yhden pätkän Sammakon kirjakaupassa yhtenä taiteiden yönä. Toisen pätkän kuvasin jossakin kapakassa vuoden 2010 kirjamessujen yhteydessä. Päätän päiväni näihin tunnelmiin:
https://www.youtube.com/watch?v=nzP12ZjRJZY
https://youtu.be/lJ6RFi-wjEE
Kopakkala lensi siis koivet suorana ulos hommastaan, enkä ihmettele tätä yhtään. Monet Mehiläisen potilaatkin syövät jatkuvasti näitä serotoniinin takaisinoton estäviä SSRI lääkkeitä. Ei siis sovi kuvaan, että hoitoa antavan yksikön johto ilmoittaa niiden olevan täyttä huijausta, lääketehtaiden suurta serotoniinihuijausta.
Nyt Aku Kopakkala on julkaissut yksipuoliset näkemyksensä kirjassaan "Masennus. Suuri serotoniinihuijaus". Siinä hän todistelee että SSRI lääkkeistä ei tosiaankaan ole mitään hyötyä. Ne vain ovat osa masennusteollisuutta joka diagnostisoi rahan toivossa jokaisen kynsiinsä joutuneen masentuneeksi joka tarttee hörpyn SSRI:tä aamuin illoin.
Toki hän on osittain oikeassa, mutta se ei valitettavasti näissä jutuissa riitä. Kopakkala on koulutukseltaan psykologi, joten hänen inhonsa kemikaalista mielenhoitoa kohtaan avautuu erilaisten psykoanalyysien näkökulmasta.
Pitkät litaniat huijauksia tuodaan esiin, mutta jotenkin totuus pysyy tässäkin tapauksessa kaurapuurossa. Jos 60 prossaa paranee lääkkeillä ja 40 prossaa placeboilla, ei tulos ole Kopakkalan laskuopin mukaan 20 prossaa, vaan 50 prossaa. Eli joka toinen napin huuleensa vetänyt kokee hyötyvänsä niistä. Ihan sama miten se tehdään, pääasia että se toimii, kuten totean runokokoelmassani "Gorillat Villa Giulian puistossa". Jos vinttikoira ei saa sähköjänistä koskaan kiinni, jahtaa se sitä lopun ikäänsä. Eikä sekään jänis ole mikään oikea jänis.
SSRI:stä en itsekään ole mitenkään innoissani, mutta tähän suuntaan lääketiede menee väkisinkin. Kohta tulevat LSD ja muut kemialliset tajunnan laajentajat osaksi hoitoa. Hipin retaleet vain tuhosivat niiden maineen 50 vuodeksi pölväilemällä Sanfranin Height Ashburyssa. Niihin bileisiin voisin vaikka ottaa osaa, jos olen vielä hengissä tai en ole muuttanut pysyvästi takaisin Damiin.
Freudin psykoanalyysit ynnä muut kalliit ja tehottomat hoidot on muualla heitetty jo ajat sitten romukoppaan. Jostakin käsittämättömästä syystä Suomessa ja Unkarissa ne voivat edelleen hyvin.
Kopakkalan mukaan masennuksesta parenee ryhtymällä harrastamaan hirmuista liikuntaa, vaikka jokainen täysjärkinen tietää että tyhmintä mitä masentuneelle voi sanoa on; nouse ylös, ota vuoteesi ja kävele. Liikunan lisäksi hiukka terapian tapaista, ravinnossa omega kolmosta ja foolihappoa, ja ei muuta kuin takaisin töihin hihnan ääreen. Näin se homma Kopakkalan opein pelaa.
Vaikka olenkin urheiluhullu, en kuitenkaan ihan niin hullu ole kun tämä Kopakkala. Mehiläisessä vissiin hoidetaan varsin mietoja tapauksia, eikä Kopaakkala tunne maennuksen syövereitä kuin pinnallisesti.
Kopakkalan teos on siis varsin yksipuolinen, eräänlainen kostoyritys, joksi se jääkin. Monen tiedän saaneen lääkkeistä apua, ja monet muutkin paitsi Aku Kopakkala tietävät tämän. Eka kerran törmäsin näihin uusiin SSRI lääkkeisiin New Yorkissa 1990-luvun puolessa välissä, jossa nyt jo edesmennyt taiteilijakamuni Francis Newton Souza kertoi parantuneensa vakavasta depressiosta syömällä Prozacia.(Jos hän olisi tuollon saanut samoja hintoja teoksistaan eläessään kuin nyt kuoltuaan maailman johtavissa taidehuutokaupoissa, ei muuta lääkettä olisi tasan varmasti tarvittu.)
Nyt Prozacin tilalle on tullut muita lääkkeitä, mutta joku niistä hyödyn saa, vaikka masennuksen syynä onkin kuten Kopakkalakin esittää ihmisen perinnöllisen alttiuden lisäksi elämäntilanne joka laukaisee ahdistuksen. Hyvä uutinen on, että suurin osa paranee vuodessa itsestään. Mutta on kai se ihan hyvä jos niitä jotka eivät parane yritetään pitää hengissä näillä doupeilla, joita toki käytetään surutta koska muitakaan keinoja ei lekureilla ole.
Olen kyllästynyt tähän veivaamiseen. Kunnon huumeet laillisiksi ja kehiin, apteekkituotteiksi! Bileet pystyyn, mielisairaalan riekaleet tuleen!
*********
Se siitä. Olen myös selvitellyt Kotkan Kantasataman taustaporukoita. Vaikka rahoituksen väitetään olevan sataprosenttisesti lännestä, on se kuitenkin kokonaan idästä eli Venäjältä. Ei tarvitse googlettaa pitkään kun käy ilmi, että hankkeen rahoittajana toimii Bahamalla toimiva holdingyhtiö, jonka omistaa venäläinen miljonääri. Hän on säätiöinyt omaisuutensa matematiikan ja fysiikan tutkimuksen edistämiseen. Mene ja tiedä.
Kuitenkin Putinin porukka siirtää kiireellä fyrkkaa Venäjältä länteen kaikin keinoin. Vallan menettämisen päivä lähenee. Näin ollen jos Kotkan rakennetaan 400 miljoonan dollarin viihdekeskus, ei olennaista ole tarkastella hankkeen kannattavuutta, vaan sen taustavoimien pyrkimystä pestä rahaa. Jotakinhan näistä ympäri Suomea ostetuista ja kehitetyistä taloista ja tiloista saadaan kun ne ajan koittaessa realisoidaan.
Ja tätä kansalta pöllittyä fyrkkaa Venäjällä piisaa, jenkit uhkaavat siivota veroparatiisit, ostetaan siis Suomesta mitä tahansa kiinteää omaisuutta on myytävänä. Ihan sama mitä se kannattaa, muuten rahat jäisivät Venäjälle todisteeksi kassan tyhjentämisestä.
Täällä Kotkassa koko hankkeesta käydään hämmästyttävän vähän keskustelua. Tuntuu kuin kukaan ei tietäisi edes kaupungin johdossa missä mennään ja millä porukalla. Kantasataman tyhjäksi jäänyttä aluetta pidetään poikkeuksellisen suurena kaupungin keskustaan liittyvänä rakennushankkeena koko Euroopan tasolla, mutta kun katselee maisenaa, panee miettimään eikö maailmassa ole parempaa kohdetta jonne rahat syytää?
No hyvä näin, vaikka mitään ei todennäköisesti saadakaan pystyyn, on pieni mahdollisuus että tämä humuporukka tuosta vaan rakentaa ison viihdekaupunginosan Kantasatamaan. Jos sille ei löydy järkevää toimintaa, voidaan siitä tehdä Euroopan suurin vanhusten palvelukeskus. Sille löytyisi taatusti kysyntää kansainvälisesti.
Vaikka tiedänkin kaiken takana olevan rikoksen, kannatan edessä sitä kirkkain silmin. Suomi tarvitsee isoja investointeja, lisää kauppakeskuksia ja ydinvoimaloita! Rahaa rajan takaa!
*********
Säät viipyvät matkallaan. Atlantilta pukkaa sadetta, Siperian helteet eivät saa otetta Fennoskandiasta. Tänään oli kuitenkin lämmin päivä. Kävimme syömässä Varissaaren uudessa Vaakussa. Ihan hyvää sapuskaa, vaikka kokilla ei ehkä ollutkaan tänään paras päivänsä.
Heti kun lämpenee, ihmiset ryntäävät koloistaan täyttäen terassit, tuurimoottorit, puistot. Kotkassa näkee vielä vanhan kunnon terassikulttuurin voiman. Stadissa terasseja on niin paljon että ei niihin ole enää vuosiin kiinnittänyt mitään huomiota.
Kirjoja olen lukenut ja ihmetellyt kesän alussa ison läjän. Kirjamarkkinat suhisten supistuvat mutta mielenkiintoista kirjaa pukkaa uusilta kustantajilta jonoksi asti. Ei mikään bisnes, vaan kulttuurityötä enimmäkseen. Joku hurja on lisäksi perustanut tänne Kotkaan divarin, joka täältä häipyi lähes kymmenen vuotta sitten. En ole vielä käynyt, mutta Musilin "Mies vailla ominaisuuksia" näyttää akkunassa olevan. Mutta kun meillä on jo ykkösosa, suostuuko pujoparta myymään pelkästään kakkosen?
Vaikea sanoa saako divaria millään täällä kannattavaksi kun stadissakin suljetaan vanhoja mestoja koko ajan. Siellä sentään on lukevaa sakkia, tohtoreita ja muita pujopartoja, isot läjät. Lisäksi kirjoja todellakin syydetään kuolinpesistä älyttömät määrät noutolaatikoihin ja kirpputoreille.
Olen kerännyt huvikseni eri tahoilta Marcel Proustin sarjaa "Kadonnutta aikaa etsimässä". Kun jaksaa etsiä tarpeeksi kirjat saa muutamalla eurolla. Tosin postimaksut ovat suureksi osaksi tuhonneet vanhojen kirjojen nettikaupan. Jotta tyhjälle maaseudulle voitaisiin jakaa Maamiehen tietolaaria, täytyy kaupunkikultturin sivistyneistön maksaa näin sekin maajussien lysti.
Stadissa olen ollut vajaan viikon viimeisen puolen vuoden aikana. En mä sieltä mitään kaipaa. Käyn päiväseltään, tästä on lyhyt matka sinne moottoritietä pitkin. Mutta kai se on mentävä ensi viikolla katselemaan senkin perän kesänviettoa. On meinaan taas aika Kirranille ja kämpän täysremonttiakin pitää vissiin fiilistellä.
Mutta puolen kuun maissa tulee dr.Muza tänne ja Kotkaan laskeutuu suburbaaninen kostea bileviidakko, vaikka stadin retaleet aikovatkin repiä Viikin Gardenian maan tasalle. Ei ole rahaa, ei käyttöä.
********
Ja se Teemu Hirvilammi meni ja kuoli. Se oli paha takaisku maamme taantuneelle runokulttuurille. Vaikka Teemu oli aina kännissä kun hänet näin, ei hänen kanssaan oikein riitaa saanut aikaan. Eräänlaista köyhyyden taidetta se hänenkin touhunsa oli. Asui esimerkiksi loppu aikojensa kesiä Lammassaaressa jonkin sortin röttelössä. Viihtyi siellä runouden parissa ilmeisen hyvin.
Kun tässä selailin hänen jälkeen jääneitä teoksiaan, niin mieleen nousi että jonkinlainen laajempi iritotto härmän maisemista olisi tehnyt hänellekin gudaa. Mutta nyt mentiin niillä mitä oli.
Itse en koskaan ole tajunnut kulttuuriväkeä enkä taiteilijoita. Yleensä kun Teemun näin niin jossain vaiheessa iltaa mulla flippasi ja meno oli sekasortoista. Mutta seuravana päivänä Teemu yritti nähdä asian parhain päin.
Pari kertaa kuvasin kännykällä pätkän Teemun ja hänen sakkinsa roadshowsta. Lavalla hän oli parhaimmillaan. Ekana kuvasin yhden pätkän Sammakon kirjakaupassa yhtenä taiteiden yönä. Toisen pätkän kuvasin jossakin kapakassa vuoden 2010 kirjamessujen yhteydessä. Päätän päiväni näihin tunnelmiin:
https://www.youtube.com/watch?v=nzP12ZjRJZY
https://youtu.be/lJ6RFi-wjEE
6/20/2015
Me, Myself and the Boss in 2002
perjantai 7. lokakuuta 2011
Me, Myself and Boss in the Beginning in June 2003
Aina eivät asiat ole olleet mallillaan. Tässä rakkaan Pomoni kuvaus vaiherikkaan suhteemme absoluuttisista alkuajoista, jotka viittasivat pikaiseen loppuun. Ihmeiden aika ei ole ohi, eihän? Jos joku meikäläisen kaltainen tyyppi on noussut alla kuvatusta ahdingosta huikeaan urheilulliseen ja elämäntavalliseen loistoon, ihmisen mahiksia muutokseen ei kannata dissata.
Vaikka tässäkin tapauksessa kaikki olisi voinut mennä totaalisesti pieleen,se on pienestä kii. Sattumaa ja hyvää onnea on henkiin jääminen ollut aina tällä hurmaavan kauniilla sinisellä planeetalla. Kolikoiden toisesta puolesta kertovat tapaukset asuvat tuossa nurkan takana Malmin hautausmaalla, eivätkä kuolleet enää selitä yhtään mitään. Samaa onnen ja sattuma soittoa eloon jääminen tulee olemaan jatkossakin. Joku drunken driver Hanoin tapaisessa mestassa ei tiedä ajavansa ylitseni reilun kuukauden kuluttua, vaikka ratamme ovat jo kulkemasssa kohti risteämispistettään.
Mutta tässä meikäläinen, Jussi suur-Apila Pomon kuvaamana kesällä 2002, yli 12 vuotta sitten:
Kun tapasimme Cafe Engelissä oli hänen avauksensa tyrmäävä; hän kertoi sauhunneensa viimeisen viikon ympäri Helsinkiä tapaamassa naisia. Viiden minuutin kuluttua hän ilmoitti:
- Sinä tulet olemaan seuraava vaimoni!
Ajattelin; teen hyvän työn yhteiskunnalle ja olen ystävällinen tuolle tyypille. Ei se ole multa pois. Hän oli ilmeetön; kalpeat kasvot eivät reagoineet mitenkään mihinkään. Hänellä oli hirveä hellyyden tarve, jota hän ei tajunnut. Kävellessämme Kaivopuistossa hän huohotti raskaasti, enkä tiennyt miten pääsisin hänestä kohteliaasti eroon. Hän kertoi hyvinvointivaltion problematiikasta tekemästään lisuristaan, jonka oli nuorena lupaavana sosiologina rusikoinut kasaan muutamassa viikossa. Minun oli vaikea nähdä hänet maan terävimpään kärkeen kuuluvana tiedemiehenä. Lopulta minun kävi häntä sääliksi ja kutsuin hänet luokseni syömään.
Tullessaan ruusupuskan kanssa tyyppi tutisi, vapisi ja hölisi. Hän oli kaatunut edellisenä yönä portaat pää edellä alas. Hänellä oli naamassaan enemmän laastaria kuin Mickey Rourken esittämällä Marvilla leffassa Sin City. Hän imi purkillisia pillereitä. Hän oli poissa, no response. Hän söi lenkkimakkaraa naama keltaisena pää kääntyneenä nurkkaan päin kiinnittämättä ympäristöönsä mitään huomiota.
Kun tarjosin hänelle kunnon ruokaa, tyyppi kaatoi kädet täristen puoli pullollista balsamiviinietikkaa kalkkunan rintaan. En uskonut hänen tietävän mitä balsamiviinietikka ylipäänsä oli, mutta etikkaan upottamaansa ruokaa hän kehui maukkaaksi. Hän oli pukeutunut naurettaviin liiveihin, shortseihin, metsästäjänhattuun. Tyypin sääret olivat laihat ja hänellä olivat harmaat nilkkasukat. Mitä tahansa sapuskaa laitoin hän ilmoitti kaiken olevan hyvää. Paitsi kun laitoin hänelle vaivalla mozzarellajuustolla täytetyn lohileivän..
- En syö kalaa missään muodossa! Olen koko ikäni vihannut kalaa, hän ilmoitti syöden leivän pitkin hampain.
Hän oli poissa kun muka halasimme. Jaksoi aikansa, väsähti ja meni nukkumaan. Mikään asia maailmassa ei herättänyt hänessä tunteita. Hän kuorsasi niin kovaa, että oli pakko nukkua toisessa huoneessa. Ainoat järkevät lauseet koskivat Ilmestyskirja Nyt leffan yksityiskohtia, kuinka sen olisi voinut leikata paremmaksi. Mitä tahansa yritin ehdottaa hänelle, mikään ei kelvannut. Kaikki oli samantekevää. Kun yritin herättää häntä koomastaan keittämällä vahvat kahvit hän sanoi:
- Minä en koskaan juo kahvia tähän aikaan illasta.
Päätimme matkustaa yhdessä Pietariin. Venäjän rajan lähestyessä tyyppi muuttui rauhattomaksi ja alkoi vilkuilla ravintolavaunussa muita naisia. Hän veti hetkessä naamaansa monta pientä pullollista valkkaria ja alkoi humaltua. Junassa oli kuumaa ja ahdistavaa, sain migreenin helteestä ja hermostuksesta.
Päästyämme hotelliin ilmoitin lepääväni hetken. Tyyppi ilmoitti käytökseni olevan tyypillistä ämmien valitusta ja häipyi sukkasillaan hotellin baariin. Jonkin ajan kuluttua hän palasi huoneeseen aloittaen houreisen sekoilun. Venäjän mafia oli uhannut häntä aseella. Hänellä oli lappunen johon oli raapustettu muistaakseni jonkun Sergein puhelinnumero. Huoneen vessaan pyrki hänen mukaansa joukko näkymättömiä tyyppejä.
Pakkasin laukkuni ja otin oman huoneen. Loppumatkan hän vietti hotellin aulabaarissa talutettavassa kunnossa. Pidin huolen ettemme sattuneet käytävään samaan aikaan. Paluujunassa olin juuri kertomassa konduktöörille ystäväni olevan hieman myöhässä ja hänen lippunsa olevan minulla. Silloin näin hänet makaamassa laiturilla. Miliisit yrittivät turhaan nostaa hänet pystyyn. Lopulta he kantoivat hänet diplomaattivaunuun. Kun hän tuli tajuihinsa kulki hän junan käytäviä minua etsien. Piilouduin lehden taakse.
Tapasimme kesäkuussa, heinäkuussa päätimme muuttaa yhteen. Mutta hän söi kuitenkin ennen muuttoa purkillisen pillereitä ja kaatui jälleen portaat pää edellä alas. Kun menin palauttamaan hänen asuntonsa avaimet ja hänen antamansa kirjat, kaikkialla lojui pillereitä, lääkepurkkeja, tyhjiä viinapulloja. Hän makasi tajuttomana sängyssään. Pää oli kääreissä. En tajunnut miten hän selvisi kaatuiluistaan hengissä itseään pysyvästi telomatta. Tarkistin hänen hengittävän. Illalla hän ei vastannut puhelimeen. Olin varma hänen kuolleen. Kun menimme yöllä poliisin kanssa soittamaan hänen ovikelloaan asunnosta kuului:
- Perkele!
- Hengissä kuuluu olevan, totesivat poliisit poistuen paikalta.
Kun pääsin asuntoon oli hänellä kivuista päätellen sääriluu murskana. Kiinasta ostettu silkkipaita oli revennyt selkäpuolelta niskasta helmaan. Soitin Marian sairaalan päivystykseen, josta sain ohjeen tarkkailla häntä vuorokauden ajan. En uskaltanut jättää häntä asuntoonsa. Hän lähti kiltisti mukaani. Pakkasimme vaatteet kassiin.
Ajettuamme taksilla asunnolleni panin hänen paskaiset kamppeensa heti pesuun. Hän oli tajuttomuuden rajamailla kaksi päivää. Tarkistin välillä joko hän oli lakannut hengittämästä. Tultuaan tajuihinsa hän yritti karata. En päästänyt. Seuraavana aamuna löysin hänet keittiön nurkasta syömässä katse seinään tuijottaen lenkkimakkaraa. Hän päätti jälleen häipyä, ja häipyikin. Hän puhui joka päivä lähtevänsä Thaimaaseen. Lähdöstä ei näyttänyt tulevan mitään.
Meillä oli yksi hyvä hetki. Olimme taiteiden yönä Alppilan kirkossa kuuntelemassa Elisabethin ajan musiikkia. Ilta oli kiva. Katseltiin telkkaria hänen asunnollaan ja makoiltiin. Emme kyenneet keskustelemaan rentoutuneesti kuin sängyssä maatessamme ja puhuessamme puhelimessa. Aina kun menetin hermoni hänen flegmaattiseen millään-ei-ole-mitään-väliä olemukseensa ja ajoin hänet yöhön, hän vastasi soittooni saavuttuaan asunnolleen. Ei edes tajunnut mitä oli hetkeä aikaisemmin välillämme tapahtunut. Mitä tahansa yritin tehdä tai tarjota oli tylsää, tyhjänpäiväistä tai snobbailua. Hän antoi minun ymmärtää luulevani olevani parempi kuin olenkaan. Join liikaa maitokahvia ja asetin haarukat liian hienosti pöydälle.
Pystyssä ollessaan en saanut häneen mitään kontaktia. Mutta heti kun menimme makaamaan sänkyyn olimme rentoina samalla aaltopituudella. Silloinkin kun meillä meni hyvin tiesin kaiken kuitenkin päättyvän huonosti. Se oli viimeinen universaali rakkaustarina tässä galaksissa. Pyrin hänestä kaikin voimin eroon, mutta en päässyt.
Lopulta hän päätti ottaa vastuun elämästään ja lähti Thaimaaseen. Olin onnellinen hänen puolestaan. Hän oli täynnä odotuksia. Kahden päivän kuluttua sain tekstiviestin: ”Olen tippunut riksan selästä ja loukannut itseni”. En kuullut hänestä pitkään aikaan kunnes hän alkoi soitella Saigonista kaoottisia puheluita. Kaikki oli siellä päin helvettiä. Häntä vainottiin, eikä hän uskaltanut poistua huoneestaan. Soitin hänen äidilleen Ouluun kertoen tilanteen. Hän kertoi ilman tunteen häivääkään alistuneensa jo aikoja sitten siihen, että tyyppi kuolee jonakin päivänä reissuilleen, eikä sitä sen elämäntavan perusteelle voi edes ihmetellä. Seuraavaksi tuli maanisia viestejä Frankfurtista.
Kun hän palasi oli hän lihonut muutamassa viikossa kymmenen kiloa. Hänen jalkansa olivat ruvella. Planet Zombie meininki jatkui. Pakkasimme hänen kamansa jälleen yhteenmuuttoa varten ja ostimme Ikeasta tarpeettomia tavaroita tulevaan yhteiseen kotiimme. Päätin siivota kerralla tyypin repaleisen elämän kuntoon. Pakkasin puolet hänen kamoistaan muuttoa varten roskasäkkeihin. Toisen puolen kannoimme roskikseen.
Muuttoa edeltäneenä yönä en kuitenkaan kestänyt ajatusta, että joutuisin elämään loppuelämäni tyypin kanssa jolla ei ole mitään omaa tahtoa, eikä edes käsitystä omasta tilanteestaan. Otin Ikeasta ostamammme kamat ja häivyin taksilla yöhön. Onneksi olin tajunnut hankkiutua tyypistä viime hetkellä eroon.
Välillemme laskeutui radiohiljaisuus. Kuulin hänen lähteneen jälleen Thaimaaseen. Oli vannonut, että ei enää ikinä tule takaisin. Hyvä kun meni, ajattelin. Aloin saada häneltä ikävää tihkuvia tekstiviestejä. Oma pönttöni alkoi sumentua, kun hänen alkoi viimeinkin kirkastua.
Kun hän palasi muutaman kuukauden kuluttua hän oli muuttunut mies. Lopullisesti kadonneiksi luulemani huumori, järki ja tahto olivat palanneet. Hullaannuin häneen. Muutimme yhteen asumaan. Lähetin hänet varmuuden vuoksi testiin sukupuolitautien klinikalle. Irtisanouduin työstäni ja jäin kotiin. Menimme kihloihin, päätimme erota ja elimme onnellisina yhdessä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
