Olen nyt ollut Kirurgisesta sairaalasta siviilissä toipumassa reilut 2 kuukautta. Hoito tosin jatkuu Kirranilla, nyt on menossa peräti kahden kuukauden antibioottikuuri. Juhannuksen jälkeen tutkitaan Kirranilla onko saatu haluttua hyötyä leukaluun tulehduksen parantamiseksi. Kivut ovat onneksi muuttuneet satunnaisiksi, ei tarvitse joka päivä ottaa kovia kolmiolääkkeitä.
Helsingin kaupunki, kuten kaikki julkiset organisaatiot, perustuu pohjimmiltaan valehteluun ja ihmisten huijaamiseen. Siinä nämä julkisen sektorin elätit ovat hyviä, varsinkin kun Helsingin kaupungille tehdyt valitukset tutkii sama organisaatio josta valitus on tehty. Kuulostaa epäloogiselta? Ja sitähän se toki myös on.
Julkisen sektorin toimintaa Helsingissä tulisi pahojen porvarien leikata tuntuvasti esimerkiksi terveydenhuollon hallinnosta. Siellä kun vilisee laumoittain hallinnollisia ylilääkäreitä, apulaisylilääkäreitä, johtavia hallinnollisia ylilääkäreitä yms. Ketju jatkuu loputtomana aina apulaisjohtavaan vahtimestariin saakka.
Veronmaksajat eivät tiedä kuinka heitä kupataan samalla kun veroja korotetaan nousevien kulujen kattamiseksi.
Näillä terveystoimen turhakelääkäreillä ei ole koskaan ollut mitään olennaisen tärkeää tekemistä. Osa heistä ei ole elämässään tehnyt päivääkään oikeaa työtä. Nyt kun lisäksi Sotea pukkaa muuttuvat nämä julkisen sektorin jarruorganisaatiot entistä tarpeettomimmiksi. Turhia ihmisiä jotka suojelevat rutiininomaisesti toisia turhia ihmisiä.
Heihin voidaan lukea myös entinen lääninhallituksen lääkäri, joka työskentelee Aluehallintokeskuksessa tätä nykyä, vaikka hänen piilopaikkaansa en tarkasti tiedä. Ainakaan hän ei missään näy eikä kuulu. On hautautunut viraston paksujen seinien suojiin toivoen ettei kukaan muista hänen olemassa oloaan ja leikkaa virkaa tarpeettomana huis helvettiin. Ei uskalla sen vuoksi ryppyillä valituksista kenellekään, ei ainakaan Helsingin kaupungin sosiaali- ja terveysvirastolle.
Kun kaikki nämä turhat hallintoihmiset lymyävät bunkkereissaan eikä heidän olemassa olostaan veronmaksajat ole tietoisia, ei heidän turhiin toimiinsa kukaan pysty kiinnittämään kriittistä huomiota. Jos pystyisi Helsingistä lähtisi kaupungin palveluksesta tuhansia tyhjännyppääjiä, mikä olisi ainoa oikea tapa kehittää tämän viimeisen Neuvostoliiton hallintoa. Ensimmäisinä lähtisivät turhat poliittisesti valitut apulaiskaupunginjohtajat; Räty, Sinnemäki, Sauri...
Sain taas postia Helsingin sosiaali- ja terveysvirastolta, jossa se epäloogisesti tavoilleen uskollisena yrittää kääntää mustan valkoiseksi. Asia ei sen kummemmin minua enää kiinnostaa, koska hoitoni on jo otettu erikoissairaanhoidon haltuun. Erikoissairaanhoito on Suomessa maailman huippua, mutta sinne pääseminen on vaikeaa ja arpapeliä. Paljon kuolee ihmisiä tälle byrokraattiselle matkalle.
Töölön sairaalassa eräs Kirranin leukakirurgi totesi naulan kantaan:
- Ei me sinua enää terveyskeskukseen lähetetä. Ei ne siellä kuitenkaan osaisi mitään asiallesi tehdä.
No joka tapauksessa pitkät pumaskat on taas vastineita kirjoitettu. Tällä kertaa kätensä yrittää pestä Malmin sairaala ja sen päivystys. Siellä leukasairauttani ei kyetty mitenkään diagnostisoimaan, ja vastineessa ylilääkäri Arto Tennilä ja päivystystoimintojen johtajalääkäri (ehkä kaikkein hurjin turhista titteleistä) Mia Laiho todistelevat että näin asian kuuluikin mennä. Eli päisvystys ei ole velvollinen heidän mukaansa toimittamaan potilasta jatkohoitoon tapauksissa joissa se ei osaa tarkasti diagnostisoida potilaan vaivaa, vaikka se todetaan seuraavana päivänä hengenvaaralliseksi. Hyvin menee, Helsingin terveyspalvelut!
Lääkäri Yuriy Pushkar joka heti minut nähtyään ilmoitti että ei voi kirjoittaa minulle Lyrica reseptiä, vaikka en sitä ollut edes vailla, oli entisetkin hakematta, on potilaskertomukseen kirjannut tapahtumat täysin valheellisesti. Ja johtajien vastine perustuu juuri näihin potilaskertomuksiin. Valhe kasvaa rasvaisten käsien kautta isommaksi valheeksi, Helsingin sosiaali- ja terveysviraston viralliseki totuudeksi.
Nämä ihmiset ovat täysin moraalisesti kelvotonta sakkia, vaikka he itse tuskin edes tajuavat perustavansa toimintansa taustan valehtelemiseen, asioiden kouristuksenomaiseen selittelyyn organisaation kannalta parhain päin. Logiikkaan joka voittaa Liisa Ihmemaassa logiikan aukottomalla järjettömyyden ylistyksellään.
Byrokraattinen organisaatio suojelee itseään ulkopuolisilta. Kukaan sen jäsenistä ei voi tietää milloin on itse samanlaisen suojelun tarpeessa.
Milloin ja missä he kaikki muuttuivat pahoiksi ja yhteiskunnan sääntöjen rikkojiksi, ei kukaan heistä osaa edes ajatella.
Tennilä ja Laiho eivät näe myöskään toisella päivystyskeikallani toimineen lääkäri Jaakko Ilolan toimissa mitään vikaa, vaikka niiden kelvottomuutta ihmeteltiin Töölön sairaalassa ja Kirurgisessa sairaalassa monta kertaa. Kohonneiden tulehdusarvojen jättämättä huomioon ottamatta erityisesti paheksuttiin. Tennilän ja Laihon vstineessa näin kuuluu perusterveydenhoidossa juuri tehdä kun ei tiedetä mistä se johtuu.
Huh, huh, mitä sekoilua, mitä soopaa. Hukkaan aikaani näihin Jumalan hulluihin.
Ilola oli täysin pihalla, eikä kiinnittänyt kohonneisiin tulehdusarvoihini mitään huomiota vaikka potilaan suu ei enää kunnolla auennut. Miten näin ammattitaidottomia lääkäreitä voi edes olla olemassa? Potilas ei kunnolla pysy pystyssä, mutta se väännetään siihen muotoon, että potilas on narkannut lääkkeitä liikaa eli kaikki on hänen omaa syytään.
Montakohan ihmistä Malmin sairaalan päivytyksen pushkarit ja ilolat tappavat vuosittain osaamattomuutensa seurauksena?
Kaikki meni siis Helsingin kaupungin mukaan hyvin, vaikka potilas oli 18 tunnin päästä tehohoidossa räjähtäneiden tulehdusarvojen vuoksi. Ilolan syytä ei ole myöskään se että leuan paisuminen, joka oli jo vastaanotolla nähtävissä mutta jota Ilola ei ottanut kehotuksista huolimatta huomioon (todistaja löytyy), johti hengityskoneeseen, pikaiseen leikkaukseen, teho-osastolle, reiluksi viikoksi toipumaan Kirranille jossa iski vielä keuhkokuume sinne leuan haavasta levinneiden mikrobien vuoksi. Eikä hoito ole vieläkään Kirranilla päätynyt.
Eli jos et ole täsmälleen teho-osastokunnossa, ei Malmin päivystyksellä ole mitään velvollisuutta eikä edes oikeutta tehdä sen syvempiä päätöksiä jatkohoidon suhteen, kuten kansakunnan häpeäpilkut Arto Tennilä ja Mia Laiho toteavat lääkärin ammattitaidottomuuden puolustuspuheessaan.
Jos joudutte joskus lääkärien Yuriy Pushkar (puhu hoono soome) ja Jaakko Ilola kynsiin missä päin tahansa tunnettua tai tuntematonta maailmankaikkeutta, niin juoskaa henkenne edestä. Se on nimittäin heidän käsissään enemmän kuin vaarassa.
Jos törmäätte nimiin ylilääkäri Arto Tennilä ja päivystystoimintojen ylilääkäri Mia Laiho älkää uskoko mitään mitä nämä ammatikseen valehtelevat sanovat. Heidän ainoa tehtävänsä turhissa viroissaan on valehdella valitukset kumoon ja todistaa epälooginen toiminta ensiluokkaisen loogiseksi.
Miten nämä ihmiset voivat katsoa itseään peilistä silmiin? Ehkä näillä tappajalääkäreillä ei ole enää silmiä, kun ei ole mitään moraalia eikä tietoa oikeasta ja väärästä. Kun koordinaatit puuttuvat, kaikki tuntuu normaalilta ja vilpittömästi puolustettavalta.
Ja me veronmaksajat iloisesti elätämme nämä em. neljä epäpätevää suojatyöpaikoissaan lääkärin ammatin lokaan polkeneet yhteiskunnan viholliset.
5/20/2015
Viimeisellä rannalla
Taivaanranta on loistanut idässä tulipunaisena viimeisen viikon illat. Jotakin on tapahtunut jossakin. Eilen saatiin säteilyturvakeskukselta tieto, että Kotkan ja Sodankylän mittauspisteissä on löytynyt pienet määrät radioaktiivistasäteilyä. Myös Norjassa on mitattu kohonneita arvoja.
Säteilyn alkuperästä ei ole toistaiseksi tietoa, vaikka itärajan takaa sen epäillään tulevan. Sosnovy Borissa on tapahtunut huollon yhteydessä pikku vuoto, joita ei äiti-Venäjällä pidetä yhtään minään. Koko maa on täynnä radioaktiivista, kemiallista, henkistä saastetta. Slaavin fataalius ei jaksa innostua asioiden tilaa sen syvemmin pohtimaan.
Koska olemme nyt viimeisellä rannalla ennen mahdollisesti jonakin päivänä tulevaa täystuhoa, menimme eilen Pomon kanssa katsomaan leffan Mad Max: Fury Road. Se oli kaksituntia täydellistä tappelua, täydellistä melua, heikkoja 3D tehosteita jotka panivat silmät särkemään. Juonta ei sen kummemmin nykynuorisolle suunnatut elokuvat tarvitse, kyllästyisivät tuota pikaa jos sitä kehiteltäisiin kahta minuuttia pitempään.
Kun möykkää oli kestänyt tunnin huomasin etten jaksanut keskittyä paukutteluun. Vajosin omiin aatoksiini. Mieleeni tulivat pitkät illat Vanhassa oopperassa Bulevardilla. Sain sinne jatkuvasti vapaalippuja iltoina jolloin katsomoon jäi tyhjää.
Istuin siellä unen horteessa kaikki maailmanhistorian parhaat oopperat läpi. Huomasin näet että juonissa oli yhtä vähän järkeä kuin tässä barookkisessa Mad Maxin Fury Roadissa. Panin ooperan alkaessa silmät kiinni ja lepäsin täydellisessä tyhjyydessä muutaman tunnin. Se oli paras keinoni rentoutua 1990-luvun alun laman lyömässä Helsingissä.
Samanlaista olotilaa tavoittelin Mad Maxissa, vaikka paukuttelu oli niin kovaa ja kuvat vilisivät silmissä kiitäen. En ihan päässyt oopperan tapaiseen nirvanaan, mutta jonnekin kauas pois kumminkin. Ehkä on syytä käydä jatkossakin katsomassa näitä 3D megasellereitä, vaikka olen vanhaan eurooppalaiseen taide-elokuvaan kasvanut. Sitä näyttää enää Ylen Teema, Elokuva-arkiston Orion ja joku muu hassu. Ehkä nyt on tullut sen vuoro kuolla.
Taivaanranta loistaa tulipunaisena, Kotkan suuret tulevaisuuden hankkeet uhkaavat joutua vastatuuleen epäselvän taustan omaavan kaupunginjohtajan kohkaamisesta huolimatta. Hän on saanut vedätettyä Kotkan kuntapäättäjiä älyvapailla puheillaan käymään markkinoimassa Miamissa saakka risteilyvarustamoille tulevaa jättikokoista Kotkan outlet-keskusta.
Sen rakentamisen pitäisi alkaa tulevana kesänä. Voi olla että ei ala, että ei saada edes kunnan kustannuksella suurta monttua Merimuseon viereen. Jos alkaa, hyvä niin, vaikka turisteista idästä ja lännestä ei ole mitään takeita maailmantalouden sakatessa vähän kaikkialla. Lisäksi outlet kama ostetaan pääasiassa netistä, vaikka tämä pikku sivuseikka ei ole Kotkan johtavien päättäjien mieleen juolahtanut (Tilasin juuri kesäksi kahdet shortsit jymyalennuksella Zalandolta.).
Miksi amerikkalaiset tulisivat ostamaan viime vuoden muotia risteilyaluksella Kotkaan saakka kun kotomaassa samaa roinaa on heillä ostarit pullollaan? Ryssät voisivat hyvin tullakin, mutta tällä hetkellä heitä vaivaa öljyn hinnan romahtamisesta perimmältään aiheutunut persaukisuus. Ehkä Tokmanni tuolla saaren toisella puolen voisi olla venäläisille houkuttelevampi kohde.
Kotkan kaupunginjohtajan kerrotaan joskus lausuneen oikeudessa kuultavana, että kaupunginjohtajalla täytyy aina olla joku juttu, "en grej", jolla saada sekavat päättäjälaumat seuraamaan uskollisena yksisilmäistä johtajaansa. Ennen Kotkaan tuloaan kaupunginjohtajalla oli Loviisassa meneillään "Lilla Oxford" niminen hanke. Pikkukaupunkiin suunniteltiin erään virkaheiton Hankenin tyypin kanssa kansainvälistä callcenteriä. Mutta ne olivat jo tuolloin muuttaneet Aasiaan, eikä asiakkaita saatu.
Pikku-Oxford hankkeen konkreettisena tuloksena Hankenin tyyppi veti joka välistä fyrkkaa itselleen päätyen vastaamaan teoistaan käräjäoikeuteen. Kotkan nykyinen kaupunginjohtaja hääri innokkaana apurina. Kosteiden iltojen vastapainoksi mitään konkreettista ei saatu aikaa. Raha vain siirtyi tarpeen mukaan tililtä toiselle jotta Hankenin tyypin puhallus ei olisi paljastunut.
Tilintarkastuksen yhteydessä kerran Loviisan kaupunki laskutti Hankenilta sille myymistään tietotekniikan konsulttipalkkioista ison summan. Oikeudessa loviisan kaupungin kamreeri nauroi kysyttäessä, että ei Loviisassa ollut mitään sellaista tietoteknistä osaamista jota myydä Hankenille. Rahat kävivät vain tilintarkastuksen ajan Hankenin tilillä. Tarkastuksen jälkeen ne palautuivat Loviisaan.
Kaupunginjohtajan asema alkoi muuttua tukalaksi, mutta onneksi sosiaalidemokraattiset aateveljet pelastivat hänet uhkaavan skandaalin jaloista kaupunginjohtajaksi viereiseen Kotkaan. Jonne siis on nyt tulossa kansainvälisen mitan outlet- hotelli- ja vapaa-ajankeskus.
En usko että tulee mutta mukava seurata läheltä mitä tapahtuu, miksi mitään ei tapahdu. Hankkeen puuhamies on rakennellut vastaavia Venäjälle, joten jotain katetta suurille suunnitelmille mahdollisesti on. Rahoituksen kerrotaan tulevan lännestä, vaikka se tulee veroparatiisit kierrettyään kokonaan Venäjältä. Putinin sakilla alkaa olla hätä käsissään, rahaa siirretään epätoivon vimmalla länteen. Siellä siihen uskotaan päästävän käsiksi sitten kun Venäjän kansa tulee lopulta järkiinsä ja potkaisee Putinin sakin viralta.
Tämän vuoksi antaa oligakkien rakentaa tänne sadoilla miljoonilla kauppa-ja viihdekeskusta. Rakennusta kun eivät voi viedä mukanaan. Jos se vastoin kaikkia järjen lakeja joskus tulee valmiiksi, voidaan tyhjiin tiloihin sijoittaa vaikkapa vanhusten palvelukeskus, joka täyttää kansainväliset mitat. Sellaisella voisi olla ympäri maailmaa kysyntää, jopa risteilyvieraille Ameriikoista, jos lopulta jää pysyväksi asioiden tilaksi että Itämeri on maailmassa ainoa turvallinen meri risteillä.
Ei tullut Loviisaan kansainvälisen tason callcenteriä Pikku-Oxfordia. Mutta tänne Kotkaan on perustettu Oxford Research niminen firma jonka kylttiä koiran kaa ihmettelemme aamulenkillä Datariinan yrityshautamon ohittaessamme. Mitään järkevää sieltä ei ole tietääkseni koskaan tullut, mutta pakko on tämän perän väenkin muun Suomen veronmaksajien rahoilla jotain yrittää. Työllistäväthän hankkeet ainakin niiden puuhamiehet, ja näin Kotka saa kipeästi kaipaamiaan verotuloja.
Olemme siis idän ja lännen välisen taistelun keskeisessä rajamaastossa. Täällä rajaa on siirrelty menneinä vuosisatoina suuntaan jos toiseen. Ihmisluonne on sen pohjalta Kymenlaaksossa varuillaan ja kyräilevä. Ehkä upporikasta ja rutiköyhää pelaava Kotkan kaupunginjohtaja on sittenkin jotakin sellaista jota tämä kylä tarvitsee jotta se tulevaisuudessa kykenee hyödyntämään maksimaalisesti asemaansa Venäjän rajan tuntumassa kymmenen miljoonan asukkaan Leningradin suurpiirin vieressä. Ehkä seuravaksi tänne Mad Max kaupunginjohtajan aloitteesta perustetaan Pikku Moskova.
Säteilyn alkuperästä ei ole toistaiseksi tietoa, vaikka itärajan takaa sen epäillään tulevan. Sosnovy Borissa on tapahtunut huollon yhteydessä pikku vuoto, joita ei äiti-Venäjällä pidetä yhtään minään. Koko maa on täynnä radioaktiivista, kemiallista, henkistä saastetta. Slaavin fataalius ei jaksa innostua asioiden tilaa sen syvemmin pohtimaan.
Koska olemme nyt viimeisellä rannalla ennen mahdollisesti jonakin päivänä tulevaa täystuhoa, menimme eilen Pomon kanssa katsomaan leffan Mad Max: Fury Road. Se oli kaksituntia täydellistä tappelua, täydellistä melua, heikkoja 3D tehosteita jotka panivat silmät särkemään. Juonta ei sen kummemmin nykynuorisolle suunnatut elokuvat tarvitse, kyllästyisivät tuota pikaa jos sitä kehiteltäisiin kahta minuuttia pitempään.
Kun möykkää oli kestänyt tunnin huomasin etten jaksanut keskittyä paukutteluun. Vajosin omiin aatoksiini. Mieleeni tulivat pitkät illat Vanhassa oopperassa Bulevardilla. Sain sinne jatkuvasti vapaalippuja iltoina jolloin katsomoon jäi tyhjää.
Istuin siellä unen horteessa kaikki maailmanhistorian parhaat oopperat läpi. Huomasin näet että juonissa oli yhtä vähän järkeä kuin tässä barookkisessa Mad Maxin Fury Roadissa. Panin ooperan alkaessa silmät kiinni ja lepäsin täydellisessä tyhjyydessä muutaman tunnin. Se oli paras keinoni rentoutua 1990-luvun alun laman lyömässä Helsingissä.
Samanlaista olotilaa tavoittelin Mad Maxissa, vaikka paukuttelu oli niin kovaa ja kuvat vilisivät silmissä kiitäen. En ihan päässyt oopperan tapaiseen nirvanaan, mutta jonnekin kauas pois kumminkin. Ehkä on syytä käydä jatkossakin katsomassa näitä 3D megasellereitä, vaikka olen vanhaan eurooppalaiseen taide-elokuvaan kasvanut. Sitä näyttää enää Ylen Teema, Elokuva-arkiston Orion ja joku muu hassu. Ehkä nyt on tullut sen vuoro kuolla.
Taivaanranta loistaa tulipunaisena, Kotkan suuret tulevaisuuden hankkeet uhkaavat joutua vastatuuleen epäselvän taustan omaavan kaupunginjohtajan kohkaamisesta huolimatta. Hän on saanut vedätettyä Kotkan kuntapäättäjiä älyvapailla puheillaan käymään markkinoimassa Miamissa saakka risteilyvarustamoille tulevaa jättikokoista Kotkan outlet-keskusta.
Sen rakentamisen pitäisi alkaa tulevana kesänä. Voi olla että ei ala, että ei saada edes kunnan kustannuksella suurta monttua Merimuseon viereen. Jos alkaa, hyvä niin, vaikka turisteista idästä ja lännestä ei ole mitään takeita maailmantalouden sakatessa vähän kaikkialla. Lisäksi outlet kama ostetaan pääasiassa netistä, vaikka tämä pikku sivuseikka ei ole Kotkan johtavien päättäjien mieleen juolahtanut (Tilasin juuri kesäksi kahdet shortsit jymyalennuksella Zalandolta.).
Miksi amerikkalaiset tulisivat ostamaan viime vuoden muotia risteilyaluksella Kotkaan saakka kun kotomaassa samaa roinaa on heillä ostarit pullollaan? Ryssät voisivat hyvin tullakin, mutta tällä hetkellä heitä vaivaa öljyn hinnan romahtamisesta perimmältään aiheutunut persaukisuus. Ehkä Tokmanni tuolla saaren toisella puolen voisi olla venäläisille houkuttelevampi kohde.
Kotkan kaupunginjohtajan kerrotaan joskus lausuneen oikeudessa kuultavana, että kaupunginjohtajalla täytyy aina olla joku juttu, "en grej", jolla saada sekavat päättäjälaumat seuraamaan uskollisena yksisilmäistä johtajaansa. Ennen Kotkaan tuloaan kaupunginjohtajalla oli Loviisassa meneillään "Lilla Oxford" niminen hanke. Pikkukaupunkiin suunniteltiin erään virkaheiton Hankenin tyypin kanssa kansainvälistä callcenteriä. Mutta ne olivat jo tuolloin muuttaneet Aasiaan, eikä asiakkaita saatu.
Pikku-Oxford hankkeen konkreettisena tuloksena Hankenin tyyppi veti joka välistä fyrkkaa itselleen päätyen vastaamaan teoistaan käräjäoikeuteen. Kotkan nykyinen kaupunginjohtaja hääri innokkaana apurina. Kosteiden iltojen vastapainoksi mitään konkreettista ei saatu aikaa. Raha vain siirtyi tarpeen mukaan tililtä toiselle jotta Hankenin tyypin puhallus ei olisi paljastunut.
Tilintarkastuksen yhteydessä kerran Loviisan kaupunki laskutti Hankenilta sille myymistään tietotekniikan konsulttipalkkioista ison summan. Oikeudessa loviisan kaupungin kamreeri nauroi kysyttäessä, että ei Loviisassa ollut mitään sellaista tietoteknistä osaamista jota myydä Hankenille. Rahat kävivät vain tilintarkastuksen ajan Hankenin tilillä. Tarkastuksen jälkeen ne palautuivat Loviisaan.
Kaupunginjohtajan asema alkoi muuttua tukalaksi, mutta onneksi sosiaalidemokraattiset aateveljet pelastivat hänet uhkaavan skandaalin jaloista kaupunginjohtajaksi viereiseen Kotkaan. Jonne siis on nyt tulossa kansainvälisen mitan outlet- hotelli- ja vapaa-ajankeskus.
En usko että tulee mutta mukava seurata läheltä mitä tapahtuu, miksi mitään ei tapahdu. Hankkeen puuhamies on rakennellut vastaavia Venäjälle, joten jotain katetta suurille suunnitelmille mahdollisesti on. Rahoituksen kerrotaan tulevan lännestä, vaikka se tulee veroparatiisit kierrettyään kokonaan Venäjältä. Putinin sakilla alkaa olla hätä käsissään, rahaa siirretään epätoivon vimmalla länteen. Siellä siihen uskotaan päästävän käsiksi sitten kun Venäjän kansa tulee lopulta järkiinsä ja potkaisee Putinin sakin viralta.
Tämän vuoksi antaa oligakkien rakentaa tänne sadoilla miljoonilla kauppa-ja viihdekeskusta. Rakennusta kun eivät voi viedä mukanaan. Jos se vastoin kaikkia järjen lakeja joskus tulee valmiiksi, voidaan tyhjiin tiloihin sijoittaa vaikkapa vanhusten palvelukeskus, joka täyttää kansainväliset mitat. Sellaisella voisi olla ympäri maailmaa kysyntää, jopa risteilyvieraille Ameriikoista, jos lopulta jää pysyväksi asioiden tilaksi että Itämeri on maailmassa ainoa turvallinen meri risteillä.
Ei tullut Loviisaan kansainvälisen tason callcenteriä Pikku-Oxfordia. Mutta tänne Kotkaan on perustettu Oxford Research niminen firma jonka kylttiä koiran kaa ihmettelemme aamulenkillä Datariinan yrityshautamon ohittaessamme. Mitään järkevää sieltä ei ole tietääkseni koskaan tullut, mutta pakko on tämän perän väenkin muun Suomen veronmaksajien rahoilla jotain yrittää. Työllistäväthän hankkeet ainakin niiden puuhamiehet, ja näin Kotka saa kipeästi kaipaamiaan verotuloja.
Olemme siis idän ja lännen välisen taistelun keskeisessä rajamaastossa. Täällä rajaa on siirrelty menneinä vuosisatoina suuntaan jos toiseen. Ihmisluonne on sen pohjalta Kymenlaaksossa varuillaan ja kyräilevä. Ehkä upporikasta ja rutiköyhää pelaava Kotkan kaupunginjohtaja on sittenkin jotakin sellaista jota tämä kylä tarvitsee jotta se tulevaisuudessa kykenee hyödyntämään maksimaalisesti asemaansa Venäjän rajan tuntumassa kymmenen miljoonan asukkaan Leningradin suurpiirin vieressä. Ehkä seuravaksi tänne Mad Max kaupunginjohtajan aloitteesta perustetaan Pikku Moskova.
5/17/2015
Kadut sunnuntaiaamun
Onhan tämä alkuvuosi ollut aika haipakkaa. Ekat kolme ja puoli tein kuolemaa Töölön sairaalassa ja Kirranilla. Edelleenkin syön leukaluun tulehduksen kahden kuukauden antibioottikuuria. Onneksi ilmat ovat vähän lämmenneet, sekin auttaa leukasärkyyn.
Olemme siis olleet täällä Kotkassa toipumislomalla jo reilut 2 kuukautta. Näillä näkymin emme palaa stadiin ennen kuin elokuun lopulla. On siellä asioita, mutta ne voi hyvin hoitaa täältä käsin. Entisen asunnon remppaa menee Pomo valvomaan henkilökohtaisesti. Me jäädään Roopen kaa tänne Kotkansaarelle.
Ensimmäiset 25 vuotta meni Helsingissä ihan hyvin. Kuitenkin nyt olen aika varma, että viihtyisin täällä Kotkassa jopa paremmin. Olenhan sanonut; aika rakenteistuu täällä väljemmin. Varsinkin kun olen jälleen luonut lisää tilaa eroamalla erinäisistä yhdistyksistä ja byrokraattisista organisaatioista, jotka saivat minut pitkään tuntemaan sietämätönä halua oksentaa maailman peräreikään.
Nyt kun olen kaikesta paskasta vapaa, tuntuu höyhenen kevyältä astella koiran kanssa sunnuntaiaamuna Sapokan kalamarkkinoille, joilla on mm. crepsejä tekevä porukka aitoja ranskalaisia. Ovat tulleet tänne Härmään kiertämään kesämarkkinoita, ovat haistaneet täältä markkinaraon.
Loppujen lopuksi mulle on aika sama missä olen koska olen jonkinsortin erakko. Luen paljon ja touhuan nettivempeleillä. Mutta nukkuminen on ihmisen parasta aikaa. Silloin sielu ja ruumis lepäävät. Täällä olen nukkunut usein ja riittävän liikaa. Salillakin olen ehtinyt käymään, eikä kunto olen mitenkään romahtanut puolen vuoden sairasteluista huolimatta.
Nyt alan olla niin tyhjä kuin tänne tultaessa haaveilin. Ei tarvitse rassata päätään monimutkaisilla asioilla kun olen potkaisut ne kaikki huis helvettiin.
Tämä Kymnelaakso on idän ja lännen välistä rajamaastoa, sotia on piisannut ja rajaa kuskattu milloin itään milloin länteen. Nyt tämä ei oikein kuulu kumpaankaan. Ihmisluonne on erilainen kuin esimerkiksi Pohjanmaalla, ripaus slaavilaista laiskuutta ja fatalismia. Ei osata eikä haluta tarttua itseä niskasta kiinni ja alkaa rakentaa uutta tulevaisuutta tälle hiipuvalle seutukunnalle.
En tiedä, ei kiinnosta mitä minun tulisi seuraavaksi tehdä. Se on nyt tämä vanha kunnon zen ja tipahtamisen täydellisyys. Pidetään varalta kämppiä valmiina siellä täällä ja mennään sitten minne mennään tilanteen mukaan. Miten tässä käy? Ei voisi vittu vähempää kinnostaa, kuten lausuin Helsingin käräjäoikeuden laamannille puhuttaessa näistä somesäännöistä. (Julkaisen koko debatin tässä blogissa Suomen rehellisen kansan naurettavaksi ja veronmaksajien kirottavaksi kunhan jaksan vähän stilisoida aihetta.)
Nyt menen lukemaan Kaunissaaren historiikkia. Hain kirjastosta kymmenkunta tietokirjaa kun sain vihdoin oman kirjastokortin tänne. Ei mahda mittään mutta rikokset kiinnostavat minua entien. Onneksi mafiasta ja muista humuista tulee koko ajan uutta matskua kirjastoihin.
Ajan trendi on kuitenkin venäläisen ihmisluonnon ankeuden mollaaminen, joka tällä kertaa sai alkunsa Sofi Oksasen kirjoista. Nyt kaikki kynnelle kykenevät senttaavat suomeksi kirjoja rajan takaisista kauhuksista, suomennetaankin niitä jatkuvasti. Lisäksi niitä on julkaistu paljon myös menneinä vuosikymmeninä.
Koko saatanan kirjasto pullollaan ryssiä haukkuvia kaunokirjallisia väärennettyjä muistoja. Ole tässä sitten aidon kulttuurin - kuten Wittgensteinin ja Bohrin - kannattaja kun ne poljettu ryssänsuohon suomalaisten kustantamoiden toimesta jo ajat sitten.
Olemme siis olleet täällä Kotkassa toipumislomalla jo reilut 2 kuukautta. Näillä näkymin emme palaa stadiin ennen kuin elokuun lopulla. On siellä asioita, mutta ne voi hyvin hoitaa täältä käsin. Entisen asunnon remppaa menee Pomo valvomaan henkilökohtaisesti. Me jäädään Roopen kaa tänne Kotkansaarelle.
Ensimmäiset 25 vuotta meni Helsingissä ihan hyvin. Kuitenkin nyt olen aika varma, että viihtyisin täällä Kotkassa jopa paremmin. Olenhan sanonut; aika rakenteistuu täällä väljemmin. Varsinkin kun olen jälleen luonut lisää tilaa eroamalla erinäisistä yhdistyksistä ja byrokraattisista organisaatioista, jotka saivat minut pitkään tuntemaan sietämätönä halua oksentaa maailman peräreikään.
Nyt kun olen kaikesta paskasta vapaa, tuntuu höyhenen kevyältä astella koiran kanssa sunnuntaiaamuna Sapokan kalamarkkinoille, joilla on mm. crepsejä tekevä porukka aitoja ranskalaisia. Ovat tulleet tänne Härmään kiertämään kesämarkkinoita, ovat haistaneet täältä markkinaraon.
Loppujen lopuksi mulle on aika sama missä olen koska olen jonkinsortin erakko. Luen paljon ja touhuan nettivempeleillä. Mutta nukkuminen on ihmisen parasta aikaa. Silloin sielu ja ruumis lepäävät. Täällä olen nukkunut usein ja riittävän liikaa. Salillakin olen ehtinyt käymään, eikä kunto olen mitenkään romahtanut puolen vuoden sairasteluista huolimatta.
Nyt alan olla niin tyhjä kuin tänne tultaessa haaveilin. Ei tarvitse rassata päätään monimutkaisilla asioilla kun olen potkaisut ne kaikki huis helvettiin.
Tämä Kymnelaakso on idän ja lännen välistä rajamaastoa, sotia on piisannut ja rajaa kuskattu milloin itään milloin länteen. Nyt tämä ei oikein kuulu kumpaankaan. Ihmisluonne on erilainen kuin esimerkiksi Pohjanmaalla, ripaus slaavilaista laiskuutta ja fatalismia. Ei osata eikä haluta tarttua itseä niskasta kiinni ja alkaa rakentaa uutta tulevaisuutta tälle hiipuvalle seutukunnalle.
En tiedä, ei kiinnosta mitä minun tulisi seuraavaksi tehdä. Se on nyt tämä vanha kunnon zen ja tipahtamisen täydellisyys. Pidetään varalta kämppiä valmiina siellä täällä ja mennään sitten minne mennään tilanteen mukaan. Miten tässä käy? Ei voisi vittu vähempää kinnostaa, kuten lausuin Helsingin käräjäoikeuden laamannille puhuttaessa näistä somesäännöistä. (Julkaisen koko debatin tässä blogissa Suomen rehellisen kansan naurettavaksi ja veronmaksajien kirottavaksi kunhan jaksan vähän stilisoida aihetta.)
Nyt menen lukemaan Kaunissaaren historiikkia. Hain kirjastosta kymmenkunta tietokirjaa kun sain vihdoin oman kirjastokortin tänne. Ei mahda mittään mutta rikokset kiinnostavat minua entien. Onneksi mafiasta ja muista humuista tulee koko ajan uutta matskua kirjastoihin.
Ajan trendi on kuitenkin venäläisen ihmisluonnon ankeuden mollaaminen, joka tällä kertaa sai alkunsa Sofi Oksasen kirjoista. Nyt kaikki kynnelle kykenevät senttaavat suomeksi kirjoja rajan takaisista kauhuksista, suomennetaankin niitä jatkuvasti. Lisäksi niitä on julkaistu paljon myös menneinä vuosikymmeninä.
Koko saatanan kirjasto pullollaan ryssiä haukkuvia kaunokirjallisia väärennettyjä muistoja. Ole tässä sitten aidon kulttuurin - kuten Wittgensteinin ja Bohrin - kannattaja kun ne poljettu ryssänsuohon suomalaisten kustantamoiden toimesta jo ajat sitten.
5/12/2015
Kalkutan Woodstock
Uusi videoosi liittyvä kommentti
Pai Hippie People in North Thailand, part one
MICHELINP
Thank you for the video Mr Seppo...im from Denmark. i almoest only watch Thai related videos on youtube, and videos like yours, i enjoy much, i can get a feeling for the place before visit or know not
Olen kuvaillut siellä täällä ympäri maailmaa Youtubeen videoklippejä reissuiltani. Katsojia on ympäri maailmaa, erityisesti Jenkeistä. En ole asiaa sen kummemin ajatellut mutta käyn koko ajan kommenttitasolla kirjeenvaihtoa rutiininomaisesti ympäri maailmaa. Suomessa ei videoitani paljon katsota, mutta näitä videon rääpäleitä on maailmalla kasottu jo yhteensä miljoona kertaa.
Tappouhkauksiakin olen tietenkin ajan hengen mukaisesti saanut. Erityisesti videoni "Sunday in Chiang Mai" jossa haukuin kyllästyneenä Thaimaata sai tappajat viestimään eri puolilta maailmaa. Yritin sopia asian selittämiseksi tapaamista heidän kanssaan. Kukaan ei kuitenkaan tällöin enää vastannut, juttu jäi selvittämättä. Viholliseni ovat paskahousuja kaikki tyynni.
Toki videoille saisi rutkasti katsojia toilailemalla ympärikännissä ympäri Aasian huorakortteleita. Tälle tasolle eivät telkussa vaivaksi asti pyörivät reissaajat ole pääseet, vaikka se on tuhansien suomalaisten äijien arkipäivää Pattayan kaltaisissa mestoissa. Kova voi yrittää olla monella tapaa, Pattayan poikien ei tarvitse, he ovat läpeensä pahoja, läpeensä kovia, koko ajan valmiina lyömään ja huoraamaan.
Tuli mieleen että onneksi tai epäonneksi videokamera ei ollut mukana Intian vuosissani muualla kuin Goassa. Esimerkiksi Kalkutan legendaarinen Woodstock ja meikä siellä olisi ollut hyvin opettavaista kamaa rajatilaelämän vaaroista.
Tapahtumaa oli järjestämässä joku kaveriporukka joka rahoitti hulppeaa elämäntapaansa myymällä huumeita Kalkutassa, vaikka riskit olivat suuret. Eräs fudut saanut mainosmies oli juuri ostanut hulppean kerrostalokondon kun tukanleikkuu hänen firmassaan tapahtui. Jäi velkaa valtavasti, euroissa se oli vain 5000, mutta rupiataloudessa se on muutama nolla enemmän perään.
Mies alkoi viipyä iltaisin ja öisin ties missä. Vaimo aavisteli pahaa mutta eipä hänelläkään ollut vaihtoehtoa elämäntavan rahoittamiseksi esittää. Olin kerran kylässä heidän luonaan inkkarini kanssa kun tuli puhe huumeista. Kävi ilmi että kundi tiesi tarkasti Kalkutan huumescenen, eri aineiden vaikutukset ja saatavuuden. Hän ei kuitenkaan suostunut myymään minulle mitään, ei kai halunnut tuoda työasioita kotiin.
Hän kuitenkin antoi meille kutsun Kalkutan Woodstockin nimellä kulkevaan tapahtumaan joka järjestettäisiin sadan kilsan päässä jossain lain kouran ulottumattomissa. Siispä sinne ja koska luulin todellakin kunnon musaa olevan tulossa istuin autossa ihan selvinpäin katsoen Kalkutan hulluna puurona kiehuvaa liikennettä, johon olin jo ehtinyt tottua.
Tultiin viimein perille. Paikalla oli monenkirjavaa sakkia. Farkkupöksyjä, pukumiehiä, piireihin päässeitä länsimaisia huumesalkuljattejahippejä. Järkytykseni oli melkoinen kun kävi ilmi että paikalle oli buukattu vain yksi bändi. Se koostui swingiä soittavista pukumiehistä hatut päässään. Se soitti yhtä soittoa koko illan, ja se soitti ja se soitti. Kuuntelin paskaa musaa ja tunsin tulleeni petetyksi.
Menin tivaamaan edes huumeita turhan reissun palkkioksi. Ensin minulle ei haluttu antaa mitään. Mutta kun karjuin aikani joku selitti että hassis on noissa piireissä niin vahvaa että menisin siitä sekaisin. Kävin ostamassa myyntipöydältä ison pullon intialaista viskiä. Vedin sitä naamaani ja palasin aiheeseen. Ei niiden lopulta auttanut muu kuin tehdä minulle kunnon pössysätkä. Vedin sen tapani mukaan ahnaasti ja liian nopeasti.
Taju lähti muutaman minuutin kuluttua. Olin rokannut swingin tahdissa villisti, pyrkinyt lavalle johtamaan orkesteria, vaatinut Bowien Heroes´ia soitettavaksi. Olin polttanut lisää ja mennyt entistä enemmän sekaisin. Olin ostanut toisen pullon viskiä ja juonut senkin.
Pistin suoran sanoen bileet sekaisin. Minä olen mies joka tuhosi Kalkutan Woodstockin. Kuin James Dean konsanaan olin astellut lavan eteen ja laskenut pöksyt kinttuun alkaen kuselle. Paljon nämä kaikin tavoin länttä matkivat Kalkutan ylemmän keskiluokan apinat sietävät, mutta housut kintuissa julkisesti ilman häpeän häivääkään kuseva länkkäri oli heille liikaa.
Minut kantoi lopulta autoon neljä vahvaa alamaailman tykkiä, joita tarvittiin Kalkutan huumeopereraaioita turvaamaan. Olin vastustellut kaikin tavoin. Kun minut lopulta saatiin tungettua auton takapenkille olin toisesta ovesta ulkona ennen kuin äijät ehtivät paiskata oven perässäni kiinni.
Yritin takoa tyyppejä päin näköä mutta näin kaiken monena, en tiennyt missä sijaitsi todellinen fysikaalinen todellisuus. Niinpä pommitin tyhjiin rinnakkaisuniversumeihin. En tietenkään muista osuinko edes niissä kehenkään tai mihinkään. Ainakaan en saanut kuulemma ketään minua kantaneista tykeistä lyötyä kanveesiin. Kun minulle ei mitään mahdettu, raukat kutsuivat apuvoimia paikalle. Lopulta minut sullottiin joukkovoimin kärryyn ja kuljettaja vei miedät takaisin Lake Gardensiin jossa budjailin inkkarini kanssa.
Heräsin joskus seuraavana päivänä. En muistanut paljoakaan mutta olipahan olleet kovat kemut onnittelin itseäni ottaessani olooni kolmiolääkkeitä. Sen jälkeen emme enää saaneet kutsuja Kalkutan huumepiirien bileisiin.
Täytyi roikkua krikettiklubeilla joille ei päässyt intialaisissa vaatteissa joissa tuolloin kuljin. Piti pistää levikset ja t-paita, kengätkin edellytettiin. Kaikki halusivat noilla klubeilla olla niin länsimaisia, että ihailivat kaikkea pöllöilyäni tyyliin; länsimaalaiset osaavat pitää hauskaa, heissä on tyyliä. En saanut koskaan maksaa mitään. My money was no good there.
5/09/2015
Nalle Wahlroos rakastaa Ayn Randia
Kotkassa pitkä tasainen kevät vetelee viimeisiään. Lehdet räjähtivät puihin viime yönä. Kotkansaarella tuulee aina kovaa. Tämä viilentää ilmaa liikaakin. Mutta samanlaista vastatuulissa elämistä se meikäpojan elo oli jo muinaisessa Oulussa, kuten "Oulun ihme" todistaa.
Katson ikkunasta kerostalomeren aaltoihin. Uboomin kannettavissa superbluetooth kaiuttimissa soi Pink Floydin uusin "Endless River". Huippusoundein Tidalista tietenkin, köyhät kuuntelevat Spotifytä. Koira nukkuu koiranunta eteisessä, näkee siitä joka suuntaan asuntoon. Aurinko lämmittää keittiön ikkunan läpi. Ehkä tästä kesästä tulee kaikkien aikojen kesä. Viimeinen kesä. Ehkä ei vielä.
Olen toipunut talven leukapaiseen operaatiosta ja sairaalakeuhkokuumeesta kohtalaisen hyvin. Kipulääkkeitä ei enää kuluu päivittäin, vaikka minulla on niitä sähköisellä reseptillä satoja odottamassa tarpeen vaatiessa apteekissa. Töölön sairaalassa ja Kirranilla on tautini kuvaa selvitelty. Epäillään leukaluun tulehtuneen, vaikka tulehdus ei näy veriarvoissa eikä röntgenissä. Minulla on tästä syystä meneillään 180 tabletin antibioottikuuri, eli kolme nappia päivässä kahden kuukauden ajan. Maitohappobakteereita on syytä syödä että vatsa kestää.
Olen löytänyt täällä Kotkassa jälleen lukemisen suurella nautinnolla, vaikka tänne tullessa vakuutin päässeeni tästä aikaa vievästä ja silmiä rasittavasta tavasta lopullisesti eroon. Pääsin ainoastaan röökistä. Aika rakenteistuu täällä eri tavoin kuin Helsingissä. Se ei ole niin täyteen ahdettu kaikkea mahdollista viihdykettä jota tässä maailmassa totta tosiaan piisaa.
Eniten minua näyttää kinnostavan taloutta käsittelevät jutut. Economistin luen viikottain. Lisäksi luin Jegor Gaidarin opuksen "Imperiumin tuho" jossa Neuvostoliiton hajoamisen syyksi esitetään johtotroikan systemaattinen tyhmistyminen, eli loppuaikoina valtaa pitivät seniilit. He eivät kyenneet uudistamaan maan romuksi ajettua teollisuutta vaan kaikki nojasi öljyyn, kuten se edelleenkin Putinin Venäjällä nojaa.
Öljyn hinta nousee ja laskee ennakoimattomasti, eikä sen varaan voi pystyttää modernia taloutta. Eikä sitä ole osanneet Putinin porukatkaan tehdä vaikka Neuvostoliiton hajoamisesta on kulunut jo neljännesvuosisata. Tämä on huono uutinen juuri rakentamista aloittavalle Kotkan outlet- ja viihdekonglomeraatille, jonne on käyty houkuttelemassa risteilyvieraita aina Miamia myöten. Rajan takaa tulevan väen määrästä ja aikeistaa ei ole edelleenkään mitään tietoa menneiden vuosisatojen tavoin.
Seuraavaksi luin Nalle Wahlroosin uunituoreen "Talouden kymmenen tuhoisinta ajatusta". Se on ihan mukava ja opettavainen kirja, voisi olla jopa jonkun amerikkalaisen väsäämä. Nalle ei tällä kertaa päästä sammakoita suustaan, hänen elämänsä suurin rakkaus venäläiseen emigranttinarkkarisekopää Ayn Randiin jää mainitsematta. Tämä vihasi silmittömästi kommunismia ja huumehöyryissään väsäsi Atlas Shrugged nimisen tiiliskiven, jota löytyy eri puolilta Aasiaa divareista nykyhippien saadessa siitä Nallen tavoin uskoa perimmäisen totuuden löytymisen olevan lähellä.
Ei siis kunnon sekobileitä tällä kertaa. Ayn Randia Wahlroosin olisi toki tullut puolustaa henkeen ja vereen, sillä Randin asettaminen esikuvakseen teki hänestä naurunalaisen edellisen opuksen "Markkinat ja yhteiskunta" ilmestymisen jälkeen. Tämän vuoksi tuo pääosin hyvä kirja on käytännössä vaiettu kuoliaaksia. Kukaan ei halua sotkeutua Ayn Randiin, ei enää edes Björn Wahlroos. Opportunismi on kaikkien opetusten äiti ja lähes jokaisen omaisuuden takana on täysdorka nallewahlroos jolla kävi tosi hyvä munkki.
Wahlroosin talous on versio luonnontieteellisen eksaktiuden maailmasta. Hän näkee sen jonakin välttämättömänä luonnonlakina jossa kapitalismin anomaliatkin selitetään vain osaksi järkkymätöntä Suurta Kuvaa. Samalla tavalla sen kummemmin filosofisesti määrittelemättä joku Kari Enqvist julistaa vallalla olevan luonnontieteelisen näkemyksen ainoata autuutta. Aika tulee kuitenkin väistämättä osoittamaan molempien olleen väärässä, vaikka kukaan ei enää Wahlroosia ja Ennqvistiä tuolloin edes muista. Tulee uusia luonnontieteitä ja taloustieteitä, niille nauretaan aikanaan samaan tapaan kuin Nalle Wahlroosin 70-luvulla Hankenin proffana tekemille "taloustieteellisille tutkimuksille" tätä nykyä nauretaan.
Mutta kuten sanoin Wahlroosin kirja on hyvä katsaus siihen mistä talouden maailmassa kiistellään. Toki hän on samalla tavalla kapitalismin suhteen absoluuttisen yksiulotteinen kuin entinen stallarikamunsa Lefa Salmen kommunismin; ne ovat molempien mielestä kuitenkin viimeinen ja ainoa totuus. Jos pitäisi valita, ottaisin kumminkin juopahtaneen vanhan risupartakommarin sijasta kunnon pahan kapitalistin joka ei kieri suurta osaa aikaansa itsesäälissä. (..ja jolla on kultainen noutaja, jonka hän ottaa matkaan töihin lähtiessään...)
Kun tämän virkaan kuuluvan yksiulotteisen kapitalismin puolustamisen laskee pois, saa Wahlroosin kirjasta tosiaankin hyvän kuvan talouden kysymyksistä. Totuus on aina kaurapuurossa, eikä Nallen negatiivisten korkojen teoria vakuuta, kuitenkin teos on suositeltava opus niille jotka haluavat lyhyessä muodossa katsauksen siihen mistä törpöt poliitikot ja taloustieteilijät jamoavat vuodesta toiseen, elämästä toiseen, vuosisadasta toiseen.
Luin talouskirjoja siihen tahtiin, että päässä alkoi patti painaa samoin kuin joskus opiskeluaikoinani, eikä pitkät kävelyretket Kotkansaren rannoilla ja keskustassa koiran kanssa saaneet jännitettä laukeamaan. Piti alkaa lukemaan roskaromaaneita rentoutuakseen, eli en tosiaankaan sittenkään ole pääsy eroon turhasta tavastani lukea kirjoja.
Pattayan Jalle suositteli Sami Majala teosta "Riivaaja". Se on hänen mielestään melkein yhtä hyvä kuin "Pillerirannikko". Asumme parin minuutin kävelyn päässä Kotkan pääkirjastosta. Siellä olen pitkin kevättä tämän samaisen "Riivaajan" nähnyt uutuushyllyssä odottavan löytäjäänsä, joita ei täältä Kotkassa tunnu löytyvän. Samoin Jani Saxellin "Sotilasrajan unet" tuntuu liian kovalta palalta paikalliseen makuun. Punavuoren punaviininjuojat kirjoittavat näitä teoksiaan toisilleen ja apuraharaadeille, kotkalainen perussuomalainen kansanedustaja Juho Eerola on esittänyt koko apurahajärjestelmän lakkauttamista. Nyt kun pahat porvarit nousevat hallitukseen pelätään vihervasemmistossa kyydin olevan tukikultuurille kylmää. Toki se on monelle muullekin, kuten Kotkan lähes kahdenkymmen prossan työttömyysprosentti todistaa.
Poimin siis "Riivaajan" matkaani uutuushyllystä. Sami Majalan esikoinen (?) alkaa lupaavasti. Kierrellään sekavissa fiiliksissä siellä täällä pitkin ja poikin Telluksen pintaa. Poltellaan ruohoja, luetaan Rimbaudia ja Melleriä. Saarikoskea muistetaan erityisesti kehua. Ja Hemingwayta, omaanikin nuoruuden sankaria. Siinä sivussa opetellaan hiellä, verellä, paskalla, ties millä kirjoittamisen saloja. Sellaisia saloja joita ei minun mielestä edes ole olemassakaan. "Riivaajassakin" jäädään kirjan puolen välin maissa junnaamaan Kallion pieniin paskaisiin kämppiin, eikä elämästä mitään loisteliasta uraa päähenkilölle urkene.
Kirja onkin eräänlainen muunnelma aiheesta vieraantunut nuori mies Kalliossa syrjäytyy vapaehtoisesti yhteiskunnasta. Arvo kai se joillekin tämäkin. Asuin itse viisi vuotta siinä vieressä Alppilassa. Elin suhtkoht samanlaista elämää kuin "Riivaajan" päähenkilö. Onneksi minulla eivät jääneet koulut kesken ja tajusin töitäkin tehdä; en ole koskaan kuulunut tähän nykyiseen köyhien jetsetiin joka ajaa bussin rämillä Tallinnasta Eurooppaan kun fyrkat eivät muuhun riitä. Nuorena kävin muutaman kerran interraililla, enkä sen jälkeen ole maayhteyksiä edes harkinnut jos koneet lentävät kohteeseen.
Sami Majala löytää saman kuin kaikki jotka etsivät riittävän pitkään, riittävän perustellisesti. Eli sen että mitään lopullista ei löydy, eikä sitä ole mieltä loputtomiin etsiä. Välistä tosin tuntuu että Majalan teos on postmoderni vittuilu tälle paskassa tarpovalle itseään taiteella toteuttamaan pyrkivälle köyhien jetsetille. Mene ja tiedä, onko edes väliä? Kirjaan on kursivoitu tuon etsinnän yleispätevä kuvaus:
"Kun menee sinne minne on mentävä ja tekee mitä on tehtävä ja näkee mitä on nähtävä, kirjoitusväline kuluu ja tylsyy. Mutta minusta on parempi antaa sen vääntyä ja tylsyä ja tietää että joudun painamaan sen uudelleen tahkoa vasten ja vasaroimaan sen entiseen muotoon ja hiomaan sitä kovasimella ja tietää etä minulla on jotakin mistä kirjoittaa kuin että pitäisin sen kirkkaana ja kiiltävänä ja ilman mitään sanottavaa tai säilyttäisin sitä komerossa sileänä ja hyvin öljyttynä mutta käyttämättömänä."
Nuoret miehet etsivät salattua totuutta kaikin keinoin, vanhat katsovat televisiosta viihdettä aamusta iltaan, kuolleet eivät enää ymmärrä mistään mitään. Eikä tästä hommasta ole ollut tapana numeroa tehdä. Luenkin seuraavaksi kirjaston löytölaatikosta poimimani Gerald Durrellin "Eläimet ja muu kotiväkeni". Siinäkin hänen veljensä Lawrence kokee Korfulla kirjoittamisen vimmaa. Saikin aikaiseksi muutaman teoksen, jotka ovat mielestäni yksinkertaisesti huonoja. Paremmin hän onnistui kirjeenvaihdossaan mm. Henry Millerin kanssa.
Tuossa vieressä on leffateatteri, jossa menee ihan tasokkaitakin pätkiä. Tänään menemme katsomaan kovasti kehutun "Väkivallan vuoden", ensi viikolla venäläisen suurleffan "Leviathanin". Stadissa emme käyneet leffateatterissa viimeksi kuin vuonna 2008 katsomassa "Painijan" ja Radio Helsingin vapaalipuilla "Gomorrahin". Täällä kaikkea on vähemmän. Siksi se kiinnostaa. Kävimme jo katsomassa kehutun Ex Macchinan. Ei se hyvä ollut saamistaan kehuista huolimatta mutta nyt jatkoa seuraa lähes viikottain. Paikallisella teatterille lienee jokin kytkysopimus, että magasellereiden vastapainoksi esitetään näön vuoksi myös tasokkaampia pätkiä, vaikka ei ne täällä montaakaan kiinnosta.
Pink Floydin "Endless River" on ihan kivaa taustamusaa näpytellessä vekotinta, tulee jokin leffamusa mieleen, mutta paremminkin aihioita nämä ovat kuin valmiita biisejä. Vissiin nauhoitettu jo yli kymmenen vuotta sitten edellisen studiolbumin aikoihin. Miksi se on pitänyt tämmöisenä julkaista? Miksi ei? Ei tehdä tästä(kään) turhan vaikeaa.
Palaamme stadiin näillä näkymin kesän lopulla. Tai sitten emme palaa laisinkaan jos vielä täällä viihdymme. Toki stadissa pitää silloin töllöin käydä ja samalla voi hoitaa Korea Houset sun muut pakolliset viihdekuviot. Ja kohta säät lämpenevät, merelle on jollain purtilolla suunnattava kohti kaukaisia ulapoita. Katariinan Meripuistosta katsottuna taivaanrantaan maalatun Suursaaren ohi alueille joita ei ole edes merikorteissa ja joista tuskin kukaan on tietoinen.
Katson ikkunasta kerostalomeren aaltoihin. Uboomin kannettavissa superbluetooth kaiuttimissa soi Pink Floydin uusin "Endless River". Huippusoundein Tidalista tietenkin, köyhät kuuntelevat Spotifytä. Koira nukkuu koiranunta eteisessä, näkee siitä joka suuntaan asuntoon. Aurinko lämmittää keittiön ikkunan läpi. Ehkä tästä kesästä tulee kaikkien aikojen kesä. Viimeinen kesä. Ehkä ei vielä.
Olen toipunut talven leukapaiseen operaatiosta ja sairaalakeuhkokuumeesta kohtalaisen hyvin. Kipulääkkeitä ei enää kuluu päivittäin, vaikka minulla on niitä sähköisellä reseptillä satoja odottamassa tarpeen vaatiessa apteekissa. Töölön sairaalassa ja Kirranilla on tautini kuvaa selvitelty. Epäillään leukaluun tulehtuneen, vaikka tulehdus ei näy veriarvoissa eikä röntgenissä. Minulla on tästä syystä meneillään 180 tabletin antibioottikuuri, eli kolme nappia päivässä kahden kuukauden ajan. Maitohappobakteereita on syytä syödä että vatsa kestää.
Olen löytänyt täällä Kotkassa jälleen lukemisen suurella nautinnolla, vaikka tänne tullessa vakuutin päässeeni tästä aikaa vievästä ja silmiä rasittavasta tavasta lopullisesti eroon. Pääsin ainoastaan röökistä. Aika rakenteistuu täällä eri tavoin kuin Helsingissä. Se ei ole niin täyteen ahdettu kaikkea mahdollista viihdykettä jota tässä maailmassa totta tosiaan piisaa.
Eniten minua näyttää kinnostavan taloutta käsittelevät jutut. Economistin luen viikottain. Lisäksi luin Jegor Gaidarin opuksen "Imperiumin tuho" jossa Neuvostoliiton hajoamisen syyksi esitetään johtotroikan systemaattinen tyhmistyminen, eli loppuaikoina valtaa pitivät seniilit. He eivät kyenneet uudistamaan maan romuksi ajettua teollisuutta vaan kaikki nojasi öljyyn, kuten se edelleenkin Putinin Venäjällä nojaa.
Öljyn hinta nousee ja laskee ennakoimattomasti, eikä sen varaan voi pystyttää modernia taloutta. Eikä sitä ole osanneet Putinin porukatkaan tehdä vaikka Neuvostoliiton hajoamisesta on kulunut jo neljännesvuosisata. Tämä on huono uutinen juuri rakentamista aloittavalle Kotkan outlet- ja viihdekonglomeraatille, jonne on käyty houkuttelemassa risteilyvieraita aina Miamia myöten. Rajan takaa tulevan väen määrästä ja aikeistaa ei ole edelleenkään mitään tietoa menneiden vuosisatojen tavoin.
Seuraavaksi luin Nalle Wahlroosin uunituoreen "Talouden kymmenen tuhoisinta ajatusta". Se on ihan mukava ja opettavainen kirja, voisi olla jopa jonkun amerikkalaisen väsäämä. Nalle ei tällä kertaa päästä sammakoita suustaan, hänen elämänsä suurin rakkaus venäläiseen emigranttinarkkarisekopää Ayn Randiin jää mainitsematta. Tämä vihasi silmittömästi kommunismia ja huumehöyryissään väsäsi Atlas Shrugged nimisen tiiliskiven, jota löytyy eri puolilta Aasiaa divareista nykyhippien saadessa siitä Nallen tavoin uskoa perimmäisen totuuden löytymisen olevan lähellä.
Ei siis kunnon sekobileitä tällä kertaa. Ayn Randia Wahlroosin olisi toki tullut puolustaa henkeen ja vereen, sillä Randin asettaminen esikuvakseen teki hänestä naurunalaisen edellisen opuksen "Markkinat ja yhteiskunta" ilmestymisen jälkeen. Tämän vuoksi tuo pääosin hyvä kirja on käytännössä vaiettu kuoliaaksia. Kukaan ei halua sotkeutua Ayn Randiin, ei enää edes Björn Wahlroos. Opportunismi on kaikkien opetusten äiti ja lähes jokaisen omaisuuden takana on täysdorka nallewahlroos jolla kävi tosi hyvä munkki.
Wahlroosin talous on versio luonnontieteellisen eksaktiuden maailmasta. Hän näkee sen jonakin välttämättömänä luonnonlakina jossa kapitalismin anomaliatkin selitetään vain osaksi järkkymätöntä Suurta Kuvaa. Samalla tavalla sen kummemmin filosofisesti määrittelemättä joku Kari Enqvist julistaa vallalla olevan luonnontieteelisen näkemyksen ainoata autuutta. Aika tulee kuitenkin väistämättä osoittamaan molempien olleen väärässä, vaikka kukaan ei enää Wahlroosia ja Ennqvistiä tuolloin edes muista. Tulee uusia luonnontieteitä ja taloustieteitä, niille nauretaan aikanaan samaan tapaan kuin Nalle Wahlroosin 70-luvulla Hankenin proffana tekemille "taloustieteellisille tutkimuksille" tätä nykyä nauretaan.
Mutta kuten sanoin Wahlroosin kirja on hyvä katsaus siihen mistä talouden maailmassa kiistellään. Toki hän on samalla tavalla kapitalismin suhteen absoluuttisen yksiulotteinen kuin entinen stallarikamunsa Lefa Salmen kommunismin; ne ovat molempien mielestä kuitenkin viimeinen ja ainoa totuus. Jos pitäisi valita, ottaisin kumminkin juopahtaneen vanhan risupartakommarin sijasta kunnon pahan kapitalistin joka ei kieri suurta osaa aikaansa itsesäälissä. (..ja jolla on kultainen noutaja, jonka hän ottaa matkaan töihin lähtiessään...)
Kun tämän virkaan kuuluvan yksiulotteisen kapitalismin puolustamisen laskee pois, saa Wahlroosin kirjasta tosiaankin hyvän kuvan talouden kysymyksistä. Totuus on aina kaurapuurossa, eikä Nallen negatiivisten korkojen teoria vakuuta, kuitenkin teos on suositeltava opus niille jotka haluavat lyhyessä muodossa katsauksen siihen mistä törpöt poliitikot ja taloustieteilijät jamoavat vuodesta toiseen, elämästä toiseen, vuosisadasta toiseen.
Luin talouskirjoja siihen tahtiin, että päässä alkoi patti painaa samoin kuin joskus opiskeluaikoinani, eikä pitkät kävelyretket Kotkansaren rannoilla ja keskustassa koiran kanssa saaneet jännitettä laukeamaan. Piti alkaa lukemaan roskaromaaneita rentoutuakseen, eli en tosiaankaan sittenkään ole pääsy eroon turhasta tavastani lukea kirjoja.
Pattayan Jalle suositteli Sami Majala teosta "Riivaaja". Se on hänen mielestään melkein yhtä hyvä kuin "Pillerirannikko". Asumme parin minuutin kävelyn päässä Kotkan pääkirjastosta. Siellä olen pitkin kevättä tämän samaisen "Riivaajan" nähnyt uutuushyllyssä odottavan löytäjäänsä, joita ei täältä Kotkassa tunnu löytyvän. Samoin Jani Saxellin "Sotilasrajan unet" tuntuu liian kovalta palalta paikalliseen makuun. Punavuoren punaviininjuojat kirjoittavat näitä teoksiaan toisilleen ja apuraharaadeille, kotkalainen perussuomalainen kansanedustaja Juho Eerola on esittänyt koko apurahajärjestelmän lakkauttamista. Nyt kun pahat porvarit nousevat hallitukseen pelätään vihervasemmistossa kyydin olevan tukikultuurille kylmää. Toki se on monelle muullekin, kuten Kotkan lähes kahdenkymmen prossan työttömyysprosentti todistaa.
Poimin siis "Riivaajan" matkaani uutuushyllystä. Sami Majalan esikoinen (?) alkaa lupaavasti. Kierrellään sekavissa fiiliksissä siellä täällä pitkin ja poikin Telluksen pintaa. Poltellaan ruohoja, luetaan Rimbaudia ja Melleriä. Saarikoskea muistetaan erityisesti kehua. Ja Hemingwayta, omaanikin nuoruuden sankaria. Siinä sivussa opetellaan hiellä, verellä, paskalla, ties millä kirjoittamisen saloja. Sellaisia saloja joita ei minun mielestä edes ole olemassakaan. "Riivaajassakin" jäädään kirjan puolen välin maissa junnaamaan Kallion pieniin paskaisiin kämppiin, eikä elämästä mitään loisteliasta uraa päähenkilölle urkene.
Kirja onkin eräänlainen muunnelma aiheesta vieraantunut nuori mies Kalliossa syrjäytyy vapaehtoisesti yhteiskunnasta. Arvo kai se joillekin tämäkin. Asuin itse viisi vuotta siinä vieressä Alppilassa. Elin suhtkoht samanlaista elämää kuin "Riivaajan" päähenkilö. Onneksi minulla eivät jääneet koulut kesken ja tajusin töitäkin tehdä; en ole koskaan kuulunut tähän nykyiseen köyhien jetsetiin joka ajaa bussin rämillä Tallinnasta Eurooppaan kun fyrkat eivät muuhun riitä. Nuorena kävin muutaman kerran interraililla, enkä sen jälkeen ole maayhteyksiä edes harkinnut jos koneet lentävät kohteeseen.
Sami Majala löytää saman kuin kaikki jotka etsivät riittävän pitkään, riittävän perustellisesti. Eli sen että mitään lopullista ei löydy, eikä sitä ole mieltä loputtomiin etsiä. Välistä tosin tuntuu että Majalan teos on postmoderni vittuilu tälle paskassa tarpovalle itseään taiteella toteuttamaan pyrkivälle köyhien jetsetille. Mene ja tiedä, onko edes väliä? Kirjaan on kursivoitu tuon etsinnän yleispätevä kuvaus:
"Kun menee sinne minne on mentävä ja tekee mitä on tehtävä ja näkee mitä on nähtävä, kirjoitusväline kuluu ja tylsyy. Mutta minusta on parempi antaa sen vääntyä ja tylsyä ja tietää että joudun painamaan sen uudelleen tahkoa vasten ja vasaroimaan sen entiseen muotoon ja hiomaan sitä kovasimella ja tietää etä minulla on jotakin mistä kirjoittaa kuin että pitäisin sen kirkkaana ja kiiltävänä ja ilman mitään sanottavaa tai säilyttäisin sitä komerossa sileänä ja hyvin öljyttynä mutta käyttämättömänä."
Nuoret miehet etsivät salattua totuutta kaikin keinoin, vanhat katsovat televisiosta viihdettä aamusta iltaan, kuolleet eivät enää ymmärrä mistään mitään. Eikä tästä hommasta ole ollut tapana numeroa tehdä. Luenkin seuraavaksi kirjaston löytölaatikosta poimimani Gerald Durrellin "Eläimet ja muu kotiväkeni". Siinäkin hänen veljensä Lawrence kokee Korfulla kirjoittamisen vimmaa. Saikin aikaiseksi muutaman teoksen, jotka ovat mielestäni yksinkertaisesti huonoja. Paremmin hän onnistui kirjeenvaihdossaan mm. Henry Millerin kanssa.
Tuossa vieressä on leffateatteri, jossa menee ihan tasokkaitakin pätkiä. Tänään menemme katsomaan kovasti kehutun "Väkivallan vuoden", ensi viikolla venäläisen suurleffan "Leviathanin". Stadissa emme käyneet leffateatterissa viimeksi kuin vuonna 2008 katsomassa "Painijan" ja Radio Helsingin vapaalipuilla "Gomorrahin". Täällä kaikkea on vähemmän. Siksi se kiinnostaa. Kävimme jo katsomassa kehutun Ex Macchinan. Ei se hyvä ollut saamistaan kehuista huolimatta mutta nyt jatkoa seuraa lähes viikottain. Paikallisella teatterille lienee jokin kytkysopimus, että magasellereiden vastapainoksi esitetään näön vuoksi myös tasokkaampia pätkiä, vaikka ei ne täällä montaakaan kiinnosta.
Pink Floydin "Endless River" on ihan kivaa taustamusaa näpytellessä vekotinta, tulee jokin leffamusa mieleen, mutta paremminkin aihioita nämä ovat kuin valmiita biisejä. Vissiin nauhoitettu jo yli kymmenen vuotta sitten edellisen studiolbumin aikoihin. Miksi se on pitänyt tämmöisenä julkaista? Miksi ei? Ei tehdä tästä(kään) turhan vaikeaa.
Palaamme stadiin näillä näkymin kesän lopulla. Tai sitten emme palaa laisinkaan jos vielä täällä viihdymme. Toki stadissa pitää silloin töllöin käydä ja samalla voi hoitaa Korea Houset sun muut pakolliset viihdekuviot. Ja kohta säät lämpenevät, merelle on jollain purtilolla suunnattava kohti kaukaisia ulapoita. Katariinan Meripuistosta katsottuna taivaanrantaan maalatun Suursaaren ohi alueille joita ei ole edes merikorteissa ja joista tuskin kukaan on tietoinen.
4/27/2015
Harhaan kävelleiden historia
Maailmassa on julkaistu ja julkaistaan koko ajan esseitä kävelemisen autuaaksi tekevästä vaikutuksesta. Käveleminen tekee autuaaksi filosofisella motivoinnilla tai ilman. Itse horjun koiran kanssa päivittäin jossain välimaastossa. Parhaiten kävelemisen estetiikkaa on kuvannut Bruce Chatwin. Hänen mielestään kävelijät eivät muuta Jumalaa itselleen tarvitse. Hänellä oli pakkomielle todistaa että päämäärätön vaeltaminen oli ihmiskunnalle eniten onnelliseksi tekevä asia.
Tätä hän koko ikänsä pyrki kirjaamaan ylös. Hänen väitteensä paimentolaisten vaeltamisesta vaeltamisen ilosta saivat kuitenkin täystyrmäyksen antropologeilta. Paimentolaiset vaeltavat heidän mukaansa ainoastaan välttämättömyyden pakosta välttääksen nälkäkuoleman. Chatwinin jälkeen jääneistä papereista kootut kirjat What am I doing here? ja Anatomy of the Restlessness ovat mielenkiintoisia pyrkimyksiä motivoida itsensä ja kaikki kävelijät vaelluksensa perimmäiseen välttämättömyyteen.
Tosivaeltajat ovat niitä joiden on pakko olla koko ajan matkalla jonnekin. Perille pääsy on aina pettymys. Jossain muualla asiat ovat aina paremmin. Toki tämä voidaan ja täytyykin tulkita yksilön psykopatologian näkökulmasta mutta koko ajan on maailmassa miljoonia tyyppejä liikkeellä liikkumisen riemusta kävellen ja eri vehkeillä paikkoihin ja niistä pois.
Esikuvina nykyisille poispilatuille vaeltajille voidaan pitää menneen tutkimusmatkailijoita. Esimerkiksi G.A. Wallin pääsi tutkimusmatkoillaan arabien parissa kävellen aina Mekkaan saakka. Kuoli tosin palattuaan Helsinkiin nuorena matkan rasituksiin.
Vähintään saman tasoisen retken teki Claude Lévi-Strauss joka vuosikausia hortoili yksinään Amazonin sademetsissä. Niistä syntyi kovatasoista struktualistista antropologiaa joka lienee nyt jo vanhentunutta. Mutta "Tropiikin kasvot" joka on käännetty suomeksi kertoo hänen selviytymisestään viidakon ja alkuasukkaiden keskellä kuumuutta ja tauteja uhmaten. Ei, näillä ja muilla menneisyyden suurvaeltajilla ei ollut mahdollisuutta astua simsalabim pelistä pois. Oli mentävä henkensä kaupalla loppuun saakka tieteen ja edistyksen nimissä.
Suomen kirjailijaliiton puheenjohtaja Jyrki Vainonen on julkaissut teoksen "Askelia". Siinä hän haluaa kantaa oman panoksensa kävelemisen estetisointiin. Hanketta ovat tukeneet kulttuurisäätiöt. Mutta hän ei kävele tarpeeksi pitkälle, eikä syvälle. Esimerkiksi Vainosen kävelyretkistä Dublinista ei jää käteen kuin luettelo käynneistä eri puolilla kaupunkia.
Pentti Saarikoski hortoili samoilla kulmilla 60-luvulla deliriumin rajoilla. Hänen Dublinin päiväkirjoissaan on enemmän syvyyttä kuin Vainosen harvinaisen stereotyyppisessä kävelemisen ylistyksessä. Vainonen ei ole tapeeksi taiteilija, eli päästään vammautunut jotta hän saisi näin kuluneesta aiheesta mitään uutta irti. Kiltti ihminen ei osaa kävellä maiseman kehyksistä ulos, mikä on tarpen jos aikoo päästä tarpeeksi pitkälle.
Parasta on teoksen päättyminen Kaunissaaren hautausmaalle, jota olen itsekin useita kertoja ihmetellyt ja kuvannutkin Youtubesta löytyvällä Kaunissaari videollani. Traagisinta on nuoren naisen hauta, jossa kerrotaan tämän menneen mereen. Varman hautausmaista on kirjoitettu myös vino pino opuksia, mutta mulle tulee ekana mieleen Venetsian hautausmaasaari San Michele jonne epäonnisia matkailjoita on haudattu nyt jo pahasti hajoitettuun protestanttiseen osaan. Sinne se päätyi Venäjältä ulos potkaistu Joseph Brodskykin.
Tykkään kävellä päämäärättömästi aamusta iltaan Venetsiassa, Pariisissa, Hong Kongissa ja mitä niitä onkaan. Kävellen ehtii pitemmälle paikan meininkiin kun siihen varaa aikaa. Tosin nykynuoriso suosii näitä päivän pari huumepäissään jossain ihmebantumestassa ryösiviä madventureseita joita telkku syytää koko ajan. En jaksa katsoa niitä. Niissä on liian kiire, ei olla ajan kanssa kävelyllä kuin muinoin Erkki Toivanen Lontoossa. Kulki iltakävelyllään kortteli korttelilta ja puhui paikkojen historiasta mankkuun.
Sekopäämatkailijat, johin lienen itsekin joskus kuulunut, vetävät Vainosen kaltaisista umpiesteetikoista pitemmän korren. Heissä tiivistyy enemmän lihaa ja luuta kulttuurin anatomian ympärille. Todella kovia ovat Pillerirannikon Ratson tapaiset tyypit jotka ajavat mopolla kuolemaa, liikennettä ja eläimiä väistellen Bangkokista Kultaiseen kolmioon ja takaisin. Tai se tuttu mies Alppilasta joka sairastui maniaan ja päätti lähteä kävelemällä Floridaan. Pääsi ainaostaan Helsin-Vantaalle josta poliisit hakivat hänet kolmen päivän hortoilemisen jälkeen suljetulle osastolle.
Itse kävelen koiran kanssa viikossa ainakin 50 kilsaa. Enkä laske tätä treenaamiseksi. Ehkä siinä on jotain kävelemiseen filosofiaan liittyvää vaikka en jaksanut alkua piemmälle NastaMuumion viime vuonna aiheesta julkaisemaa käännöstä jonkun mestarikävelijän esseistä.
Ei mahda mitään. Mulle kävelijän tarttee olla äärirajoille päätynyt ihminen ennen kuin hän herättää mielenkiintoni. Tai tyypin joka on Graham Greenan ja Bruce Chatwinin tapaan koko ajan matkoilla omaa varjoaan paetakseen. Toki Kerouacin Matkalla on aiheeseen liittyvä klassikko mutta ehkä näin vanhempana tuntuu vähän umpiromanttiselta touhulta. Pääasia että nuoriso tykkää.
Olen kävelijä ja ulkomailla kuljeksija. Siksi näitä kävelemiseen liittyviä kirjoja tavailen vaikka yleensä petyn. Aihe on niin tarkkaan rapattu, että siitä on vaikea sanoa mitään uutta. Käveleminen on zen, se on psykoosi, kuten lukemattomat öisin kaupungin katuja kengän pohjat puhki kuluen talsivat todistavat.
Täällä Kotkansaarella on hyvät mahikset kävelemiseen. Saari on meren ympäröimä, meri on syvästi läsnä. Ei Pöxymäenkään maisemissa Vantaanjoen rannoilla, Viikissä, Vanhankaupunginlahdella ja Haltialassa ole valittamista mutta just nyt kävelen mieluummin täällä näillä näkymin tällä erää elokuun loppuun, mahdollisesti pitempäänkin. Aika kulkee täällä hitaammin, stadissa olen monen muun tavoin ohjelmoinut päiväni liian täyteen kaikkea turhaa härpäkettä. Kävelen siellä liian nopeasti, suoritan enkä osaa fiilistellä.
Kalenterini etusivulle olen antaanut itselleni tälle vuodelle seuraavat ohjeet:
1) kävele tuntikausia, erityisesti Helsingin keskustassa
2) ole koko päivä makuulla, eristäydy ajasta
3) älä seuraa mediaa, pidä piuhat irti maailmankaikkeuteen
Tätä hän koko ikänsä pyrki kirjaamaan ylös. Hänen väitteensä paimentolaisten vaeltamisesta vaeltamisen ilosta saivat kuitenkin täystyrmäyksen antropologeilta. Paimentolaiset vaeltavat heidän mukaansa ainoastaan välttämättömyyden pakosta välttääksen nälkäkuoleman. Chatwinin jälkeen jääneistä papereista kootut kirjat What am I doing here? ja Anatomy of the Restlessness ovat mielenkiintoisia pyrkimyksiä motivoida itsensä ja kaikki kävelijät vaelluksensa perimmäiseen välttämättömyyteen.
Tosivaeltajat ovat niitä joiden on pakko olla koko ajan matkalla jonnekin. Perille pääsy on aina pettymys. Jossain muualla asiat ovat aina paremmin. Toki tämä voidaan ja täytyykin tulkita yksilön psykopatologian näkökulmasta mutta koko ajan on maailmassa miljoonia tyyppejä liikkeellä liikkumisen riemusta kävellen ja eri vehkeillä paikkoihin ja niistä pois.
Esikuvina nykyisille poispilatuille vaeltajille voidaan pitää menneen tutkimusmatkailijoita. Esimerkiksi G.A. Wallin pääsi tutkimusmatkoillaan arabien parissa kävellen aina Mekkaan saakka. Kuoli tosin palattuaan Helsinkiin nuorena matkan rasituksiin.
Vähintään saman tasoisen retken teki Claude Lévi-Strauss joka vuosikausia hortoili yksinään Amazonin sademetsissä. Niistä syntyi kovatasoista struktualistista antropologiaa joka lienee nyt jo vanhentunutta. Mutta "Tropiikin kasvot" joka on käännetty suomeksi kertoo hänen selviytymisestään viidakon ja alkuasukkaiden keskellä kuumuutta ja tauteja uhmaten. Ei, näillä ja muilla menneisyyden suurvaeltajilla ei ollut mahdollisuutta astua simsalabim pelistä pois. Oli mentävä henkensä kaupalla loppuun saakka tieteen ja edistyksen nimissä.
Suomen kirjailijaliiton puheenjohtaja Jyrki Vainonen on julkaissut teoksen "Askelia". Siinä hän haluaa kantaa oman panoksensa kävelemisen estetisointiin. Hanketta ovat tukeneet kulttuurisäätiöt. Mutta hän ei kävele tarpeeksi pitkälle, eikä syvälle. Esimerkiksi Vainosen kävelyretkistä Dublinista ei jää käteen kuin luettelo käynneistä eri puolilla kaupunkia.
Pentti Saarikoski hortoili samoilla kulmilla 60-luvulla deliriumin rajoilla. Hänen Dublinin päiväkirjoissaan on enemmän syvyyttä kuin Vainosen harvinaisen stereotyyppisessä kävelemisen ylistyksessä. Vainonen ei ole tapeeksi taiteilija, eli päästään vammautunut jotta hän saisi näin kuluneesta aiheesta mitään uutta irti. Kiltti ihminen ei osaa kävellä maiseman kehyksistä ulos, mikä on tarpen jos aikoo päästä tarpeeksi pitkälle.
Parasta on teoksen päättyminen Kaunissaaren hautausmaalle, jota olen itsekin useita kertoja ihmetellyt ja kuvannutkin Youtubesta löytyvällä Kaunissaari videollani. Traagisinta on nuoren naisen hauta, jossa kerrotaan tämän menneen mereen. Varman hautausmaista on kirjoitettu myös vino pino opuksia, mutta mulle tulee ekana mieleen Venetsian hautausmaasaari San Michele jonne epäonnisia matkailjoita on haudattu nyt jo pahasti hajoitettuun protestanttiseen osaan. Sinne se päätyi Venäjältä ulos potkaistu Joseph Brodskykin.
Tykkään kävellä päämäärättömästi aamusta iltaan Venetsiassa, Pariisissa, Hong Kongissa ja mitä niitä onkaan. Kävellen ehtii pitemmälle paikan meininkiin kun siihen varaa aikaa. Tosin nykynuoriso suosii näitä päivän pari huumepäissään jossain ihmebantumestassa ryösiviä madventureseita joita telkku syytää koko ajan. En jaksa katsoa niitä. Niissä on liian kiire, ei olla ajan kanssa kävelyllä kuin muinoin Erkki Toivanen Lontoossa. Kulki iltakävelyllään kortteli korttelilta ja puhui paikkojen historiasta mankkuun.
Sekopäämatkailijat, johin lienen itsekin joskus kuulunut, vetävät Vainosen kaltaisista umpiesteetikoista pitemmän korren. Heissä tiivistyy enemmän lihaa ja luuta kulttuurin anatomian ympärille. Todella kovia ovat Pillerirannikon Ratson tapaiset tyypit jotka ajavat mopolla kuolemaa, liikennettä ja eläimiä väistellen Bangkokista Kultaiseen kolmioon ja takaisin. Tai se tuttu mies Alppilasta joka sairastui maniaan ja päätti lähteä kävelemällä Floridaan. Pääsi ainaostaan Helsin-Vantaalle josta poliisit hakivat hänet kolmen päivän hortoilemisen jälkeen suljetulle osastolle.
Itse kävelen koiran kanssa viikossa ainakin 50 kilsaa. Enkä laske tätä treenaamiseksi. Ehkä siinä on jotain kävelemiseen filosofiaan liittyvää vaikka en jaksanut alkua piemmälle NastaMuumion viime vuonna aiheesta julkaisemaa käännöstä jonkun mestarikävelijän esseistä.
Ei mahda mitään. Mulle kävelijän tarttee olla äärirajoille päätynyt ihminen ennen kuin hän herättää mielenkiintoni. Tai tyypin joka on Graham Greenan ja Bruce Chatwinin tapaan koko ajan matkoilla omaa varjoaan paetakseen. Toki Kerouacin Matkalla on aiheeseen liittyvä klassikko mutta ehkä näin vanhempana tuntuu vähän umpiromanttiselta touhulta. Pääasia että nuoriso tykkää.
Olen kävelijä ja ulkomailla kuljeksija. Siksi näitä kävelemiseen liittyviä kirjoja tavailen vaikka yleensä petyn. Aihe on niin tarkkaan rapattu, että siitä on vaikea sanoa mitään uutta. Käveleminen on zen, se on psykoosi, kuten lukemattomat öisin kaupungin katuja kengän pohjat puhki kuluen talsivat todistavat.
Täällä Kotkansaarella on hyvät mahikset kävelemiseen. Saari on meren ympäröimä, meri on syvästi läsnä. Ei Pöxymäenkään maisemissa Vantaanjoen rannoilla, Viikissä, Vanhankaupunginlahdella ja Haltialassa ole valittamista mutta just nyt kävelen mieluummin täällä näillä näkymin tällä erää elokuun loppuun, mahdollisesti pitempäänkin. Aika kulkee täällä hitaammin, stadissa olen monen muun tavoin ohjelmoinut päiväni liian täyteen kaikkea turhaa härpäkettä. Kävelen siellä liian nopeasti, suoritan enkä osaa fiilistellä.
Kalenterini etusivulle olen antaanut itselleni tälle vuodelle seuraavat ohjeet:
1) kävele tuntikausia, erityisesti Helsingin keskustassa
2) ole koko päivä makuulla, eristäydy ajasta
3) älä seuraa mediaa, pidä piuhat irti maailmankaikkeuteen
4/25/2015
Vihanhallintakurssi
Olen kiltti ihminen jolla ei ole kuupassa mitään vikaa vaikka pelkäänkin rappukäytävien sortuvan ja hissien vaijereiden katkeavan. Ei tässä ole mitään ihmettelemistä. Maailmassa kuolee päivittäin koko lailla sakkia talojen sortuessa ja hissien pudotessa holtittomasti vaikka Kone Osakeyhtiön miehet muuta väittävät.
Nykyistä menoa esimerkiksi politiikassa leimaa kasvava aggressivisuus. En välitä mitä sanot enkä edes vaikka olisit oikeassa, enkä suostu antamaan sinulle vapaaehtoisesti puheenvuoroa. Ja tähän sitten telkussa huutavat sekaan täyttä kurkkua vielä juontajat. Monen maan parlamentissa syntyy nyrkkitapeluita. Niin kovilla kierroksilla todellisuuden luonteen määrittelemisestä käydään. Meillä homma menee samaan suuntaan, tuppisuut katoavat historian unohduksiin.
Vihan ja sen hallinta ovat tärkeitä juttuja. Itse olen perustoiltani äärimmäisen aggressiivinen ihminen, valmis koko ajan takomaan turpiin tyyppejä jotka ylittävät reviirini rajat. Tutkimusten mukaan tämä territoriaalisuus on tunnusomaista myös väkivaltarikollisille. Asiasta on ollut elämässäni haittaa, mutta myös hyötyä. Tulos lienee jotenkin tasan, en haluaisi olla kukaan toinen.
Kuntaliitossa ryyppäilin vuositolkulla eri puolilla kaupungin kapakeita muun poliittisesti valitun resusakin jatkeena. Luultavasti viilentelin kuumana käynyttä päätäni. Välillä kuitenkin tuli riitaa, uhkasin hakata pomot. Raivohulluille on paha sanoa mitään perimmäistä vastaan. He voivat näet toteuttaa uhkauksensa. Kukaan ei halua kuolla turhaan takaansa livenneiden olemattomien joukkojen edessä. Pystyin pitämään pelin hengissä vuosikausia ennen kuin väsyin ja katosin Intiaan.
Viinaa Kuntaliitossa totta tosiaan kului ja toilailuja harjoitettiin Keskustapuolueen landepaakkujen tapaan. Tuolloin ei vielä asioita psykologisoitu nykyisessä määrin. Nykyään luultavasti joku työsuojeluvaltuuttu ohjaisi minut päälääkärille vihanhallintakurssille kun kävisin pistämässä paikat remonttiin jonkun pikkunilkin karsinassa. Siellä niitä oli mistä valita; Paimion pimee alias tuleva Salon kaupunginjohtaja, arkkipiispan lahjaton kommaripoju joka päätyi huijaamalla Lohjalle kaupunginjohtajaksi, ortodokseille rahaa pummannut Kepun ex-kansanedustaja itä-Suomesta...
Pohjimmiltaan kyse on taasen geeneistä, Oulussa on tosi vittumainen geeniperimä. Siellä sitä nuoruudessani tapeltiin tappelemisen ilosta ja purettiin näin agressioita. Kenenkään mielestä tässä ei ollut mitään kummaa. Jos kemiläisten kosla kaarsi bensikselle niin se oli menoksi saman tien. Eivät tulleet kovin usein.
Jos viha on geeneissäisi, et voi sille pitemmän päälle mitään vaikka sen osoittaminen avoimesti olisi kuinka kiellettyä. Luultavasti tästä syystä tykkäsin parikymmentä vuotta stten sekoilla Intian megakaupungeussa Delhissä, Kalkutassa, Bombayssa. Pimeillä kujilla sain kulkea rauhassa, varsinkin kun kaikki diilerit ja muut pikkurikolliset tunnistivat välittömästi minussa hengenheimolaisensa. Jonkin aikaa nämä vahvat suurkaupunkiärsykkeet riittivät minulle, mutta sitten jatkoin matkaani pitemmälle Aasiaan.
Thaimaassa menetin otteeni, viina ja aineet saivat minut sekoamaan. Suomen suurlähetystökin oli perässäni. En päässyt enää itseäni karkuun. Härmässä en viihtynyt, jokin rassasi ja veti kohti Aasiaa. Geenipirut olivat vahvasti voitolla, eikä homma tuntunut sen kummemmaksi muuttuvan. Ei auttanut itsereflektio, ei vannominen rauhaisan tulevaisuuden nimiin.
Kuusi vuotta sitten olin manian rajamailla yhdessä projektissa hommissa muutaman kuukauden. Kävin niin kierroksilla että luulin kaiken sortuvan omaan mahdottomuuteensa. Freudilainen psykiatrini keksi viimeisenä keinona ennen katastrofia syöttää minulle pieniä pillereitä. Söin niitä kourakaupalla ennen kuin ne tehosivat. Sain homman pysymään kasassa. Jälkeenpäin olemme freudilaisen psykiatrini kanssa usein nauraneet tuota päätöntä touhuani, varsinkin kun en edes onnistunut mokaamaan hommaa. Hän ei millään voi sitä ymmärtää.
Sen jälkeen tarpeen vaatiessa pienet pillerit ovat olleet avuksi vihanhallinnan uhatessa pettää. Ei se agreesiivisuuteni ole minnekään kadonnut. Tapanilan Erän nyrkkeilytreeneissä jotkut totesivat minun käyvän tilaisuuden koittaessa päälle kuin raivon härän. Osuivat täsmälleen oikeaan, vaikka törmäsivät jo vasempaani. Mutta muuten elämä on vähitellen muuttunut kemiallisen buustin avulla aika tasapaksuksi, etten sanoisi peräti onnelliseksi.
Kaikki eivät koskaan saaneet pieniä mahtipillereitä. He kaikki ovat nyt kuolleet. Mutta mä elän enkä aio ihan äkkiä mennä perästä. Nukkuminenkin sujuu nykyään kuin itsestään. Pitkä yö, parit päikkärit. Aikaisemmin olin kytiksellä postiluukun alla neljältä lehdenjakajan tullessa.
On se mulle itsellenikin outoa etten enää joka asiasta ole käymässä todellisten ja kuviteltujen vihamiesten kimppuun. Katuen muistan iltoja joina joku törmäsi omasta syystään nyrkkiini. Olisivat älynnet pitää varansa. Minun olisi ollut lyötävä heitä päin näköä hellyyden ehdoilla. Mutta nyt tämä menee jo imeläksi.
Olen siis tätä nykyä tyytyväinen kemialliseen lobotomiaani. Pystyn ottaan siisti, mutta tarvittaesa vauhtia löytyy. Viinahommatkin sujuvat paremmin, eikä mitään putkia tule. Näin ollen ihmettelen että mistä saisin draivia ja vihaa tehdä jotakin, vaikka kirjoittaa. Kaikki on pirun hyvin, osaan pitää tilanteen hallinnassa. Repikää siitä, dorkat.
Elisan e-kirjassa Talon mies päähenkilöni varatoimitusjohtaja Englund purki aggressioitaan mm. käymällä hakkaamassa kesken päivän työkkärin tarkastaja Pelkosen. Se tuntui hänestä fucking fantastiselta! Enjoy the ride:
Päätin hoitaa asiat kerralla valmiiksi. Otin taksin ja ajoin Merihakaan demarien slummahtaneeseen ideaaliyhteiskuntaan jossa betonia piisaa. Käskin kyypparin odottaa työkkärin edessä ja marssin sisään. Missä se Pelkonen piileskelee, kysyin tuimasti. Kukaan vastaanoton tyhjäntoimittajavihervasureista ei tiennyt mitään mistään Pelkosesta. Saatana, karjaisin, se perkeleen ylitarkastaja vitunkelmi Pelkonen! Vai onko teillä täällä veronmaksajien kustannuksella niin paljon pimeää porukkaa töissä ettei passaa edes tunnustaa? Tytöt lavasivat tietsikoitaan, lopulta ilmeni kelmin istuvan 11. kerroksessa. Ajoin hissillä ylös, päätin heittää tyypin katuun, sille kävisi samoin kuin kommarihinttariveljelleen Larnalle kävi Hong Kongissa. Eikä tätäkään luuseria kukaan taatusti missään kaipaisi hänen kuolemansa jälkeen. Kävelin käytävää, ikkunoista avautuivat hyvät merinäköalat. Näille puoluekirjalusmuille ei kelpaa kuin Helsingin parhaat merimaisemat, muuten ne eivät suostu työpaikalleen tulemaan, vaan painuvat suoraan kantapöytäänsä ilman mitään työntekemisen näyttelemiseen liittyviä rituaaleja. Ja siinä luki sitten vihdoin ovessa. "Ylitarkastaja Pelkonen". Punainen valo paloi, potkaisin oven sumeilematta auki. Tyyppi hypähti säikähtäneenä ilmaan. Siinä se perkeleen Pelkonen nyt oli ilmielävänä. Yritti salamannopeasti vaihtaa koneensa näkymää, mutta isot tissit, piukka pillu siellä touhusivat jonkun runkkarin kyrvännokassa, ehdin nähdä. Mitä asiaa, yritti urhoollisesti. Turpa kiinni saatanan sika, nyt tuli pataan. Ai te olette se tyyppi joka kiusaa työtekijöitä Talossa, Pelkonen yritti urhoollisesti käydä vastahyökkäykseen... Mitä tuli sanottua? Kiusaan työntekijöitä Talossa? Nyt tuli poju lausuttua isukille ihan väärät sanat, eikä sulle tule mahdollisuutta niitä enää perua. Otin tyyppiä kravatista kiinni ja kiskaisin hänet mahalleen työpöytänsä päälle. Pelko, sitten kauhu, järjetön kauhu pamahtivat palamaan tyypin silmissä. Se tiesi kolkuttelevansa jo helvetin portteja, pelkäsi kuin jotkut teurastetuiksi tulleet viattomat kyläläiset Afrikan vihreillä kunnailla. Mitä ihmettä... tyyppi yritti sopertaa kun pamautin ensimmäisen oikean suoraan päin pärstää. Pelkonen tipahti eka laakista ja alistui kohtaloonsa, eli siihen että tulisi hakatuksi surkeasti kuin ämmä hengiltä työkkärin suojatyöpaikassaan, jossa tiukan paikan tullen ei mitään suojaa kuitenkaan ollut. Sitten annoin mennä ja kaikki sujui kuin itsestään. Pidin vasemmalla kurkusta kiinni ja hakkasin oikella paskat tyypin perseestä. Se tuntui hyvältä, suorastaan fucking fantastisen hyvältä. Soitteleppa nyt minulle tekemistäni työlainsäädäntörikkeistä, kehu niitä toveripiiristä riesakseni lähettäneitä entisiä panopuitasi, ja että minun syytä kun poika poltti päänsä puhki, yllytin Pelkosta makean paskan tuoksun alkaessa lemuta toimistokopissa. Nyrkki puhui kanssani täsmälleen samaa kieltä, eikä Pelkosen säälittävät yritykset suojella itseään olleet muuta kuin säälitttäviä epätoivoisia yrityksiä. Ne olivat niin avuttomia että minun kävi sääli miestä joka antaa ilmaiseksi hakata aivonsa mäsäksi. Perkele, mä tapan sut, usutin itseäni raivolla tyypin kimppuun. Reppana yritti korinansa keskellä huutaa apua. Aika pysähtyi hetkeen jona raskas nyrkki pudottaa raskaan iskun uhrin vesimeloonipäähän. Sisällä aivohyytelö törmäilee betonikuoriin edestakaisin pahaa jälkeä tehden. Hyytelöön tulee koloja, jotka peittyvät nyrkin aiheuttamiin tosiin koloihin, mikään ei enää koskaan palaudu täysin ennalleen. Sitten tuo ihana hetki kuitenkin päättyi, ovi aukaistiin ja sisään alkoi vyöryä sakkia pelastamaan Pelkonen kynsistäni. Tunsin kuinka raskaita pommeja jatkuvalla syötöllä takovaan oikeaan nyrkkiini tartuttiin. Ensimmäinen tarttuja lensi pöydälle nyrkin matkassa, mutta pian oli kimpussani niin saatanasti porukkaa etten enää pystynyt lyömään. Minut revittiin irti Pelkosesta, pala katkenneesta krakasta roikkui vasemmassa kourassani, oikea rystyseni oli yltäpäältä kuin verellä vastamaalattu. Porukka alkoi kuljettaa minua kuin ohjasivat paskalta lemuavasta huoneesta ulos, panivat hissiin, ajattivat alas. Jos jäät henkiin, niin etsin sut välittömästi käsiini. Tiedän missä asut. Lisää tulee takuuvarmasti, menolippu kouraan, perhe kasaan ja helvettiin tästä maasta lopullisesti koko sakki. Se on sun ainoa mahis, ehdin onneksi huutaa ennen kuin hissi lähti alas. Työkkärin turvamiehet kaivoivat käsirautoja ja etälamauttimia esille, mutta heille viitattiin että oli parempi antaa asian olla. He katsoivat kummissaan, mutta ymmärsivät olla puuttumatta korkeantason poliittiseen peliin. Sehän oli joka tapauksessa muuttumassa internetin keksimisen jälkeen yhä härskimmäksi. Kukaan ei enää kuuntele ketään ja kaikki huutavat toistensa päälle. Siitä on enää hissin napin painallus väkivaltaan. Pian olisivat uudet hallitusneuvottelut edessä ja paikat tyhjäntoimittamiseen katkolla. Suoristin italialaista kesäpukuani ja kävelin odottavaan taksiin. Kyyppari katsoi pelokkaana veritahroja puvussani. Vittuako siinä tuijotat, aja takaisin Bulevardiaan, ginipaikkaan. Raskas työ vaati raskaat huvit. Palattuani kantapöytääni kyyppari toi ginimoukkuja entiseen tapaan. Oikeus oli voittanut vielä kerran viime tipassa. Tuntui kuin raskas lasti olisi tipahtanut sydämeltäni.
Nykyistä menoa esimerkiksi politiikassa leimaa kasvava aggressivisuus. En välitä mitä sanot enkä edes vaikka olisit oikeassa, enkä suostu antamaan sinulle vapaaehtoisesti puheenvuoroa. Ja tähän sitten telkussa huutavat sekaan täyttä kurkkua vielä juontajat. Monen maan parlamentissa syntyy nyrkkitapeluita. Niin kovilla kierroksilla todellisuuden luonteen määrittelemisestä käydään. Meillä homma menee samaan suuntaan, tuppisuut katoavat historian unohduksiin.
Vihan ja sen hallinta ovat tärkeitä juttuja. Itse olen perustoiltani äärimmäisen aggressiivinen ihminen, valmis koko ajan takomaan turpiin tyyppejä jotka ylittävät reviirini rajat. Tutkimusten mukaan tämä territoriaalisuus on tunnusomaista myös väkivaltarikollisille. Asiasta on ollut elämässäni haittaa, mutta myös hyötyä. Tulos lienee jotenkin tasan, en haluaisi olla kukaan toinen.
Kuntaliitossa ryyppäilin vuositolkulla eri puolilla kaupungin kapakeita muun poliittisesti valitun resusakin jatkeena. Luultavasti viilentelin kuumana käynyttä päätäni. Välillä kuitenkin tuli riitaa, uhkasin hakata pomot. Raivohulluille on paha sanoa mitään perimmäistä vastaan. He voivat näet toteuttaa uhkauksensa. Kukaan ei halua kuolla turhaan takaansa livenneiden olemattomien joukkojen edessä. Pystyin pitämään pelin hengissä vuosikausia ennen kuin väsyin ja katosin Intiaan.
Viinaa Kuntaliitossa totta tosiaan kului ja toilailuja harjoitettiin Keskustapuolueen landepaakkujen tapaan. Tuolloin ei vielä asioita psykologisoitu nykyisessä määrin. Nykyään luultavasti joku työsuojeluvaltuuttu ohjaisi minut päälääkärille vihanhallintakurssille kun kävisin pistämässä paikat remonttiin jonkun pikkunilkin karsinassa. Siellä niitä oli mistä valita; Paimion pimee alias tuleva Salon kaupunginjohtaja, arkkipiispan lahjaton kommaripoju joka päätyi huijaamalla Lohjalle kaupunginjohtajaksi, ortodokseille rahaa pummannut Kepun ex-kansanedustaja itä-Suomesta...
Pohjimmiltaan kyse on taasen geeneistä, Oulussa on tosi vittumainen geeniperimä. Siellä sitä nuoruudessani tapeltiin tappelemisen ilosta ja purettiin näin agressioita. Kenenkään mielestä tässä ei ollut mitään kummaa. Jos kemiläisten kosla kaarsi bensikselle niin se oli menoksi saman tien. Eivät tulleet kovin usein.
Jos viha on geeneissäisi, et voi sille pitemmän päälle mitään vaikka sen osoittaminen avoimesti olisi kuinka kiellettyä. Luultavasti tästä syystä tykkäsin parikymmentä vuotta stten sekoilla Intian megakaupungeussa Delhissä, Kalkutassa, Bombayssa. Pimeillä kujilla sain kulkea rauhassa, varsinkin kun kaikki diilerit ja muut pikkurikolliset tunnistivat välittömästi minussa hengenheimolaisensa. Jonkin aikaa nämä vahvat suurkaupunkiärsykkeet riittivät minulle, mutta sitten jatkoin matkaani pitemmälle Aasiaan.
Thaimaassa menetin otteeni, viina ja aineet saivat minut sekoamaan. Suomen suurlähetystökin oli perässäni. En päässyt enää itseäni karkuun. Härmässä en viihtynyt, jokin rassasi ja veti kohti Aasiaa. Geenipirut olivat vahvasti voitolla, eikä homma tuntunut sen kummemmaksi muuttuvan. Ei auttanut itsereflektio, ei vannominen rauhaisan tulevaisuuden nimiin.
Kuusi vuotta sitten olin manian rajamailla yhdessä projektissa hommissa muutaman kuukauden. Kävin niin kierroksilla että luulin kaiken sortuvan omaan mahdottomuuteensa. Freudilainen psykiatrini keksi viimeisenä keinona ennen katastrofia syöttää minulle pieniä pillereitä. Söin niitä kourakaupalla ennen kuin ne tehosivat. Sain homman pysymään kasassa. Jälkeenpäin olemme freudilaisen psykiatrini kanssa usein nauraneet tuota päätöntä touhuani, varsinkin kun en edes onnistunut mokaamaan hommaa. Hän ei millään voi sitä ymmärtää.
Sen jälkeen tarpeen vaatiessa pienet pillerit ovat olleet avuksi vihanhallinnan uhatessa pettää. Ei se agreesiivisuuteni ole minnekään kadonnut. Tapanilan Erän nyrkkeilytreeneissä jotkut totesivat minun käyvän tilaisuuden koittaessa päälle kuin raivon härän. Osuivat täsmälleen oikeaan, vaikka törmäsivät jo vasempaani. Mutta muuten elämä on vähitellen muuttunut kemiallisen buustin avulla aika tasapaksuksi, etten sanoisi peräti onnelliseksi.
Kaikki eivät koskaan saaneet pieniä mahtipillereitä. He kaikki ovat nyt kuolleet. Mutta mä elän enkä aio ihan äkkiä mennä perästä. Nukkuminenkin sujuu nykyään kuin itsestään. Pitkä yö, parit päikkärit. Aikaisemmin olin kytiksellä postiluukun alla neljältä lehdenjakajan tullessa.
On se mulle itsellenikin outoa etten enää joka asiasta ole käymässä todellisten ja kuviteltujen vihamiesten kimppuun. Katuen muistan iltoja joina joku törmäsi omasta syystään nyrkkiini. Olisivat älynnet pitää varansa. Minun olisi ollut lyötävä heitä päin näköä hellyyden ehdoilla. Mutta nyt tämä menee jo imeläksi.
Olen siis tätä nykyä tyytyväinen kemialliseen lobotomiaani. Pystyn ottaan siisti, mutta tarvittaesa vauhtia löytyy. Viinahommatkin sujuvat paremmin, eikä mitään putkia tule. Näin ollen ihmettelen että mistä saisin draivia ja vihaa tehdä jotakin, vaikka kirjoittaa. Kaikki on pirun hyvin, osaan pitää tilanteen hallinnassa. Repikää siitä, dorkat.
Elisan e-kirjassa Talon mies päähenkilöni varatoimitusjohtaja Englund purki aggressioitaan mm. käymällä hakkaamassa kesken päivän työkkärin tarkastaja Pelkosen. Se tuntui hänestä fucking fantastiselta! Enjoy the ride:
Päätin hoitaa asiat kerralla valmiiksi. Otin taksin ja ajoin Merihakaan demarien slummahtaneeseen ideaaliyhteiskuntaan jossa betonia piisaa. Käskin kyypparin odottaa työkkärin edessä ja marssin sisään. Missä se Pelkonen piileskelee, kysyin tuimasti. Kukaan vastaanoton tyhjäntoimittajavihervasureista ei tiennyt mitään mistään Pelkosesta. Saatana, karjaisin, se perkeleen ylitarkastaja vitunkelmi Pelkonen! Vai onko teillä täällä veronmaksajien kustannuksella niin paljon pimeää porukkaa töissä ettei passaa edes tunnustaa? Tytöt lavasivat tietsikoitaan, lopulta ilmeni kelmin istuvan 11. kerroksessa. Ajoin hissillä ylös, päätin heittää tyypin katuun, sille kävisi samoin kuin kommarihinttariveljelleen Larnalle kävi Hong Kongissa. Eikä tätäkään luuseria kukaan taatusti missään kaipaisi hänen kuolemansa jälkeen. Kävelin käytävää, ikkunoista avautuivat hyvät merinäköalat. Näille puoluekirjalusmuille ei kelpaa kuin Helsingin parhaat merimaisemat, muuten ne eivät suostu työpaikalleen tulemaan, vaan painuvat suoraan kantapöytäänsä ilman mitään työntekemisen näyttelemiseen liittyviä rituaaleja. Ja siinä luki sitten vihdoin ovessa. "Ylitarkastaja Pelkonen". Punainen valo paloi, potkaisin oven sumeilematta auki. Tyyppi hypähti säikähtäneenä ilmaan. Siinä se perkeleen Pelkonen nyt oli ilmielävänä. Yritti salamannopeasti vaihtaa koneensa näkymää, mutta isot tissit, piukka pillu siellä touhusivat jonkun runkkarin kyrvännokassa, ehdin nähdä. Mitä asiaa, yritti urhoollisesti. Turpa kiinni saatanan sika, nyt tuli pataan. Ai te olette se tyyppi joka kiusaa työtekijöitä Talossa, Pelkonen yritti urhoollisesti käydä vastahyökkäykseen... Mitä tuli sanottua? Kiusaan työntekijöitä Talossa? Nyt tuli poju lausuttua isukille ihan väärät sanat, eikä sulle tule mahdollisuutta niitä enää perua. Otin tyyppiä kravatista kiinni ja kiskaisin hänet mahalleen työpöytänsä päälle. Pelko, sitten kauhu, järjetön kauhu pamahtivat palamaan tyypin silmissä. Se tiesi kolkuttelevansa jo helvetin portteja, pelkäsi kuin jotkut teurastetuiksi tulleet viattomat kyläläiset Afrikan vihreillä kunnailla. Mitä ihmettä... tyyppi yritti sopertaa kun pamautin ensimmäisen oikean suoraan päin pärstää. Pelkonen tipahti eka laakista ja alistui kohtaloonsa, eli siihen että tulisi hakatuksi surkeasti kuin ämmä hengiltä työkkärin suojatyöpaikassaan, jossa tiukan paikan tullen ei mitään suojaa kuitenkaan ollut. Sitten annoin mennä ja kaikki sujui kuin itsestään. Pidin vasemmalla kurkusta kiinni ja hakkasin oikella paskat tyypin perseestä. Se tuntui hyvältä, suorastaan fucking fantastisen hyvältä. Soitteleppa nyt minulle tekemistäni työlainsäädäntörikkeistä, kehu niitä toveripiiristä riesakseni lähettäneitä entisiä panopuitasi, ja että minun syytä kun poika poltti päänsä puhki, yllytin Pelkosta makean paskan tuoksun alkaessa lemuta toimistokopissa. Nyrkki puhui kanssani täsmälleen samaa kieltä, eikä Pelkosen säälittävät yritykset suojella itseään olleet muuta kuin säälitttäviä epätoivoisia yrityksiä. Ne olivat niin avuttomia että minun kävi sääli miestä joka antaa ilmaiseksi hakata aivonsa mäsäksi. Perkele, mä tapan sut, usutin itseäni raivolla tyypin kimppuun. Reppana yritti korinansa keskellä huutaa apua. Aika pysähtyi hetkeen jona raskas nyrkki pudottaa raskaan iskun uhrin vesimeloonipäähän. Sisällä aivohyytelö törmäilee betonikuoriin edestakaisin pahaa jälkeä tehden. Hyytelöön tulee koloja, jotka peittyvät nyrkin aiheuttamiin tosiin koloihin, mikään ei enää koskaan palaudu täysin ennalleen. Sitten tuo ihana hetki kuitenkin päättyi, ovi aukaistiin ja sisään alkoi vyöryä sakkia pelastamaan Pelkonen kynsistäni. Tunsin kuinka raskaita pommeja jatkuvalla syötöllä takovaan oikeaan nyrkkiini tartuttiin. Ensimmäinen tarttuja lensi pöydälle nyrkin matkassa, mutta pian oli kimpussani niin saatanasti porukkaa etten enää pystynyt lyömään. Minut revittiin irti Pelkosesta, pala katkenneesta krakasta roikkui vasemmassa kourassani, oikea rystyseni oli yltäpäältä kuin verellä vastamaalattu. Porukka alkoi kuljettaa minua kuin ohjasivat paskalta lemuavasta huoneesta ulos, panivat hissiin, ajattivat alas. Jos jäät henkiin, niin etsin sut välittömästi käsiini. Tiedän missä asut. Lisää tulee takuuvarmasti, menolippu kouraan, perhe kasaan ja helvettiin tästä maasta lopullisesti koko sakki. Se on sun ainoa mahis, ehdin onneksi huutaa ennen kuin hissi lähti alas. Työkkärin turvamiehet kaivoivat käsirautoja ja etälamauttimia esille, mutta heille viitattiin että oli parempi antaa asian olla. He katsoivat kummissaan, mutta ymmärsivät olla puuttumatta korkeantason poliittiseen peliin. Sehän oli joka tapauksessa muuttumassa internetin keksimisen jälkeen yhä härskimmäksi. Kukaan ei enää kuuntele ketään ja kaikki huutavat toistensa päälle. Siitä on enää hissin napin painallus väkivaltaan. Pian olisivat uudet hallitusneuvottelut edessä ja paikat tyhjäntoimittamiseen katkolla. Suoristin italialaista kesäpukuani ja kävelin odottavaan taksiin. Kyyppari katsoi pelokkaana veritahroja puvussani. Vittuako siinä tuijotat, aja takaisin Bulevardiaan, ginipaikkaan. Raskas työ vaati raskaat huvit. Palattuani kantapöytääni kyyppari toi ginimoukkuja entiseen tapaan. Oikeus oli voittanut vielä kerran viime tipassa. Tuntui kuin raskas lasti olisi tipahtanut sydämeltäni.
4/20/2015
Löllöt möhömahaiset Erkot
Antti Blåfieldin kieli on muuttunut pysyvästi ruskeaksi kirjansa "Loistavat Erkot" myötä. Se on luettelomainen historiikki Helsingin sanomien päätoimittajista. Kaikki viime aikojen mitättömimmätkin Reetta Meriläistä ja Janne Virkkusta myöten saavat upean kielipesun Blåfieldiltä.
Otsikko ei siis vastaa tässä kirjassa sisältöä mutta mitäpä pienistä. Kirjastahan käy selville ettei Aatos Erkko koskaan pärjännyt koulussa edes ylioppilaaksi saakka. Itseään kirkkaasti oppineimmille Hesari kosti palkkaamalla tyhjäaivoisia ylioppilaita Sanoman toimittajakoulusta päätoimittajikseen. Yksi oli vissiin loppututkinnon suorittanut ja häntä koko kopla juoni kumoon.
Blåfield ei saa Erkoista mitään otetta. He ovat stereotyyppisesti esitettyjä suurmiehiä omissa norsunluutorneissaan, jonne kukaan Sanoman työntekijöistä ei uskaltanut mennä. Jos Aatos vastaantullessaan joskus vuosikymmenten varrella sanoi päivää, on tämä merkkitapaus täytynyt tarkasti tähän omituiseen opukseen kirjata. Jänishousut ja muut paskahousut Aatos jätti omiin oloihinsa, muutama normaali joka uskalsi puhua normalisti hänelle tuli hyvin juttuun äijän kanssa.
Aatos Erkon erakkoluonteesta johtuen Hesarin toimituksessa syntyi myytti jostakin superihmisestä, joka tarkkaili ja rankaisi ellei koko ajan laulanut oikeita viisuja. Totta kai viestin viejät kuuluivat kuvaan, todellset ja ennen muuta sellaisiksi itsensä huijanneet. Niinpä Aatoksen nimissä pyöri sairaalloinen huhumylly läpi Hesarin kulta-aikojen.
Eikä Blåfield edes kerro miksi Aatos ja hänen isänsä olivat sairaalloisen lihavia, möhömahoja maailman mittakaavassa. Aatos hengaili paljon Akatemisessa kirjakaupassa, mutta yhtään mitään hänen luku- yms. harrastuksistaan ei mainita taitoluistelua ja puuveneitä lukuun ottamatta. Miten ihmisestä voi jäädä näin vähän mitään muistoja. Ehkä Aatos tajusi että parempi tulla unohdetuksi istuessaan muka kiinnostuneena kopissaan johtamassa orkesteria.
Loistavista Erkoista emme siis paljon mitään henkilökohtaisempaa saa tietää. Näin olen tämä Blåfieldin teos joutaa roskakoriin turhana ylistyksenä Hesarille nyt kun sen syöksy kohti konkurssia on hyvässä kyydissä.
En voi mitään sille että katson nauttien Hesarin nykyisiä talousvaikeuksia ja levikin syöksyä. Joskus parikymmentä vuotta sitten sen toimittajat kuvittelivat ja ilmaisivat olevansa Jumalasta suraavia. Nyt koko porukka on potentiaalisia tulevia työttömyyskortistolaisia. Mikä on siis tälle sakille ihan oikein. Kulta-aika on ohi, ja Hesarin tyypit pitävät itsestään päivä päivältä vähemmän meteliä.
Itse olen tyyppiesimerkki siitä miten sanomalehdille on käymässä. Olen lukenut Hesaria yli 30 vuotta, mutta muutama vuosi sitten järkeilin säästäväni aamun parhaat hetket perumalla tilauksen. Eikä lehteä missään vaiheesa perumisen jälkeen tullut ikävä, se katosi elämäntavastani tosta vaan.
Pomolla tosin vuosi sitten suksi lipsui ja hän tilasi iPad version Hesarista. Katselin sitä aina silloin tällöin. Totesin parhaat jutut suoraan Economistista pöllityiksi. Muka kerrottiin omin sanoin ettei varkaudesta olisi jäänyt kiinni. Kaikki jotka lukevat Economistia säännöllisesti huomasivat homman nimen.
No nyt pakotin Pomon perumaan taas Hesarin tilauksen, ja tällä kertaa en salli monojen oikenevan tässä suhteessa. Muita lehtiä saa lukea Helmetin e-lehtivalikoimasta mielin määrin. Snomalehtiäkin on tarjolla pari sataa, siihen päälle vielä Economist, New Scientist sun muut.
Aatos Erkosta joku nainen julkaisi vasta pienen kirjasen. Siinä Erkko tunki mahansa itsensä ja pienen auton räppänän ratin väliin. Ajettiin kahville Kotkaan tai Haminaan. Siinä sivussa hän avautui sen verran että nyt hänen kuoltuaan voi niillä joku yrittää tienata ja nosta häntäänsä.
Aatos kertoo olleensa onnellisin sotalapsena Ruotsissa, halunneensa merille, pakotetun Sanoman hommiin, viruneensa elämänsä läpi jotenkuten. Myöhemmällä iällä hän teki pistokokeita todellisuuteen kävelemällä kansan keskuudessa Kalliossa. Lisäksi hän istui niin paljon penkillä väkeä katsomassa Stockkan herkun edessä että vartijat ehdottivat hänelle porttaria kun eivät tienneet kuka superhypertyper siinä persettään päivästä toiseen leventeli.
Aatos Erkko tykkäsi jostakin minulle edelleenkin käsittämättömästä syystä Kymenlaaksosta. Täällä toipumislomapaikassani Kotkassa se näkyy erittäin selvästi; Erkko hommasi Turkuun jo luvatun Suomen merimuseon tänne. Turkulaiset eivät ole tätäkään koskaan antaneet anteeksi, varsinkin kun heillä on vielä pääkaupungin siirto Helsinkiin Turusta käsittelyssä kesken.
Aatoksesta voi oppia, että kannattaa istuskella katsomassa ihmismeren kulkua, ja oikean meren myös. Kaikki katoaa kuitenkin nopeasti ikuisuuteen. Ei missään mitään jälkiä, ei mitään hyötyä tuhansista Viikkosanomissa ja Hesarissa vietetyistä päivistä. Niitä ei ole enää olemassa, Erkko on kuollut, Hesari syöksyssä, eikä millään ole mitään väliä.
Se on Aatos Erkossa kiinnostavaa että hän tunsi heittäneensä elämänsä hukkaan lehtimogulina. No hänellä oli kämpät Nykissä ja Lontoossa, joten hullumminkin olisivat asiat voineet olla. Toisin on muilla maamme kymmenillä tuhansilla konttorirotilla, jotka hukkaavat elämänsä tyhjään paperi- ja palaverimyllyyn. Siitä ei ole kenellekään mitään hyötyä, eikä siitä historiaan jälkiä jää.
Eläkkeelle laskevat päiviä mutta typistynyt ihminen ei enää vanhoilla päivillä unlmistaan huolimatta herää eloon. Katsoo vaan kaivaten laivojen lipuvan horisonttiin. Tajuavat ettei heitä kukaan ole kaivannut matkaan, eikä tule koskaan kaipaamaan. Tyhjyydestä tulivat, sinne katsoivat, pääasia että menivät.
Otsikko ei siis vastaa tässä kirjassa sisältöä mutta mitäpä pienistä. Kirjastahan käy selville ettei Aatos Erkko koskaan pärjännyt koulussa edes ylioppilaaksi saakka. Itseään kirkkaasti oppineimmille Hesari kosti palkkaamalla tyhjäaivoisia ylioppilaita Sanoman toimittajakoulusta päätoimittajikseen. Yksi oli vissiin loppututkinnon suorittanut ja häntä koko kopla juoni kumoon.
Blåfield ei saa Erkoista mitään otetta. He ovat stereotyyppisesti esitettyjä suurmiehiä omissa norsunluutorneissaan, jonne kukaan Sanoman työntekijöistä ei uskaltanut mennä. Jos Aatos vastaantullessaan joskus vuosikymmenten varrella sanoi päivää, on tämä merkkitapaus täytynyt tarkasti tähän omituiseen opukseen kirjata. Jänishousut ja muut paskahousut Aatos jätti omiin oloihinsa, muutama normaali joka uskalsi puhua normalisti hänelle tuli hyvin juttuun äijän kanssa.
Aatos Erkon erakkoluonteesta johtuen Hesarin toimituksessa syntyi myytti jostakin superihmisestä, joka tarkkaili ja rankaisi ellei koko ajan laulanut oikeita viisuja. Totta kai viestin viejät kuuluivat kuvaan, todellset ja ennen muuta sellaisiksi itsensä huijanneet. Niinpä Aatoksen nimissä pyöri sairaalloinen huhumylly läpi Hesarin kulta-aikojen.
Eikä Blåfield edes kerro miksi Aatos ja hänen isänsä olivat sairaalloisen lihavia, möhömahoja maailman mittakaavassa. Aatos hengaili paljon Akatemisessa kirjakaupassa, mutta yhtään mitään hänen luku- yms. harrastuksistaan ei mainita taitoluistelua ja puuveneitä lukuun ottamatta. Miten ihmisestä voi jäädä näin vähän mitään muistoja. Ehkä Aatos tajusi että parempi tulla unohdetuksi istuessaan muka kiinnostuneena kopissaan johtamassa orkesteria.
Loistavista Erkoista emme siis paljon mitään henkilökohtaisempaa saa tietää. Näin olen tämä Blåfieldin teos joutaa roskakoriin turhana ylistyksenä Hesarille nyt kun sen syöksy kohti konkurssia on hyvässä kyydissä.
En voi mitään sille että katson nauttien Hesarin nykyisiä talousvaikeuksia ja levikin syöksyä. Joskus parikymmentä vuotta sitten sen toimittajat kuvittelivat ja ilmaisivat olevansa Jumalasta suraavia. Nyt koko porukka on potentiaalisia tulevia työttömyyskortistolaisia. Mikä on siis tälle sakille ihan oikein. Kulta-aika on ohi, ja Hesarin tyypit pitävät itsestään päivä päivältä vähemmän meteliä.
Itse olen tyyppiesimerkki siitä miten sanomalehdille on käymässä. Olen lukenut Hesaria yli 30 vuotta, mutta muutama vuosi sitten järkeilin säästäväni aamun parhaat hetket perumalla tilauksen. Eikä lehteä missään vaiheesa perumisen jälkeen tullut ikävä, se katosi elämäntavastani tosta vaan.
Pomolla tosin vuosi sitten suksi lipsui ja hän tilasi iPad version Hesarista. Katselin sitä aina silloin tällöin. Totesin parhaat jutut suoraan Economistista pöllityiksi. Muka kerrottiin omin sanoin ettei varkaudesta olisi jäänyt kiinni. Kaikki jotka lukevat Economistia säännöllisesti huomasivat homman nimen.
No nyt pakotin Pomon perumaan taas Hesarin tilauksen, ja tällä kertaa en salli monojen oikenevan tässä suhteessa. Muita lehtiä saa lukea Helmetin e-lehtivalikoimasta mielin määrin. Snomalehtiäkin on tarjolla pari sataa, siihen päälle vielä Economist, New Scientist sun muut.
Aatos Erkosta joku nainen julkaisi vasta pienen kirjasen. Siinä Erkko tunki mahansa itsensä ja pienen auton räppänän ratin väliin. Ajettiin kahville Kotkaan tai Haminaan. Siinä sivussa hän avautui sen verran että nyt hänen kuoltuaan voi niillä joku yrittää tienata ja nosta häntäänsä.
Aatos kertoo olleensa onnellisin sotalapsena Ruotsissa, halunneensa merille, pakotetun Sanoman hommiin, viruneensa elämänsä läpi jotenkuten. Myöhemmällä iällä hän teki pistokokeita todellisuuteen kävelemällä kansan keskuudessa Kalliossa. Lisäksi hän istui niin paljon penkillä väkeä katsomassa Stockkan herkun edessä että vartijat ehdottivat hänelle porttaria kun eivät tienneet kuka superhypertyper siinä persettään päivästä toiseen leventeli.
Aatos Erkko tykkäsi jostakin minulle edelleenkin käsittämättömästä syystä Kymenlaaksosta. Täällä toipumislomapaikassani Kotkassa se näkyy erittäin selvästi; Erkko hommasi Turkuun jo luvatun Suomen merimuseon tänne. Turkulaiset eivät ole tätäkään koskaan antaneet anteeksi, varsinkin kun heillä on vielä pääkaupungin siirto Helsinkiin Turusta käsittelyssä kesken.
Aatoksesta voi oppia, että kannattaa istuskella katsomassa ihmismeren kulkua, ja oikean meren myös. Kaikki katoaa kuitenkin nopeasti ikuisuuteen. Ei missään mitään jälkiä, ei mitään hyötyä tuhansista Viikkosanomissa ja Hesarissa vietetyistä päivistä. Niitä ei ole enää olemassa, Erkko on kuollut, Hesari syöksyssä, eikä millään ole mitään väliä.
Se on Aatos Erkossa kiinnostavaa että hän tunsi heittäneensä elämänsä hukkaan lehtimogulina. No hänellä oli kämpät Nykissä ja Lontoossa, joten hullumminkin olisivat asiat voineet olla. Toisin on muilla maamme kymmenillä tuhansilla konttorirotilla, jotka hukkaavat elämänsä tyhjään paperi- ja palaverimyllyyn. Siitä ei ole kenellekään mitään hyötyä, eikä siitä historiaan jälkiä jää.
Eläkkeelle laskevat päiviä mutta typistynyt ihminen ei enää vanhoilla päivillä unlmistaan huolimatta herää eloon. Katsoo vaan kaivaten laivojen lipuvan horisonttiin. Tajuavat ettei heitä kukaan ole kaivannut matkaan, eikä tule koskaan kaipaamaan. Tyhjyydestä tulivat, sinne katsoivat, pääasia että menivät.
4/16/2015
Suurin herkku on myrkyllistä
Kun tutkimme Kossu-Koskelaisen kanssa Hailuotoa oli tutkimuksen eräs johtopäätös, että suurin herkku on aina myrkyllistä. Tässä tapauksessa se taisi olla hylkeen maksa jonne ympäristömyrkyt olivat tuolloin kertyneet. Sama pätee kaikessa muusakin herkullisessa maailmassa.
Otetaanpa esimerkiksi rööki. Se tappaa tuskallisesti osan pössyttelijöistä. Kuitenkin monet pitävät sitä parhaana ja ainoana ystävänään. Jörn Donnerkin vannoo että suuri osa hänen luovuudestaan on peräisin tupakanpoltosta.
Itse olen aina silloin tällöin poltellut kausittain. Jos tulee stressiä tai trobelii ostan valkoista mallua. Alan vetään sitä kuin vanhasta tottumuksesta. Eroon pääseminen on aina jonkin ajan kuluttua onnistunut suhteellisen helposti koska en tule nikotiinista riippuvaiseksi, vaan se on paremminkin sosiaalista riippuvuutta, tai jotain tai jotain.
Kuitenkin iän myötä tupakasta eroon pääseminen käy kerta kerralta vaikeammaksi. Rööki rauhoittaa ja selkeyttää ajatuksiani. En mä mitään isoja luovuuden vimmoja siitä saa, mutta ymmärrän että ei se siinä suhteessa ainakaan pahasta olisi.
Kuitenkin meillä on tämä terveys- ja raittiusaate joka sisäisesti panee meidät suosiolla luopumaan suurimmista herkuista vapaaehtoisesti. Ihminen kuolee jossakin vaiheessa jotenkin joka tapauksessa, eivätkä vikat vuodet ole mitään riemujuhlaa jos vanhaksi raahustaa. Kusemista ja paskomista se paljon puhuttu lisävanhuus terveyden avulla saatuna yleensä kuitenkin on.
Olen ollut muutamissa vaaleissa hommissa Kustaankartanon vanhainkodissa, enkä näe pitkän elämän tarkoitusta missään eikä kenessäkään sinne päätyneessä liian pitkään eläneessa ihmiskuoressa. Eli röböt kehiin vaan, varsinkin jos tajuaa sen mahdollisesti sairastuttaessa ampua kuulan kalloonsa tai matkustaa viimeisellä junalla Amsterdamiin.
Mutta kun röökin poltto on niin mahtihommaa! Eikä tämä peli ole yksinkertaisesti kieltäymykillä voitettavissa. Mistä kiikastaa kun lopetan aina kun tunnen vasta kunnolla pääseväni vauhtiin? Aikamme sairauksia tämäkin, suuntaan jos toiseen. Pätee muuten kaikkeen mitä teen tai yritän tehdä.
Viina on toinen suuri herkku johon pätee sama kuin kaikkiin herkkuihin. Sitä voi vetää tiettyyn rajaan mutta jos ei osaa olla varuillaan menee liian pitkälle eikä paluuta ole. Aikaisemmin join usein kyllästymiseen tai stressiin. Se puuha vain pahensi asioiden tilaa. Uhkasin pikkujouluissa tappaa pomot, nussia naiset. Mutta siellähän on kaikki sallitua, tai oli. Nykyään pitää näytellä varmuuden vuoksi myös kulissien takana, kyttärit ovat kaikkialla.
Jossakin vaiheessa viinasta alkoi tulla jonkin sortin ongelma. Erityisesti lukuisilla ulkomanreissuillani sen kanssa tuli läträttyä. Sitten oltiinkin erinäisten vammojen seurauksena lasaretissa ja krapulassa pikkupirut ajoivat takaa. Minulla kesti kauan, ehkä liian kauan ennen kuin tajusin, että viinahommat on syytä eliminoida ulkomailla alkuunsa. Paskiaisille ei tässä kaupungissa anneta edes mahdollisuutta.
Antabus huuleen yölennolla Aasiaan, eikä viinahommia tarvinnut miettiä. Ekoina päivinä homma kun lähti helpoiten käsistä. Nyt en enää tarvitse edes antabusta ja voin vetää bissee ilman pelkoa ratkeamisesta sekoilemaan viikkokausiksi. Lopputulema olisi kuitenkin ankara vitutus hukkaan heitetyistä päivistä tropiikin palmujen alla.
Mutta monet tutuistani eivät koskaan ehtineet oppia tätä. He lepäävät Malmilla ja Honkanummella. Jotenkin viinaan kuolleet ovat olleet pitkään kirottuja vammansa kanssa. Taistelleet kaikin voimin putoamista vastaan, mutta voimat eivät ole riittäneet. Ei se koskaan yllätyksenä tule kun juoppo kuolee, asia on ollut odotettavissa ja sen kestäminen ihmetyksen aiheena.
Sen sijaan huumeisiin voi kuolla vahingossa. Muutama tuttu on juhlinut synttäreitään sen verran rajusti etä ovat olleet laakista vainaa. En uskaltaisi ostaa huumeita kadunkulmasta, ei voi tietää mitä skeidaa saa. Muuntohuumeista menee helposti henki tai ainakin tulee sokeaksi.
Jossain vaiheessa elämääni suhtauduin romanttisen uteliaasti huumehommiin. Luin näitä alan äijiä ja kuvittelin heidän löytäneen todellisuudesta jotakin enemmän. Paskat ne mitään löytäneet. Luulivat olevansa muita viisaampia, muut katsoivat heidän touhujaan säälien.
Joskus kun jotain kokeilin tottumuksen puutteesta kokemus oli lähinnä kaootinen. Jos ei kokaiini alkanut heti tehota, nappasin toisen annoksen ja olin siivet selässä makaamassa ties missä loungessa. Kannabistuotteet ovat tässä suhteessa parempia. Niistä saa kunnon vibat mutta ei ala sekoileen viinan juonnin tavoin. Jos Suomessa myytäisiin maria laillisesti vetäisin sitä ennemmin kuin viinaa, vaikka Frapin konjakki onkin salainen paheeni hillitysti nautittuna.
Mutta jokin meitä monia pidättelee tässä mormaalin keskinkertaisuuden pakkopaidassa. Ehkä mä tajuan että rajan toiselta puolen ei todellakaan ole paluuta. Eikä siellä toisella puolen ole edes kivaa. Monta kertaa kirjoist luettua, leffoista nähtyä. Mennään näin ollen tätänykyä tässä moodissa luomuna.
Täällä Kotkassa toipumislomalla leukaleikkauksesta ja kauhkokuumeesta olen vähitellen alkanut löytää tavallisuudessa taivaan. Kuljen joka aamu paria kolmea vaihtoehtoista reittiä koiran kanssa. Merenrannassa, keskikaupungilla, puistoissa. Luen kirjoja vaikka stadin sykkeessä ne jotenkin ottivatkin pattiin. Kotkassa ei olla yhtä kultuurin kipeitä kuin stadissa; hyviä must lukukirjoja löytyy kirjastosta koko ajan. Enkä ole vieläkään päässyt eroon harratuksestani kerätä kierrätyslaatikoista sinne hyljättyjä joskus kovana kamana pidettyjä kirjan poloja. Stadissa törmäsin tässä harrastuksessa varastoinnin ongelmiin, sama alkaa häänmöttämään myös täällä.
En kaipaa stadista mitään, olinhan siellä vasta 4 päivää. Täällä toimivat sähköiset vempaimet ja posti tuo kamaa verkkokaupoista. Lisäksi liityin Tidaliin, suoratoistopalveluun hifitason äänellä. Kustantaa 20 euroo kuussa, mutta sen maksan mielelläni jotta saan kuulla pakattuun mp3 musaan verrattuna musan ylä- ja alaosat sekä sen syvyysulottuvuudet. Näissä hommissa pitää tosin olla hyvät kuulokkeet, alle satasen vempaimet eivät riitä. Lisäksi kaiuttimien on kyettävä toistamaan musa puhtaasti. No ostin tänne kalliimman puoleiset bluetoothit. Ongelma on että ne tahtovat paukkua liian lujaa. Kaikki kun eivät tykkää Hypnotic Brass Ensemblestä nonstoppina.
Olin stadissa vikaa kertaa elämässäni vaalihommissa, poliittinen järjestelmä kaikissa muodoissaan oksettaa, en halua olla siinä millään muotoa mukana. Enkä tietenkään edes äänestänyt ketään. Ihan sama kuka tulee valituksi tai ei tule. Veromätkyt tuli taas, eikä tämäkään asiantila ole korjaantunut olipa vallassa sossut tai porvarit. Onneksi saan ilmaiseksi Economistin iPad version viikottain Helsingin kaupunginkirjastosta ja e-kirjoja. Luen myös Rolling Stonea, New Scientistiä ja Philosophy Now´ta, jonka uusimmassa numerossa jättijuttu mielestäni raskaasti yliarvostetusta Michel Foucaultista. Ja kaiken tarjoaa ilmaiseksi tai verojen vastineeksi helsinkiläiset iloiset veronmaksajat.
Suurista herkuista jäivät lääkkeet väliin. Minulle ne kaikki sopivat hyvin, en mene niistä sekaisin. Tänäänkin otin alaleuan leikkaushaavaan pahamaineista Tramalia. Kun hain sitä apteekista farmaseutti katosi epäuskoisena omastakannasta e-reseptiluetteloani, joka pitää sisällään lähes kaikki kovimmat kipulääkkeet. En ole noutanut niistä kuin osan ja tämä luultavasti lisäsi farmaseutin epäluuloa. Mutta ei hän mulle mitään asiasta, lääkärithän ne sekaisin ovat kun kirjoittavat kilpaa kovimpia mahdollisia mömmöjä vaivautumatta tarkistamaan mitä muut ovat jo ehtineet määrätä. Reseptit ovat voimassa vuoden joten pitää popsia aika kyytiä jos kaikki aion syödä.
Mutta tämä myrkyllinen herkku ei minua houkuta teoriassa eikä käytännössä. Vaikka en mä niin hullu ole että kun kipu leuassa yltyy, että jätän ottamat sopivan kovan napin. Ensi viikolla pitäisi taas käydä Töölön sairaalassa mutta katsotaan jaksanko nyt stadiin lähteä. Olivat meinaan ne vaalihommat sen verran ankea kokemus, ja kaikki menee lopulta kuitenkin veromätkyihin. Onneksi Töölössä on mukavia kapakoita joissa iltaisin dr. Muzan kaa hengailtiin.
Onhan tuo tullut sanottua jo Pillerirannikossakin, mutta maailmassa on kaikkea liikaa. Ehkä todellakin olisi aika alkaa polttamaan jälleen, enkä nyt tarkoita valkoista mallua vaan maailmansodan tapaisia suursiivouksia lähinnä. Toisen maailmansodan jälkeinen pitkä kasvun kausi alkaa olla lopuillaan, joten jos ei haluta huomisen oleva tämä päivä uudelleen loputtomiin, on kasvu potkaistava käyntiin raivaamalla sille tilaa.
Nyt luultvasti se mielisairas Tampereen yliopistossa epäonnistunut opiskelija jälleen kantelee minusta oikeuteen. Siinäpä kannelkoon, hulluille en tapaa vastata millään muotoa, enkä käräjäoikeudelle vaikka olenkin siellä aikani pyörinyt joukon jatkeen lautamieshommissa. Persnettopuuhaa ja ankean huono tasoista oikeudenkäyttöä. So long boys, you can take my place.
Mä lähden Japaniin ja syksyllä Bostoniin kunhan nää leikkausvammat saadaan suht koht hoidettua. Leikkauskipuihin tarkoitetu Tramal ei yhtään vähennä kipua. Joko mulla on siihen kova toleranssi tai sitten tosi kovat kivut. Annas kattoo.
Hypnotic Brass Ensemble pistää groovii stuffii tuleen Tidalista, kuka luuseri enää käyttää Spotifyta? Kirjastossa täällä Kotkan keskustassa olen säälien katsonut viime viikot uutuushyllyä. Hesarissa ylistetyt kotomaiset huippuhyvät pläjäykset eivät kelpaa edes uunituoreina täällä kaakossa kenellekään. Jääköön nyt nimet mainitsematta, mutta ilman apurahoja meillä olisi paljon enemmän tarjolijoita ja taksikuskeja, joita on tosin nytkin jo liikaa. Joskus tuntuu että etelän taidejupit skrivaavat apurahojen toivossa näitä mahtipläjäyksiä toisilleen.
Ja puhelinmyyjiä nollasopimuksilla olisi myös enemmän ilman maailman parasta apurahasysteemiä. Yx ilmeisen henkisesti epävakaa tyyppi poltti päreensä kun totesin yleisesti tunnetun totuuden: Kaikki puhelinmyyjät pitäisi tappaa, ei menisi ainakaan viattomia. On lähettänyt viestini Iltasanomiin, kuvittelee ääliö niiden tarttuvan juttuun joka on jo aikoja ollut kaikkien tiedossa.
Vain elämässään epäonnistuneet päätyvät puhelinmmyjiksi. Sitten käytetään kaikki vippaskonstit että saadaan myytyä rojua vanhuksille ja muille jotka eivät osaa pitää puoliaan. Muudankin sukulainen tilasi muistisairaana parissa viikossa puhelinmyyjiltä 2000 eurolla aikakausilehtiä, vaikka hänellä oli suoramarkkinointikielto. Umpikierot puhelinmyyjät, jotka siis kaikki pitäisi yleisen edun vuoksi tappaa, hoksasivat vanhuksen lankapuhelimen jota kielto ei koske. Sitten soiteltiinkin päivä- ja iltakaudet ja myytiin tiedottomalle vanhuksella vuosien kestotilauksia urakalla. Miten nämä Avun, Seuran, Avotakan yms. omistajat ja toimittajat kehtaavat olla osa tällaista sairaiden huijaamista? Missään ei ole moraalia, ei niin missään. Ei minussakaan...
Pahin tosin on Valitut Palat joka lähettää "melkeinmillinoletvoittanut" kuponkeja jatkuvalla syötöllä. Tarkoitus on höynäyttää hönöt tilamaan jotakin tarpeetonta. Jonkin sortin lakiopas taisi viimeksi olla tarjolla näillä kaikkia moraalin lakeja rikkovilla.
Mutta virallisesti mä en tosiaankaan lausu mistään mitää, kenellekkään mistään mitään. Mulla on töpseli irti maailmankaikkeuteen. Turha yrittää morsettaa.
Tuli mieleen sellainen ajatus jokin aikaa siten, että jos edes kerran elämässä yrittäisi kirjoittaa omista meinigeistä rehellisesti, tavallisuuden tooraa vähin maustein. Ei siitä mitään hyötyä tai iloa ole mutta mua kiinnostaa edelleenkin, että löytyykö mitään kun pintakuona on kaalistani pyyhitty pois. Hain tänään kirjastosta lainaan suomeksi tulleen Alisteir Crowleyn elämäkerran. On se englanniksi mulla e-kirjana Scribdissä mutta lukasen sen nyt suomeksi. Economistin luen englanniksi viikottain kannesta kanten, tietoviihteen suomeksi, vaikka en iedä miksi. Ja kontrastit tekstien välillä jyrkät, nämä maailmat eivät tiedä toistensa olemassa olosta.
Eli tässä vastineeni elämälle maailmankaikkeudessa: Vetäkää käteen. Varsinkin kun tänään tuli tieto että satojen miljoonien tähtien galaksista ei ole löytynyt mitään elämänmerkkejä. Siellä on kylmää ja pilkkopimeää. Ei käy kateeksi. No lainasin mä jonkun härmäläisen kirjoittaman kirjan siitä löytyykö elämää maailmankaikkeudesta vaikka vitut sieltä mitään löytyy. Onhan se jo loputtomiin nähty enkä mä jaksa ainakaan enää turhaan odotella mitään viestiä jota ei koskaan tule.
Teoriat alkuräjähdyksestä alkavat vähitellen vuotaa kuin seula. Ainetta syntyy eri puolilla tyhjyyttä koko ajan, eikä se välttämättä käyttäydy kuten meille on pukinpartaisten tähtitieteen proffien suulla valehdeltu. Mutta se on aivan liian suuri juttu ihmiskunnalle, paras kun keskitytään keskinäisiin konflikteihin, kyynärpäätaktiikkaan, näyttelemään luottamuksen arvoista ja miten tämä kehmo inhimillinen komedia meneekin. 200 tonttua paskoo Sibelius Akatemian viemäreitä ja yrittää taklata kaikin keinoin lähimmäisensä ikkunasta ulos myös seuraavat 4 vuotta.
4/03/2015
Viemäreissä asuu väkeä
Viemäreissä asuu väkeä. Diilaavat kolmiolääkkeitä ja penisilliiniä. Liikkuvat pitkin metrotunneleita, valmiita ja kesken jääneitä. Mustat miehet, mustat naiset, väki joka ei tykkää jos heistä levitetään juoruja.
Näin tämä joka tapauksessa meni. Ajoin dubbledeckerillä uutta moottoritietä Kotkasta stadiin. Kävelin Kampin terminaalista Kasarmikadulle Kirranille labratesteihin. Sen jälkeen tapasin dr. Muzan steissin vieressä Vltavassa. Otettiin jotakin juomaa. Siten ajetiin ylös Kallioon Sivukirjastoon. Otettiin lisää juomaa. Joku toi tai haki jonkin paketin, kirjeen, lapun yms. Menimme Flemarille Cellaan syömään jotkin leikkeet, juomaan putelin, pari punkkua. Väkeä oli arkipäivästä huolimatta syömässä, lähinnä vanhemmasta päästä.
Roskapankin luona tuli vastaan toinen sattuman soittoa. Vai oliko sittenkään? Menimme sisään, kaaduimme kiduksiimme juomat. Joku sai, joku luovutti. Ajoimme taksilla Taka-Töölöön Laiskaan Karhuun. Meno alkoi mennä laiskaksi, juoma tai muutama. Seuraavana Papa´s Runeberginkadulla. Sitten kukaan ei enää jaksanut roikkua perässämme. Kävin vetäisemässä kunnon 9 tunnin yöunet dr.Muzan kämpillä.
Aamulla taksilla ysiksi Kirranille. Leuka edelleen oudon turvoksissa, mutta tulehdusarvot alle 3 ja leukosyytit 7.2. Kovaa leukapattia kirurgi neuvoi hieromaan, vaikka voipi olla ettei se ihan maaliin saakka tässä keississä riitä. Mutta suunta on suurinpiirtein oikea.
Oli taas aamu kaupungin, otin tasoittavaa Mr. Pickwickissä Kaivokadulla. Aamun ensimmäiset raiteiltaan suistuneet ottamassa ohralientä, takomassa peliautommaatteja, menossa laivoille, lukemassa uutta Aku Ankkaa. Jatkoin Kaisaniemenkadulle, jossa kama vaihtoi jo tottuneesti omistajaa. Sitä on kerta kerran jälkeen enemmän. Eikö tästä pitänyt tulla digitaalinen maailma? Setelit ja paperit painavat paljon kannattaisi jonkun dekkaristin sentata opukseensa.
Ajoin taksilla kaupungin laidalle, jossa pelin menettäneet pitävät sadetta. Vaihdoimme kuulumiset ja kassit. Ajoin samalla taksilla takaisin Rautatientorille. Menin asemahallin Minuuttibaariin kun dr. Muza ilmoitti olevansa Kampin keskuksen Pub Ikkunassa. Menin siis sinne. Otimme parit, jatkoimme menneisyytemme remumestaan Wanhaan Kettuun. Siellä oli edelleenkin alan väkeä. Jouduin kuitenkin lähtemään kolmen doubledeckerillä takaisin Kotkaan, tähän tulevaan pohjois-Euroopan Las Vegasiin.
Olin matkaillut kovasti, joten lepäilin pari päivää, kuskasin koiraa, ihmettelimme leuan kovaa lankkupaisetta. Onneksi ensi viikolla joudun jälleen menenmään stadiin tapaamaan alakerran viemäreissä touhuavaa bisnesväkeä. Ei siinä mitään poikkean Töölön sairaalassa, siellä on 24/7 leukakirurgi päivystämässä.
Aika on kylvää, aika on niittää. Olen perunut Netflixin, Deezerin, Radio Helsingin Ystäväklubin jäsenyyden. Näyttävät paskoja rainoja, soittavat samaa kuin Spottis, eivät maksa työntekijöilleen edes kunnon nälkäpalkkaa. Näin elämä etenee. Joskus taas kylvän ja liityn näihin kaikkiin uudestaan.
Ei se minun vika ole että elämä tässä pienessä kaupungissa meren rannalla on liian helppoa. Mutta 220 kilsan päässä on Pietari ja Leningradin alueen 10 miljoonaa asukasta. Tulevat turskat kunhan Vegas Kotka saadaan pystyyn ties kenen, ties mitä kautta kiertäneillä fyrkillä. Luen Pietarin piirityksstä toisessa maailmansodassa kertovaa kirjaa. Kovasti kuoltiin, kärsittiin vilua ja nälkää.Olemme tätä nykyä lähellä maailman historian tappotantereita, vaikka Santana soittaakin Caravanseraita bluetoothissa.
Näin tämä joka tapauksessa meni. Ajoin dubbledeckerillä uutta moottoritietä Kotkasta stadiin. Kävelin Kampin terminaalista Kasarmikadulle Kirranille labratesteihin. Sen jälkeen tapasin dr. Muzan steissin vieressä Vltavassa. Otettiin jotakin juomaa. Siten ajetiin ylös Kallioon Sivukirjastoon. Otettiin lisää juomaa. Joku toi tai haki jonkin paketin, kirjeen, lapun yms. Menimme Flemarille Cellaan syömään jotkin leikkeet, juomaan putelin, pari punkkua. Väkeä oli arkipäivästä huolimatta syömässä, lähinnä vanhemmasta päästä.
Roskapankin luona tuli vastaan toinen sattuman soittoa. Vai oliko sittenkään? Menimme sisään, kaaduimme kiduksiimme juomat. Joku sai, joku luovutti. Ajoimme taksilla Taka-Töölöön Laiskaan Karhuun. Meno alkoi mennä laiskaksi, juoma tai muutama. Seuraavana Papa´s Runeberginkadulla. Sitten kukaan ei enää jaksanut roikkua perässämme. Kävin vetäisemässä kunnon 9 tunnin yöunet dr.Muzan kämpillä.
Aamulla taksilla ysiksi Kirranille. Leuka edelleen oudon turvoksissa, mutta tulehdusarvot alle 3 ja leukosyytit 7.2. Kovaa leukapattia kirurgi neuvoi hieromaan, vaikka voipi olla ettei se ihan maaliin saakka tässä keississä riitä. Mutta suunta on suurinpiirtein oikea.
Oli taas aamu kaupungin, otin tasoittavaa Mr. Pickwickissä Kaivokadulla. Aamun ensimmäiset raiteiltaan suistuneet ottamassa ohralientä, takomassa peliautommaatteja, menossa laivoille, lukemassa uutta Aku Ankkaa. Jatkoin Kaisaniemenkadulle, jossa kama vaihtoi jo tottuneesti omistajaa. Sitä on kerta kerran jälkeen enemmän. Eikö tästä pitänyt tulla digitaalinen maailma? Setelit ja paperit painavat paljon kannattaisi jonkun dekkaristin sentata opukseensa.
Ajoin taksilla kaupungin laidalle, jossa pelin menettäneet pitävät sadetta. Vaihdoimme kuulumiset ja kassit. Ajoin samalla taksilla takaisin Rautatientorille. Menin asemahallin Minuuttibaariin kun dr. Muza ilmoitti olevansa Kampin keskuksen Pub Ikkunassa. Menin siis sinne. Otimme parit, jatkoimme menneisyytemme remumestaan Wanhaan Kettuun. Siellä oli edelleenkin alan väkeä. Jouduin kuitenkin lähtemään kolmen doubledeckerillä takaisin Kotkaan, tähän tulevaan pohjois-Euroopan Las Vegasiin.
Olin matkaillut kovasti, joten lepäilin pari päivää, kuskasin koiraa, ihmettelimme leuan kovaa lankkupaisetta. Onneksi ensi viikolla joudun jälleen menenmään stadiin tapaamaan alakerran viemäreissä touhuavaa bisnesväkeä. Ei siinä mitään poikkean Töölön sairaalassa, siellä on 24/7 leukakirurgi päivystämässä.
Aika on kylvää, aika on niittää. Olen perunut Netflixin, Deezerin, Radio Helsingin Ystäväklubin jäsenyyden. Näyttävät paskoja rainoja, soittavat samaa kuin Spottis, eivät maksa työntekijöilleen edes kunnon nälkäpalkkaa. Näin elämä etenee. Joskus taas kylvän ja liityn näihin kaikkiin uudestaan.
Ei se minun vika ole että elämä tässä pienessä kaupungissa meren rannalla on liian helppoa. Mutta 220 kilsan päässä on Pietari ja Leningradin alueen 10 miljoonaa asukasta. Tulevat turskat kunhan Vegas Kotka saadaan pystyyn ties kenen, ties mitä kautta kiertäneillä fyrkillä. Luen Pietarin piirityksstä toisessa maailmansodassa kertovaa kirjaa. Kovasti kuoltiin, kärsittiin vilua ja nälkää.Olemme tätä nykyä lähellä maailman historian tappotantereita, vaikka Santana soittaakin Caravanseraita bluetoothissa.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
