Travel Stories From Hell 1: Hong Kong Secret Police

Minusta tuntui Hong Kongissa tuona sateisena päivänä, että jokaisen ihmisen perässä kulkee oma suojelusenkeli tai salaisen poliisin nuuskija. Tiesin kulkuani suojattavan Kowloonin katumarkkinoilla. Tiesin jonkun kulkevan perässäni vaikka en edes katsonut taakseni. Kun pysähdyin, siellä seisoi aina sama kinkki tuuliskangaspuserossa säikähtäneen näköisenä pelätessään paljastaneensa koko salaisen operaation. Nyökkäsin hänelle merkin, mutta silloin hän havahtui ja lähti nopeasti kävelemään pois.

Kun jatkoin kulkuani lähti hän eri hahmossa seuraamaan minua. Menin risteyksen tupakkapaikalle. Puhuin naiselle jolla oli yhtä pitkät ja kauniit hiukset kuin Yoko Onolla. Hän ei osannut kuin kiinaa. Sivukujalta tuli röökille kaljuuntuva mies. Hän kyseli mistä olen. Kerroin tulevani 10 tunnin yölennon takaa. Mies käänsi sanani kaunishiuksiselle naiselle. Mies halusi antaa minulle sytkärinsä vastusteluistani huolimatta. Kieltäydyin mutta hän pani sen lähtiessään kouraani. Panin sytkärin taskuun, olin juonessa mukana. Iskin miehelle silmää.

Harhailin Kowloonin katuja hyvänolon tunteen puristaessa rintaani kuin ei koskaan ennen, eikä sen jälkeen. Menetin kulkiessani ajantajuni. Liikennevaloissa näin saman pitkätukkaisen kiinalaisnaisen uudestaan. Hänen seurassaan oli nuorempi nainen. Arvelin tämän olevan hänen tyttärensä. Naiset hymyilivät minulle ystävällisesti lähtiessään väkijoukon mukana ylittämään katua. Seurasin heitä, mutta sitten heidän täytyi kääntyä pimeälle sivukujalle. Naiset hyvästelivät minut kuin vanhan ystävän tai rakastetun.

Jatkoin epämääräisen ajan kulkuani. Menin Avenue of Starsille katsomaan Hong Kongin pilvenpiirtäjäsiluettia Islandin puolella. Sitten havahduin ja käännyin katsomaan taakseni. Mies tummansinisessä pusakassa pysähtyi välittömästi nähtyään minun huomanneen hänet.

Päätin kokeeksi eksyttää seuraajani. Pujahdin kujalle piiloon ja odotin miehen kulkevan ohitseni. Lähdin puolestani seuraamaan häntä. Mies tajusi osien vaihtuneen ja pujahti piiloon elektroniikkakauppaan. Jatkoin kulkuani Kowloonin läpi. Pian oli uusi mies perässäni. Tein hänelle saman tempun. Harhauttelin tyypin toisensa perään seuraajasta seuratuksi kävellessäni ripeästi Kowloonin katuja. Juoneen kuului, että aina kun seuraamani mies pujahti karkuun, lähti jalkakäytävän reunalta uusi mies perääni. Kiersin liikennevaloissa hänen taakseen. Kuvio toistui toistumistaan.
Ratkaisin lopulta pattitilanteen pujahtamalla metroon. Kulkiessani Hong Kongin maanalaisen loputtomia käytäviä oli mies jälleen perässäni. Laiturilla oli vuorostaan uusi mies odottamassa. Ajoin metrolla Kowloonista Centraliin keskusasemalle, jossa vaihdoin hotellin suuntaan menevään junaan. Viimeisellä asemallakin näin tummaan pukuun pukeutuneen kiinalaisen odottamassa. Kävelin tyhjällä laiturilla häntä kohti päättäneenä selvittää asian. Mies lähti kävelemään laiturin vastakkaiseen suuntaan. Otin ulkomuistista 237 askelta, nostin katseeni ja näin edessäni seisoneen tummiin pukeutuneen salaisen poliisin agentin. Hän ei vastannut nyökkäykseeni. Pysähdyin ja astuin kokeeksi muutamana askeleen taaksepäin laiturilla. Tummapukuinen kiinalainen teki samoin.

Laiturille ilmestyi yhä enemmän ihmisiä. Piilouduin väkijoukkoon. Junan tullessa painoin pääni ja syöksyin salamannopeasti vaunuun. En kuitenkaan epäillyt hetkeäkään etteikö vaunussakin olisi ollut samaa porukkaa. Jäin asemalla ja ryntäsin taksiin jolla ajoin loppumatkan Island Pacific hotelliin.
Noustessani rullaportaita hotellin aulaan näin pojan katsovan minua ravintolassa maleksineen seminaarisakin keskeltä. Panin etusormen suuni eteen. Poika kohotti oikeaan suupieltään. Ymmärsi minun olleen salaisissa puuhissa joista täytyi vaieta.
Painuin hissillä huoneeseeni 26. kerrokseen.

Avasin lasiseinän peittävän verhon ja katsoin Hong Kongin sataman tihkuiseen sumuun. Hong Kong ja San Francisco sijaitsevat molemmat lahden suussa ainaisten sateiden ja säiden lentäessä nopeasti niiden yli. Pika-alukset kiisivät kohti Macaota, sieltä takaisin. Risteilyalus oli satamassa redillä. Alhaalla moottoriteiden mosaiikissa Lontoon doubledeckkerit veivät ihmisiä paikkoihin, toivat niistä pois. Tiesin olleeni hetken onnellinen paetessani kaikella viekkaudellani varjostajiani. Eikä tuo hetki tulisi enää välttämättä elämässäni toistumaan. Samat vanhat latteudet, samat typistyneet ihmiset; siinä tulevaisuuden kuvaa kerrakseen.

Pöxymäen koirapuistot: Me, Myself and Boss in the Beginning in June 2003

Pöxymäen koirapuistot: Me, Myself and Boss in the Beginning in June 2003: Aina eivät asiat ole olleet mallillaan. Tässä rakkaan Pomoni kuvaus vaiherikkaan suhteemme absoluuttisista alkuajoista, jotka viittasivat pi...

My Week by Google Translator

Initial Weekly seating drug stories in the District Court. Four respondents, all except one were absolute judgments. I have sat in these so much that the story seemed to sitting, sitting boring work. As a result of sitting pohkeisiini cramps returned. However, yesterday I went to the gym, led by a two-hour workout. Today I go back boxing Mosa Sports Hall. Same thing in front on Sunday. Output is now exactly a month. Hong Kong, Bangkok and other top locations: here we come!

Pöxymäen koirapuistot: Amsterdam in 1993

Pöxymäen koirapuistot: Amsterdam in 1993: Tätäkään tekstiä ei Sammakon Lahtinen uskonut todeksi, eikä paljon muitakaan, koska Turussa ei ilmeisesti tapahdu yhtään mitään, ei niin mit...

Pöxymäen koirapuistot: Going to the Go-Go

Pöxymäen koirapuistot: Going to the Go-Go: koska en saa selkäpatin vuoksi nostella puntteja vedin salilla hirmuiset aerobiset treenit; 80 min. soutua täydellä vastuksella ja cross tra...

Black Hole List

Musta lista

Itäkeskuksen ravintolamaailman miesten vessa on läntisen Euroopan saastaaisin. Toisena tulee Helsingin rautatieaseman yleinen vessa, joka kuvastaa karmaisevalla tavalla hyvinvointivaltion surkeaa jamaa.

Helsingin koirapuisto-osaston johti tulisi vaihtaa. On vaan vedettty piikkilanka-aidat alueen ympärille ilman mitään kunnollista suunnittelua. Ei valoja, ei vesipistettä, ei kunnon istumapaikkoja, ei salaojitusta; kahlataan märkänä vuodenaikana polvia myöten kurassa.

Suomen sosiaalitutkijat; istuvat kirjastossa lukemassa tekstejä, joista julkaisevat tekstejä, joista seuraavar taas julkaisevat tekstejä... Hong Kongin yliopiston antropologian proffa teki muistaakseni 5 vuotta kenttätutkimusta upeaa kirjaansa ”Chunking Mansions – A Ghetto at the Centre of the World”. Miksi kukaan ei Suomessa enää osaa tai jaksa pistää itseään vuosiksi peliin? Onhan meillä ollut maailmanluokan kenttätutkijoita tyyliin G.A. Wallin, Edward Westermarck, Rafael Karsten... Koko sosiaaalitutkijalössi siis mustalle listalle!

TeleFinland, vapisevaa UrhoTV:n kuvanlaatu, Fiat lippalakeissa koppiauton romua ajavat tomppelit, nyrkkeilytreeneissä kesken kaatuvat, ihmiset jotka antavat kehonsaa ja mielensä rappeutua panematta elukan tavoin vastaan, kansainväliset hotellivälitysketjut jotka lisäävät verot vasta jälkikäteen nettiostoon, Niklas Herlin jonka mielestä sähly on paska peli, tyypit jotka tulevat soutamaan salin laitteella kilpaa ja poistuvat hoiperrellen tajaumatta tappiotaan, vasen olkapää joka meni mäsäksi a) kaatuessani hotellihuoneessa Bangkokissa vuonna 2000 ja b) pudottuani portaat pää edellä alas Helsingin Alpilassa vuonna 2003, mopopojat jotka ovat päristäneet alapuolen laaksossa syysöisin yhtä soittoa vuodesta 1972, Helsingin slummahtanut designviikko ja siihen liittyvät täystörpöt veronmaksajien rahojen pummaajat, aika; se saatana ei veny elämässsäni ollenkaan samaan tapaan kuin Einstein esitti suppeassa suhteellisuusteoriassaan, lähikapakat jotka saavat urheilevat hyvätkin ihmiset juomaan kaljan paskaa, Filippiinien Manila jossa voi joutua lunnaiden toivosssa kidnapatuksi keskellä päivää, lintuflunssa ja denguekuume jotka uhkaavat viatonta matkaajaa Vietnamin tapaisissa mestoissa...

Eniten minua kuitenkin vituttaa tällä hetkellä se, että elämässsäni ei mikään vituta. Paha laatia näitä tuikitarpeellisia mustia listoja kun asiat ovat reilassa. Illalla menen Tapanilan Erän nyrkkeilytreeneihin, olkapää on parantunut pienestä leikkauksesta, ajan sinne fillarilla 4.2. kilometriä Reittioppaan mukaan. En jätä mitään sattuman varaan; palatesssani aion pitää silmät auki ajaessani ylä- tai ala-Malmin torin läpi.

Pöxymäen koirapuistot: Harmaalla planeetalla

Pöxymäen koirapuistot: Harmaalla planeetalla: Harmaalla Planeetalla Jo illalla hänestä oli tuntunut erilaiselta kuin tavallisesti. Hän oli yrittänyt tehdä vähän kaikkea, katsoa televis...

Saksalaisavaus: "Suomi, Hollanti, Itävalta ja Saksa ulos eurosta" | Kauppalehti.fi

Saksalaisavaus: "Suomi, Hollanti, Itävalta ja Saksa ulos eurosta" | Kauppalehti.fi

Suicide Is Painless...

... it brings so many changes. Game of life is hard to take, gonna lose it anyway.

Katoaminen maan päältä elävänä jäljettömiin ikiajoiksi. Nostaa käteiset, myydä omaisuus. Lentää monimutkaisten operaatioiden seurauksena johokin Kalkutan tapaiseen mestaan tai muualle Intiaan. Arvioni mukaan yli miljardin asukkaan Intiassa on parhaimmat mahikset kadota väkijoukkoon jälkiä mahdollisille jälkeäjille jättämättä.

Sinne ne katosivat after the show "Pillerirannikon" Apila ja "Yksinkertaisten ihmisten" varatoimari Englund. Englundin asunto on tyhjillään Ogelissa, Apilan kamat on kuskattu häädön jälkeen kaatopaikalle. Sinne taisivat kadota hänen vuosikymmenten aikan tekemänsä muistiinpanotkin. Kukaan ei välitä tippaakaan. Ritchey Edwards ja Arthur Rimbaud tuhosivat myös paprunsa ennen katoamistaan.

Mikä on se voima joka saa ihmisen katkaisemaan ilman vihjettä välit menneisyyteen? Kai se on jokin mielisairauden tapainen tila, jossa uskottelee kaiken hyvän olevan edessä kun hävittää kaiken tämän paskan jälkiä jättämättä taakseen. tai sitten yksinkertaisesti halu kadota jäljettömiin, mahdollisia syitä on miljardeja.

Elin itse lähes koko 90-luvun samanlaisessa lähdön pakkomielteessä. Kun asiat lopulta menivät vituroilleen pakomatkani entisestä ei lopulta edennyt kuin Helsingin Alppilaan, vaikka pitkät ajat hortoilin rajatilassa ympäri Intiaa. Intia ja sinne katoaminen oli minulle pakkomielle. Vielä tällä vuosituhannellakin podin pitkään lähdön pakkomiellettä. Tällä kertaa matkani suntautui Thaimaahan ja muualle Kaakkois-Aasiaan.

Mutta nyt tuntuu jotenkin asiat seestyneen, enkä tunne kuntosalin ohella pakkomiellettä lähteä yhtään minnekään. En edes pakoa viinan ja aineiden turruttavaan turvaan. Elämäni voi ilmaista lauseella: Hän luki historian kirjoja ja kävelytti koiraa. Silloin lähteminen vasta onkin palkitsevaa ja mukavaa, kun ei koko ajan pelko perseessä mieti paluuta helvettin, sen kuumimpiin ja pimeimpiin leiskoihin.

Mietitään näitä kahta Hong Kongiin asettamaani repaleista sankaria. Heillä ei ole hääpösti tulevaisuuden prospekteja Härmässä, mutta katoaminen ilmoittamatta kenellekään lähentelee liiottelua. Tai ehkä heillä ei ole mielestään enää ketään jota asia kiinnostaisi. Oli miten oli, annetaan kundien sekoilla Honkkareissa. Lenännän itse katsomaan heidän touhujaan marraskuun alussa.

Ehkä he ovat silloin kadonneet myös Hong Kongista kuin tuhka tuleen. Apila on Goassa lehmänlantalattiaisessa majassa ja Englund vetämässä Sianpääginiä jossakin kaukaisimmassa viidakossa, jota en osaa edes tässä yhtydessä nimetä.

Ehkä saamme heidät vielä takaisin tähän tarinaan. Mutta mikä tahansa on mahdollista kun ollaan tekemisissä tyyppien kanssa jotka ovat breikanneet through to the other side. Eikä heidän tapauksistaan olla kinnostuneita yhtään samaan tapaan kuin Jim Morrisonin ja Ritchey Edwardisn kataoamisesta.

p.s. Jalle T. ilmoitti olevansa marraskuussa Pattayalla, joten saatan käydä tervehtimässä häntä siellä Bangkokista käsin. Ehkä olen tuolloin kyllästynyt tähän Kaikkitietävän kertojan rooliini ja pannut itsekin yhteydet menneeseen salaperäisen selittämättömästi poikki, vaikka sainkin eilen avaimen talomme alakerran punttisalille. Se näkee ken elää tällä hurmaavan kauniilla planeetalla.

Kevin Carter (1960-1994)

Hän syntyi Etelä-Afrikassa hyvintoimeentulevaan valkoiseen perheeseen. Kuitenkin hän vastusti apartheidia jo nuoruudestaan lähtien. Hän ei menestynyt koulussa, joten hän joutui armeijaan. Siellä hän sai "neekerinnussijan" maineen ja häntä potkittiin perseelle. Ollessaan vartiossa hän ainoastaan loukkaantui vakavasti ANC:n pommi-ikussa. Muut 19 sotilasta kuolivat.

Armeijan jälkeen hän ryhtyi valokuvaajaksi. Samoihin aikoihin hän alkoi käyttää huumeita. Kuolema ja vaara vetivät häntä puoleensa. Hän meni kusisiin paikkoihin kuvaamaan mellakoita. Hän säilyi kuin ihmeen kaupalla hengissä.

Kun on nähnyt kuoleman katseen, ei sitä voi enää koskaan unohtaa. Hän meni sotapaikoille todistamaan kamerallaan elämän päättymistä. Afrikassa tähän tarjoutui lukuisia tilaisuuksia. Vuonna 1993 hän oli Sudanissa, kun ihmisiä kuoli nälkään kuin kärpäsiä. Kaikkialla minne hän kameransa linssin suuntasi näkyi vain kuolemassa olevia ihmisiä.

Kun hän ei enää kestänyt, meni hän erääseen pensaaseen levähtääkseen hetken. Silloin hän näki pensaista ryömivän viimeisillä voimillaan nälkään kuolemassa olevan pikkutytön. Tyttöä seurasi kärsivällisenä korppikotka, joak tiesi pian vuoronsa tulevan. Tyttö yritti ryömiä kohti Punaisen ristin ruokintapaikkaa, mutta matka oli aivan liian pitkä.

Hän suuntasi kameransa näkymään ja jäi odottamaan, että korppikotka levittäisi siipensä. Hän odotti 20 minuuttia turhaan. Sitten hän otti kuvan, jossa kuolemassa olevaa lasta katsoo pilkallisesti ateriastaan varma korppikotka.

Jälkeenpäin hän istui itkemässä. Hän ajatteli neljä vuotiasta omaa pientä tytärtään.

Hän voitti kuvallaan Pulitzerin palkinnon. Kaikessa järkyttävyydessän tuo kuva kertoi kaiken siitä, miten suurimmalle osalle maailman ihmisistä on käymässä. Kuva herätti myös ankaraa kritiikkiä. Monen mielestä hänen olisi pitänyt kantaa kuolemassa oleva pikkutyttö ruokapaikalle sen sijaan, että tyytyi vain todistamaan kamerallaan tapahtunutta ja jättämään tytön kuolemaan.

Hän ei koskaan toipunut tuosta, eikä monista muistakaan näkymistä, jotka vainosivat häntä. Lisäksi hänen paras kuvaajaystävänsä ammutiin sotatantereella. Hänen huumeongelmansa paheni. Kun piikki menee kerran sisään, se ei enää koskaan tule ulos. Kenties huumeilla oli myös oma osansa siihen miten kaikki päättyi.

Hänen ystävänsä muistelevat hänen usein katuneen katkerasti, että ei ollut pelastanut tyttöä korppikotkan terävältä nokalta. Tapahtuma vainosi häntä päivin öin.

Kolme kuukautta Pulitzerin palkinnon saamisen jälkeen hän teki itsemurhan pakokaasulla. Hänen päänsä nojasi löydettäessä makuupussiin, joka oli kokenut hänen kanssaan kaiken kauheuden, mitä tällä planeetalla on koko ajan meneillään.

Jättämässään viestissä hän toivoi tapaavansa kuolemanlaaksossa kuvaajaystävänsä. Hän kertoi myös pahoitellen, että hän ei enää kestänut kuvia näkemistään hirveyksistä, jotka pyörivät onlinena hänen tajunnassaan.
******
Kuoleva lapsi ja korppikotka jäi Kevin Carterin uran kohokohdaksi. Lukiessani juuri suomeksi ilmestynyttä Manic Street Preachersien kitaristi-yleissekoilija Ritchey Edwardsin elämäkertaa Spptifyn luukuttaessa kuulokkeissa bändiä täysillä, muistin tämän n. 1997 tekemäni pätkän. Sen innoittjana oli Manicsien biisi "Kevin Carter". Ja ei muuta kuin kaivamaan juttu esiin Webarchivesta, joka säilöö kaiken mitä me emme edes haluaisi.

Vettä on tuon jälkeen paljon virrannut Vantaanjoessa, vaikka asunkin edelleen lähellä sen rantaa, mutta toisella puolen. Ihmiset ovat osittain uusia, osittain entisiä. Tällä hetkellä en edes epäile heitä salaa vaihdetuiksi, kuten Hesperiassa keväällä 1997. Tuolloin elin upean kauniin manian ja siinä sivussa sivusin Ritcey Edwadsin tarinaa.

Vielä mä dallaan, vaikkei moni sitä uskonutkaan. He olivat oikeassa; minun olisi tullut kuolla joihinkin epämääräisiin overdoseihin tai kaatumiseen pääedellä portaat alas Helsingin Alppilasssa jo vuosituhannen vaihteen tienoilla. Mutta vielä mä dallaan. Erinäiset sunbstanssit ovat vaihtuneet urheilun eri muotoihin ja koiran kävelyttämiseen. Ei pala rööki, ei kulu kossu, ei pala mari, ei ainakaan kovin usein.

Tämä kaikki elämä on hyvin juuri näin tässä näin.