Postcard from the Edge

Hi Holly,

some time ago I felt myself restless once again. I started to walk and ended back here to Barbiturate Coast. I don´t make any difference between right or wrong or is this making any sense. If you want to learn to swim you must jump to the pool, dude. Don´t think it twice, it´s all right!

Here are the only memories which I have from my magical mystery tour. By watching this video your eyes can see what my eyes have seen. All these moments are now lost in time and space. And when you get this postcard from the edge I´m still walking until my legs are hurting...

What Am I Doing Here

Bruce Chatwinilla oli näkemys, että hän on perimmiltään nomadi. Hän vaelsi parikymmentä vuotta etsien nomadiuden syvintä olemusta. 80-luvun puolessa välissä hän tunsi matkantekonsa lähestyvän loppua. Hän tajusi myös ettei lukemattomista matkojensa aikana täyttämistään muistikirjoista koskaan saa aikaiseksi definitiivistä teosta kulkumiesten filosofiasta. Niinpä hän liitti olennaisina pitämänsä muistiinpanot ja lainaukset kirjaansa "Näkymättömät polut".

Sitaatit toisten nomadien ajatuksista ovat osuvia. Rimbaud esimeriksi kirjoitti Afrikasta kotiin kirjeessään ytimekkäästi: "Mitä minä täällä teen?" Chatwinin ajatukset kulkevat sitä rataa, että kulkeminen on tärkeämpää kuin taloudellisesti järkevissä olosuhteissa eläminen. Ja hortoilemista hän totta tosiaan harrasti siihen saakka kunnes alkoi tuntea voimiensa uupuvan.

Bruce Chatwin sai juuri ennen kuolemaansa valmiiksi teoksen "What Am I Doing Here", johon hän kokosi tunnelmia ja ajatuksia pitkän reissunsa varrelta. Teoksen alku on ytimekäs (på svenska koska en tiedä onko opusta edes vaivauduttu suomentamaan):

"Vad gör jag här? Jag ligger raklång på rygg på ett allmänt sjukhus och hoppas och ber att frossan och febern som har plågat mig i tre månader ska visa sig vara malaria - torts att de inte har hittat en enda parasit i alla sina blodprov. Jag har fått kinintabletter i tretton timmar - och febern verkar faktiskt vara på väg ner. Jag känner på örönen. De är kalla. Jag känner på nässpetsen. Den är kall. Jag känner på pannan. Den är sval. Jag känner inne i skrevet. Inte alltför illa. Upphetsningen räcker för att få febern att skjuta i höjden..."

Kuume ja tauti eivät menneet ohitse. Bruce Chatwin kuoli 48 vuotiaana. Hesarissakin julkaistun nekrologin mukaan hänen kuolinsyynsä oli Kiinassa syödyistä mädätetyistä kananmunista saatu luuydinsieni. Vaihtoehtoinen kuolinsyy oli lepakonpuraisun aiheuttama infektio. Lukiessani kaverin kuolemasta syy tuntui oudolta, mutta usein kuolemme outoihin sairauksiin oudoilla tavoilla.

Wikipedia tietää kertoa, että Lontoon seurapiireissä oli jo pitkään liikkunut huhu Chatwinin sairastavan aidsia. Tuohon aikaan siihen eivät vielä lääkkeet purreet nykyteholla, joten käsiimme jäi vain kuusi kirjaa tämän modernin ajan nomadin aivoituksista, jotka menevät aina lajin esihistoriaan ja jopa siitäkin peremmälle.

Jos näin perjantaina tuntuu iltapäivästä levottomalta, voi Chatwinin tavoin olla varma sen johtuvan ihmisen luontaisesta halusta lähteä kuljeksimaan. Mennään milloin minnekin, maan ääriin, kirkkomaille, lähiökapakeihin; pääasia että mennään. Tulikin tässä mieleeni, että mitä mä täällä teen? Enpä mitään, joten tack och adjö...

My Life in the Bush of Ghosts

Pöksymäki on Hesarin jossakin mittauksessa valittu yksimielisesti Helsingin parhaaksi mestaksi niin hyvien kuin pahojenkin sarjassa. Mulle tämä ei tule yllätyksenä, vaikka asuntovelkaiset juppia näyttelevät tahot panevat parhaansa mukaan hanttiin. Antaa panna, tyhjästä on paha nyhjäistä, kuten meillä Oulussa päin wanhoina hyvinä aikoina sanottiin.

Skrivaan Hesarin sähköpalstalle kommentin asiasta, sillä polvi ei vieläkään kestä kestävyysurheilua:


"Yhden urpon kommentti
Jussi Apila | 9.5.2007 9:32

Mulle on ihan sama mikä näkemys medialla ja muulla sakilla on lähiöistä, hyvä vaan ettei tänne ole tulossa kaiken maailman nirppanokkavalittajia.

Olen asunut vajaat pari vuotta Pöksymäen perukoilla. Aluksi olin median luomien mallien mukaan kovin epäileväinen, voiko täällä järkiporukkaa asua. Virkaholhoojani kuitenkin topakkana talousihmisenä totesi, että täältä saa hulppean luukun lähes keskustayksiön hinnalla. Ei auttanut kuin muuttaa tänne.

Tätä en ole hetkeäkään katunut! Itse asiassa hämmästelen miten olen joskus voinut asua keskustan harmaassa maisemassa? Täällä Pöksymäessä on kuin asuisi urheilupuistossa; tenniskentät ikkunan alla, juoksemaan ja pyöräilemään pääsee kotiovelta, Vantaanjoelle voi mennä kalaan, Viikkiin tsiikaan fogeleita, Keskuspuistoon ajamaan fillarilla. Uimahalli löytyy parin kilsan päästä Malmilta ja kuntosali.

Lisäksi täällä on pirun rauhallista, jopa liiankin. On kuin asuisi maalla; kun auto ajaa tietä ohitse tulee automaattisesti mentyä katsomaan mikä peli se siellä menee. Ja suomalaisen luonnon olemassaolon tajusin vuosien jälkeen täällä.

Ostarilla on kapakoita, mutta sinne ei ole kenenkään pakko mennä. Juovat viinaa kaiketi, mutta eipä kukaan ole tullut mitään urputtamaan. Palveluissa on vähän häikkää, mutta Malmin ostoparatiisi on lähellä ja Viikkiin valmistuu vielä lähemmäs kauppakeskus syksyllä. Ja lentokentälle on lyhyt matka, jos tarvii käydä shoppailemassa Lontoossa.

Musta täällä on mukava asua, on kuin olisi palannut lapsuuteen. Porukka täällä Pöksymäen perällä on aika vanhaa ja se näkyy katukuvassa. Tyhjä palvelulinja ajaa edestakaisin. Lapsiperheitä muuttaa jatkuvalla syötöllä asuntojen edullisuuden vuoksi.

Vähän rassaa se höpötys mediassa Pöksymäen rakennustaiteellisista arvoista. Musta tänne ei tarvita mitään besserwissereitä sotkemaan systeemejä. Talot on vanhassa osassa rakennettu niin kovasta betonista, että näin hyviä kerrostaloasuntoja en ole missään nähnyt, eikä edes putkiremontti uhkaa yhtään taloa. Lisäksi huoneet ovat suuria ja avaria, eikä nykymallin mukaan pikkukopperoita, joihin ei mahdu esimerkiksi makuuhuoneeseen kuin sänky. Ikkunat isoja ja näkymät avaria, ei vielä osattu 60-luvulla miettiä energiansäästöjuttuja.

Mä tykkään asua täällä, eikä mua yhtään kiinnosta/haittaa median mielipiteet lähiöistä. Antaa juppien pölistä kaikessa rauhassa. Älkää tulko tänne lehtineekerit ja kansainvälisen tason arkkitehdit, me alkuasukkaat ei tykätä siirtomaaisännistä!"

Sanottuani suorat sanat Bruce Chatwinin Australiassa tapaamien aboriginaalien malliin menen katsomaan telkusta lätkää. Samahan se on missä päin maailmaa telkkua töllöttää, juolahtaa sattumalta elämän keskeisin totuus mieleeni. Hyvää ohjelmaa tulee totta tosiaan kanavalta jos toiselta. Ja jos haluaa interaktiivista viihdettä voi mennä Pöksymäen legendaariseen baariin riitelemään Pastorin, Kala-Jussin ja muiden humun oloisten tyyppein kanssa. Voiko ihminen elämältään parempaa toivoa?

Space Cake Babies in Utrecht

Mid Week Blue

Sweet dreams are made of fears. Käyn röntgenissä, luita ei ole poikki. Häikkä lihaksissa tai jänteissä. Väkeviä särkylääkkeitä ja kipugeeliä apteekista. This homma so called vituttaa. Juoksemaan eikä salille ole asiaa.

Onneksi löydän Prismasta tarjouksesta NYPD Bluen tuotantokaudet 1-3, niissä piisaa katsomista lukemattomien muiden hyllyssä vuoroaan odottavien lisäksi. Menohalut on viisainta unohtaa muutamaksi viikoksi. Aloinkin olla liian hyvässä kunnossa, vedin jo about 15 kilsaa. Maybe in the next life. If life strikes you down, strike back!

Onpahan aikaa kerrankin katsoa telkusta maksukanavia. Aljazeera English on mukava poikkeus, samoin uusi France24. Tsäppäiltyäni muutaman tunnin kanavia edestakaisin huomaan, että aina joltakin tulee jotakin katsomisen arvoista. Ja kun ei liikkumaan pääse joutuu myös toteamaan katsomisen arvoisen ohjelman kohdalla, että itsepähän senkin asian päätämme. Kun alan katsoa Tanssimalla tähtiin tai Homot stailaavat kodin tyyppistä ohjelmaa, on aika tehdä final shotin kaltainen johtopäätös. Sitä ennen voipi tsäpätä koneesta muumioita, avaruusolentoja ja viekkaita elukoita. Ei meinaan lopu tarjonta ainakaan kesken.

Amsterdam in the Winter Time

Wounded Knee Meets North Carolina

Urheileminen on riskihommaa, joudun masentuneena toteamaan. Isken jalkani kuntosalilla vehkeeseen ja sen jälkeen kipu polvessa muuttaa meille asumaan. Yritän kivusta huolimatta jatkaa juoksemista ja saleilua, mutta kipu yltyy. Polvi on paskana, joudun lopulta jopa minä tunnustamaan. Sillä ei vähään tai pitkään aikaan tehdä mitään urheiluun liittyvää. Sen siitä saa kun ahnehtii liikaa ja kuvittelee olevansa teräsvartalo, joku toinen jakautuneissa aivoissani ilkkuu.

Känkkään menemään ihmeparanemista odottaen. Viikossa polvi on mennyt entistä huonompaan kuntoon, taitaa olla reissu lekuriin edessä. Polvivammat ovat ikäviä, en pidä niistä. Ne kestävät kauan, eikä niiden kanssa kunnon tärskyn jälkeen takuulla hypellä lenkkipoluilla tai nosteta 130:tä kiloa jalkapärssissä, vaikka kuinka sisua ja idiotismia äijässä riittäisi.

Luulen, että nivelsiteet ovat menneet, ja se tietää pitkää pakkolepoa urheilun sankarikkaalla saralla. Onneksi vanha kamuni Holly B. muistaa minua sähköposteilla Pohjois-Karoliinasta, jonne kesän kuumuus on tullut aikaisemmin kuin koskaan ennen. New Yorkin Chelsea Hotelista Holly muutti LA:han. Yritti myydä käsiksisään Hollywoodiin, melkein onnistui, mutta sitä ei lasketa. Viiden vuoden jälkeen hän tajusi, että paikka on umpimätä ja lähti aavikon rauhaaan pieneen kaupunkiin Pohjois-Karoliinaan.

En tiedä yhtään mitään tuosta eteläisestä jenkkien osavaltiosta, mutta jos pään sisus on kuosissa, ihminen voi elää missä tahansa. Holly´lla kuulostaa menevän kohtalaisesti, väsää edelleenkin käsiksiään. Niiden läpimen ei ole Amerikassa helppoa, ei ole missään päin maailmaa. Kisa paikasta auringossa on kovaa, on aina ollut ja jatkossa se vasta tulee olemaankin. Lykkyä pönttöön, Holly. Jos saan polven kuntoon, voin käydä tsekkaan erämaan kuumat tuulet Pohjois-Karoliinassa.

Panen masentuneena urheilu-urani saamasta surullisesta lopusta soimaan Gram Parsonsin kokoelman. Hän kuoli kunniakkaassa 26 vuoden iässä Mojaven autiomaassa mömmöhommiinsa. Kantrirokin renkutus ei ole ehkä tieteellisessä mielessä meikäläisen lempimusaa, mutta kun on järjen ohella polvi sijoiltaan, sekin auttaa unohtamaan.

Hesarin jälkeinen tyhjyys sai odottamattoman käänteen polven mennessä paskaksi. Ei ole mitään lukemista, eikä liikkeellekään pääse. Pitää soittaa levyjä ja tapella rahalaitosten kanssa summista, jotka mielestäni kiistatta kuuluvat minulle, mutta heidän mukaansa heille.

He never knew what the life was to give him.

You Ain´t Seen Nothing Yet by Pekka Himanen

Avaan telkun iltapäivällä ja siellä se kristusperkele istuu turpeana moosesparrassaan. Hän hikoilee, hänellä on roimasti ylipainoa. Hän on Pekka Himanen esittelemässä uutta kirjaansa "Unelma Suomesta". Änkyttävä viihdefilosofi jatkaa nonstophöpötystään veronmaksajien rahoilla; nyt olisi semmoinen renesanssin tapainen saatava aikaan Suomeniemellä tai keskinkertaisuus maan perii! Esimerkiksi Himanen tarjoaa sata vuotta sitten kukoistanutta Tuusulanniemen taiteilijayhteisöä.

Luovuuden evankeliumin täydentää luovuudenprofeetta Pekka Himanen lukemalla änkyttäen uudesta pläjäyksestään runonsa "You Ain´t Seen Nothing Yet".

- Jee, jee, kommentoi luovuutta ikänsä tutkinut "keskinkertaiseksi yliopistotyöntekijäksi" itsensä esittelevä professori Kari Uusikylä svengiveljen lahjakkuudeltaan alakoulutasoista "runoa".

Himanen torjuu kuitenkin kaiken kritiikin oppi-isältään Esa Saariselta omaksumallaan silmänkääntötempulla: Onko negatiivisuus sitten muka parempi ratkaisu kuin liittyä luovuuden taivaalliseen laulukuoroon? Usein on, olen yhä vakuuttuneempi hänen pölinöitään kuunnellessani.

Jossakin kytkennässä on totta tosiaan tapahtunut sekaannus, tai suomalaiset ovat todellakin tulleet hulluiksi. Huippuyliopisto on päätetty synnyttää maahamme julistuksella. Voimat eivät siihen tule toki ikinä riittämään, mutta Himasen höpötys palvelee eräiden hallintomiesten tarpeita kaapata aloite käsiinsä ja lisätä opinahjojensa rahoitus kaksinkertaiseksi. Eikä tässä ole mitään vikaa, vikaa on vain Pekka Himasen yläkopassa, joka meni sekaisin hänen raapustettuaan kimpassa Manuel Castelsin kanssa pari tietoyhteiskuntaopusta miljardin vastaavan semanttista tyhjyyttä kumisevan opuksen sekaan. Niitä lukevat vain virkamiehet ja itseään kaikilta mahdollisilta suunnilta kouristuksenomaisesti etsivät keski-ikäiset naiset.

You ain´t seen nothing yet! kuuluu Himasen uskomattoman alkeellisen ajattelun tunnuslause. Vanhan rockbiisin sanojen lainaaminen ei mielestäni osoita kummoistakaan luovuutta, mutta jokaisen on taaperrettava omien keskinkertaisten kykyjensä mukaan...

Soitan Yleisradioon ja vaadin lupamaksurahoja takaisin moisen skeidan syytämisestä viattomien urheilevien hyvien ihmisten häiriköimiseksi. Vannon tekeväni rikosilmoituksen kotirauhanrikkomisesta, jos Himanen vielä näyttää turpean naamansa olohuoneessa.

Gulf of Finland: The Most Polluted Sea Area in the World

My Own Private Picky-Backing

IT-viikko kertoo peräti kamalasta rikoksesta, joka on tapahtunut Lontoossa. Kaksi elinkelvotonta huippurikollista on kirjautunut omin lupinsa koneeltaan suojaamattomaan tietoverkkoon. Se on rikos jos mikä! sanoo jonkin tahon perseessä asuva järki sillä perällä.

Jos joku lähettää suojaamatonta signaalia avaruudessa, ei liene mitään lakia joka kieltää sieppaamasta sen parilla klikkauksella omalle koneelleen? Pöllöt ovat pöllöjä, tässäkin tapauksessa:

"Selvisivät varoituksella

Kaksi kiinni kaistavarkaudesta Britanniassa

19.4. 16:06 Poliisi pidätti kaksi ihmistä luvattomasta verkon käytöstä Lontoossa. Molemmat saivat kirjallisen varoituksen.

Kysymyksessä oli kaksi samantyyppistä, mutta eri tapausta. Molemmissa luvattoman yhteyden käyttäjä istui autossa käyttäen läheisen talon langatonta verkkoyhteyttä.

Viime lauantaina naapurit huomasivat miehen istuvan autossa ja selaavan internetiä Redditchissä Worcestershiressä. Poliisit pidättivät miehen verkon luvattomasta käytöstä epäiltynä, Reuters kertoo.

Samalla alueella sattui vastaavanlainen tapaus maaliskuussa. 29-vuotias nainen pidätettiin hänen selatessa internetiä autossaan.

Kummassakaan tapauksessa ei nostettu syytettä, mutta molemmat pidätetyt saivat kirjallisen varoituksen. Varoitus koski ”epärehellisesti hankittua elektronista viestintäpalvelua tarkoituksena välttää maksaminen”.

Kaistan varastamista langattomasta verkosta kutsutaan nimellä piggy-backing. Kaksi vuotta sitten Gregory Straszkiewicz -niminen mies tuomittiin kaistavarkaudesta 500 punnan sakkoihin sekä 12 kuukauden ehdonalaiseen.

Piggy-backing jakaa vahvasti mielipiteitä Britanniassa. Toiset pitävät sitä moraalittomana ja toiset harmittomana.

Kuluttajasivu Moneysupermarket.comin tekemässä tutkimuksessa paljastui, että noin neljännes langattomista kotiverkoista on suojaamattomia. Vastaavasti toiset tutkimukset ovat osoittaneet, että yritysverkoista suojaamattomia on samanverran.

Moneysupermarket.comin johtajan Jason Lloydin mukaan suojaamaton verkko antaa rikollisille mahdollisuuden henkilötietovarkauksiin, petoksiin ja pornon lataamiseen.

Marko Mannila"

Itse olen koti- ja ulkomailla mennyt verkkoon aina siellä missä signaali on ollut tarjolla, ja hullun tuurilla en istu pytyssä tästä karmeasta rikoksesta. Los Angelesin downtownin hotelli yritti periä nettiyhteydestä kymmenen taalaa päivässä. Avattuani läppärin huomasin paikan kuhisevan ilmaisia suojaamattomia verkkoja. Ei muuta kuin hommiin!

Brittipaskahatuilla on ilmeisesti liian vähän töitä, jos he kerkiävät tällaisia juttuja penkomaan. Suomessa ei tässä suhteessa aihetta huoleen ole; poliisin virkoja karsitaan muun oikeuslaitoksen tavoin ja sadat jeparit istuvat työttömyyskortistossa. Yhteiskunnan infrastruktuuriin panostaminen on turvallisuudenkin kohdalla nykyajattelun valossa tuottamaton satsaus, veronmaksajien rahojen haaskausta. Hyvinvointivaltion alasajosta on se hyvä puoli, että Suomessa ei ole pelkoa jäädä kiinni mistään rikoksista, ei edes kaistan varastamisesta.