Days of Speed

Ryssät ovat alkaneet kulottamaan, pienhiukkasia on stadin ilmassa neljä kertaa keskivertoa enemmän. Taivas Pöksymäen yllä on utuisen harmaa kuin Pekingissä joskus kauan sitten. Nousen tautivuoteeltani ja kaivan fillarin varastosta. Ajan salille, pumppaan rautaa. Paremmin nousee kuin koskaan aikaisemmin. Flunssa ei ole saanut minua antamaan periksi. Hyvä kunto takaa nopean palautumisen, pitää vain muistaa lisäravinteet.

Uin kankein lihaksin kilpaa jonkun naikkosen kanssa, joka on saanut päähänsä olevansa kova menemään. Aikansa menee, kaikki menevät. Hän yrittää saada minua epätoivoisesti kiinni, mutta periksi en anna. Naikkonen ponnistaa reunasta viiden metrin liun, eli huijaa itseään raskaasti uimassaan matkassa. Mä vedän altaan ahnaasti fuskaamatta. Naikkonen menee käännöksessä ohitse ja sitten se onkin yhtä helvettiä koko loppumatka hänen kannaltaan. Vedän perässä kiinni, eikä akan voimat riitä karistamaan meikäläistä. Lopulta hän tajuaa, että ei pärjää tässäkään hommassa pitemmän päälle. Nousee altaasta muka muina naisina. Kaikki tekevät samalla tavoin, ovat kuin eivät olisi tietoisia käydystä ankarasta skabasta. Mutta mä tykkään rääkistä, uin menemään ja jätän naikkosen pohtimaan taktiikkansa puutteita.

Lopulta saan tarpeekseni. Menen kylmävesialtaaseen. Istun siellä kuin tatti minuutin. Se kruunaa koko homman. Ainoastaan päästään puhki oleva nuorehko mies pystyy parempaan. Hän ei osaa uida, joten joutuu istumaan naama sinisenä kylmävesialtaassa. Se on hänen juttunsa.

Seuraavaksi ajan tenniskentälle pelaaman matsin Miss Pöksymäkeä -65 vastaan. Hän on voinut olla kerraan kaunotar, mutta tennishommissa saan pistää koko ajan helppoja yläkierteitä korkealla pompulla jotta hän osuu ja pallo lentää ties minne. Yritän motivoitua hakemaan jokaisen hänen paukkunsa, mutta eipä tätä kauan suunniteltua peliä juuri tennikseksi voi kutsua. Hakatessamme palloja mietin, että peruutan Hesarin tilauksen kokeeksi ekaksi kuukaudeksi. Jos en saa pahoja tärinöitä sen jälkeen aviisi lentää vittuun loppuelämäkseni, joka ei tietenkään tule olemaan pitkä eikä hohdokas. Maksukanavista en kuitenkaan luovu, tsäppäileminen on kivaa kossun lomassa.

Pelin jälkeen Miss Pöksymäki -65 kutsuu minut kotiinsa juomaan punaviintä, ranskalaista näyttää olevan ja napostelemaan lihavartaita. Mieleni tekisi jo päästä omiin oloihini suunnittelemaan huomisen treeniohjelmaa ja pohtimaan Hesarin muodostamaa uhkaa tyhjälle elämälleni, mutta joudun kuitenkin juomaan hänen kanssaan pari pulloa ja kuuntelemaan ties mitä lätinöitä hänen malliajoistaan, jotka veivät hänen maailmalle Milanoa myöten. Lopulta pääsen lähtemään ja jätän Miss Pöksymäen -65 kuuntelemaan Serge Gainsbourgia (?) ja lähettämään nettiviestejä jollekin tuhansista match.comista löytämälleen viattomalle miesparalle. Lupaan pelata hänen kanssaan parin viikon kuluttua, ellei hän löydä eronneiden ja karanneiden sakista miestä jolla on hallussaan tenis from penis.

Kämpillä on kossuauto käynyt. Stockmann yrittää tyrkyttää minulle syöpävakuutusta hintaan 13.95/kk. Kuuntelen iPodilla Red Hot Chili Peppersien remix-levyä "Out in L.A.". En ole katsonut, mutta olen varma: tänä iltana tulee jättitelkusta poikkeuksellisen hyvää ohjelmaa. Vitun fantastista ja niin suurta, että 46 tuumaa ei riitä läheskään kaiken näkemiseen!

Creativity Killed the Brains of Pekka Himanen

Flunssa ei ole vielä ohitse, en pääse salille, en juoksemaan. Olen ahdistunut ja pursun energiaa. Menen dr. Muzan kanssa lounaalle Korea Houseen. Palautan häneltä viisi vuotta sitten lainaamani Tarkovskin muistelmat. Hän palauttaa pari dvd:tä. Kaveri on ajellut viime yönä kuittien perusteella neljä taksimatkaa, joista muistaa vain kaksi. Pojat on poikii, vedämme korealaiset sapuskat naamariin. Muistan Rangoonin vuonna 2003, missä on sapuskat siellä tarjonnut korealainen kundi?

Sää on edelleenkin lämmin, maa kuitenkin hohkaa kylmää. Palattuani selaan Hesarin. Viihdefilosofi Pekka Himanen on tullut entistä tyhmemmäksi yleisönosastokirjoituksessaan. Nyt meitä odottaa kuulemma uusi renesanssi, jos vain alamme hänen ja kamujensa tavoin hokemaan sanoja "luovuus" ja "huippuyliopisto". Yritän mutta niistä tulee välittömästi paskanmaku suuhun. Kirjoitan asiasta Hesarin sähköpalstalle. Samalla päätän lakkauttaa tilauksen lopullisesti ennen lähtöäni Lontoon humuun.

" Huipulla tuulee Himasesta huolimatta
Jussi Apila | 29.3.2007 14:19

Esille nostettu huippuyliopistohanke on eräänlaista vedätystä, jonka onnistumismahdollisuudet ovat nyky-Suomessa heikot. Rahat on jo jaettu, eikä kukaan ole valmis luopumaan resursseista kaavaillun uuden "huippuyliopiston" vuoksi. Hankkeen puuhamiehet ovat joko täysin menettäneet realiteettitajunsa, tai uskovat kovalla melulla saavansa edes jotakin lisäresursseja.

Mikään ei ole estänyt taideteollista, tkk:ta ja kauppista olemasta huippuyliopisto tähänkään mennessä, joten minkäänlaisilla hallinnollisilla ratkaisuilla tai rahan itseisarvoisella syytämisellä niihin keskinkertaisesta ei tule huippua. Uskoa toki saa ja pitääkin. Mutta tuntuvaa lisärahoitusta ei taida maastamme löytyä, eikä olemassa olevien vähemmän huippuyliopistoiksi määriteltävien putiikkien lakkauttaminenkaan liene realistinen vaihtoehto.

Eniten tässä huippuyliopisto hommassa häiritsee Himasen jatkuva jankutus luovuudesta ja sen renesanssista, joka edellyttää huippuyliopiston perustamista nykyisten keskinkertaisuuksien raunioilta. Himanen onkin taitavasti hankkeen puuhamiesten toimesta saatu hankkimaan asialle julkisuutta.

Esimerkiksi tämän aamun Hesarissa julkaistut löperöt Himasen luovuusjorinat on kuultu jo aikoja sitten. Esimerkiksi 90-luvun alussa ruotsalaisen Åke E. Andersonin teoriat saivat meilläkin huomiota osakseen. Himanen jatkaa samalta pohjalta tuomatta aiheeseen yhtään mitään uutta. Jotenkin hänen lennokkaissa luovuusjutuissaan häiritsee täydellinen yhteiskunnnallisen todellisuuden ymmärryksen puuttuminen, mutta virkamiehiin ja lehdistöön nämä lennokkaat hengennostatuspuheet näyttävät uppoavan kritiikittä."

Chelsea Hotellin tyypit ovat linkittäneet Hollyn ja minun yhteisestä lyhyestä elämästä kertovan videon sivuilleen. Maailma on täsmälleen yhtä pieni ja sykkii samaan enkelipulssiin, kuten kunnon tötsyjen jälkeen tajuaa jossakin Amsterdamin kaltaisessa mestassa. Scifi on vanhanaikaista, todellisuudessa kaikki on scifimpää, vaikka emme enää aikoihin ole sitä panneet merkille. Todellisuus jäljittelee taidetta, tavattiin sanoa. Nyt todellisuuden perässä ei pysy taide, tiede, todellisuus eikä edes humpuukifilosofi Pekka Himanenkaan.

Lyön koneeseen Nashvillesta ostamani Kris Kristoffersonin parhaat ja sen on sitten viinahuuruista kantrinlätkettä loppuelämä...

Call of the Booze

Kömmin aamulla eteiseen neljänmaissa odottamaan lehdenjakajaa. Repäisen aviisin hänen kourastaan kun hän työntää sitä luukusta. Pavlovin koirat ovat ihmisen kaltaisia tai päinvastoin, opimme tekemään asioita ärsytys-reaktio -pohjalta syitä tiedostamatta. Selaan lehden nopsaan läpi. Nyt on tehty mullistava uusi viinatutkimus, jossa väitetään kohtuukäyttäjien kärsivän viinasta suurkuluttajia enemmän! Voi herranen sentään, näin pöllöä tutkimusta ei vähään aikaan ole edes Stakesilta tullut ulos! Jos tutkimuksen "tulos" pitää paikkansa, kärsivät alholistit viinan aiheuttamista ongelmista vähemmän kuin kohtuukäyttäjät...

Asia jää kaivelemaan minua, sillä kossu on loppu ja kevätflunssa särkee lihaksia. En pääse tänään urheilemaan, joten skrivaan vastineen Hesarin sähköpalstalle, että alkaisivat tulla terveysintoilujuttujensa kanssa tolkkuihin. Muuten ainakin minä lakkautan tilauksen, sillä jos olen elämäntapaani koskevaa ohjeistusta vailla voin vaikka tulla uskoon tai liittyä mantramietsiskelijöihin:

"Miten haitta määritellään?
Jussi Apila | 28.3.2007 10:14

Hesarin uutisen perusteella aika nollatutkimus on jälleen kysymyksessä. Ongelmana näissä viinatutkimuksissa on, että selkeää rajaa suurkuluttajan ja tavallisen ryyppärin välille ei voida vetää, vaan se on ns. määrittelykysymys. Uskoisin kuitenkin "alkoholihaittojen" keskittyvän juuri suurkuluttajille, jotka hakevat mäyräkoiran heti kaupan avatessa ovensa.

Jos joku juo normaalit ruokajuomat, on aika höperöä esittää hänen haittaprosenttinsa suurempana kuin koko elämänsä viinaan hukanneen kymmeneksen. Muutenkin olen kyllästynyt tähän turhaan jaaritukseen, jossa raittiusintoilijat esittävät vaarallisena jokaisen viinatipan. Kuitenkin kapakat ovat viikonloppuisin niin meillä kuin muuallakin pullollaan ryyppäreitä, eikä se suurimman osan elämänmenoa haittaa, pikemminkin joskus tuo kunnon meininkiä. Olisi kiva joskus lukea Hesarista alkoholin myönteisistä vaikutuksista kertova artikkeli, sillä tuskin sitä suurin osa ihmisistä joisi ellei siitä olisi positiivisiakin seurauksia.

Mielestäni Hesarin julistama läskikapina mäntsäläläisille riittää tästä ideologisesta terveysintoilusta. En minä ainakaan halua maksaa siitä, että joudun lukemaan tämän aamun kaltaisia löperöitä uutisia, joissa logiikka heittää häränpyllyä..."

Sanottuani ns. suorat sanat lähden kaupan eteen odottelelemaan sen aukemista vaitonaisen krapulakansan joukkoon. Hyssälä panee kaljanmyynnin alkamaan jatkossa seitsemän sijasta vasta yhdeksältä, mutta se on sen ajan murhe. Palattuani kämpille mäyräkoiran kanssa heitän Dennis Potterin varhaissarjan "Casanovan " koneeseen. Siellä se äijä Venetsian lyijykammioissa viruu muistellen menneitä ja tulevia panohommiaan. Katsoohan tätä, vaikka ei sarja tuo mitään uutta tämän hyperjulkkisen ulkokuoreen.

Casanova kirjoitti elämäkertaansa parikymmentä osaa. Ainoastaan nuoruuden kaahailut muistetaan. Olisi joskus kiva lukea mitä hän mietti elämänsä unohdetun puolen kirjastonhoitajana Euroopan kaupunkivaltioiden hoveissa? Suomeksikin on joskus aikoja sitten käänetty juuri huoraus- ja hummailujaksot hänen muistelmistaan. Ostin sen parilla eurolla Kotkan aarraitasta pari vuotta sitten. Ja tulihan se leffakin hänestä, ja kirjoja koko ajan... Joku voisi kirjoitta kirjan ihmiskunnan Casanova pakkomieleisyydestä. Kai hän oli ensimmäinen postmoderni peluri ja jaksaa ratinaalisen elämän uuvuttamia länsimaisia ihmisiä edelleenkin holtittomalla käytöksellään innostaa tyyliin: Voi kun pääsisi Tallinnaan huoriin tai Rhodokselle gigoloihin. Nukahdan, herään. Kossuauto tuo päivän lastin.

Running for Our Lifes (but we never get very far)

Tänään Helsinki on täynnä huonoa ilmaa. Taivas on samea kuin viime kesäisten Venäjän metsäpalojen aikana. Lämpöennätys lyödään Helsinki-Vantaalla. Palattuani tappelemasta yliopistolaitoksen väärikäytöksiä vastaan painun savun paskaisen ilman sekaan tempaisemaan kevään toisen juoksulenkin. Vedän hampaat irvessä Vantaanjoen vartta Malmin uimarannalle ja takaisin. Matkaa kertyy about 12 kilsaa.

Urheillessa pitäisi kuulemma kuulostella kehon tuntemuksia. No mulla on kevätflunssa iskenyt ja jos kehoa alkaisin kuuntelemaan, en juoksisi metriäkään, eli olisin paskahousu. Niinpä päätän vetää vauhdilla ja sinnillä reippaan lenkin. Eipä meillä hyvinvointivaltion dropouteilla ole paljon muitakaan kunnian kenttiä kuin täysin turha ja hyödytön itsensä kanssa kilvoittelu. Näin voimme suorittaa ja ylittää, elää protestanttisen etiikan oppien mukaan, joka iskettiin päähämme systeemin toimesta kun emme vielä osanneet panna hanttiin. Nyt osaamme, mutta sieltä se sama itsensä rääkkäämisen tarve aina pulpahtaa esille. Maraton on ainaskin juostava yms. Ja Mäntsälän läskisiä ihmisiä on lähdettävä jahtaamaan Hesarin toimittajien tavoin...

Punttisalilla heilutun talven jälkeen juoseminen on kuin polkisi paikallaan, lihakset ovat tottuneet pumpaamaan ylös alas, ei painamaan suoraan liikkuvat edessä. Ja kun on tuo flunssan piru lisäksi niin jopa särkee lihaksia totta tosiaan painaessani hampaat irvessä takaisin Pöksymäkeen. Baarin terassilla kevätpäivää vilvoittelevat juopot nostavat metelin nähdessään meikäläisen tulevan täyttä höyryä. Naurulle ei meinaa tulla loppua.

- Möliskää te vaan siellä paskahousut. Tuon kukkia haudallenne kun pumppunne pettää. Te olette säälittävää raakkisakkia!

Sen jälkeen saankin ottaa rivakan loppukirin porukan yrittäessä hampaisiin asti aseistautuneena perääni. Moottorimiehet pumppaavat pyöriään käyntiin voidakseen vetää minua ketjuilla niiden perässä. Kun tulee pakkorako ihmisestä löytyy kummasti voimavaroja repiä itsestään vielä roimasti tehoja lisää, tuumaan päästyäni turvaan kämpille.

Syön buranaa ja tunne kuumeen nousevan. Olen ihan naatti, mutta tyytyväinen siitä, että en ole heikko raukkis, joka jättäisi lenkin edes pakon edessä kesken. Kossu maistuu tavallista paremmlta, juon kaksi pulloa ja katson jättitelkusta Pave Väyrysen väyryilevän kun ei saanut lupausta eduskunnan puhemiehen tai ministerin postista. Aikoo vetää tiukan paikan tullen kansanedustajan valtakirjansa veskistä alas. Ei kummiskaan vedä, vaikka se ei ketään eikä mitään haittaisi. Uusi pöpi saataisiin postimyynnistä nopsaan.

Question about the film with Holly Bower

Hi,
I would love to link to your film from my blog, Living with Legends: Hotel Chelsea blog. It's as blog about daily life at the famed hotel. Can you tell me more about Holly and the events surrounding the shooting? My e-mail address is chelblog@yahoo.com
Thanks.
Debbie Martin
www.hotelchelseablog.com

Hi Debbie out there in America,

I was in New York in early 1990´s with the group of Finnish cultural administrators. We visted museums, Carnegie Gall, Lincoln Center, Martha Graham Dance School... After some days I got enough and wanted to escape. So I took a taxi to Chelsea Hotel. I met photographer Holly Bower in Chelsea Hotels downstair restaurant El Quijote. She invited me to her apartment where we had good time. I suppose that meeting Holly was the best part of that trip.

I have been in NYC many times after that but have never tried to meet her again. I´m wondering what she is doing nowadays. Maybe I should try to find it out...

Cheers form Helsinki, Finland where birds came early this spring!

seppo korpipää

New York Stories: Holly Used to Live in Chelsea Hotel

Wild Bunch of Finland in New York

Psychic Soldiers

Kala-Jussi on nähnyt edellisenä yönä etiäisen.

- Näin unta omasta kuolemastani, hän toteaa apeana ryystäessään aamupirtelöään.
- Älä nyt hosu. Sulla on verkot kokematta. Lähdetään selvittämään mistä on kysymys.

Asuin Helsingin Alppilassa mustan surman vuoteni 1997-2003. Otamme Kala-Jussin kanssa heti aamusta raitsikan Alppilan harmaan taivaan alle, meillä on syymme.

Menemme Paussi Pubiin, jossa Kaurismäki kuvasi rainaansa "Laitakaupungin valot". Elokuvan tähdet ovat edelleenkin kulisseissa. Honkala katsoo rauhallisena Viipurinkadulle. Hän on entisiä Volvon tehtaan miehiä Göteborgista. Reisjärven muurinmurtaja Nyrkki-Ville - linna kundi päästä perseeseen - istuu eläkkeellä olevan biologian opettaja Antin kanssa samassa pöydässä ja käskee entiseen malliin tätä pitämään turpansa kiinni, jos puhe menee liian hienoiksi. Kippaamme kaljat ja jatkamme Kultaiseen Kulaukseen. Se on myös entisellään. Badding kävi siellä viimeisenä Helsingin iltanaan ennen kuin lähti kuolemaan kotikonnuilleen Somerolle.

Kala-Jussi alkaa saada voimiaan takasin. Hän kehuu samaan pöytään tulevan huoran rintoja, tämä tampaisee puseronsa kainaloon kiitokseksi. Kala-Jussi tunnustelee niitä tottuneesti. Sitten hän ottaa huoralta puhelinnumeron. Katuprostituutio kiellettiin jo vuosia sitten, mutta vaikka kaikki onkin muuttunut, ei mikään ole Alppilassa muuttunut.



Jatkamme pölyisiä katuja Hesarille. Emme kuitenkaan mene vietkongin miesten pitämään pelipaikkaan, vaan menemme ravintola Tenkkaan. Laulamme karaoket ja lähdemme ottamaan selvää mikä vaivaa elämänsä kunnossa olevaa ryyppäriä, joka on alkanut nähdä pehmeitä unia omasta kuolemastaan. Selvänäkijä Iris Rausku ottaa meidät vastaan asunnossaan. Kuultuaan mistä on kysymys alkaa hän katsoa korteista miten käy Kala-Jussin.

- Sinulla on vielä kolme hyvää vuotta jäljellä. Sitten tulee iso myrsky. Näen kaupunkien sortuvan mereen. Koko Kalifornia katoaa aaltoihin.
- Mitä tämä kuoleman uni merkitsee?
- Sanoin sen juuri. Sinun tulee vetää itse johtopäätökset.
- Vai niin, että Atlantiksen kohtalo odottaa meikäläistä. Meri kyllä sopii kuvaan, olen entinen kilpaveneilijä. Muuten sun ennustus on yhtä tarkka kuin Nostradamuksen koodikielellä kirjoittamat 4000 säettä, ei niin tolkun tolkkua ja kun oikein kovasti haluaa uskoa, on siinä vastaus kaikkeen.
- Sinulla ei tule olemaan helppoa elämässäsi...
- Ei ole ollut tähänkään saakka.
- Kaverisi ympärillä näen tumman kehän. Mitä sinulle on tapahtunut?
- Älä mua tähän sotke, Iiris. Tää on sun ja Kala-Jussin välinen juttu. Onhan mulla mennyt huippuvirka yliopistolla, mutta en mä vielä ole psyykkisen luennan tarpeessa.
Lähdetään helvettiin täältä.

Kala-Jussi on samaa mieltä. Hän on saanut haluamansa, krampit hellittävät, bonuksena hyvätissisen huoran puhelinnumero. Lyön kourallisen kolikoita ennustaja Iiris Rauskun kouraan ja painelemme hippulat vikuen taksilla takaisin Pöksymäen kallioiden suojiin.

- Teknologia sekoittuu yhä kiivaammin mystiikkaan, totean Kala-Jussille. - Amerikka uskoo Jumalaan, japsit muuttuvat virtuaaleiksi. Rationaalinen järki alkaa olla katovaa kansanperinnettä tällä planeetalla.
- Joo, ei tuon akan jutuissa ainakaan ollut mitään järkeä.
- Saman verran kuin muissakin. Pointti on tyyppi joka haluaa kuulla ihan mitä tahansa ennustuksen tapaisia kestääkseen mieltään kalvavan epävarmuuden.
- Eikö sulla muka kalva?
- Ei kalva. Mä en oo enää vuosiin jaksanut stressaa näillä elämänmenoon liittyvillä kysymyksillä. Yritän kaikin voimin olla miettimättä niitä ja näprätä kaikenlaista pikkukivaa jotta ei olisi aikaa miettiä humpuukiasioita.
- Siksikö sä siellä salilla riehut? Ja menetit sen muka-työsi tutkimushommissa? Musta tuntuu, että ei ole Apilankaan asiat hyvässä jamassa. Mihinkään ei voi enää luottaa.
- Omapahan on asiani. Ei mulla oo mitään tarvetta alkaa märisemään. Se on kato tiukan paikan tullen se kuuluisa yksi kuti...
- Sehän se meille on aina varalla. Mutta ennen kuin alkaa liikaa kutiamaan lähdetään kalalle.
- Sen teemme.

Pöksymäen baarissa merimiehet istuvat vaitonaisena pusakkajenginä. Pastoria ei näy. Vietnamilainen omistaja kimittää, että luottokorttini on kuulemma suljettu.

- Paskat on. Sun masiina on suljettu. En maksa mitään, ei maksa vaivaa.

Jätän Kala-Jussin turvapaikkaan ja kävelen kämpille kiikaroimaan ikkunasta alas laaksoon. KRP:n auto on vakipaikallaan passissa odottamassa minun tekevän vikaliikkeen. Jossakin muualla voisi olla parempi meininki, parempi elämä, vakuuttelen muodon vuoksi itselleni. Onhan näitä elämiä yritetty monellakin eri mantereella ja sama elämä se aina vaan on. Avaan jättitelkun ja lyön Raidin koneeseen.

- Kohtalo kirjoittaa tähdet rintaamme, hän toteaa.

Enjoy the Space Around Us

Tullessani tyhjentämästä työpöytääni laitokselta tapaan Pastorin. Hän kertoo olevansa menossa Kirkko Soi -festarien napolilaista barokkimusiikkia 1600- ja 1700-luvuilta esittävään konserttiin Johanneksen kirkkoon. Kyseessä on Pelastuarmeijan 140 vuotisjuhlakonsertti. Pastori on saarnannut Pelastusarmeijan Alppikadun asuntolaan itselleen elinikäisen porttarin. Sen jälkeen hän siirtyi saarnaamaan Hertsikkaan Sahaajankadun yömajan märälle puolelle ja öisen Helsingin porttikongeihin.

Hän on kuitenkin päässyt jostain käsittämättömästä syystä kutsuvieraslistalle. Lisäksi hän aikoo tehdä konsertista kritiikin Kirkko ja Kaupunki -lehteen. Saahan sitä yrittää, mietin. Tiedän Pastorin yritelleen vähän kaikenlaista taiteen ja sen kentän ympäriltä uskon asioiden mentyä päin helvettiä. Yhteistä yrityksille on, että mistään ei ole tullut mitään.



- Mitä sä kannat noissa muovikasseissa? Pastori kysyy.
- Vittuako tuo sulle kuuluu?
- Pöksymäen baarissa huhutaan, että sä oot saanut monoa perseeseen sieltä yliopistolta. On kuulemma mennyt omat ja valtion rahat sekaisin...
- Antaa akkojen puhua paskaa. Toki noi fyrkkajutut on niiden mielestä pielessä, mutta kyllä mä päätin ottaa sieltä hatkat ihan itse. Elämä on liian lyhyt hukattavaksi jonkun saatanan hyvinvointivaltion historian tutkimiseen. Parempi elää sitä.
- No miten sä nyt sitten aiot ryyppäämisesi rahoittaa? Alatko jakamaan persettä Aleksis Kiven Kadulla?
- Sun kannattaisi keskittyä ihan omiin juttuihisi. Miettiä missä roskiksessa ensi yösi vietät.
- Mulla voisi olla sulle töitä tarjolla. Onko sulla kamera mukana?
- On se aina.
- Mä tartten pari fotoa siihen kritiikkiin napolilaisen barokkimusan konsertista. Lähe messiin.
- Antaa mennä kun on alamäki taas.



Johanneksen kirkko on kohtalaisen täynnä konserttikansaa. Klasariporukka on meikäläiselle suhteellisen vierasta heimoa, joten katselen kiinnostuneena ihmisiä, joiden elämää kulkuni ei ole ennen leikannut, eikä todennäköisesti tule enää koskaan leikkaamaan. Barokkimusan pompöösi äänimatto saa minut vaipumaan tuijottamaan tyhjyyteen. Mieleeni tulvii kuvia vastaavista tilanteista eri puolilla maailmaa.

Klassinen musiikki on minulle keino täydellisesti irtautua arjesta. Mieleeni alkaa tulvia muistoja ja kuvia. Annan niiden tulla vapaasti ja katselen muistojeni fragmentteja kiinnostuneena. Tätä minun ei pitäisi uskottavuuteni vuoksi sanoa; klasarimusa kirkossa on minulle paras keino päästä irti todellisuuden ympäröimästä viheliäisestä elämästäni. Se on flow-tila jossa maailma ja sen ääriviivat tiedostaa parhaimmillaan samaan tapaan kuin hyvällä sieniretkellä Amsterdamin punaisten lyhtyjen korttelissa. Mutta musan täytyy olla barokkia tai vielä sitäkin vanhempaa, eikä mitään loppuun hinkattuja sinfonioita. Ja sitä pitää soittaa kirkossa.



Tuntemattomat kohtalot täyttävät maailmanhistorian. Silmäilen ohjelmalehtisestä parin piruparan elämästä jääneitä tietoja. Musiikki on unohdettu, osa ohjelmistosta kaivettu Napolin, Camorran huumesotien viime aikoina repimän kaupungin, arkistoista. Osa illan ohjelmistosta kuullaan ensi kertaa Italian ulkopuolella.

Koko Italia, koko maailma, jokainen sen kaupunki. on täynnä unohdettuja säveltäjiä ja sävellyksia. Jos ne kaikki pantaisiin kerralla soimaan maapallo räjähtäisi kristallilasin tavoin pirstaleiksi. Kuolleiden unohdettujen on näin ollen parasta antaa levätä rauhassa. Meillä on ihan riittävästi tekemistä elävien unohdettujen kanssa, kuten sinun, minun ja Pastoriksi kutsutun liikkuvan tilataideteoksen kanssa.



Helsingin Diakonissalaitos 1867–2007

Helsingin Diakonissalaitos on tänä vuonna Kirkko soikoon -festivaalin päätukija. Barokkia Napolista -konsertti on laitoksen 140-vuotisjuhlakonsertti. Helsingin Diakonissalaitos perustettiin everstinna Aurora Karamzinin aloitteesta ja taloudellisella tuella vuonna 1867. Toiminta käynnistyi kahdeksanpaikkaisena kulkutautisairaalana Unionikatu 9:ssä. Elettiin keskellä katovuosia. Talvesta 1868 muodostui vaikein; sen aikana menehtyi maassamme yli satatuhatta ihmistä nälkään, kylmään ja kulkutauteihin. Kansallinen katastrofi suuntasi Diakonissalaitoksen toteuttamaan aidosti perustehtäväänsä – ennakkoluulotonta köyhien ja sairaiden auttamista.

Suomen ensimmäisen diakonissalaitoksen esikuvat tulivat pääosin Saksasta, mutta myös Venäjältä ja Ruotsista. Diakonissalaitos tarjosi nuorille naisille mahdollisuuden koulutukseen sekä työhön sairaiden ja vähäosaisten hyväksi. Sairaalan lisäksi laitokseen kuului myös lastenkoti, kansankeittola ja palvelijatarkoti.

Runsaan kolmenkymmenen vuoden ajan diakonissalaitos toimi useissa eri osoitteissa kantakaupungin alueella. Vuonna 1897 valmistui Töölönlahden tuntumaan diakonissalaitoksen nykyinen rakennus, joka oli varta vasten suunniteltu laitoksen toimintaa varten.

Tänä päivänä Helsingin Diakonissalaitos koostuu säätiöstä ja sen kokonaan omistamista yhtiöistä. Diakonissalaitos tuottaa sosiaali- ja terveydenhuollon palveluja sekä tarjoaa näiden alojen koulutusta. Diakonissalaitos on eettisesti vastuullinen toimija, joka on osaamisellaan noussut merkittäväksi hyvinvointipalvelujen tuottajaksi pääkaupunkiseudulla. Sekä palvelutuotannossa että koulutustarjonnassa näkyy erityisryhmien tarpeisiin vastaaminen. www.hdl.fi




Muistelen kerran hakeneeni Leipä-Leenan kanssa leipäjonoleipää Pelastusarmeijan luukulta. Missä on Leipä-Leena tänään? Vieläkö henki pihisee, vieläkö liian nuorena väsyneet jalat raahustavat kohti leipäjonoa? Miten kävi Leipä-Leenan, miten kävi minun? Ja sinullakin on vielä elämäkertasi kesken. Yhä riittää tutkittavaa hyvinvointivaltion riekaleiden parissa, vaikka laitos lemppasikin minut työttömyyskortistoon. (Kerron yksityiskohdat tulevassa kostokirjassani "Vitut valtiosta".)



Istumme kirkossa ja olemme hiljaa. Pastori heiluttelee itseään ahtaassa kovassa penkissä musiikin tahdissa edestakaisin kuin maanjäristyksessä lapsensa menettänyt äiti. Pastori elää suuria tunteita elämästä ja sen mysteereistä. Edes minulla ei ole häpyä sanoa mitään. Tykkään itsekin istua uskovaisten pöpien keskellä kuuntelemassa satoja vuosia sitten sävelletyjä kipaleita, jotka svengaavat ainakin vaihtelun vuoksi mitä mainioimmin.



Konsertin jälkeen raahustamme kirkonmäeltä alas laaksoon jokseenkin liikuttuneessa tilassa. Nousukausi on tuonut katujen varsille uusia koreita ravintoloita, joita lehdissä ihastellaan. Kukaan ei tajua miettiä mitä tapahtui edellisen nousukiidon menomestoille, jotka ovat kadonneet historian enkeliarkoistoihin kuin muinaisten Napolin barokkisäveltäjien kipaleet.



Konsertti tekee minusta hetkeksi hyvän ihmisen. (Toki olen koko ajan ja jatkuvasti urheileva hyvä ihminen, mutta se ei kuulu tähän.) Tarjoan kämpillä illan päätteeksi Pastorille, Jumalan kadonneelle kolmannelle pojalle, kunnon pihvin lisukkeilla ja kossua kyytipojaksi. Hän juo puoli pulloa suoraa pullon suusta ja yrittää epätoivosesti ahtaa pihvilihaa kitaansa.

Mutta hän ei saa siitä kuin pienen osan alas ennen kuin ryntää oksentamaan parvekkeelta Pöksymäen yöhön. Pastori on ollut liian kauan huonoilla muonilla, viina polttanut vatsakalvot. Syömisen sijasta hän pyytää loput kossut mukaansa ja lähtee kohti omaa unohdustaan. Katson kiikareilla Pastorin laahustavan kohti Kalkkersien yökahvilaa, jossa on lämmintä ja kuivaa.

Eternal Sunshine of the Spotless Helsinki

This is fucking me with nothing to lose. This is my city, this is my neighbourhood, this is my life...




Helsinki is the city of good music. International artists all over the world are performing here. It may cost you but you will never regret the money spent!





Hakaniemi market square on Saturday 18th march 2007 at 1 o´clock p.m. Here in Helsinki you can enjoy the warmness of crowds and wheather. This is the New Neverland where action is hotter than in Las Vegas and other desperate places for poor bastards with too much money and nothing else to do than kill themselves in a way or another.




Birds game early this year. Anyway it´s too late for me. Helsinki tube is taking me deeper underground, under surface. It may take me straight to another galaxy... Thank God I can swim. At least I could. Can´t be sure for anything on these days. They promised us the global warming. Helsinki is going to be the Cannes during summetime and St. Moritz on wintertime, they say. Or it will be seven meters under the sea, other ones are warning. Can´t help it, it´s not my fault. Blame the God, Big Bang, Stephen Hawking, Greenpeace, bad luck...




You can hear the oriental beat in the gasoline alleys of the poor side of town where I´m building my business empire. Helsinki is the city of business; hear you can smell money and crime in every corner of the downtown. Clever ones like me are hiding on the poor side of town where beer and girls are cheaper.



In this Sin City meat is the murder. Piece of meat has killed too many native sons and girls of this faraway city, if ya know what I mean.



In the backstreets of Helsinki you can fuck, you can suck as much as you want. Helsinki is the place for hardcore sex and cage girls and boys. Get you dick and pussy ready for the hot stuff! Flesh for fantasy!



On Broadway they are showing musicals of the rich and famous for the rich and famous.



Boulevard of False Memories is empty like the box of hopes and dreams in my head.




Finland is ready for the Election day. We all love our unique democratic rights which they don´t have elsewhere in places like India, America or Amsterdam.




On 3th street they gunned me down in 2011, but of course I don´t know that yet when I´m going to old restaurant Oiva to pay the tip I owe to doorman.



I´m gonna clear my head and leave the needle parks of central Helsinki. I´m gonna build a heaven on the ground. I´m gonna make a brand new start. (Once again, all over again.)



Shiny happy people of Helsinki are always dancing in the streets because they surely know that thinking is for the birds! This one here is my bird.