Tullessani tyhjentämästä työpöytääni laitokselta tapaan Pastorin. Hän kertoo olevansa menossa Kirkko Soi -festarien napolilaista barokkimusiikkia 1600- ja 1700-luvuilta esittävään konserttiin Johanneksen kirkkoon. Kyseessä on Pelastuarmeijan 140 vuotisjuhlakonsertti. Pastori on saarnannut Pelastusarmeijan Alppikadun asuntolaan itselleen elinikäisen porttarin. Sen jälkeen hän siirtyi saarnaamaan Hertsikkaan Sahaajankadun yömajan märälle puolelle ja öisen Helsingin porttikongeihin.
Hän on kuitenkin päässyt jostain käsittämättömästä syystä kutsuvieraslistalle. Lisäksi hän aikoo tehdä konsertista kritiikin Kirkko ja Kaupunki -lehteen. Saahan sitä yrittää, mietin. Tiedän Pastorin yritelleen vähän kaikenlaista taiteen ja sen kentän ympäriltä uskon asioiden mentyä päin helvettiä. Yhteistä yrityksille on, että mistään ei ole tullut mitään.
- Mitä sä kannat noissa muovikasseissa? Pastori kysyy.
- Vittuako tuo sulle kuuluu?
- Pöksymäen baarissa huhutaan, että sä oot saanut monoa perseeseen sieltä yliopistolta. On kuulemma mennyt omat ja valtion rahat sekaisin...
- Antaa akkojen puhua paskaa. Toki noi fyrkkajutut on niiden mielestä pielessä, mutta kyllä mä päätin ottaa sieltä hatkat ihan itse. Elämä on liian lyhyt hukattavaksi jonkun saatanan hyvinvointivaltion historian tutkimiseen. Parempi elää sitä.
- No miten sä nyt sitten aiot ryyppäämisesi rahoittaa? Alatko jakamaan persettä Aleksis Kiven Kadulla?
- Sun kannattaisi keskittyä ihan omiin juttuihisi. Miettiä missä roskiksessa ensi yösi vietät.
- Mulla voisi olla sulle töitä tarjolla. Onko sulla kamera mukana?
- On se aina.
- Mä tartten pari fotoa siihen kritiikkiin napolilaisen barokkimusan konsertista. Lähe messiin.
- Antaa mennä kun on alamäki taas.
Johanneksen kirkko on kohtalaisen täynnä konserttikansaa. Klasariporukka on meikäläiselle suhteellisen vierasta heimoa, joten katselen kiinnostuneena ihmisiä, joiden elämää kulkuni ei ole ennen leikannut, eikä todennäköisesti tule enää koskaan leikkaamaan. Barokkimusan pompöösi äänimatto saa minut vaipumaan tuijottamaan tyhjyyteen. Mieleeni tulvii kuvia vastaavista tilanteista eri puolilla maailmaa.
Klassinen musiikki on minulle keino täydellisesti irtautua arjesta. Mieleeni alkaa tulvia muistoja ja kuvia. Annan niiden tulla vapaasti ja katselen muistojeni fragmentteja kiinnostuneena. Tätä minun ei pitäisi uskottavuuteni vuoksi sanoa; klasarimusa kirkossa on minulle paras keino päästä irti todellisuuden ympäröimästä viheliäisestä elämästäni. Se on flow-tila jossa maailma ja sen ääriviivat tiedostaa parhaimmillaan samaan tapaan kuin hyvällä sieniretkellä Amsterdamin punaisten lyhtyjen korttelissa. Mutta musan täytyy olla barokkia tai vielä sitäkin vanhempaa, eikä mitään loppuun hinkattuja sinfonioita. Ja sitä pitää soittaa kirkossa.
Tuntemattomat kohtalot täyttävät maailmanhistorian. Silmäilen ohjelmalehtisestä parin piruparan elämästä jääneitä tietoja. Musiikki on unohdettu, osa ohjelmistosta kaivettu Napolin, Camorran huumesotien viime aikoina repimän kaupungin, arkistoista. Osa illan ohjelmistosta kuullaan ensi kertaa Italian ulkopuolella.
Koko Italia, koko maailma, jokainen sen kaupunki. on täynnä unohdettuja säveltäjiä ja sävellyksia. Jos ne kaikki pantaisiin kerralla soimaan maapallo räjähtäisi kristallilasin tavoin pirstaleiksi. Kuolleiden unohdettujen on näin ollen parasta antaa levätä rauhassa. Meillä on ihan riittävästi tekemistä elävien unohdettujen kanssa, kuten sinun, minun ja Pastoriksi kutsutun liikkuvan tilataideteoksen kanssa.
Helsingin Diakonissalaitos 1867–2007
Helsingin Diakonissalaitos on tänä vuonna Kirkko soikoon -festivaalin päätukija. Barokkia Napolista -konsertti on laitoksen 140-vuotisjuhlakonsertti. Helsingin Diakonissalaitos perustettiin everstinna Aurora Karamzinin aloitteesta ja taloudellisella tuella vuonna 1867. Toiminta käynnistyi kahdeksanpaikkaisena kulkutautisairaalana Unionikatu 9:ssä. Elettiin keskellä katovuosia. Talvesta 1868 muodostui vaikein; sen aikana menehtyi maassamme yli satatuhatta ihmistä nälkään, kylmään ja kulkutauteihin. Kansallinen katastrofi suuntasi Diakonissalaitoksen toteuttamaan aidosti perustehtäväänsä – ennakkoluulotonta köyhien ja sairaiden auttamista.
Suomen ensimmäisen diakonissalaitoksen esikuvat tulivat pääosin Saksasta, mutta myös Venäjältä ja Ruotsista. Diakonissalaitos tarjosi nuorille naisille mahdollisuuden koulutukseen sekä työhön sairaiden ja vähäosaisten hyväksi. Sairaalan lisäksi laitokseen kuului myös lastenkoti, kansankeittola ja palvelijatarkoti.
Runsaan kolmenkymmenen vuoden ajan diakonissalaitos toimi useissa eri osoitteissa kantakaupungin alueella. Vuonna 1897 valmistui Töölönlahden tuntumaan diakonissalaitoksen nykyinen rakennus, joka oli varta vasten suunniteltu laitoksen toimintaa varten.
Tänä päivänä Helsingin Diakonissalaitos koostuu säätiöstä ja sen kokonaan omistamista yhtiöistä. Diakonissalaitos tuottaa sosiaali- ja terveydenhuollon palveluja sekä tarjoaa näiden alojen koulutusta. Diakonissalaitos on eettisesti vastuullinen toimija, joka on osaamisellaan noussut merkittäväksi hyvinvointipalvelujen tuottajaksi pääkaupunkiseudulla. Sekä palvelutuotannossa että koulutustarjonnassa näkyy erityisryhmien tarpeisiin vastaaminen. www.hdl.fi
Muistelen kerran hakeneeni Leipä-Leenan kanssa leipäjonoleipää Pelastusarmeijan luukulta. Missä on Leipä-Leena tänään? Vieläkö henki pihisee, vieläkö liian nuorena väsyneet jalat raahustavat kohti leipäjonoa? Miten kävi Leipä-Leenan, miten kävi minun? Ja sinullakin on vielä elämäkertasi kesken. Yhä riittää tutkittavaa hyvinvointivaltion riekaleiden parissa, vaikka laitos lemppasikin minut työttömyyskortistoon. (Kerron yksityiskohdat tulevassa kostokirjassani "Vitut valtiosta".)
Istumme kirkossa ja olemme hiljaa. Pastori heiluttelee itseään ahtaassa kovassa penkissä musiikin tahdissa edestakaisin kuin maanjäristyksessä lapsensa menettänyt äiti. Pastori elää suuria tunteita elämästä ja sen mysteereistä. Edes minulla ei ole häpyä sanoa mitään. Tykkään itsekin istua uskovaisten pöpien keskellä kuuntelemassa satoja vuosia sitten sävelletyjä kipaleita, jotka svengaavat ainakin vaihtelun vuoksi mitä mainioimmin.
Konsertin jälkeen raahustamme kirkonmäeltä alas laaksoon jokseenkin liikuttuneessa tilassa. Nousukausi on tuonut katujen varsille uusia koreita ravintoloita, joita lehdissä ihastellaan. Kukaan ei tajua miettiä mitä tapahtui edellisen nousukiidon menomestoille, jotka ovat kadonneet historian enkeliarkoistoihin kuin muinaisten Napolin barokkisäveltäjien kipaleet.
Konsertti tekee minusta hetkeksi hyvän ihmisen. (Toki olen koko ajan ja jatkuvasti urheileva hyvä ihminen, mutta se ei kuulu tähän.) Tarjoan kämpillä illan päätteeksi Pastorille, Jumalan kadonneelle kolmannelle pojalle, kunnon pihvin lisukkeilla ja kossua kyytipojaksi. Hän juo puoli pulloa suoraa pullon suusta ja yrittää epätoivosesti ahtaa pihvilihaa kitaansa.
Mutta hän ei saa siitä kuin pienen osan alas ennen kuin ryntää oksentamaan parvekkeelta Pöksymäen yöhön. Pastori on ollut liian kauan huonoilla muonilla, viina polttanut vatsakalvot. Syömisen sijasta hän pyytää loput kossut mukaansa ja lähtee kohti omaa unohdustaan. Katson kiikareilla Pastorin laahustavan kohti Kalkkersien yökahvilaa, jossa on lämmintä ja kuivaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti