4/20/2015

Löllöt möhömahaiset Erkot

Antti Blåfieldin kieli on muuttunut pysyvästi ruskeaksi kirjansa "Loistavat Erkot" myötä. Se on luettelomainen historiikki Helsingin sanomien päätoimittajista. Kaikki viime aikojen mitättömimmätkin Reetta Meriläistä ja Janne Virkkusta myöten saavat upean kielipesun Blåfieldiltä.

Otsikko ei siis vastaa tässä kirjassa sisältöä mutta mitäpä pienistä. Kirjastahan käy selville ettei Aatos Erkko koskaan pärjännyt koulussa edes ylioppilaaksi saakka. Itseään kirkkaasti oppineimmille Hesari kosti palkkaamalla tyhjäaivoisia ylioppilaita Sanoman toimittajakoulusta päätoimittajikseen. Yksi oli vissiin loppututkinnon suorittanut ja häntä koko kopla juoni kumoon.

Blåfield ei saa Erkoista mitään otetta. He ovat stereotyyppisesti esitettyjä suurmiehiä omissa norsunluutorneissaan, jonne kukaan Sanoman työntekijöistä ei uskaltanut mennä. Jos Aatos vastaantullessaan joskus vuosikymmenten varrella sanoi päivää, on tämä merkkitapaus täytynyt tarkasti tähän omituiseen opukseen kirjata. Jänishousut ja muut paskahousut Aatos jätti omiin oloihinsa, muutama normaali joka uskalsi puhua normalisti hänelle tuli hyvin juttuun äijän kanssa.

Aatos Erkon erakkoluonteesta johtuen Hesarin toimituksessa syntyi myytti jostakin superihmisestä, joka tarkkaili ja rankaisi ellei koko ajan laulanut oikeita viisuja. Totta kai viestin viejät kuuluivat kuvaan, todellset ja ennen muuta sellaisiksi itsensä huijanneet. Niinpä Aatoksen nimissä pyöri sairaalloinen huhumylly läpi Hesarin kulta-aikojen.

Eikä Blåfield edes kerro miksi Aatos ja hänen isänsä olivat sairaalloisen lihavia, möhömahoja maailman mittakaavassa. Aatos hengaili paljon Akatemisessa kirjakaupassa, mutta yhtään mitään hänen luku- yms. harrastuksistaan ei mainita taitoluistelua ja puuveneitä lukuun ottamatta. Miten ihmisestä voi jäädä näin vähän mitään muistoja. Ehkä Aatos tajusi että parempi tulla unohdetuksi istuessaan muka kiinnostuneena kopissaan johtamassa orkesteria.

Loistavista Erkoista emme siis paljon mitään henkilökohtaisempaa saa tietää. Näin olen tämä Blåfieldin teos joutaa roskakoriin turhana ylistyksenä Hesarille nyt kun sen syöksy kohti konkurssia on hyvässä kyydissä.

En voi mitään sille että katson nauttien Hesarin nykyisiä talousvaikeuksia ja levikin syöksyä. Joskus parikymmentä vuotta sitten sen toimittajat kuvittelivat ja ilmaisivat olevansa Jumalasta suraavia. Nyt koko porukka on potentiaalisia tulevia työttömyyskortistolaisia. Mikä on siis tälle sakille ihan oikein. Kulta-aika on ohi, ja Hesarin tyypit pitävät itsestään päivä päivältä vähemmän meteliä.

Itse olen tyyppiesimerkki siitä miten sanomalehdille on käymässä. Olen lukenut Hesaria yli 30 vuotta, mutta muutama vuosi sitten järkeilin säästäväni aamun parhaat hetket perumalla tilauksen. Eikä lehteä missään vaiheesa perumisen jälkeen tullut ikävä, se katosi elämäntavastani tosta vaan.

Pomolla tosin vuosi sitten suksi lipsui ja hän tilasi iPad version Hesarista. Katselin sitä aina silloin tällöin. Totesin parhaat jutut suoraan Economistista pöllityiksi. Muka kerrottiin omin sanoin ettei varkaudesta olisi jäänyt kiinni. Kaikki jotka lukevat Economistia säännöllisesti huomasivat homman nimen.

No nyt pakotin Pomon perumaan taas Hesarin tilauksen, ja tällä kertaa en salli monojen oikenevan tässä suhteessa. Muita lehtiä saa lukea Helmetin e-lehtivalikoimasta mielin määrin. Snomalehtiäkin on tarjolla pari sataa, siihen päälle vielä Economist, New Scientist sun muut.

Aatos Erkosta joku nainen julkaisi vasta pienen kirjasen. Siinä Erkko tunki mahansa itsensä ja pienen auton räppänän ratin väliin. Ajettiin kahville Kotkaan tai Haminaan. Siinä sivussa hän avautui sen verran että nyt hänen kuoltuaan voi niillä joku yrittää tienata ja nosta häntäänsä.

Aatos kertoo olleensa onnellisin sotalapsena Ruotsissa, halunneensa merille, pakotetun Sanoman hommiin, viruneensa elämänsä läpi jotenkuten. Myöhemmällä iällä hän teki pistokokeita todellisuuteen kävelemällä kansan keskuudessa Kalliossa. Lisäksi hän istui niin paljon penkillä väkeä katsomassa Stockkan herkun edessä että vartijat ehdottivat hänelle porttaria kun eivät tienneet kuka superhypertyper siinä persettään päivästä toiseen leventeli.

Aatos Erkko tykkäsi jostakin minulle edelleenkin käsittämättömästä syystä Kymenlaaksosta. Täällä toipumislomapaikassani Kotkassa se näkyy erittäin selvästi; Erkko hommasi Turkuun jo luvatun Suomen merimuseon tänne. Turkulaiset eivät ole tätäkään koskaan antaneet anteeksi, varsinkin kun heillä on vielä pääkaupungin siirto Helsinkiin Turusta käsittelyssä kesken.

Aatoksesta voi oppia, että kannattaa istuskella katsomassa ihmismeren kulkua, ja oikean meren myös. Kaikki katoaa kuitenkin nopeasti ikuisuuteen. Ei missään mitään jälkiä, ei mitään hyötyä tuhansista Viikkosanomissa ja Hesarissa vietetyistä päivistä. Niitä ei ole enää olemassa, Erkko on kuollut, Hesari syöksyssä, eikä millään ole mitään väliä.

Se on Aatos Erkossa kiinnostavaa että hän tunsi heittäneensä elämänsä hukkaan lehtimogulina. No hänellä oli kämpät Nykissä ja Lontoossa, joten hullumminkin olisivat asiat voineet olla. Toisin on muilla maamme kymmenillä tuhansilla konttorirotilla, jotka hukkaavat elämänsä tyhjään paperi- ja palaverimyllyyn. Siitä ei ole kenellekään mitään hyötyä, eikä siitä historiaan jälkiä jää.

Eläkkeelle laskevat päiviä mutta typistynyt ihminen ei enää vanhoilla päivillä unlmistaan huolimatta herää eloon. Katsoo vaan kaivaten laivojen lipuvan horisonttiin. Tajuavat ettei heitä kukaan ole kaivannut matkaan, eikä tule koskaan kaipaamaan. Tyhjyydestä tulivat, sinne katsoivat, pääasia että menivät.

4/16/2015

Suurin herkku on myrkyllistä



Kun tutkimme Kossu-Koskelaisen kanssa Hailuotoa oli tutkimuksen eräs johtopäätös, että suurin herkku on aina myrkyllistä. Tässä tapauksessa se taisi olla hylkeen maksa jonne ympäristömyrkyt olivat tuolloin kertyneet. Sama pätee kaikessa muusakin herkullisessa maailmassa.

Otetaanpa esimerkiksi rööki. Se tappaa tuskallisesti osan pössyttelijöistä. Kuitenkin monet pitävät sitä parhaana ja ainoana ystävänään. Jörn Donnerkin vannoo että suuri osa hänen luovuudestaan on peräisin tupakanpoltosta.

Itse olen aina silloin tällöin poltellut kausittain. Jos tulee stressiä tai trobelii ostan valkoista mallua. Alan vetään sitä kuin vanhasta tottumuksesta. Eroon pääseminen on aina jonkin ajan kuluttua onnistunut suhteellisen helposti koska en tule nikotiinista riippuvaiseksi, vaan se on paremminkin sosiaalista riippuvuutta, tai jotain tai jotain.

Kuitenkin iän myötä tupakasta eroon pääseminen käy kerta kerralta vaikeammaksi. Rööki rauhoittaa ja selkeyttää ajatuksiani. En mä mitään isoja luovuuden vimmoja siitä saa, mutta ymmärrän että ei se siinä suhteessa ainakaan pahasta olisi.

Kuitenkin meillä on tämä terveys- ja raittiusaate joka sisäisesti panee meidät suosiolla luopumaan suurimmista herkuista vapaaehtoisesti. Ihminen kuolee jossakin vaiheessa jotenkin joka tapauksessa, eivätkä vikat vuodet ole mitään riemujuhlaa jos vanhaksi raahustaa. Kusemista ja paskomista se paljon puhuttu lisävanhuus terveyden avulla saatuna yleensä kuitenkin on.

Olen ollut muutamissa vaaleissa hommissa Kustaankartanon vanhainkodissa, enkä näe pitkän elämän tarkoitusta missään eikä kenessäkään sinne päätyneessä liian pitkään eläneessa ihmiskuoressa. Eli röböt kehiin vaan, varsinkin jos tajuaa sen mahdollisesti sairastuttaessa ampua kuulan kalloonsa tai matkustaa viimeisellä junalla Amsterdamiin.

Mutta kun röökin poltto on niin mahtihommaa! Eikä tämä peli ole yksinkertaisesti kieltäymykillä voitettavissa. Mistä kiikastaa kun lopetan aina kun tunnen vasta kunnolla pääseväni vauhtiin? Aikamme sairauksia tämäkin, suuntaan jos toiseen. Pätee muuten kaikkeen mitä teen tai yritän tehdä.

Viina on toinen suuri herkku johon pätee sama kuin kaikkiin herkkuihin. Sitä voi vetää tiettyyn rajaan mutta jos ei osaa olla varuillaan menee liian pitkälle eikä paluuta ole. Aikaisemmin join usein kyllästymiseen tai stressiin. Se puuha vain pahensi asioiden tilaa. Uhkasin pikkujouluissa tappaa pomot, nussia naiset. Mutta siellähän on kaikki sallitua, tai oli. Nykyään pitää näytellä varmuuden vuoksi myös kulissien takana, kyttärit ovat kaikkialla.

Jossakin vaiheessa viinasta alkoi tulla jonkin sortin ongelma. Erityisesti lukuisilla ulkomanreissuillani sen kanssa tuli läträttyä. Sitten oltiinkin erinäisten vammojen seurauksena lasaretissa ja krapulassa pikkupirut ajoivat takaa. Minulla kesti kauan, ehkä liian kauan ennen kuin tajusin, että viinahommat on syytä eliminoida ulkomailla alkuunsa. Paskiaisille ei tässä kaupungissa anneta edes mahdollisuutta.

Antabus huuleen yölennolla Aasiaan, eikä viinahommia tarvinnut miettiä. Ekoina päivinä homma kun lähti helpoiten käsistä. Nyt en enää tarvitse edes antabusta ja voin vetää bissee ilman pelkoa ratkeamisesta sekoilemaan viikkokausiksi. Lopputulema olisi kuitenkin ankara vitutus hukkaan heitetyistä päivistä tropiikin palmujen alla.

Mutta monet tutuistani eivät koskaan ehtineet oppia tätä. He lepäävät Malmilla ja Honkanummella. Jotenkin viinaan kuolleet ovat olleet pitkään kirottuja vammansa kanssa. Taistelleet kaikin voimin putoamista vastaan, mutta voimat eivät ole riittäneet. Ei se koskaan yllätyksenä tule kun juoppo kuolee, asia on ollut odotettavissa ja sen kestäminen ihmetyksen aiheena.

Sen sijaan huumeisiin voi kuolla vahingossa. Muutama tuttu on juhlinut synttäreitään sen verran rajusti etä ovat olleet laakista vainaa. En uskaltaisi ostaa huumeita kadunkulmasta, ei voi tietää mitä skeidaa saa. Muuntohuumeista menee helposti henki tai ainakin tulee sokeaksi.

Jossain vaiheessa elämääni suhtauduin romanttisen uteliaasti huumehommiin. Luin näitä alan äijiä ja kuvittelin heidän löytäneen todellisuudesta jotakin enemmän. Paskat ne mitään löytäneet. Luulivat olevansa muita viisaampia, muut katsoivat heidän touhujaan säälien.

Joskus kun jotain kokeilin tottumuksen puutteesta kokemus oli lähinnä kaootinen. Jos ei kokaiini alkanut heti tehota, nappasin toisen annoksen ja olin siivet selässä makaamassa ties missä loungessa. Kannabistuotteet ovat tässä suhteessa parempia. Niistä saa kunnon vibat mutta ei ala sekoileen viinan juonnin tavoin. Jos Suomessa myytäisiin maria laillisesti vetäisin sitä ennemmin kuin viinaa, vaikka Frapin konjakki onkin salainen paheeni hillitysti nautittuna.

Mutta jokin meitä monia pidättelee tässä mormaalin keskinkertaisuuden pakkopaidassa. Ehkä mä tajuan että rajan toiselta puolen ei todellakaan ole paluuta. Eikä siellä toisella puolen ole edes kivaa. Monta kertaa kirjoist luettua, leffoista nähtyä. Mennään näin ollen tätänykyä tässä moodissa luomuna.

Täällä Kotkassa toipumislomalla leukaleikkauksesta ja kauhkokuumeesta olen vähitellen alkanut löytää tavallisuudessa taivaan. Kuljen joka aamu paria kolmea vaihtoehtoista reittiä koiran kanssa. Merenrannassa, keskikaupungilla, puistoissa. Luen kirjoja vaikka stadin sykkeessä ne jotenkin ottivatkin pattiin. Kotkassa ei olla yhtä kultuurin kipeitä kuin stadissa; hyviä must lukukirjoja löytyy kirjastosta koko ajan. Enkä ole vieläkään päässyt eroon harratuksestani kerätä kierrätyslaatikoista sinne hyljättyjä joskus kovana kamana pidettyjä kirjan poloja. Stadissa törmäsin tässä harrastuksessa varastoinnin ongelmiin, sama alkaa häänmöttämään myös täällä.

En kaipaa stadista mitään, olinhan siellä vasta 4 päivää. Täällä toimivat sähköiset vempaimet ja posti tuo kamaa verkkokaupoista. Lisäksi liityin Tidaliin, suoratoistopalveluun hifitason äänellä. Kustantaa 20 euroo kuussa, mutta sen maksan mielelläni jotta saan kuulla pakattuun mp3 musaan verrattuna musan ylä- ja alaosat sekä sen syvyysulottuvuudet. Näissä hommissa pitää tosin olla hyvät kuulokkeet, alle satasen vempaimet eivät riitä. Lisäksi kaiuttimien on kyettävä toistamaan musa puhtaasti. No ostin tänne kalliimman puoleiset bluetoothit. Ongelma on että ne tahtovat paukkua liian lujaa. Kaikki kun eivät tykkää Hypnotic Brass Ensemblestä nonstoppina.

Olin stadissa vikaa kertaa elämässäni vaalihommissa, poliittinen järjestelmä kaikissa muodoissaan oksettaa, en halua olla siinä millään muotoa mukana. Enkä tietenkään edes äänestänyt ketään. Ihan sama kuka tulee valituksi tai ei tule. Veromätkyt tuli taas, eikä tämäkään asiantila ole korjaantunut olipa vallassa sossut tai porvarit. Onneksi saan ilmaiseksi Economistin iPad version viikottain Helsingin kaupunginkirjastosta ja e-kirjoja. Luen myös Rolling Stonea, New Scientistiä ja Philosophy Now´ta, jonka uusimmassa numerossa jättijuttu mielestäni raskaasti yliarvostetusta Michel Foucaultista. Ja kaiken tarjoaa ilmaiseksi tai verojen vastineeksi helsinkiläiset iloiset veronmaksajat.

Suurista herkuista jäivät lääkkeet väliin. Minulle ne kaikki sopivat hyvin, en mene niistä sekaisin. Tänäänkin otin alaleuan leikkaushaavaan pahamaineista Tramalia. Kun hain sitä apteekista farmaseutti katosi epäuskoisena omastakannasta e-reseptiluetteloani, joka pitää sisällään lähes kaikki kovimmat kipulääkkeet. En ole noutanut niistä kuin osan ja tämä luultavasti lisäsi farmaseutin epäluuloa. Mutta ei hän mulle mitään asiasta, lääkärithän ne sekaisin ovat kun kirjoittavat kilpaa kovimpia mahdollisia mömmöjä vaivautumatta tarkistamaan mitä muut ovat jo ehtineet määrätä. Reseptit ovat voimassa vuoden joten pitää popsia aika kyytiä jos kaikki aion syödä.

Mutta tämä myrkyllinen herkku ei minua houkuta teoriassa eikä käytännössä. Vaikka en mä niin hullu ole että kun kipu leuassa yltyy, että jätän ottamat sopivan kovan napin. Ensi viikolla pitäisi taas käydä Töölön sairaalassa mutta katsotaan jaksanko nyt stadiin lähteä. Olivat meinaan ne vaalihommat sen verran ankea kokemus, ja kaikki menee lopulta kuitenkin veromätkyihin. Onneksi Töölössä on mukavia kapakoita joissa iltaisin dr. Muzan kaa hengailtiin.

Onhan tuo tullut sanottua jo Pillerirannikossakin, mutta maailmassa on kaikkea liikaa. Ehkä todellakin olisi aika alkaa polttamaan jälleen, enkä nyt tarkoita valkoista mallua vaan maailmansodan tapaisia suursiivouksia lähinnä. Toisen maailmansodan jälkeinen pitkä kasvun kausi alkaa olla lopuillaan, joten jos ei haluta huomisen oleva tämä päivä uudelleen loputtomiin, on kasvu potkaistava käyntiin raivaamalla sille tilaa.

Nyt luultvasti se mielisairas Tampereen yliopistossa epäonnistunut opiskelija jälleen kantelee minusta oikeuteen. Siinäpä kannelkoon, hulluille en tapaa vastata millään muotoa, enkä käräjäoikeudelle vaikka olenkin siellä aikani pyörinyt joukon jatkeen lautamieshommissa. Persnettopuuhaa ja ankean huono tasoista oikeudenkäyttöä. So long boys, you can take my place.

Mä lähden Japaniin ja syksyllä Bostoniin kunhan nää leikkausvammat saadaan suht koht hoidettua. Leikkauskipuihin tarkoitetu Tramal ei yhtään vähennä kipua. Joko mulla on siihen kova toleranssi tai sitten tosi kovat kivut. Annas kattoo.

Hypnotic Brass Ensemble pistää groovii stuffii tuleen Tidalista, kuka luuseri enää käyttää Spotifyta? Kirjastossa täällä Kotkan keskustassa olen säälien katsonut viime viikot uutuushyllyä. Hesarissa ylistetyt kotomaiset huippuhyvät pläjäykset eivät kelpaa edes uunituoreina täällä kaakossa kenellekään. Jääköön nyt nimet mainitsematta, mutta ilman apurahoja meillä olisi paljon enemmän tarjolijoita ja taksikuskeja, joita on tosin nytkin jo liikaa. Joskus tuntuu että etelän taidejupit skrivaavat apurahojen toivossa näitä mahtipläjäyksiä toisilleen.

Ja puhelinmyyjiä nollasopimuksilla olisi myös enemmän ilman maailman parasta apurahasysteemiä. Yx ilmeisen henkisesti epävakaa tyyppi poltti päreensä kun totesin yleisesti tunnetun totuuden: Kaikki puhelinmyyjät pitäisi tappaa, ei menisi ainakaan viattomia. On lähettänyt viestini Iltasanomiin, kuvittelee ääliö niiden tarttuvan juttuun joka on jo aikoja ollut kaikkien tiedossa.

Vain elämässään epäonnistuneet päätyvät puhelinmmyjiksi. Sitten käytetään kaikki vippaskonstit että saadaan myytyä rojua vanhuksille ja muille jotka eivät osaa pitää puoliaan. Muudankin sukulainen tilasi muistisairaana parissa viikossa puhelinmyyjiltä 2000 eurolla aikakausilehtiä, vaikka hänellä oli suoramarkkinointikielto. Umpikierot puhelinmyyjät, jotka siis kaikki pitäisi yleisen edun vuoksi tappaa, hoksasivat vanhuksen lankapuhelimen jota kielto ei koske. Sitten soiteltiinkin päivä- ja iltakaudet ja myytiin tiedottomalle vanhuksella vuosien kestotilauksia urakalla. Miten nämä Avun, Seuran, Avotakan yms. omistajat ja toimittajat kehtaavat olla osa tällaista sairaiden huijaamista? Missään ei ole moraalia, ei niin missään. Ei minussakaan...

Pahin tosin on Valitut Palat joka lähettää "melkeinmillinoletvoittanut" kuponkeja jatkuvalla syötöllä. Tarkoitus on höynäyttää hönöt tilamaan jotakin tarpeetonta. Jonkin sortin lakiopas taisi viimeksi olla tarjolla näillä kaikkia moraalin lakeja rikkovilla.

Mutta virallisesti mä en tosiaankaan lausu mistään mitää, kenellekkään mistään mitään. Mulla on töpseli irti maailmankaikkeuteen. Turha yrittää morsettaa.

Tuli mieleen sellainen ajatus jokin aikaa siten, että jos edes kerran elämässä yrittäisi kirjoittaa omista meinigeistä rehellisesti, tavallisuuden tooraa vähin maustein. Ei siitä mitään hyötyä tai iloa ole mutta mua kiinnostaa edelleenkin, että löytyykö mitään kun pintakuona on kaalistani pyyhitty pois. Hain tänään kirjastosta lainaan suomeksi tulleen Alisteir Crowleyn elämäkerran. On se englanniksi mulla e-kirjana Scribdissä mutta lukasen sen nyt suomeksi. Economistin luen englanniksi viikottain kannesta kanten, tietoviihteen suomeksi, vaikka en iedä miksi. Ja kontrastit tekstien välillä jyrkät, nämä maailmat eivät tiedä toistensa olemassa olosta.

Eli tässä vastineeni elämälle maailmankaikkeudessa: Vetäkää käteen. Varsinkin kun tänään tuli tieto että satojen miljoonien tähtien galaksista ei ole löytynyt mitään elämänmerkkejä. Siellä on kylmää ja pilkkopimeää. Ei käy kateeksi. No lainasin mä jonkun härmäläisen kirjoittaman kirjan siitä löytyykö elämää maailmankaikkeudesta vaikka vitut sieltä mitään löytyy. Onhan se jo loputtomiin nähty enkä mä jaksa ainakaan enää turhaan odotella mitään viestiä jota ei koskaan tule.

Teoriat alkuräjähdyksestä alkavat vähitellen vuotaa kuin seula. Ainetta syntyy eri puolilla tyhjyyttä koko ajan, eikä se välttämättä käyttäydy kuten meille on pukinpartaisten tähtitieteen proffien suulla valehdeltu. Mutta se on aivan liian suuri juttu ihmiskunnalle, paras kun keskitytään keskinäisiin konflikteihin, kyynärpäätaktiikkaan, näyttelemään luottamuksen arvoista ja miten tämä kehmo inhimillinen komedia meneekin. 200 tonttua paskoo Sibelius Akatemian viemäreitä ja yrittää taklata kaikin keinoin lähimmäisensä ikkunasta ulos myös seuraavat 4 vuotta.


4/03/2015

Viemäreissä asuu väkeä

Viemäreissä asuu väkeä. Diilaavat kolmiolääkkeitä ja penisilliiniä. Liikkuvat pitkin metrotunneleita, valmiita ja kesken jääneitä. Mustat miehet, mustat naiset, väki joka ei tykkää jos heistä levitetään juoruja.

Näin tämä joka tapauksessa meni. Ajoin dubbledeckerillä uutta moottoritietä Kotkasta stadiin. Kävelin Kampin terminaalista Kasarmikadulle Kirranille labratesteihin. Sen jälkeen tapasin dr. Muzan steissin vieressä Vltavassa. Otettiin jotakin juomaa. Siten ajetiin ylös Kallioon Sivukirjastoon. Otettiin lisää juomaa. Joku toi tai haki jonkin paketin, kirjeen, lapun yms. Menimme Flemarille Cellaan syömään jotkin leikkeet, juomaan putelin, pari punkkua. Väkeä oli arkipäivästä huolimatta syömässä, lähinnä vanhemmasta päästä.

Roskapankin luona tuli vastaan toinen sattuman soittoa. Vai oliko sittenkään? Menimme sisään, kaaduimme kiduksiimme juomat. Joku sai, joku luovutti. Ajoimme taksilla Taka-Töölöön Laiskaan Karhuun. Meno alkoi mennä laiskaksi, juoma tai muutama. Seuraavana Papa´s Runeberginkadulla. Sitten kukaan ei enää jaksanut roikkua perässämme. Kävin vetäisemässä kunnon 9 tunnin yöunet dr.Muzan kämpillä.

Aamulla taksilla ysiksi Kirranille. Leuka edelleen oudon turvoksissa, mutta tulehdusarvot alle 3 ja leukosyytit 7.2. Kovaa leukapattia kirurgi neuvoi hieromaan, vaikka voipi olla ettei se ihan maaliin saakka tässä keississä riitä. Mutta suunta on suurinpiirtein oikea.

Oli taas aamu kaupungin, otin tasoittavaa Mr. Pickwickissä Kaivokadulla. Aamun ensimmäiset raiteiltaan suistuneet ottamassa ohralientä, takomassa peliautommaatteja, menossa laivoille, lukemassa uutta Aku Ankkaa. Jatkoin Kaisaniemenkadulle, jossa kama vaihtoi jo tottuneesti omistajaa. Sitä on kerta kerran jälkeen enemmän. Eikö tästä pitänyt tulla digitaalinen maailma? Setelit ja paperit painavat paljon kannattaisi jonkun dekkaristin sentata opukseensa.

Ajoin taksilla kaupungin laidalle, jossa pelin menettäneet pitävät sadetta. Vaihdoimme kuulumiset ja kassit. Ajoin samalla taksilla takaisin Rautatientorille. Menin asemahallin Minuuttibaariin kun dr. Muza ilmoitti olevansa Kampin keskuksen Pub Ikkunassa. Menin siis sinne. Otimme parit, jatkoimme menneisyytemme remumestaan Wanhaan Kettuun. Siellä oli edelleenkin alan väkeä. Jouduin kuitenkin lähtemään kolmen doubledeckerillä takaisin Kotkaan, tähän tulevaan pohjois-Euroopan Las Vegasiin.

Olin matkaillut kovasti, joten lepäilin pari päivää, kuskasin koiraa, ihmettelimme leuan kovaa lankkupaisetta. Onneksi ensi viikolla joudun jälleen menenmään stadiin tapaamaan alakerran viemäreissä touhuavaa bisnesväkeä. Ei siinä mitään poikkean Töölön sairaalassa, siellä on 24/7 leukakirurgi päivystämässä.

Aika on kylvää, aika on niittää. Olen perunut Netflixin, Deezerin, Radio Helsingin Ystäväklubin jäsenyyden. Näyttävät paskoja rainoja, soittavat samaa kuin Spottis, eivät maksa työntekijöilleen edes kunnon nälkäpalkkaa. Näin elämä etenee. Joskus taas kylvän ja liityn näihin kaikkiin uudestaan.

Ei se minun vika ole että elämä tässä pienessä kaupungissa meren rannalla on liian helppoa. Mutta 220 kilsan päässä on Pietari ja Leningradin alueen 10 miljoonaa asukasta. Tulevat turskat kunhan Vegas Kotka saadaan pystyyn ties kenen, ties mitä kautta kiertäneillä fyrkillä. Luen Pietarin piirityksstä toisessa maailmansodassa kertovaa kirjaa. Kovasti kuoltiin, kärsittiin vilua ja nälkää.Olemme tätä nykyä lähellä maailman historian tappotantereita, vaikka Santana soittaakin Caravanseraita bluetoothissa.







3/20/2015

Pienen kaupungin hiljainen elämä


Vaikka Helsingin terveyskeskus tekikin kaikkensa tappaakseen mut, ja vielä valehteli julkisesti pokkana antaneensa asianmukaista hoitoa, alkaa tilanne olla hiljalleen ennallaan. Kosto alkaa vähitellen saada muotonsa. Silmä silmästä, hammas hampaasta. Tosin ensin haen kunnon korvaukset kuolemanvaaraan saattamisesta, mutta niitä laskevat asiaan hyvin perehtyneet juristit.

Olemme siis viettämässä lokoisaa kevättä täällä Kotkassa. Emme enää palaa kuin väliaikaisesti stadiin. Joitain sovittuja töitä täytyy käydä hoitamassa, vaikka ei yhtään huvittaisi. Mutta aika pian se on sitten se elämä täällä pienen kaupungin rauhassa.

Elämä kulkee täällä rauhallisempaa tahtia, mutta rantaterasseja ja muita oleskelupaikkoja piisaa. Jos nyt stadiin haluaa, niin reilussa tunnissa sinne hurauttaa uutta moottoritietä. Lentoasemalle joku hurja on ajanut täältä tunnissa. Kaikki on siis edelleenkin lähellä mutta onneksi riittävän etäällä. Sähkövempaimet ja nettikaupat toimivat täälläkin joten mistään ei jää paitsi.

Kaikki on rauhallisempaa. Tyhjien kapakoiden estetiikkaa voi koiran kanssa liikkuessa harrastaa Luis Bunuelin tavoin. Toki niissä muuta porukkaa käy mutta merenmaisemissa en tunne seuraa kaipaavani.

Olen jopa täällä päässyt eroon turhasta tavastani hukata aikaa lukemalla. Pakotin Pomon perumaan Hesarin, koska se on huono lehti ja vie aikaa hukkaan. Olen mä yrittänyt tavata joitain klassikkoja mutta eipä ole isommin kiinnostanut. Yritin jopa lukea Rosa Liksomin Finlandia palkittua Hytti kutosta, jonka löysin kirjaston kierrätysloodasta. Kovasti pinnistäen jaksoin melkein kymmenen sivua. Sitten kirja lensi roskikseen. Bruce Chatwinin Patagonia, Patagoniaa olen pikkupätkissä lukenut kun se on tuttu tajuttoman kreisi pätkä.

Kun kaikkea on saatavilla liikaa, menettää se arvonsa. Peruin urheilukanavat, enkä ole Netflixistä aikoihin jaksanut mitään katsoa. Deezerinkin peruin enkä Spotifytä jaksa huudattaa. Kake Röyhkän Uhrijuhlan uutta pakotin itseni kerran kuuntelemaan mutta eipä se mua mitenkään koskettanut. Sen sijaan juuri remasteroituna ilmestynyt Led Zeppelinin Physical Graffitti kuulostaa raikkaalta.

Kotkassa ei ole paljon tekemistä, mutta ei ole stadissakaan. Täällä voi istuskella kossuvissyä lipittäen meren rannassa, Alkosta löytyy Frapin konjakkia. Mutta semmoista hissukseen ryystämistä se on tätä nykyä.

Olenhan tosi juuri parantunut pahasta keuhkokuumeesta ja vasta pari päivää olen jaksanut kaksin koiran kanssa hengailla rannoilla ja kaupungilla. Sairaalakeuhkokuume veti mut yllättävän sippiin. Ei yksinkertaisesti jaksanut kävellä, paino putosi lähes kymmenen kiloa. Tulehtuneesta leuasta valui mikrobeja keuhkoihin ja se oli sitten kova homma saada se antibiooteilla kuriin. Itse asiassa keuhkokuume on toiseksi yleisin syy johon sairaalassa kuollaan, mutta onneksi en tiennyt sitä Kirranilla. Vaikka kuntoa oli kuinka niin kaikki voimat meni hetkessä.

Nyt on taas homma reilassa ja alkaa tajuta kuinka mukavaa täällä Kotkassa on viettää toipilaselämää Taikavuoren Hans Gastrupin tavoin. Gastrup keksi vaikka mitä tekosyitä saadakseen jäädä keuhkoparantolaan, mutta kun hän sieltä lopulta lähti päättyy Taikavuori ensimmäisen maailmasodan juoksuhautoihin joissa Hans Gastrupin mahikset selvitä ovat olemattomat.

Ateenan reissu peruuntui kun olin heikossa hapessa. No matkavakuutus korvasi reissun, eikä mulla mitään vältämätöntä pakkoa edes ollut noita bailout-porukoita katsomaan. Ehkä ensi kuussa Berliiniin, vaikka kovasti on matkustamisintonkin viime vuosina laantunut. Muutama vuosi sitten hummasin Aasiassa muutaman kuukauden reissun johon mahtui yhteensä 18 lentoa. Sen jälkeen ei lentokentillä loungeissa venyminen ole kiinnostanut. Railu vuosi sitten Pomon kaa Thaimaan ja Laosin reissuun sisältyi ainoastaan 7 lentoa. Tosin autolla ajettiin pitkiä matkoja Koh Lantalle ja Laosin läpi pohjoisesta Luang Prabangista Vang Viengin happomestan kautta Vientianeen.

Elämä on mennyt siinä mielessä nappiin että en tunne että jotain olisi vielä tekemättä tai kokematta. Se on zen tilanne. Töölön teho-osastolla tilanteen ollessa kiikun kaakun ei mua mikään pelottanut, vähän ajattelin ettei tässä sovi vielä delpata muutaman lähimmäisen vuoksi. Teholla olin muutenkin niin väsynyt ja sekaisin että välillä vajosin tajuttomuuteen. Päässä oli valoshow kuin Chemical Brothersien keikalla Flow festareilla muutama vuosi sitten. Sieltä syvyyksistä oli aika kova homma kiskoa itsensä tehon härveleiden surinaan ja hurinaan.

Just joo, no Beck tulee Flow´hun joten on kai käytävä katsomassa. Sinne myydään Golden loungeen kalliimpia lippuja jotn siellä voi sitten istua massoja paossa kaikessa rauhassa. Varsinainen töniminen mua ei noilla festareilla enää innosta. Olen sovinnolla valmis maksamaan 50 euroa enemmän että saan olla rauhassa.

Vaikka olenkin stadista poistunut, joudun vajaan parin viikon päästä käymään lopputarkastuksessa Kirranilla ja hoitamaan rästitöitä pari päivää. Ehkä dr. Muzan kanssa lojutaan jossakin keskustan loungessa ja mietitään missä mennään. Mutta tuskin mä siltikään enää muutan suunnitelmaa muuttaa Kotkan merellisiin maisemiin. Asumme ihan keskustassa joten kaikkialle on lyhyt matka. Pari takkia olen sairastumisestani huolimatta ehtinyt ostaa, eilen tilasin Verkkokauppa.comista bluetooth kaiuttimet kun entiset releet ovat vielä paketissa stadissa.

Musta tuntuu että kaikki on just hyvin tässä näin.


3/17/2015

Helsingin Terveyskeskuksen tappajalääkörit

Helsingin terveyskeskuksessa menee aina kaikki päin vittua. Surkeaa loissakkia siellä lymyilee kunnon töitä paossa veronmaksajien piikkiin. Hammasta alhaalta vasemmalta kieltäydyttiin hoitamasta kolmesta hammaslääkärissä käyntikerrasta huolimatta. Malmin päivystys ei osannut sekään yhtään mitään.

No sitten mä päädyin Meilahteen hengityskoneessa, jossa oikeat kunnon lääkärit löysivät pahan tulehduksen hampaasta jonka moitteetonta kuntoa Helsingin terveyskeskus johtajineen päivineen oli todistellut ison pumaskan. Leikkaukseen Töölön sairaalaan, sieltä teholle topimumaan. Vielä viikko päälle Kirurgisessa sairaalassa. Ja edelleen antibiootia menee ja hoito on kesken.

Kaiken huipuksi Helsingin Terveyskeskukseksen hysteerinen ämmälauma lähetti minulle tänään paksun nivaskan jossa kukin vuorollaan todistelee hoidon olleen asianmukaista. Minkä hoidon? Mitään hoidettavaa ei Helsingin terveyskeskuksen hammaslääkäri ja Malmin päivystys edes löytänyt, nyt koko elättisakki yhtenä suuna vannoo hoidon olleen asianmukaista. Jos erikoissairaanhoidon lääkärit eivät olisi hoitanet hommaa nopsaan ammattitaidolla olisi siinä henki mennyt, mutta he ovatkin muita kuin nämä terkkarin julkisen sektorin elätit.

Onneksi nämä tyhmät ämmät ovat lähettäneet omilla nimillään tapauksesta tekemänsä johtopäätökset jotka näin ollen kirjoitan tänne loppumaailmanhistoriaksi kunniaksi Helsingin terveyskeskuslääkärien moitteettomasta toiminnasta:

Pumaskan on allekirjoittanut vs, osastopäälikkö Seija Hiekkanen, jolla ei ole mitään lisättävää vs. johtajahammaslääkäri Merja Aueron lausuntoon. Muistioon on kirjoitettu että se on salassa pidettävä mutta minulla ei ole asiassa mitään salattava, joten julkaisen koko paskan.

Pihlajamäen terveysaseman ylilääkäri Paula Pihlaja kertoo pitkään kipulääkityksista ja perustelee miksei lähettä erikoislääkärille minulle annettu: "Potilaitten lähettämistä erikoissairaanhoitoon on ohjeistettu melko tarkoin kriteerein ja tämä voi vaikeuttaa potilaan oireen syyn tarkkaa määritystä sekä oikean hoidon löytämistä"

Eli siinä tämä Pihlaja suoraan myöntää hoitovirheen viittaamalla epämääräisiin "melko tarkkoihin kriteereihin". Kun kerran hengityskone ja teho-osasto on käyty läpi, jää jäljelle enää kuolema. Mutta ilmeisesti näille tolloille Helsingin terveyskeskuksen eri puolilla ei edes se riitä. Kuinka joku täysjärkinen edes kehtaa kirjoittaa omalla nimellään em. Paul Pihlajan tavoin? Näin täydellistä älyttömyyttä harvoin kohtaa edes Helsingin terveyskeskuksessa.

Sitten seuraa kymmeniä sivuja potilaan pallottelua hammaslääkärin ja terkkarin välillä. 16.12 Haartmannin sairaalasta lähete hammaspuolen kipupolille. Se käsiteltiin vasta kuukauden päästä ja aika soitettiin 24.3. eli en vieläkään olisi tän terveyskeskuksen systeemien kautta saanut apua. Yhdelläkään lääkärillä ei tullut mieleenkään että kipu johtui juuri siitä hampaasta jota valitin. Kuukausien aikana se ehti kaikessa rauhassa mennä tappokuntoon näiden hölmöläisten siirtäessä vastuuta toinen toisilleen.

Hammasröntgen otettiin lokakuussa. Sitten se katosi kolmeksi kuukaudeksi ja saapui Helsingin terveyvirastoon helmikuun alussa. Joku hallintolääkäri soitti minulle että olihan sieltä pari reikää löytynyt, vaikka jo kahdesti oli hampaiden moitteeton kunto todettu. Kävin Helsingin yliopiston hammastieteen laitoksella jossa naislääkäri todisteli ettei näytöltä näe reikiä. Lisäksi hän totesi kipeän alahampaani kasvaneen hieman väärään asentoon, mutta kivun syyksi se ei hänellekään kelvannut.

Hammaslääkärien mokattua koko jutun alettiin leukakipua hoitamaan kolmoishermosärkynä. Menin yksiyiselle maan parhaalle spesialistille ja selitin tilanteen. Hän kysyi eikö tosian hampaista ole löytynyt mitään vikaa? Olin käynyt 3 kertaa valittamassa, mutta priimat ovat. Ei kuulemma tyypillinen tapuaus mutta neuropaattista kipua joka tapauksessa. Kovat myrkyt kehiin.

Homma meni pahempaan suuntaan. Sitten olikin edessä reissu Malmin sairaalan päivystykseen. Siellä huonosti suomea puhuva Pushkar Yurly niminen lääkäri ei mitään alkanut tutkimaan, vaan sanoi ettei voi kirjoittaa minulle lyricaa. En edes ollut sitä vailla, mutta mitään hoitoa voltaren piikkiä lukuunottamatta ei tältä kelvottomalta pushmanni mamulta lohjennut. Mistä näitä kielitaidottomia epäpäteviä aina riittäkin Helsingissä sairaaloiden päivystykseen? Toki sinne ei kukaan normaalijärkinen mene hommiin joten hullut siellä ottelevat keskenään tiskin molemmin puolin.

Järkevät lääkärit kirjasivat kivun lokalisoituvan vasempaan alahampaaseen mutta yksikään hammaslääkäri ei tätä ottanut tosissaan. Hyvien lääkäreiden nimiä en täällä loppumaailmanhistoriaksi julkaise, ainoastaan kelmien.

Näköjään tämä Helsingin terveyskeskuksen vastine loppuu tähän eli ennen tapauksen huikeaa finaalia. Onneksi minulla on vielä esitellä Malmin päivystyksestä toinen epäpätevä lääkäri. Sitä ennen täytyy kuitenkin todeta, että vastineet elävät reaalitapahtumista erillään. Kun nämä rähjät ämmät ovat sentanneet vastauksiaan, on erikoissairaanhoidossa paiskittu hommia tosissaan asioiden hoitamiseksi. Kukaan ei tosin vaivaudu kertomaan siitä Helsingin terveyskeskukselle, erikoislääkärit tietävät sen ammattitaidottomuuden ja toivottomuuden. Yrittävät elää kuin sitä ei edes olisi. Kunpa ei olisikaan...

Sitten mentiinkin jo lanssilla Malmin päivystykseen. Siellä oli vastassa nuori oikein epäpätevä lääkäri, Ari Salo ammattikuntansa häpeäpilkku jo uransa ensitaipaleelta lähtien. Meikäläisellä oli vaikeuksia pysyä pystyssä, tajunta alkoi olla titityy. Tämä Ari Salo ei kuitenkaan nähnyt tilanteessa mitään akuuttia hoidon tarvetta. Tulehdusarvojen kuulin Töölön sairaalassa olleen tuollon jo 51 mutta tätä ei Ari Salo ollut edes huomannut. Töölön sairaalan ja Kirranin lekurit kävivät usean otteeseen kysymässä ja kummastelemassa miksei Ari Salo ollut reagoinut. En mä mitään tiennyt, sillä ei tämä Ari Salo mullekaan mitään asiasta maininnut.

Seuraavana aamuna puoli päätä turvoksissa. Sairaalaan, seuraavana päivää hengityskoneeseen ja Meilahteen. Siellä vaiva siis löytyi juuri siitä hampaasta jota olin lukemattomia kertoja eri lekureille Helsingin Terveyskeskuksessa valittanut. Töölön ja Kirranin kirurgit leikkasivat hampaan pois ja tekivät dreenit kaulaan mädän valua pois. Itse heräilin vasta seuraavana aamuna Töölön teholla. Tilanne oli aika vakava ja sekava, mutta kyllä mä jotenkin tajusin jääväni henkiin. Lääkäri joutuivat tosin tappelemaan lähes 400 nousseiden tulehdusarvojen ja 200 verenpaineen kanssa useampia päiviä.

Hyvä puoli on että henkiin jäätiin, vaikka Helsingin Terveyskeskus yritti loppuun saakka tappaa minut kieltäytymällä hoitamasta sitä vaivaa jonka ilmoitin vaivaavan. En pysty itse kirjoittamaan itselleni lähetettä erikoissairaanhoitoon, joten tässä suhteessa olisin valmis palamaan Hammurabin lakiin, eli silmä silmästä, hammas hampaasta. Helsingin terveyskeskuksessa liikkuisi näin ollen tätänykyä paljon hampaattomia hammaslääkäreitä.

Helsingin Terveyskeskuks on lääketieteen häpeäpilkku poliitisesti valittuine johtajineen. Erikoissairaanhoito HUSissa on maailman huippua mutta iso osa potilaista ehtii delpata ennen kuin sinne pääsee. Erityisesti näin hankkiudutaan tehokkaasti vanhuksista eroon, jonka tilastotkin todistavat.

Eli läkärin oikeudet pois kaikilta tässä jutussa nimeltä mainituilta. Korvausvaatimustani valmistelee verenhimoinen juristilauma. Tämä ei lopu vielä tähän, vaan ensi kuun alussa lähetän Töölön sairaalan ja Kirurgisen sairaalan raportit tapauksesta kun hoito saadaan loppuun.





2/03/2015

Maailma ei saa odottaa

Taisteluni Helsingin Terveyskeskusta vastaan etenee juuri siten kuin osasin odottaa. Heti kun olin tehnyt kantelun hammaspuolen kipupolista eduskunnan oikeusasiamiehelle lähetteeni käsiteltiin 15.1. 2015. Kysymys kuuluukin missä se viipyi kuukauden sillä se lähti hammaslääkäristä jo 16.12.2015?

Helsingin Terveyskeskus manipuloi jonoja siedettäviksi pelaamalla aikaa. Lisäksi väitettiin lähetteitä käsittelevän lääkärin olleen joululomalla 3 viikkoa. Kun lähete odottaa käsittelemistään voidaan venyttää asiaa niin että vaiva tulee lain sallimissa rajoissa käsitellyksi. Eli minun tapauksessani pelattiin kuukausi aikaa kun lähete oli tullut mutta sitä ei käsitelty.

Olin jo varannut ajan yhdelle maamme parhaista neurologeista kun puhelin soi. Sain ajan ensi kuun lopulle. Soittaja kertoi nimenomaan saaneensa tehtäväksi soittaa ajan minulle. Jonkin sortin ohituskaistaa tässä nyt mennään, mutta äänetön enemmistö makaa edelleen ties missä jonoissa Helsingin Terveyskeskuksessa.

Tästä tullaan tietenkin syytämään resurssien rajallisuutta mutta se selitys ei kolmoishermosärkyä potevaa lohduta. Kehotankin vakavissani kaikkia joilla fyrkat riittää menemään vastaavissa tapauksissa suoraan yksityislääkärille. Helsingin Terveyskeskus on ruumis joka odottaa hautaamistaan.

Kone lähtee maanantaiaamuna kohti Ateenaa. Olen käynyt siellä kerran aikaisemminkin mutta siitä on kauan. Suurin huolenaiheeni on miten koira sopeutuu hoitolaan. Enkä voi käyttää alkoholituotteteita tän kovan hermolääkityksen vuoksi. Toisaalta tämä on myös testi siitä voiko sitä jatkossakin jättää koiratarhaan. Ja pärjäänkö Athens by night ilman substansseja. Ehkä hermolääkeet ajavat asian ellei niitä jo tullissa oteta pois.

Neurotol Slow ja muut myrkyt käytössä. Puhe sammaltaa, jalat välistä harhailevat. Kymmenen vuotta sitten Alppilassa tämä annos ei olisi tuntunut missään. Alppilan pysyy muistoissani paikkana jossa elämäntapani oli huikean karsea. Monen muunkin oli mutta he ovat jo kuolleet kauan sitten.Mä jäin henkiin jonkin sattuman kautta, ei siinä yläkerran väkeä ollut mukana. Mutta siitä mulla on paljon tekstejä jotka joskus julkaisen jollain alustalla.

1/29/2015

Yksi hyvä lääkäri Helsingin Terveyskeskuksessa



Tilanne menee parempaan suuntaan. Edellisellä kerralla Pihliksen terveysaseman vt. ylilääkäri määräsi viikon lääkkeet, eikä mitään muuta hoitoa. Eli tyypillisesti Helsingin terveyskeskukselle jätti potilaan heitteille, roikkumaan ilmaan. Hyvin, hyvin ammattitaidotonta toimintaa.

Mutta sitten menin vanhan kunnon Ludmilan vastaanotolle. Hän osasi paneutua kolmoishermosärkyyn, koska oli ennenkin hoitanut vastaavia tapauksia. Eli kaivoi esiin Neurotol Slow´n, joka on yleisin kolmoishermosäryn hoitamisen käytetty lääke.

Tämän tiesin toki itsekin nettisurffailun seurauksena, joten totesin Ludmilalle "bingo". Aika isolla aloitusmäärällä lähdetiin liikkeelle. Lisäksi Ludmila määräsi Norflexia vasemman olkapään jännitykseen, koska kova kipu saa ihmisen jännittämään vaistonvaraisesti lihaksiaan. Lyrica tuli lisäksi hermosärkyyn 300 mg päivässä.

Lisäksi vanha kunnon Ludmila lupasi kirjoittaa lähetteen neurologille jos kipu ei ole kahden viikon päästä aisoissa. Löimme kättä päälle. Sanoi jäävänsä kohta eläkkeelle, eikä pelkää neurologin haukkuja jotka usein tulevat lähetteen jälkeen. On peloteltu olemaan tekemättä lähetteitä erikoislääkäreille.

Sain muualta systeemin sisältä epävirallisia kanavia pitkin lisäksi tietää, että terveyskeskuksen eri organisaatiot taistelevat toisiaan vastaan. Eli neurologit ovat olevinaan parempaa sakkia kuin terkkarin väki. Uhkailevat ja haukkuen panevat lähetteen takaisin terkkariin.

Tämä sekopäinen viidakko on sitten pantu hoitamaan helsinkiläisten terveyttä. Jokainen vartioi omaa reviiriään eikä sinne muita hevin päästetä, ei edes potilaita. Jonot venyvät täältä ikuisuuteen juuri sen vuoksi että esimerkiksi neurologien työtä ei kukaan valvo eikä kehitä tarpeita vastavaksi. Tämä on sosiologisesti tarkasteltuna tyypillistä byrokraattiselle organisatiolle.

Kun aikoinaan Osmo Soininvaaralle tarjottiin Helsingin sosiaali- ja terveystoimen apulaiskaupunginjohtajan paikkaa hän kieltäytyi sanoen "ettei lähde tappelemaan lääkäreiden kanssa".

Sitten nämä samat lääkärit pitävät yksityisvastaanottoa josta välittömästi saa lähetteen pääkuvauksiin ja minne tahansa ohituskaistaa eteenpäin. Eli follow the money tässäkin tapauksessa. Rikollista tämä toiminta on, eikä mitään järkevää hoitoketjua Helsingin terveyskekus kykene tarjoamaan.

Eli tilanteeni on, että jos kahden viikon kuluttua särky jatkuu, en mene takaisin terkkariin vaan maksan suosiolla 180 euroa yksityiselle neurologille käyntikerrasta. Tämän neuvon sain myös Helsingin terveyskeskuksesta sisältä epävirallisesti. Olen toki ennenkin saanut sieltä saman vinkin. Edes työntekijät jotka näkevät päivittäisen työn eivät usko Helsingin terveyskeskuksen kykyyn hoitaa vähänkin vaikeampia tapauksia.

Kaiken lopputulema on siis alkutulema. Mitään järkevää hoitoa ei Helsingin terveyskeskuksesta saa, mutta tulipahan taas kerran todettutua se, minkä kansa on tiennyt jo 80-luvulta saaakka näistä turhista paljon verovaroja syövistä sydeemeistä.

Jatkossa kannatan täysillä julkisen terveydenhuollon purkamista ainakin perusterveydenhuollon osalta. En ymmärrä miksi demarit puolustavat sitä aina henkeen ja vereen. Heillä on täysin kadoksissa ymmärrys siitä miten nämä pyhät julkisen sektorin hommat toimivat epävireisesti joka sektorilla. Tuskin Pekka Saurilla on sen kummemmin käsissään todellinen valta teknisessä toimessa, jonka suojatyöpaikkalaisia ajelee puörätietä kuormureillaan reisaksi asti kun olen koiran kanssa lenkillä.

Kukaan ei tällä hetkellä osaa johtaa terveystointa. Ja Anni Sinnemäki on vitsi kaupunkisuunnittelussa. Osmo Soininvaara olisi ollut pätevä hommaan mutta hän oli Saurin tavoin vanha mies. Nyt paikka jaettiin täysin epäpätevälle koska vihreiden kiintiöajattelussa oli nuoren naisen vuoro. Apulaiskaupunginjohtajat turhia kaikki tyynni.

Täyttä paskaa on siis lopputulema taas kerran julkisesta sektorista nykymuodossaan. Eikä laiva käänny nopsaan koska jarruväkeä on tuhansia joka portaasa. Rahat menevät suurelta osin kankkulan kaivooon. Eikä Helsingissä edes esimerkiksi tarvittaisi nykyistä määrää apulaiskaupunginjohtajia. Muuta turhaa väkeä on lisäksi pilvin pimein. Päällikön päälliköitä, alipäällikön alipäällilöitä.

Helsingin kaupungin hallinto on viimeinen Neuvostoliitto.

Olen pitkään ihmetellyt miksi kukaan ei kiinnitä asiaan huomiota? Piileksivät niin syvällä poteroissaan ettei tavallinen veronmaksaja edes tule ajatelleeksi heidän olemassaoloaan. Ja kun tulee, kääntyy inhosta väristen välittömästi pois.

Mutta vanha kunnon Ludmila joka tekee lähtöä eläkkeelle pelasti tilani ainakin toistaisesksi koska ei pelännyt määrätä vahvoja myrkkyjä, jotka ovat jo alkaneet vaikuttaa ja kipu on suurelta osin pois. Mutta vs. ylilääkärin voisi lähettää Siperiaan tai jonnekin muualle mahdollisimman kauas takaisin kotipuoleen. Jos lääkäri ei uskalla määrätä lääkkeitä niin kuka sitten? Piritorin diilerit?

Sekin rassaa että kun jonot eivät vedä systeemi itse tuottaa lääkenarkkareita, joita sitten päivitellään mediassa. Osa joutuu turvautumaan kannabikseen ja viinaan. Karmeeta menoa johon median tulisi iskeä kyntensä. Kun asiallista hoitoa ei saa ja ihminen tulee lääkenarkkariksi tai muuksi koukussa olevaksi, systeemi siis itse kantaa tästä suurelta osin syyn.

Systemi tekee meistä narkkareita joiden riekaleita hoitamalla se itse työllistää itsensä.

1/26/2015


Systeemin palloteltavana - Kivun sosiologiasta

Ei tämä kolmoishermosäryksi epäillyn erittäin tuskallisen vaivan hoitaminen Helsingin terveyskeskuksen toimesta etene. Aamulla sain ajan Pihliksen terveysasemalle. Lyrica annos nostettiin 600 milligrammaan, kuulemma suurin mahdollinen.

Lisäksi sain ibuprofeeinin ja kodeiinin yhdistelmäpillerit kivun hoitoon. Lääkkeitä antoi venäläinen ilmeetön lääkäri taas vain viikoksi, sillä hänkin uskoo minun pääsevän pikaisesti hammaspuolen kipupolille. Väärin uskoo, väärin toivoo pääsevän minusta eroon.

Jonotin puhelimessa lähes puoli tuntia kipupolille. 16.12 lähtenyt lähetteeni oli käsitelty 15.1. ja luokiteltu kolmosluokaan, elin alimpaan mahdolliseen. Tarkoitus oli päästä korkeintaan kahdessa viikossa.

Milloin pääsen sinne ei puhelimeen vastannut nainen osannut sanoa. Vetosi ryököle vielä siihen ettei ole tottunut olemaan vastaamassa potiladen kysymyksiin puhelimessa. Hän heitti pallon takaisin terkkkariin, uskoo sen lääkäreiden osaavan kivun hoitamisen.

Pallo siisi lentelee edestakaisin, ja se pallo on minun pääparkani. Ei auttanut kuin panna Radiohead soimaan Spotifysta ja polttaa sähkötupakkaa kunnon nikotiinilla joka läheteettin minulle Latviasta. Ostin valmiita tupakeita koska en halua alkaa nesteiden kanssa pelaamaan.

Julkisessa terveyshuollossa asiat eivät todellakaan koskaan eikä milloinkaan etene minkään taiteen lajin sääntöjen mukaisesti. Mietin että lähtisin Amsterdamiin polttamaan pössyä, syömään vahvoja kakkuja. Näin ovat monet kolmoishermosärystä kärsineet tehneet kun hoito on ollut mitä sattuu.

Myös viinalla monet ovat tukahduttaneet kipuaan. Toimii, netin keskustelupalstat ylistävät. Viina vanhin lääkkehistä, kuten sananlasku sanoo. Freudilaisen psykiatrini mukaan monet hänen alkoholismista kärsivät potilaansa ratkeavat epämääräisten kipujen vuoksi dokaamaan.

Lisäksi mietin lähtemistä Thaimaahan Bangkok Hospitaliin jossa on mailmanluokan hoito. Pomo kuitenkin kaivoi esiin eräitä suomalaisia kolmoishermosäryn hoitamiseen erikoistuneita yksityislääkäreitä.

Vastaanotto Mehiläisessa kustantaa pari sataa euroa kerralta, mutta jos nämä verovaroja haaskaavat Helsingin terveyskeskuksen saatanan tunarit eivät saa mitään aikaan, on kai pakko todeta heidän kanssaan asioiminen ajan haaskaamiseksi. Suurin osa kansasta on todennut asian jo ajat sitten. Mutta he eivät harrasta sosiologisia tapaustutkimuksia meikäläisen lailla.

Pyrkimykseni on tässä keississä tutkia: 1)miten julkinen terveystoimi toimii Helsingissä ja 2) kuinka helppoa nukyisin on asioiden välittäminen eteenpäintässä interwebissä.

Julkinen terveydenhuolto vie niin paljon veronmaksajien rahoja, että periaatteessa katson olevani oikeutettu saamaan sieltä asiallista hoitoa. Mutta aina homma menee riitelyksi ja kirjelmöinniksi, eikä mikään tuossa byrokraattisessa linnakkeessa anna periksi. Tämä on vissiin nyt minunkin viimeinkin tajuttava.

Ehkä olisi sittenkin parempi suosiolla siirtyä palveluseteleihin, joilla ihmiset voisivat kattaa osan yksityislääkäreiden kustannuksista. Tätä mieltä poliittinen oikeisto on ollut niin kauan kuin muistan, mutta mitään ei Kokoomus ole tälläkään saralla saanut aikaan.

Nyt on kuitenkin saatu tujua tavaraa lääkkeeksi. Odottelen muutaman päivän alkaako se tehota. Mutta vaivan perimmäistä syytä ei kukaan ole tutkinut, olisiko peräti kasvi aivoissa? Eikä todennäköisesti Helsingin terveyskeskuksen toimesta ehditä edes tutkimaan ennen kuin pössy palaa Damissa, tai limo vie ja tuo Bangkok Hospitaliin, tai Mehiläissä pörrää taksamittari. Näinkö meille aina täälä käy, käy, rakkautta hukkaan heitetään, kuten Virve Rosti laulaa.

Entä köyhät? Ei heillä ole maksaa paria sataa kerralta. He hautautuvat jonoihin. Leipäjonojen yksinäisistä kipuineen ei kuulla koskaan missään. Eikä kukaan ole edes kiinnostunut. Näin terveyseroja kasvatetaan sen systeemin toimesta jolle kuuluisi antaa tasavertainen hoito kaikille helsinkiläisille. Tämäkin yhteiskunta kasvaa kovaa vauhtia hyvinvoiviin ja systeemistä pudonneisiin.

Vasen puoli päätä on meikäläisellä poissa pelissä, eikä puolella päällä voi ajatella kokonaisia ajatuksia. Kivun hoitaminen on retuperällä, kuten tapaukseeni perehtynyt sosiaali- ja terveyslautakunnan puheenjohtaja Maija Anttila totesi minulle lähetämässään viestissä. Eikä hänkään voi mitään sille, että hammaspuolen kipupolin jonossa kärsii ja tulee lääkenarkkareiksi yli 500 kipupotilasta. Kun asioita lykätään ja kipu kroonistuu, yhteiskunnan kokonaiskustannukset tulevat loppupeleissa suuremmiksi. Näin tämä systemi nakertaa itse itsensä hengiltä.

Kivuista huolimatta matkustin perjantaina Tampereelle tapaamaan hallintotieteitä opiskelevaa tytärtäni. Uuden Tornihotellin Moro Sky Baarista katsoimme kaupunkia korkealta, söimme samoin kuin söin itse siellä päin opiskellesani 30 vuotta sitten lounaan Tillikassa, kävimme kauppahallissa, Koskikeskuksessa, tyttäreni asunnolla Hämeenpuistossa. Minut hän suosiolla lähetti talon alakerrassa sijaitsevaan Gastro Pubiin, jota tosin Tampere fani dr. Muza, 7.kerroksen mies tätä nykyä on mainostanut.

Yhtä äkkiä oli ilta, pakkanen alkoi lauhtua, lunta sataan, kadut täyttyivät ihmisistä töiden jälkeen. Wanhan Postin kautta Pendoliinoon jossa menin heti ravintolavaunuun ja matkustin pummilla takaisin stadiin. Olen kokeillut tätä metodia monta kertaa, mutta koskaan viikonlopun alkaessa konduktööri ei ole tullut sinne tarkastamaan flapoja. Herätys Valtion Rautatiet, äläkä koskaan konduktööriä nai, ainakaan kun tullaan pääteasemalle.

Tampere on mukava kaupunki, siellä eivät ihmiset juokse yhtä lujaa kuin stadissa. Tyttäreni olikin aluksi ihmeissään ihmisten löntystelystä. Mukavia kapakoita piisaa, mutta mä lähden Pomon ja koiran kansa kevääksi Kotkaan. Ehkä jäämme sinne sen sileän tien.

Ei stadissa ole mitään vikaa, tykkään tästä mestasta, mutta haluan uusia tuulia, ihmisiä, katuja, kapakoita, näyteikkunoita.

Ennen Kotkaa on kuitenkin vuorossa Ateena, jossa Syriza voitti vaalit julistamalla ihmisille toivoa siitä että EU, WTO, Maailmanpankki saavat tunkea Kreikan massiivisen 175 miljardin velkataakan persuuksiinsa. Nykysopparin mukaan eivät aio maksaa latin latia.

Ateenassa on kiinnostavaa katsella mitä nämä ihmisparat hommaavat nyt kun toivoa on taas siitä, ettei elämä ole jatkuvaa kurjistumista tästä maailman tappiin. Ouzo, retsina ja ehkä jopa raki aina silloin tällöin jos tunnelma menee kuumaksi ja toivo on jo ehtinyt kuolla. Suomihan on tiukimmin vaatinut Kreikalta Syrizan noustessa valtaan rahoja takaisin. Niitä rahoja ei koskaan saada, mutta se ei ole minun eikä Pomon murhe.

Ajamme myös metrolla Pireuksen satamakaupunkiin josa repetika soi ja seilorit ovat kuin ellun kanat. Ehkä päädyn elämni lopuksi mukavuuslippulaivan miehistöön, kuten edesmennyt Aatos Erkko aina haaveili nähdessään rahtilivan.

Ehkä kipu on silloin pois ja olen unohtanut sen. Ihminen unohtaa kipunsa nopeasti, sopeutuu kaikkeen. Jos kipu jatkuu en jatka Muunchenista lennon vaihdolla takaisin Helsingin terveyskeskuksen armoille, vaan jatkan Amsterdamiin, jossa takuuvarmsti ruusut kukkivat ja vielä laillisesti. Terveisiä vaan Suomen kipupolien epämääräiselle miehistölle.

1/25/2015

Byrokratian takana on ihmiisiä!

Hyvä Seppo Korpipää,

kiitos palautteestanne. Vs. apulaiskaupunginjohtaja on vastaanottanut ja lukenut viestinne, koska apulaiskaupunginjohtajalla ei ole toimivaltaa yksittäistä henkilöä koskevassa asiassa, lähetetään viestinne sosiaali- ja terveysvirastoon, jossa asiaanne tutkitaan.
Emme voi käsitellä potilas- ja henkilötietoja sisältäviä asioita sähköpostitse, minkä vuoksi Teille vastataan kirjeitse.

xxxxxx:n puolesta
Ystävällisin terveisin


apulaiskaupunginjohtajan sihteeri

Helsingin kaupunki / Helsinfors stad / City of Helsinki
Kaupungintalo / Stadhuset / City Hall
PL 1 / PB 1 / p.O.Box 1
FI – 00099 Helsingin kaupunki / Helsingfors Stad / City of Helsinki
Puh. / Tel. +358 (0)9310 36041
faksi / fax +358 (0)9 310 36026
oili.pullinen@hel.fi