One Hundred Chinese Prostitutes In Luxury UFO

Kaikki kiihtyy, aikaa ei ole hukattavaksi. 38 tuntia pikku-ukkojen jahtaamisen jälkeen olen jo salilla vetämässä ankarat treenit. Kunto alkaa olla aika hyvä ja pitää varoa ettei tule ylikuntoon tai riko taas paikkoja. Illalla menen Tavastialle American Music Clubin keikalle. Otan cokis zeron, mutta hyvin ei mene musiikkineuvonantajallani dr. Muzallakaan; jäävettä grogilasissa, vaikka illan bändin pomo Mark Eitzel - pieni neuroottinen mies hassussa hatussaan - on katsellut maailmaa grogilasin läpi ties kuinka kauan.

Hiljaisen maanantai-illan aloittaa joku Samea... Samae Koskinen Taikabändinsä kanssa. Soundit ovat tahmeat ja bändin musassa yhdistyy oudolla tavalla Pekka Streng ja Pentti Oskari Kankaan 7 seinähullua veljestä, tai vaihtoehtoisesti Nick Drake ja Madness. Jos bändi aikoo menestyä on heidän jossain välissä valittava kumpaan osastoon kuuluvat. Ei ole mun juttu, paremminkin turmiollisen nykynuorison, jos senkään.

Puoli yhdeltätoista American Music Club saapuu lavalle ja parin biisin jälkeen soundi saadaan kasaan ja sitten se onkin loppusetti kybällä musiikkia masentuneille maailman Fontex Top 50 listalta.

Bändin kitarasoundi on upea, mistä voisi suomalaisetkin rokkipumput ottaa mallia. Jos ei ole bändin omasta soundista mitään omaperäistä näkemystä, turha sitä on lähteä merta edemmäs kaupittelemaan. AMC tosin on sellaisten megasellereiden kuin Coldplay, REM ja Pearl Jam musiikillinen esikuva, joista etenkin Coldplayn soundissa on kuultavissa samanlaista kaunista kitarointia. Sanoitukset ovat tosin American Music Clubin nokkamiehellä Mark Eitzelillä paljon rankempaa kamaa tyyliin Joy Divison, jonka biisejä AMC on keikoillaan soittanut covereina. Ja REMin kitaristi Peter Buck on tehnyt yhdessä Mark Eitzelin kanssa levyn, jota en tosin ole missään kuullut.

Porukkaa on puolityhjällä Tavastialla reilut sata, mutta alun jännityksen jälkeen bändi vapautuu ja meno paranee. Viimeksi kävin katsomassa Tavastilla Mercury Revin kaksi vuotta sitten. Ihan samalle tasolle ei ylletä, mutta nämäkin Amerikan ihmeet osaavat soittaa niin hyvin, että ei tällä perällä kukaan. Lisäksi ulkomaiset esiintyjät saavat soundit paremmin kohdalleen Tavastialla, mikä liittynee sekin ns. soittotaitoon. Huippuna oli ex-Velvet Underground mies John Cale, joka heitti pari vuotta sitten kovan rokkikeikan Tavastialla matkalla Provinssirokkiin. (Huusimme eturivissä dr. Muzan kanssa kurkkusuorana "Close Watchia" ja John Cale kävi lopuksi heittämässä sen soolona säälistä kahta ajasta tipahtanutta urpoa kohtaan.)

Musa toimii, sanat ovat wierdoja satoine kiinalaisine huorineen ja luksus-ufoineen. San Franciscon katujen kova elämä käy selväksi, enkä sitä sillä perällä näkemäni perusteella edes ihmettele. Siellä on ankara meininki meneillään systeemin romahtaessa pala palalta kasaan.

- This country is collapsing, totesi beatkapakka Vesuviossa yksi Unkarista kansannousua 1956 paennut kommari, joka julkaisee San Franciscossa vasemmistolehteä (voi noukkia ilmaitteeksi esimerkiksi legendaarisesta City Lights kirjakaupasta.)

Minua jää ainoastaan kummastuttamaan ettei Mark Eitzel laula Bay Arean sateesta. Systeemit lentävät alueen yli kiivaasti ja säät vaihtuvat tiuhaan. Mutta pillereiden ja muun kaman vaikutus Mark Eitzelin sanoituksiin ei jää epäselväksi. Hän on tosin asunut viime ajat Los Angelesissa, muuta ei se sielläkään sen puhtoisempaa elo ja olo Hollywoodin kulissien reunoilla ole.

Marl Eitzel toteaa jossain välissä, että on hienoa kun rokkiklubeihin vaivautuu vielä jossakin päin maailmaa vähän varttuneempaakin väkeä. Taitaapi olla keski-ikäiset jo lopettaneet rokkaamisen klubeilla ja moni legendaarinenkin mesta on joutunut lyömään ovet säppiin. Näin on käynyt esim New Yorkin legendaariselle CBGB klubille, jonka entisissä tiloissa myydään nykyään t-paitoja ja muuta rokkikrääsää, joka tuo paremmin fyffeä.

Keikan jälkeen olen selvinpäin ja ajan bussilla himaan. Eipä ole vielä tullut tehtyä sitä stadissa 20 vuotta asuneena. Isänraiskaajien sijasta puolityhjässä yöbussissa istuu vain opiskelijasakkia, jolle viina maittaa maanantaisinkin, kun kunnon juopot vetävät henkeä ja katsovat telkusta ihan mitä tahansa, joka pitää ahdistuksen ja kuulan lataamisen kalloon loitolla.

Man Who Walked From West To East

Itä on paha. Se on likainen takapajula, se sijaitse maailman laidalla, eikä kukaan halua elää siellä. Idässä asuvien takana alkaa sen asukkaiden mielestä vasta se oikea itä, jossa ihmisyys on poljettu joka suhteessa lokaan. Itä on maantieteen lisäksi tapamme hahmottaa oikeaa-väärää, puhtautta-likaa, kunniaa-häpeää, oikeudenmukaisuutta-vääryyttä...

Tämän asian sai selville Wolfgang Buscher kävelemällä Berliinistä Moskovaan halki toisen maailmasodan entisten näyttämöiden. Absurdia niminen uusi kustantajatuttavuus on julkaissut suomeksi hänen palkitun kirjansa "Jalan kohti itää". Reissu kestää pari kuukautta ja idän ankeus avautuu tavalla, jonkalaista elämää en tiennyt enää edes olevan Euroopassa. Kirjan kävely tosin tehtiin jo vuonna 2001 tornien sortuessa Nykissä. Ainakin osan uneliaista takaperistä on lännen kiivas rytmi kulutushyödykkeineen temmannut tasan tarkasti mukaansa tällä välin.

Erityisesti Valko-Venäjällä Buscherin mukaan aika on pysähtynyt, tai sitä ei edes länsimaisessa mielessä ole olemassa. On vain kaikin puolin takapajuset olot ja ihmiset, jotka kuluttavat elämäänsä jossa sama päivä toistuu loputtomiin innostumatta mistään, koska ei ole mitään mistä innostua. Kun kävelijämme pääsee Venäjän rajan yli tuntee hän saapuneensa takaisin elämän rytmiin, vaikka aika ankean kuvan maasta ennen Moskovaa hän piirtääkin.

Buscher mm. ihmettelee kulttuuripalatseja, joita on rakennetttu joka paikkaan. Hänen mukaansa kun kommunismi pyrki syrjäyttämään ortodoksisen uskonnon kovasti uskovaisuuteen taipuvaisille venäläisille piti luoda uusi uskonto, Kulttuuri. Siihen panostettiin ja kirjailijat ym. taidetyypit olivat kansakunnan kermaa. Nyt palatsit rapistuvat ja kirjailijatalot sinnittelevät majataloina uuden Venäjän lakkautettua valtionavut.

Busherin näkemys Kulttuurista on hyödyllistä mietittävää myös Suomen valtiovetoista taidepolitiikkaa arvioitaessa, sillä iso ripaus idän despotian mystiikkaa senkin ympärille on kietoutunut. Idässä systeemi tosin on jo lakkatettu, mutta meillä mennään edelleenkin entisin eväin, vaikka rahoituksen legitimiteetti horjuukin...

Kesäsäät vaihtuvat syksyn sateisiin, mutta Buscher painelee menemään tavaten outoja moukkamaisia ihmisiä. Suuri osa heistä on tulossa sienestä, sillä idässä luonnontuotteiden kerääminen tuntuu olevan oleellinen osa elämäntapaa ja hengissä säilymistä. Buscher vierailee myös Tshernobylin suljetulla alueella, jossa asuu säteilystä piittaamatta joitakin jääräpäitä ja alueen läpi kulkee huhujen mukaan huumereitti idästä länteen, koska alueella ei paljon poliisi partioi.

Lopulta Buscher pääsee Moskovaan ja siellä oli jo vuosituhannen alussa täysi rähinä päällä kulutushysterioineen. Sama meno jatkuu siellä edelleenkin, sillä esimerkiksi asuntojen hinnat ovat Moskovassa paljon Suomea korkeammat. Mutta romahdus tulee, sillä persaukisista ei tule kuplassa keinottelmalla rikkaita, kuten esimerkiksi naapurimme Viron ja Latvian asuntomarkkinoiden romahdus todistaa.

Luettuani kirjan katson Teemalta Paolo Coelhosta kertovan dokkarin. Hän on myynyt new age kirjojaan 65 miljoonaa kappaletta, mutta hänen mielestään parhaat asiat elämässä ovat ilmaisia: Hän rakastaa kävelemistä, jossa tie vie ja kuljettaa omalla logiikallaan uusiin paikkoihin, uusien ihmisten luo. Kävelemisen filosofia on itsellenikin läheinen, sillä fillarilla mennään liian lujaa, eikä siinä touhussa ehdi aistia itseään, jos siitä vielä kaikkien näiden rälläysvuosien jälkeen on jotakin jäljellä.

Ja matka jatkuu myös seuravaksi lukemassani kirjassa, Louis Therouxin "The Call of the Weird". Siinä tämä TV:stä tuttu sekopää reportteri palaa muutaman vuoden jälkeen etsimään tyyppejä, joista kertoo suuren suosion saavuttaneessa tv-sarjassaan "Louis Theroux´s Weird Weekends", joka on pyörinyt Suomenkin telkussa muutamaan otteeseen.

Kirja ei toimi yhtä hyvin kuin telkkuohjelmat. Kun kuvasta puuttuu täysdorkaksi tekeytyvä Louis, joka saa kaikki Amerikan kahjot suojelemaan itseään, ei meno ja meininki nouse samoihin sfääreihin. Kiinnostavaa on, että kaikille kulteille yms. on käynyt köpelösti tavalla tai toisella. Pornostarat mennevät naimisiin ja päivätöihin, takametsissä lymynnyt yhteiskunnan vihaaja ajaa rekkaa ja elää Las Vegasissa, Ike Turner on kuollut (vaikka kirjassa on yrittämässä edelleenkin polkaista uraansa uudelleen käyntiin huumehelvetin ja vaimonhakkaajan maineen jälkeen)...

Louis Theroux on matkakirjailija Paul Therouxin poika. Isänsä paskantärkeään hienosteluun verrattuna poika on tämän sarjakuva-aikauden tuote, joka lähtee vilpittömän pöhköksi tekeytyneenä ottamaan selvää mm. "ufotappajan" elämästä. Tyyppi väittää tappaneensa kahdeksan muukalaista. Kun Louis etsii häntä muutama vuotta myöhemmin mies on luopunut kultistaan ja keskittyy nyt maailman ihmisiä uhkaavien myrkkyjen vastaiseen toimintaan, jossa siinäkin maailman takana on toinen paha maailma salaliittoneen.

Louis Theroux on valmistunut Oxfordin yliopistosta, joten hänen todellisen oman kahjoutensa aste jää telkkuohjelmien perusteella epäselväksi. Mutta "The Call of the Weirdin" perusteella voi havaita tyypin oleva harvinaisen tolkuissaan. Jopa siinä määrin, että hän jaksaa sosiologisesti tutkia äärimmäisyysihmisten maailmankatsomuksen logiikkaa seksin, rasismin, ufojen, rokkareiden yms. outojen tyyppien matkassa.

Käveleminen on tosiaankin kovasti hyödyllistä puuhaa niin fyysisesti kuin henkisesti. Paavo Nurmi hankki peruskestävyytensä maratonille kävelmällä tuntikausien reippaita lenkkejä. Kunto nousi tunnetuin seurauksin. Koska viime viikolla oli hyvät säät liikuin itsekin maastossa päivittäin. Kolmen tunnin pyörälenkin loppuvaiheessa sain tuta kun verensokerin taso laskee alas ja täydellinen väsymys pamahtaa päälle. Lauantaina kävelin keskustassa edes takaisin ja näin kävelemässä Kaivarin rannassa suksisauvoieen mm. Pekka Saurin. Tarvajärven sanoin; ylös, ulos ja lenkille!

akemakeperama@hotmail.com

Four Thousand Holes in Blackburn, Lancashire

Violent birds screaming like tortured enemies under the Helsinki sky. People lost forever in the jungles of northern Everglades. People like us proceeding with no regrets in the space of a strange planet searching for the sign of the Reason in vain. In Helsinki Delta the spirits of the drowned sailors are trying to get you to lose your way and sink slowly but painfully under the swamp...




CloverTV - yesterday in tomorrow

Irwin Goodman in Oulu, Finland

Helsinkiä piinavan Irwin-kysymyksen uudet käänteet!

I Dr. Muza pohtii Irwinin tarkoitusta

Täällä Fredi Muza

Jees, Matti Siitointa näkee vaimoineen aina joskus Töölöntorin kulmilla.
Potra poika tämä "Folk"-Fredi - itse olen vielä n. 20 kiloa häntä jäljessä. Äänenikään ei yllä aivan samanlaiseen falsettiin, joka ei tosin ole aivan kastaraattilaulajain veroista äänitaiteilua.

Lindholmin tarina (ei kuitenkaan Daven!) voisi sointua suureen "Oulu-eepokseesi", jos se vielä jonakin päivänä jostain putkahtaa. Näinä päivinä ihmiset ampuvat jo toisiaan. Tälläkin hetkellä on tilanne päällä Kauhajoella, jossa taisit muinoin luoda karriääriä kyldyyrisihteerinä. Joku urpo on tunkeutunut paikalliseen oppilaitokseen jne. Panttivankejakin ilmeisesti on ja piiritys käynnissä.

Ei "Monte Rosso" ollut minusta aivan huono, joskin se tuntui vähän semmoiselta b-sarjan "Ripa ruostuu" -leffalta. Kolahtaa varmaan parhaiten rööperiläisiin pössypiireihin, jotka istuvat Beefissä tai Slussenissa.

Seija Paakkola? Finntastic! Hänkin kuuluu ehdottomasti seitsemänkymmentäluvun Suomeen, mutta onko hänellä elämä vielä missilaulajan uran ja munkkikahvilan emännöinnin jälkeen. Missä hän on tänään? Ota selkoa asiasta, mutta ole samalla varovainen, sillä taustalta saattaa löytyä Vantaan mafiaa, paikallisia maajusseja (=Ghetto gangsters?), malmilaisia purjelentäjiä, muutama munkkikartelli ja Jan Vapaavuori. Ai miksikö Jan Vapaavuori? Sitä minä en tiedä, mutta hänen nimeen törmää nykyisin joka tilanteessa, vaikkei matkustaisi edes Sipooseen. Ja välttele feikkimunkkeja. Jos tapaat SP:n, niin kerro terveisiä. Sano, että häntä kaivataan, mut okei, sulla on optio, joten tähän ei sisälly mitään syvällisempää eli päiväkahvifantasiaa tai muuta vastaavaa.

Joo, Irwinkin oli loistava, parasta suomalaista. Diggaan Irwiniä ja Frediä jopa enemmän kuin esmes Juicen tuotantoa tahi Leevi & Leavingsiä, joka oli tietysti parhaimmillaan aivan mahtava. Viime aikojen suomalaismusa ei ole ihmeemmin sytyttänyt. Maija Vilkkumaa ei mene ollenkaan himaan, ja mitä niitä muita nyt olikaan. Yksi harvoista kiinnostavista on Matti-Johannes Koivu,joka muuten diggaa Irwiniä kybällä. On tehnyt Irwin-covereitakin. Mut CMX, Teräsbetoni, YUP jne. Eivät puhuttele ollenkaan. YUPin JArkko Martikainen oli muuten eilen liikennevaloissa: yllättävän lyhyt. Mulla suomalaisen musan kultakausi loppuu jonnekin 80-luvun puoliväliin. Sen jälkeen tulleet Nights of Iguanat sun muut olivat jo aika kammottavia. Röyhkän-kin liitän enempi 80-luvun alkupuoliskoon, vaikka hyviä levyjä on tullut vielä myöhemminkin.

Pitänee äänittää ihan ikioma "Bowien parhaat" lähinnä 70-luvun muzasta. Se voisi alkaa "Space odditystä", vaikka se ehtikin tulla jo ´69, ja päättyä esmes "Ashes to ashes" -stygeen, joka on yksi Bowien kovimmista. Kaikki Bowien 70-luvun albumit olivat poikkeuksellisia ellei oteta lukuun noita live-levyjä. En ole erityisemmin live-albumeiden ystävä. Tosin äskettäin virallisesti julkaistu "Santa Monica ´72" lienee yllättävän tiukka veto, jos kriitikoihin voi mitenkään luottaa. Yleensä ei voi, mutta ehkeivät kaikki voi olla täysin väärässä.

Christie oli hyvä ja harmiton. Jep, semmoistakin musaa tarvitaan aina jonkin verran. 80-luvulla Duran Duran edusti jollakin tapaa tuommoista purkkaosastoa, mutta oli paikoitellen erinomainen. Olen sitä paitsi joskus halunnut olla Simon LeBon. Ordinary guy in ordinary world? Mitä sitten olikaan 90-luvulla? Ruotsalainen Pandora ja se tanskalainen pumppu, joka heitti "Barbie girl" -renkutuksen. Aqua. Ei hassumpaa, mutta varsinaista purkkasankaria en kykene palauttamaan mieleeni.

Torstaina sitten Koreaan. Sopisikos vaikka n. klo 11.40? Mulla on jotain Berliini-matskua, jota voit tsekata, jos huwittaa. Ja vielä ehkä muutama menotärppi. Tosin Berliinissäkin jotkut kapakat vaihtavat nimeä ja omistajaa. Esmes SavignyPlatzin mainion Cafe Hegelin tilalla on nykyisin jokin perusaasialainen baari. Cafe Brel voisi kumminkin olla miellyttävä. Se on meinaan samalla kadulla. Ehkä se Gabriella Ferzettikin tietää muutaman mukavan loukon. Hollyn kaveri on kaikkien toveri.

Pössiksiä vaan ei pössyjä.

II Jussi Apila kertoo Irwinin tarkoituksen


hei freddie m.

seija on palannut! näin hänet vaivaamassa munkkitaikinaa eilen haltialan raflassa, ja nyt ne munkit olivat taas oikeita oululaisia munkkeja, söin kaksi. päivä oli mainio, painelin fillarilla meneen pitkin keskuspuistoa. ukot hakkasivat kolopalloa paloheinän kunnallisella kentällä, pakilan typötyhjästä lidlistä tein inspishankintoja: italialaista oliiviöljyä, italialaista viinietikkaa, valmisnuudeliaterioita (joita en ole koskaan maistanut), irlantilaista sulatejuustoa, tonno alla olja... mitään muuta suomalaista en ostanut kuin jättipötkön herkkumaksamakkaraa joka oli jymytarjouksessa. lidl on pakilassa iso halli, mutta taisin olla lähes ainoa asiakas. malmin kostoparatiisissa lidl on pikkupömilä, mutta siellä asioi pilvin pimein kaikenvärisiä maahanmuuttajia ja meno sen mukaista... (ulkomaalaiskysymystä en ala sen kummemmin kommetoimaan, sillä pöxymäen baarissa asioi eräs rakennusalan yrittäjä, jolla on jotakin hampaankolossa heitä vastaan. hän on tuonut kantansa niin voimakkaasti julki, että on viettänyt viime ajat tutkintavankeudessa "muukalaisvihaan yllyttämisestä".)

musa jutut on tärkeitä, vaikka iltaisin tosiaankin kattelemme sopranos-bokseja jo toiseen kertaan. ja musa syksy on mielenkiintoinen. ehkä berliinistä löytyy jotakin tsekkaamisen arvoista, tai oulusta jonne joudun päräyttämään jollakin pelillä heti spirtualizedin keikan jälkeen. we will always have korea, eli huomenna 11.40 fakulteen aulassa!

oulu jutut eivät tarinoina kummemin enää kiinnosta, mutta pistän sulle blogiin tarinan "Irwin Oulussa", jota en edes muista kirjoittaneeni ja jonka sisällöstä ei muistikuvaa.

III Irwin palaa maan pinnalle


19

IRWIN OULUSSA

Elämäni sai uuden suunnan kun samaan kerrostaloon muutti asumaan Sundholmin perhe. Perheen äiti oli uhkea ämmä, joka ei peitellyt muotojaan. Tämä pantiin tietenkin suomenruotsalaisuuden syyksi, sillä tuolloin Suomen kulttuurielämän tärkein ilmiö oli täysille katsomoille vuodesta vuoteen pyörinyt ruotsalainen ”Pukki paratiisissa” elokuva. Se oli niin hyvä, että 1980-luvun lopulla kulttuuriministeriksi pantu kotkalainen sairaanhoitaja Anna-Liisa Kasurinen ei ollut sen enempää elokuvia teattereissa katsonut tarpeelliseksi käydä katsomassa.

Sundholmin perheen poika Erik ristittiin Öörikiksi, koska hän puhu vähä hoono soome. Lisäksi hän oli iso rontti, joka ei osannut tapella. Näin ollen Öörikin rääkkäämisestä tuli Veturitien pikkusälleille joka päiväinen ilmainen hupinumero. Isoa flegua jätkää oli mukava lyödä lättyyn, koska saattoi olla varma ettei se lyönyt takaisin.

Sen uhkeamuotoinen äiti rääkyi ikkunasta:

- Vedä turppiin niitä Erik. Hakkaa ne paskat!

Mutta Öörikki vain yritti olla ystävällinen kerätessään silmälasejaan milloin mistäkin. Öörikistä tuli suosittu sen vuoksi, että kun häntä meni hakemaan ulos sunnuntaiaamuisin, tuli oven avaamaan pelkästään rintsikoihin ja pikkuhousuihin pukeutunut perheen äiti. En vielä tiennyt mitä naisille tehdään, mutta jos olisin tiennyt, olisin tehnyt sen Öörikin äidille heti.

Perheen isä oli ruotsalaisen bättre folkin edustajana liikemies. Hänellä oli tuottoisa levyautomaattibisnes. Hän ajeli mersullaan vaihtamassa uusimpia singlehittejä Oulun seudun baarien levyautomaatteihin.

Öörikin isän ansiosta löysin taiteen ihmeellisen maailman. Loppuun saakka ovelana bisnesmiehenä hän alkoi kaupitella levyautomaateista poistettuja singlejä pihan lapsille. Kukaan ei ostanut, sillä rahaa ei tuolloin lapsille annettu ja jos annettiinkin ostettiin sillä välittömästi Batman purkkaa ja Toppilan panimon Italia limukkaa. Mutta olin erilainen nuori. Kuunneltuani näytelevyjä Öörikin isän autotallissa tajusin elämän tarkoituksen. Ne olivat Irwin Goodmanin singlet!

Teimme diilin. Sain markalla etuosto-oikeuden Irwinin käytettyihin singleihin. Tuota kauppaa en ole katunut koskaan. Rahat sain puhumalla höyrähtäneen isäukkoni mukaan Irwin-aatteeseen. Sen jälkeen meillä soitettiinkin aamusta iltaan Irwinin singlejä. Autolla ajeltiin Kanariansaarilla ja Seutulan lentokenttätyömaalla yötkin, vaikka naapurin uskovainen ämmä alkoi heti radion iltahartauden jälkeen hakkaamaan luudalla seinään. Mitä enemmän hän hakkasi luudallaan seinään, sitä lujemmalla soivat viimeisimmät automaateista poistetut Irwinin singlet.

Isäukko käski minun käydä huutamassa sen uskovaisen postilaatikosta:

- Ei tippa tapa ja ämpäriin ei huku.

Tehtyäni tämän isäukko oli niin riemuissaan, että lupasi ylimääräisen Italia limukka-annoksen jos kävisin vetämässä vielä:

- Viideltä saunaan ja kuudelta putkaan, se on sellainen työmiehen lauantai.

Irwinin käsitys elämästä oli mielestäni totuuden mukainen. Ainakin meidän talon äijät elivät juuri samaa Irwin ideologiaa. Lisäksi ainoassa lehdessä jossa oli edes vähän järkeä, nimittäin Hymy-lehdessä, kerrottiin Irwinin urotöistä jossain Oulun ulkopuolisessa maailmassa. Sillä oli semmoinen juoppokaveri jonka nimi oli Emil von Retee, joka oli meidän isäukon mielestä nimestä päätellen aatelista sukua. Lisäksi Irwinin kaveri oli kesäkuumallakin susiturkkiin pukeutunut matkailuyrittäjä Kalevi Keihänen, joka keksi lennättää suomalaiset halvalla sikailemaan Kanariansaarille, jotka sijaitsivat äitini mukaan jossain päin Välimerta.

Luettuamme Hymystä seiväsmatkoista meillä soitettiin seuraavat kaksi viikkoa aamusta iltaan Irwinin kaverinsa jeesaamiseksi tekemää raikasta rallia ”Nää on suuret suomaiset seiväsmatkat”. Sen lauloi tosin joku kotkalainen kansakoulunopettaja Juha Watt Vainio, mutta isäukko oli varma senkin kipaleen lähteneen Irwinin kynästä.

Ryysyrantaa kuunteli meidän äitikin vedet silmissään, koska se toi hänen mieleensä muistoja elämästään täyshullujen sukulaistensa keskellä lapsuutensa Kuusamossa. Ja minunkin mielestä Irwin osasi kuvata tarkasti millaista oli kuusamolaisten elämä vielä hetkeä ennen kuin koko sakki lähti Ruotsiin, jossa kaikki hommasivat itsensä selän takia eläkkeelle.

… kirppuja, luteita, täitä
seassa lapsia pellavapäitä
Olet maamme armahin Suomen maa!…

Nauroimme isäukon kanssa kippurassa äidin höyrähtäneille maalaissukulaisille. Äitimuori otti tämän henkilökohtaisesti ja uhkasi liittyä naapurin ämmän virsikuoroon, joka kokoontui lauantai-iltaisin veisaamaan. Se oli uskovaisten kosto, sillä silloin tuli televisiosta hyvää ohjelmaa, jota ämmien veisuu häiritsi pahasti. Isäukko keksikin, että silloin kun ämmäkuoro alkoi laulaa, meidän sakki alkoi soittaa Irwiniä ämyrit täysillä. Uskovaiset yrittivät korottaa ääntään, mutta meidän putkiradiosta lähti niin hyvä möykkä, että lopulta ne uskovaiset turhaan apua rukoiltuaan alkoivat epäillä koko Jumalan olemassaoloa.

Kun naapurin ämmän virsiporukka hiljeni, isäukko lähetti minut huutamaan postiluukusta:

- St.Pauli ja Reeberbahn; sinne veri vetää uudestaan
Naisiin mannermaisiin me poijjaat lähdetään…

Siihen loppui sen uskovaissakin kotihäirintä. Ämmä yritti vielä kerätä adressia meidän sakin pään menoksi, mutta ei siihen pannut nimensä kuin entinen maalaisliiton kansanedustaja Valde Käki. Hänkin ainoastaan siitä syystä, että istui kirkkovaltuustossa. Yksityisesti hän tunnusti pommarin kiljuillassa isäukolle pitävänsä itsekin Rentun ruusu tyylisistä kipaleista. Tämä saattoi isäukon mielestä oli tosin poliittinen veto, sillä Valde Käellä oli aikomuksia alkaa Suomen presidentiksi, vaikka oli jo 87-vuotta vanha. Pelin politiikan taitajana hän nimittäin tiesi, että kaikki oululaiset ovat hulluina Rentun ruusu tyylisiin kipaleisiin.

Myöhemmin saman asian tajusi myös oululaisen paikallisradion tiskijukka Lyly Rajala, joka soitti toiveohjelmassaan vaalien alla tauotta Rentun ruusua. Hän sai äänivyöryn kristillisten listalta. Eduskuntaa päästyään hän loikkasi kokoomukseen ja keskittyi entiseen tapaansa häiriköimään Suomen ja ulkoavaruuden välisiä diplomaattisia suhteita. Ei se oululaisia haitannut, sillä Irwinin musaa tauotta soittanut tyyppi sai vaikka julistaa kolmannen maailmasodan alkaneeksi kunhan vain Oulun paikallisradiossa soitettaisiin jatkossakin Irwinin kipaleita.

Kun isäukko oli kuljettajakursseilla kaverinsa Reken kanssa oli ainoa kunnon kapakka Helsingistä löytynyt Kalliosta. Myöhemmin Fredi eli Matti Siitonen lauloi samaisesta Oivasta Irwinin pseudonyymin Junnu Watt Vainion sanoin:

… saa Oivan portsari lantin
jonka velkaa jäin
maksan kelloni pankin
femmakäärölläin…

Koska isäukko tajusi, etteivät helsinkiläiset ymmärrä mitään kunnon kipaleista ja kiljusta, oli hän Reken kanssa kännissä koko kuljettajakurssin. Vaikka hän ei muista koko kurssista mitään palasi hän krapulaisena kotiin veturinkuljettajan paperit taskussaan. Tuolloin ei Suomen Valtion Rautateillä oltu vielä turhan tarkkoja. Ennen poistumistaan Helsingistä hän oli päättänyt panna elämän reteeksi. Hän oli hankkinut viimeisillä rahoillaan kokonaisen LP-levyllisen Irwin Goodmanin uusimpia filosofia näkemyksiä elon ja olon kurjuudesta Suomenmaassa. Eikä niissäkään kipaleissa tippa tappanut.

Sundholmin perheen bisnekset alkoivat mennä vikasuuntaan, sillä Nokelan työttömät äijät keksivät levyautomaattibisneksestä itselleen hyvän tulolähteen. Levyautomaattimiehiä alkoi olla niin paljon joka paikassa, että jos joku sosionomi olisi tuolloin tutkinut Nokelan katukuvaa, olisi hän tajunnut välittömästi siellä olevan enemmän viihdeteollisuutta kuin Hollywoodissa. Oulun kaupunginvaltuusto kuitenkin sai tarpeeksi joka kolosta kaikuneista Irwinin kipaleista ja koko levyautomaattibisneksestä tehtiin loppu lähettämällä Nokelan äijät Etelä-Suomen siirtotyömaille.

Myöhemmin Irwin pani salanimellä väsäämässään kipaleessa jonkun ämmän laulamaan:

… juna yksinäistä miestä kuljettaa
sen suuntana on siirtotyömaa…

Irwinin singlejen saaminen muodollista markan korvausta vastaan Sundholmilta loppui siihen, että kun levyautomaattimiehiä oli joka puolella, ei sillä hommalla enää kukaan elänyt. Vaimonsa uhkeat muodot – rintsikat ja pikkuhousut erityisesti – varmaan lohduttivat, mutta kun poika oli mamselli, ei elämässä ollut enää baarien tarunhohtoista elämää viettäneelle levyautomaattimiehelle mitään mieltä. Sundholm ampui itseään haulikolla päähän autotallissaan juopoteltuaan siellä suljettujen ovien takana viikon.

Sen vaimo ryntäsi pelkästään pikkuhousuihin ja rintsikoihin pukeutuneena katsomaan, sillä kai se arvasi haulikon pamahtaessa mitä oli tapahtunut. Menimme tietenkin Timpan kanssa katsomaan muodokkaan naisen surua. Kun se pyllistyi kuolleen miehensä ääreen näkyi sen perseestä kaikki ja vähän enemmänkin. Verta oli pitkin betoniseinää. Siinä on sen vaimolle pesemistä, mietin. Eniten minua harmitti, että tiesin Irwin aikakauteni olevan peruuttamattomasti ohi.

Reilut parikymmentä vuotta myöhemmin näin elämäni ainoan kerran Irwin Goodmanin elävänä. Hän esiintyi muutama viikko ennen traagista kuolemaansa Helsingissä Tavastia klubilla. Hänen settinsä oli tyrmäävän tehokas. Se kesti viisitoista minuuttia sisältäen kaiken olennaisen. Keikka alkoi reilusti yli tunnin myöhässä Rentun ruusulla. Sitä seurasi Raha ratkaisee. Kolmantena kuultiin En kerro kuinka jouduin naimisiin. Keikan huipensi neljäntenä ja viimeisenä biisinä toistamiseen kuultu Rentun ruusu. Kerta kaikkiaan nerokas setti, tuumin poistuessani kohti Vanhan maestron naistentansseja, jossa mulla ei koskaan käynyt flaksi.

Ordinary People

Nyt on sitten tultu siihen vaiheeseen elämän iltaruskoa, että vain menneet muistelot elähdyttää. Tänä aamuna se on mennyt musiikkivastaavani dr. Muzan kanssa seuraavan malliin:

I Tölikän Fredi Muza muistelee

Rokkenrol,

ja halitulijallaa. Viikko on lähtenyt käyntiin aivan kelvollisesti.
Olinkin viikonloppuna ihan kiltisti, joten aamulla ei väsyttänyt
mainittavasti. Nukahdin silti uudestaan kelloradion aamujorinoihin.

Olipa kerran radio ja olipa taas kiva kuunnella Hectorin toimittamaa
"Tänään tässä ja nyt" -radiospektaakkelia. Syksyllä ´72 olin vasta
kansakoulun ensimmäisellä enkä ehkä ihan vielä silloin hiffannut
kyseistä ohjelmaa saati Ennenkulumattomia, mutta joskus noihin aikoihin
purkka, jytä ja glam alkoivat soida meidänkin huushollissa. Fredin
"Muukalaisen" kautta tajusin sitten Bowien "Starmanin", ja suurin
piirtein samoihin aikoihin tulivat myös Sweet, Slade, Uriah Heep ja
"lasten ystävä" Gary Glitter. MArc Bolankin oli hämärästi tuttu
("Hot love") ja tietysti jotkut 60-luvun tekijät kuten The Beatles
ja The Beach Boys (faija äänitteli Sävelradiosta). Jees, en ihmettele
Hecin Bowie-innostusta, sillä tuo "Free-cloud" oli jo lähes klassista
Bowie-muzaa. Tuo "Space oddity" on mennyt meitsiltä hieman ohi - en
ole ehkä koskaan kuullut kokonaan, joten pitänee ainakin lainata.
Siinä on myös "Memory of a free festival", joka on jonkun starban
(mahd. Morrissey?) lemppareita. Täytyy tutkailla Uncutin Bowie-nume-
rosta, joka ilmestyi joskus viime keväänä.

Vielä näinä päivinä kuitenkin epäilen, että Fredi saattoi jysähtää
70-luvun alussa kovemmin kuin David Bowie. "Sympatiaa", "Vippaa mulle
viitonen", "Rakkauden sinfonia", "Avaa sydämesi", "Yksin ullakolla",
"Yskin, oon tietenkin" ja tuo edellä mainittu "Muukalainen" - siinä
aika mahtava hittituubi. Tosin Bowien levynkannet olivat vähän
hienompia. Jokin "Alladin sane" oli aivan loistava, samoin "Pin ups". Kun
en tuolloin niitä omistanut, niin en osaa sanoa, olisinko digannut
kaikkea Bowie-muzaa. Ehkä se olisi pölähtänyt yli hilseen muutamia
hittejä lukuun ottamatta. Demis Roussos eli 70-luvun Jussi Parviainen ei
ollut ihan yhtä pilvee. Sitäkin tuli kuunneltua, kun faija osti Demixen c-kasetin. Ihan eka ikioma poppisalbumi tuli hankittua vasta joskus ´77 Epesistä, ja se oli Procol Harumin tupla "A whiter shade/A salty dog", joka olikin jo tosi kolahdus, ehkä ensimmäinen "progehurahdus". Sitä edeltäneet Hurriganesit, Nazarethit ja Kuoppamäet olivat joko proidin tai mutzin hankintoja. Faija osti Carpentersia. Viikkorahat olivat tuolloin vähäisiä, joten hankin omia levyjä tosi harvoin.

Oli se kultaista aikaa. Ja "Julma-Juha" Väätäinen tanssi "Popcornia"
Kalastajatorpan yökerhossa. Trumpettilahkeet ja kaikki. Vau! En nähnyt,
mutta mulla on tuo mahtava single.

Jees, viikon päästä American Music Club, joka on varmaan aika jees.
Ja sit myöhemmin mm. Spiritualized. Tulossa timanttinen konsertti-
syksy. Ou jee!

II Pöxymäen skitsopää vastaa

jeps,

huomenta fredi muza,

eikös se matti siittoinenkin töppäile siellä töölön suunnalla entisen täysdorka-kaupunginjohtaja-akkansa kaa?

nuita musia tuli kuunneltua tässä järjestyksessä: ekana kolahti irwin joskus 60-luvun lopulla. mulla oli diili yhden lähistöllä asuvan levyautomaattimiehen kanssa, että sain markalla kipale kaikki irwinin koneista poistetut singlet. ja niitä piisasi, niitä kuunneltiin. myöhemmin tämä lindholm-niminen levyautomaattimies ampui itsensä, mutta se on näitä oulu tarinoita, joita pitäisi jossain vaiheessa vaihteeksi työstää.

no sitten ihmettelin siskon levyä "deep purple in rock", jonka eka biisi "speed king" kun pamahti soimaan, meinasin lentää perseelleni. en tajunnut että miten kukaan voi tällaista melupaskaa kuunnella? siskon kautta tutustuin myös mm. seuraaviin artisteihin: ccr, manfred mann, tom jones, pepe ja paradise. mutta sitten about ´72 näin suosikissa kuvan muuukalaisesta, josta kyseltiin: voiko tämä mies olla tältä planeetalta? ei voinut, olin tasan varma ja painelin musiikkimieheen ostamaan ziggy stardustin. siinä huumassa ostin myös tän space oddityn, joka oli erilainen, enkä mä sitä oikein tajunnut, mutta tulin kuitenkin jo silloin bowie musalla aivopestyksi, mikä on myöhemmin näkynyt kaikissa hämäräperäisissä toimissani ns. pikkuihmisten maailmassa. (viimeksi jahtasin heitä toissa viikolla sängyn alta koko yön; he olivat naamioituneet kiinalaisiksi.) jossain välissä hankin myös tony christien pumpun älppärin ja hyvä oli ja on.

kasettijutut menivät koko ajan, joten 70-luvun alkupuoliskon musa on aika tasan tarkkaan tuttua progeineen, purkkine, jytineen. uriah heep oli kova ja slade kanssa. suomalaisista hector ja hurriganes. muut tulivat sitten laadukkaana massana näiden perässä. joskus 70-luvun lopulla lopetin aktiivisen musan kuutelun ja seuraamisen. nyt vanhoilla päivilläni täällä helsingin beverly scitchohills´issä olen palannut muiden höperöiden vanhusten tavoin menneen meininkeihin. osasyy tästä tragediasta lankeaa myyttiselle helsingin yössä taksilla huristavalla dr. muza nimiselle tyypille....

nyt njassa soittaa radiossa hurriganesia, teddy ja tigesiä ja näitä vanhoja; on samaa ikäpolvea meikäläisen kanssa, joten nyt kun hän on päässyt eroon aikaisemmasta räpin soittamisen vammastaan, hänen ohjelmiaan on lysti kuunnella aamuisin päivän diilejä tämän koneen ääressä väsätessäni.

mutta aurinko paistaa jo kolmatta päivää peräkkäin. lähden kohta selvittämään kadonneen miss suomen seija paakkolan mysteeriä. onko hän myynyt haltialan ravintolan, vai mitä hommaa? näin hänet kesällä vilaukselta siellä päin ajaessani; seija oli hankkinut uuden motskarin ja ajoi sillä varovaisesti kuin juuri luistelemaan oppinut lapsi. (hänen miehensä on haltialan tilanhoitaja, eli elukoiden yms. vastaava.)

katsoin eilen tän madventures jätkien monte rosson. surkea käsis oli ja muuten ylituotettu tyyliin ripa ruostuu, eli välillä puhe hukkui taustan svengimenoon. ei näistä ukoista kuulla ainakaan elokuvan merkeissä enää paljoakaan. sanan "vittu" yms. madventures hokemien toistaminen ja pössyn ihannointi ei ehkä riitä näillä pelikentillä kovin pitkälle. mieleeni tulikin lähettää elokuvasäätiöön tuotantotukea varten hakemus käsiksen kehittelyyn, jossa ei ole kuin yx sana: "vittu". sitä toistetaan eri yhteyksissä eri painotuksin ja sisällöin.

puuro on puuron nimi ja mä meen nyt syömään kaurapuuroa.

Man From This Solar System

Moving In Large Circles

Invented But False Memories

From the endless archives of CloverTV video clips from the adventures of the cracked mind:

Jim Morrison´s Grave In Paris

Devil Is Coming to Helsinki

Kesästä jäi aika paskanmaku suuhun. Italiassa meni hyvin, katkennut nilkka treenattiin kuntoon, mutta ensimmäistä kertaa elämässäni voin sanoa näiden vitun Bladerunner säiden rassanneen pahasti. Fillarointi sateessa on vittumaista hommaa, varsinkin kun tuulet ovat yltyneet parin viime vuoden aikana myrskypuuskiksi. Kumma kun asiasta ei puhuta julkisuudessa, sillä tämä se on se vihoviimeinen loppu joka tätä kansalliseen itsetuhoviettiin vaipunutta kansaa tulee niittämään enemmän kuin ryssän kuularuiskut ennen ja tulevassa.

Kun ihminen sairastuu säihin alkaa hän oireilla, eli minun tapauksessani kiskoa viinaa kaksin käsin. Enpä muista milloin olisin viimeisen kerran tempaissut viikon putken harhoineen. Jossain vaiheessa kun päiväni olivat muuttuneet öiksi ja yöni päiviksi kävivät demonisakit murkaavine ylivoimineen kimppuuni. Luulin saaneeni lasiini Pöxymäen kuolleiden merimiesten haamujen kansoittamassa tyhjässä kapakassa satsin hulluaruohoa. Ja tietäähän sen minkälainen tappomeininki siitä syntyy niin sisä- kuin ulkoavaruudellisessa mielessä. (Tarkempia tietoja asiasta antaa Malmin poliisilaitos, jonka ehdin samassa sumussa jo lakkauttaa.)



Kesästä kumminkin selvittiin rimat katkenneina kainalossa. Jossain välissä toikkaroin Huvilateltassa kuuntelemassa Kauko Röyhkän ja Riku Mattilan konserttia, joka oli musiikilliselle neuvonantajalle yön susimaisina tunteina lähettämäni sähkäpostin perusteella aiheuttanut seuraavanlaisia fundeerauksia:

hei,
>
> kaken keikasta: mikkelin kaupunginorkesterin kanssa hinkattiin 50
> minuuttia, ja juuri ja juuri sen kesti. lopussa meno parani, mutta
> muuten nämä klassisen musiikin interventiot rockmusaan ovat aika
> kuriositeetteja, eli onnettomia juttuja suoraan sanoen. röyhkän
> sanoitukset erottuivat kerrankin - kuten levynkin perusteella on
> todettu - ja eksistentaalista muukalaisen tematiikkaa piisasi. sanat
> on tosiaankin jääneet liian vähälle huomiolle.
>
> koko hommasta olisi jäänyt yhdentekevä maku, ellei tauon jälkeen kake,
> riku ja bändi olisi heittäneet kaikkien aikojen keikkaansa, jota
> kuulin tilaisuuden juontajana toimineen njassan juuri radiossa kehuvan
> ("räjäyttivät potin tällä näillä näkymin bändin vikaksi jääneellä
> keikalla"). bändi soitti tosiaankin kuin hirvi, ja tietenkin riku
> mattila osoitti olevansa maaninen rockkitaristi. porukka villiintyi
> täpötäydessä huvilateltassa täysin. uudelta levyltä tuli vain kolme
> biisiä, mutta vanhoja klasareita nartun alkuajoilta tuli
> kiitettävästi: lauralle, nivelet, paha maa, talo meren rannalla,
> mainostaulujen taakse (maaninen päätösbiisi), kevät (vuodelta 1991, ei
> enää nartun nimellä)... uudelta levyltä korostui tietenkin upea
> helvetti. anna menetteli ja tietoisen yleisöä kosiskeleva encorebiisi
> kuinka helppoa on olla nuori toimivat erittäin, erittäin hyvin. kaken
> totesi vastaantotosta kyseessä olevan "yhden elämäni huippuhetkistä ja
> minä tarkoitan tätä".
>
> soundit huvilassa olivat upeat. mitähän neil young olisi siellä saanut
> aikaan? kaken ja rikun bändi saavutti välillä sellaisen svengin ja
> soundin että enpä ole vielä suomessa kuullut. ehkä hectorin keikka
> savoyssa oli vähän samaa tasoa. huvila ja savoy ovatkin parhaat
> soundeiltaan, finlandia-talokin hyvä, muut aika paskoja. ehkä kultsa
> menettelee.
>


Tietopuolisena kaverina dr. Muza totesi asiasta napakasti:

Ciao,

Pöpiläteltta on mainio areena. Vieläkin jaksan muistaa Radiöheadin
heittämän loistokeikan elokuulta ´95. Saundit olivat balans-
sissa, ja bändi toimi muutenkin kuin unelma. Harmillista,
ettei Thom Yorkea ja kumppaneita ehkä enää näillä leveys-
asteilla nähdä (tai mistäs sen lopulta tietää?#%). Kaikki tule-
vat tänne soolokeikalle kuten Randy Newman (marraskuussa
Finlandiaan). Olisi suht kiinnostava, mutta kunhan nyt tsekkaan
American Breakfast Clubin sekä Spiritualizedin - katsotaan,
onko sitten hinkua ja fygua. Cohen taitaa nyt jäädä väliin,
koska en niin kauheasti välitä esmes 80-luvun "humppaosastosta"
a´la "Dance me to the end of love" jne. Myös myöhempien
levyjen syntsasaundit ovat olleet aika kamalia. Akustisempi
vanhempien aikojen Cohen kyllä menee.

Kyllä Riku ja Kake klaraavat homman. Tuo jousisovitus/sinfoniabändi-
meininki ei tosin kyllä aina skulaa. Esmes joihinkin Isse Alangon juttuihin
se ei ole mielestäni erityisemmin istunut. En myöskään ole digannut
Apocalyptica-meininkiä, mutta kyllä mm. 70-luvun folkahtava trubaduurimusa
voi olla komeaa kuultavaa jousten kera (Nick Drake, Bill Fay, Sandy Denny
jne.). Suomalaisten touhu uhkaa mennä hieman aulissallismaiseksi
tekotaiteiluksi. Täällä sovitellaan ehkä jo vähän liikaakin.



Sitten mä lukea vetäisin sen lainastosta tilaamani Leo Salmisen... Leif Salmenin pläjäyksen "Alas Akropoliilta". Nimi kai viittaa äijän tarpeeseen jauhaa yliopiston ensimmäisen vuosikurssin opiskelijoiden tasolla länsimaiden perikadosta, jota hän perustelee kaikilla niillä tyypeillä, joiden sitaateilla meistä yliopistojätkistä jo yli 20 vuotta sitten tapettiin kaikki halu vakavuuteen ja yritykseen ymmärtää.

Salmen on kuitenkin stallari joka hortoilee vilpittömän kadoksissa kulttuuri-identiteettiään etsimässä. Jutun juoni jää täysin hämäräksi, sillä omin sanoin kerrottujen siteerausten taustalta ei löydy yhtään mitään omaa näkemystä yhtään mistään. Hukassa, hän on vilpittömästi hukassa, mutta ei ymmärrä tätä.



Sen sijaan piisaa näitä kulttuurivasemmistojätkien kliseemäisiä valituksia 500 yrityksen pistävän meille piakkoin kaikille dynamiittipötkön perseeseen, koska meistä halutaan eroon. Toki halutaan, mutta se mikä meidät tuhoaa on sokea biologia, sokea kelloseppä. Tätä aspektia, eikä postmodernia kultuuria Salmenin tietämys ei ilmeisesti tiedä olevan edes olemassa. Ruikuttava seikkailijamme hortoilee maailmalla ja koska kommarit ovat kuoleet, antaa hän jopa ymmärtää islaminkin olevan kapitalismia parempi systeemi. Eli pahasti on kaveri hukassa identiteettinsä suhteen, ja tästähän aina on syntynyt hyvää taidetta, joksi "Alas Akropoliiltakin" on luettavissa sen vakavista pyrkimyksistä huolimatta. Se on itse asiassa huumorikirja, joka panee todella kysymään, mikä tätä heppua oikein riivaa?

Kirja on Salmenin edelliseen verrattuna sentään huolellisesti toimitettu, vaikka stallarimöläytyksiltä jotka rikkovat hienostuneisuuteen pyrkivän tyylin ei täysin vältytäkkään. Ja monen muun elämän tarkoituksen etsijän tavoin Salmenkin päätyy Thaimaahan, mutta siitä saanemme lukea vasta hänen tulevassa kirjassaan. Thaimaassa ja Malesisassa hän kertoo tuntevansa itsensä enemmän eurooppalaiseksi kuin Euroopassa.

Hän ei kuitenkaan ymmärrä että siellä Aasian perukoilla lymyilevät kaikki ylimieliset rasistipaskiaiset elämässä expat-elämäänsä yli varojensa. Useimmilla ei ole enää paluuta Eurooppaan, jonka alttaria he palvovat viinanhuuruisissa seksiorgioissaan. Mutta tätä mä en ala retostelemaan kun on siitä erinäisiä omiakin kokemuksia.

Salmenin kirja on hyvä kirja, vaikka siinä ei ole logiikkaa laisinkaan. Aikajärjestyskin heittää, välillä ollaan esihistoriassa, sitten nykypäivässä ja taas takaisin antiikissa. Heikompia huimaa. Mutta kiinnostavaa on, että joku vielä jaksaa kärsiä ja yrittää etsiä "eurooppalaista kulttuuri-identiteettiään", vaikka antaakin ymmärtää Tunisiassa olevan kaikin puolin parempi meininki kuin degeneroituneessa pervo-Euroopassa, jota ei koskaan ole ollut edes olemassa...





No sitten mä tein lähtöä palauttanmaan sitä kirjaa lainastoon kun sen eräpäivä uhkasi. Se oli Pomon mielestä huvittavaa, sillä ei kukaan niistä eräpäivistä kuulemma piittaa paskaakaan. Hän teki minusta seuraavan definitiivisen analyysin:

- Sinä olet fasistinen bohemi!

Ja tuo oli niin hyvin sanottu, että siihen ei kykene edes Salmenin Lefa eikä hänen siteeraamansa miljardi muuta länsimaista itsetuhovimmaa ulkomaailmaan projisoineet tyypit.

Syksy näyttää aika boheemilta, jopa osittain fasismiakin sivuten: American Music Club Tavastialla, Spiritualized samassa paikassa ja kaiken kruunaa Tricky Nosturissa, joka edellisellä kerralla todellakin näki pirun Helsingissä ja kertoo siitä laulussaankin.

Jossain välissä matkustamme Berliiniin hengailemaan White Trash Fast Food nimisessä mestassa, jonne on kuulemma joskus jumittanut jopa Mick Jagger. Muuten se on sitten tätä wide open roadia, josta mä en jaksa alkaa enempää selostaan. (Siitäkin antaa tarkempaa tietoa Malmin poliisi, jonka todellakin lakkautin kun ne yritti alkaa elvistelemään.)