Irwin Goodman in Oulu, Finland

Helsinkiä piinavan Irwin-kysymyksen uudet käänteet!

I Dr. Muza pohtii Irwinin tarkoitusta

Täällä Fredi Muza

Jees, Matti Siitointa näkee vaimoineen aina joskus Töölöntorin kulmilla.
Potra poika tämä "Folk"-Fredi - itse olen vielä n. 20 kiloa häntä jäljessä. Äänenikään ei yllä aivan samanlaiseen falsettiin, joka ei tosin ole aivan kastaraattilaulajain veroista äänitaiteilua.

Lindholmin tarina (ei kuitenkaan Daven!) voisi sointua suureen "Oulu-eepokseesi", jos se vielä jonakin päivänä jostain putkahtaa. Näinä päivinä ihmiset ampuvat jo toisiaan. Tälläkin hetkellä on tilanne päällä Kauhajoella, jossa taisit muinoin luoda karriääriä kyldyyrisihteerinä. Joku urpo on tunkeutunut paikalliseen oppilaitokseen jne. Panttivankejakin ilmeisesti on ja piiritys käynnissä.

Ei "Monte Rosso" ollut minusta aivan huono, joskin se tuntui vähän semmoiselta b-sarjan "Ripa ruostuu" -leffalta. Kolahtaa varmaan parhaiten rööperiläisiin pössypiireihin, jotka istuvat Beefissä tai Slussenissa.

Seija Paakkola? Finntastic! Hänkin kuuluu ehdottomasti seitsemänkymmentäluvun Suomeen, mutta onko hänellä elämä vielä missilaulajan uran ja munkkikahvilan emännöinnin jälkeen. Missä hän on tänään? Ota selkoa asiasta, mutta ole samalla varovainen, sillä taustalta saattaa löytyä Vantaan mafiaa, paikallisia maajusseja (=Ghetto gangsters?), malmilaisia purjelentäjiä, muutama munkkikartelli ja Jan Vapaavuori. Ai miksikö Jan Vapaavuori? Sitä minä en tiedä, mutta hänen nimeen törmää nykyisin joka tilanteessa, vaikkei matkustaisi edes Sipooseen. Ja välttele feikkimunkkeja. Jos tapaat SP:n, niin kerro terveisiä. Sano, että häntä kaivataan, mut okei, sulla on optio, joten tähän ei sisälly mitään syvällisempää eli päiväkahvifantasiaa tai muuta vastaavaa.

Joo, Irwinkin oli loistava, parasta suomalaista. Diggaan Irwiniä ja Frediä jopa enemmän kuin esmes Juicen tuotantoa tahi Leevi & Leavingsiä, joka oli tietysti parhaimmillaan aivan mahtava. Viime aikojen suomalaismusa ei ole ihmeemmin sytyttänyt. Maija Vilkkumaa ei mene ollenkaan himaan, ja mitä niitä muita nyt olikaan. Yksi harvoista kiinnostavista on Matti-Johannes Koivu,joka muuten diggaa Irwiniä kybällä. On tehnyt Irwin-covereitakin. Mut CMX, Teräsbetoni, YUP jne. Eivät puhuttele ollenkaan. YUPin JArkko Martikainen oli muuten eilen liikennevaloissa: yllättävän lyhyt. Mulla suomalaisen musan kultakausi loppuu jonnekin 80-luvun puoliväliin. Sen jälkeen tulleet Nights of Iguanat sun muut olivat jo aika kammottavia. Röyhkän-kin liitän enempi 80-luvun alkupuoliskoon, vaikka hyviä levyjä on tullut vielä myöhemminkin.

Pitänee äänittää ihan ikioma "Bowien parhaat" lähinnä 70-luvun muzasta. Se voisi alkaa "Space odditystä", vaikka se ehtikin tulla jo ´69, ja päättyä esmes "Ashes to ashes" -stygeen, joka on yksi Bowien kovimmista. Kaikki Bowien 70-luvun albumit olivat poikkeuksellisia ellei oteta lukuun noita live-levyjä. En ole erityisemmin live-albumeiden ystävä. Tosin äskettäin virallisesti julkaistu "Santa Monica ´72" lienee yllättävän tiukka veto, jos kriitikoihin voi mitenkään luottaa. Yleensä ei voi, mutta ehkeivät kaikki voi olla täysin väärässä.

Christie oli hyvä ja harmiton. Jep, semmoistakin musaa tarvitaan aina jonkin verran. 80-luvulla Duran Duran edusti jollakin tapaa tuommoista purkkaosastoa, mutta oli paikoitellen erinomainen. Olen sitä paitsi joskus halunnut olla Simon LeBon. Ordinary guy in ordinary world? Mitä sitten olikaan 90-luvulla? Ruotsalainen Pandora ja se tanskalainen pumppu, joka heitti "Barbie girl" -renkutuksen. Aqua. Ei hassumpaa, mutta varsinaista purkkasankaria en kykene palauttamaan mieleeni.

Torstaina sitten Koreaan. Sopisikos vaikka n. klo 11.40? Mulla on jotain Berliini-matskua, jota voit tsekata, jos huwittaa. Ja vielä ehkä muutama menotärppi. Tosin Berliinissäkin jotkut kapakat vaihtavat nimeä ja omistajaa. Esmes SavignyPlatzin mainion Cafe Hegelin tilalla on nykyisin jokin perusaasialainen baari. Cafe Brel voisi kumminkin olla miellyttävä. Se on meinaan samalla kadulla. Ehkä se Gabriella Ferzettikin tietää muutaman mukavan loukon. Hollyn kaveri on kaikkien toveri.

Pössiksiä vaan ei pössyjä.

II Jussi Apila kertoo Irwinin tarkoituksen


hei freddie m.

seija on palannut! näin hänet vaivaamassa munkkitaikinaa eilen haltialan raflassa, ja nyt ne munkit olivat taas oikeita oululaisia munkkeja, söin kaksi. päivä oli mainio, painelin fillarilla meneen pitkin keskuspuistoa. ukot hakkasivat kolopalloa paloheinän kunnallisella kentällä, pakilan typötyhjästä lidlistä tein inspishankintoja: italialaista oliiviöljyä, italialaista viinietikkaa, valmisnuudeliaterioita (joita en ole koskaan maistanut), irlantilaista sulatejuustoa, tonno alla olja... mitään muuta suomalaista en ostanut kuin jättipötkön herkkumaksamakkaraa joka oli jymytarjouksessa. lidl on pakilassa iso halli, mutta taisin olla lähes ainoa asiakas. malmin kostoparatiisissa lidl on pikkupömilä, mutta siellä asioi pilvin pimein kaikenvärisiä maahanmuuttajia ja meno sen mukaista... (ulkomaalaiskysymystä en ala sen kummemmin kommetoimaan, sillä pöxymäen baarissa asioi eräs rakennusalan yrittäjä, jolla on jotakin hampaankolossa heitä vastaan. hän on tuonut kantansa niin voimakkaasti julki, että on viettänyt viime ajat tutkintavankeudessa "muukalaisvihaan yllyttämisestä".)

musa jutut on tärkeitä, vaikka iltaisin tosiaankin kattelemme sopranos-bokseja jo toiseen kertaan. ja musa syksy on mielenkiintoinen. ehkä berliinistä löytyy jotakin tsekkaamisen arvoista, tai oulusta jonne joudun päräyttämään jollakin pelillä heti spirtualizedin keikan jälkeen. we will always have korea, eli huomenna 11.40 fakulteen aulassa!

oulu jutut eivät tarinoina kummemin enää kiinnosta, mutta pistän sulle blogiin tarinan "Irwin Oulussa", jota en edes muista kirjoittaneeni ja jonka sisällöstä ei muistikuvaa.

III Irwin palaa maan pinnalle


19

IRWIN OULUSSA

Elämäni sai uuden suunnan kun samaan kerrostaloon muutti asumaan Sundholmin perhe. Perheen äiti oli uhkea ämmä, joka ei peitellyt muotojaan. Tämä pantiin tietenkin suomenruotsalaisuuden syyksi, sillä tuolloin Suomen kulttuurielämän tärkein ilmiö oli täysille katsomoille vuodesta vuoteen pyörinyt ruotsalainen ”Pukki paratiisissa” elokuva. Se oli niin hyvä, että 1980-luvun lopulla kulttuuriministeriksi pantu kotkalainen sairaanhoitaja Anna-Liisa Kasurinen ei ollut sen enempää elokuvia teattereissa katsonut tarpeelliseksi käydä katsomassa.

Sundholmin perheen poika Erik ristittiin Öörikiksi, koska hän puhu vähä hoono soome. Lisäksi hän oli iso rontti, joka ei osannut tapella. Näin ollen Öörikin rääkkäämisestä tuli Veturitien pikkusälleille joka päiväinen ilmainen hupinumero. Isoa flegua jätkää oli mukava lyödä lättyyn, koska saattoi olla varma ettei se lyönyt takaisin.

Sen uhkeamuotoinen äiti rääkyi ikkunasta:

- Vedä turppiin niitä Erik. Hakkaa ne paskat!

Mutta Öörikki vain yritti olla ystävällinen kerätessään silmälasejaan milloin mistäkin. Öörikistä tuli suosittu sen vuoksi, että kun häntä meni hakemaan ulos sunnuntaiaamuisin, tuli oven avaamaan pelkästään rintsikoihin ja pikkuhousuihin pukeutunut perheen äiti. En vielä tiennyt mitä naisille tehdään, mutta jos olisin tiennyt, olisin tehnyt sen Öörikin äidille heti.

Perheen isä oli ruotsalaisen bättre folkin edustajana liikemies. Hänellä oli tuottoisa levyautomaattibisnes. Hän ajeli mersullaan vaihtamassa uusimpia singlehittejä Oulun seudun baarien levyautomaatteihin.

Öörikin isän ansiosta löysin taiteen ihmeellisen maailman. Loppuun saakka ovelana bisnesmiehenä hän alkoi kaupitella levyautomaateista poistettuja singlejä pihan lapsille. Kukaan ei ostanut, sillä rahaa ei tuolloin lapsille annettu ja jos annettiinkin ostettiin sillä välittömästi Batman purkkaa ja Toppilan panimon Italia limukkaa. Mutta olin erilainen nuori. Kuunneltuani näytelevyjä Öörikin isän autotallissa tajusin elämän tarkoituksen. Ne olivat Irwin Goodmanin singlet!

Teimme diilin. Sain markalla etuosto-oikeuden Irwinin käytettyihin singleihin. Tuota kauppaa en ole katunut koskaan. Rahat sain puhumalla höyrähtäneen isäukkoni mukaan Irwin-aatteeseen. Sen jälkeen meillä soitettiinkin aamusta iltaan Irwinin singlejä. Autolla ajeltiin Kanariansaarilla ja Seutulan lentokenttätyömaalla yötkin, vaikka naapurin uskovainen ämmä alkoi heti radion iltahartauden jälkeen hakkaamaan luudalla seinään. Mitä enemmän hän hakkasi luudallaan seinään, sitä lujemmalla soivat viimeisimmät automaateista poistetut Irwinin singlet.

Isäukko käski minun käydä huutamassa sen uskovaisen postilaatikosta:

- Ei tippa tapa ja ämpäriin ei huku.

Tehtyäni tämän isäukko oli niin riemuissaan, että lupasi ylimääräisen Italia limukka-annoksen jos kävisin vetämässä vielä:

- Viideltä saunaan ja kuudelta putkaan, se on sellainen työmiehen lauantai.

Irwinin käsitys elämästä oli mielestäni totuuden mukainen. Ainakin meidän talon äijät elivät juuri samaa Irwin ideologiaa. Lisäksi ainoassa lehdessä jossa oli edes vähän järkeä, nimittäin Hymy-lehdessä, kerrottiin Irwinin urotöistä jossain Oulun ulkopuolisessa maailmassa. Sillä oli semmoinen juoppokaveri jonka nimi oli Emil von Retee, joka oli meidän isäukon mielestä nimestä päätellen aatelista sukua. Lisäksi Irwinin kaveri oli kesäkuumallakin susiturkkiin pukeutunut matkailuyrittäjä Kalevi Keihänen, joka keksi lennättää suomalaiset halvalla sikailemaan Kanariansaarille, jotka sijaitsivat äitini mukaan jossain päin Välimerta.

Luettuamme Hymystä seiväsmatkoista meillä soitettiin seuraavat kaksi viikkoa aamusta iltaan Irwinin kaverinsa jeesaamiseksi tekemää raikasta rallia ”Nää on suuret suomaiset seiväsmatkat”. Sen lauloi tosin joku kotkalainen kansakoulunopettaja Juha Watt Vainio, mutta isäukko oli varma senkin kipaleen lähteneen Irwinin kynästä.

Ryysyrantaa kuunteli meidän äitikin vedet silmissään, koska se toi hänen mieleensä muistoja elämästään täyshullujen sukulaistensa keskellä lapsuutensa Kuusamossa. Ja minunkin mielestä Irwin osasi kuvata tarkasti millaista oli kuusamolaisten elämä vielä hetkeä ennen kuin koko sakki lähti Ruotsiin, jossa kaikki hommasivat itsensä selän takia eläkkeelle.

… kirppuja, luteita, täitä
seassa lapsia pellavapäitä
Olet maamme armahin Suomen maa!…

Nauroimme isäukon kanssa kippurassa äidin höyrähtäneille maalaissukulaisille. Äitimuori otti tämän henkilökohtaisesti ja uhkasi liittyä naapurin ämmän virsikuoroon, joka kokoontui lauantai-iltaisin veisaamaan. Se oli uskovaisten kosto, sillä silloin tuli televisiosta hyvää ohjelmaa, jota ämmien veisuu häiritsi pahasti. Isäukko keksikin, että silloin kun ämmäkuoro alkoi laulaa, meidän sakki alkoi soittaa Irwiniä ämyrit täysillä. Uskovaiset yrittivät korottaa ääntään, mutta meidän putkiradiosta lähti niin hyvä möykkä, että lopulta ne uskovaiset turhaan apua rukoiltuaan alkoivat epäillä koko Jumalan olemassaoloa.

Kun naapurin ämmän virsiporukka hiljeni, isäukko lähetti minut huutamaan postiluukusta:

- St.Pauli ja Reeberbahn; sinne veri vetää uudestaan
Naisiin mannermaisiin me poijjaat lähdetään…

Siihen loppui sen uskovaissakin kotihäirintä. Ämmä yritti vielä kerätä adressia meidän sakin pään menoksi, mutta ei siihen pannut nimensä kuin entinen maalaisliiton kansanedustaja Valde Käki. Hänkin ainoastaan siitä syystä, että istui kirkkovaltuustossa. Yksityisesti hän tunnusti pommarin kiljuillassa isäukolle pitävänsä itsekin Rentun ruusu tyylisistä kipaleista. Tämä saattoi isäukon mielestä oli tosin poliittinen veto, sillä Valde Käellä oli aikomuksia alkaa Suomen presidentiksi, vaikka oli jo 87-vuotta vanha. Pelin politiikan taitajana hän nimittäin tiesi, että kaikki oululaiset ovat hulluina Rentun ruusu tyylisiin kipaleisiin.

Myöhemmin saman asian tajusi myös oululaisen paikallisradion tiskijukka Lyly Rajala, joka soitti toiveohjelmassaan vaalien alla tauotta Rentun ruusua. Hän sai äänivyöryn kristillisten listalta. Eduskuntaa päästyään hän loikkasi kokoomukseen ja keskittyi entiseen tapaansa häiriköimään Suomen ja ulkoavaruuden välisiä diplomaattisia suhteita. Ei se oululaisia haitannut, sillä Irwinin musaa tauotta soittanut tyyppi sai vaikka julistaa kolmannen maailmasodan alkaneeksi kunhan vain Oulun paikallisradiossa soitettaisiin jatkossakin Irwinin kipaleita.

Kun isäukko oli kuljettajakursseilla kaverinsa Reken kanssa oli ainoa kunnon kapakka Helsingistä löytynyt Kalliosta. Myöhemmin Fredi eli Matti Siitonen lauloi samaisesta Oivasta Irwinin pseudonyymin Junnu Watt Vainion sanoin:

… saa Oivan portsari lantin
jonka velkaa jäin
maksan kelloni pankin
femmakäärölläin…

Koska isäukko tajusi, etteivät helsinkiläiset ymmärrä mitään kunnon kipaleista ja kiljusta, oli hän Reken kanssa kännissä koko kuljettajakurssin. Vaikka hän ei muista koko kurssista mitään palasi hän krapulaisena kotiin veturinkuljettajan paperit taskussaan. Tuolloin ei Suomen Valtion Rautateillä oltu vielä turhan tarkkoja. Ennen poistumistaan Helsingistä hän oli päättänyt panna elämän reteeksi. Hän oli hankkinut viimeisillä rahoillaan kokonaisen LP-levyllisen Irwin Goodmanin uusimpia filosofia näkemyksiä elon ja olon kurjuudesta Suomenmaassa. Eikä niissäkään kipaleissa tippa tappanut.

Sundholmin perheen bisnekset alkoivat mennä vikasuuntaan, sillä Nokelan työttömät äijät keksivät levyautomaattibisneksestä itselleen hyvän tulolähteen. Levyautomaattimiehiä alkoi olla niin paljon joka paikassa, että jos joku sosionomi olisi tuolloin tutkinut Nokelan katukuvaa, olisi hän tajunnut välittömästi siellä olevan enemmän viihdeteollisuutta kuin Hollywoodissa. Oulun kaupunginvaltuusto kuitenkin sai tarpeeksi joka kolosta kaikuneista Irwinin kipaleista ja koko levyautomaattibisneksestä tehtiin loppu lähettämällä Nokelan äijät Etelä-Suomen siirtotyömaille.

Myöhemmin Irwin pani salanimellä väsäämässään kipaleessa jonkun ämmän laulamaan:

… juna yksinäistä miestä kuljettaa
sen suuntana on siirtotyömaa…

Irwinin singlejen saaminen muodollista markan korvausta vastaan Sundholmilta loppui siihen, että kun levyautomaattimiehiä oli joka puolella, ei sillä hommalla enää kukaan elänyt. Vaimonsa uhkeat muodot – rintsikat ja pikkuhousut erityisesti – varmaan lohduttivat, mutta kun poika oli mamselli, ei elämässä ollut enää baarien tarunhohtoista elämää viettäneelle levyautomaattimiehelle mitään mieltä. Sundholm ampui itseään haulikolla päähän autotallissaan juopoteltuaan siellä suljettujen ovien takana viikon.

Sen vaimo ryntäsi pelkästään pikkuhousuihin ja rintsikoihin pukeutuneena katsomaan, sillä kai se arvasi haulikon pamahtaessa mitä oli tapahtunut. Menimme tietenkin Timpan kanssa katsomaan muodokkaan naisen surua. Kun se pyllistyi kuolleen miehensä ääreen näkyi sen perseestä kaikki ja vähän enemmänkin. Verta oli pitkin betoniseinää. Siinä on sen vaimolle pesemistä, mietin. Eniten minua harmitti, että tiesin Irwin aikakauteni olevan peruuttamattomasti ohi.

Reilut parikymmentä vuotta myöhemmin näin elämäni ainoan kerran Irwin Goodmanin elävänä. Hän esiintyi muutama viikko ennen traagista kuolemaansa Helsingissä Tavastia klubilla. Hänen settinsä oli tyrmäävän tehokas. Se kesti viisitoista minuuttia sisältäen kaiken olennaisen. Keikka alkoi reilusti yli tunnin myöhässä Rentun ruusulla. Sitä seurasi Raha ratkaisee. Kolmantena kuultiin En kerro kuinka jouduin naimisiin. Keikan huipensi neljäntenä ja viimeisenä biisinä toistamiseen kuultu Rentun ruusu. Kerta kaikkiaan nerokas setti, tuumin poistuessani kohti Vanhan maestron naistentansseja, jossa mulla ei koskaan käynyt flaksi.

Ordinary People

Nyt on sitten tultu siihen vaiheeseen elämän iltaruskoa, että vain menneet muistelot elähdyttää. Tänä aamuna se on mennyt musiikkivastaavani dr. Muzan kanssa seuraavan malliin:

I Tölikän Fredi Muza muistelee

Rokkenrol,

ja halitulijallaa. Viikko on lähtenyt käyntiin aivan kelvollisesti.
Olinkin viikonloppuna ihan kiltisti, joten aamulla ei väsyttänyt
mainittavasti. Nukahdin silti uudestaan kelloradion aamujorinoihin.

Olipa kerran radio ja olipa taas kiva kuunnella Hectorin toimittamaa
"Tänään tässä ja nyt" -radiospektaakkelia. Syksyllä ´72 olin vasta
kansakoulun ensimmäisellä enkä ehkä ihan vielä silloin hiffannut
kyseistä ohjelmaa saati Ennenkulumattomia, mutta joskus noihin aikoihin
purkka, jytä ja glam alkoivat soida meidänkin huushollissa. Fredin
"Muukalaisen" kautta tajusin sitten Bowien "Starmanin", ja suurin
piirtein samoihin aikoihin tulivat myös Sweet, Slade, Uriah Heep ja
"lasten ystävä" Gary Glitter. MArc Bolankin oli hämärästi tuttu
("Hot love") ja tietysti jotkut 60-luvun tekijät kuten The Beatles
ja The Beach Boys (faija äänitteli Sävelradiosta). Jees, en ihmettele
Hecin Bowie-innostusta, sillä tuo "Free-cloud" oli jo lähes klassista
Bowie-muzaa. Tuo "Space oddity" on mennyt meitsiltä hieman ohi - en
ole ehkä koskaan kuullut kokonaan, joten pitänee ainakin lainata.
Siinä on myös "Memory of a free festival", joka on jonkun starban
(mahd. Morrissey?) lemppareita. Täytyy tutkailla Uncutin Bowie-nume-
rosta, joka ilmestyi joskus viime keväänä.

Vielä näinä päivinä kuitenkin epäilen, että Fredi saattoi jysähtää
70-luvun alussa kovemmin kuin David Bowie. "Sympatiaa", "Vippaa mulle
viitonen", "Rakkauden sinfonia", "Avaa sydämesi", "Yksin ullakolla",
"Yskin, oon tietenkin" ja tuo edellä mainittu "Muukalainen" - siinä
aika mahtava hittituubi. Tosin Bowien levynkannet olivat vähän
hienompia. Jokin "Alladin sane" oli aivan loistava, samoin "Pin ups". Kun
en tuolloin niitä omistanut, niin en osaa sanoa, olisinko digannut
kaikkea Bowie-muzaa. Ehkä se olisi pölähtänyt yli hilseen muutamia
hittejä lukuun ottamatta. Demis Roussos eli 70-luvun Jussi Parviainen ei
ollut ihan yhtä pilvee. Sitäkin tuli kuunneltua, kun faija osti Demixen c-kasetin. Ihan eka ikioma poppisalbumi tuli hankittua vasta joskus ´77 Epesistä, ja se oli Procol Harumin tupla "A whiter shade/A salty dog", joka olikin jo tosi kolahdus, ehkä ensimmäinen "progehurahdus". Sitä edeltäneet Hurriganesit, Nazarethit ja Kuoppamäet olivat joko proidin tai mutzin hankintoja. Faija osti Carpentersia. Viikkorahat olivat tuolloin vähäisiä, joten hankin omia levyjä tosi harvoin.

Oli se kultaista aikaa. Ja "Julma-Juha" Väätäinen tanssi "Popcornia"
Kalastajatorpan yökerhossa. Trumpettilahkeet ja kaikki. Vau! En nähnyt,
mutta mulla on tuo mahtava single.

Jees, viikon päästä American Music Club, joka on varmaan aika jees.
Ja sit myöhemmin mm. Spiritualized. Tulossa timanttinen konsertti-
syksy. Ou jee!

II Pöxymäen skitsopää vastaa

jeps,

huomenta fredi muza,

eikös se matti siittoinenkin töppäile siellä töölön suunnalla entisen täysdorka-kaupunginjohtaja-akkansa kaa?

nuita musia tuli kuunneltua tässä järjestyksessä: ekana kolahti irwin joskus 60-luvun lopulla. mulla oli diili yhden lähistöllä asuvan levyautomaattimiehen kanssa, että sain markalla kipale kaikki irwinin koneista poistetut singlet. ja niitä piisasi, niitä kuunneltiin. myöhemmin tämä lindholm-niminen levyautomaattimies ampui itsensä, mutta se on näitä oulu tarinoita, joita pitäisi jossain vaiheessa vaihteeksi työstää.

no sitten ihmettelin siskon levyä "deep purple in rock", jonka eka biisi "speed king" kun pamahti soimaan, meinasin lentää perseelleni. en tajunnut että miten kukaan voi tällaista melupaskaa kuunnella? siskon kautta tutustuin myös mm. seuraaviin artisteihin: ccr, manfred mann, tom jones, pepe ja paradise. mutta sitten about ´72 näin suosikissa kuvan muuukalaisesta, josta kyseltiin: voiko tämä mies olla tältä planeetalta? ei voinut, olin tasan varma ja painelin musiikkimieheen ostamaan ziggy stardustin. siinä huumassa ostin myös tän space oddityn, joka oli erilainen, enkä mä sitä oikein tajunnut, mutta tulin kuitenkin jo silloin bowie musalla aivopestyksi, mikä on myöhemmin näkynyt kaikissa hämäräperäisissä toimissani ns. pikkuihmisten maailmassa. (viimeksi jahtasin heitä toissa viikolla sängyn alta koko yön; he olivat naamioituneet kiinalaisiksi.) jossain välissä hankin myös tony christien pumpun älppärin ja hyvä oli ja on.

kasettijutut menivät koko ajan, joten 70-luvun alkupuoliskon musa on aika tasan tarkkaan tuttua progeineen, purkkine, jytineen. uriah heep oli kova ja slade kanssa. suomalaisista hector ja hurriganes. muut tulivat sitten laadukkaana massana näiden perässä. joskus 70-luvun lopulla lopetin aktiivisen musan kuutelun ja seuraamisen. nyt vanhoilla päivilläni täällä helsingin beverly scitchohills´issä olen palannut muiden höperöiden vanhusten tavoin menneen meininkeihin. osasyy tästä tragediasta lankeaa myyttiselle helsingin yössä taksilla huristavalla dr. muza nimiselle tyypille....

nyt njassa soittaa radiossa hurriganesia, teddy ja tigesiä ja näitä vanhoja; on samaa ikäpolvea meikäläisen kanssa, joten nyt kun hän on päässyt eroon aikaisemmasta räpin soittamisen vammastaan, hänen ohjelmiaan on lysti kuunnella aamuisin päivän diilejä tämän koneen ääressä väsätessäni.

mutta aurinko paistaa jo kolmatta päivää peräkkäin. lähden kohta selvittämään kadonneen miss suomen seija paakkolan mysteeriä. onko hän myynyt haltialan ravintolan, vai mitä hommaa? näin hänet kesällä vilaukselta siellä päin ajaessani; seija oli hankkinut uuden motskarin ja ajoi sillä varovaisesti kuin juuri luistelemaan oppinut lapsi. (hänen miehensä on haltialan tilanhoitaja, eli elukoiden yms. vastaava.)

katsoin eilen tän madventures jätkien monte rosson. surkea käsis oli ja muuten ylituotettu tyyliin ripa ruostuu, eli välillä puhe hukkui taustan svengimenoon. ei näistä ukoista kuulla ainakaan elokuvan merkeissä enää paljoakaan. sanan "vittu" yms. madventures hokemien toistaminen ja pössyn ihannointi ei ehkä riitä näillä pelikentillä kovin pitkälle. mieleeni tulikin lähettää elokuvasäätiöön tuotantotukea varten hakemus käsiksen kehittelyyn, jossa ei ole kuin yx sana: "vittu". sitä toistetaan eri yhteyksissä eri painotuksin ja sisällöin.

puuro on puuron nimi ja mä meen nyt syömään kaurapuuroa.

Man From This Solar System

Moving In Large Circles

Invented But False Memories

From the endless archives of CloverTV video clips from the adventures of the cracked mind:

Jim Morrison´s Grave In Paris

Devil Is Coming to Helsinki

Kesästä jäi aika paskanmaku suuhun. Italiassa meni hyvin, katkennut nilkka treenattiin kuntoon, mutta ensimmäistä kertaa elämässäni voin sanoa näiden vitun Bladerunner säiden rassanneen pahasti. Fillarointi sateessa on vittumaista hommaa, varsinkin kun tuulet ovat yltyneet parin viime vuoden aikana myrskypuuskiksi. Kumma kun asiasta ei puhuta julkisuudessa, sillä tämä se on se vihoviimeinen loppu joka tätä kansalliseen itsetuhoviettiin vaipunutta kansaa tulee niittämään enemmän kuin ryssän kuularuiskut ennen ja tulevassa.

Kun ihminen sairastuu säihin alkaa hän oireilla, eli minun tapauksessani kiskoa viinaa kaksin käsin. Enpä muista milloin olisin viimeisen kerran tempaissut viikon putken harhoineen. Jossain vaiheessa kun päiväni olivat muuttuneet öiksi ja yöni päiviksi kävivät demonisakit murkaavine ylivoimineen kimppuuni. Luulin saaneeni lasiini Pöxymäen kuolleiden merimiesten haamujen kansoittamassa tyhjässä kapakassa satsin hulluaruohoa. Ja tietäähän sen minkälainen tappomeininki siitä syntyy niin sisä- kuin ulkoavaruudellisessa mielessä. (Tarkempia tietoja asiasta antaa Malmin poliisilaitos, jonka ehdin samassa sumussa jo lakkauttaa.)



Kesästä kumminkin selvittiin rimat katkenneina kainalossa. Jossain välissä toikkaroin Huvilateltassa kuuntelemassa Kauko Röyhkän ja Riku Mattilan konserttia, joka oli musiikilliselle neuvonantajalle yön susimaisina tunteina lähettämäni sähkäpostin perusteella aiheuttanut seuraavanlaisia fundeerauksia:

hei,
>
> kaken keikasta: mikkelin kaupunginorkesterin kanssa hinkattiin 50
> minuuttia, ja juuri ja juuri sen kesti. lopussa meno parani, mutta
> muuten nämä klassisen musiikin interventiot rockmusaan ovat aika
> kuriositeetteja, eli onnettomia juttuja suoraan sanoen. röyhkän
> sanoitukset erottuivat kerrankin - kuten levynkin perusteella on
> todettu - ja eksistentaalista muukalaisen tematiikkaa piisasi. sanat
> on tosiaankin jääneet liian vähälle huomiolle.
>
> koko hommasta olisi jäänyt yhdentekevä maku, ellei tauon jälkeen kake,
> riku ja bändi olisi heittäneet kaikkien aikojen keikkaansa, jota
> kuulin tilaisuuden juontajana toimineen njassan juuri radiossa kehuvan
> ("räjäyttivät potin tällä näillä näkymin bändin vikaksi jääneellä
> keikalla"). bändi soitti tosiaankin kuin hirvi, ja tietenkin riku
> mattila osoitti olevansa maaninen rockkitaristi. porukka villiintyi
> täpötäydessä huvilateltassa täysin. uudelta levyltä tuli vain kolme
> biisiä, mutta vanhoja klasareita nartun alkuajoilta tuli
> kiitettävästi: lauralle, nivelet, paha maa, talo meren rannalla,
> mainostaulujen taakse (maaninen päätösbiisi), kevät (vuodelta 1991, ei
> enää nartun nimellä)... uudelta levyltä korostui tietenkin upea
> helvetti. anna menetteli ja tietoisen yleisöä kosiskeleva encorebiisi
> kuinka helppoa on olla nuori toimivat erittäin, erittäin hyvin. kaken
> totesi vastaantotosta kyseessä olevan "yhden elämäni huippuhetkistä ja
> minä tarkoitan tätä".
>
> soundit huvilassa olivat upeat. mitähän neil young olisi siellä saanut
> aikaan? kaken ja rikun bändi saavutti välillä sellaisen svengin ja
> soundin että enpä ole vielä suomessa kuullut. ehkä hectorin keikka
> savoyssa oli vähän samaa tasoa. huvila ja savoy ovatkin parhaat
> soundeiltaan, finlandia-talokin hyvä, muut aika paskoja. ehkä kultsa
> menettelee.
>


Tietopuolisena kaverina dr. Muza totesi asiasta napakasti:

Ciao,

Pöpiläteltta on mainio areena. Vieläkin jaksan muistaa Radiöheadin
heittämän loistokeikan elokuulta ´95. Saundit olivat balans-
sissa, ja bändi toimi muutenkin kuin unelma. Harmillista,
ettei Thom Yorkea ja kumppaneita ehkä enää näillä leveys-
asteilla nähdä (tai mistäs sen lopulta tietää?#%). Kaikki tule-
vat tänne soolokeikalle kuten Randy Newman (marraskuussa
Finlandiaan). Olisi suht kiinnostava, mutta kunhan nyt tsekkaan
American Breakfast Clubin sekä Spiritualizedin - katsotaan,
onko sitten hinkua ja fygua. Cohen taitaa nyt jäädä väliin,
koska en niin kauheasti välitä esmes 80-luvun "humppaosastosta"
a´la "Dance me to the end of love" jne. Myös myöhempien
levyjen syntsasaundit ovat olleet aika kamalia. Akustisempi
vanhempien aikojen Cohen kyllä menee.

Kyllä Riku ja Kake klaraavat homman. Tuo jousisovitus/sinfoniabändi-
meininki ei tosin kyllä aina skulaa. Esmes joihinkin Isse Alangon juttuihin
se ei ole mielestäni erityisemmin istunut. En myöskään ole digannut
Apocalyptica-meininkiä, mutta kyllä mm. 70-luvun folkahtava trubaduurimusa
voi olla komeaa kuultavaa jousten kera (Nick Drake, Bill Fay, Sandy Denny
jne.). Suomalaisten touhu uhkaa mennä hieman aulissallismaiseksi
tekotaiteiluksi. Täällä sovitellaan ehkä jo vähän liikaakin.



Sitten mä lukea vetäisin sen lainastosta tilaamani Leo Salmisen... Leif Salmenin pläjäyksen "Alas Akropoliilta". Nimi kai viittaa äijän tarpeeseen jauhaa yliopiston ensimmäisen vuosikurssin opiskelijoiden tasolla länsimaiden perikadosta, jota hän perustelee kaikilla niillä tyypeillä, joiden sitaateilla meistä yliopistojätkistä jo yli 20 vuotta sitten tapettiin kaikki halu vakavuuteen ja yritykseen ymmärtää.

Salmen on kuitenkin stallari joka hortoilee vilpittömän kadoksissa kulttuuri-identiteettiään etsimässä. Jutun juoni jää täysin hämäräksi, sillä omin sanoin kerrottujen siteerausten taustalta ei löydy yhtään mitään omaa näkemystä yhtään mistään. Hukassa, hän on vilpittömästi hukassa, mutta ei ymmärrä tätä.



Sen sijaan piisaa näitä kulttuurivasemmistojätkien kliseemäisiä valituksia 500 yrityksen pistävän meille piakkoin kaikille dynamiittipötkön perseeseen, koska meistä halutaan eroon. Toki halutaan, mutta se mikä meidät tuhoaa on sokea biologia, sokea kelloseppä. Tätä aspektia, eikä postmodernia kultuuria Salmenin tietämys ei ilmeisesti tiedä olevan edes olemassa. Ruikuttava seikkailijamme hortoilee maailmalla ja koska kommarit ovat kuoleet, antaa hän jopa ymmärtää islaminkin olevan kapitalismia parempi systeemi. Eli pahasti on kaveri hukassa identiteettinsä suhteen, ja tästähän aina on syntynyt hyvää taidetta, joksi "Alas Akropoliiltakin" on luettavissa sen vakavista pyrkimyksistä huolimatta. Se on itse asiassa huumorikirja, joka panee todella kysymään, mikä tätä heppua oikein riivaa?

Kirja on Salmenin edelliseen verrattuna sentään huolellisesti toimitettu, vaikka stallarimöläytyksiltä jotka rikkovat hienostuneisuuteen pyrkivän tyylin ei täysin vältytäkkään. Ja monen muun elämän tarkoituksen etsijän tavoin Salmenkin päätyy Thaimaahan, mutta siitä saanemme lukea vasta hänen tulevassa kirjassaan. Thaimaassa ja Malesisassa hän kertoo tuntevansa itsensä enemmän eurooppalaiseksi kuin Euroopassa.

Hän ei kuitenkaan ymmärrä että siellä Aasian perukoilla lymyilevät kaikki ylimieliset rasistipaskiaiset elämässä expat-elämäänsä yli varojensa. Useimmilla ei ole enää paluuta Eurooppaan, jonka alttaria he palvovat viinanhuuruisissa seksiorgioissaan. Mutta tätä mä en ala retostelemaan kun on siitä erinäisiä omiakin kokemuksia.

Salmenin kirja on hyvä kirja, vaikka siinä ei ole logiikkaa laisinkaan. Aikajärjestyskin heittää, välillä ollaan esihistoriassa, sitten nykypäivässä ja taas takaisin antiikissa. Heikompia huimaa. Mutta kiinnostavaa on, että joku vielä jaksaa kärsiä ja yrittää etsiä "eurooppalaista kulttuuri-identiteettiään", vaikka antaakin ymmärtää Tunisiassa olevan kaikin puolin parempi meininki kuin degeneroituneessa pervo-Euroopassa, jota ei koskaan ole ollut edes olemassa...





No sitten mä tein lähtöä palauttanmaan sitä kirjaa lainastoon kun sen eräpäivä uhkasi. Se oli Pomon mielestä huvittavaa, sillä ei kukaan niistä eräpäivistä kuulemma piittaa paskaakaan. Hän teki minusta seuraavan definitiivisen analyysin:

- Sinä olet fasistinen bohemi!

Ja tuo oli niin hyvin sanottu, että siihen ei kykene edes Salmenin Lefa eikä hänen siteeraamansa miljardi muuta länsimaista itsetuhovimmaa ulkomaailmaan projisoineet tyypit.

Syksy näyttää aika boheemilta, jopa osittain fasismiakin sivuten: American Music Club Tavastialla, Spiritualized samassa paikassa ja kaiken kruunaa Tricky Nosturissa, joka edellisellä kerralla todellakin näki pirun Helsingissä ja kertoo siitä laulussaankin.

Jossain välissä matkustamme Berliiniin hengailemaan White Trash Fast Food nimisessä mestassa, jonne on kuulemma joskus jumittanut jopa Mick Jagger. Muuten se on sitten tätä wide open roadia, josta mä en jaksa alkaa enempää selostaan. (Siitäkin antaa tarkempaa tietoa Malmin poliisi, jonka todellakin lakkautin kun ne yritti alkaa elvistelemään.)

Traveling Man

Kirjaston käyttö on viime vuosina tipahtanut vähiin, vaikka mainio Helmet-varausjärjestelmä tekee aineiston hankinnan pääkaupunkiseudun lainastoista helpoksi. En edes muista milloin olen viimeksi hortoillut päämäärättä kirjastossa etsimässä mielenkiintoista luettavaa? Taisi olla nelisen vuotta sitten? Tilanteeni muistuttaakin Vexi Salmen viimeisen Iltalehti-kolumnin tyypin tilannetta: kaikkea on kämpässä niin paljon, että suurin ihmetyksen aihe on syy miksi sitä pitää edelleenkin kerätä lisää? Itse asiassa hyllystä löytyy huuto.netistä ostamani Bruce Chatwinin aihetta käsitteleva romaani, joka odottaa tuhansien kaltaistensa tavoin lukemista (jota ei suurella todennäköisyydellä koskaan tapahdu). Mutta keräilyvietti on pirullinen elämänkumppani ja kovin ihmiselle ominainen taoa järjestellä todellisuuden raameja ympärillään.

No, nyt sain sähköpostin kirjastosta, että siellä odottaa varaamani Leif Salmenin uusi pläjäys "Alas Akropoliilta". Siinä kaveri kertoo matkamuistoistaan ja idea on tänä kroonisen matkailun aikana jo lähtökohdiltaan niin älytön, että oli pakko varata kirja. Aion kahlata sen läpi, koska Suomessa ei enää juurikaan julkaista esseekirjallisuutta osana aikaudelle tyypillistä älyn ja tiedon arvostuksen romahdusta.

Ennen kuin lähden noutamaan Porvoonkadun suuren yksinäisen uusinta mestariteosta, liitän tähän vuosituhannen alussa laatimani kertomuksen vähän samankaltaiseta kirjailijasta, vähän samankaltaisessa maisemassa:

KIRJAILIJA SALMINEN

Kirjailija Leo Salmisella ei mene hyvin tähän aikaan kuukaudesta. Näin hänet istumassa kaljapussin kanssa Alppipuistossa alan miesten seurassa. Näin hänelle käy säännöllisesti kerran kuukaudessa. Hänellä on tarve juoda itsensä katuojaan purkakseen näitä taiteilijaelämän paineita. Alppila on sopivan kaukana Helsingistä. Hän saa harjoittaa juoppohulluttaan julkisuuden valokeilaa pelkäämättä. Eräässä haastattelussa hän totesikin asuinpaikastaan, että ”täällä sentään vielä ihmiset välittävät toisistaan.”

Humalassa hänestä purkautuu kaikki se sosiaalisuus, jota hän ei selvin päin kykene kenellekään osoittamamaan. Hän on osa Alppilan katukuvaa, eikä kenelläkään ole tarvetta tehdä hänestäkään numeroa, vaikka hän jonkin sortin julkkis onkin.

Kirjailija Salmisessa on kaksi eri ihmistä, jotka eivät tervehtisi toisiaan tavatessaan. Ollessaan kirjoituskunnossa hän vetäytyy täysin omaan maailmaansa. Ei tervehdi tuttuja kadulla – ei kai edes muista heidän olevan tuttuja ja vaikka muistaisikin ei tunnustaisi asiaa – eikä vastaa puhelimeen. Kerran viikossa hän purkaa vastaajansa uusien työtilaisuuksien toivossa. Eläkkeellä oleva biologianopettaja Antti tietää kertoa, että hän on pohjimmiltaan kovin arka ja ujo. Siksi hän ei kestä itseään loputtomiin selvinpäin, vaan säännöllisesti kerran kuukaudessa sortuu pussikaljahommiin.

Tämä ei ole hänenkään kohdalla täysin riskitöntä. Muutaman kerran hän on joutunut Hangonkadulle katkaisuhoitoon. Onneksi katkaisuasema sijaitsee myös Alppilassa, eikä sinne ole kuin kivenheiton matka hänen asunnostaan. Humalassa ollessaan hän kuvaa avoimesti kokemuksiaan Hangonkadulta. Tulokas pannaan aluksi kellariin makoilemaan patjoilla. Sänkyä ei deliriumissa olevalle uskalleta antaa, sillä he saattaisivat teloa itsensä pudotessaan siitä kivilattialle.

Kun mömmöt alkavat vaikuttaa, alkaa nouseminen kellarin patjoilta kerroksiin. Näin ihmisestä tehdään uusi ihminen, jotta hän jälleen jaksaisi kunnolla ryypätä.

Kirjailija Salmisen kirjat eivät oikein mene kaupaksi. Joskus niitä on vaikea edes myydä kustantajalle. He kun ovat alkaneet osoittaa ovea myös vanhoille tallinsa kirjailijoille taloudellisten mittareiden ryhdyttyä mittaamaan myös kirjallisuuden perimmäistä arvoa. Tilanne ei ole mitenkään vanhoja tekijöitä syrjivä, sillä myös uusien kirjailijoiden teosten julkaiseminen on alettu nähdä liian suurena taloudellisena riskinä. Ainoastaan julkkisten tunnustuskirjat menevät enää hyvin kaupaksi, olipa niissä kirjallista arvoa tai ei. Siksi kustantajan kannattaa satsata heihin.

Ollessani kerran Weeruskassa, jossa jouduin ostamaan kaljaa rahansa hurvitelleelle kirjailijalle, hän kertoi kärsivänsä sielunsa syvyyksissä huoraamisesta kaikille tahoille, joilta joutui repimään elantonsa. Kirjat eivät tuottaneet hänelle mitään, eivätkä ne tuota keskimäärin kenelle muullekaan kirjailijalle kuin vajaat pari tuhatta euroa vuodessa. Siksi on sentattava pakinoita, esiinnyttävä television puheohjelmissa ja kirjoitettava tilausnäytelmiä Kekkosesta maaseutukaupunkien teattereihin. Onneksi meillä on tämä toimeentulotuki, jota myös työttömät kirjailijat voivat nauttia.

Kuultuani hänen analyysinsa, keksin siihen hyvän ratkaisun. Hänen kannatta kääntää tilanne päälaelleen; tehdä julkisesta yksityistä ja yksityisestä julkista. Koska hänellä on nimeä kulttuuripiirien ulkopuolellakin, kannattaisi hänen ryhtyä tunnustamaan todellisia ja keksimiään hirveyksiä elämästään. Pussikaljateema lisäksi toisi uuden ulottuvuuden suomalaisen kirjallisuuden juoppokuvauksiin. Ennen oli Kosmos ja intellektuellit jutut, nyt on otettava kaikki markkina-arvo irti Alppipuistosta ja pussikaljasta.

Kirjailija Salminen on suurten ikäluokkien edustajia. He valtasivat Vanhan (valtaavat sitä juovuksissa edelleenkin), uskoivat asiaansa hyvinvointivaltion rakentamiseksi ja saivat vielä hyvät virat mahdollisuuksia täynnä olevassa maailmassa, joissa edelleenkin suojatyöpaikkailevat nuorempien ikäluokkien tulppana.

Kuinka tosi ja viaton olikaan 60-lukulaisten maailmankatsomus! Dialektinen materialismi hoitelisi väistämättömästi aukottomalla logiikallaan kaikille tasa-arvoisen kommunistisen yhteiskunnan. Siellä kukin tekisi kykyjensä mukaan muutaman tunnin päivässä mieleisiään töitä. Suurin osa päivästä vietettäisiin kuitenkin lukemalla runoja ja käveleskelemällä ikivihreillä niityillä.

Maailma oli heille vielä helppo ja edistyvä prosessi. Se uskottiin kyettävän takuuvarmasti hallitsemaan parhaiden soihdunkantajiensa voimin.

Ennen todellisuus oli Suomessakin totta ja siihen oli parasta totutella.

Maailma on kuitenkin suistunut raiteiltaan. Kommunismi teki itsemurhan ja pettyneet stalinistit löysivät ainoan turvapaikan – sillä jotakin ehdottoman absoluuttista he ovat aina vailla kestääkseen maailman epävarmuudessa – tietotekniikasta. He sijoittivat saman tarmon ja uskon tietokoneisiin, jolla he ennen olivat rakentaneet luokatonta sosialistista yhteiskuntaa. Mutta se ei auttanut. Vaikka joka miehellä oli nettisivuja valmistava yritys pöytälaatikossaan, ikuista kasvua ei kestänyt tälläkään kertaa kuin muutaman vuoden. Rajattomassa tilassa ei nimittäin voi tapahtua rajatonta kasvua.

Ei siis ole helppoa kirjailija Salmisellakaan, kun se niitä tarinoitaan väsää. Ehjä todellisuus on rikki ja rivous on jälleen särkenyt unelmat maailman hallittavuudesta. Niinpä kehotinkin kirjailijaa keskittymään kuvaamaan omaa epätoivoista taisteluaan viinan piruja vastaan. Sellaisia tarinoita tämä aika on vailla ja niille löytyvät helposti laajat markkina-alueet. Vakava analyysi alkaa väsyttää lukijoita. Sen sijaan he keskittyvät mieluummin tsäppäilemään kaukosäätimellä kanavalta toiselle.

Kirjailija Salminen ei innostu ajatuksesta. Hän kertoo aina tietoisesti pitäneensä yksityiselämänsä ulkona ”taiteestaan”, eikä hän aio muuttaa toimintatapojaan. Kun keskustelun elämänkaari pöydässä hiipuu, hän käy panemassa levyautomaatista soimaan Olavi Virran tangon ja tanssii poski poskea vasten alppilalaisen kapakkaruusun kanssa. Rahat on loppu, eikä kukaan vippaa lisää. Viisainta on siis dialektisen materialismin sijasta uppoutua Virran Olan tahdein muistoihin Pohjolasta ajalta, jolloin kaikki oli kirjailijan mielestä vielä mallillaan. Ja joskus ne tulevat uudestaan mallilleen, kun tulee marxismileninismin vuoro nousta kuolleista tässä nopean kulutuksen yhteiskunnassa, jossa kaikki unohdettu säännöllisen väliajoin löydetään uudestaan, jotta niillä voidaan rahastaa ihmisiä uusilla sensaatioilla.

Illalla kirjailija on täyden työpäivän tehneenä väsähtämään päin. Hänellä eivät enää oikein jalat kanna. Hän nojaa Weeruskan baaritiskiin ja pyytää soittamaan itselleen taksin. Jalat eivät kuitenkaan pelaa, joten joudun taluttamaan hänet ulos. Hän ei pääse omin voimin taksiin, vaan katuu pää edellä takapenkille. Survon hänen jalkansa sisään ja paiskaan oven kiinni.

Kun näen hänet seuraavan kerran on hänellä lääkitys kohdallaan. Iltapäivälehti on julkaissut hänen kapitalismia kritisoivan pakinansa. Hän on matkalla Alppilan Siwaan hakemaa evästä. Kohdatessamme hän tuijottaa katuun uskaltamatta nostaa katsettaan vastaantulijaan. Huudan tahallani suureen ääneen tervehdyksen. Hän vastaa siihen säikähtäneenä, eikä katso silmiin. No, hän ei ole koskaan ollut konsulttikoulutuksessa, jossa ensimmäiseksi korostetaan katsekontaktin merkitystä.

Kirjailija Salminen oli matkalla parempiin aikoihin. Television haastatteluohjelmassa hän kertoo harkitsevansa muuttamista pysyvästi ulkomaille kunhan saa finanssinsa kuntoon. Lehdestä luen hänen saanen jonkun apurahan. Hänen elämänsä näyttää olevan jälleen mallillaan.

Ja tänään hän on jälleen osana juopposakin tyhjää solidaarisuutta, jossa kaikki on hyvin niin kauan kun pussissa on pulloja. Maanisdepressiivisyys on työmetodina rankka, mutta ilmeisen välttämätön parhaan taiteelliseen suoritteen luomiseksi. Kunpa vain kirjailijaa Salminen oppisi tuotteistamaan itsensä. Hänestäkin löytyisi nykyajan mielitautien historia kerrottavaksi uudelleen. Sillä sitähän me olemme vailla, mitä pohjimmaltamme olemme.

***

Helsinki Drunkness

Teemu Hirvilammi - Poet of Finland On the Road