Traveling Man

Kirjaston käyttö on viime vuosina tipahtanut vähiin, vaikka mainio Helmet-varausjärjestelmä tekee aineiston hankinnan pääkaupunkiseudun lainastoista helpoksi. En edes muista milloin olen viimeksi hortoillut päämäärättä kirjastossa etsimässä mielenkiintoista luettavaa? Taisi olla nelisen vuotta sitten? Tilanteeni muistuttaakin Vexi Salmen viimeisen Iltalehti-kolumnin tyypin tilannetta: kaikkea on kämpässä niin paljon, että suurin ihmetyksen aihe on syy miksi sitä pitää edelleenkin kerätä lisää? Itse asiassa hyllystä löytyy huuto.netistä ostamani Bruce Chatwinin aihetta käsitteleva romaani, joka odottaa tuhansien kaltaistensa tavoin lukemista (jota ei suurella todennäköisyydellä koskaan tapahdu). Mutta keräilyvietti on pirullinen elämänkumppani ja kovin ihmiselle ominainen taoa järjestellä todellisuuden raameja ympärillään.

No, nyt sain sähköpostin kirjastosta, että siellä odottaa varaamani Leif Salmenin uusi pläjäys "Alas Akropoliilta". Siinä kaveri kertoo matkamuistoistaan ja idea on tänä kroonisen matkailun aikana jo lähtökohdiltaan niin älytön, että oli pakko varata kirja. Aion kahlata sen läpi, koska Suomessa ei enää juurikaan julkaista esseekirjallisuutta osana aikaudelle tyypillistä älyn ja tiedon arvostuksen romahdusta.

Ennen kuin lähden noutamaan Porvoonkadun suuren yksinäisen uusinta mestariteosta, liitän tähän vuosituhannen alussa laatimani kertomuksen vähän samankaltaiseta kirjailijasta, vähän samankaltaisessa maisemassa:

KIRJAILIJA SALMINEN

Kirjailija Leo Salmisella ei mene hyvin tähän aikaan kuukaudesta. Näin hänet istumassa kaljapussin kanssa Alppipuistossa alan miesten seurassa. Näin hänelle käy säännöllisesti kerran kuukaudessa. Hänellä on tarve juoda itsensä katuojaan purkakseen näitä taiteilijaelämän paineita. Alppila on sopivan kaukana Helsingistä. Hän saa harjoittaa juoppohulluttaan julkisuuden valokeilaa pelkäämättä. Eräässä haastattelussa hän totesikin asuinpaikastaan, että ”täällä sentään vielä ihmiset välittävät toisistaan.”

Humalassa hänestä purkautuu kaikki se sosiaalisuus, jota hän ei selvin päin kykene kenellekään osoittamamaan. Hän on osa Alppilan katukuvaa, eikä kenelläkään ole tarvetta tehdä hänestäkään numeroa, vaikka hän jonkin sortin julkkis onkin.

Kirjailija Salmisessa on kaksi eri ihmistä, jotka eivät tervehtisi toisiaan tavatessaan. Ollessaan kirjoituskunnossa hän vetäytyy täysin omaan maailmaansa. Ei tervehdi tuttuja kadulla – ei kai edes muista heidän olevan tuttuja ja vaikka muistaisikin ei tunnustaisi asiaa – eikä vastaa puhelimeen. Kerran viikossa hän purkaa vastaajansa uusien työtilaisuuksien toivossa. Eläkkeellä oleva biologianopettaja Antti tietää kertoa, että hän on pohjimmiltaan kovin arka ja ujo. Siksi hän ei kestä itseään loputtomiin selvinpäin, vaan säännöllisesti kerran kuukaudessa sortuu pussikaljahommiin.

Tämä ei ole hänenkään kohdalla täysin riskitöntä. Muutaman kerran hän on joutunut Hangonkadulle katkaisuhoitoon. Onneksi katkaisuasema sijaitsee myös Alppilassa, eikä sinne ole kuin kivenheiton matka hänen asunnostaan. Humalassa ollessaan hän kuvaa avoimesti kokemuksiaan Hangonkadulta. Tulokas pannaan aluksi kellariin makoilemaan patjoilla. Sänkyä ei deliriumissa olevalle uskalleta antaa, sillä he saattaisivat teloa itsensä pudotessaan siitä kivilattialle.

Kun mömmöt alkavat vaikuttaa, alkaa nouseminen kellarin patjoilta kerroksiin. Näin ihmisestä tehdään uusi ihminen, jotta hän jälleen jaksaisi kunnolla ryypätä.

Kirjailija Salmisen kirjat eivät oikein mene kaupaksi. Joskus niitä on vaikea edes myydä kustantajalle. He kun ovat alkaneet osoittaa ovea myös vanhoille tallinsa kirjailijoille taloudellisten mittareiden ryhdyttyä mittaamaan myös kirjallisuuden perimmäistä arvoa. Tilanne ei ole mitenkään vanhoja tekijöitä syrjivä, sillä myös uusien kirjailijoiden teosten julkaiseminen on alettu nähdä liian suurena taloudellisena riskinä. Ainoastaan julkkisten tunnustuskirjat menevät enää hyvin kaupaksi, olipa niissä kirjallista arvoa tai ei. Siksi kustantajan kannattaa satsata heihin.

Ollessani kerran Weeruskassa, jossa jouduin ostamaan kaljaa rahansa hurvitelleelle kirjailijalle, hän kertoi kärsivänsä sielunsa syvyyksissä huoraamisesta kaikille tahoille, joilta joutui repimään elantonsa. Kirjat eivät tuottaneet hänelle mitään, eivätkä ne tuota keskimäärin kenelle muullekaan kirjailijalle kuin vajaat pari tuhatta euroa vuodessa. Siksi on sentattava pakinoita, esiinnyttävä television puheohjelmissa ja kirjoitettava tilausnäytelmiä Kekkosesta maaseutukaupunkien teattereihin. Onneksi meillä on tämä toimeentulotuki, jota myös työttömät kirjailijat voivat nauttia.

Kuultuani hänen analyysinsa, keksin siihen hyvän ratkaisun. Hänen kannatta kääntää tilanne päälaelleen; tehdä julkisesta yksityistä ja yksityisestä julkista. Koska hänellä on nimeä kulttuuripiirien ulkopuolellakin, kannattaisi hänen ryhtyä tunnustamaan todellisia ja keksimiään hirveyksiä elämästään. Pussikaljateema lisäksi toisi uuden ulottuvuuden suomalaisen kirjallisuuden juoppokuvauksiin. Ennen oli Kosmos ja intellektuellit jutut, nyt on otettava kaikki markkina-arvo irti Alppipuistosta ja pussikaljasta.

Kirjailija Salminen on suurten ikäluokkien edustajia. He valtasivat Vanhan (valtaavat sitä juovuksissa edelleenkin), uskoivat asiaansa hyvinvointivaltion rakentamiseksi ja saivat vielä hyvät virat mahdollisuuksia täynnä olevassa maailmassa, joissa edelleenkin suojatyöpaikkailevat nuorempien ikäluokkien tulppana.

Kuinka tosi ja viaton olikaan 60-lukulaisten maailmankatsomus! Dialektinen materialismi hoitelisi väistämättömästi aukottomalla logiikallaan kaikille tasa-arvoisen kommunistisen yhteiskunnan. Siellä kukin tekisi kykyjensä mukaan muutaman tunnin päivässä mieleisiään töitä. Suurin osa päivästä vietettäisiin kuitenkin lukemalla runoja ja käveleskelemällä ikivihreillä niityillä.

Maailma oli heille vielä helppo ja edistyvä prosessi. Se uskottiin kyettävän takuuvarmasti hallitsemaan parhaiden soihdunkantajiensa voimin.

Ennen todellisuus oli Suomessakin totta ja siihen oli parasta totutella.

Maailma on kuitenkin suistunut raiteiltaan. Kommunismi teki itsemurhan ja pettyneet stalinistit löysivät ainoan turvapaikan – sillä jotakin ehdottoman absoluuttista he ovat aina vailla kestääkseen maailman epävarmuudessa – tietotekniikasta. He sijoittivat saman tarmon ja uskon tietokoneisiin, jolla he ennen olivat rakentaneet luokatonta sosialistista yhteiskuntaa. Mutta se ei auttanut. Vaikka joka miehellä oli nettisivuja valmistava yritys pöytälaatikossaan, ikuista kasvua ei kestänyt tälläkään kertaa kuin muutaman vuoden. Rajattomassa tilassa ei nimittäin voi tapahtua rajatonta kasvua.

Ei siis ole helppoa kirjailija Salmisellakaan, kun se niitä tarinoitaan väsää. Ehjä todellisuus on rikki ja rivous on jälleen särkenyt unelmat maailman hallittavuudesta. Niinpä kehotinkin kirjailijaa keskittymään kuvaamaan omaa epätoivoista taisteluaan viinan piruja vastaan. Sellaisia tarinoita tämä aika on vailla ja niille löytyvät helposti laajat markkina-alueet. Vakava analyysi alkaa väsyttää lukijoita. Sen sijaan he keskittyvät mieluummin tsäppäilemään kaukosäätimellä kanavalta toiselle.

Kirjailija Salminen ei innostu ajatuksesta. Hän kertoo aina tietoisesti pitäneensä yksityiselämänsä ulkona ”taiteestaan”, eikä hän aio muuttaa toimintatapojaan. Kun keskustelun elämänkaari pöydässä hiipuu, hän käy panemassa levyautomaatista soimaan Olavi Virran tangon ja tanssii poski poskea vasten alppilalaisen kapakkaruusun kanssa. Rahat on loppu, eikä kukaan vippaa lisää. Viisainta on siis dialektisen materialismin sijasta uppoutua Virran Olan tahdein muistoihin Pohjolasta ajalta, jolloin kaikki oli kirjailijan mielestä vielä mallillaan. Ja joskus ne tulevat uudestaan mallilleen, kun tulee marxismileninismin vuoro nousta kuolleista tässä nopean kulutuksen yhteiskunnassa, jossa kaikki unohdettu säännöllisen väliajoin löydetään uudestaan, jotta niillä voidaan rahastaa ihmisiä uusilla sensaatioilla.

Illalla kirjailija on täyden työpäivän tehneenä väsähtämään päin. Hänellä eivät enää oikein jalat kanna. Hän nojaa Weeruskan baaritiskiin ja pyytää soittamaan itselleen taksin. Jalat eivät kuitenkaan pelaa, joten joudun taluttamaan hänet ulos. Hän ei pääse omin voimin taksiin, vaan katuu pää edellä takapenkille. Survon hänen jalkansa sisään ja paiskaan oven kiinni.

Kun näen hänet seuraavan kerran on hänellä lääkitys kohdallaan. Iltapäivälehti on julkaissut hänen kapitalismia kritisoivan pakinansa. Hän on matkalla Alppilan Siwaan hakemaa evästä. Kohdatessamme hän tuijottaa katuun uskaltamatta nostaa katsettaan vastaantulijaan. Huudan tahallani suureen ääneen tervehdyksen. Hän vastaa siihen säikähtäneenä, eikä katso silmiin. No, hän ei ole koskaan ollut konsulttikoulutuksessa, jossa ensimmäiseksi korostetaan katsekontaktin merkitystä.

Kirjailija Salminen oli matkalla parempiin aikoihin. Television haastatteluohjelmassa hän kertoo harkitsevansa muuttamista pysyvästi ulkomaille kunhan saa finanssinsa kuntoon. Lehdestä luen hänen saanen jonkun apurahan. Hänen elämänsä näyttää olevan jälleen mallillaan.

Ja tänään hän on jälleen osana juopposakin tyhjää solidaarisuutta, jossa kaikki on hyvin niin kauan kun pussissa on pulloja. Maanisdepressiivisyys on työmetodina rankka, mutta ilmeisen välttämätön parhaan taiteelliseen suoritteen luomiseksi. Kunpa vain kirjailijaa Salminen oppisi tuotteistamaan itsensä. Hänestäkin löytyisi nykyajan mielitautien historia kerrottavaksi uudelleen. Sillä sitähän me olemme vailla, mitä pohjimmaltamme olemme.

***