11/07/2012
Cult of Pain
1) Kuntosalilla käyminen on välistä työläs rituaali. Kuinka helppoa kaikki oli vielä 5 vuotta sitten kun kunto nousi kohisten? Nyt vain ylläpidetään ylikuntoa, koska toistamispakkoon taipuvainen ihminen ei ymmärrä antaa periksi. Vähemmälläkin pääsisi, mutta kun oman ohjelman läpivienti kestää 2,5 tuntia, tuntuu jotenkin rikolliselta jos ei vedä sitä kokonaan ja täysillä läpi.
Mikään ei kuntoilussakaan riitä. Kuljetan isoa koiraa pari tuntia päivässä Vantaanjoen maisemissa. Ajan tunnin kovan vedon kuntosalin välipäivinä kuntopyörällä katsellen samalla Cmorelta tennistä. Jostakin syystä tennis sopii hyvin rivakan kuntopyörävedon taustaksi. Musana niin salilla kuin kotona toimii parhaiten AC/DC. Ja illalla pitää tietenkin vielä heilutella käsipainoja, tehdä sata etunojapunnerrusta, rääkätä vatsalihaksia. Jollei tämä kaikki olisi niin pirun mukavaa, pitäisin tätä hommaani tosi dorkana. Mutta juovathan jotkut viinaakin, vetävät pössyä kuin meikä aikoinaan Phnom Phenhissä. Jokin koukku on hyvä olla, vaikka kuolleisuus ihmispopulaation keskuudessa onkin aina tietyllä aikavälillä sata prossaa...
2) Nykyään kapitalismin frigiidissä vaiheessa frigiidit ihmiset hankkivat kaikki joukolla itselleen koiria. Ja kun tuolla kuljen tämän oman 36-kiloiseni kanssa olen nähnyt niin paljon mielisairaita ja narkkareita koiran kanssa resuamassa, että ei mitään rajaa. Ja ne tavlliset hyvätkin ihmiset ovat suurin osa vittumaista supisuomalaista sakkia, joka jotenkin kokee piiloaggressiivisella käytöksellään suojelevansa koiraansa pahalta maailmalta, joka ei muuta suojaa ole vailla kuin tämän konttoristin tai konsultin omia mielivaltaisia oikkuja vastaan.
Tapasin kuntosalilla armeijan susikoirien kouluttajan. Hänellä on homma hallussa. Elukka käsitellään päätttäväisesti mutta lempeästi valmiiksi tappokoneeksi armeijan koirajoukkoihin. Täytyy muistaa että kun jenkit kävivät nuppaamassa Osaman, ensin taloon päästettiin belgianpaimenkoira. Se mahtuu pieneen tilaan ja se on kova puremaan terävillä hampaillaan. Koiran mentyä iskettiin vasta tykistöllä, koska voitiin olla varma ettei Osama ainakaan sille mustalle koiralle pärjää.
3) Puhelimme pomon kanssa pari päivää sitten, että ehkä kaiken maailmankaikkeuden hyörinän suurin selittäjä on kipu. Kipu, sen pelko, kivun kultti. Syntymä tekee kipeää, ja dorkille se elämä vasta tekeekin kipeää. Jos kipu loppuisi maailmankaikkeudesta kaikki olisi kuin Talkin Headsien biisissä Heaven, jossa nothing ever happens. Mutta onneksi kipu on suuri, kipu on ovela, sitä ei käy voittaminen.
Tänään sitten marketissa kuuntelin uutta Economistia iPhonelta ja siellähän oli tietenkin juttu KIVUSTA, sen kulttuurisista merkityksistä. Siitä että kipu kynnys ei vaihtele pelkästään ihmisten välillä, vaan myös kulttuurien. Tähän ei voi enää lisätä kuin että eilisissä pressan vaaleissa siinä sivussa Colorado hyväksyi viihdehuumeiden käytön pitääkseen kipua yhä paremmin loitolla. Täytynee seuraavalla Vegasin keikalla koukata Denverin kautta viihdekäyttämässä laillista yrttiä.
They think, therefore I am.
11/06/2012
I Want My Time Back -Keep the Money
Meillä näkyy lähes kaikki Welhon maksukanavapaketit. Elokuvia, urheilua, dokkareita tulee niin valtavalla syötöllä ettei millään edes jaksa käydä läpi kunkin kanavan päivittäistä tarjontaa. Joskus tuntuu, että haluan aikani takaisin. Olemmekin harkinneet Cmore:sta luopumista, jottei jalkapallon seuraamiseen mene yli 10 tuntia viikossa.
Ja iPhonessa mulla on sellainen aplikaatti jonka kautta voi kuunnella yli 15000 radioasemaa ympäri maailman. Ja kun kaikki on käsillä, yhä harvempi asema kiinnostaa.
Vaikka silence is golden, en malttanut olla kommentoimatta Mikael Jungnerin Facebook päivitystä Maikkarin irtisanomisten yhteydessä em. tavalla. Tilanne on siis sellainen että mediataloista on potkittu viime vuosina pellolle yli 800 ihmistä. Toimittajien humanistis-yhteiskunnallinen osaaminen heitetään ulos heti kun on taas tullut aika leikata kulmista. Toimituksellinen työ on kallista ja hidasta, joten se uskotaan voitavan korvata tuosta vaan. Ihan sama kuka lähtee kunhan vain riittävä määrä yt-neuvotteluissa lähtee.
Tilalle on aina tulokkaita pienemmällä liksalla, ja uutistoimistojen tarjonta riittää ilmeisesti kattamaan lehden omien toimittajien työpanoksen. Tämä on tätä päivää, jonka tulon on voinut nähdä jo viimeiset 10 vuotta. Aluksi tietenkin mediatalot kielsivät netin tulevan horjuttamaan perusteellisesti niiden perustaa, mutta vähitellen asia on ymmärretty. Tulot pienenee, teet mitä tahansa.
Nämä nykyvempaimet tarjoavat loputtomasti erilaisia tapoja kuluttaa mediatuotteita maailmanlaajuisesti. Itse kuuntelen Economistin audiona treenatessani, soitan Spotifyn Premiumia kympillä kuussa ja lähes kaikki musa on napin painalluksen päässä, kanavanippuja meillä näkyy niin paljon etten jaksa edes innostua uutisista jotka koskevat suomalaisen median väen vähentämistä. Meillä lopetettiin Hesarin tilaus yli 5 vuotta sitten, eikä sitä ole ollut yhtään ikävä. Ehkä jos olisi pakko lehteä seurata, tilaisin iPad version.
Nyt kun paljon puhutaan downsiftaamisesta, osana sitä yritän saada edes osan ajastani takaisin. Urheilun seuraaminen on todennäköinen leikkauskohden meidän perheessä. Kyse ei ole rahasta, vaan sitä paljon arvokaammasta suureesta: ajasta. I want my time back (keep the money)!
Mitä tuolla ajalle sitten tekisin? Minäpä kerron: en mitään, en niin yhtään mitään. Elämä lipuu tuosta vain ohi jollei saa ympärillä pyörivää sirkusta stoppaamaan. Eli minä siis itsekin leikkaan kulmia omasta median seuraamisesta, eli olen median näkökulmasta enemmän osa ongelmaa kuin sen ratkaisua. No tämä sama prosessi lienee monella muullakin menossa, mutta varmaan nousee jossain vaiheessa enemmän otsikoihin tyyliin: Tämä idiootti ei ole katsonut televisiota tai kunnellut radiota yli 10 vuoteen, eikä silti ole täysdorka.
Joskus havahdun katsomaan ikkunasta tajuten että en ole kiinnittänyt maisemaan enkä puihin mitään huomiota aikoihin. Silti ne voivat hyvin, aikojen jälkeen tulevat toiset ajat. En tosin aio ainostaan kävellä koiran kanssa eestaas, vaan jatkan kirjarpojektiani: Kerään, ostan, saan wanhoja paperikirjoja tajuten että niistä kuolinpesillä on enemmän kuin vaikeuksia hankkitua eroon. Olenkin kerännyt esim. Keltaista kirjastoa isot kasat kirjaston poistolaatikosta. Lienen yksi harvoista, joka ostaa vanhoja aikansa eläneitä, kulahtaneiksikin kutsuttuja klassikoita Huuto.netistä. Yleensä postit maksaa 3-4 kertaa enemmän kuin eurolla ostamani kirja. Mekaaninen preproduktio on tuottanut sellaisen määrän kirjoja ihmisten nurkkiin, ettei niillä juuri ole enää mitään jälleenmyyntiarvoa. Siitä huolimatta luen Graham Greenen "Hiljaista amerikkalaista". Uusien kirjojen luetteloa en seuraa, sillä mielestäni joka syksy, joka kevät ei ilmesty montakaan kirjaa jonka katsoisin tarpeelliseksi lukea.
Tänä syksynä olen lukenut uusista Simo Salmisen ja Vladimir Putinin elämäkerrat. Mutta jotenkin tuntuu että jokailtaisesta lukemisrituaalista olisi siitäkin päästävä eroon. Se rassaa aivoja. Senkin ajan voisi vain miettiä onko omassa päässä enää mitään ajatuksia, sellaisia joista raportoida eteenpäin. Yhä harvemmin, kuten Valenciassa lymyilevä dr. Muza voi todistaa (sen kunniaksi soitan taustalla valencialaista radioasemaa). Taisin jo about 1996 todeta elämänohjeekseni; stay empty, stay. Eikä se ole miksikään muuttunut, vaikka erilainen tajuntateollisuuss meinaa räjäyttää pääni ja joudun turvautumaan jopa dokaamisen kaltaisiin regressivisiin menetelmiin, jotka ovat täyttä ajan hukkaa.
Haluan siis aikaa. Voimia olla täyttämättä sitä kaikella sälällä. Tähän projektiin vaaditaan kaikki voimani. Nytkin menen ajamaan kuntopyörällä tunnin, iPhonesta kuuntelen samalla Economistia. Mutta sen jälkeen tunti tai kaksi ei mitään, ei niin mitään...
9/17/2012
Waiting For The Dog
Koira vietiin Puksun Siwan edestä, vaikka hän oli tarkkaan suunnitellut ostosten teon nopeasti. Huhu kertoi kahden mustalaisen kaupitelleen pari päivää myöhemmin Myyrmäen ostarilla kultaista noutajaa. Hän ei kuitenkaan uskonut, että koira olisi kadonnut hänen elämästään lopullisesti. Se oli viisas koira, odottaisi vain saumaa ja karkaisi takaisin.
Menetettyään parhaan ja ainoan ystävänsä mies alkoi mennä joka iltapäivä neljältä sen katoamisen aikaan Puksun Siwan eteen odottamaan. Jonain päivänä koira palaisi, oli hän varma. Eikä hänellä ollut muutenkaan mitään tekemistä nyt kun koira oli poissa. Työkyvyttömyyseläke tuli Ruotsista kuukausittain hänen tililleen. Sillä hän eli ihan mukavasti kun malttoi ottaa hissukseen. Neljästä kahdeksaan joka ikinen iltapäivä mies odotti koiraansa palaavaksi. Sen jälkeen he eläisivät kaikki jäljellä olevat yhteiset päivänsä toisilleen uskollisina, kumpikin kykynsä mukaan parhaansa toisen onnen eteen tehden.
Monet kehottivat häntä hankkimaan uuden koiran. Koira kuin koira nuo epäkoiraihmiset ajattelivat. Mutta eri koira ei ole sama koira jota hän odotti. Ei ainoaa ystävää jätetä ennen kuin on varmaa ettei se palaa. Kun sana koiraa uskollisesti odottavasta miehestä alkoi levitä kertyi Puksun Siwan eteen paikallisia tyhjäntoimittajia töllistelemään. Pian mediakin sai vihiä ja koiraa uskollisesti odottava mies päätyi Kympinuutisten loppukevennykseen. Hau hau, juontaja totesi nauraen sen jälkeen. Hau hau hau, toinen jatkoi.
Kun miehen koiran odottamisesta ei tullut loppua alkoi väki väetä, vaikka Puksun Siwa mainosti itseään Kadonneen koiran kauppana. Säät lensivät vinhasti miehen yllä, mutta jokaikinen päivä arkea pyhää hän palasi odottamaan kadonneeen koiransa paluuta. Mies kävi Puksun juoruämmiä sääliksi ja he soittivat sosiaalihuoltoon. Tuommoinen reppana pitäisi panna hoitoon, vilustuu lopulta kuoliaaksi. Syystemi lähetti paskahatut paikalle. He ottivat miehen henkilötiedot ja ihmettelivät aikansa touhua. Sitten he hyppäsivät mustaanmaijaan ja ajoivat pullakahveille Puksun ABC:lle.
Ei siitä lopulta kukaan ollut varma montako vuotta mies odotti. Mutta monta niitä oli ja koko ajan tippui vinhaa vauhtia lisää. Alkoi jo mieheltä tukka harmaantuen harventua ja ihan lysyyn alkoi kutistua ilmakehän paineesta, jolle itsensä päivittäin altisti. Joku psykologi kirjoitti Tieteessä ja Edistyksessä miehen melko varmana sairastavan sairautta, jossa hän ei kokenut aikaa lineaarisena janana. Hän koki jokaisen hetken, jokaisen odottamansa päivän ainutkertaisena tapauksena, jolla ei muistanut eikä tajunnut olevan mitään yhteyttä edellisiin päiviin. Mies oli siis niin puhki päästään että sillä ei edes aika tullut pitkäksi koiraa odottaessaan kun se ei tajunnut eikä muistanut siellä töllöttäneensä tyhjyyteen jo vuosikaudet.
Tämmöisen tarinat eivät tapaa pääättyä hyvin. Mutta aina ei käy kuten kaikki ovat varmoja. Kuudetta tai seitsemättä vuotta odottaesaan yhtenä talvi-iltana mies näki koiran vihdoin palaavan. Se kulki ylpeänä ja onnellisena miehen ja naisen kanssa. Sen turkki hohti puhtaaana ja hyvin harjattuna. Kyyneleet tulivat miehen silmiin, hän ei ollut odottanut turhaan. Koira tuli lähemmäs, lähemmäs... Nyt jokin ei tässä jutussa täsmää. Koiran jatkoi onnellisena häntäänsä heiluttaen miehen ohitse, haukahti vain ohimennen hänelle. Pariskunta katosi koiran kanssa Vantaajoen suuntaan. Mies oli niin lamaantunut tapahtumien saamasta käänteestä, että ei edes tajunnut lähteä perään. Ja taas oli koira poissa. Mies palasi vuokraluukkuunsa tyhjin käsin. Turhaako oli odottanut?
Mitä vielä. Seuraavana päivänä hän ilmestyi jälleen Puksun Siwan luokse iltapäivällä neljältä odottamaan. Kaikki jatkui kuin ennenkin. Mies oli varma; jonain päivänä koira palaa. Ja sinne mies jää odottamaan jo kauan sitten kadottamaansa koiraa uskollisena omistajana joka ei hylkää tapahtui mitä tapahtui parasta ja ainoaa ystäväänsä. Ja jos mies ei ole tällä välin ehtinyt kuolla, niin siellä Puksun Siwan edessä vieläkin odottaa koiraansa palaavaksi.
9/14/2012
We Got To Get In To Get Out
Olen ollut viime aikoina hyvä ja kiltti poika. Saan siitä palkinnon. Poissa ovat häilyvät merten takaiset mielialat. En jaksa juopotella, vetää huumeita, vain energiajuomat sallitaan. Luultavasti asiat ovat paremmin kuin koskaan, olen itkenyt useamman kerran matkalla pankkiin.
Minä olen se mies joka kuskaa koiraa joella kaksi kertaa päivässä. Minä käyn salilla heittään veivin, poljen kuntopyörää katsellen urheilua 60 tuumaiselta, jolla sisustin olohuoneen kun 46 tuuma alkoi tuntua surkealta tapaukselta. Katson, katson, katson. Lätkää, fudista, tennistä. Pelaan, pelaan, pelaan. Tennistä ja rahapelejä.
Ne antoivat minulle systeemistä kovat dropit. Väittävät minulla olevan kolmoishermosäryn päässäni. Joudun vuoden lopulla poskiontelot korjaavaan leikkaukseen. Otan parit päiväunet, nukun yöt kaukana poissa. Kun olen saleissa katson kalvon takaa epäihmisten puolimaailmaa, jonne olen jollain tapaa eksynyt. Kirjaan tapahtumia, jos olisin jotenkin vielä vauhdissa voisin koota niistä messeviä kertomuksia. Mutta nuo ajat päättyivät jo ajat sitten. Nyt olen vain harso jonka läpi viihde virtaa. En valita osaani, monet meistä ovat jo heittäneet veivinsä. Mutta minulla ei ole mitään kiirettä. Eihän koira pärjäisi ilman minua, eikä minulla ole muuta ongelmaa kuin ettei ole ongelmaa. Katson tätä tässä näin. Minä kuolen sitten kun aikani tulee täyteen.
On se aika vuodesta kun rääkyvät hanhet kerääntyvät Vanhankaupunginlahdelle. Ei niillä ole mikään kiire. Popsivat masut täyteen, lähtevät vasta kun niiden antennit väittävät talven lopullisesti olevan täällä. Tätä kuviota on tässä maailmankaudessa toistettu niin pitkään, että jo alkaa viesti mennä perille. Lennellään edes takaisin ja sitten toiset linnut jatkavat siipiensä räpyttämistä. Siitä vaan, ei minulla ole niiden touhuista mitään pahaa sanottavaa.
Naapuriini on muuttanut entinen jääkiekkoilija Juha Lohikoski. Hän on varsinainen tapaus. Pimputtelee ovikelloa mihin vuorokauden aikaan tahansa. Vaatii minua kirjoittamaan muistelmansa, kun kuuli minun olevan entisiä yliopiston miehiä. Lohikoski on semmoinen liberaali, että sitä pitää varoa. Kerran sen tyttöystävä, yksi niistä, soitti järkyttyneenä ovikelloani. Oli löytänyt Lohikosken samasta sängystä toisen miehen kanssa. Ja kiiresti oli se toinen mies painellut kylppäriin pesemään rakkauden yön liemet perseestään.
Mitäpä tuohon lisäämään. Kaikenalaista väkeä nykyään riittää kaikkialle. Lohikoski huvittelee ampumalla tupakan natsoja parvekkeeltaan taloyhtiön hallituksen puheenjohtajaa päin tämän tullessa tärkeistä asioistaan keskustasta. Puheenjohtaja oli uhannut varoituksella. Lohikoski oli uhannut pimeällä panna hänen vaimoaan. Sitten olikin isännöitsijä listan kanssa keräämässä nimiä Lohikosken häätämiseksi. Kirjoitin alle, en omaani, vaan Buffalo Billin nimen. Puh.joht. oli niin tohkeissaan että ei huomannut mitään.
Tämän enempää en jaksa tätä vyyhteä tässä alkaa avaamaan.
Olen pääasiassa katsonut televisiota. Meillä näkyy Welhon L-paketti, Welhon-digikanavapaketti, C More (entinen Canal+), Viasat Sport. Pitää tarkasti suunnitella päivän ohjelma, että mitään tärkeää ei pääse livahtamaan ohi. Boksille panen kamaa, siellä 1472 tuntia ohjelmaa. Se on 61 vuorokautta. Revi sitten tästä.
Kirjoja yritän lukea, parhaimmillaan se on ihan mukavaa hommaa. Luin Stieg Larssonin Millenium trilogian eka osan. Ei se saanut meikäläistä hyppimään tasajalkaa, mutta yli 60 miljoonaa kärpästä ei voi olla väärässä. Graham Greeneäkin olen lukenut "Inhimillisen tekijän" ja "Kunniakonsulin". Tietty ulkopuolisuus leimaa kirjojen päähenkilöitä, mutta kovasti ne maistuvat paperilta. Sen korvaan soittamalla Spotifystä täysillä Progeradiota, jonka olen ite kustomoinut.
Maailman tapahtumat eivät minua häiritse. Tarkastelen nykyisyyttä historiana. Tämän vuoksi tilaan edelleenkin Economistia, vaikka olen jo pitkään yrittänyt tästä ainoasta tilaamastani lehdestä päästä eroon. Itse asiassa en lue sitä vaan kuuntelen audioversion samalla kun katson fudista 60-tuumaiselta. Kovasti maailmassa heitättää, mutta ei hätää. Painetaan vaan seteleitä ja sitten jossain vaiheessa nollataan velat. Ei kai kukaan täystörppö kuvittele että maailman imaginaariset velkasummat voitaisiin joskus jollakin opilla maksaa?
Ja sitten on aika kuljettaa koiraa, se on lähes aikuinen nyt. Kaksi vuotta ja risat. Se ei tykkää olla yksin kun joudun viipymään saleissa ja muualla. Mutta enää se ei ala hajottamaan paikkoja. Koirilla ei ole hääppöinen ajantaju. Sille on sama olenko poissa viisi minuuttia tai 10 tuntia. Unissaan vaan porisee ja haukkuu vihollisiaan. Niinhän minäkin tein kun olin vielä aineosaston leivissä.
7/21/2012
7/20/2012
6/20/2012
5/21/2012
5/14/2012
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)