Waiting For The Dog

Koira vietiin Puksun Siwan edestä, vaikka hän oli tarkkaan suunnitellut ostosten teon nopeasti. Huhu kertoi kahden mustalaisen kaupitelleen pari päivää myöhemmin Myyrmäen ostarilla kultaista noutajaa. Hän ei kuitenkaan uskonut, että koira olisi kadonnut hänen elämästään lopullisesti. Se oli viisas koira, odottaisi vain saumaa ja karkaisi takaisin. Menetettyään parhaan ja ainoan ystävänsä mies alkoi mennä joka iltapäivä neljältä sen katoamisen aikaan Puksun Siwan eteen odottamaan. Jonain päivänä koira palaisi, oli hän varma. Eikä hänellä ollut muutenkaan mitään tekemistä nyt kun koira oli poissa. Työkyvyttömyyseläke tuli Ruotsista kuukausittain hänen tililleen. Sillä hän eli ihan mukavasti kun malttoi ottaa hissukseen. Neljästä kahdeksaan joka ikinen iltapäivä mies odotti koiraansa palaavaksi. Sen jälkeen he eläisivät kaikki jäljellä olevat yhteiset päivänsä toisilleen uskollisina, kumpikin kykynsä mukaan parhaansa toisen onnen eteen tehden. Monet kehottivat häntä hankkimaan uuden koiran. Koira kuin koira nuo epäkoiraihmiset ajattelivat. Mutta eri koira ei ole sama koira jota hän odotti. Ei ainoaa ystävää jätetä ennen kuin on varmaa ettei se palaa. Kun sana koiraa uskollisesti odottavasta miehestä alkoi levitä kertyi Puksun Siwan eteen paikallisia tyhjäntoimittajia töllistelemään. Pian mediakin sai vihiä ja koiraa uskollisesti odottava mies päätyi Kympinuutisten loppukevennykseen. Hau hau, juontaja totesi nauraen sen jälkeen. Hau hau hau, toinen jatkoi. Kun miehen koiran odottamisesta ei tullut loppua alkoi väki väetä, vaikka Puksun Siwa mainosti itseään Kadonneen koiran kauppana. Säät lensivät vinhasti miehen yllä, mutta jokaikinen päivä arkea pyhää hän palasi odottamaan kadonneeen koiransa paluuta. Mies kävi Puksun juoruämmiä sääliksi ja he soittivat sosiaalihuoltoon. Tuommoinen reppana pitäisi panna hoitoon, vilustuu lopulta kuoliaaksi. Syystemi lähetti paskahatut paikalle. He ottivat miehen henkilötiedot ja ihmettelivät aikansa touhua. Sitten he hyppäsivät mustaanmaijaan ja ajoivat pullakahveille Puksun ABC:lle. Ei siitä lopulta kukaan ollut varma montako vuotta mies odotti. Mutta monta niitä oli ja koko ajan tippui vinhaa vauhtia lisää. Alkoi jo mieheltä tukka harmaantuen harventua ja ihan lysyyn alkoi kutistua ilmakehän paineesta, jolle itsensä päivittäin altisti. Joku psykologi kirjoitti Tieteessä ja Edistyksessä miehen melko varmana sairastavan sairautta, jossa hän ei kokenut aikaa lineaarisena janana. Hän koki jokaisen hetken, jokaisen odottamansa päivän ainutkertaisena tapauksena, jolla ei muistanut eikä tajunnut olevan mitään yhteyttä edellisiin päiviin. Mies oli siis niin puhki päästään että sillä ei edes aika tullut pitkäksi koiraa odottaessaan kun se ei tajunnut eikä muistanut siellä töllöttäneensä tyhjyyteen jo vuosikaudet. Tämmöisen tarinat eivät tapaa pääättyä hyvin. Mutta aina ei käy kuten kaikki ovat varmoja. Kuudetta tai seitsemättä vuotta odottaesaan yhtenä talvi-iltana mies näki koiran vihdoin palaavan. Se kulki ylpeänä ja onnellisena miehen ja naisen kanssa. Sen turkki hohti puhtaaana ja hyvin harjattuna. Kyyneleet tulivat miehen silmiin, hän ei ollut odottanut turhaan. Koira tuli lähemmäs, lähemmäs... Nyt jokin ei tässä jutussa täsmää. Koiran jatkoi onnellisena häntäänsä heiluttaen miehen ohitse, haukahti vain ohimennen hänelle. Pariskunta katosi koiran kanssa Vantaajoen suuntaan. Mies oli niin lamaantunut tapahtumien saamasta käänteestä, että ei edes tajunnut lähteä perään. Ja taas oli koira poissa. Mies palasi vuokraluukkuunsa tyhjin käsin. Turhaako oli odottanut? Mitä vielä. Seuraavana päivänä hän ilmestyi jälleen Puksun Siwan luokse iltapäivällä neljältä odottamaan. Kaikki jatkui kuin ennenkin. Mies oli varma; jonain päivänä koira palaa. Ja sinne mies jää odottamaan jo kauan sitten kadottamaansa koiraa uskollisena omistajana joka ei hylkää tapahtui mitä tapahtui parasta ja ainoaa ystäväänsä. Ja jos mies ei ole tällä välin ehtinyt kuolla, niin siellä Puksun Siwan edessä vieläkin odottaa koiraansa palaavaksi.