Antropologien
klassinen tutkimuskohde on saari. Se on rajattu alue jonka
populaatiota voidaan tarkastella kokonaisuutena. Bronislaw Malinowski tutki
Trobriand saarten lahjojen vaihtoa, Margaret Mead etsi tasa-arvoista
yhteisöä kyseenalaisin tuloksin, Oulun yliopiston sosiologian
laitos tutki Hailuotoa vieläkin kyseenalaisimmin ja psykedeelisin
sävyin. Olin mukana kenttätutkimuksissa jotka tehtiin pääasiassa
Reimari baarissa ja ravintola Ailastossa.
Nyt
olen jälleen siirtynyt saareen, Kotkansaareen, jossa Kotkan keskusta
sijaitsee. Olenkin aloittanut osallistuvaan havainnointiin perustuvat
kenttätutkimukset. Suomen Akatemia odottaa vesi kielellä
tilaisuutta päästä runsain summin tukemaan tätä Kotkan salatun
sydämen selvitystyötä. Olen Kotkan Edvard Westermarck, kirjaan
ylös, kuvaan, istun paikallisten leirinuotioilla.
Saarista
on perinteisesti uskottu löytyvän aarteita. Tarinan opetus on poikkeuksetta, että kätkettyä aarretta ei löydetä, se jää vain haaveiden kohteeksi.
Kotkan kaupunginvaltuusto etsii 20 prossan työttömyyden vaivaamassa kaupungissa viisasten kiveä koko ajan. Tulokset ovat jääneet vaatimattomiksi, ei ole mitään niksnaks ratkaisua jolla talouden alamäen voisi nappia painamalla vaihtaa nousukiidoksi.
Kotkan kaupunginvaltuusto etsii 20 prossan työttömyyden vaivaamassa kaupungissa viisasten kiveä koko ajan. Tulokset ovat jääneet vaatimattomiksi, ei ole mitään niksnaks ratkaisua jolla talouden alamäen voisi nappia painamalla vaihtaa nousukiidoksi.
Minä
etsin vihjeitä kotkalaisesta mentaliteetista, joka poikkeaa
melkoisesti stadilaisesta, vaikka matkaa on vain 130 kilsaa. Aarteita
löydän aina silloin tällöin. Nyt ostin Kotkan pääkirjaston,
joka sijaitsee viereisessä korttelissa asumuksestamme, poistomyynnistä Matti Mäkelän
Toivo Pekkasen elämäkerran ”Leveäharteinen ajattelija”.
Toivo
Pekkanen on Kotkan suurin taiteilija kautta aikain, ainakin jos
paikannimistöä katsoo. On Toivo Pekkasen puisto, koulu ja olipa
joskus Pekkasakatemiakin. En tiedä onko sitä enää, en ainakaan
ole löytänyt siitä jälkeäkään.
Muut
Kotkan kuolleet kirjailijat kuten Timo Pusa ja Raija Siekkinen ovat
saaneet tyytyä nimikkopuuhun Katariinan meripuistossa.
Toivo
Pekkanen eli nuoruutensa tehtaan varjossa lukien joutoaikoinaan
sivistävää kirjallisuutta. Outo lintu siis työläisten joukossa.
Kun hänen kirjansa löivät läpi, muutti hän Helsinkiin, eikä
tätä hänelle työläiskamujen joukossa koskaan annettu anteeksi.
Matti
Mäkelän elämäkertaa vaivaa samat ongelmat kuin
kirjailijaelämäkertoja yleensä. Kohdetta ei päästä tarpeeksi
lähelle, vaan säilyneiden vajavaisten lähteiden perusteella henkilön
elämäkerrasta tulee kuivahko tapahtumien luettelointi.
Sama
vaivaa Panu Rajalan Mika Waltari elämäkertaa "Unio mysticaa", jossa tämän
luomistyön rajatilakiertoa ei kohteliaisuussyistä pengota
tarpeeksi. Waltari kirjoitti maanisesti, kirjan tultua valmiiksi
dokasi maanisesti Elitessä ja muualla, päätyi toipumaan Hesperiaan insuliinishokkien avulla, toivuttuaan palasi
kotiin ja alkoi taas kirjoittaa maanisesti. Tämä hänen maniaa
työmetodina hyödyntävä osa jää Rajalan elämäkerrassa
ala-arvoisesti kuvatusti.
Toivo
Pekkasen elämä kulki tasaisempia latuja, vaikka hänkin päätyi
Waltarin tavoin asumaan Töölöön. Vaimo nalkutti kotkalaiseen
tyyliin jatkuvasti, että miksi et kirjoita kuin Mika? Tämä olisi
vaimon mielestä ollut perheen finanssien kannalta suotuisaa.
Mäkelän
kirjassa on muutamina huomion arvoisia Kotkaan ja kotkalaisuuteen
liittyviä analyyseja. Vaikea on tosin erottaa mikä on Mäkelän
omaa näkemystä, mikä tulkintaa Toivo Pekkasen Kotkasta.
Seuraavassa kirjaan kenttämuistiinpanoihini Kotkaa koskevaan
antropologistyyppiseen sosiologiseen tutkimukseen seuraavat Pekkasen
elämäkerrasta löytyvät merkille pantavat asiat.
”Kotkan
satama. Pekkanen tuli joskus myöhemmin sanoneeksi, että Kotka olisi
muuten hyvä kaupunki, ellei olisi tuota satamaa. Pekkanen tarkoitti
sataman syntejä, mutta sai merikirjailija Eino Koivistoisen
parahtamaan, etteihän sitten olisi koko Kotkaa.”
Satama
oli tuolloin keskustan kyljessä. Nykyään Suomen suurin
vientisatama Kotka Hamina sijaitsee Mussalon saaressa muutaman
kilometrin päässä keskustasta. Tuolloin laivat lastattiin käsin
ja ne viipyivät pari viikkoakin satamassa lastia odottaen.
Merimiehet lähtivät tietenkin hortoilemaan kaupungille, jossa pimeä
viina ja kotkanruusut kukoistivat. Myös jazz tuli seiloreiden mukana
Kotkaan. Täällä olikin 50- ja 60-luvulla vilkasta jazztoimintaa,
jota ylläpidetään ravintola Kairossa edelleenkin paikallisen
jazzyhdistyksen toimesta.
Mutta
merimiehet eivät enää näy katukuvassa. Heidän paikkansa ovat ottaneet venäläiset päiväturistit. Laivat käyvät vain
kääntymässä satamassa, jättävät ja ottavat lastin, lähtevät
pois. Kotka on kuitenkin meren ja merenkulun ykköskaupunki Suomessa.
Tyhjentyneessä keskustan kupeessa olevassa Kantasatamassa on
todisteena tästä Suomen Merimuseo, jonka rakennus on ainut
kansainväliset mitat täyttävä museorakennus Suomessa.
Aatos
Erkko tykkäsi jostain syystä kovasti Kymenlaaksosta. Hän käytti
salaista vaikutusvaltaansa hommaamalla merimuseon Kotkaan, vaikka se
oli jo päätetty sijoittaa Turkuun. Kotkalaiset eivät tosin
vieläkään kaikki näe hankkeessa muuta kuin verorahoja tuhlaavan
hukkainvestoinnin. Monet elämänsä merellä viettäneet eivät ole
koskaan käyneet merimuseossa. Se edustaa heille jotakin yläpuolelta
tuotua heitä parempana itseään pitävää kulttuuria, jota ilman
Kotka olisi rikkaampi ja muutenkin kaikin puolin parempi paikka elää
ja olla.
”Sosiaalinen
menestys riippuu taidoista, se on pääomaa, sillä saa kaverit,
sillä saa ryhmän. Epäkäytännöllinen ja köyhä on hankala
yhdistelmä.”
Tässä
Mäkelän kirjaamassa lauseessa kiteytyy paitsi Kotkaan myös koko
maailmaan liittyvä tosiasia. Ryhmän ulkopuolella ei ole tilaa elää
kelvollisesti. Pekkanen tajusi oman ryhmänsä asuvan Helsingissä ja
nosti kytkintä. Jääneet toki loivat omia yhteisöjään, mutta
nykyisen tehotalouden näkökulmasta tarkasteltuina ne olivat
nimenomaan enimmäkseen näitä hankalia ”epäkäytännöllisiä ja
köyhiä”.
Kotkassa
käydään jatkuvasti keskustelua siitä mikä kaupunkia vaivaa, miksi
sen talous menee koko ajan huonosti? Syitä on monia. Perimmäinen
syys nousuille ja laskuille on tietenkin maailmantalouden tila, jolle
tuskin Kotka mitään isossa kuvassa mahtaa. Maailmaa vaivaa täällä
hetkellä syvä investointilama, vientituotteet eivät mene kaupaksi,
satamat seisoo, ihmiset ovat vailla työtä.
Venäjän talous perustuu öljyyn jonka hinta on maailmanmarkkinoilla romahtanut. Talouspakotteet ovat vain pieni osa Venäjän kaupan lamaa. Vasta kun öljyn hinta pomppaa merkittävästi ylös, alkaa Venäjän kauppa jälleen vetää ja venäläiset tulevat bussinrämillään jälleen ostamaan Kotkan Pasaatin kaupat tyhjiksi.
Venäjän talous perustuu öljyyn jonka hinta on maailmanmarkkinoilla romahtanut. Talouspakotteet ovat vain pieni osa Venäjän kaupan lamaa. Vasta kun öljyn hinta pomppaa merkittävästi ylös, alkaa Venäjän kauppa jälleen vetää ja venäläiset tulevat bussinrämillään jälleen ostamaan Kotkan Pasaatin kaupat tyhjiksi.
Kun/jos
suunta maailmalla muuttuu, kaikki muuttuu Kotkassakin.
Kotkan
erityispiirteet on hyvä myös ottaa lukuun. Tämä on rajamaata
jossa Ruotsin ja Venäjän raja aikaisemmin seilasi edes takaisin.
Rautatie pantiin kulkemaan Venäjälle Kouvolan kautta, ei tullut
yliopistoa, Helsingin läheisyys imee suuren osan luovista
resursseista.
Mutta kyllä täällä eletään silti kohtalaisesti. Työttömyysprossa on 20, mutta Tampereella Suomen kasvun toisessa veturissa se on sama ja superhyper Helsingissäkin 15. Eli työttömien määrä ei kerro koko totuutta.
Kysymys on syvistä talouden rakenteen muuttumiseen liittyvistä ongelmista. Automaatio jatkaa etenemistään, yritykset jakavat ennemmin jättiosinkoja kuin palkkaavat uutta väkeä nykyisessä pitkään jatkuneessa poikkeuksellisen huonossa tilanteessa.
Mutta kyllä täällä eletään silti kohtalaisesti. Työttömyysprossa on 20, mutta Tampereella Suomen kasvun toisessa veturissa se on sama ja superhyper Helsingissäkin 15. Eli työttömien määrä ei kerro koko totuutta.
Kysymys on syvistä talouden rakenteen muuttumiseen liittyvistä ongelmista. Automaatio jatkaa etenemistään, yritykset jakavat ennemmin jättiosinkoja kuin palkkaavat uutta väkeä nykyisessä pitkään jatkuneessa poikkeuksellisen huonossa tilanteessa.
Kotkassa
juodaan viinaa enemmän kuin keskimäärin Suomessa. Murhia tehdään
eniten Suomessa. Kolmannen sukupolven syrjäytyneet ovat ilmestyneet
osaksi asujaimistoa. Se ei näy täällä keskustassa, mutta meno on
joissain lähiöissä kuulemma melkoista.
Yksi
jenkkejä työkseen bändinsä kanssa kiertävä kotkalainen
hevimuusikko sanoi kerran kahvila Laiturissa, että kaikki hänen kaverinsa
eivät edes uskalla tulla Kotkaan sen väkivaltaisen maineen vuoksi.
Kuitenkin jossain Amerikan kaupungeissa mahdollisuus tulla teilatuksi on monta tuhatta kertaa todennäköisempi kuin Kotkassa. Ainakaan täällä ydinkeskustassa Sibeliuspuistoa iltayöstä koiran kanssa kiertäessäni ei kukaan ole toistaiseksi hyökännyt kimppuun, tai sanonut ylipäätään mistään mitään.
Kuitenkin jossain Amerikan kaupungeissa mahdollisuus tulla teilatuksi on monta tuhatta kertaa todennäköisempi kuin Kotkassa. Ainakaan täällä ydinkeskustassa Sibeliuspuistoa iltayöstä koiran kanssa kiertäessäni ei kukaan ole toistaiseksi hyökännyt kimppuun, tai sanonut ylipäätään mistään mitään.
Murhien
paljouden syytä ei Kotkan poliisikaan tiedä. Olen kenttätutkijana
kysellyt asian perään syntyperäisiltä tästä murhamaniasta.
Yleensä saa kysymykseeni vastaukseksi vain murhaavia katseita, mutta eräs
kanta-asukas kertoi aika nasevasti sen johtuvan paikallisten
pitkävihaisuudesta.
Joku
tyyppi alkaa ottaan pattiin, tekee sitä vuosikaudet, asia rassaa ja
siitä kerrotaan muillekin. Sitten kun raivo räjähtää, voidaan
asia nähdä pitkään harkittuna murhana. Tämän parempaa vastausta
en ole löytänyt sosiaalisen syrjäytyneisyyden ohella, jotka tosin
näkyy enimmäkseen juopposakeissa tapahtuneina tappoina. Kun
ryhmä rämä aamulla herää löytyy luukun jostain nurkasta
kylmäksi pantu jätkä, oli tullut viinan höyryissä
erimielisyyksiä.
”Ainoan
oikean kotkalaisen merikirjailijan Eino Koivistoisen mielestä
Pekkasen juurettomaksi kuvattu merimies on juuri se kuvitelma, joka
maakravuilla on merimiehestä. Tosiasiassa juuriaan kaipaavampaa
ihmistä kuin merimies ei olekaan.”
Asia
on voinut olla aikoinaan paljolti näin. Junnu Vainio laulaa
Albatrossissa kaverista joka lähti merille ja jäi sinne. Kertoja
päätyi töihin kunnanvirastolle ja katui ettei ollut lähtenyt
matkaan.
Myös edellä mainittua Aatos Erkkoa vaivasi erään hänestä julkaistun kirjan mukaan myös koko ikänsä samanlainen kaipuu merelle, jonnekin kauas sen taakse. Aina nähdessään laivan lähtevän satamasta hänet valtasi kaipuu hypätä kyytiin. Nuorena Erkko olisi halunnut lähteä merille, mutta isäukko pilasi hänen elämänsä pakottamalla hänet jatkamaan työtään lehtimogulina.
Myös edellä mainittua Aatos Erkkoa vaivasi erään hänestä julkaistun kirjan mukaan myös koko ikänsä samanlainen kaipuu merelle, jonnekin kauas sen taakse. Aina nähdessään laivan lähtevän satamasta hänet valtasi kaipuu hypätä kyytiin. Nuorena Erkko olisi halunnut lähteä merille, mutta isäukko pilasi hänen elämänsä pakottamalla hänet jatkamaan työtään lehtimogulina.
En
ole varma, että Koivistoisen näkemys juuriaan jatkuvasti
kaivanneista merimiehistä pitää sittenkään kutinsa. Meitä oli jo tuolloin
moneen laivaan. Helsingissä Pihlajamäessä tunsin paljon
Merimieskassan vuokratalossa asuneita seiloreita. Aika monen
kotikäynnit sisälsivät juttujen mukaan vain jatkuvaa ryyppäämistä.
Meri oli hyvä paikka lähteä kuivumaan. Elämä oli kuluttavaa,
seilorit Merimieskassan talosta kaatuivat kuin keilat
seitsenkymppisinä pumpun tai maksan pettäessä.
Kun
puhutaan merimiehen mentaliteetista on se jo Oulusta asti liittynyt
meikäläisellä ajoittaiseen holtittomaan viinan juontiin. Kun laiva
palasi Toppilan satamaan muutama itsensä piloille ryypännyt
jätettiin matkasta kun laiva lähti uudelle reissulle.
”Mutta
kulttuurihistoriallista mielenkiintoa tuo se, että Suomenlahden
rannikon asukkaat eivät ole vieläkään käyneet Lapissa, eivätkä
huomaa edes selkänsä takana olevaa suota, koska he pelkäävät
hyttysiä ja ovat kääntyneet merelle päin. Rannikolla asuville
yhteisö on edelleen meriä ympäröivät rannat, ei se
maakokonaisuus, jonka liepeillä he elävät. Koko Suomi käsitteenä
ja suomalaiset sen mukana syntyi vasta kun Runeberg lähti
kotiopettajaksi sisämaahan Saarijärvelle ja Ruovedelle ja Lönnrot
kiertämään jalkapatikassa Karjalaa. Rannikolta katsoen Suomea ei
olisi löydetty ikinä.”
Oululaisena,
nuoruuteni meren rannassa ja merellä viettäneenä ymmärrän tämän
muotoilun hyvin. Sisämaa oli outoa aluetta, jopa pelottavaa. Kun
armeijassa menimme lierille jonnekin Kainuuseen metsä oli erilainen,
isoja uhkaavia kuusia ja mättäitä jotka kohoilivat ees taas. Olin
tottunut Pohjanlahden vanhan merenpohjaan kuivaan kangasmetsään.
Olen
elänyt elämäni yhtä harhavuotta lukuun ottamatta merenrannassa,
enkä usko että viihtyisin sisä-Suomessa, eli puolestani muu Suomi
rannikon takana olisi saanut jäädä löytymättä. Rannikolta on
aina yhteys toiselle rannikolle, kulttuurin tuotteet ovat saapuneet
sinne aina etunenässä. En tosin ole varma jäikö niistä tänne
Kotkaan ja ihmisten mentaliteettiin mitään maailmaa avartavaa. Pikemminkin sisämaasta
tullut savolaisuus leimaa osaa ihmisten henkistä maisemaa. Ja
katkeruus kaikkea kohtaan, joka lienee sekin itäistä perua.
”Asian
ydin on, että tuonaikainen Kotka oli ja on näihin päiviin saakka
ollut tasa-arvoisuudessaan äärimmäisen jäykkä yhteiskunta. Se
tarkoittaa, että kaikki työläiset ovat samanarvoisia. He
kohtelevat toisiaan ja vierasta hyvin myötätuntoisesti (”kunnon
kundia ei päähän potkasta”) kuten jokainen satunnainen
vierailija varmaan tietääkin. Mutta näin tapahtuu vain siihen
asti, kun sinulla menee yhtä huonosti tai huonommin kuin
kotkalaisella toverillasi. Jos sinulla menee vähän paremmin tai jos
vaikkapa käyttäydyt kuin sinulla menisi, niin ympärilläsi hohkaa
heti hiljainen jäinen kylmyys.
Jossakin
kaukana tämän luokkaystävyyden yläpuolella on herrojen luokka,
vierasmaalaiset herrat. Herra tarkoittaa sitä, että herra ottaa
töihin, herra antaa potkut, herralla on suhde alaisiinsa. Sellainen
herra, kuten ammattikirjailija Pekkanen, joka muuttuu köyhimmästä
työläisestä herraksi, kantaa herran vaatteita, pikkutakkia, vaan
ei puseroa, mutta ei ota ketään töihin, oli kotkalaisille
työläisille käsittämätön. Hän oli työkaverien mielestä
porvari, hän kirjoitti porvarilliselle kustantajalle, heistä ja
vielä väärin sävyin. Entisestä kurjallistoon kuuluvasta
kömpelöstä nuoresta miehestä oli tullut (heidän ansiostaan)
varmaan rikaskin – häneltä saattoi pyytää vippiä.
Kotkan
porvarien kannalta Pekkasesta ei olisi voinut paikkakunnalla tulla
sen hyväksytympää. Jos jähmeässä luokkayhteiskunnassa alemmasta
luokasta nouseva, erottautuva, on pahin, luokkapetturi,
valtaapitävien luokassa pahin on nousukas, joka tulee häiritsemään
heidän rauhaansa.
Nämä
olivat kotkalaisen yhteisön erityissyitä, joka oli 30-luvun
vaihteessa muutenkin niin kova luokkayhteiskunta, että Ester
Kankkusen sanoin 'kadun puolta vaihdettiin, kun punainen tai
valkoinen tuli vastaan' ”
Tämä
Mäkelän Pekkasen ajasta ja sen jälkeisestäkin tekemä analyysi on
varsin osuva. Kotkan ulkopuolisen on vaikea ymmärtää kaupungin
kovaa luokkataisteluperinnettä. Vaimoni vanhemmat olivat kertoneet,
että ennen tämä todellakin piti paikkansa. Työläiset kävelivät
iltakävelyllä Keskuskatua, porvarit Kirkkokatua. Maailmojen raja
oli selvä, eikä aisan yli helposti potkittu.
Päteekö
tämä vieläkin? Siinä yksi kysymys jota tutkimuksessani Kotkan
salatusta olemuksesta pyrin käsittelemään. Ehkä se raja on
nykyään enemmänkin oppineisuuden ja kansakoulupohjan välillä.
Kotkan kirjastossa suomalaiset uutuusromaanit saavat levätä
uutuushyllyssä kaikessa rauhassa. Mutta Enni Mustosen keittokirjasta
on 280 varausta.
Helsingissä
jokainen vähänkin mielenkiintoa herättävä teos kerää helposti
satoja varauksia. Täällä ne saa poimia yleensä suoraan hyllystä.
Kotkan pääkirjaston vieressä asuessani joudunkin taistelemaan
uutuuskirjojen tulvaa vastaan. Aika ei riitä kaiken lukemiseen.
Olenkin rajannut ulos suomenkielisen kaunokirjallisuuden.
Tietokirjoja luen paljon suomeksi ja englanniksi, koska niitä
mitättömistä markkinoista huolimatta julkaistaan sikamaisen paljon,
sikamaisen hyviä joukossa.
Sen
sijaan en edes tiedä mitä Enni Mustonen on kirjoittanut tai mistä
hänet täällä tunnetaan? Tässä suhteessa lienen outo lintu
täällä, mutta sitä toki olen vähän kaikkialla.
Toki
raja rikkaiden ja köyhien välillä näkyy myös täällä
Kotkansaarella kaupungin keskustassa. Perjantaisin usein ohitamme
koiran kanssa Vapaakirkon edustan leipäjonon Kaivokadulla. Mutta ei
se jono missään mielessä vedä vertoja Hurstin valinnan ja
Helsingin muiden leipäjonojen pituudelle edes suhteuttamalla
väkimäärä jonon pituuteen.
Jossakin Karhuvuoressa kuulemma köyhyys näkyy ihmisten arjessa ja asumuksissa. En edes tarkkaan tiedä missä se sijaitsee. Jotakin örinäporukkaa kerääntyy ikkunamme alle Sibeliuspuistoon kesän hyvillä keleillä jostain kaupungin laidoilta mutta minkäänlaista kommunikaatiota emme ohittaessamme harjoita hyvässä tai pahassa. Enkä tunne Kotkansaaren juoppoporukoita mestoissaan. Toivottavasti olen oppinut läksyni, enkä tule tuntemaankaan.
Ihan
rauhallista täällä on kävellä yötä päivää, koukkaankin
sumeilematta niin Kirkkokadun kuin Keskuskadun puolelta. Luokkarajat
eivät enää ole fyysisesti yhtä paljon läsnä kuin Toivo Pekkasen
nuoruuden Kotkassa.
Parhaiten
huono-osaisten purnauksen näkee lehtien tekstaripalstoilla ja
yleisönosastoissa. Niissä kaupungin herrat saavat kuulla kunniansa
hörhöilyistään poikkeuksetta jokaisen hankkeen kohdalla.
Ilmeisesti osa väestöstä on sitä mieltä että kaikki muutos vie
huonompaan. Mutta sama porukka myös ensimmäisenä valittaa kaiken
olevan Kotkassa päin helvettiä. Ei käy kateeksi päättäjiä ja
virkamiehiä.
Niinpä:
”Pekkaselle Kotka oli aina olemassa, kaupunkina, jota hän vihasi
ja rakasti.”
Matti
Mäkelä tekee kirjassaan myös pienen koukkauksen kotkalaiseen
viinakulttuuriin ja sen seurauksiin kaupungin kuvassa:
”Kotkalaisten
runsas viinankäyttö on vuosikymmenien aikana kehittynyt
eräänlaiseksi sinnittelyksi vaarallisen rajan lähellä. Kun
katselee kotkalaisia työläiskaupunginosia, kaikki on päällisin
puolin kunnossa, pieni omakotitalo vuokratontilla, pihakivetys,
yksinkertainen puutarha. Sitten yhtä äkkiä ohikulkija tajuaa, että
mitään ei ole uudistettu 30 vuoteen. No, kohta kaikki muuttuu, myös
Gutzeitin ajoista alkanut vanha viinakulttuuri.”
Kun pari vuotta sitten harkitsimme omakotitalon ostoa Kotkasta, pomppasi silmille juuri se että talot olivat enimmäkseen siinä kunnossa kuin valmistuessaan. Täällä ei perkele turhaan stailata, menee kaupaksi tai ei.
Kun pari vuotta sitten harkitsimme omakotitalon ostoa Kotkasta, pomppasi silmille juuri se että talot olivat enimmäkseen siinä kunnossa kuin valmistuessaan. Täällä ei perkele turhaan stailata, menee kaupaksi tai ei.
Eikä
Kotkan kunnon työväki ymmärtänyt kirjoja sentanneen Toivo
Pekkasen arvoa verrattuna kunnon fyysisen työn tekijöihin:
”Paikalle
tulleet työläiset ihmettelivät ääneen, miksi Pekkasesta tehtiin
elokuvaa. Mikä siinä miehessä oli sen kummallisempaa, sehän oli
seppänäkin aika nahjus. Miksei elokuvaa tehdä Kallesta (Pekkasen
urheilijaveljestä), joka sentään oli moninkertailnen 'tullin
mestari' ja kuuluisa uimahyppääjä.”
Moderni
maailma, saati postmoderni, ovat olleet kotkalaisille kova pala,
jossain suhteissa liian kova. Luova luokka muuttaa jo nuorena
opiskelemaan muualle, jäljelle jääneet ihmettelevät kaikenlaisia
julkisen vallan satsauksia tietoyhteiskuntaan tai yleensäkin
palvelutalouteen. Merimuseo ja Maretario, saati tulevat suunnitelmat
Kantasaman suhteen, nähdään turhina rahareikinä jonne
viimeinenkin hyvinvointi Kotkasta valuu.
Kotka
on yksi Suomen kauneimmista kaupungeista, on merta, puistoa, rantaa.
Osmo Soininvaara esittikin Kotkassa vieraillessaan, että Kotkan
kaltaisten kaupunkien valtti tulevaisuudessa voisi olla tarjota
mukava asuinympäristö sinne vaikkapa pääkaupunkiseudulta
muuttaville. Mutta se toki edellyttää kaupungin palvelujen
kehittämistä, eikä tietotyökään pelkästään aina turhaa ole.
Sitä täällä tehdään isossa Datariinan kiinteistössä muiden
maamme kaupunkien tavoin. Tuloksia kuulemma odotellaan kaupungilla jo
ties monettako vuotta.
Mutta
ei se niin mene että keksitään yhtä äkkiä uusi Nokia ja kaikki
talousmurheet ovat poissa. Pitäisi luoda ympäristö jossa
innovaatiot kehittyvät kaikessa rauhassa muuttuen parhaassa
tapauksessa tietotyöpaikoiksi. Tämä on kuitenkin vaikeaa sillä
kilpailu tiedosta ja taidosta on maailman mittakaavassa murhaavaa.
Yrittää pitää kummiskin, jos ei edes yritä, ei taatusti mitään
synny.
Matti
Mäkelä arvio Pekkasen maineen kasvusta Kotkassa on sekin aika
synkkää luettavaa:
”Tärkeää
kotkalaisen palvonnan erityismuodossa on paradoksaalisesti Pekkasen
poismuutto Kotkasta. Niin omasta mielestään vaatimattomassa
kaupungissa kuin Kotkassa koko elämäänsä asuvasta Pekkasesta ei
ikinä olisi tullut kaupunginpyhimystä. Jotakin vikaa hänessä
olisi kotkalaisten mielestä täytynyt olla jo sen takia, että hän
siellä asuu.”
Kovin
on siis ristiriitaisia kotkalaisen mentaliteetin erilaiset piirteet.
Ehkä selviten pomppaa esiin että me kunnon köyhät jotka tyydymme
osaamme olemme kunnon väkeä. Ja kun vertailukohdat puuttuvat,
muuttuvat poikkeusyksilöt - elleivät tajua muuttaa ajoissa pois -
kummajaisiksi ja kylähulluiksi joiden touhujen perimmäistä
tarkoitusta ei ymmärretä.
Mutta
sama on kansan asenne kaikkialle Suomessa, ei Kotka ole mitenkään
poikkeuksellinen murheenkryyni. Nyt kun netti on kaiken kansan
ulottuvilla, täyttyvät palstat karjunnasta jossa mikään asia ei
ole kohdallaan, mistään vinkkelistä tarkasteltuna. Siksi onkin
parasta panna välistä yhteydet katki, ja muutenkin rajoittaa
kiinnostuksensa kohteita.
Tässä
suhteessa pidän Kotkansaarta hyvänä ja monipuolisena asuinpaikkana
jossa löytyy vaihtelua kun sitä tarvitsee. Mutta välillä voi
hyvin omatunnoin olla omassa maailmassaan. Ja jos haluaa stadiin
katsomaan kaduilla notkuvia narkkareita, moottoritie on kuuma.
Lähde:
Matti
Mäkelä. ”Leveäharteinen ajattelija”. Juva 2002.