Toivo Pekkasen Kotka

Antropologien klassinen tutkimuskohde on saari. Se on rajattu alue jonka populaatiota voidaan tarkastella kokonaisuutena. Bronislaw Malinowski tutki Trobriand saarten lahjojen vaihtoa, Margaret Mead etsi tasa-arvoista yhteisöä kyseenalaisin tuloksin, Oulun yliopiston sosiologian laitos tutki Hailuotoa vieläkin kyseenalaisimmin ja psykedeelisin sävyin. Olin mukana kenttätutkimuksissa jotka tehtiin pääasiassa Reimari baarissa ja ravintola Ailastossa.

Nyt olen jälleen siirtynyt saareen, Kotkansaareen, jossa Kotkan keskusta sijaitsee. Olenkin aloittanut osallistuvaan havainnointiin perustuvat kenttätutkimukset. Suomen Akatemia odottaa vesi kielellä tilaisuutta päästä runsain summin tukemaan tätä Kotkan salatun sydämen selvitystyötä. Olen Kotkan Edvard Westermarck, kirjaan ylös, kuvaan, istun paikallisten leirinuotioilla.

Saarista on perinteisesti uskottu löytyvän aarteita. Tarinan opetus on poikkeuksetta, että kätkettyä aarretta ei löydetä, se jää vain haaveiden kohteeksi.

Kotkan kaupunginvaltuusto etsii 20 prossan työttömyyden vaivaamassa kaupungissa viisasten kiveä koko ajan. Tulokset ovat jääneet vaatimattomiksi, ei ole mitään niksnaks ratkaisua jolla talouden alamäen voisi nappia painamalla vaihtaa nousukiidoksi.

Minä etsin vihjeitä kotkalaisesta mentaliteetista, joka poikkeaa melkoisesti stadilaisesta, vaikka matkaa on vain 130 kilsaa. Aarteita löydän aina silloin tällöin. Nyt ostin Kotkan pääkirjaston, joka sijaitsee viereisessä korttelissa asumuksestamme, poistomyynnistä Matti Mäkelän Toivo Pekkasen elämäkerran ”Leveäharteinen ajattelija”.

Toivo Pekkanen on Kotkan suurin taiteilija kautta aikain, ainakin jos paikannimistöä katsoo. On Toivo Pekkasen puisto, koulu ja olipa joskus Pekkasakatemiakin. En tiedä onko sitä enää, en ainakaan ole löytänyt siitä jälkeäkään.

Muut Kotkan kuolleet kirjailijat kuten Timo Pusa ja Raija Siekkinen ovat saaneet tyytyä nimikkopuuhun Katariinan meripuistossa.

Toivo Pekkanen eli nuoruutensa tehtaan varjossa lukien joutoaikoinaan sivistävää kirjallisuutta. Outo lintu siis työläisten joukossa. Kun hänen kirjansa löivät läpi, muutti hän Helsinkiin, eikä tätä hänelle työläiskamujen joukossa koskaan annettu anteeksi.

Matti Mäkelän elämäkertaa vaivaa samat ongelmat kuin kirjailijaelämäkertoja yleensä. Kohdetta ei päästä tarpeeksi lähelle, vaan säilyneiden vajavaisten lähteiden perusteella henkilön elämäkerrasta tulee kuivahko tapahtumien luettelointi.

Sama vaivaa Panu Rajalan Mika Waltari elämäkertaa "Unio mysticaa", jossa tämän luomistyön rajatilakiertoa ei kohteliaisuussyistä pengota tarpeeksi. Waltari kirjoitti maanisesti, kirjan tultua valmiiksi dokasi maanisesti Elitessä ja muualla, päätyi toipumaan Hesperiaan insuliinishokkien avulla, toivuttuaan palasi kotiin ja alkoi taas kirjoittaa maanisesti. Tämä hänen maniaa työmetodina hyödyntävä osa jää Rajalan elämäkerrassa ala-arvoisesti kuvatusti.

Toivo Pekkasen elämä kulki tasaisempia latuja, vaikka hänkin päätyi Waltarin tavoin asumaan Töölöön. Vaimo nalkutti kotkalaiseen tyyliin jatkuvasti, että miksi et kirjoita kuin Mika? Tämä olisi vaimon mielestä ollut perheen finanssien kannalta suotuisaa.

Mäkelän kirjassa on muutamina huomion arvoisia Kotkaan ja kotkalaisuuteen liittyviä analyyseja. Vaikea on tosin erottaa mikä on Mäkelän omaa näkemystä, mikä tulkintaa Toivo Pekkasen Kotkasta. Seuraavassa kirjaan kenttämuistiinpanoihini Kotkaa koskevaan antropologistyyppiseen sosiologiseen tutkimukseen seuraavat Pekkasen elämäkerrasta löytyvät merkille pantavat asiat.

”Kotkan satama. Pekkanen tuli joskus myöhemmin sanoneeksi, että Kotka olisi muuten hyvä kaupunki, ellei olisi tuota satamaa. Pekkanen tarkoitti sataman syntejä, mutta sai merikirjailija Eino Koivistoisen parahtamaan, etteihän sitten olisi koko Kotkaa.”

Satama oli tuolloin keskustan kyljessä. Nykyään Suomen suurin vientisatama Kotka Hamina sijaitsee Mussalon saaressa muutaman kilometrin päässä keskustasta. Tuolloin laivat lastattiin käsin ja ne viipyivät pari viikkoakin satamassa lastia odottaen. Merimiehet lähtivät tietenkin hortoilemaan kaupungille, jossa pimeä viina ja kotkanruusut kukoistivat. Myös jazz tuli seiloreiden mukana Kotkaan. Täällä olikin 50- ja 60-luvulla vilkasta jazztoimintaa, jota ylläpidetään ravintola Kairossa edelleenkin paikallisen jazzyhdistyksen toimesta.

Mutta merimiehet eivät enää näy katukuvassa. Heidän paikkansa ovat ottaneet venäläiset päiväturistit. Laivat käyvät vain kääntymässä satamassa, jättävät ja ottavat lastin, lähtevät pois. Kotka on kuitenkin meren ja merenkulun ykköskaupunki Suomessa. Tyhjentyneessä keskustan kupeessa olevassa Kantasatamassa on todisteena tästä Suomen Merimuseo, jonka rakennus on ainut kansainväliset mitat täyttävä museorakennus Suomessa.

Aatos Erkko tykkäsi jostain syystä kovasti Kymenlaaksosta. Hän käytti salaista vaikutusvaltaansa hommaamalla merimuseon Kotkaan, vaikka se oli jo päätetty sijoittaa Turkuun. Kotkalaiset eivät tosin vieläkään kaikki näe hankkeessa muuta kuin verorahoja tuhlaavan hukkainvestoinnin. Monet elämänsä merellä viettäneet eivät ole koskaan käyneet merimuseossa. Se edustaa heille jotakin yläpuolelta tuotua heitä parempana itseään pitävää kulttuuria, jota ilman Kotka olisi rikkaampi ja muutenkin kaikin puolin parempi paikka elää ja olla.

”Sosiaalinen menestys riippuu taidoista, se on pääomaa, sillä saa kaverit, sillä saa ryhmän. Epäkäytännöllinen ja köyhä on hankala yhdistelmä.”

Tässä Mäkelän kirjaamassa lauseessa kiteytyy paitsi Kotkaan myös koko maailmaan liittyvä tosiasia. Ryhmän ulkopuolella ei ole tilaa elää kelvollisesti. Pekkanen tajusi oman ryhmänsä asuvan Helsingissä ja nosti kytkintä. Jääneet toki loivat omia yhteisöjään, mutta nykyisen tehotalouden näkökulmasta tarkasteltuina ne olivat nimenomaan enimmäkseen näitä hankalia ”epäkäytännöllisiä ja köyhiä”.

Kotkassa käydään jatkuvasti keskustelua siitä mikä kaupunkia vaivaa, miksi sen talous menee koko ajan huonosti? Syitä on monia. Perimmäinen syys nousuille ja laskuille on tietenkin maailmantalouden tila, jolle tuskin Kotka mitään isossa kuvassa mahtaa. Maailmaa vaivaa täällä hetkellä syvä investointilama, vientituotteet eivät mene kaupaksi, satamat seisoo, ihmiset ovat vailla työtä.

Venäjän talous perustuu öljyyn jonka hinta on maailmanmarkkinoilla romahtanut. Talouspakotteet ovat vain pieni osa Venäjän kaupan lamaa. Vasta kun öljyn hinta pomppaa merkittävästi ylös, alkaa Venäjän kauppa jälleen vetää ja venäläiset tulevat bussinrämillään jälleen ostamaan Kotkan Pasaatin kaupat tyhjiksi.

Kun/jos suunta maailmalla muuttuu, kaikki muuttuu Kotkassakin.

Kotkan erityispiirteet on hyvä myös ottaa lukuun. Tämä on rajamaata jossa Ruotsin ja Venäjän raja aikaisemmin seilasi edes takaisin. Rautatie pantiin kulkemaan Venäjälle Kouvolan kautta, ei tullut yliopistoa, Helsingin läheisyys imee suuren osan luovista resursseista.

Mutta kyllä täällä eletään silti kohtalaisesti. Työttömyysprossa on 20, mutta Tampereella Suomen kasvun toisessa veturissa se on sama ja superhyper Helsingissäkin 15. Eli työttömien määrä ei kerro koko totuutta.

Kysymys on syvistä talouden rakenteen muuttumiseen liittyvistä ongelmista. Automaatio jatkaa etenemistään, yritykset jakavat ennemmin jättiosinkoja kuin palkkaavat uutta väkeä nykyisessä pitkään jatkuneessa poikkeuksellisen huonossa tilanteessa.

Kotkassa juodaan viinaa enemmän kuin keskimäärin Suomessa. Murhia tehdään eniten Suomessa. Kolmannen sukupolven syrjäytyneet ovat ilmestyneet osaksi asujaimistoa. Se ei näy täällä keskustassa, mutta meno on joissain lähiöissä kuulemma melkoista.

Yksi jenkkejä työkseen bändinsä kanssa kiertävä kotkalainen hevimuusikko sanoi kerran kahvila Laiturissa, että kaikki hänen kaverinsa eivät edes uskalla tulla Kotkaan sen väkivaltaisen maineen vuoksi.

Kuitenkin jossain Amerikan kaupungeissa mahdollisuus tulla teilatuksi on monta tuhatta kertaa todennäköisempi kuin Kotkassa. Ainakaan täällä ydinkeskustassa Sibeliuspuistoa iltayöstä koiran kanssa kiertäessäni ei kukaan ole toistaiseksi hyökännyt kimppuun, tai sanonut ylipäätään mistään mitään.

Murhien paljouden syytä ei Kotkan poliisikaan tiedä. Olen kenttätutkijana kysellyt asian perään syntyperäisiltä tästä murhamaniasta. Yleensä saa kysymykseeni vastaukseksi vain murhaavia katseita, mutta eräs kanta-asukas kertoi aika nasevasti sen johtuvan paikallisten pitkävihaisuudesta.

Joku tyyppi alkaa ottaan pattiin, tekee sitä vuosikaudet, asia rassaa ja siitä kerrotaan muillekin. Sitten kun raivo räjähtää, voidaan asia nähdä pitkään harkittuna murhana. Tämän parempaa vastausta en ole löytänyt sosiaalisen syrjäytyneisyyden ohella, jotka tosin näkyy enimmäkseen juopposakeissa tapahtuneina tappoina. Kun ryhmä rämä aamulla herää löytyy luukun jostain nurkasta kylmäksi pantu jätkä, oli tullut viinan höyryissä erimielisyyksiä.

”Ainoan oikean kotkalaisen merikirjailijan Eino Koivistoisen mielestä Pekkasen juurettomaksi kuvattu merimies on juuri se kuvitelma, joka maakravuilla on merimiehestä. Tosiasiassa juuriaan kaipaavampaa ihmistä kuin merimies ei olekaan.”

Asia on voinut olla aikoinaan paljolti näin. Junnu Vainio laulaa Albatrossissa kaverista joka lähti merille ja jäi sinne. Kertoja päätyi töihin kunnanvirastolle ja katui ettei ollut lähtenyt matkaan.
Myös edellä mainittua Aatos Erkkoa vaivasi erään hänestä julkaistun kirjan mukaan myös koko ikänsä samanlainen kaipuu merelle, jonnekin kauas sen taakse. Aina nähdessään laivan lähtevän satamasta hänet valtasi kaipuu hypätä kyytiin. Nuorena Erkko olisi halunnut lähteä merille, mutta isäukko pilasi hänen elämänsä pakottamalla hänet jatkamaan työtään lehtimogulina.

En ole varma, että Koivistoisen näkemys juuriaan jatkuvasti kaivanneista merimiehistä pitää sittenkään  kutinsa. Meitä oli jo tuolloin moneen laivaan. Helsingissä Pihlajamäessä tunsin paljon Merimieskassan vuokratalossa asuneita seiloreita. Aika monen kotikäynnit sisälsivät juttujen mukaan vain jatkuvaa ryyppäämistä. Meri oli hyvä paikka lähteä kuivumaan. Elämä oli kuluttavaa, seilorit Merimieskassan talosta kaatuivat kuin keilat seitsenkymppisinä pumpun tai maksan pettäessä.

Kun puhutaan merimiehen mentaliteetista on se jo Oulusta asti liittynyt meikäläisellä ajoittaiseen holtittomaan viinan juontiin. Kun laiva palasi Toppilan satamaan muutama itsensä piloille ryypännyt jätettiin matkasta kun laiva lähti uudelle reissulle.

”Mutta kulttuurihistoriallista mielenkiintoa tuo se, että Suomenlahden rannikon asukkaat eivät ole vieläkään käyneet Lapissa, eivätkä huomaa edes selkänsä takana olevaa suota, koska he pelkäävät hyttysiä ja ovat kääntyneet merelle päin. Rannikolla asuville yhteisö on edelleen meriä ympäröivät rannat, ei se maakokonaisuus, jonka liepeillä he elävät. Koko Suomi käsitteenä ja suomalaiset sen mukana syntyi vasta kun Runeberg lähti kotiopettajaksi sisämaahan Saarijärvelle ja Ruovedelle ja Lönnrot kiertämään jalkapatikassa Karjalaa. Rannikolta katsoen Suomea ei olisi löydetty ikinä.”

Oululaisena, nuoruuteni meren rannassa ja merellä viettäneenä ymmärrän tämän muotoilun hyvin. Sisämaa oli outoa aluetta, jopa pelottavaa. Kun armeijassa menimme lierille jonnekin Kainuuseen metsä oli erilainen, isoja uhkaavia kuusia ja mättäitä jotka kohoilivat ees taas. Olin tottunut Pohjanlahden vanhan merenpohjaan kuivaan kangasmetsään.

Olen elänyt elämäni yhtä harhavuotta lukuun ottamatta merenrannassa, enkä usko että viihtyisin sisä-Suomessa, eli puolestani muu Suomi rannikon takana olisi saanut jäädä löytymättä. Rannikolta on aina yhteys toiselle rannikolle, kulttuurin tuotteet ovat saapuneet sinne aina etunenässä. En tosin ole varma jäikö niistä tänne Kotkaan ja ihmisten mentaliteettiin mitään maailmaa avartavaa. Pikemminkin sisämaasta tullut savolaisuus leimaa osaa ihmisten henkistä maisemaa. Ja katkeruus kaikkea kohtaan, joka lienee sekin itäistä perua.

”Asian ydin on, että tuonaikainen Kotka oli ja on näihin päiviin saakka ollut tasa-arvoisuudessaan äärimmäisen jäykkä yhteiskunta. Se tarkoittaa, että kaikki työläiset ovat samanarvoisia. He kohtelevat toisiaan ja vierasta hyvin myötätuntoisesti (”kunnon kundia ei päähän potkasta”) kuten jokainen satunnainen vierailija varmaan tietääkin. Mutta näin tapahtuu vain siihen asti, kun sinulla menee yhtä huonosti tai huonommin kuin kotkalaisella toverillasi. Jos sinulla menee vähän paremmin tai jos vaikkapa käyttäydyt kuin sinulla menisi, niin ympärilläsi hohkaa heti hiljainen jäinen kylmyys.

Jossakin kaukana tämän luokkaystävyyden yläpuolella on herrojen luokka, vierasmaalaiset herrat. Herra tarkoittaa sitä, että herra ottaa töihin, herra antaa potkut, herralla on suhde alaisiinsa. Sellainen herra, kuten ammattikirjailija Pekkanen, joka muuttuu köyhimmästä työläisestä herraksi, kantaa herran vaatteita, pikkutakkia, vaan ei puseroa, mutta ei ota ketään töihin, oli kotkalaisille työläisille käsittämätön. Hän oli työkaverien mielestä porvari, hän kirjoitti porvarilliselle kustantajalle, heistä ja vielä väärin sävyin. Entisestä kurjallistoon kuuluvasta kömpelöstä nuoresta miehestä oli tullut (heidän ansiostaan) varmaan rikaskin – häneltä saattoi pyytää vippiä.

Kotkan porvarien kannalta Pekkasesta ei olisi voinut paikkakunnalla tulla sen hyväksytympää. Jos jähmeässä luokkayhteiskunnassa alemmasta luokasta nouseva, erottautuva, on pahin, luokkapetturi, valtaapitävien luokassa pahin on nousukas, joka tulee häiritsemään heidän rauhaansa.

Nämä olivat kotkalaisen yhteisön erityissyitä, joka oli 30-luvun vaihteessa muutenkin niin kova luokkayhteiskunta, että Ester Kankkusen sanoin 'kadun puolta vaihdettiin, kun punainen tai valkoinen tuli vastaan' ”

Tämä Mäkelän Pekkasen ajasta ja sen jälkeisestäkin tekemä analyysi on varsin osuva. Kotkan ulkopuolisen on vaikea ymmärtää kaupungin kovaa luokkataisteluperinnettä. Vaimoni vanhemmat olivat kertoneet, että ennen tämä todellakin piti paikkansa. Työläiset kävelivät iltakävelyllä Keskuskatua, porvarit Kirkkokatua. Maailmojen raja oli selvä, eikä aisan yli helposti potkittu.

Päteekö tämä vieläkin? Siinä yksi kysymys jota tutkimuksessani Kotkan salatusta olemuksesta pyrin käsittelemään. Ehkä se raja on nykyään enemmänkin oppineisuuden ja kansakoulupohjan välillä. Kotkan kirjastossa suomalaiset uutuusromaanit saavat levätä uutuushyllyssä kaikessa rauhassa. Mutta Enni Mustosen keittokirjasta on 280 varausta.

Helsingissä jokainen vähänkin mielenkiintoa herättävä teos kerää helposti satoja varauksia. Täällä ne saa poimia yleensä suoraan hyllystä. Kotkan pääkirjaston vieressä asuessani joudunkin taistelemaan uutuuskirjojen tulvaa vastaan. Aika ei riitä kaiken lukemiseen. Olenkin rajannut ulos suomenkielisen kaunokirjallisuuden. Tietokirjoja luen paljon suomeksi ja englanniksi, koska niitä mitättömistä markkinoista huolimatta julkaistaan sikamaisen paljon, sikamaisen hyviä joukossa.

Sen sijaan en edes tiedä mitä Enni Mustonen on kirjoittanut tai mistä hänet täällä tunnetaan? Tässä suhteessa lienen outo lintu täällä, mutta sitä toki olen vähän kaikkialla.

Toki raja rikkaiden ja köyhien välillä näkyy myös täällä Kotkansaarella kaupungin keskustassa. Perjantaisin usein ohitamme koiran kanssa Vapaakirkon edustan leipäjonon Kaivokadulla. Mutta ei se jono missään mielessä vedä vertoja Hurstin valinnan ja Helsingin muiden leipäjonojen pituudelle edes suhteuttamalla väkimäärä jonon pituuteen.

Jossakin Karhuvuoressa kuulemma köyhyys näkyy ihmisten arjessa ja asumuksissa. En edes tarkkaan tiedä missä se sijaitsee. Jotakin örinäporukkaa kerääntyy ikkunamme alle Sibeliuspuistoon kesän hyvillä keleillä jostain kaupungin laidoilta mutta minkäänlaista kommunikaatiota emme ohittaessamme harjoita hyvässä tai pahassa. Enkä tunne Kotkansaaren juoppoporukoita mestoissaan. Toivottavasti olen oppinut läksyni, enkä tule tuntemaankaan.

Ihan rauhallista täällä on kävellä yötä päivää, koukkaankin sumeilematta niin Kirkkokadun kuin Keskuskadun puolelta. Luokkarajat eivät enää ole fyysisesti yhtä paljon läsnä kuin Toivo Pekkasen nuoruuden Kotkassa.

Parhaiten huono-osaisten purnauksen näkee lehtien tekstaripalstoilla ja yleisönosastoissa. Niissä kaupungin herrat saavat kuulla kunniansa hörhöilyistään poikkeuksetta jokaisen hankkeen kohdalla. Ilmeisesti osa väestöstä on sitä mieltä että kaikki muutos vie huonompaan. Mutta sama porukka myös ensimmäisenä valittaa kaiken olevan Kotkassa päin helvettiä. Ei käy kateeksi päättäjiä ja virkamiehiä.

Niinpä: ”Pekkaselle Kotka oli aina olemassa, kaupunkina, jota hän vihasi ja rakasti.”

Matti Mäkelä tekee kirjassaan myös pienen koukkauksen kotkalaiseen viinakulttuuriin ja sen seurauksiin kaupungin kuvassa:

”Kotkalaisten runsas viinankäyttö on vuosikymmenien aikana kehittynyt eräänlaiseksi sinnittelyksi vaarallisen rajan lähellä. Kun katselee kotkalaisia työläiskaupunginosia, kaikki on päällisin puolin kunnossa, pieni omakotitalo vuokratontilla, pihakivetys, yksinkertainen puutarha. Sitten yhtä äkkiä ohikulkija tajuaa, että mitään ei ole uudistettu 30 vuoteen. No, kohta kaikki muuttuu, myös Gutzeitin ajoista alkanut vanha viinakulttuuri.”

Kun pari vuotta sitten harkitsimme omakotitalon ostoa Kotkasta, pomppasi silmille juuri se että talot olivat enimmäkseen siinä kunnossa kuin valmistuessaan. Täällä ei perkele turhaan stailata, menee kaupaksi tai ei.

Eikä Kotkan kunnon työväki ymmärtänyt kirjoja sentanneen Toivo Pekkasen arvoa verrattuna kunnon fyysisen työn tekijöihin:

”Paikalle tulleet työläiset ihmettelivät ääneen, miksi Pekkasesta tehtiin elokuvaa. Mikä siinä miehessä oli sen kummallisempaa, sehän oli seppänäkin aika nahjus. Miksei elokuvaa tehdä Kallesta (Pekkasen urheilijaveljestä), joka sentään oli moninkertailnen 'tullin mestari' ja kuuluisa uimahyppääjä.”

Moderni maailma, saati postmoderni, ovat olleet kotkalaisille kova pala, jossain suhteissa liian kova. Luova luokka muuttaa jo nuorena opiskelemaan muualle, jäljelle jääneet ihmettelevät kaikenlaisia julkisen vallan satsauksia tietoyhteiskuntaan tai yleensäkin palvelutalouteen. Merimuseo ja Maretario, saati tulevat suunnitelmat Kantasaman suhteen, nähdään turhina rahareikinä jonne viimeinenkin hyvinvointi Kotkasta valuu.

Kotka on yksi Suomen kauneimmista kaupungeista, on merta, puistoa, rantaa. Osmo Soininvaara esittikin Kotkassa vieraillessaan, että Kotkan kaltaisten kaupunkien valtti tulevaisuudessa voisi olla tarjota mukava asuinympäristö sinne vaikkapa pääkaupunkiseudulta muuttaville. Mutta se toki edellyttää kaupungin palvelujen kehittämistä, eikä tietotyökään pelkästään aina turhaa ole. Sitä täällä tehdään isossa Datariinan kiinteistössä muiden maamme kaupunkien tavoin. Tuloksia kuulemma odotellaan kaupungilla jo ties monettako vuotta.

Mutta ei se niin mene että keksitään yhtä äkkiä uusi Nokia ja kaikki talousmurheet ovat poissa. Pitäisi luoda ympäristö jossa innovaatiot kehittyvät kaikessa rauhassa muuttuen parhaassa tapauksessa tietotyöpaikoiksi. Tämä on kuitenkin vaikeaa sillä kilpailu tiedosta ja taidosta on maailman mittakaavassa murhaavaa. Yrittää pitää kummiskin, jos ei edes yritä, ei taatusti mitään synny.

Matti Mäkelä arvio Pekkasen maineen kasvusta Kotkassa on sekin aika synkkää luettavaa:

”Tärkeää kotkalaisen palvonnan erityismuodossa on paradoksaalisesti Pekkasen poismuutto Kotkasta. Niin omasta mielestään vaatimattomassa kaupungissa kuin Kotkassa koko elämäänsä asuvasta Pekkasesta ei ikinä olisi tullut kaupunginpyhimystä. Jotakin vikaa hänessä olisi kotkalaisten mielestä täytynyt olla jo sen takia, että hän siellä asuu.”

Kovin on siis ristiriitaisia kotkalaisen mentaliteetin erilaiset piirteet. Ehkä selviten pomppaa esiin että me kunnon köyhät jotka tyydymme osaamme olemme kunnon väkeä. Ja kun vertailukohdat puuttuvat, muuttuvat poikkeusyksilöt - elleivät tajua muuttaa ajoissa pois - kummajaisiksi ja kylähulluiksi joiden touhujen perimmäistä tarkoitusta ei ymmärretä.

Mutta sama on kansan asenne kaikkialle Suomessa, ei Kotka ole mitenkään poikkeuksellinen murheenkryyni. Nyt kun netti on kaiken kansan ulottuvilla, täyttyvät palstat karjunnasta jossa mikään asia ei ole kohdallaan, mistään vinkkelistä tarkasteltuna. Siksi onkin parasta panna välistä yhteydet katki, ja muutenkin rajoittaa kiinnostuksensa kohteita.

Tässä suhteessa pidän Kotkansaarta hyvänä ja monipuolisena asuinpaikkana jossa löytyy vaihtelua kun sitä tarvitsee. Mutta välillä voi hyvin omatunnoin olla omassa maailmassaan. Ja jos haluaa stadiin katsomaan kaduilla notkuvia narkkareita, moottoritie on kuuma.

Lähde:

Matti Mäkelä. ”Leveäharteinen ajattelija”. Juva 2002.