Rose Is My Flower Buddy

Olen istunut puolitoista kuukautta koodamassa salakielisiä sanomia maanlaisessa bunkkerissa. En ole nähnyt päiviä joina kesä valui vihreänä plasmana stadiin. Olen kuunnellut Nokia N96:ltani erinäisenkin tunnin Spotifylle laatimaani essential Apila listaa (n. 10 tuntia so far) kulkuvälineissä. Ja kun on ollut taukoja olen toki urheillut kuin vimmatautinen. Olen onnellinen kun saan treenata kovempaa kuin pikku-Pekka Himanen koskaan tulee pystymään hennosta varrestaan johtuen. Olen onnellinen, että olen saanut vielä kerran rakentaa huippukunnon, jossa kaikki muu maailman sälä on helppo homma pitää handussa.

Tänään selailin menneitä aikojani legioonan palveluksessa. Teki heti mieli lähteä kokoamaan iskuporukkaa johonkin Nigerian tapaiseen umpilahoon maahan. Tosin sille porukalle on pian käyttöä tämän Helsinki, ikuisenkin kaduilla jonka ovat vallanneeet kaikenmaailman haitaria soittavat mustalaiskerjäläiset sun muut puliveivarit.

Olen tullut hyvin juttuun eri puolilla maailmaa kaikenrotuisten ihmisten kanssa mutta tämä tänne pohjanperukoille ryösinyt jämäjengi saa minut epämääräisesti tuntemaan halua pistää lekat heilumaan. Pysyisivät siellä Romaniassa ja Bulgariassa kun ne kerran on jonkin munauksen seurauksena EU:hun hyväksytty. Afrikan riuskat pojat voisi myös palauttaa välittömästi rakentamaan kotomaataan, vaikka Afrikka onkin joka suhteessa lost continent, ja tulee sellaisena pysymään.

Vaikka olen nopea kuin gepardi ja lyön lujaa, alkavat vuodet vieriä mittarissani. Tekisi vielä kerran mieli lähteä epämääräiselle retkelle epämääräisin valtuuksin vaikka vapauttamaan Babylonian portot, vaikka ne taitavat jo tehdä arvokasta huoran hommaansa keskuudessamme tämän rakkaan Suomemme visvaisissa hotelleissa. Tai jotain muuta veret seisauttavaa näille ulkomaalaispiruille tulisi tehdä, sillä tykkään Helsingistä sellaisena kuin se oli vielä vuosituhannen alussa. Ja minä kun olen kaikki yliopistot ja kurssit käynyt kovapalkkainen salakoodeja avaava konsultti. Ei uskoisi meikäläisen sortuneen xenofobiaan, mutta ei auta kuin tunnustaa näin päässeeen käymään.

Malmin uimahallin kuntosalillakin kesän hiljaisen aikana näitä pakolaisia teeskenteleviä resupekkoja piisaa. Aina kun edelliset on saatu postimerkki perseessä maasta ulos, uusia kaikenvärisiä tyyppejä ilmestyy muka bodaamaan. Onneksi Suomen kundit ovat kovempia rääkkääämään itseään. Eikä Afrikka ja Aasia osaa uida, on tullut tasan tarkkaan todetuksi, se todistaa aivojemme olevan suurempia, joten eiköhän tämäkin häiriö saada kovia otteita kaihtamattoman ulkomaalaispoliisimme toimesta korjatuksi. Vuoden päästä näihin aikoihin mustalaismusikantteja ei täällä enää näy, uskallan lyödä vetoa. And Finland is for Finns again!

Tilaan kuitenkin varmuuden vuoksi suomalaisten kokemuksista muukalaislegioonassa kertovia kirjoja, jotta saisin pespektiiviä tähän hyvinvointivaltion pehmeän makaamiseen. Se ehkä lohduttaa minua kun ensi kuun alussa vaihdan jälleen kaupunkia ja identiteettiäni. Oulussa ajelen fillarilla ja toivon, ettei siellä ole yhtä paljon mustalaisia, neekereitä ja yhteiskuntatieteiljöitä kuin täällä stadissa.

Näin siinä sitten kävi kaikesta humanistisesta pakkosyötöstä huolimatta, liityin tummapukuisten siivoojien porukkaan, joka tämänkin maan asiat loppujen lopuksi säätää. Mutta siitä teidän on parempi olla tietämättä mitään. Leikitään Himasta, Linforsia, Kallasvuota; unohdus on taviksille hyvä, melkeinpä ainoa selviytymisstrategia...