End of the Football Season

Kaikenlaista sattuu ja tapahtuu, en ehdi rekisteröimään. Amerikassa miljoonat menettävät kotinsa, Suomen pää- ja ulkoministeri käyvät noottitasolla diplomaattista sotaa sähköisten vimpaimien avulla löytämiensä naikkosten kanssa, lisensiaatti Apilan fysiikka tekee temppujaan. Ensin meni oikean polven nivelsiteet, sitten pamahti selkä. Kun olin pääsemässä kondikseen paskajätkä jumala heitti mut kumoon Pöxymäen ikuisilla kukkuloilla. Painoin alamäkeen ja olen meinannut lentää turvalleni tänä rospuuttotalvena jo niin monesti, että en kai osannut enää varoa.

Lunta, alla jäätä, sekunnin tuhannesosassa jalat lähti alta. Laskeuduin tukevasti nilkkani päälle sillä seurauksella, että jalkaterä sojotti klassiseen tyyliin 90 astetta sivulle. Jalkapallokausi on ohi, tajusin välittömästi. Kaikenlaista paskasakkia alkoi kerääntyä paikalle ja yleisen päivittelyn jälkeen joku vanha piika sai soitettua ambulanssin paikalle. Karskit lanssijätkät vetivät sääliä tuntematta jalkani paikalleen ja lähtivät pillit ulvoen ajoon. Helpommiksi arvioidut tapaukset viedään Malmille ja Mariaan, mutta lanssihomojen mielestä tässä oli selvästi kyseessä pahemman sortin nilkkamurtuma. Suunta kohti Töölön sairaalaa.

Ei kipua, ei vittu niin minkäänlaista kipua. Sen siitä saa kun kaataa aineita kurkkunsa tohtori Gonzon tavoin, sotia rellestää ympäri Afrikkaa ja sen sarvea. Enkä mä alkanut surkuttelemaan kohtaloani, ei se olisi siitä enää miksikään muuttunut. Kuuntelin lanssiperäreikäpoikien juttuja ja tajusin olevani aika tollon sakin kyydissä. Mutta sotilaiden tärkein ominaisuus on, että he eivät osaa ajatella. Sama pätee länsimaiseen lääketieteeseen ja kunnan toimimattomiin hoitoketjuihin.

Töölön sairaalassa oli akkalekuja ja -hoitsuja pilvin pimein. Röntgenissä kävi ilmi, että kolme luuta on nilkasta poikki. Ja vasemmassa polvessakin näkyi jotain, mutta koska se oli vanha vamma, jätettiin asia ilmaan. Vitunmoinen kipsi jalkaan, sitten uusi röntgeni ja koska luut hiukka väärin, kipsi vittuun ja uusi tilalle. Sitten virumaan kymppiosastolle leikkausta odottamaan ilman ruokaa ja juomaa. Tippapullo tippumaan ja siellä sitten lojuin hyvinvointivaltion väärinkäytösten uhrina.

Viereisessä pedissä makasi nainen, jolta oli nilkka mennyt jo ennen joulua. Se ei ollut luutunut, joten se oli jouduttu leikkaamaan toisen kerran. Ja tästä asiasta hän soitteli puheluita ympäri lähigalakseja, eikä mulla ollut mitään keinoa käydä hakemassa häneltä kännyä pois. Enhän mä saanut liikkua, vaan makasin jalka ylhäälle tuettuna.

Jos ihmisen pitää valita kroonikko-osasto, tai viimeinen kuti kalloon, valitse kuti. Tulin tunnissa sairaalassa tähän johtopäätökseen. Kun on liikuntakyvytön ja hullujen hoitsujen väärinkäytösten armoilla, ei muuta kuin kutia kalloon, kutia kalloon ja vitun saatanan nopsaan. Tulipahan toi vanhuuskysymys ainakin omalta kohdalta ratkaistua ja Hunter S. Thompsonin arvostus final shotteineen nousi kovasti, olihan hänelläkin elämänsä lopulla näitä luidenkatkeamisjuttuja.

Onneksi Pomo sai kaupungilla vihiä minun vangitsemisestani ja saapui kassi täynnä Stockmannin suklaapalloja ja lehtiä. Oli jano, mutta en saanut juomaa. Yrittivät näet näin näännyttää minusta tunnustuksen, vaikka vakuuttivat kyseessä olevan varotoimepide leikkausta varten. Leikkaus pyrittiin tekemään jonotilanteesta riippuen saman vuorokauden puolella, mutta sitten sairaalaan tuotiin rekkalasteittain punaisia tapauksia, jotka menivät ohitseni.

Ensimmäiset kivut tulivat illalla. Ne eivät ollet nilkassa vaan polvessa. Hoitsu tykitti asiaa sen kummemmin problematisoimatta minut täyteen morfiinia ja se oli vauhdikas psykedeelinen yö, totta tosiaan. Katselin planeettaa yläviistosta ja meininki vaikutti rauhalliselta ja veljelliseltä, kuten narkkiunissa kuuluu. Mielestäni kaikille sairaaloiden potilaille tulisi antaa mopoa heti kättelyssä, niin tulisi kaikille parempi meininki ja saisivat hoitopäivämaksuille vastinetta. Mutta kivun hoitamisen suhteen kalvinistinen Suomi kulkee tutkimusten mukaan Euroopan jälkijunassa. Täällä oletetaan alitajuisesti että kipua pitää olla ja jos sitä kunnolla doupataan tulee tyypistä kertalaakista narkkari loppuelämäkseen. Itse lekurit ja hoitajat vetelevät menemään sairaalan käytäviä semmoisessa pössyssä, että jos asia tulisi julki, olisi heillä enemmän kuin selityksen paikka.

Aamulla en enää lisää mopoa saanut, vaan minulle tykitettiin reiteen epämääräisiä tussuja kipupiikkejä, joista ei paljon säväreitä lähtenyt. Haistatin paskat koko paikalle, sillä sapuskaa en saanut ja leikkaus olisi todennäköisesti vielä sen vuorokauden puolella jonotilanteesta riippuen. Joskus on joku ressukka joutunut odottamaan jopa viisi päivää, joten kannattaa kotiutua osastolle, neuvoi vanha ja viiksekäs naishoitsu, joka oli kokenut yhtä sun toistaa lakanojen välistä sairaalavuosinaan.

Se päivä meni jo paremmin. Olin alkanut sopeutua sairaalan tyhjyyteen ja tyhmyyteen. Sairaalahan jäljittelee fordistista liukukuhihnatuotantoa, jonka sotkee työväen yläkoppien vähemmän rationaalisesti järjestäytyneet eetteriaivot ja ikivanhat Wäinämöisen aikaiset rutiinit. Säästöä saataisiin Husin touhusta satoja millejä vuodessa, jos jollakin opilla päästäisiin tutkimaan hoitohomman rutiineja ja karsimaan niistä löysät. Mutta siihen ampiaispesään ei ennen hyvinvointivaltion konkkaa pystytä koskemaan, eli vielä menee 3-5 vuotta. Rytinässä rakenteet uusiksi!

Luin Pomon tuomaa Rolling Stonea, joka on muuttunut aika humpuukiaviisiksi. Pitkässä featuressa kerrottiin jenkkiläisestä anarkistijätkästä, joka ammuttiin Meksikossa hengiltä hänen kuvatessaan poliisien hyökkäystä köyhien kimppuun. Olen vissiin vähän vanha, mutta en voinut käsittää kundin touhujen merkitystä. Jos riehuu banderollin kanssa Maailmanpankin edessä, uskooko joku sillä todellakin olevan systeemin muuttumisen kannalta mitään merkitystä? Outoa väkeä, outo maailma. Siellä ja täällä. Aika poistua kotiplaneetalle?

Illalla kun kusin sorsaan tuli tieto, että leikkaus tehdään tunnin päästä. Pääsin vihdoinkin aineiden makuun, sain diapamia tuhdin satsin etten alkaisi turhaa hermoilemaan kun nilkaani sahataan päreiksi ja naulataan taas kasaan. Leikkaussalissa hoitsu kysyi, että mitä radioasemaa haluan kuunnella. Sama mulle. Hän pani soimaan Radio Novan, jota en ole koskaan vapaaehtoisesti kuunnellut, enkä sen jälkeen taatusti kuuntelekkaan.

Sitten tuli anesteesiarunkku ja pisti multa jalat pois pelistä. Suoneen annettin jotakin päätä sekoittavaa. Ja sitten joku kirurgiämmä paiskoi puolitoista tuntia hommia nilkkaani kasaten. Ei tuntunut kipua, ei mitään muuta kuin varmuus siitä että himaan niin pian kuin mahdollista.

Heräämössä oli kaikenlaisia kivoja mittareita ja itsensä kaatuessaan teloneita vanhoja mummoja. Useat meistä kaatuvat lopulta niin pahasti, että eivät enää pääse pystyyn. Loppuajat laitoksissa eivät ole elämisen arvoisia, jos multa kysytään. Mutta elämässä on outoa, että siihen on sisäänrakennettu piirre pitää siitä kiinni loppuun saakka, vaikka kuinka tajuaisi etttei proggis enää koskaan nouse lentoon. Itsemurhaajat ovat oma lukunsa, mutta uusilla kunnon doupeilla hekin alkavat olla tilastojen mukaan katoava luonnonvara maassamme.

Yö oli vittumainen. Ensin vereni ei hapettunut kunnolla, vaan mittari kirskui hälytystä ja mulle lyötiin happiviikset naamaan. Revin ne välittömästi vittuun. Jos ei kerran oma systeemi pelaa, niin kuollaan sitten! Osastolla puudutuksen hävitessä alkoivat kivut, eivätkä kiduttajahoitsut suostuneet antamaan nappeja heti leikkauksen jälkeen. Viereisessä vuoteessa örisi vanha ukko, jolla oli kaatuessaan mennyt niska poikki. Mutta koska häneltä oli löydetty virtsatietulehdus, ei sitä voitu ennen sen hoitamista leikata.

Aamulla hoitsut tajusivat repiä kipsini auki. Lääkärit eivät osaa kipsata, sanoi hoitaja. Se oli liian tiukka ja painoi leikkauskohtaa. Päivällä vedettiin alakerrassa ihan tavallisen kipsintekijän toimesta uusi kipsi ja olo alkoi helpottaa. Kipupiikkejä hakattiin reiteen, mutta ne olivat epäkuranttia kamaa. Ja kun niskaukko alkoi röhistä ja ulista kivusta, pyysin tenoxin ja nukuin aamuun.

Kolmantena päivänä käskin tuomaan kepit, koska ne olivat unohtuneet hoitolaitokselta mulle toimittaa. Päätin lähteä vittuun sieltä. Mutta koska olin maannut koipi pystyssä kolme päivää ja pää oli loudattu lääkkein, ensimmäinen keppiponnistukseni meinasi päättyä turvalleen. Hoitsu sanoi, että ei susta oo vielä tänään lähteen sinne himmaan. Ja vitut, on musta. Otin kepit ja paukkasin mennen pitkin käytävää. Hoitsu juoksi perässä ja huusi, että ei saa hyppiä molemmat jalat ilmassa. Pidä sinä sairaalasossu turpasi tukossa. Annoin mennä pari tuntia, eikä niillä ollut muuta mahdollisuutta kuin päästää meikäläinen ehdonalaiseen.

Ajoin Pomon kanssa kämpille. Edessä olisi kuusi viikkoa kipsiä, pelikuntoon toipumiseen 3-6 kuukautta. Kesän alun Italian tutkimusmatkalle toipuminen on siinä ja siinä. Takapakkia ei siedä tulla. Nilkassa on vähän kudoksia. Siksi sen luutuminen ei ole niin itsestään selvää kuin meikäläisen matti homopojukavereineen uskoo.

Kiroilu auttaa, totesin kamppaillessani liikuntarajoittuneisuuteni kanssa. Kahden viikon kuluttua olisi edessä kipsin uusiminen, parhaassa tapauksessa siirtyminen kevyempään malliin. Ei ollut muuta kuin zen ja tipahtamisen täydellisyys. Tiesin selvittäväni ajat helposti, vaikka samantapaisia kipujuttuja kokeneet soittelivat kärkkyen minulta surkeuttani manifestoivia lausuntoja. En lausunut, koska samahan tuo katseleeko jättitelkkua kipsissä vai kännissä. Samaa turruttavaa scheissea sieltä kummiskin tulee.

Ekat kolme päivä luin Economistia kannesta kanteen. Syöksy tulloo jne. Koska olen viime vuodet ostellut kroonisesti huuto.netistä mielestäni olennaisia teoksia, aloin lukemaan John Barthin "Uivaa oopperaa". Tykkäsin jo nuorena lukea näitä ns. moderneja amerikkalaisia nykykirjailijoita. Silloin heidän teoksiaan vielä käännettiin suomeksi. Kundit antoivat mennä sen kummemmin säästelemättä ja siksi heidän opuksiaan oli vapauttavaa lukea. Tuolloin hukkasin jo yhteyteni suomalaiseen kirjallisuuteen, jota lukeakseni joudun keksimään edelleenkin ties mitä tekosyitä.

Luukussa on tuhansia kirjoja. Kun alan lukemaan olen kone, vedän pinollisen päivässä. Carlo Ginzburgin "Juusto ja madot" oli mukava pikkukirja mylläristä, joka 1500-luvun Italiassa uskoi maailman tehdyn juustosta, johon madot olivat purreet reikiä. Inkvisitio kuunteli useaan otteeseen tätä omaperäistä mylläriä, mutta koska teoretisoinnille ei tullut loppua, täytyi hänet lopulta poltaa roviolla. Niin se käy.

Nyt on mennyt viikko paluustani sairaalasta. Jalka on mitä on, ja särkylääkketkin ovat. Telkusta tulee yhtä huonoa ohjelmaa kuin ennenkin, joten sen katsomisesta on luovuttava tai hankittava tallentava digiboksi Welhon asiakasetuustarjouksesta. Uusi Economist kolahti hetki sitten luukusta. Rahan väärien liikkeiden seuraaminen lienee scifi kirjojen lukemisen jälkeen nykymaailman ufointa touhua, vaikka romahduksen tullessa tulee ruumiita ihan oikeastikin.

Mutta se ei ole mun syy, en mä ole tätä soppaa keittänyt. Mä oon uhri, immeinen elämän näyttämöllä. Sitä paitsi en ole vetänyt röökiä kymmenneen päivään, nilkkani murtumisen jälkeen. Ei, ei ole ollut vieroitusoireita. Ja Nick Cave on Bad Seedseineen tehnyt pitkästä aikaa raikkaan ja railakkaan levyn balladipehmeilyn sijasta.

Asiat voisivat olla hulluminkin; voisin olla töissä Töölön sairaalassa.