Kävin Tampereella kirjamessuilla Pirkkahallissa. Se sijaitsee kaukana keskustasta, eikä siellä paljon sakkia pyörinyt. Taitaa olla, että näitä kirjamessuja järjestetään Suomessa tätä nykyä liikaa. Tosin kuulin väitteen, että suurin osa messuväestä tulee 90 kilometrin säteeltä messuista. Ainakin Tampereella myyjät valittelivat myynnin jääneen kehnonlaiseksi. Lisäksi suuret kustantamot ovat päättäneet etteivät osallistu kuin Helsingin kirjamessuille, joka saattaa sekin syödä kansan innostusta.
Istuin tietenkin Tillikassa, joka on tätä nykyä siisti ruokapaikka, josta oli vaikea saada lauantai-illaksi pöytää. Korvatillikka oli räkälä, jossa väki tuli ja meni kuin aseman ovista. Kävimme syömässä jossain pihvikellarissa, jossa oli hyvät sapuskat. Katsoimme sporttibaarissa Tapparan antavan nekkuun Kärpille.
Illalla painelimme vielä messujen runoklubille Työväenteatterin kellariin. Siellä oli monen moista settii. Suurin osa pyyhki yli hilseen, mutta Henry Lehtosen kirjanpitorunot olivat hyvää stuffii. Nämä 50-luvun ilmaisuun jumittaneet runotytöt eivät jaksaneet oikein innostaa, vaikka esimerkiksi Hesarin kritiikeissä heidän jälkijättöiset luomuksensa yleensä kehutaan maasta taivaisiin. Yritimme Pomon kanssa kuunnella heidän sanomaansa, mutta tulimme siihen tulokseen, että se on ajatuksiltaan sumeaa pätkittyä puhetta hienostelevin sanakääntein. Onneksi kalja oli kylmää.
Illan kääntyessä yön puolelle lähdimme nukkumaan Koskikadun Cumulukseen. Matkalla eksyin Hemingway baariin, mutta siellä alkoi jo mennä meno sumeeksi, tuuban puolelle, eikä Koposen neuvot enää tepsineet.
Aamulla hyppäsin junaan ja ajoin stadiin. Kotimatkalla kävin pitkästä aikaa Pöksymäen baarissa. Siellä ne kaikki olivat edelleenkin, paitsi tällä välin kuolleet. Kaljakuppilat ovat aika masentavia mestoja, jos niistä riisuu rappioromantiikan hehkun. Sankarit ovat luusereita, joiden seuraan ei kannnatta juuttua. Siinä touhussa muuttuu samanlaiseksi ja elinpiiri sumenee pysyvästi. Parasta vain tyytyä terveyttä edistävään MontGras merlotiin, jota Suomen kansa imee tällä hetkellä siinä määrin, että sitä myydään suoraan lavalta Alkossa.
Ja onhan noiden ryyppäreiden ja narkkareiden juttuja luettavissa kirjoistakin pilvin pimein. Itse olen lueskellut Hunter S. Thompsonin elämäkertaa "Gonzo", jonka tilaisin Amerikan Amazonista. Kirja on saanut monet Thompsonin fanit raivoihin, sillä haastattelutekniikalla kootussa kirjassa tyyppi avautuu aikamoisen vastenmielisenä narkkarialkholistina. Hän ei saanut "Helvetin enkeleiden", "Pelkoa ja inhoa Las Vegasissa" ja vuosien 1967-1972 Rolling Stoneen kirjoittamiensa juttujen jälkeen aikaan muuta kuin sekoilua ja petettyjä lupauksia kustantajille. Perhe meni tietenkin pirstaleiksi ja äijä eristäytyi Aspenin mökilleen vetämään aineita täystoimisesti. Välillä hän yritti erilaisia hankkeita. Niitä yhdistää se, että paljon mistään ei tullut mitään ja jos tulikin joutuivat toimitukset raapimaan jutut kasaan Hunterin sekalaisista muistilapuista. Välistä tuli tosin hyvääkin stuffii, josta voi lukea suomeksi kirjasta "Pelon valtakunta".
Kirjan perusteella voi ymmärtää, että örvellyksen ihannointi ei ole nykyajan kauniit ja rikkaat maailmassa kovinkaan arvostettua, varsinkin kun nämä arviot Thompsonista tulevat hänen entisten frendiensä suusta. Mutta olisiko heidän sitten pitänyt valehdella musta valkoiseksi kirjasta raivostuneiden mieliksi? Sano se.
Hunter S. Thompson saatoi olla sekopää, mutta koska hän oli myös intohimoinen uimari - ammuskelumaniansa ohella - ei hän täysin väärässä voinut olla. Mäkin olen taas päässyt treenin makuun ja uiminen sujuu. Salillakin olen taas ennättänyt puhkumaan. Eräänlaista huumetouhua sekin on parhaimmillaan ja pahimmillaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti