Suuri Talviyöuni

Suuri talviyöruno

Yö laskee miehet sytyttämään tähdet
Sinisenä vuodenaikana lainehtii
veristä mehua kuun pinnalla
Ilmojen kylmetessä alkaa
hengitykseni löyhkätä
Tätä kestää kevääseen
talven surutyön jälkeen ruumis
sisälläni on ehtinyt maatua

Välissämme nukkuu kaupunki
unelmien Moonlight City
yö jonka läpi ei kulkemista
ilman jalkoihin tarrautuvia käsiä
Monta yötä olin odottanut;
tuokaa minulle kuume
ja tapahtumat joita ei
kannata yrittää ymmärtää

Ennen aurinko oli keltaisempi
nyt kuin sitruuna hyytelössä
Pölyä oli vähemmän
Talvet leudompia
Nyt huoneet lämmitetään kuumiksi
kaupungit syttyvät tuleen
Paloautot kiitävät höyryävien selitysten
jääkylmille raunioille
Nyt kuuta tarvitaan
kylminä kausina päivälläkin

Yö on myrkkyä
jota yhä harvempi
nukkumatta kestää
Uni ollut kuolemaa
ainakin Shakespearen ajoista
Varhemminkin, siitä minulla ei
vain viitettä
Mahtavaa taikaa jota kertoa
aamun vapiseville seinille

Ne yöt joihin sekoan
ovat täynnä naisia
koirien tavoin haukkuvia
Niin paljon naisia ettei tilaa lähteä
ulvonnasta paljashammashymyjen
Herään viimeisellä hetkellä
mutta unten pilvet eteenpäin polkevat

(Suuri talviyöruno s. 2)

Unet ovat seuranani
uniperiodissa kuoleman unet
joka talvi käy samoin
Jo hyvissä ajoin alamme valmistautumaan
ottamaan lahjan vastaan
Kun talvi pyyhkii kesällä takamustaan
ja värit sekoittuvat pimeään
havahdun kuin lapsuuteen

Jonakin iltana katson jälleen
ensimmäisen kerran
kiväärinpiippua silmiin
Se on rakkautta
ensi silmäyksellä
enkä osaa selittää
kun haluan olla vain talvi
ja perua paikan eteenpäin

Boreout Case

Sunnuntai 6.1.2019

Päivänä jona jumalat eivät enää usko minuun deletoin heidät maailmankaikkeudesta.

Jos ei passaa deletoin seuraavaksi koko maailmankaikkeuden.

Repikää siitä vihervassarit ja muut ryysyläiset tikatuissa villapaidoissanne!

Joulu tuli ja meni. Vuosi vaihtui. Joulun jälkeen tempaisin selkäkipuun kyllästyneenä kunnon viikonlopun kännit. Pari putelia Larsen konjakkia, pikkuretket keskustan baareihin, samat vanhat typeryydet ja intokset. Nyt pidän jälleen tosi pitkän tauon. Huomenna otan jälleen viikoittaisen antabukseni. Tämä elämä menee hyvin kun kykenen pysymään keskiverrossa, lagom elämässä. Ja se on parasta elämää.

Pukki toi Craftin sadetta ja tuulta pitävät ulkoiluhousut, fleecepaidan, Moleskine vihkon, Casinoarvan. Essille annoin lahjaksi rahaa, Riitalle 90 euron kosmetiikkakalenterin, osallistuin äitimuorin uuteen toppatakkiin.

Essi kävi muutaman päivän vierailulla. Käytiin ulkona syömässä pari kertaa, katsottiin Essin poikaystävän lätkäpelejä netistä, Speden parhaita Youtubesta. Meillä on erittäin hyvät välit. Essi on tasapainoinen ja valmistuu keväällä hallintotieteiden maisteriksi.

Muista joulun 1992 kun lähdettiin joulupäivänä Kätilöopistolle, jossa Essi syntyi kuudelta Tapaninpäivänaamuna. Olin mukana synnytyksessä, mutta en kyennyt ottamaan yksityiskohtaisesti siihen osaa. Katselin mittareita. Näin kuinka vauvansydämen syke laski syntymähetkellä nopeasti nollaan. Parin sekunnin päästä se nousi normaaliksi. En ole koskaan puhunut asiasta kenellekään. Kätilökin totesi siinä tilanteessa säikähtäneensä.

Tuolloin asuimme Itä-Pakilassa. Olin vielä Kuntaliitossa hommissa, valmiiksi loppuun palaneena. Lapsi toi uuden stressin joka mielestäni osaltaan edisti tulevaa romahdustani. Välit vaimoon olivat lopussa, lapsi vaati kaiken huomion. Mutta aina tykkäsin lapsesta, vaikka oma syöksykierteeni lähti silloin lopulliseen vauhtiin.

Seuraavana kesänä sorruin dokaamaan ja pakenin viikoiksi työpaikaltani. Vietimme lähes pari viikkoa Mirkan kanssa Kalastajatorpalla ja Dipolissa. Kun kotiuduin reissusta olin niin sekaisin, että minut kuskattiin Hesperiaan. Oli kesä 1993, Mirkka tulisi kuolemaan kahden vuoden päästä. Näin hänet pari kertaa toivottuani mutta sen jälkeen hän katosi. Vasta parikymmentä vuotta myöhemmin hankin Väestörekisteristä tiedon hänen kuolemastaan 1995.

Näin on kulunut jo 26 vuotta Essin syntymästä. Hänellä on ollut hyvä lapsuus. Pienten tuumailujen jälkeen hän lähti yliopistoon Tampereelle, jossa on pärjännyt hyvin. Eka opiskeluvuonna hänellä oli maanikko-poikaystävä. Onneksi se suhde loppui. Nyt hän seurustelee Sportin keskushyökkääjän kanssa, joka ei ole ainakaan vielä päästään puhki. Pelaa tosin isokokoisena kovaa, tappelee, on saanut pitkiä pelikieltoja. Mutta nyt on rauhoittunut ja tehopisteitäkin tulee hyvään tahtiin.

Joulu meni siis mukavasti. Lisäksi annoimme Pomon kanssa vielä lahjaksi itsellemme viikon reissun New Yorkiin huhtikuun alussa. Siitä tulee huippumatka, enkä aio sitä viinalla ja huumeilla pilata. Antabusta kehiin ja Iso omena pysyy hallinnassa. Sain varattua suht edullisesti 4 tähden hotellin Times Squarelta. Halvat lennot Icelandairilla Reykjavikin kautta.

Koiria on kuskattu kunnon talvessa joka tänne täksi jouluksi saatiin. Ostin Boozt.comin alesta Super Dryn punaisen parkatakin -50 prossaa. Se on hieno mutta myös erittäin kevyt ja lämmin. Musta Pepe Jeansin parka painaa kolme kertaa enemmän, vaikka ei siinäkään mitään vikaa ole.

Minulla on about kymmenen talvitakkia. Silti en malta olla ostamatta alesta joka vuosi uutta. Kun hinta on vähintään -50 prossaa, alan käydä kauppaa. Sateenvarjo kannattaa ostaa kun aurinko paistaa, kuten vanha viisaus kuuluu. Tällä taktiikalla vaatetta ja elektroniikkaa minulla piisaa. Itse asiassa tässä reilun sadan neliön asunnossamme on tietokoneita, iPadeja, iPhoneja joka nurkka täynnä. Olen vähentänyt ostamista mutta matka jatkuu yhtä pitkään kuin elämä, eivätkä supertarjoukset lopu.

Olen myös tehnyt vapaaehtoistyötä auttelemalla vaimon enoa. Käyn hänelle kaupassa, haen lääkkeet apteekista, vien veikkaukset. Äijä on huonossa kunnossa mutta ei ymmärrä tarvitsevansa säännöllistä kotiapua. Hänellä on oma asunto, fyrkkaa hyvästi pankissa, vene josta yrittää hankkiutua eroon. Mutta kun jalat ei enää pelaa ja kaikki kaverit kuolleet, on hän kotinsa vanki. Katsoo aamusta iltaan televisiosta urheilua ja eräohjelmia.

Lukenut olen taas tietopuolista kirjallisuutta, katsonut pilvestä dokkareita ja leffoja. Kuitenkin yritän vähentää tiedon tankkaamista. Ehkä silloin oppisin jotakin uutta jota elämässäni hyödyntää. Kirjoittamisella ei enää rahaa ole hankittavissa. Apurahat jaettu täältä ikuisuuteen. Pitäisi perustaa jokin alusta jonka kautta rahastaa tiedolla tai tavaralla. Luulen sen jäävän meikäläiseltä tekemättä. Ehkä minulle riittää kun auttelen pari kertaa viikossa Pomon firman sivustojen päivittämisessä.

Ylihuomenna 8.1. hammaslääkäri uhkaa poistaa minulta yläkerran viisaudenhampaat. En ole varma suostunko operaatioon. Pitää latoa faktat tiskiin ja lyödä nyrkkiä pöytään; jos juuret ovat kasvaneet poskionteloon, on hommaa syytä vielä harkita. Jos hammas poistetaan tiedossa voi olla parin viikon tuskainen kausi.

22.1. minulla on aika Aulikselle Alppilaan. Hän ottaa vielä vastaan vanhoja potilaitaan, jotka eivät tarvitse jokapäiväistä apua. Saisin tarvitsemani mömmöt terkkarista halvemmalla eikä tarvitsisi matkustaa stadiin. Mutta perinteitä on syytä kunnioittaa. Olen ollut Auliksen potilas yli 15 vuotta. Olen tullut tuona aikana psyykkisesti ja fyysisesti paljon parempaan kuntoon. Lisäksi en ole käynyt stadissa kuin 12.9. jolloin edellisen kerran tapasin Auliksen.

Samalla reissulla otin kännit ja rikoin viimeisetkin välit dr.Muzaan. Tai hän minuun. Istuimme Elielin aukion Vlatavassa. Kun kävin kusella, oli hyypiö häipynyt ilman mitään selityksiä. Nyt saa idiootti tehdä lyhyeksi jäävässä loppuelämäsään puolestani mitä lystää. Tänne ei enää mitään asiaa.

Ihmisiä tulee, ihmisiä. Jotkut jäävät hetkeksi. Sitten hekin jatkavat matkaansa, kuten jo vuonna 1983 runoilin.

Itse asiassa tuolloin kirjoitin muutamassa päivässä runot, jotka sisältävät elämänfilosofiani joka pätee edelleen. Mukavinta on katsoa syrjästä ja tehdä havaintoja ihmispoloista jotka onnistuvat lähes poikkeuksetta sotkemaan asiansa.

Mutta ei enempää kuolleista. Jätetään heidät jo rauhaan. Ei minulla edes ketään ole ikävä.

Ei edes isäukkoa, joka pilasi lapsuuteni ja antoi minulle tämän vinksahtaneen tietopuolisen luonteen. Sitä on yritetty parantaa jo 40 vuotta kohta mutta ei tämä tästä enää miksikään muutu. Eikä asialla enää ole edes mitään suurempaa merkitystä. Kunhan vain kykenen kohtelemaan läheisiä ihmisiä ja eläimiä hyvin, se riittää minulle. Koirat onkin jo aamulla saaneet tunnin riemulenkkinsä. Ilman koiria, ilman Pomoa, ilman Essiä elämä olisi kannaltani samantekevää.

Kuuntelen Nationalia. Se tuntuu sopivan rauhallisuudellaan ajatteluuni, jonka rauhaa yritän vaalia kaikin keinoin. Spotifytä huomaan kuuntelevani aikaisempaa paljon vähemmän. Osittain sen on korvannut Radio Nostalgia, jota kuuntelen iltaisin lukiessani kirjaa ennen nukahtamista. Mutta vaikka kaiken muun maksullisen roinan olen heittänyt ulos, niin hullu en sentään ole, että Spotify Premiumin peruisin. Maailman kaiken musiikin on hyvä olla aina ulottuvilla. Ilaman rokkia ja poppia ei elämäni kuvaa voida piirtää. Nämä muutamat miljoonaan kertaan kelatut soinnut ovat äänimatto, jota ilman elämä olisi ollut tylsempi, sairaan hiljainen.

xxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxx (ote romaanikäsikirjoituksestani Aurinkolahti:)

- Tänään olette jotenkin seestyneempi?
- Totta puhut. Nyt ei ole vihaa ketään eikä mitään kohtaan. Tällä menolla olen valmis saamaan menolipun linnaan.
- Eiköhän se ole parempi kun rauhassa täällä selvitellään asioita. Tässä on tullut niin paljon erikoisia piirteitä luonteestanne esiin, että niistä tulee paksu mappi.
- Tuskin siitä mitään erityisen uutta ilmenee. Minua on hulluissa aina ottanut päähän, että kuviot joita he toistavat ovat aina samanlaisia. On kuin olisivat katsoneet Scarface leffaa ganstereiden tavoin ja alkaneet matkia heitä hullun hommissaan. En usko että oikeita hulluja koko sakista on vain pieni määrä. Muut vain näyttelevät saadakseen lääkkeitä ja ilmaisen kämpän ja sapuskat.
- Oletteko te sitten oikea hullu kun osaatte kertoa että suuri osa hulluista vain näyttelee hullua? Jos näin on, teidän tulee tietää miten oikea hullu ajattelee ja käyttäytyy…
- Nyt melkein sait minut nalkkiin. Mutta tavallinen kadunmieskin tietää että hullut ovat vain sosiaalipummeja, joilla on huonot geenit ja ankea lapsuus. Isäpuolet ovat nussineet tytöt ja pojat vajakeiksi. Sitten siinä on ihmisen kuoret levällään. Ei se mitään sairaalahoitoa tarvitse parantuakseen. Hullut pitäisi panna rakentamaan Pohjanmaan rataa. Ei siinä kauan menisi kun ihmeparantumiset tapahtuisivat uskovaisten massakääntymisten tavoin. Ne jotka kuokkisivat edelleen hullua esittäen, voivat jatkaa kunnes kupsahtavat. Maksaisivat näin yhteiskunnalle elatuksensa ja lääkkeensä.
- Entä teidän kaltaiset jotka polttavat puistoja ja asuntoja? Panevat kaverinsa raiskaamaan entisen pomonsa? Mitä heille pitäisi tehdä?
- Niskalaukaus olisi paras ratkaisu. Mutta koska tässä pehmoyhteiskunnassa sellaista ei ole lupa antaa, on parasta antaa niille vahva piikki perseeseen ja panna ne linnakundien sekaan aiheuttamaan kaaosta. Yhteiskunta hyötyisi kun usuttaisin vangit tappamaan toisiaan. Win win situtaion, eiks jeh?
- Voittajat ovat usein näissä peleissä samalla häviäjiä. Menisitte sinne raakojen rikollisten sekaan ja tekisitte sitten mitä?
- Mä sanoisin niille kyrpiäsille että joko tapatte mut tai jätätte rauhaan. Jos ette onnistu tai jätä rauhaan, tapan kaikki vihamieheni. Kyllä minä konstit keksin.
- Ehkä tästä on hyvä jatkaa seuraavalla kerralla…
- Eikö tämä ilman aikuinen jankutus voisi jo vähitellen loppua? En jaksa enää näitä yksinpuheluita. Ne kyllästyttvät minua, eikä minulla ole mitään lisätävää. En keksi enää mitään uutta. antakaa tuomionne, kääntäkää peukalo alas. Minä kyllä kestän mutta te olette heikkoja, voi olla että teille tässä käy lopulta huonosti. Usko kun kunnon murhamies sanoo.
- Olette kiistäneet murhanneenne ketään?
- Ja jos asia otetaan virallisesti vielä esiin, sanon vain aikani kuluksi keksineeni koko jutun.

Jouluaatto 2018 Kotkansaarella

Maanantai 24.12.2018

Jouluaatto. Pomo menee käymään hautausmaalla. Sen jälkeen menemme mummoa katsomaan vanhainkotiin. Koirat ja kissa saavat herkkuja. Kohta alennusmyynnit alkavat. Raikke enolle vietiin joululahjaksi kassillinen muonaa yksinäiseen helvettiinsä.
Raittiutta on kestänyt 8 viikkoa, 56 päivää. Vähän jo tekee konjakkia mieli. Selkä vihoitellut pahasti, tarvitaan ehkä kovemmat dropit.
Viime öinä unet ovat palanneet. Olen ollut Lontoossaja kusissa paikoissa. En jaksa tähän unia kirjata. Ei niillä ole mitään merkitystä, vaikka samat teemat toistuvat vuodesta toiseen.





Selkäkipu on tämän vuoden ykkösteema. Selkä meni alkuvuodesta salilla. Lisäksi aloimme kuljettaa lenkillä kahta kultaista noutajaa, yhteensä 80 kiloa lihaa, tempoilu voimakasta ja äkkinäistä joka suuntaan. Välillä olen pystynyt syksyllä treenaan jotenkuten. Kohta pitää vissiin ryhtyä miettiä kunnon hoitoja.

Olen lukenut Putinin mafia-Venäjästä tänä vuonna niin monta kirjaa, että osaan mestan ulkoa. Enkä aio enempää lukea. Enkä ainakaan aio matkustaa sinne. Toinen paskamesta on Viro. Onneksi muutkin ovat huomanneet sen.

Tänä vuonna on tullut matkailtua normimäärä. Bangkok, Krabi, Singapore, Shanghai, Hong Kong, Sivota Kreikassa, Albania, Göteborg, 2xOulu. Stadissa olen viimeksi käynyt syyskuun alussa. ajattelin mennä katsomaan jouluvaloja, mutta en jaksanut vaivautua. ensi kuussa menen tapaamaan luottopakkiani Aulista. Siinä sivussa voi kävellä läpi stockkat, espat, kaivarin rannat. Ja ottaa totia vakipaikoissa.

Ensi vuodella en taaskaan lupaa yhtään mitään. Tämä elämä tässä näin on täydellistä. New Yorkin lähdemme keväällä kun sen perän säät lämpenevät. Mutta muuten ei ole mitään matkakuumetta enää viime vuosina esiintynyt. Mutta tämä ei tarkoita etteikö vuoden päästä olisi taas esittää samanlainen lista kohteista joissa olen käynyt kuin tänä vuonna.




Täällä Kotkan keskustan keskustassa ei minulta mitään puutu. Ja sen mikä puuttuu voi tilata netistä. Olen tosin kyllästynyt elektroniikan ja vaatteiden ostamiseen vain sen vuoksi että halvalla saa. Kaikkea on liikaa. Mutta ei aio ainakaan alkaa kantamaan sitä keräykselle köyhille. Kaikki kerjäläiset ottavat minua nuppiin. Maksan 30 prossaa veroa, joten repikää siitä osuuteni, hampit.

Nyt on siis peruttu Netflix, HBO Nordic, C More ja urheilukanavat. En tunne jääväni mistään paitsi. Päinvastoin aikaa on vaikka naputella näitä muistiinpanoja, vaikka ei näilläkään ole vitun vertaa merkitystä. Merkityksenkäsite on vedetty vessasta alas monen muun kulttuurin kulahtaneen osa-alueen tavoin.

Uusin harrastukseni on säästäminen. Ei minulla mitään velkoja ole, eikä tarvetta muutenkaan pihistellä. Mutta kai tämäkin kuuluu ajan henkeen. Pitää karsia kiloista ja kuluista, kuten Haavikko vainaa sanoi. Jos tarkastelen oikein tarkasti, voin leikata edelleenkin kuluja erityisesti vakuutuksista. Minulla on kolme koko ajan voimassa olevaa matkavakuutusta, vakuutus tapaturmaisen kuoleman varalta, tapaturmavakuutus.

Lisäksi meillä on kummallakin koiralla kallis koiravakuutus, joka ei kuitenkaan korvaisi kuin pienen osan jos tulisi isompia leikkauksia sun muita. Kotivakuutus on syytä pitää kohdillaan, mutta muuten niistäkin voisimme vuositasolla säästää useita satasia. Ehkä teemme niin lähiaikoina, tai sitten emme jaksa nähdä vaivaa.

Sukulaiset Oulun suunnalla voivat kohtalaisesti. Pääasia että siellä pysyvät, ei ole tarvis mennä kuin pakolliset äitimuorikeikat. Yx serkku sairastui maksakirroosiin, haimakin meni. Tädin mieheltä leikattiin keuhkosyöpä. Lisäksi häneltä löytyi pehmytkudosreuma. Muut potevat yläkerran sairauksiaan entiseen malliin.




Time is a jetplane. it moves too fast, kuten Dylan lauloi jo 70-luvulla. Mulla ei entisten yläkoppatautien lisäksi ole todettu muita elintasosairauksia. arvot kohtalaisen hyvät. Tammikuussa tosin uhkaavat poistaa yläkerran hampaista molemmat viisaudenhampaat.

Se voi olla tuskallinen operaatio, sillä juuret ovat todennäköisesti kasvaneet poskionteloon. Ja eihän siitä ole kuin kolme ja puoli vuotta kun meinasin kuolla hammastulehdukseen, joka saatiin pysäytettyä juuri kun se oli leviämässä keuhkoihin. Silti Töölön sairaalan teho-osastosta ja Kirranista jäivät mukavat muistot. Olipa ainakin vaihtelua arkeen kun kuoleman kielissä siellä käppäilin menemään yrittäen oppia uudestaan kävelemään.

Monilta muilta entisiltä tutilta on viime vuosina henki lähtenyt, mitä noita tässä luettelemaan. Lisäksi erilaiset syövät niittävät väkeä kuin heinää. Osalla elintavoista johtuen, osalla vain käynyt paska munkki. Kuolema on piireissä joissa aikoinaan liikuin niin tuttu juttu, että ei siitä ole tapana numeroa tehdä. Ei ne kuolleet kummiskaan enää koskaan pomppaa pystyyn.

Mitään kuoleman jälkeistä elämää ei ole, se on vain valot veke kytkimestä, sen jälkeen olet yhtä tyhjä kuin tyhjyys. Eikä tyhjyys tiedä olevansa tyhjä. Armollista jopa, sanoisin meille maan matosille.

On jouluaatto, eikä viinaa ole. Telkusta voi katsoa pukkiohjelmaa. Pomon lomaillessa olemme joka ilta katsoeeet jonkun taideleffan. Jaksan nykyään keskittyä niihin, kiitos Auliksen ihmetippojen.

Indonesiassa on ollut tsunami. Ei se mitään. Ensi vuonna tulee uusia. Ainoa keino selviytyä on vältellä mannerlaattojen yhtymäkohtia, Putinin Venäjää, Marokon tapaisia islamistiuhan mestoja.

Minua eivät helposti nappaa. Taskussa on koko ajan isokaliiberinen revolveri. Se tekee pahaa jälkeä, repii valtimot, pelastusta ei ole. Huonompi homma vihamiehilleni. Mutta kaikkien pitää kuolla. Everything must go.

Augusti i Göteborg 2018

Joulu 2018 Kotkassa

Lauantai 15.12.2018

Joulu se tulee jonkin konkin, kuten isäukon vakiovitsi kuului. Hänen itsensä lisäksi kukaan ei nauranut, piti tyypin toiston pysyvyyttä rasittavana. Pakkasta on ollut viime päivät pari astetta. Maa on kuiva, joten jäätä ei ole tarvinnut koirien kanssa kulkiessa pelätä. Essitalopraami vaikuttaa täydellä tehollaan. Pomokin ihmettelee miksi en ole seitsemään viikkoon juonut viinaa. En ole kertonut että otan maanantaisin yhden antabus tabun jolla varmistan että suksi ei lipsu. Muutenkin olen ollut hyvässä vedossa. Osaksi siihen varmaan vaikuttaa tämä uusi tietsikkanurkkaus. Voin omassa rauhassa pohtia tapahtumien kulkua. Asiaa tai, mutta 70 sivua olen kuukaudessa skrivannut.

Eilen sain itseni vuoden pimeimmän ajan raukeudesta salille, olen voinut ihanan raukeasti pimeyden pehmeissä aalloissa. Mutta se peli ei täällä pitemmän päälle vetele. Vedin tietenkin vakitreenini joka kestää 2,5 tuntia. Olin hyvällä tuulella, juttelin omasta elämästäni pitkät tarinat kuntosalin tytölle. Nuorilla on vielä huumorintajua, joten heille voi heittää hetulaa. Vanhat ihmiset ovat täällä hapantuneita, yritän vältellä heitä. Treenin jälkeen alaselkä huusi hoosiannaa. Tiesin kuitenkin essitalopraamin parantavan sen yhdessä yössä. Tänä aamuna korien kanssa lenkillä ei kipu ollut järjetön. Eli pystyn treenaamaan kun en ahnehdi liikaa, kuten kalvinistinen tapani on.

Joulurahoja ei ole kulunut lahjojen lisäksi kuin kenkien korjaamiseen, sähkötupakkanesteisiin, lottoon. Olen tosin pienentänyt lottopanokseni puoleen. Näin säästän 40 euroa kuussa. Mutta voin kuvitella miljoona voiton osuvan kohdalleni arvonnassa missä tahansa. Rahatilanne on hyvä ja uusi säästämisharrastukseni tukee sitä entisestään.

Pomon firmalla menee nyt rahallisesti hyvin, vaikka hän meinaakin hukkua hommiin. Parempi näin kuin istua persauki toimettomana ilman tilauksia.

Suutarireissulla kävin Pomon enon Raiken asioilla. Vein kirjeen postiin, hain sapuskaa repullisen, joulunajan annoslääkkeet. Raikke on vanha ja monisairas. Ei pysty kävelemään pitkään, kusi tulee omia aikojaan, kipuja on vaikka missä. Hänen tilanteensa menee viikko kerrallaan. Autamme häntä sapuskan ja lääkkeiden hakemisessa. Raikke on vanha poika, ei hänellä ole Kotkansaarella tämän lähempiä läheisiä. Hän asuu saman kadun varrella, joten pikku hjelppi ei ainakaan minua rasita. Pomolla on tarpeeksi muutenkin tekemistä. Hänen äitinsä makaa pahasti dementoituneena hoitokodissa, jossa hän käy tätä pari kertaa viikossa katsomassa, vaikka äiti ei enää tunnista häntä tyttärekseen.

Oma äitini kituu Parkinsonin taudissa Oulun Vesper kodissa. Molemmilla on siis loppusijoituspaikka valmiina. Nyt vain annetaan ajan kulua. Lopputulos lienee varma lähitulevaisuudessa. Mutta lähitulevaisuudessa on jotakin ajallisesti määrittämätöntä. Voi kestää pahimmassa tapauksessa pitkään.

Vein kirjoja kirjastoon. Lainasin King Crimsonin kokoelman. Elämä jatkuu, elämä kulkee. Eikä ainakaan vielä loppua näy. Katson joka päivä leffan pilvestä. Niitä on siellä 382. Aina kun yksi menee, nauhoitan toisen tilalle. 75 tuuman jättitelkku on minulle riittävän suuri screeni. Ja kun olen syönyt kohta yhdeksän vuotta psykoosilääke Ketopinoria, jaksan keskittyä katsomaan taiteellisempiakin pläjäyksiä.

Täällä Kotkassa olen lukenut erittäin paljon. Tänäkin syksynä kaikki itseäni kiinnostavat tietokirjauutuudet. Vanhoja on listalla loputtomasti. Ei kirjat lukemalla lopu. Miksi tankkaan päivittäin tiedon murusia sisääni? Nuorena opittu tapa, yliopistossa jalostettu. Protestanttisen etiikan mukaan ihmisen tulee tehdä koko ajan jotakin hyödyllistä. Vaikka tiedon sivistyksellinen itseisarvo on vedetty vessasta alas, noudatan sisäisen lumikenttäni kutsua. En osaa olla muka tekemättä jotain olennaista lukemista, katsomista, naputtamista.

Olen viimeisen kuukauden aikana hahmotellut tähän päiväkirjaan kuvitteellisia psykiatrin kanssa käymiäni keskusteluja. Olen sortunut tuhotöihin, päätynyt vankimielisairaalaan, psykiatri yrittää ottaa selkoa missä määrin olen vastuullinen teoistani. Ei tule tolkkua, voin luvata. Pelailen sanoilla loputtomia kielipelejä, joille ei edes Wittgenstein pärjäisi. Hulluuden ohella tuo siihen toiminnan ja aggression dynamiikan. En istu yksin hiljaa, vaan projisoin hulluuteni ympäristön ihmisiin ja esineisiin. Teen niistä selvää talkkunaa. Piikin joka lyödään säännöllisesti perseeseeni on sisällettävä rankka yliannos rohtoja, eikä silti pillastunut hevonen minussa tahdo talttua. Juuri kun sen luullaan sammuneen, nousee se kerta toisensa jälkeen hirnuen takajaloilleen.

Paha tämmöistä vastaan on rationaalisen diskurssin avulla taistella. Joudutaan psykiatrian sameaan logiikkaan, psykoanalyysin mielipuolisiin mielikuvitusmaailmoihin.
Tarina ei pääty koskaan. En tiedä minne se johtaa, joten minun on pakko seirata pakkomielteitäni loppuun saakka. En usko omien mielikuvitusharhojeni olevan sen kummempia kuin muilla ihmisillä. He eivät vain osaa pukea sitä sanoiksi eikä teksteiksi. Psykologit neuvovat että ihmisen on hyvä kirjata ylös mielialansa. Tämmöistä kamaa tulee tällä kertaa, enkä usko sen ainakaan lähitulevaisuudessa muuksi muuttuvan. Ei, emme etene syvemmälle, vaan kierrämme kehää kielen pakkopaidan ympärillä. Joku saa tästä palkan, joku toinen pakkopaidan ja piikin perseeseen. Semmoista se on.

Maanantaina menemme syömään Wanhaan Fiskariin joulupöydän. Hinta on 48 euroa per nenä. Protestoin hintaa, mutta Pomon firma lupautui maksamaan verosyistä sapuskat. Voimme mahdollisesti käydä ensi viikolla syömässä jossakin muualla toisen satsin jouluruokaa. Himaan ei sitten tarvitse kinkusta lähtien laittaa. Parasta joulussa on että Pomo aikoo pitää parin viikon loman. Sen hän tarvitsee jaksaakseen, sen hän on moninkertaisesti ansainnut.
Tuntuu mukavalta kun mitään tavallisuudesta poikkeavaa ei ole odotettavissa. Matkoihin on tänä vuonna mennyt taas kymppitonni. Ensi vuodeksi ei ole vielä mitään konkreettista suunnitteilla. Euroopan lisäksi lähitulevaisuudessa Tokio ja New York. Mutta tällä hetkellä on hyvä tässä näin omassa uudessa tietokonenurkkauksessa. Spotfy soittaa The Budos Bandia. Nykiläinen etiopialaisjazz, afrobeat, funk, soul sekoitus rullaa mukavasti Brooklynin miesten soitossa.

Mitä meille tapahtui ja miksi?

Keskeinen kysymys oppimisessa on länsimaisessa sivilisaatiossa alusta saakka kuulunut: Mitä koulussa tulee opettaa sekä miten tuo tieto ja taito perustellaan ja määritellään? Jako käytännön läheisiin sekä humanistiseen ja taide-aineisiin oli olemassa jo antiikin Kreikassa. Spartalaiset kasvattivat jälkeläisistään kovalla kurilla sotilaita pitämään yllä autoritaarisen sosiaalisen järjestyksen. Ateenassa sen sijaan painopiste oli taiteissa sekä pyrkimyksessä valmentaa nuoret kunnon kansalaisiksi. Tämä jako näkyy edelleenkin keskeisenä kysymyksenä koulutuspolitiikassa. Esimerkiksi koko peruskoulun olemassa olon ajan on maassamme esiintynyt pyrkimys siirtää opetuksen painopistettä yleissivistävästä kohti kovempia luonnontieteitä ja matematiikkaa.
On olemassa koko joukko ihmisiä jotka näkevät sivistyksen olevan uhattuna ja muutoksen vievän huonompaan suuntaan. Ennen kaikki oli paremmin, monet edelleenkin huokailevat. Esimerkiksi kirjailija ja kulttuurin moniottelija Jörn Donner kauhistelee, että Akateemisen kirjakaupan valikoimissa on enää 20.000 nimikettä aikaisemman 100.000 sijasta. Itse asiassa nimikkeitä oli kulta-aikana peräti 250.000 kappaletta kun Donnerin ohella Aatos Erkko ja Matti Klinge viettivät kiireettömiä iltapäiviä tutkien runsasta ja monipuolista tarjontaa.
Teknis-taloudellinen muutos on ulottunut myös kulttuuriin. Kirjoja ostetaan perinteisen kirjakaupan sijasta yhä enemmän netistä paperisina ja sähkökirjoina. Väline on viesti, vaikka perinteisen sivistyneistön harvenevat rivit eivät ole tätä vieläkään täysin hyväksyneet. Ihmisen rajatusta ajasta kilpailee nykyään moni muukin kulttuuriteollisuuden tuote. Perinteisen korkeakulttuurin asema heikkenee vähitellen infoähkyssä elävien ihmisten keskuudessa. Se on kallista ja sen yleisö rajoittuu pieneen osaan väestöä. Korkeasti koulutettu akateeminen keski-ikäinen nainen on korkeakulttuurin suurin ystävä. Kustannustehokkuutta korostavassa maailmassa se on muiden julkisesti rahoitettujen alojen tavoin joutumassa leikkausten kohteeksi.
Menneet ovat ajat kun Pentti Saarikoski käänsi aamupäivisin niskalimassa kotonaan mm. antiikin klassikoita, vaikka ei työ tuolloinkaan lyönyt mainittavimmin leiville. Mutta hän saattoi mennä ilman ajanvarausta tapaamaan kesken Hansa kapakassa istutun iltapäivän presidentti Kekkosta jos sille päälle sattui. Nykyään hallitsevan eliitin kekkereihin eivät taiteilijat pääse vanhaan malliin. Finlandia palkittu runoilija Arto Melleri heitettiin ulos tasavallan presidentin itsenäisyyspäivän vastaanotolta kun hän henkilökunnan mielestä tutustui liian perusteellisesti poolimaljan antimiin.
Vielä 1980-luvulle tultaessa sivistyksellä oli Suomessa yhteinen arvopohja. Toki tuolloinkin vanhemmat sukupolvet päivittelivät nuorempien sivistymättömyyttä. Mutta nykyään ei enää ole yhteistä sivistyksellistä perustaa. Vastakkain asettelun ohella ihmiset ovat eristäytyneet hajoavan yhtenäiskulttuurin jälkeisiin eriytyneisiin osakulttuureihin. Kulttuurin osat ovat levällään, eivätkä välttämättä keskustele enää toistensa kanssa. Nykykulttuurissa on runsaasti erilaisia totuuksia ja kertomuksia siitä miten kaikki on yhteiskunnassa mennyt ja miten sen tulisi jatkossa mennä.
Sana ”filosofia” on peräisin antiikin Kreikasta. Se tarkoittaa ”viisauden rakastamista”. Se käsitteli hyvään elämään ja yhteiskuntaan liittyviä kysymyksiä. Euroopan ensimmäisen yliopiston perustaneen Platonin opeissa korostuivat itsenäinen ajattelu ja ilmiöiden analyyttinen käsittely. Filosofia säilyi keskeisenä oppiaineena myös keskiajan yliopistoissa. Valistuskaan ei sitä vielä syössyt vallasta.
Vasta teollisen markkinatalouden myötä filosofian ja muiden pehmotieteiden asema ryhdyttiin kyseenalaistamaan verrattuna uuden ajan vaatimiin käytännön läheisiin teknisiin taitoihin. Valtaa pitävät alkoivat nähdä filosofoinnin ja yleissivistyksen turhana resurssien haaskaamisena. Kiltti kuuliainen kansalainen pyrittiin kouluttamaan mahdollisimman nopeasti taloudellista tulosta tuottaviin ammatteihin.
Suomessa tehokkuuden korostaminen näkyy nykyään esimerkiksi siinä, että valtio lupaa maksaa osan tavoiteajassa valmistuneiden opiskelijoiden opintolainasta. Tällä pyritään joutilaisuuden ohella estämään ajan hukkaamisen kunkin opintoputken ulkopuolisiin vähemmän tärkeinä pidettyihin asioihin. Leikkivän ihmisen flow-tilassa leijumista pyritään kaikin keinoin hillitsemään. Usein siinä onnistutaan hyvin.
Filosofit ovat kautta aikain pitäneet oppimiseen liittyviä kysymyksiä keskeisinä. Vanha jako sivistyksen ja käytännön taitojen välillä näkyi jo 1800-luvulla aina yhtä ajankohtaisen filosofin Friedrich Nietzschen ajattelussa. Hän näki valtion pyrkivän tekemään opiskelijoista mahdollisimman nopeasti taloutta hyödyttäviä toimijoita. Vanhoja kulttuurisia ja sivistyksellisiä päämääriä siedetään vain niin kauan kuin ne palvelevat talouden etua. Oppineista oli tullut vapaan hengen sivistyksen sijasta tiukasti rajattujen akateemisten oppiaineiden sisältöjen orjia.
Nietzsche näki jo myös oppialojen tiukan erikoistumisen uhkaavan sivistystä. Liberalismin isän Adam Smithin tavoin hän kantoi huolta, että oppineista koulutetaan tehdastyöläisten tavoin spesialisteja jotka viettävät elämänsä käsittelemällä jotakin rajattua työkalua tai konetta. 1800-luvulla syntyneet kansallisvaltiot valjastivat nekin akateemisen oppineisuuden tiukkoihin kansallista etua palveleviin päämääriin.
Tehokkuuden sijasta Nietzsche korosti rauhallista ja kiireetöntä tiukkaan päämäärään sitoutumatonta klassista oppineisuutta, erityisesti helleenisen kulttuurin sisäistämistä. Saksan kielen syvällistä oppimista uhkasi hänen mukaansa ”journalistisen esitystavan” yleistyminen. Samasta asiasta kantoi huolta myös toinen filosofi Sören Kierkegaard, jonka mielestä sanomalehdet ovat modernin maailman ilkein ilmentymä. Nietzschen mukaan päivälehdet olivat tehokkaasti syrjäyttäneet oppineisuuden. Jopa oppineet olivat hänen mukaansa menneet mukaan journalistiseen tyyliin todellisen sivistyksen ja oppineisuuden sijasta. Todellista sivistystä on taiteellisen esitystavan ulottaminen kaikille elämänalueille.
Nietzschen näkemykset ovat varsin elitistiset siinä suhteessa, että oppineisuuden demokratisoitumiseen liittyvien tavoitteiden hän näki laskevan aikaisemmin vaadittua opillista tasoa. Samanlaista murhetta on toki myöhemminkin tunnettu oppisisältöjen uudistamisen kritiikissä meillä ja muualla läntisessä sivilisaatiossa.
Valistuksen filosofeista Jean-Jacques Rousseau kirjoitti oppimisesta teoksessaan ”Émile eli kasvatuksesta”. Hän esitti lapselle vapaata kasvatusta, jotta hänestä kasvaisi aikuisena ”autonominen ihminen”. Lapsi syntyy hyvänä maailmaan, mutta ympäristön pahuus valtaa ihmisen. Niinpä Èmile lapsi kasvatetaan luonnonmukaisessa turmeltumattomassa yhteisössä. Onnistuneen kasvatuksen jälkeen hän palaa sivistyksen maailmaan,
Tämä vahva kasvatuksellinen näkemys ei kuitenkaan estänyt Rousseauta hylkäämästä jokaisen viidestä lapsestaan heti syntymänsä jälkeen orpokotiin lasten äidin vastustuksesta huolimatta. Puolustukseen hän sanoi, että olisi ollut huono isä lapsilleen ja heillä oli parempi elämä löytölastenkodissa. Moniin muihinkin sivistyksestä ja opetuksen sisällöistä kiinnostuneisiin ajattelijoihin pätee Rousseaun tavoin vanha neuvo: Älkää tehkö niin kuin minä teen, vaan tehkää kuten minä sanon.
Esimerkiksi analyyttisen filosofian ihmelapsi Ludwig Wittgenstein lähti teoksensa ”Tractatus-Logico-Philosophicus” menestyksen jälkeen ensimmäisen maailmansodan päätyttyä kansakoulun opettajaksi Itävallan syrjäseudulle. Siellä hän tavoitteenaan oli stimuloida lasten luontaista uteliaisuutta ja kykyä ajatella itsenäisesti. Mistä ei voi puhua, siitä täytyy vaieta, kuului hänen Tractatuksen ehdoton loppupäätelmä. Kansakoulussa oppilasaines ei kuitenkaan taipunut käytännössä oppimisessa hänen ankariin opetusmenetelmiinsä. Hän joutui eroamaan työstään lyötyään turpaan hankalaksi kokemaansa oppilasta. Näin ollen hän joutui työttömänä palaamaan ilmeisen vastentahtoisesti filosofian professoriksi Cambridgen yliopistoon.
Myöhäisfilosofiassaan Wittgenstein päätyi tunnustamaan, että puhumme paljon asioista joille ei löydy todellisuudessa luonnontieteellistä ihannetta vastaavaa täsmällisyyttä. Tieto perustuu viime kädessä tunnustamiseen. Meille on opetettava jotakin joka muodostaa ajattelumme ja elämäntapamme perustan. Perustellun uskon pohjaa kaivettaessa törmäämme väistämättä perustelemattomaan uskoon. Wittgenstein näki myös että oppimisenkin kielipelit muuttuvat ajan mittaan yhteiskuntien muutoksen mukana. Varoitukseksi ylikriittiselle mielelle Wittgenstein totesi: ”Se joka haluaa epäillä kaikkea ei pääse edes epäilyyn asti.” Jossakin vaiheessa oppimisprosessia on lopetettava epäileminen. Tämä ei ole hätiköintiä, vaan tosiasioiden tunnustamista.
Wittgensteinia pitemmälle tiedon ja oppimisen kysymyksissä ovat päässeet yhteiskuntatieteilijät. Ranskalaisen sosiologi Pierre Bourdieun mukaan uusi tieto syntyy länsimaissa ratkaisuna vallanpitäjien kohtaamaan tiedon legitimaatio-ongelmaan. Myös tiedon ja oppimisen kielipeleissä keskeinen kysymys kuuluu: Kenellä on oikeus päättää asioista yhteiskunnassa? Kuka määrää mitä sääntöjä ihmiset yhteiskunnassa noudattavat? Mitä opetetaan ja millä perusteella?
Bourdieu näkee monen muun tavoin erityisesti teknologian merkityksen korostumisen yhteiskunnassa. Aikaisempien vapaiden taiteiden sijasta keskeiseksi on tullut tehokkuus ja sen mittaaminen elämän eri osa-alueilla. Monet ovat olleet huolissaan tehokkuuden mukanaan tuomasta nopeuden korostumisesta. Hiljainen tieto vaatii aikaa kypsyäkseen, mutta nykyisen koneajan meteli häiritsee myös viisaita jotka istuvat varjoissaan. Tieto ei ole enää päämäärä sinänsä, vaan keino saavuttaa tehokkaita taloudellisesti mitattavia tuloksia. Opetuksen tavoitteeksi muodostuu sen optimaalinen panos yhteiskunnan suorituskyvyn kohottamiseksi. Systeemi tarvitsee vapaan tiedon lumoissa haahuilevien sijasta pelaajia, jotka ”kykenevät asianmukaisella tavalla täyttämään paikkansa instituutioiden tarvitsemissa pragmaattisissa tehtävissä”.
Uusi oppineisuus on siis eriytynyttä ja se altistetaan viimeistään työelämässä mitattavissa oleviin tehokkuusvaatimuksiin. Myös työttömien tulee panna töpinäksi ja kyetä etuisuuksien menettämisen uhalla osoittamaan aktiivisuutensa työmarkkinoiden suuntaan. Keväällä 2017 Suomen hallitus kaavaili jopa esitystä, jonka mukaan työttömän tulee kolmen kuukauden sisällä hakea vähintään viittätoista työpaikkaa välttääkseen työttömyysturvan menettämisen määräajaksi.
Tehotaloudessa ei työelämässä eikä edes sen ulkopuolella ole enää entiseen malliin aikaa kiireettömästi syventää tietämystään, tai toiset kisan osanottajat ajavat armotta ohi. Yhä useammassa ammatissa on myytävä tietty määrä rahallisesti mitattavissa olevia palveluja tai tuotteita. Jos ei tähän kykene, on vaarassa pudota pelistä pois. Kisa työmarkkinoilla on meillä ja muualla kovaa. Tulijoita riittää aina Kiinaa ja Intiaa myöten.
Koulutussuunnittelu on maassamme ollut ennen muuta laadun sijasta määrällisiä tavoitteita suosivaa. Hyvinvointivaltion kulta-aikana perustettiin lähes jokaiseen kuntaan uusia oppilaitoksia sekä lisättiin eri alojen aloituspaikkoja. Nykyään määrällinen koulutussuunnittelu ilmenee talouden kiristymisen myötä tarpeettomiksi työllistymisen näkökulmasta arvioitujen aloituspaikkojen karsimisena. Ensimmäisenä leikkauslistoilla ovat taiteelliset, humanistiset ja jopa yhteiskuntatieteelliset alat.
Suunta on selvä; turhaa tietoa ja taitoa on syytä karsia raskaalla kädellä. Hyvä huono esimerkki on pyrkimys tehdä historiasta lukiossa valinnainen oppiaine. Eli päättäjien mielestä ei ole mitään pakottavaa tarvetta oppia tietämään mitään maamme historiallisista vaiheista eikä siitä miten nykyhetkeen on päädytty. Sekin aika voidaan käyttää hyödyllisemmin matematiikan ja luonnontieteiden pänttäämisen, vaikka ne kovista panostuksista huolimatta eivät ole saaneet opiskelijoilta varautumatonta innostusta osakseen. Kaikesta huolimatta monet haluavat elämältään muutakin kuin olla turbotalouden näyttöpääte, joka suorittaa tarkasti ohjelmoituja käskyjä tuhlaamatta aikaa olemassa olonsa perusteiden pohdintaan.
Valtaa pitävät ovat ottaneet tieteen ja opetuksen eri muodoissaan aikaisempaa tiukempaan ohjaukseen. Huolestuttava esimerkki tästä on pyrkimys siirtää tieteen hankerahoitusta yhä enemmän valtioneuvoston kanslian alaisuuteen. Näin resursseja uskotaan kyettävän ohjaamaan täsmätehokkaasti yhteiskunnan kannalta tärkeimpinä pidettyihin kohteisiin. Hitaan ja perusteellisen tieteellisen hankearvioinnin sijasta maan hallitus päättää nopeasti ja liikoja asiantuntijoilta kyselemättä minne leikkausten kohteena olevaa tutkimusrahaa kannattaa nykytilanteessa ohjata.
Toiminnan tuloksien puolesta ei syyttä kanneta huolta. Pääministeri Katainen tilasi ilman mitään turhina pitämiään asiantuntijalausuntoja 700.000 euroa maksaneen Suomen tulevaisuutta käsittelevän selvityksen filosofi Pekka Himaselta. Prosessi sisälsi monia hämäriä vaiheita, eikä lopputuloksena syntynyttä raporttia pidetä kummoisena, vaan se päätyi heti valmistuttuaan mappi Ö:hön.
Enemmän julkista huomiota sai osakseen hankkeen lainmukaisuutta arvioineen oikeuskanslerin selvitykset, joissa tapaa ja tyyliä ei kiitelty, mutta mitään lainvastaista siitä ei löytynyt. Seuraavana kesänä filosofi Himanen nousi lööppeihin jouduttuaan putkaan istuttuaan alushoususillaan umpihumalassa Mantan patsaan vesialtaassa keskellä yötä. Putkareissun lisäksi hän sai sakot virkamiehen vastustamisesta. Tämän jälkeen valtakunnan filosofiksi pyrkinyt Himanen on pysytellyt julkisuudesta syrjässä, mikä lienee oikea arvio tilanteesta. Pääministeri Katainen paloi loppuun ja siirtyi helpommaksi arvioimaansa työhön Euroopan Unionin komissaariksi.
Vaikka tulosten mittaaminen ja internetin aiheuttama oppimisympäristöjen muutos jyllääkin, ei kannata jäädä poteroihin. Uudessa digiajassa on pyrittävä muokkaamaan joka tuutista tarjolla olevasta tiedosta paras mahdollinen tapa oppia ja sopeutua nyky-yhteiskunnan nopeasti muuttuviin olosuhteisiin. Kirjailija Peter Hoegin mukaan ”ei ole konsti eikä mikään ratsastaa hyvinvoinnilla, säilyttää jo saavutettu tasapaino. Vaikeinta on kestää muutos, kaikki uusi. Uusi jää. Uusi valaistus. Uudet tunteet”. Myös maailmankuulu arkkitehti Frank Gehry 86 ikävuodestaan huolimatta näkee nykyajassa mielenkiintoisia piirteitä. Hänen mukaansa ”me olemme osa tätä hetkeä, ei ole mitään mieltä katsoa taaksepäin. Jos määrittää itsensä nykyhetkessä, pitää silmät ja korvat auki, lukee sanomalehtiä ja katsoo uteliaasti ympärilleen, pysyy automaattisesti ajan hermolla”.
Tietoteknisen aikakauden oppimisessa tarvitsemme jatkossakin kirjoitus- ja kommunikointikykyisiä, analysointiin kykeneviä sekä ristiriitatilanteita ja paineita kestäviä työntekijöitä. Uudesta tulee kyetä valitsemaan elämäänsä sopivimmat osat. Yhtä tärkeää kuin hankkia tietoa, on kyky osata vetää välillä piuha seinästä ja ymmärtää keskittyä itselle tärkeisiin asioihin. Digitaalisessa maailmassa on vaarana informaatiotulvassa vastaanottaa niin paljon tietoa eri muodoissa, että maailmankuva jää pirstaleiseksi, eikä ihminen ymmärrä syvällisemmin mistään mitään.
Monipuolinen yleissivistys on edelleenkin paras keino selvitä nykyhetkessä. Oppineisuus ilman kykyä soveltaa sitä käytännön elämään jää vajaaksi. Teknisten huippuosaajien ohella internetin maailma tarvitsee myös paljon parjattuja sisällön tuottajia. Teknisesti huippuunsa hiottu tuote ilman yhtä laadukasta sisältöä jää vajaaksi, eikä pärjää pitemmän päälle kilpailussa.
Nykyään media kuitenkin suuntaa huomiomme kaikenkarvaisiin turhiin botox-julkkiksiin, jotka suorastaan ylpeilevät humpuukilehdissä sivistymättömyydellään. Sivistys ei ole enää tälle porukalle coolia, joten sitä voidaan mollata ilman häpeää turhana vanhan jauhamisena. Olennaista on erottautuminen, huomatuksi tuleminen. Vain äänekäs kärjistetty viesti menee kaupallisessa mediassa läpi. Viestin perinteisestä totuusarvosta ei välitetä. Nykyään onkin ryhdytty puhumaan totuuden jälkeisestä maailmasta.
Turhan julkkiksen myöhemmät vaiheet hetken julkisuuden jälkeen ovat lähes aina vähemmän hohdokkaat. Kun kukaan ei enää muista heidän olevan olemassa, eivät he itsekään koe olevansa elossa. Kuitenkin nykymaailmassa tyrkkyjä piisaa. Yhdysvalloissa tehdyn tutkimuksen mukaan college-opiskelijoiden suosituin ammatti tulevaisuudessa on olla julkkis…
Yhtä rasittavia ovat pysyvään asemasotaan juuttuneet rintamalinjat maahanmuuttoa kannattavien ja vastustavien leirien välillä. Kumpikin on varma olevansa oikeassa, eikä tämän vuoksi edes suostu keskustelemaan asiallisesti vastapuolen kanssa. Toiset käristävät makkaraa sinisristilipun varjossa torikojuilla, toiset kantavat sateenkaarilippua ja syöttävät kasviksia kohtalokkain seurauksin jopa koirilleen. Nämä maailmat eivät kohtaa, vaan eristäytyvät netin suljettuihin yhteisöihin punomaan juonia toistensa pään menoksi. Molemmille porukoille tulisi muistuttaa, että sivistys on myös kykyä kuunnella ja ymmärtää erilaisia näkemyksiä. Mutta valtava metakka täyttää eetterin, jossa kukaan ei kuuntele ketään ja kaikki huutavat yhteen ääneen kurkku suorana. Luultavasti viisaat ovat tähän kyllästyneinä jo vetäytyneet entistäkin syvemmälle varjoihin.
Vaikka yhteiskunta haluaa selkeitä ja nopeasti mitattavia tuloksia, on kodin ja koulun keskeisenä tehtävänä herättää oppilaissa uteliaisuus oppia omaehtoisesti ja etsiä lisää itseään kiinnostavaa tietoa. Ihminen voi elää tässä ajassa niin sivistymättömänä kuin haluaa. Monipuolinen ymmärrys loistaa poissa olollaan jopa monen korkeakoulusta valmistuneen elämässä. Eikä tämä heitä haittaa koska he eivät siitä tunne olevan mitään hyötyä. Talvisota oli joskus 50-luvulla, mitä hyötyä sen tietämisestä muka on? kyseli eräs verohallinnon palvelukseen siirtymässä oleva hallintotieteilijä. Nämä ihmiset voivat kuitenkin menestyä erittäin hyvin ammatillisesti ja edetä urallaan. Sivistyksen puutteesta huolimatta heistä voi tulla vaikka Yhdysvaltain presidentti.
Tehokkuusajattelu on tuonut mukaan myös hyviä uudistuksia. Ennen opiskelijat jätettiin yliopistoissa pitkälti oman aktiivisuuden varaan. Nykyään tiukoissa koulutusohjelmissa oppilaat etenevät nopeammin, eivätkä jää yhtä helposti heitteille kuin aikaisemmin. Vaikka vanhan sivistyksen itseisarvoa korostaneen yliopiston päivät ovat ohi, täytyy nykyisille opinto-ohjelmille antaa tunnustusta siitä että ne ohjaavat aikaisempaa systemaattisemmin opiskelijat työelämään. Vaikka opiskelu on nykyään enemmän ohjattua, on opiskelijan tehtävänä edelleenkin osata kysyä oikeat kysymykset, löytää olennainen tieto ja kyetä tulkitsemaan se.
On kuitenkin koko joukko ihmisiä jotka vastustavat yhteiskunnan tehokkuustavoitteita. Heidän mielestään tietynlainen joutilas ajelehtiminen saattaa johtaa yksilön kohdalla parempaan lopputulokseen. Nuoren ei tulisi olla pakko päättää tulevaisuudestaan liian aikaisin. Taloustieteen Nobelin vuonna 2016 voittanut MIT:n professori Bengt Holmström on myös kallellaan tähän vapaan itsensä löytämisen metodiin. Suomeen verrattuna Yhdysvaltojen yliopistoissa on käytössä ns. yhden oven systeemi josta oppilas astuu sisään. Ensimmäiset pari vuotta hän suorittaa opintoja tieteiden eri alueilta, taiteita unohtamatta, Vasta tämän jälkeen oppilas löytää erikoistumisalan jota haluaa kulkea loppututkintoon ja sen myötä työelämään.
Oppineisuus pelkän kirjasivistyksen pohjalta ilman syvempää ymmärrystä on vain tekninen suoritus. Ajatteleminen vaatii aikaa ja juuri tämä hiljainen tieto on vaarassa kadota marginaaliin koulutuksen tehotaloudessa. Kypsyäkseen sivistys edellyttää edelleenkin hitautta, jota ei kiireisessä arjessa kyetä tai ehditä arvostaa. Korkeintaan vetäydytään silloin tällöin mindfullness viikonlopun viettoon kurssikeskukseen jonnekin syrjemmälle.
Oppisisällöt eivät voi käytännössä olla liian anarkistisia. Sokrates tuomittiin kuolemaan Ateenan nuorison turmelemisesta kun hän opetti kyseenalaistamaan kaiken. Sama meininki on edelleenkin vallassa yhteiskunnassa. Liian radikaalit irtiotot vallitsevasta totuudesta voivat johtaa yksilön syrjäytymiseen systeemin ulkopuolelle. Väärin suuntautuneet saavat kärsiä valinnastaan työtilaisuuksien ja apurahojen puutteena. Tämä panee monet nuoret epäilemään kutsumuksensa seuraamista. Vaikka sivistys ja oppiminen on aina arvokasta, ikuisen työttömyyden vaihtoehto pakottaa miettimään valintojaan käytännön läheisesti.
Kannattaako kouluttaa itsensä esimerkiksi taidealoille, joilla yhä harvempi kykenee hankkimaan edes kohtuullisen elintason? Varsinkin kun vuosittain valmistuu uusi kurssi työmarkkinoille? Toisaalta Nokian buumin aikana päätettiin Suomessa lisätä runsaasti insinöörikoulutusta. Nokian romahduksen jälkeen moni heistä jäi valmistuttuaan työttömiksi.
Koulutussuunnittelu on siis maassamme ollut etupäässä määrällistä. Vastauksena suoraan kortistoon kouluttamiselle koulutussuunnittelijat esittävä vastakysymyksen: Olisiko sitten parempi jättää osa ikäluokasta kokonaan kuluttamatta, varsinkin kun emme tällä hetkellä voi tietää minkälaisilla ammattitaidoilla on tulevaisuudessa kysyntää? Kysymys kiertää kehää, eikä varmaa vastausta ole olemassa. Albert Einstein totesi: ”Se joka erehtyy asettamaan itsensä tuomarin asemaan totuuden ja tiedon kohdalla ajaa karille Jumalten nauraessa vieressä.”
Kaikesta huolimatta jokaisen opiskelijan tulee kuitenkin kuunnella itseään ja tehtävä valinta oppialastaan omatuntoaan kuunnellen. Elämme mahdollisesti vain kerran. Oppilaan valinta voi olla taloudellisesti hyvää tulevaisuutta ennakoiva, tai sitten ei. Pääasia on että jokainen nuori löytää mielekästä tekemistä ja tarkoituksen elämälleen.
Enemmän kuin väärin oppineet älyköt huolta aiheuttavat maassamme koulupudokkaat, joilla ei ole motivaatiota opiskella yhtään mitään. Suomen mediassa nousi kohu 19-vuotiaasta nuoresta miehestä, joka ilmoitti että ei halua tehdä mitään työtä tai opiskella. Hän halusi vain elää rauhassa sosiaaliturvan varassa tekemättä mitään. Samanlaisia tapauksia löytyy maastamme pilvin pimein. Jokaisen syrjäytyneen tapaus on tragedia koko yhteiskunnalle.
Suomen peruskoulu tunnustetaan tuloksiltaan menestykseksi kaikkialla maailmassa. Opetus on ilmaista aina yliopistoja myöten. Lähtökohdat ovat teoriassa kaikille samat. Viime aikoina on kuitenkin alettu huolestua siitä, että hyvinvointivaltioissakin sosiaalisen taustan merkitys korostuu nuorten koulutuksen kohdalla. Vaikka koulutus onkin hyvinvointivaltiossa maksutonta ja erilaisia opintososiaalisia etuuksia on tarjolla, ovat tutkijat havainneet huolestuttavan muutoksen olevan käynnissä. Korkeakoulutettujen hyvätuloisten vanhempien lapsista tulee korkeakoulutettuja hyvätuloisia kansalaisia samaan tapaan kuin ennen tasa-arvopyrkimysten nousemista keskeisiksi koulututuspolitiikassa. Syrjäytymiseen, joka koskee erityisesti nuoria miehiä, ei ole löydetty tuloksiltaan mitättömän pakkokurssittamisen ja määräaikaisten tukitöiden lisäksi mitään ratkaisua.
Helsinkiin on jo erään selvityksen mukaan muodostunut uusi alaluokka. Toimeentulotuen varassa elävien vanhempien lapset ovat oppineet pienestä pitäen elämään toimeentulotuella. Näin ollen he eivät tunne tarvetta mennä töihin tai kouluttautua ammatillisesti. Huono-osaisuus periytyy siis osittain myös Pohjoismaisessa hyvinvointivaltiossa vastakkaisista lähtökohdista huolimatta.
Maamme hallitus on pyrkinyt leikkaamaan sosiaaliturvaa pakottaakseen syrjäytyneet työmarkkinoille, mutta mitään ratkaisua joilla lähiöiden syrjäytyneet nuoret saataisiin yhteiskunnan hyödyllisiksi veronmaksajiksi ei ole löydetty. Kovasta yrityksestä huolimatta tuskin koskaan kaikille nykyisille syrjäytyneille löydetäänkään. Eikä nykymenolla edes kyetä estämään uusien syrjäytyneiden syntymistä
Monet koulutusta vaatimattomat ammatit ovat toiminnan tehostumisen ja automatisaation vuoksi kadonneet. Autonapumiehen, varastomiehen ja muita hanttihommia ei entiseen malliin ole ammattitaidottomille tarjolla. Kädentaitoja puusepän hommien tapaan tarvitaan yhä vähemmän koneiden hoitaessa hommat. Koulutu tai kuole, kuuluu yhteiskunnan vaatimus. Monessa tapauksessa kuitenkin kuuroille korville.
Lähitulevaisuudessa robotit lisäksi tuhoavat työpaikkoja. Lähes kaikki ammatit ovat uhattuna. Robotit tekevät lainapäätöksiä pankeissa, robotit kirjoittavat sanomalehtien uutiset, ne tekevät leikkauksia sairaaloissa, korvaavat loputkin ihmistyöstä teollisuuden kokoonpanolinjoilla, ajavat autoja ja junia joukkoliikenteessä. Tekoäly tekee tuloaan, vaikka ainakin vielä sen takana tarvitaan ihmisälyä scifikirjojen ja -leffojen dystopioista huolimatta.
Digitalisaation ja robotisaation lähitulevaisuudessa syrjäyttämien ammattien lista on loputon, eikä kukaan ole turvassa. Vaarassa on syntyä läntisiin teollisuusmaihin suuri pysyvä massatyöttömyys. Syrjäytyneet eivät välttämättä tyydy loputtomiin osaansa kapinoimatta. Tämä pakottaa valtaa pitävän eliitin miettimään uudenlaisia kansalaispalkan tyyppisiä ratkaisuja, vaikka sen toimivuudesta koko yhteiskunnan tasolla ei ole vielä kokemuksia meillä eikä muualla.
Yksi vastaus olisi työajan lyhentäminen. Näin syntyisi työtä useammalle. Samalla työn raskauttamat ihmiset saisivat enemmän vapaa-aikaa nauttia elämästä. Tällaiset ratkaisut eivät toteudu kuitenkaan ainakaan lähitulevaisuudessa työn tuottavuuden kasvun ollessa yhteiskunnassa edelleenkin yhteiskunnassa keskeistä.
Teollistuminen on koko kehityksensä ajan synnyttänyt ylijäämäväestöä. Se voitiin aikaisemmin lähettää siirtolaisiksi merten taakse. Lisäksi sodat ovat kautta historian omalta osaltaan tarjonneet ratkaisun nuorten miesten sankarillisuuden osoittamisen tarpeelle. Nyt ei ole näköpiirissä, että ylijäämäporukkaa voitaisiin esimerkiksi Suomesta lähettää siirtolaisiksi vieraisiin maihin tai hankkiutua heistä eroon sodan melskeissä. Ongelma on siis aikaisempaa vaikeampi ratkaista. Television ja somen tarjoamat sirkushuvit sekä sossun rahat ja leipäjonot pitävät toistaiseksi nälän ja vihan aisoissa. Mutta jonakin päivänä saattaa jysähtää.
Tasa-arvo, josta olemme tunteneet ylpeyttä maassamme, ei ole mitenkään itsestään selvä asia koulutusjärjestelmän rakenteissakaan. OECD:n raportin mukaan Suomessa on tieteen ja oppimisen tuloksia heikennetty sekoittamalla toisiinsa koulutuspolitiikka ja aluepolitiikka. Yliopistoja on väkilukuun verrattuna paljon ja rajalliset resurssit levitetty ympäriinsä. Yliopistoissa on lisäksi liikaa päällekkäisiä oppiaineita. Esimerkiksi kauppatieteitä pystyy opiskelemaan lähes jokaisessa maamme yliopistossa. Ratkaisuksi OECD tarjoaa yliopistojen työnjakoa, joka mahdollistaisi suuremmat resurssit huippuyksiköille. Asiasta on puhuttu maassamme pitkään, mutta kukaan ei ole uskaltanut naulata itseään ristille tuomalla julkisuuteen listan, mistä leikataan ja mitä yksiköitä lakkautetaan, minne lisätään ja minkä verran. Tulevaisuuden haasteena Suomessa on joka tapauksessa oppilaitosverkoston järkeistäminen opintojen kaikilla tasoilla.
Ilman uuden digiajan teknologian omaksumista oppi kaataa nykyään väistämättömästi ojaan. Digitalisaatio ei vain hävitä työpaikkoja, vaan tarjoaa sitä joustavasti käyttämään oppiville uusia mahdollisuuksia. Ne jotka kykenevät parhaiten hyödyntämään uuden teknologian mahdollisuudet sopeutuvat parhaiten kiihtyvässä muutoksessa olevaan maailmaan. Varsinkin jos heillä riittää käsityskykyä yleissivistyksen muodossa muustakin kuin pelkästä teknologiasta. He myös hyötyvät siitä parhaiten taloudellisesti markkinoiden ollessa globaalit. Uuden teknologian hallitseva voi myydä jotakin tuotetta kotisohvaltaan kaikkialle maailmaan, tai nostaa kytkintä ja lähteä ulkomaille mielekkäiksi kokemiinsa töihin. Aivovuodon nähdään muodostuneen ongelmaksi Suomessa kun valmistuneet lähtevät parempien työpaikkojen perässä maailmalle. Mutta tämä ei ole yksilön vaan yhteiskunnan murhe.
Uusimman ajan jetset liikkuu luontevasti maailman joka kolkassa, eikä tämä enää tarkoita välttämättä fyysistä matkustamista. Tietotekniikan kehittäjäyhteisöt esimerkiksi käyvät netissä jatkuvasti keskustelua, jossa on osanottajia kaikkialta maailmasta. Uutta yhteisöllisyyttä kuvaa vilpitön toistensa auttamisen halu aikaisemman oman erityisalansa mustasukkaisen vartioimisen sijasta. Viime kädessä uskotaan yhteisön menestyksen koituvan myös siihen osaa ottavien yksilöiden hyväksi.
Vaikka uusi teknologia madaltaa tekemisen kynnystä, on osasta ihmisiä samalla tullut kertakäyttöhyödykkeitä. Kun joku tekniikka vanhenee, joutuvat vain sen hallitsevat pelistä pois. Ainoa vastaus tähän ongelmaan on jatkuvan oppimisen idean sisäistäminen. Vaikka sinulla menisi tänään loistavasti ja kirstu olisi täynnä rahaa, olisi pahin virhe kuvitella nykytilan jatkuvan ikuisesti. Sen sijaan kunkin yksilön ja yhteisön tulisi koko ajan seurata alansa kehitystä ja kouluttautua uusien tekniikoiden tuomiin mahdollisuuksiin. Muuta takuuta ei eloon jäämiseen nykytalouden darwinistisessa kilpailussa ole olemassa. Vaikka tämä periaate on itsestään selvyys, kovin monet istuvat liian pitkään laakereillaan ja ymmärtävät muutoksen tarpeen vasta kun juna on mennyt ohi ja he istuvat yksin asemahallissa vailla tietoa ja taitoa minne suunata.
Osaaminen erikoistuu yhä pienemmiksi hioutuneille erityisaloille. Koulutus antaa alkusysäyksen jonkin alan tuntemiseen. Mutta toimiminen tällä alalla vaatii jatkuvaa itsensä ja teknisten taitojensa kehittämistä. Elinikä on elinikäistä oppimista.
Kysymys ei uuden tietotekniikan kohdalla ole pelkästään hankitun tiedon määrässä, vaan yksilön kyvyssä järjestää sitä uudella tavalla. Postmodernismin johtotähtiin kuuluvan filosofin Jean-Francois Lyotardin mukaan suurempi suorituskyky ei voi loputtomiin koostua lisäinformaation hankkimisesta, vaan se syntyy pikemminkin tietojen järjestämisestä uudella tavalla. Tällainen ”uusi järjestys saavutetaan useimmiten liittämällä yhteen tietosarjoja, joita siihen saakka on pidetty toisistaan riippumattomina. Tätä kykyä artikuloida kokonaisuudeksi jotain, mikä ei vielä ole sellainen, voidaan nimittää mielikuvitukseksi. Muuan sen ominaisuuksista on nopeus”. Joustavan mielikuvituksen avulla on mahdollista tehdä uusi siirto ja jopa muuttaa pelin sääntöjä.
Luovuuden ylläpitämisessä ja kehittämisessä on kouluilla tärkeä tehtävä. Lapset ovat uteliaita ja rohkeita, mutta koulussa näitä ominaisuuksia ei aina kyetä ylläpitämään. Liian monet passivoituvat ja menettävät omaehtoisen kiinnostuksen paneutua asioihin. Sen sijaan että he suuntaisivat tarmonsa edes johonkin, he eivät suuntaa sitä mihinkään. He passivoituvat, eivätkä ole kiinnostuneita kuin älypuhelintensa räpläämisestä.
Hyvin menee jatkossa niillä jotka omaksuvat monisäikeisen elämäntavan olemassaolonsa perustaksi. Filosofi Bertrand Russell oli sitä mieltä, että mitä useammasta elämänalueesta ihminen on kiinnostunut, sitä paremmat mahdollisuudet hänellä on onnelliseen elämään. Menettäessään yhden alueen, jää hänelle muita joihin suunnata energiansa. Russell kannustaa ihmisiä myös ottamaan elämässään riskejä, jotta pysähtynyt iloton elämä ei uhkaa.
Richard Fordin aikoinaan lanseeraamalla sisällöltään epämääräisellä ”luovalla luokalla” ei asiat ole san kummemmin. Siitäkin voi tipahtaa suhtanteiden muuttuessa. Ihmisen todellinen luovuus mitataan siinä tilanteessa kykeneekö hän uudelleen orientoitumaan ja hankkimaan uudet tekniset tiedot ja taidot, jotka ovat uudessa tilanteessa kovaa valuuttaa. Jatkuvan kulutuksen sijalle on parempi valita jatkuva koulutus.
Tulevaisuudessa etäopetuksen merkitys kasvaa valtavasti. Se saavuttaa opiskelijat maailman eri kolkista kustannustehokkaasti. Jo nyt maailman johtavat yliopistot tarjoavat internetissä säännöllisesti verkkokursseja. Verkossa on mahdollista yksittäisten kurssien lisäksi suorittaa kokonaisia tutkintoja. Huonona puolena on, että opiskelijoiden sosiaalinen kanssakäyminen vähentyy, vaikka Skypen ja muiden uusien vempainten avulla voidaan tätä ongelmaa osittain paikata.
Etäopetus mullistaa oppimisen väylät ja mahdollisuudet. Monet tietotekniikan ammattilaiset pitävät osaamistaan yllä osallistumalla säännöllisesti verkkoluennoille. Sama tulee leviämään muillekin aloille. Koska nykynuoret suuntautuvat yhä enemmän tietotekniikan pariin, omaksuvat he etäopiskelun luonnollisena osana kehitystään ja työtään. Sosiaalisessa mediassa varttuneiden nuorten koulutuksessa täytyy digitalisaation mahdollisukksia kyetä hyödyntämään uudella tavalla.
Maailman menosta eikä sivistyksen ja oppimisen tulevaisuudesta kannata kuitenkaan olla koko ajan huolissaan. Se ei pelaa, jolla pelkoa on. Tärkeintä on kunkin yksilön kyetä valitsemaan kannaltaan ”oikeat ohjelmat” loputtomasta tarjonnasta. Erehtyminen sallitaan. Fiksu pärjää aina luovimalla ja editoimalla. Kannattaa myös pitää mielessä Albert Einsteinin näkemys, että mielikuvitus on tietoa tärkeämpää. Tieto on aina rajoittunutta, mutta mielikuvituksen voimin voi kiitää ympäri maailmaa.
Johan Huizinga on samoilla linjoilla klassikkoteoksessaan ”Leikkivä ihminen”. Hänen mukaansa meillä on luontainen tarve tehdä kaikenlaista näennäisesti arvotonta. Leikki ei aikuisenkaan kohdalla ole turhaa ajan kulua. Haluamme syventyä hyödyttömiin asioihin ei pidä häiritä. Rakentavaa ikävystymistä edistää hedelmällinen joutilaisuus. Pakkotahtinen rutiininomainen työ ei tarjoa tähän usein mahdollisuuksia, joten vapaa-aikana ihmisen tulisi löytää tilaa hyödylliselle hyödyttömyydelle. Massaviestimien hyökyvästä tarjonnasta huolimatta olisi kyettävä raivaamaan aikaa tehdä kaikenlaista näennäisesti tarpeetonta ja syventyä mielikuvituksen avulla toisiin todellisuuksiin.
Kun Mika Waltari esitteli itsensä New York Herald Tribunessa vuonna 1950, määritteli hän ohjelmakseen yksilön vapauden, inhimillisyyden ja suvaitsevaisuuden. ”Sitä paitsi ihminen tarvitsee myös hiukan kaunista turhuutta jaksaakseen elää”, hän totesi.

On The Job

Väärinkäsitysten selventämiseksi katson elämäni tässä vaiheessa aiheeelliseksi vapaahtoisesti julkaista seuraavan tunnustuksen tekemisistäni. Teen sen Kotkan poliisin ja Supon vaatimuksesta, jotka perustuvat Interpolin tekemään selvityspyyntöön koskien konsulttitehtäviäni viime vuosina Kaakkois-Aasiassa. Korostan että en ole ollut näiden epäilysten vuoksi pidätettynä ja laatimani muistio tekemisistäni on vapaaehtoisesti viranomaisten käyttöön laatimani.

Poliisi takavarikoi passini palattuani viimeiseltä konsulttimatkaltani ulkomailta keväällä. Korostan että viimeiseen matkaani ei liity mitään epäselvyyksiä, joista viranomaiset olisivat kiinnostuneita. Tapahtumat joista minua epäiltiin tapahtuivat aikaisemmin, eikä poliisi ole kyennyt täsmällisesti esittämään niiden ajankohtaa.

Koska konkreettisten todisteiden puuttuessa passini takavarikko oli laiton, Kotkan poliisi on palauttanut passini. Epäilykset jotka ovat perusteettomia eivät siis ole johtaneet jatkotoimenpiteisiin, koska eri maiden poliisiviranomaiset eivät ole olleet halukkaita yhteistyöhön Kotkan poliisin ja Suojelupoliisin kanssa.

He pitävät kyseisiä minuun liittyviä epäilyksiä uskomattomina ja mahdottomina selvittää, koska väitettyjen rikosten uhreiksi joutuneet yritykset ja organisaatiot eivät ole olleet halukkaita auttamaan viranomaisia asioiden selvittämisessä. Lisäksi ketään esillä olleista henkilöistä ei ole ilmoitettu virllisesti kadonneiksi ja heidän henkilöllisyytensä selvittäminen on näin ollen osoittautunut mahdottomaksi.

Tästä syystä Suomen viranomaiset ja Interpol ovat lopettaneet asiaani koskevat tutkimukset. Koska olen vilpitön eikä minulla ole mitään salattavaa, julkaisen kuitenkin asiasta poliisin käyttöön laatimani vapaamuotoisen kirjoitelman, jossa kuvaan omasta näkökulmastani väitettyjä tapahtumia viime vuosilta Kaakkois-Aasiassa.

Korostan kuitenkin varmuden vuoksi vielä kerran että kaikki tutkimukset asian tiimoilta on lopetettu tuloksettomina. Lisäksi Kotkan poliisi on korvannut minulle kirjoitelman laatimisesta aiheutuneen vaivan ja ajan täysmääräisesti. Ilmoitan täten olevani korvauksen määrään erittäin tyytyväinen.

Lisäksi olen hyvin toimineen yhteistyön perusteella valmis tarvittaessa myös jatkossa auttamaan viranomaisia mahdollisten uusien minua koskevien epäilysten selvittämisessä. Korostan laatineeni alla olevan selvityksen tekemisistäni vapaahtoisesti, eikä poliisi ole minua painostanut sen tekemisessä.

XXXXXXXXXXXXXXXX

KONSULTTI
1
Hong Kongin varjot

Kun kaikki on lopussa alkaa se alusta.

Kaadun, pomppaan pystyyn, jatkan kuin mitään ei olisi tapahtunut. Minusta tuntui Hong Kongissa tuona sateisena päivänä, että jokaisen ihmisen perässä kulkee oma suojelusenkeli tai salaisen poliisin nuuskija. Tiesin kulkuani suojattavan Kowloonin katumarkkinoilla. Kun käännyin salamannopeasti, seisoi takanani aina sama kinkki sinisessä tuuliskangaspuserossa säikähtäneen näköisenä pelätessään paljastaneensa koko salaisen operaation. Nyökkäsin hänelle merkin, mutta silloin hän lähti nopeasti kävelemään pois.

Kun jatkoin kulkuani lähti sama mies eri hahmossa seuraamaan minua. Menin risteyksen tupakkapaikalle. Puhuin naiselle jolla oli yhtä pitkät ja kauniit hiukset kuin Yoko Onolla. Hän ei osannut kuin kiinaa. Sivukujalta tuli röökille kaljuuntuva hikoileva mies. Hän kyseli mistä olen. Kerroin tulevani 10 tunnin yölennon takaa. Mies käänsi sanani naiselle. Mies halusi antaa minulle sytkärinsä vastusteluistani huolimatta. Kieltäydyin mutta hän pani sen lähtiessään kouraani. Panin sytkärin taskuun, olin juonessa mukana. Iskin miehelle silmää. Pienet asiat paljastavat suuret.
Harhailin Kowloonin katuja hyvänolon tunteen puristaessa rintaani enemmän kuin ei koskaan ennen, eikä sen jälkeen. Menetin kulkiessani ajantajuni. Liikennevaloissa näin jälleen saman pitkätukkaisen kiinalaisnaisen. Hänen seurassaan oli nuorempi nainen. Arvelin tämän olevan hänen tyttärensä. Naiset hymyilivät minulle ystävällisesti lähtiessään väkijoukon mukana ylittämään katua. He vinkkasivat minut mukaansa. Perhe oli pitkästä aikaa hetken yhdessä. Seurasin heitä, mutta sitten heidän täytyi kääntyä pimeälle sivukujalle. Naiset hyvästelivät minut kuin vanhan ystävän tai rakastetun. Yksinäinen vanhuus tuntui kohtaloltani. Pakotin itseni olemaan seuraamatta naisia. Elämäni tragedia; en jaksanut tehdä aloitteita, tein vain nopeita lopetteita. Jäin ihmisasioissa nuolemaan näppejäni.

Jatkoin epämääräistä siksak kulkuani Kowloonin katujen ja kujien ryteikössä. Päädyin Avenue of Starsille katsomaan Hong Kongin pilvenpiirtäjien siluettia Islandin puolella. Sitten havahduin ja
käännyin katsomaan taakseni. Mies tummansinisessä pusakassa pysähtyi välittömästi nähtyään minun huomanneen hänet. Päätin kokeeksi eksyttää seuraajani. Pujahdin kujalle piiloon ja odotin miehen kulkevan ohitseni. Lähdin puolestani seuraamaan häntä. Mies tajusi osien vaihtuneen ja pujahti piiloon elektroniikkakauppaan.

Jatkoin kulkuani Kowloonin läpi. Pian oli uusi mies perässäni. Tein hänelle saman tempun. Harhauttelin tyypin toisensa perään seuraajasta seuratuksi kävellessäni ripeästi Kowloonin katuja. Juoneen kuului, että aina kun seuraamani mies pujahti karkuun, lähti jalkakäytävän reunalta uusi mies perääni. Kiersin liikennevaloissa hänen taakseen. Kuvio toistui toistumistaan. Tilanne oli shakkitermein patti, sama kuvio toistui loputtomiin. Olisin voinut tappaa kenet tahansa milloin tahansa. Muut otetaan kiinni ja kärrätään Kiinan mantereen kidutuskammioihin. Jostakin syystä minut päästetään aina karkuun.

Ratkaisin tilanteen pujahtamalla metroon. Kulkiessani Hong Kongin maanalaisen loputtomia käytäviä oli mies jälleen perässäni. Laiturilla oli vuorostaan uusi mies odottamassa. Ajoin metrolla Kowloonista Centraliin keskusasemalle, jossa oli vaihto hotellin suuntaan menevään junaan. Asemalla oli kiinalainen varjo odottamassa. Kävelin tyhjällä laiturilla häntä kohti päättäneenä selvittää asian. Mies lähti kävelemään laiturin vastakkaiseen suuntaan.
Kävelin aseman lattiaa tuijottaen, nostin katseeni ja näin edessäni tummaan pukuun naamioituneen salaisen poliisin agentin, jonkun väliportaan pikkukihon. Pukutakkibarbaari ei vastannut nyökkäykseeni. Tiesin kuka hän oli, mutta en mistä ja minkä vuoksi. Pysähdyin ja astuin kokeeksi muutamana askeleen taaksepäin laiturilla. Tummapukuinen kiinalainen teki samoin. Tuijotimme toisiamme silmiin. Se oli kutsu hänelle tulla tasaamaan tilit.
Lähdin kävelemään hitaasti häntä kohti. Kun juna tuli olin hänen luonaan. Kun hän yritti perääntyä, työnsin hänet yllätysiskulla raiteille. Ihmisen riekaleet levisivät solumattona aseman seinille. Ihmiset kirkuivat veren peittäessä heidät. Katsoin uteliaasti veren kirjomia maailmankaikkeuden kuvioita aseman raiteen puoleisella seinällä. Likainen temppu, mutta oma vikansa että lähtivät perääni.

Laiturille ilmestyi yhä enemmän ihmisiä. Piilouduin väkijoukkoon. Junan tullessa painoin pääni ja syöksyin salamannopeasti vaunuun. En kuitenkaan epäillyt hetkeäkään etteikö vaunussakin olisi
ollut samaa porukkaa. Heillä oli joku salainen suunnitelma päästää minut pakenemaan. Olin kyllästynyt olemaan takaa-ajettavana mutta jatkoin juttua. On vaarallisempaa perääntyä kuin pakottaa itsensä eteenpäin. Se antoi edes jonkun tarkoituksen, jonkun suunnan jatkaa. Ryntäsin asemalla taksiin jolla ajoin loppumatkan Island Pacific hotelliin. Noustessani rullaportaita hotellin aulaan, näin kinkin katsovan minua ravintolassa maleksineen seminaarisakin keskeltä. Panin etusormen suuni eteen. Mies kohotti väsyneesti oikeaan suupieltään. Ymmärsi että ymmärsin.

Painuin hissillä huoneeseeni 26. kerrokseen. Avasin lasiseinän peittävän verhon ja katsoin Hong Kongin sataman tihkuiseen sumuun. Hong Kong ja San Francisco sijaitsevat molemmat lahden suussa ainaisten sateiden lentäessä nopeasti niiden yli. Pika-alukset kiisivät kohti Macaota, sieltä takaisin. Risteilyalus oli satamassa redillä. Alhaalla moottoriteiden mosaiikissa Lontoon doubledeckkerit veivät ihmisiä paikkoihin, toivat niistä pois. Tiesin olleeni hetken onnellinen paetessani kaikella viekkaudellani varjostajiani. Eikä tuo hetki tulisi enää välttämättä elämässäni toistumaan. Samat vanhat latteudet, samat typistyneet ihmiset; siinä tulevaisuuden kuvaa kerrakseen.
Kaadoin giniä ja soodavettä lasiin, soitin apulaiseni kännykkään.
- Mitä siellä expossa tapahtui?
- Kuulimme kansainvälisen hallitusten välisen hallinto-oganisaatioiden yhteiselimen presidentin alustuksen. Sen jälkeen oli vuorossa…
- Ei siis mitään, ei niin mitään? Puhu suoraan kun kysytään. En jaksa kuunnella liian pitkiä selostuksia. Minä päätän mikä kestää liian kauan. Jos aiot pärjätä näissä hommissa tiivistä sanomasi. Simplify, simplify, kuten jo Hemingway asian ilmaisi.
- Vitut tässä mitään tiivistämistä, kuten ei missään muussakaan touhussa johon meidän talo on sekaantunut. Suoraan sanoen siellä jauhettiin täyttä paskaa aamusta iltaan.
- Kuulostaa paremmalta, sanoin kaataen ginipaukun kiduksiini. – Laadit illan ja yön aikana yksityiskohtaisen raportin seminaarin jokaisesta alustuksesta. Tuliko selväksi? Jos on kysyttävää, älä kysy. Ei ole aikaa vastata.
- Kai se on sitten hakattava läppäriä läpi yön.
- Ei tänne lomailemaan ole tultu. Erehdyt jos luulet täällä voitavan ottaa löysin rantein. Minulla oli lounastapaaminen paikallisen aluehallinnon johtotroikan kanssa. Kohta kuulet sieltä suunnalta kummia! Nyt pannaan meidän yksikön toimintamalli ja volyymi uuteen kuosiin.

Otin lisää giniä. Aloin epäillä koko salaisen poliisin juttua. Miksi minulla käy aina näin huono tuuri että joku hämäräkopla lähtee perääni? Mutta kaikkeen on varauduttava kun lähtee työreissulle toiselle puolen maapalloa. Uusi taivas, uudet ihmiset, uudet tavat. On näyteltävä että on mukana näytelmässä. Tuijotin muistilappuani: ”Pidä julkisivu yllä. Ei ole suurta Toista. Olemme kuvitelleet sen. Olemme yksin. Kukaan ei ole kiinnostunut meistä.”
Menin kylpyyn, torkahdin hetkeksi. Havahduin siihen kun olin näkeväni pienten kiinalaisten pujahtavan karkuun kylppäristä. Varmistin sen olevan tyhjä. Epäröin astua huoneeseeni. Jos kiinalaiset olisivat ujuttaneet hermokaasua huoneeseen ilmastoinnin, asettaneet kameravalvonnan lamppuun? Aloin saada tarpeekseni heidän tempuistaan ja juonistaan. Minun tulisi pitää varani, etten paljastaisi kenellekään päätäni kalvavaa kiinalaisongelmaa. Epäisivät kuitenkin päässäni oleva häikkää, ja juuri tähän nämä varjomiehet pyrkivät.

Palattuani viimein kylppäristä ilta oli pimentynyt ja valot syttyneet pilvenpiirtäjissä. Joku tyyppi sohi ikkunaani lasertähtäimellä. Sen vilahdus teki kipeää silmissäni. Kun suljin silmäni tiesin niiden olevan valon saastuttamat. Pieni osa verkkokalvoa oli jälleen repeytynyt. Silmäni olivat pitkään sekaisin kuin rikkiräjähtäneet galaksit. Kuivasin itseni, pistin ykköset niskaan, mustat lasit silmien suojaksi ja lähdin suorittamaan illan velvollisuuksia.
Illallisella kuuntelen kalliissa ruokapaikassa johtoryhmän pölvästien tyhjänpäiväisiä itsekehuja. Ällöttävää sakkia. Yöllä hakkasin vimmatusti tietoa koneelle huoneessani. Läppärini muistutti ottamaan yöpillerit, kyytipojaksi korkeintaan kaksi lasillista viskiä. Ei väsyttänyt, jätin väliin. Valvoin, enkä tiennyt kuka valvoo valvojia.

Saadakseni etäisyyttä talon sortinsakkiin lensin hetken mielijohteesta aamulla helikopterilla Macaoon tutustumaan Venetian Casino Resortiin ja viereiseen Galaxyyn. Kävelin isossa kompleksissa, poltin sikaria highroller pöydissä. Tyhjissä pelipöydissä ei saa polttaa. Kiinalaiset tungeksivat valtavan kompleksin käytävillä Vivaldin soidessa ämyrit liian kovalla kanaalikäytävien taustalla. Galaxyn aulassa avaruusvehkeet esittivät puolen tunnin välein kosmisen valoshown.
Laumat vyöryivät valtavina, ne eivät lopu koskaan. Paha näille on volyymilla panna hanttiin. Onneksi näiltä puuttuu yksityiskohtien taju, ja sitä myöten he ovat vain kehnoja koneita kyvyttöminä improvisoimaan. Siksi he eivät koskaan saa läntistä maailmaa valtaansa. Jokainen
pikkupeli on heille elintärkeä. He eivät ymmärrä jättää asiaa sikseen, kun kulahtanut kunnia on kysymyksessä. Tiesin tämän mitä he eivät tienneet.

Lähdin taksilla kasinoilta Macaon keskustaan. Etelä-Kiinan meri myrskysi, vettä vihmoi, sunnuntain kadut olivat täynnä läpimärkiä päiväturisteja manner-Kiinasta. Kaikilla oli sateenvarjot, ainoastaan minä talsin isojen kasinoiden neonvarjoissa ilman. Onneksi törmäsin Casino Lisboan edessä naiseen, joka kertoi olevansa Filippiineiltä, mutta työskennelleensä Hong Kongissa jo 15 vuotta.

En pyytänyt, en koskaan pyydä, en osaa pyytää. Nainen lähti kuitenkin omasta halustaan suojaamaan sateenvarjollaan kulkuani. Hän vei minut katsomaan Macaon suurinta nähtävyyttä, jollakin opilla pystyssä pysynyttä kauan sitten maanjäristyksen tuhoaman katedraalin pystyyn jäänyttä seinää. Kukkulalla oli vesimyrkystä huolimatta paljon Macaon katolisia, olihan paikka satoja vuosia Portugalin siirtomaa. Kun filippiinitär halusi nousta kukkulalle jolla seinä seisoi näyttäen olevan romahtamaisillaan hetkenä minä hyvänsä, kieltäydyin kohteliaasti. Euroopassa on toistaiseksi ihan tarpeeksi ehjänäkin säilyneitä katedraaleja.

Nainen kertoi olevansa töissä Kowloonissa, asuvansa siellä laivassa. Hän kertoi hävinneensä rahansa ystäviensä kanssa edellisenä yönä Casino Lisboassa. Hänen täytyi jonkin viisumisysteemin vuoksi pysytellä kolme viikkoa ystäviensä luona Macaossa. Hän pyysi minua mukaansa.

Ei hän minua pettänyt hetkeäkään. Odotin hänen lyövän tarjouksen tiskiin. Kenties pistäytyminen tuntihotellissa? Hän halusi sähköpostiosoitteeni. Annoin Matti Klingen, koska mieleeni ei keskellä sadetta tullut ketään suurempaa huijari-idioottia. Nainen tarkisti kirjain kirjaimelta meilin olevan oikein kirjattu. Mistä heille oli jäänyt käsitys että ihmiset eivät tilaisuuden tullen valehtelisi nimeään ja osoitettaan?

Tarjous tuli, tartuin siihen. Tuntihotellissa kehnoa väsynyttä seksiä. Letku pysyi velttona. Nainen vaati rahaa. En maksanut vaan tartuin häntä kurkusta kiinni. Nostin hänen torsonsa ilmaan. Se tanssi kuin raivostunut lohikäärme elämän tulen sammuessa. Maailmassa kuolee koko ajan kaiken ikäisiä ihmisiä. Kuolemasta on tullut elämä. Kaikki syntyneet ovat kuolleet. Nämäkin jotka vielä elävät. Kaikkien aika on lyöty lukkoon. Elämä päättyy ennen kuin ehtii edes kunnolla alkaa.
Poistuessani hotellista kaivoin lapun taskustani. ”Tärkeintä on muistaa: Milloinkaan ei saa näyttää tunteitaan.”
Ajoin taksilla lauttaterminaaliin. Kävelin jonon ohi, kukaan ei yrittänyt estellä. Istuin vauhdilla kiitävässä kantosiivessä syöden kioskista ostamiani kiinalaisia onnenkeksejä. Tarjosin niitä vieressäni istuneille vanhoille kiinalaisille naisille. He kiittivät pannen keksit laukkuihinsa. Mutustellessani keksejä katsoin lautan screeniltä dokkarin Bruce Leestä, jonka maallinen vaellus päättyi legendoille tyypilliseen tapaan liian varhain 32-vuotiaana hämärissä olosuhteissa Hong Kongissa.

Hong Kongin lähestyessä halusin antaa loput onnenkeksit kiinalaisille naisille, mutta he kieltäytyivät ja osoittavat käsillään että minun tulisi pitää kaikki jäljellä oleva onni itselläni. Terminaalissa kävelin jonon ohi. Ajoin taksilla lauttaterminaalista hotelliin onnenkeksipaketti sylissäni. Tullessani Island Pacificiin johtoryhmän ukot istuivat hotellin ravintolassa tulossa ties mistä, menossa ties minne. Nostin käteni tervehdykseen ja näytin heille onnenkeksipakettia.
- Missä olet ollut?
- Kävin pitämässä konsulttiluennon Macaon paikallishallinnon pääjehuille. Vaikka sen kasinot tuottavat vuodessa enemmän kuin Las Vegasin, on niillä kovat paikat tulossa kiinalaisten puristuksessa.
- Maksoivatko hyvin?
- Hyvin maksoivat. Rahat ovat jo tililläni macaolaisessa pankissa, loput tulevat pienissä erissä luxemburgilaisen holding-yhtiöni tilille.
- Se teki sen taas, dorkat hihkuivat riemusta. - Ei sille mahda mitään. Aina se tekee tilin joka paikassa. Ei sitä voi ymmärtää kuinka ison tilin se tekee. Siksi se ei ota ketään mukaan sotkemaan bisneksiään.
- Näin on, pojat. Ottakaa mallia. Minulla on vielä töitä rästissä, sanoin ja astuin hissiin.
Heitin onnenkeksit hissin roskikseen. Huoneesta löysin sinisen tuulipusakan vaatekaapista. Puin sen ylleni. Ruoka ja juoma oli tuotu ilman tilausta. Söin sen ja otin yöpillerit, join kaksi täyttä juomalasillista viskiä. Yritin nukkua ennen kuin sinitakit ehtisivät tehdä seuraavan siirtonsa. Olin varma että tein niiden mielestä kaiken oikein, jotka oli pantu kirjaamaan ylös käytökseni. Päätin jatkaa entiseen malliin ja näytellä että en tietäisi mistä on kaiken takana kysymys. Suurta Toista ei ole olemassa, olemme kuvitelleet sen, kukaan ei katso elämämme näytelmää.

2
Kuala Lumpurin kuolleet
Johtoryhmän koneen startattua kohti Euroopan Unionia, tuli muutaman tunnin kuluttua oman lentoni vuoro. Paiskin koko lennon ajan rästihommia läppärilläni ja kuuntelin kuulokkeilla Arvo Pärtia. Lento sujui hyvin ja kone laskeutui aikataulussa Kuala Lumpuriin. Lepäilin kaikessa rauhassa Traders hotellin 26. kerroksessa ihmetellen ikkunasta avautuvaa torniviidakkoa. Millä opeilla ja rahalla maailmankuulut Petronasin muurahaiskeot oli saatu pystyyn? Samalla vissiin kuin Angkor Watin samanlaiset mutta pienemmät Kambodzan viidakkoon.

Join ginimoukkuja katsellen huoneen ikkunasta tulevaisuuden liian nopeasti liikkuvaa maisemaa. Sitten alkoi esiintyä jälleen häirintää. Joku outo tyyppi lähetti laserilla morseaakkosia Petronas Towersin yläkerroksesta, oli kai niin kyllästynyt työhönsä että kuvitteli jujun saavan sydämeni sykkimään rinnassani vaappuen. Petronas Towerin ostarissa ihmiset kulkivat katkeamattomina jonoina kuin muurahaiset keoissaan. Joku nainen väitti kauan sitten Miamissa, että en kykene ottamaan osaa ostoskeskusten meininkiin; väsyn ja hermostun meteliin. Aikani väistelen liioitellen, sitten jyrään kaiken eteen sattuvan sileäksi. - Ostoskeskuksissa pitää osata uida virran mukana, puikahtaa väkimassassa avautuviin aukkoihin, hän yritti turhaan opettaa minua.

Katseltuani tarpeeksi kiikareilla lauantai-iltapäivän kiehuntaa Petronas Towersin ostarilla, oli aika jättää ginipullo rauhaan ja käydä hommiin käsiksi. Laskeuduin alakertaan ja ajoin Traders hotellin golfkärryllä arabien seassa ostarin ovelle, nousin toiseen kerrokseen ja painelin California Pizzan takaosastoon. Kalvosilmäinen malawi istuutui samaan pöytään. Annoin levykkeet, hän tunki ne pikkutakkinsa taskuun, sain asiakirjasalkun, en vaivautunut vilkaisemaan sisältöä.
- Tässä on siis kopiot Suomen väestökirjoista aina niiden laatimisen alusta 1700-luvun puolesta välistä saakka?
- Papit pistivät joka tyypin, syntyneet ja kuolleet, ensimmäisinä maailmassa kirjoihin ja kansiin. Muualla ei sitä vielä katsottu tarpeelliseksi, eikä Pohjoismaiden lisäksi katsota vieläkään. Kun natsit valtasivat Hollannin, saattoivat he noukkia jutskut helposti tavarajunaan väestökirjojen perusteella. Katsoivat vain nimen, rodun ja osoitteen, panivat kuorma-autot jyräämään yössä. Ymmärrettävästi sodan jälkeen ei siellä ole tunnettu tarvetta jokaisen tyypin osoitteen ylös kirjaamiseen.

- Tässä on ollut kova urakka mikrofilmata kaikki väestökirjat?
- Mormonit filmasivat ilmaiseksi Utahin kalliosuojissa. Maailmanlopun iskiessä taivaaseen pääsevät vain mormonikirjoihin tallennetut. Mormonit saivat vapaasti tallentaa. Vastapalkaksi he antoivat mikrofilmeistä kopiot Suomen viranomaisille. Mutta mitä te näillä kaikilla kuolleilla sieluilla aioitte tehdä?
- Meillä on uusi sosiaalinen media kehitteillä Malesian valtion tuella. Tarvitsemme sille laajan käyttäjäkunnan, jotta saamme sen myytyä huippuhintaan Googlelle tai Microsoftille. Kuolleet sopivat hyvin tähän tarkoitukseen.
- Hyvä että niistä on edes jotakin hyötyä. Tähän saakka mikrofilmit ovat lojuneet arkistoissa tyhjänpantteina höperöiden sukututkijoiden aineistona.
- Tarvitsemme paljon nimiä. Jos saat käsiisi lisää kuolleita, maksamme niistä hyvin.
- Ei hätää. Tunnen Suomen väestörekisterikeskuksen johtajan. Hän voi yrittää hankkia Euroopan Unionista erilaisia henkilötietoja sisältäviä rekistereitä. Mutta se maksaa jo paljon enemmän.
- Raha ei ole ongelma. Ostamme jokaisen joskus eläneen.
- Pariisin katakombeista löydätte lisäksi kuusi miljoona luurankoa, jos tulee tarve ihmisen kuorille…
- Nimet riittävät.
- Miksette pane tietokonetta keksimään nimiä?
- Siinä on riski että FBI tekee hakuroboteilla pistokokeita. Jos ei löydy oikean henkilön oikeaa nimeä, on pelimme pelattu. Luurangoilla emme tee mitään jos niillä ei ole sosiaaliturvatunnusta, malawi lohkaisi hirnuen onnellisena sukkeluudelleen ja levykkeilleen joissa oli ostanut kaikki Suomen eläneet ja kuolleet. Eivät tyypit kuollessaan tienneet minkälainen tulevaisuus heidän odotti. Onneksi kuolleet ovat nykyopein tarkasteltuna luusereita, jotka saivat ansionsa mukaan.
Malawi selosti täysin älytöntä juttuaan sosiaalisesta mediasta. Arvelin heidän tarvitsevan kuolleita sieluja nettihyökkäyksiin ja keinotekoisen painostusryhmän luomiseen Kiinan kansantasavaltaa uhkaavien demokratiavaatimusten hiljentämiseksi. Tässä he tulisivat epäonnistumaan surkeasti, saatoin luovuttaa rekisterit puhtain omatunnoin. Ottaisivat lännen hakkerisakilta pahasti takkiinsa kun yrittäisivät tukkia Aasian arvostelijoiden turvat. Heidän omat koneensa olisivat hetkessä tukossa. Me lännen kallispalkkaiset konsultit joutuisimme selvittämään sotkun.
Malawi kertoi pistäytyvänsä miesten huoneessa. Hänen mentyään nousin ylös ja kävelin häneen peräänsä. Malawi ei koskaan saanut tietää mikä häneen osui, miten hän kuoli. Väkivalta on elämän totuus. Kuolema on maailman kaunein asia. Jokainen kuolema on yhtä juhlaa.
Noukin levykkeet hänen taskustaan. Ne olivat paras henkivakuutukseni. He eivät voisi pistää minua kylmäksi tai Suomen kuolleet voisivat jäädä kadoksiin. Katsoin hetken punaisen eri sävyjen valuvan seiniltä. Se oli vieraan maan minulle kovin tutuksi tullut kartta.
Laskeuduin ostarin alatasanteelle. Naurettavan golfkärryn kuski tunnisti minut, hyppäsin kyytiin. Hän löi kaasun pohjaan. Pian olin takaisin 26. kerroksessa juomassa superenergiadrinkkejä paikalliseen tapaan. Terästin niitä Sianpääginillä. Kiikaroin torneja. Tyyppi oli mennyt lasertähtäimensä kanssa kotiinsa. Mitä se siellä illat pitkät tekee? Osoittelee lasertähtäimellä kotinsa seiniä ja vaanii kadulla kulkijoita? Kaikenlaisia tyyppejä sitä elää kaikkialla. Pistin rahat matkalaukkuun ja ajoin aamulla pankkiin. Malesiassa ei kysytä rahan kohdalla turhia alkuperään liittyviä kysymyksiä, jotka ovat kaikilla elämänalueilla perin vaikeita.

Saatuani rahat bitteinä jemmaan palasin tyytyväisenä Tradersiin. Vanha elon liekki lepatti, joten otin kuteet veke. Kiedoin laukussani mukanani matkaavan köydenpätkän kaulasta kaluuni. Menin vaatekaappiin leikkimään pitkästä aikaa Avaruusapinaa. Hetkeä ennen tajunnan sammumista ruiskutin kaapin seinät täyteen paksu töhnää, maailmankaikkeuden plasmaa. Kun tajuntani palasi en olisi halunnut enää jatkaa. Kuoleminen on mukavampaa. Se rauhoittaa.

Illalla ajoin taksilla lentokentälle. Katsellessani lentoaan odottavia ihmisparvia en voinut olla tuntematta epämääräistä paniikkia, epämääräistä kauhua. Näin paljon sieluja jotka kohta kuolisivat pois. Miten ihmeessä tämän lentoaseman ihmis- ja tavaralogistiikka voi toimia? Mieleni teki käydä ottamassa gini tai kaksi, mutta pakotin itseni keskittymään täysin voimin tähän hetkeen. Jos alkaisin sekoilla kännissä, kiinalaiset saisivat minusta lopullisen niskalenkin.
Olin ammattilainen. Sulkeuduin käymälään popsimaan hermopillereitä tasatakseni oloni. En antanut sisäisen elämäni paskiaisille mitään mahiksia, vaan hoidin ne tehokkaasti pois päiviltä. Pian olin päältä ja sisältä kylmä ja kova. Kukaan ei nähnyt sisääni. Ainakin tämän olin elämässä oppinut; sisäelämän harha-ajatukset on tuhottava säälittä tai sinut noukitaan jostakin Amsterdamin kanavasta, eikä koskaan paljastu miten sinne päädyit.

4
Penangin shanghailaiset laulajattaret
Lensin Penangin saarelle. Kentällä odotti Bangkokin kautta koukannut apupoikani. Penangilla hommat menivät kimuranteiksi. Olin kyllästynyt, välttelin poikaa, annoin hänelle kaikenlaisia näpytystehtäviä, jotka olivat vuosien varrella tärkeämmän tekemisen puutteessa jääneet tekemättä. Keskityin ginihommaan, poika kommunikoi vempeleillään käskyjäni toisella reunalla maapalloa koneitaan lasisilmin tuijottaville dorkille. Kuka tahansa olisi voinut korvata kenet tahansa.
Talon sisäiseen seittiin en enää aikoihin ollut tuntenut tarvetta sotkeentua. Se oli omalakista elämäänsä. Se oli kuin ikiliikkuja, aina keksittiin uusi muoti jolla rahastaa ja varastaa. Apupoika hoiti viestit. Pian tulisi päivä jolloin ei enää edes apupoika olisi tarpeen. Koneet oppisivat keskustelemaan keskenään.

Kuulun viimeiseen sukupolveen jolla raha kasvaa puussa. Teemme diilejä, myymme sopimuksia toinen toisillemme. Kätkemme rahat milloin minnekin sirpalesaarten seitteihin. Jatkossa ihmisiä ei enää tarvita, mutta silloin olisin jo muissa maailmoissa pimputtelemassa pianoa pienessä hyvin vartioidussa omakotitalossa Carmelissa San Franciscon lähellä. Talven jatkuvat sateet ja San Andreaksen millä hetkellä tahansa räjähtävä laavalaatta panivat miettimään, mutta elämä on joka tapauksessa joka hetki vedonlyöntiä. Se että sydämesi on sykkinyt hyvin tähän saakka, ei millään muotoa todista sen lyövän vielä seuravan kerran.

Pian alkoi esiintyä jälleen häirintää. Homma meinasi lähteä käsistä. Euroopan tyypit painivat pojan tuomaan viestejään vaikka kuinka kielsin. Mennessäni parvekkeelle, näin viereisen tornihotellin seinällä kiemurtelevan lasersäteen. Se välähti vain hetken. Se oli muistutus minulle, että kaiken takana on vielä joku toinen taho, joka ei osannut tai halunnut ilmaista tarkoitusperiään. Ehkä olin vain koehenkilö uuden tekniikan testaamiseksi. Ehkä minulla oli vihamiehiä jotka olivat päättäneet tehdä isolla rahalla elämästäni helvetin. Hain kiikarit matka-askista mutta mitään ei enää näkynyt.
Jätin yöpillerit ja viskin jälleen väliin. Aamulla otin intialaisen ajaman taksin Georgetowniin, käskin ajamaan ginipaikkaan. Otin muutaman totin ja käskin kuskin ajamaan takaisin. Matkalla en havainnut kenenkään seuraavan kulkuani. Mutta se ei tarkoita etteikö joku olisi seurannut. Suuressa
kuvassa olemme pienessä elämässämme liian lähellä nykyhetken kaikkialle ulottuvia sienirihmastoja. Kala ei näe vettä ympärillään. Eikä tiedä kuka ja milloin sen pyydystää.

Copthorne Orchide hotellin intialaiset työntekijät kyttäsivät hotellin käytävillä, hisseissä, ravintoloiden auloissa valmiina iskemään käsi ojossa kimppuuni. Koko henkilökunta on mustahipiäisiä etelä-intialaista, brittien kauan sitten saarelle kuskaamaa siirtoväkeä. He seurasivat minua koko ajan tippiä kärkkyen. Hissipoika ajeli matkatavarakärryn kanssa ylös alas jatkuvasti toivoen minun astuvan samaan kyytiin. Aina kun painoin 13. kerroksen nappia jossa huoneeni oli, musta intialainen oli kyydissä. En ymmärrä miten se onnistui aina tunkemaan samaan kyytiin? Joko niillä on viekkaan tarkka käsitys ihmisten liikkeistä, tai sitten ne ovat piilottaneet kameroita käytäville.
Yrittäessäni keskittyä työhön huoneeni oveen koputettiin. Menin avaamaan vaikka tiesin mitä oli tulossa. Pieni musta intialainen seisoi pyyhkeen kanssa ovenraossa:
- Pyyhkeenne, sir, hän sanoi ojentaen viekkaasti pienen kangasnyytin.

Katsoin miehen ojentamaa käsipyyhettä ihmeissäni. Tempaisin tippipelin taitajan huoneeseen ja kuristin hänet hänen tuomaansa pyyhkeeseen. Kuolema ei ollut tällä kertaa kaunis, äijä tappeli kaikin voimin vastaan, korisi kuin pillastunut hevonen. Painoin pyyhkeen kaikin voimin hänen kasvojaan vasten. Tuli hiljaista, kasvoluut murenivat. Kannoin tyypin vaatekappiin. Sidoin muodon vuoksi köyden hänen kaulaansa ja kaluunsa. Saisivatpa kerrankin miettimistä tyypit jotka jahtasivat minua täyttä höyryä.

Kun yksi oli pois pelistä, muut innostuivat panemaan parastaan. Eivät kyenneet kaikessa kohtalonuskossaan ja tarot-korttien lavaamisessaan uskomaan minun olevan heidän vuosituhansien aikana kehittämäänsä tippipeliä etevämpi. He olivat tarkoituksella antaneet minulle huoneen 13. kerroksessa. Tajusin heti mikä on homman nimi; alkeellista pythagoralaista numerouskoa. Otin aloitteen omiin käsiini. Tyhjää ginipulloa kaulasta kiinni pitäen poistuin huoneestani. Tilasin hissin joka oli seuraavassa kerroksessa kytiksellä. Ovi avautui, hissi oli täynnä mustapäitä.
- Okei, you´re here all the bunch, lausuin kylmästi astuen sortinsakin sekaan ginipullo valmiina raatelemaan. Murisin heille, aloin olla todella tympääntynyt tyyppien uhitteluun. Hissi laskeutui
aulaan, astuin ulos, porukka seurasi, livahdin salamannopeasti heidän taakseen. Saalistajista tuli saalis.
Heillä meni pasmat sekaisin seuratessani porukkaa ginipullo kourassani. Olin liian nopea, liian älykäs heille. Jaksan parhaimmillani uida kaksi kilometriä. Aasialaiset eivät osaa uida. Siksi he eivät koskaan voita länsimaailmaa. Ette ikinä saa minua pyydyksiin, uhittelin. Mustat inkkarit tajusivat pullosta tulevan kaaliin hetkenä minä hyvänsä ja hajaantuivat kaakattaen kuin kanat pakosalle ympäri aulaa.

Murisin sen jälkeen varmuuden vuoksi koko ajan ollessani liikkeellä huoneeni ulkopuolella.
Illalla menin katsomaan kiinalaisia laulajattaria hotellin Star Loungeen. Hotelli mainosti heidän olevan kansainvälisen tason tähtiä Shanghaista. Se joka osti heille eniten 100 riggettiä maksavia ruusuja, sai heidät illan lopussa viereensä sopimaan yön jatkosta.

Astuin sisään. Paikalla oli muutama paikallinen isokiho kaatamassa shamppakaljaa kiduksiinsa. Vuoronperään kiinalaisia iskelmiä hoilottaneet tytöt saivat kukkia niukanlaisesti. Päätin nostaa konsertin tasoa. Ostin kauniimmaksi arvioimaltani laulajattarelle kymmenen ruusua. Kihot hermostuivat minun tulleen reviirilleen. Hekin alkoivat ostaa tytöille lisää ruusuja. Heidän henkivartijansa katsoivat minua uhkaavasti valmiina heittämään minut pihalle. Murisin heille kipaleiden välissä ja ostin tytöille lisää ruusuja. Kalliiksi se tuli, mutta kannatti kumminkin. Ja menihän lasku edustustililtäni. Malesian kinkki osti 20, minä heti perään 50, hän nokitti sadalla, minä yritin ostaa 500, mutta ruusut loppuivat kesken, laulu taukosi salissa.

Kinkkien vastalauseista piittaamatta iskin kasan riggettejä ja luottokortteja pöytän. Star Loungen johtajatar säntäili hermostuneena ympäriinsä rauhoittamassa kaiken malttinsa, kaiken kunniansa menettäneitä pamppuja, jotka kuvittelivat liikaa itsestään. Jollakin opilla, ilmaisilla drinkeillä kaiketi, hän sai heidät lähtemään perässään karaokebaariin. Katsoin heidän peräänsä, tyypit eivät tienneet pelastuneensa täpärärästi lentämästä korkealta parvekkeelta katuun koko sakki.

Molemmat Shanghain tytöt tulivat arastellen pöytääni. Menimme seuraavaksi takaosan privaattiin ja lukitsimme oven. Tilasin ginipaukkuja itselleni, samppanjaa shanghailaisille laulajattarille. He eivät puhuneet sanaakaan englantia, yrittivät hyvittää tämän käpälöimällä vuorotellen laulujen lomassa
reisiäni ja jalkoväliäni. Sain touhusta pian tarpeeksi, päätin lähteä huoneeseeni paiskomaan hommia, tytöt pyrkivät väkisin jatkoille.

Saavuttuamme huoneeseeni löin heille molemmille rahatukot kouraan ja osoitin eleilläni, että kuteet on riisuttava veke. He epäröivät, mutta kävivät sitten kuuliaisesti kylppärissä riisuutumassa ja ottamassa suihkun pesten törkeät huoran meikit naamaltaan ja päästivät tötterökampauksensa vapaaksi. Sitten he marssivat peräkanaa pyyhkeisiin verhoutuneina vuoteeseen odottamaan. He yrittivät näytellä aroilta, mutta tein heille heti pelin säännöt selviksi: ensin panen toista ja sen jälkeen toinen huora saa vuorollaan lutkuttaa minun vehkeeni uudestaan pystyyn ja imeä sen toiseen laakiin. Vedin kuteet veke ja panin kännykkäni videokameran kuvaamaan, vedin peiton syrjään ja käskin tyttöjen levitellä huoramaisesti. Kuvaamisen jälkeen menin sänkyyn heidän väliinsä. Tytöt suutelivat, hiplasivat, hyväilivät antamieni ohjeiden mukaisesti kaluani. Panin läpät korvilleni ja aloin kuunnella tapani mukaan Arvo Pärtin musiikkia kännykkäni soittimesta.
Homma ei hoitunut, letku teki tenän. Jatkuva varuillaan oleminen, unenpuute, gini, hermopillerit olivat tehneet tenän. Tytöt eivät tienneet mitä tehdä, joten lopulta vehkeeni pysyessä letkumaisen velttona he alkoivat sekstata keskenään. Väsyttyään he sammuttivat valot ja alkoivat nukkumaan. Pimeän huoneen katossa valoilmiöt viestivät omia salaperäisiä koodejaan. Laskin kaikessa rauhassa läpi kaiken maailmankaikkeuden ajan 1380: aan ennen kuin heitin shanghailaiset laulajattaret juhlakamppeet kainalossaan alastomina käytävään. Olisivat kuitenkin syöttäneet minulle tyrmäystippoja ja varastaneet kaikki myymättömät rekisterini, joissa porukkaa oli pilvipalvelussa pilvin pimein. Ja joka yö sähköpostiini lähetettiin lisää eläviä ja kuolleita.
Aamulla apupoikani väitti nähneensä alastomia kiinalaisia naikkosia tulevan huoneestani yöllä ja menevän kamppeet kainalossa hissiin.
- Oliko heillä todellakin kamppeet kainalossaan? tenttasin tapani mukaan poikaa.
- Oli.
- Jos heillä oli kerran kamppeet matkassa, niin miksi he sitten alastomina kulkivat? Olisivat panneet ryysyt niskaan. Oletko napannut pillereitä tai muita huumeita kun olet öisin käytävässä kytiksellä? Sinulla on liian vilkas mielikuvitus. Ei taida pojalla pää kestää kansainvälisen tason huippuhommia?
- No en kyllä takuulla ole napannut mitään. Ehkä tulkitsin näkemäni hämärissä väärin.
- Nimenomaan. Erehdyit pahan kerran. Sinun on kuitenkin käytävä varmuuden vuoksi palattuasi diakonissalaitoksella antamassa virtsanäyte. Ei näihin kansainvälisen tason huippuhommiin oteta huumehörhöjä, jotka väittävät nähneensä alastomia kiinalaisia laulajattaria hotellin käytävässä. Sinut testataan tästä lähtien kolmen viikon välein. Muutenkin olen sitä mieltä että syntymässä säikähtäneet ja masentuneet pitäisi kaikki tappaa sotkemasta meidän kunnon ammattilaisten systeemejä. Tuliko selväksi?
- Asia klaari, poika sanoi alistuneesti mennessäni aamiaisen jälkeen hotellin lounge baariin mukavaa nahkaiseen nojatuoliin ottamaan pari ginimoukkua. Istuin loungessa rauhoittumassa koko päivän ottamatta enempää turhia riskejä.

Palattuani asetin "Ei häiriötä"-kyltin ripaan ja telkesin oven. Istuin sohvalla pimeydessä pullo kourassa sen varalta, että inkkarit olisivat saamastaan selkäsaunasta mitään oppimatta päättäneet hyökätä huoneeseeni. Kuulin jatkuvasti outoa rapinaa oven takaa. Oudot valoilmiöt leijailivat verkkokalvoillani verhojen takaisessa pimeydessä. Kun suljin silmäni samat valot paistoivat suljettujen silmieni sisässä. Kun avasin silmät yllättäen, en huomannut mitään eroa ulkoisen ja sisäisen silmieni näkemän maiseman välillä. Olivat vissiin onnistuneet tuhoamaan näköni.
Avasin läppärini ja ostin ensimmäisen lennon pois saarelta. En halunnut ottaa mitään riskiä selvittääkseni asioiden todellisen tilan. Minun oli päästävä ostamaan lisää kuolleita sieluja Aasian kasvavien markkinoiden tarpeisiin. Silloin on taottava kun rauta on kuuma.

Kun lähdin karmit paukkuen, käytävässä kytiksellä ollut intialainen häkkipoika juoksi kärrynsä kanssa hotellin aulan portaita häkki rytisten perässäni. Laukut pomppivat kyydissä. Faster, faster, faster, kiroilin hänelle. Laukut lensivät taksin peräluukkuun. Taksin kaasuttaessa kohti lentokenttää, näin mustapäisen häkkipojan ja koko Malesian kaikkia rotuja edustavan henkilökunnan katsovan epäuskoisina perääni.

Sakki oli epäonnistunut surkeasti. Eivät saaneet tipin tippiä, vaikka panivat minut tarkan suunnitelmansa mukaisesti asumaan 13. kerrokseen. Odottivat kai villeissä unelmissaan minun hyppäävän parvekkeelta alas. Olisivat päässet sen jälkeen vapaasti penkomaan tavaroitani. Olisivat vieneet mennessään kaiken tupakantumppeja myöten. Pojan jätin selviytymään omin avuin. Ei hänestä ollut koko reissulla ollut muuta kuin harmia. Jos ei osaisi omin avuin takaisin, tulokkaita hänen tilalleen on robottien maailmassa työttömyyskortisto pullollaan.

Taksin kurvatessa pihasta moottoritielle, ruuvasin ikkunan auki ja paiskasin ginipullon taakseni kohti hotellin edessä lymyilevää sakkia. Minulla oli jollain tapaa vainoharhainen olo, josta oli muodostunut monelle muullekin ympäri maailmaa työkseen reissaavalle ammattitauti. Tästä ei vain puhuta. Tulee halvemmaksi hoitaa sekoileva yksilö eläkkeelle ja lähettää uudet tyypit reissuun.

4
Balin viidakon soundtrack

Aamulla olin nähnyt tarpeeksi Balin pääpaikan Kuta Beachin lippalakkipäisiä australialaisista kaljaveikoista jotka kantoivat kengurupussia edessään tappelua etsien. Olin valmis jatkamaan matkaa. Tullessani suihkusta minua odotti yllätys. Paikalle tilannettani hoitamaan lähetetty nainen tunki mittarin suuhuni ja pamautti nyrkillä mahaan, palkeet tyhjenivät. Tutkittuaan mittaria hän ojensi minulle aamun ensimmäisen ginitotin. Näin luulin, väärin luulin.
- Juot tämän nyt kerta huikalla tai lyön uudestaan.
Join mukin tyhjäksi aavistaen jo mitä tuleman piti.
- Olet nyt entistäkin mukavampi kaveri tällä reissulla. Parasta A-ryhmää pitkästä aikaa.

Tunsin itseni raskaasti petetyksi astuessamme autoon joka vei meidät kahden tunnin päässä odottavaan bambumajaresorttiin Wongyagedeen saaren keskelle. Olivat järjestäneet minut mahdollisimman syvälle viidakkoon pilaamasta systeemejään.
Istuimme majan terassilla Balin takamaaston viidakossa. Haistelin epäuskoisena orgaanista mehutotia. Maailman melske tuntui pysähtyneen. Minulla ei tullut sitä ikävä vaikka en kovasti tuolloista tilannettammekaan arvostanut. Istuin kesän lemussa kuin seinässä. Kuuntelin tarkasti täydellistä länsimaailman äänisaastasta puhdistettua hiljaisuutta. Sirkat soittivat viuluaan, kukot kiekuivat kilpaa, isoperho lensi siipiään läpsyttäen pitkin viidakkoa.
Rentouduin vähitellen. Kävin majan katottomassa kylppärissä. Suihkun vesi oli pehmeää, tuli vuorilta. Palasin huoneeseen jättäen kuteet kylppäriin. Nainen katsoi minua sillä silmällä pannessani sikarin kuistilla palamaan. Olin alasti Äitimaan sylissä.
- Eikö nakuilu kuulu olennaisena osana teidän vanhojen hippien new age elämäntapaan? Jos tuota viereisen mökin joogaporukkaa kiinnostaa töllöttää, siitä vaan.

Maja oli rakennettu teakpuusta, kantavat rakenteet muurattu tiilistä, jotta katto ei putoaisi niskaan. Vaikka gini oli poissa, minusta tuntui melkein mukavalta. Olin ottanut viime päivinä säännöllisesti yöpillerit. Viski oli toistaiseksi poissa pelistä. Fiilis oli samanlainen kuin suomalaisella kesämökillä. Luonto oli erilainen ja rehevämpi, eikä naapuri pätkinyt moottorisahalla saunapuita. Muuten täsmälleen sama tuttu rento tyhjyys.

Menimme illalla Wongyageden resortin ravintolaan. Söimme kasvisravintolassa orgaaniset porsaankyljykset, tehty ties mistä mössöstä. Uusi nainen tilasi pullon valkoviintä. Kyyppari kertoi Balin saaren korkeimmalla kohdalla sijaitsevan Wongayageden rauhasta ja resortin tarjoamista joogakursseista. Hän katsoi minua epäröiden kaataessaan viintä naisen lasiin. Olivat sopineet yksityiskohdat etukäteen. Pian vihreässä maisemassa edessäni oli vihreä pullo Spritea. Se oli vähän kuin sokeroitu ginitonic ilman giniä ja tonicia. Kaadoin litkun kiduksiini ja ammensin pakolla orgaanisen fuusiosapuskan naamaani.

Ruokailun jälkeen kävelimme resortin puutarhassa. Nainen kuvasi luuppilinssillä kukkia ja ötököitä. Hän ei kuunnellut valituksiani eläinkunnan väärinkäytösten suhteen. Vieroitusoireet soivat takaraivossani, aloin vajota harhaisiin aistimuksiin. Pelkäsin eläinten synkkää kesää. Liian tiheää elämää kuin unta johon heräisin viinakrampeissa. Pelko muuttui vähitellen totaaliseksi. Pelkäsin kaikkea: Iltoja joina linnut kiehuvat ja seison kesän lemussa kuin seinässä, enkä kykene ottamaan vastaan elämää muodossaan. Iltoja joina tuulen loppuessa lokit tulevat katsomaan laskeutuvia leijoja ja hyönteiset kohoavat suolta. Jokaisessa kesän neliömetrissä asuu joku jota emme huomaa. Maaseutua on syytä varoa. Niityillä elää tuhansia pieniä hämähäkkejä, vasta munasta lähteneitä innokkaita silkkisäikeiden tuottajia. Niityillä luonto syö kaiken mikä liikkuu ja lopulta kaikki syöjätkin syödään. Pakko päästä turvaan suurkaupunkiin. Mitä suurempi sen parempi, pohdin tukalaa tilannettani.

Miettiessäni aistimusteni tuomia harhaviboja, nainen kertoi new agen epämääräisestä ideologiasta, jossa oli aineksia vähän kaikesta mahdollisesta. Se on meille kaikille tuttu, muuta emme osaa sitä kysyttäessä tarkasti määritellä. Määritelmät elävät tässäkin tapauksessa määrittelijän mukaan. Tämän tajuamiseksi ei tarvitse olla ydinfyysikko tyyliin Nils Bohr, jonka mukaan mittalaite vaikuttaa mittaustulokseen; siihen minkälaisia tuloksia kohteesta saadaan ja halutaan saada.
En jaksanut inttää asiasta. Keskityin katsomaan vuoren takaa tulleen sadekuuron lentävän lomakylän yli pilvet majojen kattoja hipoen. Illansuussa sytytimme kynttilät. Menin hyttysverkon sisään joogasängylle makaamaan. Mieleni alkoi pysähtyä reissun rasituksista. Elämä, kuolema, matka, peli, pokerin viimeinen käsi, Big Nothing. Näin pilkkopimeän viidakon tyhjyydessä kaiken saman kuin pössypojat, eikä minun tarvinnut edes doupata tavallista enemmän.
- Mitä mietit? Et puhu mitään. Hiljainen lasku todellisuuteen?
- Sitä olen miettinyt, että on se ollut varsinainen sattuman oikku kun nämä hindut onnistuivat kuljettamaan uskontonsa tuhansien kilometrien päähän Intiasta. Se on säilynyt täällä täydellisempänä kuin missään. Intian ja Balin väliltä kaikki hindukulttuuri on kadonnut. Vain raunioiden riekaleita on jäljellä. Toisaalta yhtä olennaista on kysyä; miksi ei näin olisi käynyt? Eli minkä harhaisen sotasuunnitelman perusteella tätä hinduhommaa tässä ihmettelen?
- Minä en yhtään ihmettele.
- En sitten minäkään. ”Miksi” kysymykset ovat edelleen liian vaikeita vastattaviksi.
- Oletko varma etteivät krampit uhkaa ensi yönä.
- Olen. En anna niille mitään mahiksia. Heikot antavat, siksi heidät suljetaan loppuelämäkseen hullujen huoneelle.
Valojen sammuttua pimeydessä soi viidakon soundtrack. Linnut kiljuivat kuin kesäisessä koto-Suomessa jossakin maailman toisella laidalla. Siitä oli kauan kun olin viimeksi nähnyt kotimaan rannat. Vieläkö näkisin Suomenlahden koneen ikkunasta?
Lisäksemme oli lomakylän 13 mökissä vain kaksi muuta pariskuntaa. Toisella heistä oli matkassaan muutaman viikon ikäinen vauva, jota ryhdyttiin alusta asti kasvattamaan oikeaan new age elämäntapaan. Kasvisruoka, Steinerkoulu, jooga, meditaadio, kaikki Äitimaan rauha ja harmonia. Kun lapsi sitten jonakin päivänä kaukana tulevaisuudessa joutuisi omilleen, häämöttäisi tien päässä lantalattiainen hippikommuuni Goan tapaisessa mestassa.
Meni päivä, meni kaksi, meni monta, en muista. Maailma majamme ulkopuolella oli täydellinen. Mikään ei liikkunut, vaikka kaikki oli liikkeessä. Katselimme eläin- ja kasvikunnan touhua. Tuntui kuin olisimme tulleet päätepysäkille, jossa kaikki teot, unelmat, tarpeet olivat käyneet toteen. Ei ollut mitään lisättävää, vaikka tiesin ettei tuo tunne kestäisi pitkään. Iltaisin makasimme majassamme kynttilöiden hämärässä. Aika tuntui pysähtyneen, kaikki elämä menettäneen merkityksensä, kaikki loukkaukset ja vihanpito annettu anteeksi. Tuo hetki olisi ollut täydellinen
hetki siirtyä rajan toiselle puolelle, sammuttaa itsestään pelkästään tahdon voimalla elämän visvainen liekki. Jäädä sinne pimeään sovinnolla mitään katumatta.
Nainen meni majan avokattoiseen vessaan löytäen sieltä rotan. Valmistauduin ulkomuistista tappamaan sen, mutta naisen mukaan rotta ei ole sinänsä saastainen eläin. Kaikki riippuu siitä mitä se syö. Seuraavaksi hän näki suuren gekon tulevan majan ovesta sisään ja kiipeävän seinälle. Nousin vuoteesta, otin taskulampun ja kävin jahtiin. Gekko onnistui kuitenkin livahtamaan pakoon jostakin raosta. Gekkoja tuli ja meni läpi yön. Totuin niihin. Sammakot kurnuttivat kiimaansa, sirkkojen surina soi tauotta.
Viidakon yö laski yhtä nopeasti kuin kirjoissa kerrotaan. Menin majan terassille polttamaan indonesialaista sikaria. Välistä tunsin jopa muuttuvani liiankin hyväksi ihmiseksi. En enää edes viitsinyt salaa yrittää lyödä liiskaksi majaan hypelleitä sammakoita. Luovuin ajatuksesta ja ne tuijottivat minua pimeydestä kiiltävin silmin. Tämä on elukoiden koti, antaa niiden tehdä mitä lystäävät, tuumin antaen armon käydä oikeudesta. Tarkistin kuitenkin ettei rotta ollut majan katolla kytiksellä.
- Olen nähnyt Intiassa hindujen pyhien temppeleiden vilisevän rottia. Ne ovat pyhiä rottia joita pyhiinvaeltajat syöttävät. Suurimmat kasvavat kissan kokoisiksi.
- Kalkutan naisen kanssa kulkiessasiko näit temppelin rotat?
- En muista. Joku tiestä se oli. En kyennyt pitkään sietämään rottia enkä Kalkutan meteliä, kadut täyttävää paskaa. Temppeleissä lihavat brahmiinit rokottivat armotta pyhiinvaeltajia ja erityisesti turisteja. Jos turisti ei antanut tarpeeksi lahjusrahaa, sylkivät brahmiinit punaisia betelpähkinäklimppejä perään. Apinat yrittivät temppelin pihassa pölliä kellon ja lompakon. Kameratkin kelpasivat. Lihavat rotat makasivat raukeina temppelin suojissa syötyään maanviljelijöiden sadon. Ei siinä hommassa ollut hurraamista.
- Parempi näin. Et sinä siellä Intiassa olisi pärjännyt. Miltä tuntuu keskellä sysipimeää viidakkoa?
- Samalta kuin olisi eräkämpällä. Äänet ovat täällä erilaisia, mutta ötököistä ei harmia Härmän kesän malliin. Tämä hindulaisuus täällä on jalostuneempaa kuin mitä näin Intiassa. Mukaan on tarttunut matkalta lohikäärmekuvioita sun muuta rekvisiittaa. Täällä on vähemmän värejä, räikeiksi maalattuja hanumaneja ja muita joutavia jumalia. Tiet ovat paremmat, porukat näyttävät polynesialaisilta. Intiaan verrattuna myös jättimäiset tienvarteen maalatut mainostaulut puuttuvat.
- Minusta tuntuu että sinun on viisainta pysyä mahdollisimman pitkään poissa Kalkutasta. Et kuitenkaan pohjimmiltaan kestä siitä? Psykoosi voi kestää vuorokaudesta jopa kuukausiin tai vuosiin.
- En nyt riemusta tasajalkaa hypi täälläkään. Enemmän tykkään kuitenkin kuin Intian mahatautimaasta. Mutta pakko sinnekin on silloin tällöin mennä hoitamaan asioita.
- Älä mene. Ei meillä täällä ole mitään hätää.
- Joskus kun en saa yöllä unta mietin, miksi en voisi keskittyä vaikka postimerkkeilyyn, tulitikkuaskin kansiin, auton rekkareiden keräämiseen. Jos ei olisi koko ajan näin kiire, voisin yrittää. Mutta nyt työtä on liikaa, ei mitään mahiksia siirtyä sivuraiteelle.
Yöllä joku nisäkäs oli paskantanut avokylppärin lattialle. Ne jätökset olivat kuin jäniksen papanoita, ei minkään pienen hiiren. Nainen otti niistäkin valokuvia. Minne tiedostoon nekin kuvat jäisivät odottamaan tuhoutumistaan? Hukkaan heitettyä hommaa, kuten ihmisen elämä tapaa olla. Aamulla apina oli kiivennyt seinän yli kylppäriin ja varastanut saippuan. Joku toinen otus oli vienyt kynttilänjalalle jättämäni sikarintumpin. Elimme varastelevien elukoiden paratiisissa, kuten koko muukin maailma.
Seuraavaksi ajoimme jeepillä katsomaan läheistä hindutemppeliä. Olimme ainoat vierailijat. Balin brahmiinit selostivat tankeroenglannillaan temppelin olevan 900 vuotta vanhan. Kerroin heille visioni hindujen pitkästä vaelluksesta halki Kaakkois-Aasian Balille. Ennen aikojen alkua ylijäämäväki lähti Intiasta elannon perässä Bengalinlahden kiertäen ensin nykyiseen Kambodzaan. He rakensivat sinne jossain välissä maailman suurimman temppelialueen Angor Watin. Tai en ole varma rakensivatko hindut sen vai khmerit, mutta jotkut kumminkin. Matka jatkui Thaimaahan, Malesiaan, Indonesiaan päätyen Balin saarelle. Matkan varrelta hindukulttuurit katosivat minnekään kirjaamattomaan maailmanhistoriaan. Balilta matka ei enää jatkunut Australiaan. Saarelle nousi kukoistava ja ainutlaatuinen hindukulttuuri tuhansine temppeleineen. Saari oli jakaantunut lukemattomiksi pieniksi kuningaskunniksi, jotka sotivat verisesti toisiaan vastaan. Jollakin opilla hindut kestivät julmat hollantilaiset siirtomaaisännät. Hyvin näyttävät myös sopeutuneen maailman väkiluvultaan suurimpaan muslimivaltioon Indonesiaan yhtenä sen 13 000 saaresta, vaikka pari kertaa ääriryhmät ovatkin räjäyttäneet Kuta Beachin turistirysät, eikä turismi ole koskaan paukuista toipunut.
Muutaman päivän jälkeen emme enää erottaneet pimeydessä viidakon soundtrackia. Olimme tottuneet siihen. Otimme hatkat ennen kuin levy ehti soida liian pitkään paikallaan. Ajoimme neljän tunnin päähän Balin pohjoisrannikolle Pemuteraniin. Asetuimme rannalle avattuun upouuteen resorttiin. Yöllä tekemättömät työt, matkustamattomat matkat, lentämättä jääneet lennot pyörivät filmimäisenä rästipinkkana mielessäni vaikka olin ottanut yöannokseni täsmällisesti. Jotta annos toimii, on sitä koko ajan nostettava.
Aamulla pikaliippari vei meidät sukeltelemaan Deer Islandin koralliriutalle. Nainen kuvasi trooppisia kaloja, minä tuijotin erivärisiä vedessä meduusan tavoin leijailevia muovipusseja. Tyynenvaltameren keskustassa velloo spiraalin muotoisena ääretön muovikassipyörre. Sama juttu on myös Atlantilla. Maailman meret tukehtuvat muoviin, mutta onneksi minun ei tarvitse nähdä lopputulosta, olenhan jo muutenkin monestakin näkökulmasta elänyt liian pitkään. Federico Fellini näki oikean enneunen pannessaan Casanovan pakenemaan Venetsian lyijykammioista soutamalla vapauteen läpi sysimustan muovimeren.
Syödessämme lounasta pikaliipparissa Deer Islandin vieressä, saaresta kantautui hindujen pyhä temppelimöykkä. Balilaiset pyhiinvaeltajat tulivat puisilla veneillään menoihinsa. Taustalla kohosi Jaavan saaren suuri tulivuori, joka saattoi pamahtaa hetkellä minä tahansa.
- Volcano is sleeping, balilainen pienikokoinen sukellusopas rauhoitteli.
Syötyämme retkimuonan panimme vehkeet taas niskaan ja painuimme takaisin korallien rauhaan. Kaikenlaiset kalat, pienet haitkin, uivat ympärillämme, yksin tai geometrisina parvina, joissa välimatkat otetaan huomioon paljon ihmisiä säännöllisemmin.
Illalla kävelimme rannalla. Läheisen kalastajakylän miehet häipyivät auringon laskiessa öiselle merelle. Keulalamput sulivat pieniksi pisteiksi pimeydessä. Nainen halusi estelyistäni huolimatta mennä kylään.
- Täällä haisee paska, joutui hän pian masentuneena toteamaan.
- Se on kolmannen maailman haju. Paska ja kusi haisee suurimmassa osassa maailmaa, eikä sille jakseta tai tunneta tarvetta tehdä mitään.
- Onko tämä maapallo tosiaan kaikkialla näin paskainen paikka, kysyi kamerallaan sarjatulta eetteriin ampuva delfiininaiseni näkemästään järkyttyneenä.
- On se. Maailma haisee hirveälle. Se selittää hirveät teot. Eikä paljon mitään ole enää tehtävissä. Liian myöhäistä. Pelastustoimet ovat vain kehnosti naamioituja liikeyrityksiä.
Istuimme bambumajaravintolassa. Nainen imi viintä, minä katsoin kehnoa balilaista tanssiesitystä. Siinä oli ripaus Intiaa hindujen pitkän marssin jälkeenkin sekä heidän läpi kulkemiensa maiden musiikin jäänteitä. Ympäröivien kylien asukkaat olivat muslimeja, jotka pakotettiin pukeutumaan hinduiksi tarjoillessaan ja tanssiessaan meille. Moskeijat hoilasivat taivaanrannassa avuttomina omia kutsuhuutojaan.
- Tämä on jo kymmenes ginitön päiväsi. Miltä tuntuu?
- Ei niin yhtään miltään.
- Ei olisi uskonut. Yleensä tässä vaiheessa kovasti elimistöään rankaissut ihminen alkaa viimeistään nähdä avaruusolentoja, salaisen palvelun miehiä ja muuta rajan takaista porukkaa. Haikalat kuuluvat usein myös kuvaan.
- Näen vain balilaisia tanssijoita illan pimeydessä. Esitystä katsovat kyläläiset omasta nuotioleiristään kummissaan. Ei tässä mitään salaisia palveluja tarvita. Ne kuitenkin mokaavat juttunsa järjestään. Rajan takaiset porukat olkoon puolestani missä haluavat kunhan eivät saa päähänsä ylittää rajaa.

Saatuamme kylliksi teemasta ensimmäinen maailma kohtaa kolmannen ajoimme Pemuteranista reilun tunnin matkan Lovinaan. Se oli tyhjä turisteista kuin neutronipommin iskun jälkeen. Asetuimme hollantilaisen eläkkeellä olevan insinöörin omistamaan resorttiin. Insinööri olit tullut viettämän elämänsä lopun Balille muslimiterroristien ensimmäisen iskun jälkeen. Hotelli oli elänyt kukoistusta hänen ollessaan muutama kymmen vuotta nuorempi. Resortti oli kuitenkin hänen palatessaan viimeiselle rannalleen ollut suljettu, hylätty, ränsistynyt. Hollantilainen oli ostanut paikan saman tien, oli kai joskus ollut siellä onnellinen. Vaikka turismin leviämisestä takaisin pohjoisrannikolle ei ole takeita, paikka oli rempattu perusteellisesti. Toinen muslimipaukku Kuta Beachilla varmisti, että huoneita oli tästäkin resortista aina alennetuin hinnoin tarjolla.

Huoneessa oli ensimmäistä kertaa Balilla oleskelumme aikana televisio. Aloin tietenkin tsäppäilemään kanavia. Niitä oli vain muutama. Indonesialaista telenovelaa, josta saattoi päätellä vakavuuden kuolleen myös 13 000 saaren jättivaltiossa jo ajat sitten. Mainokset kuin kaikkialla maailmassa julistivat pikanuudelien ja rankasti vitaminoitujen supermehujen ihanuutta.
Järkikanavia ei löytynyt, joten tuijotin Fashion TV:tä, joka on valtavan suosittu eri puolilla Aasiaa. BBC ja CNN puuttuivat. Ne korvasi Russia Today, jonka ryssät olivat saaneet svengaamaan omalla tavallaan iskevästi. Pääuutisessaan se kertoi 123 vuotiaasta Kaukasuksen naisesta, joka väitti synnyttäneen viimeisen lapsensa 79 vuotiaana. Nainen oli kertomansa mukaan kuluttanut elämänsä aikana loppuun kolme aviomiestä. Lapsia supermummolla niin paljon, että hän ei edes muistanut heidän lukumääränsä.

Ainoa länsimainen kanava oli Phoenixin Science Churchin avaruuskristillisyyttä julistava channel. Omistaja lohduttautui ilmeisesti aikansa käydessä vähiin jonkun avaruusolennon vievän hänet lopulta jollekin toiselle ikuisen auringonpaisteen ja nuoruuden planeetalle. Phoenixin uskovaisten sanomassa oli jytyä: Tiede ei tiedä kaikkea, tiede ei pelasta. Hemingway klooniksi naamioitunut evankelista todisteli monimutkaisen matemaattisen kaavan avulla, että Jumala = onni.
Suljin television. Nainen nukkui. Olisin voinut helposti pistää hänet kylmäksi. Annoin asian olla. Menin sviitin parvekkeelle polttamaan sikaria. Tähdet ja avaruus avautuivat täydellisinä meren yllä. Vaikka suurin osa Lovinan hotelleista oli asukkaiden puutteessa suljettu, todistivat valot rannan pimeydessä jonkun olevan kuitenkin jostain syystä jossain.

Kurkistin kaiteen yli ravintolaan. Balilla liikkuu paljon länsimaisia homoja ja lesboja new agea etsimässä. Kalpea lesbopari istui tuijottamassa merelle pitäen toisiaan kädestä kiinni. Pitkätukkainen laelta kalju vanha hippi kuherteli parikymppisen balilaisen morsiamensa kanssa. Kaiken kruunasi islaminuskoinen arabi, joka mässäili kolmen paksun vaimonsa kanssa salaviinoja juoden.

Parin päivän Lovina Beachilla hortoilun jälkeen hyppäsimme jälleen pakuun jättäen hyvästi Balin pohjoisrannalle. Temppeli temppelin perään vilisi ohitsemme, riisipeltoja rinteillä, nauhamaisia kyliä, pyhiä hinduapinoita roikkumassa taukopaikkojen kaiteilla hampaitaan irvistellen.

Illansuussa saavuimme Ubudiin, saaren kulttuuripääkaupunkiin. Paikka vilisi taidetta ja new agea. Kaikenikäisiä naisia syventyneinä hoitoihin, retriitteihin, terapioihin. Härskeimmät kulkivat rakkautta uudelleen opetellen oman huorapojan kanssa. Kuta Cowboysit tarjoavat kun rahasta sovittaan nuorta rakkautta ja mulkkua elämässään pettyneille läskeille vanhoille länsimaalaisille ämmille.
- Kumma paikka, totesin saavuttuamme majaamme jonka terassi kurkotti keskelle veden täyttämää riisipeltoa.
- Miten niin kumma?
- Joka tavalla, enimmäkseen mukavalla tavalla kumma.
- Bali jakautui ennen lukuisiin keskenään taisteleviin hindukuningaskuntiin. 1800-luvun lopulla Ubudin kuningas kääntyi hollantilaisten siirtomaaisäntien puoleen pyytäen heiltä suojelusta uhkaavia viholliskuningaskuntia vastaan. Turvan saatuaan kuninkaalla ja hänen alamaisillaan oli aikaa keskittyä vaalimaan hindutaidetta, ja taidetta ylipäänsä. Tässä on lopputulos. 1930-luvulla tänne löysivät tiensä länsimaiset taiteilijat ja matkailijat. Chaplin tuli laivallaan.
- Kun niiden ei enää tarvinnut tapella olemassa olostaan keskittyivät aikansa kuluksi taiteeseen?
- Näin se tapaa mennä. Ylijäämästä jalostuu taidetta.
Iltaisin istuimme Ubudissa ollessamme Siam Sallyssa ja muissa avaruusalusta muistuttavissa ravintoloissa. Minä join edelleen yököttävän sokerista Spritea, nainen veteli valkkaria. Ympärillämme leijui vahva new age, mitä se sitten tarkoittaakaan.
- Mixture of everything, ehdotin.
- Mixture of only thing, nainen nokitti. - Kun palaat Suomeen olet muuttunut mies.
- Olen muuttunut, sama mutta eri. Sinne on vielä pitkä matka. Loppujen lopuksi ihan sama miten tässä käy. Jos en palaa, ei minun enää tarvitse lähteä uudelleen reissuun. Asioilla on puolensa.
- Oli hyvä idea houkutella sinut tänne. Olimme oikeassa.
- Ketkä me? Ei ketään toisia ole edes olemassa. Turha yrittää huijata meikäläistä. En voisi kuitenkaan kuvitella jääväni Balille asumaan. Kyllästyisin kuoliaaksi. Hankkisin telkkuun Russia Todayn ja Phoenix Science Chruchin...
Majan parvekkeelta katsoimme ihmisten raatavan riisipellolla kuumuudessa aamusta myöhään iltaan. Kaiken lisäksi touhu oli turhaa halvan riisin virratessa ulkoa saarelle. Lisäksi makea vesi oli Balilla loppumassa monen muun Aasian paikan tavoin. Tyhjiä riisihatut hommasivat, mutta eipä heillä tullut aika pitkäksi mudassa kahlatessaan.
Homma aloitettiin pellolla auringon noustua. Kausityöläiset kylvivät käsillään riisiä veteen. Yksi oli muita etevämpi. Hän kynti peltoa bensavehkeellä. Omistaja tuli kahdeksan jälkeen karjumaan käskyjä poninhännässään ja kirkkaan värisessä teepaidassaan. Sen jälkeen hän marssi pömppömahoineen peltojen poikki baariin aamun ensimmäiselle Bintang-kaljalle.
- Näetkö kuinka homma pelaa kun se pelaa. Kunpa meilläkin talossa homma pelaisi samaan malliin.
- En haluaisi olla alaisesi.
- Enkä minä ottaisi sinua taloon töihin. Meillä on jo ennestään liikaa tyhjännaurajia ja -toimittajia. Tiedän mitä teen heille. Jättäkää minut rauhaan.
Aikamme Balilla tuli täyteen. Oli meidän vuoromme lentää suihkukoneella korkealle taivaalle ja laskeutua alas. Siellä odottivat uudet työntekoa näyttelevät performanssit, loputon rahan vimmainen liike edes takaisin, kuolemaa tuloa kaikin tavoin viivyttämään pyrkivä kulttuuri. Maailma jossa rikkaat näkivät vapaaehtoisesti nälkää ja köyhät jonottivat möhömahoissaan leipää ja muuta moskaruokaa.
- Mitä teet seuraavaksi?
- En voi paljastaa. Vaitiolovelvollisuus, tiedät kyllä.
- Muista pitää jatkossa itsestäsi paremmin huolta. Jos jatkat samaan malliin, jonain päivänä ne eivät enää lähetä ketään katsomaan perääsi. Olet omillasi. Ymmärrät kai että sairaille eläimille käy aina huonosti tässä maailmassa, nainen sanoi suunnaten turvatarkastukseen.

Densaparin lentokentältä nainen lähti Tokion kautta Tyynenmeren yli Kaliforniaan. Meikäläinen jäi odottamaan myöhempää lentoa Bangkokiin. Katsoin naisen katoavan turvatarkastuksen läpi. Hän ei tiennyt kuolevansa kahden tunnin kuluttua koneen syöksyessä Tyyneen valtamereen. Hylkyä ei koskaan löydettäisi, etsinnät päättyisivät tuloksettomina.

5
Kalkutan verikauppiaat

Täällä taas. Kalkutta on kova paikka. Ehkä kovin kaikista. Sen kaduilla parveilee 14 miljoonaa ihmishyönteistä. Ne takertuvat limaisilla käsillään jalkoihisi, kun yrität ohittaa maassa makaavia hahmoja jalkakäytävillä. Kuolet tai elät, siitä ei Kalkutta piittaa. Lopulta tuhkasikin heitetään pyhään äiti Gangesiin. Ja se on vitun komeaa, kun ihmisiä nuotiolla paistetaan. Täällä elit kauan sitten Lake Gardensista jonkun naisen kanssa. Et muista kenen ja minkä vuoksi.

Kalkutta on ihmisyyden kaatopaikka. Siksi se vetää sinua puoleesi. Et kykene pysyttelemään saamistasi varoituksista huolimatta pois sieltä. Lopulta löydät itsesi jälleen Sudder Sreetiltä heittämässä hetulaa kaiken maailman diilereiden ja ihmisriksojen kanssa. Sinne sinä päädyt, sinne sinä kuulut.

Jossakin vaiheessa kun liikkumiseesi on totuttu, sinulle aletaan vihjata mahdollisuuksista. Mahdollisuudet liittyvät aina seksiin ja huumeisiin. Halusit tai et, Kalkutassa et voi elää näihin törmäämättä. Voit toki vakuutella olevasi kaiken saastan ulkopuolella, mutta Sudder Streetitllä sinulla ei ole äänioikeutta. Olet täsmälleen yhtä arvokas kuin lompakkosi. Ja paikallisiin olosuhteisiin suhteutettuna olet iso turka, josta saadaan paljon mätiä.
Totta kai käyt aluksi katsomassa Victoria Memorialia, äiti Theresan kuolevien taloja, Howrahin liikenteestä hulluksi tullutta siltaa, Marble Palacea jossa Rubensit ja muut mestariteokset lahoavat silmiesi edessä tasa-arvoisen hyljättyinä kuin hyvinvointikakarat. Totta kai sinulta kiskotaan kaikissa keltaisissa takseissa tekemistäsi reissuista ylihintaa. Bensan hinta on nimittäin aina juuri sinä päivänä kun olet tien päällä sattunut nousemaan kaksin- ellei peräti kolminkertaiseksi.

Vähitellen on aika käydä asiaan. Meillä on nyt sellainen tapaus, että puoliksi amerikkalainen tyttö June on jäänyt viimeisestä junasta, eikä hänellä ole paikkaa missä viettää yönsä. Sinä toki ymmärrät tämän hyvänä ihmisenä, ennen kaikkea hyvänä miehenä? Haluat varmasti olla hyvä Junelle? Hän on hyvästä perheestä ja hänen sisarensa sairastaa sinitautia, jonka hoitamiseksi tarvitsee päivittäin ostaa kallista verta. Haluat kai auttaa Junea pitämään siskonsa elävien kirjoissa?
Meillä on tosiaankin tämä Junen siskon tapaus ratkaistavana. Seuraavaan iltaan saakka sisko voisi selvitä sadalla dollarilla. Sen ajan June mielellään odottaa junaa hotellihuoneessasi. Vai olet sinä saita mies? Sitä pahempi sinulle, sillä 50 dollarilla June voi olla luonasi ainoastaan huomisaamuun. Sitten hänen täytyy kiirehtää sairaalaan ostamaan verta sisarelleen.

Olen huorannut niin paljon ympäri maailmaa, että jos joku kirjoittaisi asiasta romaanin, kriitikot syyttäisivät tyypin liioittelevan rankasti. Se ei tunnu enää yhtään miltään. Kuin pelaisi hedelmäpeliä marketin eteisessä. Mikään ei ole enää aikoihin tuntunut yhtään miltään, kuuluu kulttuurimme patologiaan. Todellisuus ei enää jäljittele taidetta, eikä taide todellisuutta. Asiat menevät isossa kuvassa omia ratojaan joita kotiin jääneet eivät koskaan opi tuntemaan. Ehkä parempi heille.

Oveen todellakin koputaan seitsemältä. Hello! My name is June. Voitaisiinko tilata huonepalvelusta jotakin syötävää? Ja pari drinkkiäkin menisi mukavasti. Koko Kalkutta on samassa unessa, joten paukkua alkaa tulla huoneeseen kiihtyvää vauhtia. Mutta eikö minulla olisi antaa vielä 10 dollaria, sillä huomenna verta tarvitaan tavallista enemmän?
-Ei ole, sanon kaivaen kortsupaketin esiin. June vastustelee, haluaa itseään pantavan paljaalla.
-Olen puhdas, hän vakuuttaa. Asia ei minua heilauta. Yritän saada vehkeeni pystyyn. Panen nuoren Junen imemään sitä, mutta hän ei osaa vielä ottaa kunnolla suihin. Otan häntä päästä kiinni ja alan rynkyttää sitä vasten etumustani. Kuluu tuskallisen kauan ennen luin saan lastin lentämään, eikä työvoitto tunnu paljon miltään. Kuin pelaisi rivin lottoa ilman jokeria.
Jossakin vaiheessa iltaa sinulle soitetaan lobbysta. Enkö sittenkin haluaisi olla kahden tytön kanssa samaan aikaan? Esimerkiksi eräs japanilainen liikemies tilaa aika Kalkutassa käydessään kaksi tyttöä. Sehän on double pleasure, kai sä tajuut?
-Painukaa vittuun huorinenne. Ette te minua hämää. Levykkeet ovat tyhjiä, saatana pölvästit, huudan paiskaten puhelimen seinään.
Päätän kuristaa tytön kuoliaaksi mutta saan hillittyä oikeutetun raivoni. Aamulla June on haluton lähtemään luotani. Ainoastaan 20 dollarin hintaan hän on valmis jäämään koko päiväksi, vaikka olisi jo kiire sairaalaan ennen kuin veri loppuu. Muistanhan hänen ”blue baby” sisarensa tukalan tilanteen? Jossakin vaiheessa June tajuaa, että et edes anna enää viittä taalaa veren ostamiseen. Silloin hänellä tulee kiire.
Mutta hän aikoo vielä palata ja ehkä seuraavan yön junasta jää myös hänen ystävättärensä Sheila. Hänkin on kunnon tyttö, joka ei ole koskaan tehnyt tällaista.
Kellot alkoivat soida päässäni. Kun June puki vaatteitaan, riuhtaisin häneltä rautaotteella niskat nurin. Kova pamaus. Kuinka kaunis kuolema. Ei turhaa sotkua. Väkivalta on elämän totuus. Jokainen kuolema on yhtä juhlaa.
Menen New marketiin katsomaan myymistä ja ostamista. Palatessani Lytton hotelliin minut viimeinkin pysäytetään. Hetken pelkään että ne ovat tulleet tasaamaan tilit. Tätä odotit vaikka et edes itsellesi tunnustanut. Kyse on kuitenkin muusta. On tullut aika jälleen tehdä kauppaa. Meillä Kalkutan pojilla on kaikkea mitä tarvitset. Ruskeaa sokeria ja mustaa oopiumia. Suosittelemme sinulle mustaa oopiumia. Syöt sitä teen tai kahvin kera. Pian olet supercooooool! Seksistä saat triplanautinnon.

Vaikka et ole halukas ostamaan, sinulle myydään kuitenkin puolikas mustaa mukaasi. Ilman sitä tuskin pystyt näillä kulmilla kävelemään. Kai sä tämänkin lopulta tajuut? Ja kun olet syönyt sen puolikkaan, meillä on tämän punjabilaisen kahvilan takahuoneessa sinulle toinen puolikas huomiseksi. Siitä se lähtee. Tarvitset vain aikaa totutella.
Siltä ei voi yksinäinen mies Intiassa välttyä. Siellä sinä istut hotellihuoneessasi tilaamassa kahvia huonepalvelusta ja tunkemassa mustaa pikeä turpaasi. Eikä se edes vaikuta sinuun mitenkään. Mitä nyt kirjoitat hetkessä parikymmentä rästiraporttia ja punnerrat 5x50 etunojaa. Nappailet lisää oopiumia, koska se ei tunnu vaikuttavan sinuun mitenkään. Onko siinä muka jotenkin merkillistä jos ihminen syötyään Lytton hotellin kiinalaisessa ravintolassa menee suoraan syömään alakerran intialaiseen, josta jatkaa Sudder Streetille Kwality Restaurantiin kun hieman vielä hiukoo?
Saat eteesi eksoottisia herkkuja. Ongelmana vain on, että musta herkku on syöty loppuun. Se ei vaikuta sinuun mitenkään. Et anna sen häiritä, että koko ravintola ja tunnettu maailmankaikkeus tuijottaa sinua syvälle silmiin. Haluavat sinun tunnustavan tekemäsi tihutyöt, väärennetyt raportit, taivaaseen asti kasvaneet rästipinkat. Hikoilet katseiden hehkussa, mutta et anna periksi. Ne yrittävät murtaa tahtosi. Ne haluavat tuhota kaiken mitä olet elämässäsi ollut. Ne vielä sotkevat muistotkin. Itse asiassa et muista kuka olit? Mutta koska et muista edes olevasi, ei asia sinua häiritse. Sinun on vain kestettävä vielä tämä koe. Sitten olet ehkä vapaa palaamaan kotiin.
Tiedät tulleen hetken lähteä liikkeelle. Sinulla on vain pieni ongelma; jalat eivät pelaa. Eivätkä kädetkään. Etkä ymmärrä ympärilläsi puhuttua kieltä. Esimerkiksi lattialla vaeltavat pienet muurahaiset tekevät rivoja eleitä, joiden merkitys jää sinulle arvoitukseksi.

Tarjoilija ojentaa sinulle kätensä, joka muuttuu suureksi haulikon piipuksi. Yrität polttaa sitä, mutta et saa savuja ja piippu yrittää riistäytyä otteestasi. Laaki päähän on millisekunnin päässä. Mutta nyt sinullakin alkavat olla kovat piipussa. Kohta aiot näyttää mistä kana kusee. Teet sen heti kun kädet ja jalat alkavat jälleen pelaamaan. Piilotat haarukan housuihisi. Sillä kun sohit, näkö lähtee. Tulee taas pahaa jälkeä. Sitä paitsi päätäsi nykii niin kovasti vasemmalle, että aluksesi saa vakavan kallistuman. Putoat Mount Everestin huipulta, matka alas laaksoon kestää loputtomiin.

Lattialla maatessasi näet kaiken sen mitä muut eivät unissaan kävellessään näe. Olet karjavaunussa joka ajaa Birkenaun tuhoamisleirin portista sisään. Turistit hurraavat ja räpsivät kameroitaan. Veri virtaa puroina kaduilla. Koko Sudder Street tulviii punaista ja märkää verta. Se ulottuu trooppisen tromfin tavoin ihmisten reisiin saakka. Koko maailma on punainen. Kaikkialla on verta. Junen sisaren verta. Sitä menee suuhusi ja nenääsi. Et voi enää hengittää ja keskushermostosi sanoo sopimuksensa irti. Makaat verilammikossa, eikä kukaan ole näkevinään ahdinkoasi.
Viimeisillä voimillasi pakotat itsesi ponnistamaan pystyyn. Jatka kuin mitään ei olisi tapahtunut. Pidä julkisivu yllä. Ei ole suurta Toista. Olemme kuvitelleet sen. Olemme yksin. Kukaan ei ole kiinnostunut meistä. Sinipusakat odottavat kadun kulmassa. Pika-alukset kiitävät täyttä höyryä ikkunastasi avautuvassa näkymässä.
Kun kaikki loppuu alkaa se alusta.


6
Muukalaisia Purissa

Vain hullu matkustaa toukokuussa Intiaan keskelle viidenkymmenen asteen hellettä. Minä sen tiedän, koska minä matkustin Bombaystaitään. Delhin,Varanasin, Kalkutan kuumien tuulten ja kyseenlaisten kokemusteni jälkeen jatkoin junalla Puriin Bengalinlahden rannalle, jossa oli viileämpää ja kosteampaa. Oli viisasta pysytellä vähän syrjemmällä. FBI yritti taatusti saada minut jyvälle mikä ei pääty kannaltani hynin.

Mutta vielä olin hengissä ja kengissä, enkä aikonut myydä nahkaani halvalla, Purissa lepäisin ja suunnittelisin Kalkutan alamaailman hoitelemisen. Koska kyseessä ei ollut mikään rahaan liittyvä kosto, mietin oliko hommaan satsaamisessa järkeä. Olen periaatteettoman maailman periaatteiden uhri. En osaa ottaa taka-askeleita edes tilanteessa, jossa ei ole mitään järkeä astua yhtään askaleta eteenpäin. Näin jatkuvasti väkivaltaisia fantasioita vihollisteni kärsimyksistä ennen kuolemaansa. Eikä yksikään vihollisistani tiennyt olevansa viholliseni, tappolistan kärkipäässä.

Toukokuun puolessa välissä sesonki oli jo ohi Purissa, eikä länsimaalasia turisteja riittänyt hindujen pyhään kaupunkiin edes kunnon kourallista. Hotellissa sain tämän vuoksi off season alennuksen. Reilulla satasella per päivä järjestyi huone merenrannasta Purin parhaasta hotellista Mayfair Beach Resortista

Halvemmat hotellit olivat täynnä hindulaisia pyhiinvaeltajia, jotka olivat tulleet äimistelemään pyhää Jagganath temppeliä. Kävin tarkastamassa muutaman halvan hotlan saavuttuani – niissä olisin olltu paremmin piilossa - mutta ne olivat saastaisia mestoja täynnä umpihumalaisia hindupyhiinvaeltajia. Heidän uskonnossaan ei ole mitään järkeä, mutta sama se mulle. Olenhan itsekin kasvisyöjä eettisistä syistä. En voisi tappaa eläintä, mutta ihmisen tapan aina kun siihen tarjoutuu tilaisuus. Minä päätän itse mikä aiheuttaa ”tilaisuuden”. Se vapaus meillä maailmankaupan freelancereilla on.

Ensimmäiset huhut muukalaisista kuulin saapumisen jälkeisenä aamuna. He olivat ilmestyneet jostakin salaperäisestä paikasta ja vuokranneet ison talon paikallisesta kalastajakylästä. Nämä kaksi ruotsalaista sisarusta saivat jäämisellään temppelinkellot soimaan Purin kollektiivisessa tajunnassa.

Kukaan ei tiennyt miksi he asettuivat asumaan juuri Puriin. Paikalliset ihmiset keksivät lukuisia selityksiä sille, miksi nämä vaaleat viikinkien jälkeläiset olivat muuttaneet ilmeisen pysyvästi asumaan pyhään kaupunkiin. Viikon tai parin kestävää vierailua ei olisi vielä noteerattu. Mutta pysyvämpään olemiseen ei löydetty mitään järkevää syytä.
Paikallisen Tribal Tours matkatoimiston johtaja ei malttanut olla heti tavattuamme kertomatta minulle, että Purissa on myös muita pohjoismaalaisia. Hän kuitenkin kehotti minua välttämään heitä. Naisten Purissa olemisen taustalla täytyi olla jotakin rikollista. Matkatoimistomies veikkasi huumekauppaa.

Toisen huhun näistä "swedish ladyista" kertoi minulle hotellin baarimikko. Hän ylpeili olevansa Purin "fucking master". Siksi hän tiesi naisten olevan kalliimman hintaluokan prostituoituja. He hyväksyivät asiakkaikseen vain ulkomaalaisia. Intialaisilla ei ollut asiaa eikä varaakaan päästä nauttimaan heidän palveluksistaan.

Baarimikko kehotti minua käyttämään halvempia intialaisia huoria. Heitä majaili kuulemma länsimaisten reppuselkäturistien suosimassa Zed hotellissa. Hän lupautui viemään minut sinne työvuoronsa päätyttyä.
Kaikki purilaiset tiesivät swedish ladyt. Huhumylly jauhoi taukoamatta, joten päätin lähteä ottamaan selvää näiden ruotsittarien salaisuudesta. Olin kai hieman yksinäinen.

Ajoin iltapäivällä polkupyöräriksalla viinakauppaan. Ostin tuliaisiksi kaksi isoa pulloa intialaista viskiä.
Sen jälkeen jatkoimme matkaa Grand Roadia pitkin kohti kalastajakylää. Kylä oli sokkeloinen ja riksakuski polki meidät harhaan. Jouduimme etsimään ruotsittarien taloa melkoisesti ennen kuin löysin itseni seisomasta naisten portilta. Käskin riksaa odottamaan, sillä paluumatka voisi ruotsittarien suhtautumisesta riippuen alkaa pikaisesti. Siitä tuli pitkä odotus.

Talon pihalla seisoi nainen, jolle esittäydyin suomalaisena turistina, joka oli tullut yllättäen tapaamaan rakkaan naapurimaan väkeä. Suhtautuminen minuun ei ollut lainkaan kummasteleva, vaan ruotsittaret ottivat minut hyvin vastaan. Varsinkin, koska löin tuliaisviskit pihapöydälle.

- Nu ska vi supa, sanoin ja pyysin hakemaan laseja.

Nuorempi sisaruksista oli mahataudissa, eikä hänellä pysynyt sisällään muu kuin ganja ja ooppiumi. Katselin naisia kuulemani perusteella, eikä mikään todistanut huhujen puolesta. Tosin ei myöskään niitä vastaan.
Juodessamme viskiä tytöt sytyttivät ganjasätkän. Se on täysin laillista Purissa, jossa heikkolaatuista kamaa myydään hindujen pyhiin toimituksiin valtion Bhang Shopeista. Imimme seuraavaksi vanhaa Hectorin laulua mukaillen "piipustamme taivaat".

Utelin syytä naisten asumiseen Purissa. Ruotsittarien tilanne oli sellainen, että he olivat leikanneet täydellisesti siteet kotimaahansa poikki. Ainoastaan vanhemman - 47-vuotiaan - sisaren kuukausittain saapuva eläke muistutti menneestä elämästä hyvinvointivaltiossa. Eläke oli tullut alkoholismin perusteella. Koko sukukin omasi kuulemma samanlaisen juoppokromosomivirheen. Illan pimentyessä Bengalinlahden rannalla kuuntelin pitkät tarinat siitä, kuinka juopon elämä oli ollut kuin tervanjuontia koti-Ruotsissa. Sosiaalitantat, pontikkapannu, ikuinen känni...

Nuorempi sisaruksista oli 37-vuotias. Hän veti kamaa posket lommolla, eikä juurikaan juonut viskiä. Hän oli salaperäisempi tapaus kuin juoppo sisarensa. Hän oli ollut naimisissa mm. suomalaisen miehen kanssa. Hän oli viettänyt lähes koko aikuisikänsä Intiassa, Bangladeshissa ja Pakistanissa.

Välillä hän oli käynyt tienaamassa rahaa Hong Kongista. Sinne hän suunnitteli jälleen pian lähtevänsä, koska siellä oli aina työtä tarjolla. Kun kerroin käyväni usein Honkkareissa, nuorempi nainen oli muistavinaan nähneensä minut Star Ferryssä matkalla Islandilta Kowlooniin. Voi olla. Jokaisesta tulee joku toinen mieleen.

Minulle ei koskaan selvinnyt, mitä nuorempi sisar teki työkseen Hong Kongissa. Ainoa vihje lipsahti viskinhuuruisen vanhemman sisaren suusta. Hänen mukaansa pikkusisko oli saanut käydä läpi kovia aikoja.
Hotellin pojat olivat evästäneet minut kysymään, tietäisivätkö tyttäret ketään semmoista kalliimman hintaluokan huoraa. Mutta tähän törkeyteen en kuitenkaan sortunut edes viskin lainehtiessa kallossani.

Nousimme sisarusten talon katolle katsomaan ladies toalettia jonne kylän naiset tekivät kusensa ja paskansa. Pelti oli täynnä ihmisen jätteitä, naikkosia pujotteli niiden seassa etsimässä koloa jonne heittää lastinsa. Otin kuvia, vaikka kolmannen maailman paska valui jo vuosia sitten korvistani. Kun ei ole edes rahaa kunnon sapuskaan, ei riitä voimia kiinnittää huomiota ympäristön siisteyteen. Maailma haisee avaruuteen paskalta, kuselta, mädänneiltä jätteiltä. Tarkoissa lähikuvissa jätteiden peittämät ihmisen asuttamat seudut ja saastaan hukkuneet meret kiinnittäisivät ensimmäiseksi tulijan avaruuskaukoputken huomion. Jos muukalaiset tulisivat aluksellaan, kääntyisivät he lemupilveen törmätessään välittömäsi takaisin ja jättäisivät tämän planeetan jatkossa pois matkareiteiltään.

Olemme yksin, kukaan ei tule pelastamaan, ansaitsemme kurjan kuolemamme.

Poltettuamme muutaman sätkänvahvaa hashista, pääsäni alkoi pyöriä sekaisin kaikki sinne ladatut tiedostot. Viimeisillä järjellisyyden voimillani kysyin siskoilta seksiä. Asia ei innostanut heitä. Mutta kun vonkasin kokeeksi tarpeeksi kauan, nuorempi viittasi minut mukaansa. Asia ei olisi voinut häntä vähempää kiinnostaa. Menimme talon sisään, nainen riisui kamppeet veke, minä omani. Sitten hän tuli istumaan syliini ja yritti innottomasti saada laiskan kaluni pelikuntoon. Hommasta ei tullut mitään, vaikka hän antoi suuhierontaa oppinein vetäisyin. Kun totesimme homman järjettömyyden, heitin naiselle pari sataa taalaa. Nauroimme koko jutulle mennessämme takaisin puutarhaan nauttimaan yrttitalouden ihmeistä.
- Vai että suomalainen naapurimme on tullut kylään Bengalinlahden rannalle, vanhempi siskoista päivitteli rassatessaan oopiumpiippua kuntoon
- Näin on päässyt käymään.
- Miten sinulla on varaa asua Mayfairissa?
- Jos tässä iässä ei ole varaa asua Mayfairissa, on jotakin mennyt peruuttamattomasi elämässäsi vikaan. Etkä saa uutta tilaisuutta. Olen aina ollut tarkka raha-asioissa. Laskenut debitit ja kreditit.
- Eikö tuloistasi mene paljon veroa?
- Niiden välttelemiseksi on olemassa maailman laajuinen salaliitto. Kierrätän rahoja sikin sokin, nostan brutot nettona käteisenä pankkiautomaatilta. Viime aikoina on tosin FBI pakottanut veroparatiisit aukaisemaan salojaan. Mutta kun yksi veroparatiisi menee kiinni, avautuu toisaalla uusi täyttämään markkinarakoa. Hong Kong, Kuala Lumpur ja muut eivät toistaiseksi ole antaneet periksi kyttien vaatimuksille. Pieniä sirpalesaaria piisaa pitkin Tyyntä valtamerta. Ei niitä saada kaikkia auki ennen kuolemaani. Asiat ovat siis kannaltani reilassa
- Mikset jää eläkkeelle jos finanssit ovat kunnossa?
- Sitä kysyn joskus itsekin. Mutta kun on sisällä tämä protestanttinen etiikka ja kapitalismin henki tuntuu, että ei ole lupaa alkaa löysäillä. Olen tässä suhteessa varsin ristiriitainen hahmo. Sitä paitsi ei minulla ole mitään muutakaan tekemistä.
- Olet siis työmatkalla solmimassa kauppoja ja antamassa liikkeenjohdon konsultointia?
- Onko siinä muka jotakin ihmettelemistä? Kapitalismi tekee kaikesta mahdollisesta kaupankäynnin kohteita. Vaikka tämä Intia on rämänä, kai tästä jotain saadaan kun se viedään pörssiin. Dow Jones tekee parhaansa…
- Kuka on Dow Jones?
- Yksi täystyhmä jätkä Nykistä.
- Onpa nimellä paiskattu.
- Nimi kuin nimi. Mutta eikö teidän tee koskaan mieli palata Ruotsiin? siirsin keskustelun pois kannaltani aroilta alueilta.
- Ei meitä kukaan, eikä mikään siellä odota. Jos sairastumme vakavasti, silloin korkeintaan.
- Millä te elätte täällä?
- Minulla on pieni sairaseläke alkoholismin takia, vanhempi sanoi ja joi viskiä suoraan pullon suusta.
- Minä käyn välillä ansaitsemassa rahaa Hong Kongissa, nuorempi jatkoi. - Sieltä saa aina pätkätyötä. Täällä sillä elää aika pitkään. Mutta kerro ihmeessä enemmän itsestäsi? Oletko naimisissa?
- Olin, tuli ero, siirryin kansainvälisiin tehtäviin, ei ole aikaa eikä halua perustaa uutta perhettä
- Käytät vissiin paljon kamaa, vedät terävää viinaa. Eikö se hankaloita työtäsi?
- Toisinaan. Mutta virallisissa tilaisuuksissa olen aina selvin päin.
- Eikö sinulle tule pahoja vapinoita jos lopetat aineet yhtä äkkiä?
- Sitä varten on olemassa omat kamat. Minulla on erikseen viihde- ja työkäyttöön tarkoitetut pillerit. Nykykemia tekee sinusta uuden ihmisen hetkessä, mutta sen hinta on, että tarvitset aina yhä isompia annoksia. Mutta ilman buustereita en jaksaisi nykymaailman kiihtyvissä tehokkuusvaatimuksissa.
- Oletko ollut vieroitushoidossa?
- Joskus nuorempana olin katkaisuhoidossa. Nyt vieroitan itseni sulkeutumalla pehmustettuun kapseliin, joita on Amerikassa tarjolla. Sapuska tulee, paska menee luukusta. Katsot televisiota, syöt terveellistä biomakroottista ruokaa, juot mehua. Viikon parin päästä kaikki on ohi ja voin paalat työhöni.
- Noin se menee kun on rahaa. Meillä ei ole, eikä suurimmalla osalla muitakaan.
- Näin se menee.
- Käymme joskus Kalkutassa päiväseltään. Yöjunalla sinne, samana iltna toisella takaisin. Se on hullu kaupunki ja sinun täytyy käydä siellä liikeneuvotteluissa. Huh huh.
- Miksi te Kalkutassa käytte?
- Ostetaan vähän tarpeita, ymmärrät kai mitä tarkoitamme?
- Toki, olenhan nauttinut niitä täällä koko illan. Maksan kyllä narkkaamani aineet. Älkää tytöt hermostuko.
- Ei tarvitse. Olemmehan viikinkien jälkeläisiä, meillä on yhteinen intressi?
- Mikä intressi?
- Pitää mahdollisimman suuri osa maailmaan köyhinä kuin kirkon rotat, jotta voimme matkustaa tänne elämään herroiksi.
- Tytöt, nyt aletaan päästä asiaan. Sen vuoksi tullaan Aasiaan ratsastamaan aaseilla.

Keskustelu jatkui samaan tapaan. Tai en ole ihan varma tästä, sillä muistin mentyä en muista loppuillasta mitään. Illalla oli ollut tarkoitus sähkökatkosten loputtua kuunnella stereoita, mutta nekin levyt jäivät minulta kuulematta.
Rangaistukseksi muurahaiset kusivat pimeällä pihalla kinttuni kipeiksi.

Seuraavana aamuna heräsin kaameaan kankkuseen. Peruutin heti hieronnan, sillä mahani oli jälleen mennyt sekaisin. Päiväksi olin vuokrannut taksin viemään minut Konarakiin auringontemppeliä katsomaan. Tämänkään toimenpiteen suorittamiseen ei minulta heti aamusta voimia löytynyt. Huone oli täynnä lasten vaatteita. En tiennyt miten ne olivat sinne päätyneet. Olin ostanut, joku myynyt, ihan sama. Liian pieniä joka tapauksessa. En nähnyt missään veritahroja. Luultavasti en ollut tappanut filmin katkettua sisaruksia, minut tänne jollain opilla raahannutta riksakuskia.

Kun kerroin hotellin pojille, että naiset eivät olleet esittäneet minulle mitään hintavaatimusta, enkä ollut myöskään saanut ilmaiseksi, olivat he edelleen epäileväisiä. Ehkä ne nussivat vain omaksi ilokseen silloin tällöin länsituristien kanssa.

Saattaahan näinkin olla, ajattelin. Never happens to me.

Matkatoimistomiehelle kerroin, että huumeita ei ollut näkynyt. Hänkään ei oikein uskonut selityksiini. Ehkä he kävivät sittenkin hakemassa kamaa Sudder Streetin välittäjiltä Kalkutasta. Heidän oli nähty nousevan junaan Purin asemalla.
Oli ikävä tuottaa iloluontoisille intialaisille pettymys, mutta minusta ruotsalaiset ladyt olivat vain pari sattuman soittamaa ihmiskohtaloa, joilla ei oikein ollut enää muutakaan paikkaa minne mennä.

Iltapäivällä toivuin jälleen oikeaksi turistiksi ja lähdin ihailemaan fallospatsaita Konarakin aurinkotemppeliin. Sinne oli hindujen radikalisoitumisen vuoksi länkkäreiltä pääsy kielletty, mutta kiikuin temppelien vaarallisilla portailla kuin mitään erityistä ei olisi meneillään. Viittasin kintaalla minut murhaamaan valmistautuville hindupyhiinvaeltajien laumoille.

Palattuani autolle vetelin kurkun yli kämmentäni, jotta dorkat tajusivat pysyä loitommalla. Joku heitti minua tyhjällä limupullolla. Nousin autosta ja kävelin lähimmän temppelin viereen. Laskin housut kinttuun ja kusin makealta lemahtavan kusen pitkin muinaista kiveä. Joukko meni hämilleen, joten lähdin juoksemaan sitä kohta nyrkit pystyssä. Kun se säntäsi kauhuissaan pakosalle kaarroin autolle ja käskin kuski lyödä nastan lautaan.

Ruotsalaisista sisaruksista en kuullut kuin myöhemmin jostakin jonnekin tulla tupsahtaneessa postikortissa. Nuorempi sisaruksista oli lopettanut röökaamisen ja oli lähdössä jälleen hommiin Hong Kongiin. Kolme vuotta myöhemmin Orissaan iski syklooni joka surmasi 300 000 ihmistä. Sisarukset katosivat meren raivoon, talo jossa he asuivat oli mennyt kappaleiksi. Naisten vesssan jätevedet velloivat Purin kaupungissa tauteja aiheuttaen.

Kalkutta hoitui sekin ajallaan. Eräänä päivänä yhtä äkkiä, ilman mitään syytä uutinen tiesi kertoa:

Massiivinen tulipalo syttyi Kolkatan keskustassa sijatsevassa 141 vuotta vanhassa New Marketin basaarissa eilen iltapäivällä. Alue tunnetaan myös nimellä Hogg Market.
Tuli levisi basaarin vaate- ja kangaskauppa alueelta nopeasti myös kala- ja kasvistoreille. Paikallisten asukkaiden mukaan palokunta saapui paikalla vasta lähes kaksi tuntia palon syttymisen jälkeen.
Tuolloin paikalle saapui noin 20 paloautoa ja poliisin yksikköä, jotka yrittivät saada palon hallintaansa. Uhreista ei toistaiseksi ole tietoa, mutta useita ihmisiä kerrotaan olevan kateissa. Kalkutan pormestari Sovan Chattarerjee on vieraillut palopaikalla.
Palomiehillä on ollut vaikeuksia saada räjähdysmäisesti syttynyt palo hallintaansa koska New Marketin katetulla basaarialueella on paljon herkästi syttyviä paloarkoja kohteita. Ihmisten evakuoiminen räjähdysmäisen palon keskeltä vaati pelastustyöntekijöiltä paljon ponnisteluja.
Palon uhrien lukumäärästä ei toistaiseksi ole tarkka arviota, mutta kymmeniä ihmisiä on ilmoitettu olevan kadoksissa. Kolkatan poliisi kertoo viiden pahoin palaneen ruumiin löytyneen läheiseltä Lindsay Streetiltä, mutta uhreja ei voida toistaiseksi varmasti kytkeä New Marketin paloon.

7
Bombayn häkkitytöt

Koneen lähtöön oli vielä tunti, se oli puoli tuntia myöhässä. Sulkeuduin vip-loungen käymälään, istuin pytyn kannelle ja otin pitkän mehukkaan siivun viskiä. Mielialani alkoi kohota välittömästi. Tunsin villiä olemassa olon riemua selvittyäni vastoin kaikkia elämän ja todennäköisyyden lakeja eteenpäin, tai edes johonkin suuntaan. Aivoni olivat lopullisesti kuumentuneet, mutta minulla oli keinoni viilentää ne. Nappailin muutaman Voxtra tabun ja elämä alkoi kiihtyä suonissani. Astuin takaisin loungeen. Kukaan ei voinut nähdä minusta mitään.

Kuumassa kaipasin kylmää, kylmässä kuumaa, siinä välissä niskalaukausta päähäni. En voinut jäädä Suomen väli-ilmastoon. Kirjoitin raportteja, annoin käskyjä pojalle, heitin roskiin samaani työtehtävät. Kukaan ei näyttänyt olevan kiinnostunut tekemisistäni. Latasin talon luotokortit pullolleen rahaa EU:n mielenterveyskuntoujien kerhoille varatusta rahasta. Hullut saivat ansionsa mukaan. Kaikki hyvinvoinnin keskellä masentuneet pitäisi tappaa, skitsot pantava ruokapalkalla rakentamaan ratoja, ydinvoimaloita, pilvenpiirtäjiä Helsingin surkean matalaan keskustaan. Kaikki tietävät mitä näille tulisi tehdä, mutta eivät sano sitä ääneen turvatakseen tulevaisuutensa. Minulle tulleet ja menneet eivät merkinneet yhtään mitään, paskajuttuja joka puolella, edessä ja takana, tässä niiden välissä, ei missään. Aloin pitkästyä, päätin lähteä suorittamaan ainakin vielä yhden operaation ihmiskunnan pelastamiseksi.

Tällä kertaa otin asiat varman päälle. Tein veivin jota etsijät eivät helposti ymmärtäisi. Suoran lennon sijasta minun täytyi koukata mahdollisia tulevia tutkimuksia varten Moskovan kautta. Aeroflotin koneen rämä lähti lopulta kaksi tuntia myöhässä, joten mikään ei ollut ainakaan sen kohdalla toiminnassa kommareiden kuoleman jälkeen muuttunut. Kone oli vain puolillaan matkustajia. Vieressäni ei istunut ketään, joten saatoin naukkailla välillä Grant´sia. Yritin olla varovainen viskin kanssa, sillä minun olisi selviydyttävä sammumatta Bombayn lennolle.

Lento Helsingistä Moskovaan Sheremenkon lentokentälle kesti kaksi tuntia. Koneen laskeuduttua menin transit halliin. Minulla oli vajaat kolme tuntia aikaa jatkolentoni lähtöön. Istahdin irlantilaiseen pubiin, joka oli minulle jo tuttu entisestä elämästäni. Ostin tuopin Guinnesia ja yritin naukkailla sitä sivistyneesti. Viskiä olin juonut puoli pulloa, joten olin nousussa. Et sitten saatana nukahda, vannotin itseäni kaivaessani lisää Voxtra tabuja taskustani.
Helsingin spesialistit olivat antaneet minulle rajun yliannoksen kaikenlaisia tajunnan supistajia. En kuitenkaan ottanut iltapäivälääkitystäni, sillä aioin yrittää vieroittaa itsen. Varasin tosin housujeni taskuun muutaman truxalin pahojen tärinöiden ja vibojen varalta. Tajuntaa ehtii supistella haudassakin, sen laajentaminen maailmankaikkeuden mittoihin oli minulle paljon tärkeämpää, elintärkeää, elin pullottikin pitkästä aikaa itsestään housun taskussani. Kunpa olisin saanut jonkun lentoemännän tai pari imemään sitä riuskasta, kuten venäläisillä huorilla on tapana. He jaksavat naida koko ajan, heillä ei tule pillu kipeäksi, yksi hoitaa nautinnosta inisten koko talon johtoryhmän, jossa tosin ei lisäkseni ole kuin kolmen piston pekkoja. Kävin pari kertaa kusella. Samalla otin viskipaukut. Tilanne oli hallinnassa. Olin täyttämässä tärkeää velvollisuutta, enkä aikonut jäädä ainakaan Moskovan ankealle lentokentälle päiväkausiksi odottamaan seuraavaa konetta.

Itä alkaa Venäjältä. Tutkin ihmisen eritteitä tapani mukaan erittäin tarkasti, ja hajuja haistelin myös, Äklöä hommaa, mutta jonkun sekin on tehtävä. Vessat olivat Moskovan lentokentällä edelleenkin saastaisessa kunnossa. Paskaa valui pitkin pytyn sisä- ja ulkoreunoja. Lisäksi pytyn reunoilla saattoi nähdä kengän jälkiä, sillä jotkut tulikuumien maiden idiootit idästä nousivat kyykylleen pytyn päälle tyhjentääkseen lastinsa. Ilmeisesti tämän vuoksi osasta pytyistä oli otettu kannet veke, jotta ulostamisen akrobaatit saivat kovaa emalia jalkojensa alle.

Jatkolento lähti kummastuksekseni aikataulussa. Yleensä Intian lennot lähtevät puolen yön maissa, jotta perille tullaan aikaisin aamulla. Menin lievästi horjuvin askelin koneeseen. Siellä oli intialaisia emigrantteja matkalla lomalle kotimaahansa, liikemiehiä, reppuselkäturisteja sekä Hare Krishnoja. Viereeni istui krishna oransseissa vaatteissaan. Yritin tarjota hänelle huikkaa, mutta se ei häntä kiinnostanut. Hullu apina hoki mantraansa. Hare Krishna, Hare Krishna, hare rama, hare rama, rama, rana. Mulle ihan sama. Jätin hänet sovinnolla rauhaan, vaikka olisin helposti pystynyt puhkomaan hänen vikasuuntaan katsovat silmänsä, kaivamaan silmämunat lautaselleni ja syödä ne karaistakseni itseäni, saadakseni itsekurini, tärkeimmän ominaisuuteni, panemaan heikon tunteen rippeet kuriin pääkopassani ja suoliaivoissani.
Kukaan ei tiedä missä ajattelu meissä takalleen sijaitsee. Sitä on vähän siellä täällä kuin alkuihmisiä aikanaan. Siksi kannattaa mielensä sammuttamiseksi muistaa vatsan hyvinvointi, antaa siimaa bakteereille jotka pitävät hermomme kurissa. Jos ei pysy, kuka siivoaa tällä kertaa paskat housuistasi? Joku hotellin rutiköyhä siivoojanainen joka perii yhtä vähän maksua paskan pesemisestä kuin löysän haisevan vittunsa nussimisesta. Jollakin tavoin maaseudun nälkäkuoleman rajalla monsuunien lakattua hoippuvat sukulaiset on pidettävä elävien kirjoissa. He eivät tosin osaa lukea, eivät tiedä mikä kirja on. Heidän kuolemansa on näin ollen länsimaisen sivistyksen kannalta ennen muuta hygieniaa parantava toimenpide. Sikiämisen estäminen pitäisi julistaa YK:n tärkeimmäksi ja ainoaksi tehtäväksi. Köyhien maiden asukkaat usuttaa rauhanneuvoston yksimielisellä päätöksellä samoista puhtaanapitosyistä puukot ja puntarit kourassaan tappamaan mahdollisimman paljon toisiaan.

Heti kun kone oli noussut ja istuinvyövalo sammunut menin koneen takaosaan, josta oli varattu pari penkkiriviä tupakoitsijoille. Läntiset lentoyhtiöt olivat jo vuosia sitten kieltäneet tupakoinnin lennoillaan, mutta onneksi itä oli edelleenkin punainen. Vedin spaddun huuleen ja aloin vetää kiihkeitä hermosavuja. Välillä otin paukut viskiä. Ensimmäinen puolen litran pullo oli mennyt, mutta onneksi minulla oli käsimatkatavaroissani toinen.

Aloin olla pillereiden ja viskin sekaisessa skitsokännissä. Yritin tehdä tuttavuutta muiden tupakoitsijoiden kanssa, mutta he eivät olleet halukkaita keskustelemaan kanssani. Naisia puristelin tisseistä heidän vastustuksestaan huolimatta. Lesbonartut takuulla salaisesti kuitenkin tykkäsivät siitä kun saivat kunnon kouraa alushosuihinsakin. Käytöksestäni vastalauseita esittäneitä äijän retaleita otin kyrvästä kiinni ja väänsi niin että he karjuivat tuskasta. Asiaan rauhoittelemaan tulleet lentoemännät yritin saada imemään kaluani jakamalla kaikilla halukkaille sadan dollarin seteleitä. Money makes the world go around. Pian oltiinkin kymppikerroksessa koneen vessassa ja joku mantereiden välisten lentojen konkariemo imi ja rassasi kaluani tuhansien lentotuntien kokemuksella. En muista lensikö mälli vai ei, yritys oli kuitenkin maskuliinisen hyvä.

Palattuani penkilleni tiesin saaneeni koneeni lähes käyntiin. Se oli hyvä merkki. Viha aggressiivisuus alkoivat lähestyä toiminnan edellyttämää tasoa. Kaikki tapapenkkien tyypit olivat kauhuissaan paenneet. Ainoastaan yksi Goaan matkalla ollut norjalainen tyttö istui tympääntyneenä vieroitusoireissa vieressäni ja vaihtoi kanssani muutaman sanan. Hän kertoi, että ei hankkisi koskaan lapsia. Sama se mulle, ajattelin.

Lento Bombayhin kesti vajaat kahdeksan tuntia. Yritin nukkua, mutta siitä ei tullut mitään. Yritin vaikka mitä, mutta filmimäiset jaksot nopeine leikkauksineen vilisivät mieleni kinossa. Verisiä ihmisiä hetkeä ennen kuin valot sammuvat lopullisesti, silvottuja jäseniä, elävältä poltettujen torsoja, raiskattujen naisten hhamuarmeija Balkanin sodan melskeissä, karjavaunuista nousevat äidit pitämässä lapsiaan kädestä kiinni hetkeä ennen kuin lapset lähetettiin Zyklon-b kylpyyn, jossa hidas tukehtuminen kesti 15 minuuttia, sakuilla ei ollut kiire, halusivat hoitaa homman maaliin heille ominaisella täsmällisyydellä. Nostin tajuntani koneen kattoon. Näin osan käsimatkatavara-askeista olevan auki, näin itseni istumassa jalat levällään retkottamassa istuimella ja tupakan palavan penkillä pienen huolimattoman erheen vuoksi. Olisi ollut hyvä tilaisuus jättää kaikki lopullisesti. Mutta jokin minua veti puoleensa, olen pohjimmiltani utelias näkemään miten asiat kääntyvät kun oikein kovasti ratista veivataan.


Sitä paitsi tiedän varmasta lähteestä; rajan takana ei ole mitään, nada, ei edes rajaa.

Niinpä vedin kolme truxalia naamaani. Yliannokseen voi kuolla milloin tahansa, siitä voi selviytyä samoin perustein. Pääni ledtaulu sammui viimeinkin, tipahdin syvään uneen. Kone ylitti mantereita ja valtameriä, mutta siitä minulla ei ollut mitään tietoa.

Heräsin mömmöissäni kun lentoemäntä ravisteli
-Tervetuloa Bombayhin.
-Mihin?
-Olemme perillä Saharin kansainvälisellä lentokentällä.
-Missä muut matkustajat ovat? Onko kone kaapattu?
-Muut ovat jo poistuneet koneesta.
Lähdin hoippumaan veltoin jaloin ja sekavin päin kohti tuloaulaa. Tullivirkailijat katsoivat minua kuin suuri silmä taivaasta, joka on monien skitsofreenikkojen ainoa ystävä. En muista tarkalleen tulomuodollisuuksia, mutta jotenkin sain koottua itseni sen verran kasaan, että kykenin hakemaan hihnalta laukkuni.
Olo tuntui surkealta, tarvitsin lissä jotakin, ihan sama mitä. Tilani oli vähitellen vuosien reissaamisen myötä kehittynyt huonoon jamaan. Vaihtoehdot olivat vähissä, kuten elämässä aina jos pääsee alkuajan turhan optimismin ohi. Otin avoimesti ryypyn viskipullosta ja panin röökin palamaan. Suuntasin vanhasta tottumuksesta kohti rahanvaihtopistettä. Vaihdoin kaksisataa dollaria rupioiksi. Sain lähes 9000 rupiaa. Kurssi ei ollut muuttunut kovinkaan radikaalisti.
Astuessani ulos terminaalista alkukevään kuuma ilma iski vastaani. Kesä teki tuloaan Intiaan ja pian ei talven siedettävistä lämpötiloista olisi tietoakaan. Matkasta tulisi kuuma tässäkin suhteessa. Munat uivat hiessä ja ryssäläisen lentoemon jättämässä huulipunassa. Yritin nuuskia haisiko housuissani paska. Jostain syytsä välillä kuvittelen haisevani ja muiden huomaavan sen. Intia tosin on yhtä ja samaa paskaa alusta loppuun, täällä ei paskasi ole kuin yksi mitätön märkä pieur suurkaupunkien yllä leijuvissa saastepilvissä, maaseudun jätteiden lemussa koko ikänsä eläneiden luusereiden asioiden erittelemiseen kykenemättömissä aivoissa. Jos paska ei haise tarpeeksi pahalle, ryntää kylän väki syömään sen ennen kuin koirat ehtivät paikalle.
Otin taksin ja vaadin kuljettajaa panemaan mittarin päälle. Hän ei ensiksi ollut kuulevinaan vaatimuksiani, mutta kun käskin pysäyttämään auton, hän vastentahtoisesti painoi mittarin alas. Mittari oli kuitenkin rassattu pyörimään ylikierroksilla. Kaivoin koneesta mukaa n ottamani muovisen kertakäyttöveitsen, uhkasin leikata hänen kurkkunsa auki. Ovelan saalistajan ilme muuttui saaliin ilmeeksi, mies lehmänä ja pelko perseessä, kuten sanonta kuolee.
- Hotel Centaur Juhu Beachilla, sanoin.
- Minä tiedän paremman paikan. Centaur on likainen. Sieltä saa tauteja, turbaanipäinen sikhikuljettaja aloitti broken englishillään.
- Minä pidän liasta. Sitä paitsi olen ennenkin asunut siellä. Tauteja olen kantanut koko elämäni, elämä on vain tauti joka odottaa tilaisuuttaan pistää pelisi poikki. Sen saa se joa siltä suojautuu, siltä välttyy se joka elää saastassa hankkien paremman vastuskyvyn bakteereja vastaan.
- Thank you, sir. Mutta nykyään Centaur on täynnä rikollisia ja prostituoituja.
- Sen parempi. Kuulostaa, että olemme menossa mukavaan paikkaan. Mitä Bombayhin muuten kuuluu?
- Paljon rikollisuutta. Joka päivä tulitaisteluja. Eikä poliisi saa mitään kuria ja järjestystä aikaiseksi. Terroristit iskivät muutama vuosi sitten mereltä, tappoivat kristityt, sytyttivät loistohotellin tuleen. Vaaralllinen paikka, kirottu paikka tämä kaupunki.
- Miten menee Falkland Roadilla?
- Ei hääppöisesti. Paljon aidsia ja väkivaltaa. Poliisi tekee sinne välillä ratsioita, mutta ne ovat vain silmänlumetta. Poliisi on rikollinen ja rikollinen poliisi, asiat eivät etene. Kaupunki on nykyään nimeltään Mumbai, kai tiedätte,sir?
- Vitun väliä mulle. Tää on Pommilahti, eikä se oli minun vikani että vikisitte kuin raukat brittien talloessa teidät rautasaappailla mutaan, josta Intia ei koskaan tule kunnolla nousemaan. Täysdorkat taloustieteilijät väittävät muuta, mutta he eivät tiedä mitään maailmasta näyttöpäätteidensä takana. Pysyvätpä pois sotkemasta meidän kunnon jehujen systeemejä. Heillä jää elämä elämättä. Se on näille konttorityypeille ihan oikein. Kuolevat koskaan elämättä, istuvat konttoreissa ajan jolloin olisivat voineet tehdä kaikkea mukavaa. Saavat eläkkeen, mutta isommassa pelissä ne ovat murusia. Kai sä ymmärrät mitä mä tarkoitan?
- Yes, sir. Olette humalassa.
Otin huikat viskiä, joka alkoi olla lopussa. Onneksi hotellissa voisin tilata lisää. Katselin taksin ikkunasta tätä Intian moderneinta kaupunkia. Palmut heiluivat tuulessa. Avoimesta ikkunasta saattoi aavistaa kaiken liikenteen päästöjen seasta paskaisen meren läheisyyden.
Kirjoittauduin sisään Centaur hotelliin. Huone maksoi neljäsataa rupiaa yöltä. Marine Driven loistohotelleista minun tuli pysytellä kaukana. Koskaan ei voi tietää jos joku tuntematon tunnistaa sinut kun hänen verkkokalvolleen on jäänyt sattumakuva sinusta, eikä se ole aivoerhen vuoksi huuhtoutunut pois. Näitä tyyppejä löydetään likaojista silmät päästä kaivettuina kyrpä suuhun tungettuna.
Toivoin kuitenkin Centaur hotellin meiningin olevan entisellään. Joskus on hyvä kadota jäljistä joita kulkee. Saa riemulomaa elämästään ja jälkeäjät eivät enää haista muuta kuin oman suttuisen hikensä. Jätin rahat ja luottokortin hotellin säilytyslokeroon. Muoviveitsen pidin itselläni. Piccolo kantoi reppuni huoneeseen. Annoin hänelle 50 rupiaa. Samalla tilasin large whiskeyn.
.- Ulkomaalaista vain intialaista, piccolo kysyi.
-Intialaista. Ulkomaalainen maksaa monta kertaa enemmän, enkä minä halua hukata kaikkia rahojani heti kättelyssä. Vaikka mulla massia piisaa, en ala teidän sikojen huijattavaksi.

Tilattuani vielä pari ryyppyä nukahdin vaatteet päälläni ilmastoituun huoneeseeni. Vanhanaikainen täysrämä ilmastointi pauhasi täysillä hetkessä huoneen arktiseksi, mutta en jaksanut nostaa meteliä kun ei se olisi mitään auttanut. Näin unta Suomesta. Olin reilusti nuorempi, en vielä tiennyt mitä elämästäni oli päätetty tulevan suuressa pöydässä kansainvälisen osaston johtotehtävissä. Tyttäreni oli vielä vauva ja työnsin häntä kärryissä Helsingin taivaan alla. Sen jälkeen katosin kuvasta. Siirryin kansainvälisiin tehtäviin, enkä ole nähnyt häntä pariin kymmeneen vuoteen. Sen verran tiedän, että tyttö on valmistunut yliopistosta hallintotieteestä ja on hommissa verohallinnossa. Ei ole koskaan yrittänyt yhteyttä, ei ainakaan onnistunut siinä, Jos hän tulisi kadulla vastaan emme taatusti tunnistaisi toisiamme. Kai sille pitää perintöä jättää, vaikka onkin ilman minua pärjännyt ihan kohtalaisesti. Parhaassa tapauksessa siirtyy kansainvälisen verotuksen puolelle, voi vähän vilkaista kuittejani kohtalaista ennakkoperintöä vastaan. En kuitenkaan halua puhua lapsistani ja menneisyydestäni, ne ovat yksityisasioista. Kelvottomat vaimotkin jätän rauhaan, vaikka yrittivät kyniä minut putipuhtaaksi.

Mutta tämä pätee kaikkiin, jopa ainoaan lapseeni: Jokaisesta ihmisestä on yritettävä hyötyä, jokaisessa on mahdollisuus edistää asiaani. Luuserit pitäisi ampua, heistä ei ole hyötyä, kuppaavat vain meidän rehellisten veronmaksajien rahoja. Narkkaavat vähät rahat heti kun avustukset tulevat. Seisovat leipäjonossa loppukuun kitaten kaupasta pöllittyä keskikaljaa, Virosta salakuljetettua pimeää viinaa. Porukka olisi kuljetettava karjavaunuilla rakentamaan Pohjanmaan rataa. Jos se saadaan joskus valmiiksi, voidaan aloittaa taas toisesta päästä uudestaan.
Ymmärrätte toki etten ole näistä hyvinvointivaltion väärinkäytöksistä johtuen enää vuosiin maksanut veroja Suomeen. On näitä moneen kertaa kieputettuja holding-yhtiöitä siellä sun täällä. En voi paljastaa tämän enempää. Joku kuitenkin tekisi ilmiannon verotarkastajille ja minun pitäisi tilata mies pistämään tyyppi kylmäksi. Tämä nykyjärjestely on siis puolin ja toisin kaikkia osapuolia tyydyttävä.

Heräsin puhelimen soidessa. Intiassa yksin matkustava mies herää usein puhelimen soidessa.
.Milloin haluatte nähdä tytöt, sir, miesääni kysyi.
-Mitä kello on?
-Puoli viisi.
- Aamu vai ilta?
- Ilta kohta.
Oman joltakin viholliseltani mukaan poimimani aurinkokennolla käyvä Rolexini näytti edelleenkin Suomen aikaa, eli oli kolme ja puoli tuntia jäljessä.
-Olen väsynyt. Ne vosut on kuitnkin loppuun nussittuja. Hoitakaa kunnon lehmät. Myöhemmin mahfollisesti, sanoin ja paiskasin luurin kiinni.

Makasin sängyllä. Minulta oli jäänyt muutamat lääkkeet ottamatta, mutta en aikonut enää sekoittaa päätäni niillä. Voxtra sai luvan riittää pitämään minut liikkeellä. Muuten jäisivät työt tekemättä ja rästipinkat kasvaisivat taivaaseen. Mietin tyttökysymystä. Siitä oli useampi vuosi kun olin ollut naisen kanssa ilman kinkyjuttuja. Epäröin, että osaisinko enää olla kiltisti naisen kanssa. Minulla oli ollut jo entisessäkin elämässä vaikeuksia. Ensin tulin liian aikaisin. Lääkkeiden aloittamisen jälkeen tulin vain vaivoin, eikä orgasmi tuntunut paljon miltään. Psykiatri jonne minut kuskattiin palattuani joltakin huippuvaativalta tehtävältä Helsinkiin, kertoi näiden väkivaltaperformassieni johtuvan naisvihasta, jota kuulemma kallon pohjalla tunsin. Ei mitään järkeä selityksessä, nartut ansaitsevat kovat otteet, ovat niitä omissa surkeissa pornofantasioissaan vailla. Siksi naiset kaatuvat alleni kuin keilat ja lähettävät yksityiskyttiä perääni.
Tuumaustuokioni seurauksena kaivoin lääkepussini esiin ja menin vessaan. Manialääkkeet menivät ensimmäisinä pytystä alas, sitten mielialalääkkeet ja levozinit. Jätin itselleni hätätilanteiden varalta vain nukahtamislääkkeitä ja rauhoittavia. Voxtraa oli purkkitolkulla. Aioin valkaista ruumiini lääkesaastasta kertarysäyksellä. Se vaatisi ehkä jotakin korvikkeita, mutta niitä vastaan minulla ei ollut mitään. Kunnon mies tarvitsee kunnon aineet jaksaakseen tätä elämäksi kutsuttua paskan valtamerta. Sitä löytää kaikkialta, joskus jopa alushousuistani, saatoin todeta. Heitin paskapöksyt ikkunasta ulos ja panin puhtaat silkkibokserit jalkaan.

Lähdin hotellista illan pimennettyä. Annoin osoitteeksi vanhasta muistista Falkland Roadin. Se halkoi Kamatipuran alueen, joka oli suurin punaisten lyhtyjen kortteli Bombayssa. Se tuli tunnetuksi prostituutiosta jo 1800-luvun lopulla, eikä meno ollut siitä hiipunut. Se sijaitsee suhteellisen lähellä kaupungin keskustaa. Sitä rajoittaa Hornby Vellard pohjoisessa ja Grant Road etelässä. Kamatipuran halkova pääkatu on Falkland Road, joka on tunnettu "häkeistään", joissa tytöt myyvät itseään kaltereiden takana. Arviolta 200 000 huoraa asuu ja työskentelee alueella, tehden siitä yhden maailman suurimmista bordelli- ja prostituutioalueista.

Suurimmalla osalla alueen tytöistä on HIV, mutta siitä en jaksanut piitata. Olin nimittäin unohtanut ostaa kondomeja. Ehkä tytöllä jonka valitsisin olisi omat kumit. Muuten joutuisin jyystämään paljaalla. Elää ja kuolla planeetalla, sama se mulle. Ei minulla mitään porvarillista tulevaisuutta kuitenkaan ollut luvassa. Olin jo elänyt sen ja lähtenyt suorittamaan salaisia toimeksiantoja, joista ei mitään jää kirjoihin eikä kansiin. Olin kyllästynyt, en tykännyt elämästä, sama pyöriä henkensä kaupalla maailmalla. Jonkun nämäkin hommat oli tehtävä.
Falkland Road loisti valoissa. Kuhina häkkien ympärillä oli alkanut. Sulauduin joukkoon, vaikka ulkomaalaisena sainkin pimpit heti perääni. En vastannut heidän kotkotuksiinsa. Tiesin jo miten raha vaihtoi omistajaa Intian huorakortteleissa. Liian lähelle tunkevia tökin muoviveitsellä mahaan, kovimpia jehuja iskin silmään, jättivät rauhaan. Minä osaan liikkua maailmalla, olenhan jo sanonut sen useaan otteeseen.

Tarjolla oli vaaleaa ja tummaa lihaa. Kiinalaista. Devadaseja, jotka oli nuorina tyttöinä pyhitetty salaisissa menoissa Jumalan morsiamiksi Karnatakassa. Muistin joskus lukeneeni, että initaatioriittien jälkeen uusi devadasi palaa kotiinsa kunnes saavuttaa puberteetin. Sen jälkeen hänet myydään eniten tarjoavalle, joka pitää tätä seksikumppaninaan muutaman viikon. Sen jälkeen devadasi palaa taas kotiinsa, eikä ole enää naimakelpoinen, koska ei ole neitsyt. Seuraavaksi lapsen vanhemmat myyvät hänet joko bordelliin tai parittajalle parilla sadalla dollarilla. Monet heistä päätyvät Bombayin Kamatipuraan, jossa heitä työskentelee arviolta 14.000.

Köyhyydellä on monet kasvot. Mariamma ja Yelemma kultit hyväksyvät myös poikia vihkimysseremonioihin. Heistä tulee transvestiitti prostituoituja, joita kutsutaan nimellä Jogappas.
Täytyi olla varuillaan, etten olisi niin kännissä, että päätyisin taas naimaan mieshuoraa.
Hortoiltuani vajaan tunnin Falkland Roadin sperman, kiiman ja paskan lemussa alan hieroa kauppoja nuoren kiinalaistytön kanssa. Kimeät valot, kimeä rytmi, kimeät ihmiset kaikkialla ympärilläni selitän tytölle mistä kenkä puristaa hermoni paljaiksi kuin kastemadolla. Hän ei osaa englantia kuin muutaman sanan, mutta sen verran saan irti, että hän on Nepalista. Köyhien perheiden tyttölapset myydään heti kun mahdollista viettämään lyhyeksi jäävän loppuelämänsä huorana Intian punaisten lyhtyjen kortteleihin. Pienen tinkaamisen jälkeen hinnaksi sovitaan 300 rupiaa. Se on ylihinta. Mutta siihen on totuttava Intiassa, että jos on länsimaalainen, joutuu maksamaan kaikesta ylihintaa. Eräänlaista menneet korvaavaa kehitysapua siis, joka on käytännössä ilmaista minulle.

Nämä elävät siitä mitä en edes ota laskuun.

Menemme häkkitalon toiseen kerrokseen, jossa on pieniä koppeja vieri vieressä. Vedettyjen verhojen takana suditaan täyttä höyryä, huorat näyttelevät orgasmia, paikalliset jehut inisevät kuin pikkuvauvat saadessaan tunkea pienen keppinsä liukastevoiteella märäksi rassattuun vittuun. Sutenööri tuo tilauksesta Kingfisheriä, jota kulauttelen alas kurkustani. Itse asiassa minulla on krapula, joka ei johdu pelkästään viinasta. Myös lääkkeiden vieroitusoireet pukkaavat päälle. Itse asiassa mieleni tekisi nukkua, mutta sitä varten ei tuohon häkkiin oltu tultu. Otan ison annoksen Voxtraa. Suonet supistuvat, silmät tiristyvät teräviksi nuppineuloiksi, näkökenttä supistuu olennaiseen, tuntuu melkein mukavalta kuin olisi elossa pelkästä olemassa olon riemusta, vaikka en arvosta elämää kovinkaan paljon keskellä kaikkia näkemiäni kuolemia.

Vaikka tyttö on nuori – oman ilmoituksensa mukaan 18-vuotias – hän osaa hommansa. Ensin hän asettaa minut selälleen makaamaan. Sitten hän kiskoo housuni alas ja pujottaa kondomin kyrpäni ympärille. Seuraavaksi hän alkaa imeä kaluani, joka pomppaa Voxtran ansiosta kerrankin pystyyn kuin adrenaaliruiskeen saanut yliannostuksen ottanut narkomaani. Tyttö nuolee myös napaani ja kiveksiäni.

Imettyään kaluni kovaksi tyttö kiipeää ylleni ja alkaa rynkyttämään rujosti. Tunnen olevani häkkityttö, jota iso GI Joe raiskaa. Nappaan salaa kortsun veke vehkeestäni. Minulla meinaa tulla melkein heti, mutta pakotan itseni ajattelemaan kaukaisia asioita. Yritän myös miettiä pähkähullua elämääni Suomen veronmaksajien palveluksessa, mutta mikään ei auta. Pian tulen loristen tytön sisään. Hän nostaa metelin huomatessaan rojun perseessään. Heitä hänelle huntin, tyttö tyytyy kohtaloonsa eli vähään. Koko operaatio on ohitse vähemmässä kuin kolmessa minuutissa.
Kun lääkkeiden teho katoaa, ihminen voi vielä jonkin matkaa olla tavallinen ihminen. Tämä tila menee onneksi nopeasti ohi ja entinen tylppä kylmyys viilentää hermojärjestelmäni kastemadot. Oikeat hullut hyppäävät tässä kohti stooria alas Töölön kirkon tornista, mutta sen sakin kanssa en ole koskaan ollut tekemisissä. Heidät näen vain selatessani tilastoja, joista etsin keinoja löytää nimiä ja sosiaaliturvatunnuksia myytäväksi eteenpäin. Elävät ja kuolleet maksavat yhtä paljon.
Naiminen kortsun kanssa on huonompaa kuin käteenveto. Hermopäät eivät saa lihaa vastaansa, vaan on kuin naisi näyteikkunan takana olevaa pumpattavaa lateksipirkkoa. Vitun aids, jonka ryssät kehittivät viimeiseksi kostoksi ennen kuin itäblokki hajosi. Joudun tosin operoimaan myös Venäjällä, joten julkisesti en voi tätä Moskovan Sergeille sanoa. Kostan pikkuhiljaa, rahoja kuljettava kuriiri katoaa mystisesti Geneven lentokentältä, huumeita täyteen pumpattu mädäntynyt ruumis löydetään kellumasta satama-altaasta, salkku sisältöineen kadonnut lopullisesti kuin lajinsa viimeinen muuttokyyhky Martha Cincinnatin eläintarhasta.

Havaittuaan tilanteen lauenneen tyttö nousee yltäni ja alkaa pujottamaan sariaan ylleen. Heitän kortsun vuoteelle, se voidaan ihan hyvin käyttää vielä muutaman kerran uudestaan. Spermajämät valuvat tytön vitusta reisille. Tutkin uteliaana kuinka paljon spermaa on pamahtanut. Orgasmi ei ollut vielä läheskään normaali, vaan lääkkeet lamasivat edelleen tuntohermojani. Eikä sperman määrällä ja laadulla mihinkään spermapankkiin olisi töihin päässyt.
Kylmän seksin jälkeen pujahdan Bombayn lämpimään iltaan. Kello on kymmenen illalla ja päätän palata hotelliin nukkumaan. Otan taksin, jonka kuljettaja ei puhu mitään tunnettua kieltä. "Mittari alas" huutoni kaikuvat kuuroille korville. Käsken häntä pysäyttämään, mutta hän painaa vaan kaasua. En löydä muoviveistä taskustani, päätän ensi tilassa hankkia aidon sen tilalle. Taksi kaahaa ties missä, enkä jaksa kuristaa kuskia hengiltä. Annan armon käydä oikeudesta, sillä tiedän kokemuksesta kaiken tämän olevan Intian jättiroskamaan iloja. Mitään ei täällä kannat uskoa, sinetöity vesi vaihdettu hanaveteen joka tappaa talossa ja puutarhassa, pihvimössöt ihmisen retaleita Varanasista Gangesin kuohuista pöllittyjä.
Hotellissa otan puhelimen pois seinästä ja yritän nukkua ilman nukahtamislääkkeitä. Yritykseksi se jääkin, sillä kiemurtelen useamman tunnin sängyssä. Mieleeni nousee kuvia menneestä väärin eletystä elämästä. Yö on vähemmän hellä, joten päätän luovuttaa. Kolmen jälkeen otan kaksi tenoxia. Niiden ja väsymyksen ansiosta vaivun syvään uneen. Päätän jatkaa vierotushoitoani seuraavana päivänä.
Heräsin painajaisiin joskus aamupäivällä, kun siivooja koputti oveen. Annoin hänelle 50 rupiaa.
-Mitä voin tehdä hyväksenne? Haluatteko tyttöjä, sir?
- Haluan ganjaa. Hyvälaatuista afganistanilaista. Tiedätkö mistä sitä saa?
-Voin hommata sitä teille, mutta se maksaa 2000 rupiaa…
-Fuck you, horoperse. Tuhat eikä yhtään enempää. Ja sen on parasta olla hyvälaatuista.
-Olen köyhä mies. Minulla on perhe elätettävänä. Otan suuren riskin. 1500?
-1200. Take it or leave it, saatanan isäsi peräreiän rassaaja, äitisi rupisen vitun lutkuttaja.
Kyyppari hyväksyi tarjoukseni. Parin tunnin kuluttua, kun olin syönyt aamupalaa, oveen koputettiin jälleen. Sama hemmo tuli huoneeseen ja kaivoi ruskean laatan taskustaan. Raha vaihtoi omistajaa. Minulla oli sätkäkone mukanani juuri tällaisia tarkoituksia varten, joten kävin heti käärimään jointtia.
Seuraavat pari tuntia rentouduin täydellisesti edeltäneiden vuosien helvetistä. Ratkaisin jälleen kerran silmänräpäyksessä maailmankaikkeuden kaikki arvotukset, enkä taaskaan muistanut salaisia kaavoja höyryn haihduttua päästäni. Tämä uni yhdistää maailman kaikkia narkkeja, vaikka korostan vielä kerran etten kuulu siihen rupuryhmään. Kelausvaihde uhkasi jäädä pysyvästi päälle, joten päätin lähteä kävelylle. Käärin pari sätkää matkaeväiksi. Menin Juhu Beachille ja annoin auringon paahtaa kalpeaa ihoani. Kaiken maailman kaupustelijat ja huijarit pörräsivät ympärilläni, mutta koska olin aineissa, en välittänyt heistä paskaakaan. Valkoiset hevoset kärryineen ravasivat asiakasta etsien valkoista hiekkarantaa edes takaisin. White, white horses…

Valkoisen hevosen naimisen sijaan päätin alkaa tehdä suunnitelmia siirtyäkseni vähitellen kohti itää. Minun tulisi ensi tilassa käydä tilaamassa junalippu Delhiin Victoria Terminukselta. Sieltä tulisi jatkaa jollakin keinoin kohti operaation päämäärää. Mikä se oli; siitä minulla ei ollut aavistustakaan. Tiedot saisin kun olisi sen aika. En vaivannut asialla päätäni. Olin kuitenkin varma liikkumistani seuraavan jonkun maailman hermokeskuksen. Olin kuin en olisi aavistanut mitään. Olen ammattilainen, monen helvetin läpikäynyt voittajatyyppi.

Aurinko paistoi Arabianmereen, olin aineissa ja vapaa. Mitä muuta vanha narkkari olisi voinut pyytää? Paisti etten ollut narkki, vaan tärkeä ratas koneistossa joka pitää maailman pyörät pyörimässä. Ilman minun kaltaisiani mafia valtaisi maailman, väärä mafia. Maailma on aina mafian hallussa, mutta on ero mafialla ja mafialla. Meillä on valtuutus kunnon ihmisiltä suojella heidän rauhallista pientä elämäänsä. Enkä aikonut alkaa sluibailemaan, vaan aioin vetää täysillä kunnes vastapuoli vetää takaisin niin kovaa, että en enää nouse. On sitä yritetty, mutta vielä mä dallaan. Minä kuolen sitten kun aikani tulee täyteen. As simple as that.

Illalla menin jälleen vanhasta tottumuksesta Kamatipuran alueelle. Minua kiehtoi nähdä rakkauden visvaiset kasvot. En saanut kylläkseni katsellessani häkkityttöjä työssään. Ei ihmisen ja muurahaisen keoilla ole mitään eroa, työläiset tappavat itsensä työllä, kuningattaret lihovat kunnes nekin pistetään kylmäksi ja valtaa nousee uusi kuningatar. Tuona iltana en kuitenkaan noussut kerroksiin. Ilmeisesti potenssini oli vielä huonoissa kantimissa. En jaksanut lähteä rasittavaan jynssäämiseen jonkun haisevan pikkunartun kanssa, josta ei seuraisi kuin haavoja mulkkuun ja seuraavana päivänä visva sylkisi vaahtoa ulos joka reiästä. Haavoja täytyisi hoitaa antibiooteilla monta päivää tai oikaista ottamalla ne kaikki yhdellä kertaa, kuten olin oppinut tekemään jonkun alan asiantuntijan neuvosta.
Kaikki tapahtui hyvin nopeasti. Yhtä äkkiä alkoivat ilotulitusraketit paukkua Falkland Roadilla. Ihmiset säntäsivät juoksuun paniikissa. Pakistanista meren kautta tulleiden islaminuskoisten terroristien luultiin iskeneen uudestaan. Seisoin äimän käkenä keskellä infernoa. Ihmisiä kaatui, ihmisiä kirkui, ihmisiä tyhjensi molemmat suolensa pöksyihinsä. Tätä tämä meno nykyään on lähes kaikkialla, tuumin kaikessa rauhassa ja sytytin röökin katsellakseni miten jutun juoni etenee. Vasta kun minua tartuttiin kädestä ja vedettiin yhteen taloon, tajusin kyseessä olevan tulitaistelun jossa voisin saada pahasti siipeeni. Kunpa minulla olisi ollut rynkky, olisivat perkeleet saaneet samalla mitalla, ja vähän enemmänkin takaisin. Monta silmää silmäsät, persesilmäsätkin, kaikki hampaat kurkkuun hampaasta. Kadulla makasi loukkaantuneita ja kuolleita ihmisiä. Bombay oli entisensä; rikollisliigat saattoivat aloittaa välien selvittelynsä millä hetkellä tahansa. Tunsin olevani pitkästä aikaa elossa, aloin karjua ruokottomuuksia joka suuntaan josta epäilin tulitusta tulevan. Kukaan ei kuitenkaan ollut kiinostunut minusta jouduin pettyneenä toteamaan. kerrankin olisin ollut tarjolla kuin paisti lauatsella, eivätkä ne osanneet käyttää tilaisuutta hyväkseen. Seuraavaa ei välttämättä ihan äkkiä tulisi.
Minut oli vetänyt turvaan kaunis nainen, joka oli pukeutunut kultaa kimmeltäviin vaatteisiin. Hän haisi parfyymilta niin voimakkaasti, että meinasin saada migreenikohtauksen. Elämän merkki sekin olisi ollut.
- Mistä on kysymys, kysyin Gary Glitter -kamppeissa asuvalta naikkoselta.
- Isot pojat tappelevat alueiden hallinnasta, hän vastasi virheettömällä englannin kielellä.
- Olet kaunis.
- Kiitos. Sinäkin olet komea.
- Totta kai olen, yksikään huora ei ole haukkunut ulkonäköäni. Minkä ikäinen olet?
- Arvaa.
- 22.
- Turha imarrella. Olen jo yli kolmenkymmenen.
- Kymmenen vuotta liian vanha minulle. Kuinka kauan olet ollut alalla?
- Ikuisuuden.
- Vaikka oletkin ikäloppu kaakki, olet niin kaunis, että voisin naida sinut.
- Se ei ole mahdollista, hän nauroi. – En ole se miksi minua luulet.
- Mikä sinä sitten olet? Mieskö?
- En. Minä kuulun kolmanteen sukupuoleen.
- Olet siis transvestiitti? Vai transseksuaali?
- En ole. Olen kolmatta sukupuolta. Minulta on sukuelimet poistettu.
- Vain niin mulkku leikattu veke ja jämät heitetty korien purtavaksi. Pitihän tämä arvata. Siis kolmatta sukupuolta.
- En ole mies, enkä nainen. Olen eunukki ja kuulun hijra-lahkoon.
- Jumalan pyssyt. Olen kuullut teistä, enimmäkseen pahaa. Onko teitä paljonkin Bombayssa?
- Meitä on täällä viisi tuhatta.
- Ovatko kaikki eunukit prostituoituja?
- Eivät ole. Kolmannen sukupuolen edustajia on myös kerjäläisinä, baaritanssijoina ja jotkut taas kiristysbisneksessä. Mutta meitä syrjitään, eikä meillä ole edes äänioikeutta.
- Voi teitä raukkoja. Minä kyllä ottaisin sinusta vaimon jos et olisi liian vanha entinen kyrvän omistaja…
- Ei se ole mahdollista. Sitä paitsi minulla on HIV. Olet kiltti. Voit jäädä tänne yöksi, sillä ulkona liikkuminen on vaarallista.
- Älä minusta huolehdi. Olen monessa liemessä keitetty. Osaan pitää varani.
- Reikä päässä tuskin mitään hyödyt.
- Voi olla. Joskus tosin kaipaan laakia joka vapauttaisi kaikki turhaan sinne kertyneen rojun päästäni.
- Tuolla menolla siihen ei mene enää kauan.
- Vitsikäs alaviiksiniekka, pallit pöllitty ja juttua tulee kuin pululta paskaa. Taidan tykätä tyylistäsi. Pidä se. Pääset pitkälle, ainakin vielä parin vuoden päähän ennen kuin sisuksesi mätänee hoitamattoman aidsin seurauksena. Älä välitä, polttorovio ratkaisee ratkaisemattomat ongelmat…

Niin siinä vain sitten kävi, että nukuin tuon yön kolmannen sukupolven edustajan kanssa. Hänen nimensä oli Babu. Emme hässineet, eikä hän ottanut minulta suihin, enkä minä lutkuttanut hänen kyrvän tynkänsä jättämää reikää. Makasimme toisiamme halaten koko yön. Aamulla tajusin onneksi heti herättyäni irrottaa otteeni hänestä.
Tunsin tätä kastittomienkin syrjimää olentoa kohtaan jostain syystä niin suurta luottamusta, että kerroin aamulla teetä juodessamme tehtävästäni. Hänenkään mielestään siinä ei ollut mitään järkeä. Eniten tunnen läheisyyttä sattumalta tapaamaani ventovierasta kohtaan. Hänen seurassa voin olla vapaasti se mitä muilta pyrin salaamaa. Menee hetki tai kaksi, tyyppi jatkaa matkansa, minä omaani vastakkaiseen suuntaan, emmekä koskaan enää tapaa. Tällaiset mitättömät kohtaamiset tekevät maailmasta paikan jossa haluaa vielä viipyä hetkisen.

-Ajattele järkevästi. Puhut amigo pehmeitä. Kukaan ei ole perässäsi. Olet niin itserakas että kun kuulet laukauksen, olet varma sen tarkoitetun sinulle. Ei ole, kukaan ei täällä tunne sinua, ole vähääkään kiinnostunut mitä olet ja teet. Tule järkiisi ennen kuin on liian myöhäistä.
- Mutta ei loppujen lopuksi järjessäkään ole järkeä, jos mennään tarpeeksi syvälle asioiden pohjalle, totesin itsestään selvyyden.
- Saatat itsekin joutua tapetuksi tai panttivangiksi. Ei tämä ole sen arvoista, eikä tuo tehtäväsi. Tunnen yhden lääkärin joka voi antaa sinulle jotain rauhoittavaa lääkettä. Tämä ympäristö ei sovi sinulle, palaa takaisin ja tyydy kaikkeen loistavaan joka sinulle jo on moneen kertaan meihin verrattuna. Intia on nykyään vaarallinen paikka jopa intialaisille. Sinun kannattaa palata takaisin kotiin.
- Minulla ei ole kotia. Usko kun sanon. Asun missä milloinkin eikä asia minua vaivaa. Muistoni kodeista ovat huonoja. Syyttivät kaikesta, panivat viemään roskat, tamppaamaan matot ja jos olin yön poissa kotoa nalkutuksesta ei tullut millään loppua. Näin menee paljon paremmin. Minussa on kai samanlaista mustalaisverta kuin teissä inkkareissa. Pysyttelen tien päällä. Se on mun juttu ainakin nyt.
- Mene sitten Goaan. Siellä on rauhallisempaa, koska suuri osa väestöstä on kristittyjä. En voi auttaa sinua mitenkään, mutta jos menet takaisin Kalkuttaan, voin antaa sieltä yhden meikäläisen osoitteen. Kun kerrot terveisiä minulta, niin hän auttaa sinua.
- Ei huvittaisi mutta täytyy käydä hoitamaan yksi mieltäni rassaava asia Sudder Streetin tienoilla. Kylmiä öitä tiedossa sinne eräille keskellä kuuminta kesää.
Halasin Babua jäähyväisiksi, sillä me molemmat tiesimme, ettemme tulisi enää ikinä näkemään toisiamme. Kävelin halki ihmis- ja autokakofonian Victoria Terminukselle. Sain jonottaa pari tuntia ennen kuin minulla oli lippu Delhiin, sieltä Varanasiin ja Varanasista pääkallopaikalle Puriin.
Menin pubiin, joita oli ilmestynyt lisää vanhojen siirtomaakaunojen laimentuessa brittejä kohtaan. Minulla oli kolme päivää aikaa, eikä mitään muuta tekemistä kuin dokata, polttaa pilveä ja tutkia kaupungin ehtymättömiä naisvarastoja. Join nopeaan tahtiin kolme tuoppia, sillä käteni tärisivät edelleenkin vieroitusoireista. Näitä paineita olin aina tavannut purkaa synnyttämällä uusia paineita.
Kertasin mahdollisuuksiani. Minulla oli lippu kohti itää, joten en ollut vielä pettänyt toimeksiantajieni luottamusta. Jotenkin minusta tuntui, että tulisin sen kuitenkin tekemään. Olin ihminen, jolla kaikki tapaa loppupeleissä jäädä kesken. Ensin innostun, vähän ajan kuluttua kyllästyn. Etsin uuden innostuksen kohteen, sama ralli jatkuu. En ollut tehnyt elämässäni mitään merkittävää, vaikka omasinkin yliopistollisen loppututkinnon pääaineenani sosiologia. Mutta sitten minulla alkoi pöntössä viheltämään ja kaikki loppui kuin seinään. Onneksi minulla oli ystäviä yläportaassa, minut siirrettiin kansainvälisiin tehtäviin ja lähetettiin vain menolippu taskussa maailmaa kiertämään.
Nojasin baaritiskiin ja tilasin lisää. Tällä kertaa vaihdoin Kingfisherin rajashtanilaiseen Thunderbolt olueen, jossa oli superprosentit alkoholia, 11 prossaa. Tarkkailin käsiäni, enää ne eivät vapisseet. Tiesin, että tulisin aina olemaan jonkinlaisten aineiden orja. Larry Clarkin sanoin: "Kun piikki kerran menee sisään, se ei enää koskaan tule ulos".
Havahduin mietteistäni kun joku kysyi minulta leveällä amerikanenglannilla:
- Mikä sinut tähän kirottuun rotanloukkoon on tuonut?
Katsoin kysyjää. Hän oli tukevahko arviolta viisikymppinen mies Bermuda-shortseissa ja havaijilaispaidassa. Päässä hänellä oli punainen lippis, jossa luki "Red Socks".
- Kunhan tässä katselen maailmaa, vastasin.
- Taidat olla hieman hullu, kun matkustat nykytilanteessa Intiaan. Tämä manner räjähtää hetkellä millä tahansa silmille.
- Ehkä minä kuulun niihin muodikkaisiin katastrofimatkailijoihin…
- Sinulla on mennyt kuuma hiukkanen aivojen läpi.
- Luultavasti, melko varmasti. Mitä itse teet Intiassa?
. Mitä se sinulle kuuluu? Tai sanotaan, että olen täällä bisnesasioiden pakottamana.
- Mitä bisnestä teet?
- Olen varustelualalla.
En ymmärtänyt mitä hän tarkoitti, mutta en viitsinyt alkaa jankuttamaan. Tyyppi valehteli joka tapauksessa, enkä olisi uskonut vaikka hän olisi puhunut totta.
- Mistä päin olet?
- Suomesta.
- Siellä on hyviä naisia. Nain paria Espanjassa. Olivat niin kännissä, että niille saattoi tehdä mitä tahansa pyllytemppuja.
- Niillehän saattaa. Mistä itse olet?
- Texasista. Onko sinulla perhettä?
- On, valehtelin jostakin syystä.
- Lapsia?
- Kaksi. Tyttö ja poika, sävelsin lennossa.
- Sinuna lähtisin sitten ensimmäisellä mahdollisella koneella takaisin Eurooppaan. Täällä tapetaan länsimaalaisia. Heitä kidutetaan ja raiskataan. Tämä on helvetti maan päällä. Kukaan ei enää hallitse tätä kaaosta.
- Kiitos tiedoista. Minulla ei ole ollut ongelmia. Hullut nimittäin tunnistavat toisensa.
- Et näköjään ymmärrä tilannettasi. Minulla on sinulle tarjous josta ei kannata kieltäytyä.
- Totta kai sinulla on
- Lähdet huomenna tällä ekaluokan lipulla Pariisiin, etkä enää näytä naamassasi Aasiassa. Ei me jakseta enää seurata touhujasi, vaikka ei ne amerikkalaisten etuja erityisemmin uhkaa. Mutta kun on ne ihmisoikeudet sun muut humputukset, emme voi jättää sinua tänne kulkemaan vapaana.
- Mitä minä muka olen tehnyt?
- Yhtä ja toista, varmaan enemmän kuin olemme saaneet tietoon. Joku häikkä tässä on. Olemme monitoroineet liikketäsi. Ei näytä hyvältä.
- Entä jos en lähde.
- Kyllä sinä lähdet, monot koukussa tai suorina. Ymmärrät kai tilanteesi.
- Toki ymmärrän, toki lähden ensi tilassa.
- Me tulemme hyvin juttuun. Jos tilanne olisi toinen voisimme lähteä yhdessä dokaamaan ja huoraamaan. Mutta minulla on sensorit ihon alle piilotettuna turvallisuussyistä. Voinko lisätä nimesi meidän hätätila-avustajien listaan? Joskus tarvitaan tyyppejä jotka eivät ymmärrä mitään oikeasta ja väärästä.
- Nimi listaan. Tulen mielelläni, menen mielelläni. Anything goes, Jerry Cotton..
- Tässä lippu ja 10 000 dollaria palkinnoksi että jätät salaiset operaatiomme rauhaan.
- Eikö yhtään enempää?
- Ota tai jätä.

Survoin kirjekuoren taaloja laskematta taskuuni. Join kaljan kaikessa rauhassa loppuun. Hyvästelin amerikkalaisen varustelumiehen. Menin baarin edustan ihmisjoukkoon odottamaan. Teksasin tyyppi astui ulos. Vinkkasin hänet syrjäkujalle varjoon. Hän seurasi kasvoillaan hämmentynyt ilme. Se oli hänen elämänä viimeinen ilme. Iskin karatelyönnin hänen Aatamin omenaansa. Rusto ei paukahtanut rikki, joten löin toisen kerran. Kuului karsea rusahdus. Kaveri kaatui maahan ja sätki kuin pistettäväksi vietävä sika. Korisi ja vaahtoa tuli suusta. Päästin hänet säälistä kärsimyksistään potkaisemalla kurkun kasaan, olihan hän melkein paras kaverini. Tyyppi makasi hiekan keskellä, tie oli päällystämätön. Eipä tämäkään jätkä vielä aamulla tiennyt makaavaansa monot suorana iltapäivällä saastaisella Bombayn sivukujalla. Turhaan oli elänyt, turhaan oli tekijämiehiä pannut pois pelistä, päätyi ruumiksi paikkaan jossa ketään ei hänen kuolemansa kiinnostanut. Olisi ottanut vaarin vanhasta sananlaskusta: Aina tulee lopulta vastaan seinä, jota et saa kumoon. Onnekseen sai kuitenkin kuolla saappaat jalassa, sopii Teksasin liikaa lännenleffoja katsoneille loputtomien sähköaitojen karjapaimenille.

Tutkin kaikessa rauhassa hänen taskunsa. Löysin rahaa, muovikortteja, salataskusta housujen sisältä FBI:n virkamerkin. Olin siis pannut kylmäksi jenkkien salaisen agentin joka oli pantu perääni.

Jos se tulisi keskustoimiston tietoon, minua jahdattaisiin kuten hän oli jahdannut minua. Näiden tyyppien kanssa ei leikitä. Venäjän mafia, Italian vastaavat ja Balkanin myös ovat FBI:n teolliseen vakoojakoneistoon verrattuna asiansa sotkeneiden alkoholistien toimintaterapiayhdistyksiä.

Nostin läskin kainalooni ja viittoilin moottoripyöräriksan paikalle. Näytin kuskille ja ympärilläni innoissaan hihkuvalle väkijoukolle FBI:n virkamerkkiä. Joukko vetäytyi vähän kauemmas, ei kuitenkaan malttanut olla tunkematta hetken kuluttu taas lähelleni. Takaaatulijat työnsivät etujoukkoa joukkovoimallaan eteenpäin. Ennen kuin väkijoukko ehti kävellä ylitseni, annoin Taj Mahal hotellin nimen. Sinne ne pakistanilaiset nuorukaiset iskivät tappamaan kristittyjä monen muun mestan ohella. FBI ratsasti paikalle kymmenen vuotta myöhässä rämällä moottoripyöräriksalla. Parempi myöhään kuin ei milloinkaan, vaikka tässä kohden epäilen sanonnan järkevyyttä. Jenkki oli juonut liikaa, sammunut. Annoin kuskille tuhat rupiaa, hän ei ollut ensimmäistä kertaa pappia kyydissä, vaan lähti kaasu pohjassa kaahaamaan ruumis kyydissään kohti loistohotellia. Taas oli yksi vihulainen vähemmän, mutta näitä riittää, tiesin pitkän kokemukseni perusteella.
- Very good, joku sanoi ympärillemme huomaamattani kertyneestä väkijoukosta. – Olisit tuikannut tuleen. Se on paikallinen tapa. Mitä se sika teki sinulle?
- Nussi alaikäistä siskoani.
- Very, very good, sir, lössi karjui kannustuksia.

Porukka alkoi hurrata kuin olisi matkalla kotiin kauden ratkaisseesta paikallismatsista. Porukka halusi ottaa minusta kuvia kännyköillään. Taputti villisti kun viittoilin autoa viemään minut pois tästä planeetan mielisairaalasta. Olé, hurjimmat hurrasivat täyttä kurkkua. Sakki olisi repinyt kenet tahansa kappaleiksi vähimmästäkin syystä. Päätin nostaa kytkintä ennen kuin bileet äityisivät liian villeiksi.

- Emme nähneet mitään, joku toinen sanoi. Heitin porukan revittäväksi kaikki taskussani olleet setelit. FBI:n edustustili sai myös kyytiä, otin pöllimästäni lompakosta taalat ja heitin ilman väkijoukon tapeltavaksi. Joukko kävi raivokkaasti ilmassa lentävien rupioiden kimppuun, eikä ollut enää yhtään kiinnostunut minusta. Money makes a world go around.

Vain rammat kerjäläiset keppeineen roikkuivat kintuissani hypätessäni taksiin, jolla ajoin hotelliin. Pyysin kuljettajaa ajamaan Marine Driven kautta. Upea rantabulevardi kylpi iltavalaistuksessa. Sen varrella oli asuntojen neliöhinta korkeampi kuin Manhattanilla. Minua ei asia kiinnostanut, sillä en omistanut minkäänlaista asuntoa. Joku muu tosin saattoi nimellisesti omistaa lukuisia kiinteistöjä, jotka jotenkin liittyvät minuun. Mutta mitä näillä kehuskelemaan?

Olen aina halunnut kertoa yleisölleni, mitä sankarit hommaavat tapahtumien välissä. Ei mitään. Ei niin yhtään mitään. Heitä tarvitaan vain kun on heidän vuoronsa heittää roolinsa. Tilasin kahvia ja tupakkaa ison satsin. Sitten istuin huoneessa rauhoittumassa tuijottamalla tuntikausia seinää. Se oli parasta viihdettä ylikuumille aivoilleni. Missään ei ollut mitään, eikä ketään. En syönyt, en juonut, en ottanut hermotabletteja. Vain kahvia ja tupakkaa, huoneen lutikoiden paskoma likainen tapetti. Kaikki oli hyvin juuri siten kuin se oli.

Tehty mikä tehty. Selvää jälkeä tuli. Tunnustanko? Ehkä, ehkä en. Ei ole mun juttu.

Elämä on pelaamista ja kelaamista, vaikka ei edes tiedetä, milloin uhkapeli-ilmiö syntyi. Ihmiset ovat kuitenkin aina luottaneet sattumaan. Historioitsijoiden mukaan jopa kivikauden ihmiset päättivät luita heittämällä, mitä tehdä seuraavaksi.
Maahan pudonneen luun asento näytti, mistä suunnasta saalista piti etsiä.
Jossain vaiheessa eläinten luista alettiin sahata pieniä palasia ja kaivertaa niihin merkkejä.
Ensimmäiset tunnetut nykyajan arpakuutioita muistuttavat kuusitahoiset nopat ovat peräisin vuoden 3000 eaa. tienoilta, ja ne on löydetty nykyisen Irakin alueelta.
Noppia tehtiin esimerkiksi savesta, norsunluusta ja puusta eli kaikista materiaaleista, joista syntyi tasapintaisia symmetrisiä kappaleita.
Roomalaiset kiinnostuivat kiehtovista pikku kuutioista, ja pian noppia heiteltiin jo Rooman valtakunnan kaduilla ja aukioilla.
Lautapelit olivat suosittuja, ja kiinnostavinta peli oli, kun pelattiin rahasta, vaikka se oli periaatteessa laitonta.
Erityisen suosittu oli ludus duodecim scriptorum eli ”12 merkin peli”. Siinä heitettiin kolmea noppaa ja siirreltiin 15:ta pelimerkkiä kivilaudalla. Pelin pohjalta on myöhemmin syntynyt backgammonina tunnettu lautapeli.
Pelilautojen löytyminen kylpylöistä, oikeuslaitoksen rakennuksista ja temppeleistä kertoo, että pelaaminen oli osa roomalaisten arkea.
Välimerellä ei oltu turhan suoraselkäisiä vaan haluttiin voittaa keinolla millä hyvänsä.
Huijarit valmistivat kruunan ja klaavan heittämistä muistuttavaan roomalaiseen navia aut caput -peliin peukaloituja kolikoita.
Kolikko halkaistiin kahtia, sisään piilotettiin pieni raudanpala ja sauma sulatettiin umpeen, jolloin kolikko saatiin putoamaan halutulle, esimerkiksi laivan tai keisarin kuvan, puolelle, eivätkä voitonmahdollisuudet enää olleetkaan 50:50.
Kun huijaus¬kolikon omistaja houkutteli jonkun peliin, raukkaparka oli hävinnyt jo ennen kuin peli alkoikaan.

7
San Fransiscossa sataa

Saavuttuani San Franciscoon siellä satoi kuten aina. Säät lensivät nopeasti Bay Arean ylitse, eikä niitä kukaan pystynyt ennustamaan. Pieniä järistyksiä koko ajan jalkojen alla mannerlaattojen törmätessä suurta paukkua ennakoiden. Miksi helvetissä kukaan uskaltaa asua Kaliforniassa? Suomessa asiat ovat kaikin puolin paremmin, ei maanjäristyksiä, ei Yosemiten supertulivuorta, vettäkin piisaa jolla lyödä rahoiksi kun Amerikan, eteläisen Aasian, Australian ja Afrikan kansat huomaavat hanoista tulevan vain ruosteista kusta.

Illalla menin hortoilemaan ympäriinsä Chinatownia, joka on suurin kiinalaiskaupunki Kiinan ulkopuolella. En osannut enää elää ilman vinosilmiä. Pienessä pystybaarissa join giniä ja paikan huorahtava tarjoilijatar antoi minulle panohommiin kutsuvia merkkejä. Menin syömään kiinalaista sapuskaa. San Franciscon kiinalaiset ovat vauraita. Mutta kadulla vedonlyöntitoimisto täyttyi samanlaisista laittomasti maahan tulleista tyhjätaskuisista onnenonkijoista kuin Hong Kongissa, Tyynenmeren toisella rannalla.

Menin käymään muun tekemisen puutteessa käymään beathomman ykkösmestassa City Lights kirjakaupassa. Siellä kassit ja laukut piti jättää oven suuhun, hävikki oli kituvan beatkirjallisuuden Mekassa suuri. Beat ja persaukisuus lienevät synonyymeja toisilleen. Kaikkeen sitä nuoruudessaan hurahtaa. Juoppojen maankiertäjien sepustuksiin juopoista maankiertäjistä. Onneksi nuoruuden hapuilu ei jättänyt minuun pysyvää vaikutusta.

City Lightsissa hengasi monenlaista vaihtoehtoista elämäntapaa etsivää tyyppiä, vanhat hipit ja beatnikit tulevat sinne aina Suomea myöten verestämään muistojaan. Beatista otetaan kaupassa kaikki irti; kirjoja beateista siellä sun täällä, tien päällä, Venice Beachilla, beateista kaikissa mahdollisissa paikoissa ja olosuhteissa. Vaihtoehtoisesta elämäntavasta tulee päivä päivältä parempi bisnes. Uusia vaihtoehtoa etsiviä tulee aina tilalle entisten vajottua katuojaan.

Astuin takaisin North Beachin kaduille. Amerikan suurkaupungeille ominainen hajonneista viemäreistä karannut imelä paskanhaju leijui taustalla. Infra on jenkeissä paskana, eikä siihen vapaan kapitalismin nimissä haluta verovaroja sijoittaa. Beatmeinigistä ei North Beachilla paljon jälkiä enää näe, jos ei tiedä mistä etsiä. Enimmäkseen turistit ovat kinkkejä ja japseja jotka kävelevät Columbus Avenueta kamerat tanassa kohti Fisherman´s Wharfilta lähtevää Alcatrazin lauttaa. Harvat jäljellä olevat beatkapakat sulkevat vähitellen ovensa niiden omistajien keksiessä paremmin turisteja houkuttelevia rysiä.

Palaan iltakymmeneltä hotelliin likomärkänä Bay Arean sateesta. Käyn vaihtomassa vaatteet, laskeudun hotellin aulaan istumaan nahkaiseen nojatuoliin, tilaan ginitoteja lämpimikseni, parin jälkeen tarjoilijalle täälläkin riittää käden heilautus merkiksi.

Hotellini sijaitsee Chinatownissa. En näytä enää osaavani elää ilman kinuskeja, ilman heidän uhkaansa. Seuraavana päivänä sataa edelleen, hallinnon kehittämisen johtoryhmän kokous hoidetaan hurauksessa, seuraava sovitaan Chileen, iltapäivällä olen takaisin ginittelemässä hotellin tekotakan edessä nahkaisessa laiskanlinnassa.

Mietin häipymistä Bay Arealta vähin äänin. Joku kumma luterilainen velvollisuuden tunto tekee minusta kuitenkin hetkeksi kunnon kaverin. Soitan naiselle Montereyhin.Nainen on aina sama mutta vaihdettu.

- Minulla on aina huone sinulle valmiina talossani. Voit huilia ja toipua entisillesi, hän jauhoi juttujaan.
- Voipi olla jo liian myöhäistä. Sardiinit pyydettiin Cannery Row´lta sukupuutton jo toisen maailman sodan päättymisen aikoihin.
- Jonakin päivänä sardiinit palaavat. Sinä olet minun sardiinini, monessa limessä ylikypsäsksi keitetty.
- Enköhän minä ole loppujen lopuksi vain ylijäämäkaalta Salinasin pelloilta, jota syötetään Montereyn Taco Bellissä köyhille sossun ruokakupongeilla.
- Yhtenä päivänä sinä seisot matkoistasi tarpeeksi saaneena ovellani ja muutat asumaan tänne Tyynenmeren rannalle. Sano minun sanoneen. Olet vain joutunut tuommoiseen kummaan roolin, jossa et ole itsesi. Iltasin syömme Fisherman´s Wharfin rantaravintolassa, juomme vain kohtuullisesti Kalifornian valkoviintä. Olemme kuin silloin kauan sitten heinäkuussa kun sulkeuduimme Kalastajatorpalle kahdeksi viikoksi, eikä kukaan tiennyt olinpaikkaamme. Silloin olit viimeksi oma itsesi, rento ja ystävällinen. Nyt sinulle on tapahtunut liian paljon kaikenlaista. Pääsi ei ole pysynyt matkassa.
- Siellä rantaravintolassa istutaan jos asiat menevät siihen malliin. Nyt ne menevät tähän mallin. Työtä piisaa enemmän kuin tekemään ehtii. Eikä kahden viikon kännääminen Torpalla enää mahdu täpötäyteen kalenteriini. Tuolloin olin nuori, sinulla seksinettibisnes ja molemmat valmiita mihin tahansa hillittömyyksiin. Sitä paitsi epäilen sisäisen tarkastuksen saaneen vihiä ja odottavan tekosyytä iskeä hampaat perseeseeni.
- Luuletko etten tiedä ettet tee mitään työtä? Huijaat systeemiä perusteellisesti löysin rantein loppuun saakka...
- Kateellisten panettelua. Eikö ne kaipaa jo sinua siellä nettipornokaupassasi?
- Elä yritäkään vaihtaa puheenaihetta. Sekoat vielä omaan näppäryyteesi, eikä se ole kaukana. Mene lääkäriin. Saat takuulla eläkepaperit pikaisesti kun ne näkevät missä jamassa yläkerta on. Miten ihmeessä selviät työpäivistä?
- Jotenkin se sujuu. 237 askelta ja niin pois päin.
- Aiotko mädätä siihen Taloon?
- Malmille tai Honkanummelle mätänen, oma on asiani.
- Tulit koko pitkän matkan, etkä suostu tulemaan katsomaan huonettasi?
- Haluaisin toki, mutta tiedät velvollisuuteni. Ensin työ, sitten yö. Jonakin päivän tulen. Pimputtelen sitten pianolla Arvo Pärtia. Olenhan homo ludens, sinulle pelkkä ludens.
- Ketä muuta huijaat paitsi itseäsi? Huone odottaa. Jonakin päivänä tulet ja jäät.
- Näinpä. Pidä tuli tekotakassa ja toti kuumana.
- Sure thing, sir.

Näin lähellä oli että kaikki olisi päättynyt, minut pyydystetty, myöhemmin nukutettu ikiuneen kuin koirankannttura. Ei se näin helposti oikeassa elämässä mene. Aamulla lensin Shanghaihin. Kiertelin jonkin päivän varmistamassa että kukaan ei ole perässäni. Perässäni oli miljoonia kinkkejä, mutta en huomannut mitään erityistä. Niinpä otin lennon tänne Singaporeen. Istun nyt naputtamassa aikani kuluksi näitä kertomuksia Marina Bay Sands hotellin kattoterassilla. Malakan salmessa alukset makaavat redillä. Viiimeiset meriroivot pusikoissaan lymyilemässä. Konttialuksen kontissa iso erä valkoista pilveria matkalla joka suuntaan.

Kun kaikki loppuu eikä sen halua enää alkavan alusta, alkaa se kumminkin. Toipuminen on väliaikaista, menee muutama kuukausi ja oudot pelit tempaavat sinut mukaansa. Tätä odottaesa tunnustin tämän kaiken Kotkan poliisille, Suojelupoliisille, Interpolille, Federal Bureau of Investigationsille. Nyt niillä on kerrankin kunnon lukemista konttoreissaan istuessaan muka väijyhommissaan. Paskat ne koskaan ketään saa kiinni. Me tekijämiehet omistamme osan heidät omistavan valtion sijoitusyhtiön äänettömistä osakkeista. Jos silmillemme aletan hyppiä, dumppaamme koko roskan yhtenä yönä. Sitä ei systeemi kestä.

Tässä syy mniksi mikään ei koskaan muutu, vaan kaikki jatkuu muodollisten selvittelyjen jälkeen ennallaan. Olen varma, että tämänkin jälkeen kävelen. Jos en olisi, olisin astunut laivaan Malakan salmessa ja matkustanut itään, länteen. etelään, pohjoiseen, ristiin rastiin, hippulat vinkuen.


XXXXXXXXXXXX

Tunnustettuani tätäen parhaan käsitykseni mukaisesti työhöni liittyvät varjopuolet ja riskitekijät minusta tuntuu helpottavalta. Olenkin jälleen alkanut ottaa vastaan konsulttitoimeksiantoja. Ne vievät minut lähitulevaisuudessa monipuolisiin konsulttitöihin eri puolille maailmaa.

Kotkan poliisilta samani kirjoituspalkkion olen lahjoittanut kulkukoirayhdistykselle.