Singapore Glass Spiders

Ao Nang Sunset

Bangkok Once More

Kotkalainen Krakovassa

Matkalle lähteminen vaatii vuosi vuodelta enemmän ponnistuksia. Kaikki on hyvin näin täällä Kotkansaarella: on koiria, merta, puistoja, pääkirjasto viereisessä korttelissa, kauppakeskus kadun toisella puolen, rantaravintoloita, samat netit ja mediat kuin muualla. Ei huvita lähteä, liikkuminen on turhaa energian tuhlausta.

Tein lähtöä koko kevään, kesällä haluan ehdottomasti olla Suomessa. Jos täällä ei silloin halua elää, on parempi lähteä kokonaan pois. Selasin päivittäin runsaasti sähköpostiini tulevia matkamainoksia. Mikään ei napannut.

Sisiliassa olin syksyllä, mutta sinne olisin ehkä voinut mennä uudestaan. Hampuri oli myös listoillani korkealla, mutta nyky-Euroopan pakolaislaumat ja rynkkyarmeijat eivät houkuta. Päätin että en matkusta minnekään. Aika kuluu muutenkin liian sukkelaan erinäisissä puuhailuissa, ja pelkästään elämästä nauttien.

Vanha pomoni ja kamuni yliopistolta kuoli, olin hautajaisissa Lahdessa. Sisämaassa on kuuma, en voisi asua muualla kuin meren rannassa. Näin olen koko ikäni tehnyt. Meri on sama mutta eri. Oulussa se on kylmä ja uhkaava. Helsingissä ajetaan vesibusseilla Suokkiin ja lähisaariin. Kotkan saaristossa on oma meininki ja Siperian tappavat taigapunkit. Tästä tykkään eniten. Ikkunasta näkyykin meri, joten voin koko ajan varmistua ettei sitä ole pöllitty.

Mutta kun vaimo kertoi äitinsä tulevan vierailuille, ei kestänyt kuin puoli tuntia kun olin ostanut matkan Krakovaan. En ollut koskaan käynyt Puolassa, pidin sitä ankeista ankeimpana soviettimaana. Mutta sinne siis lensin jättäen koirat ja muun kotiväkeni hetkeksi rauhaan minusta.

Krakova on tätä nykyä in, turistit ovat vallanneet jo aikoja sitten keskiaikaisen, poikkeuksellisen hyvin säilyneen vanhan kaupungin. Hintataso on edelleenkin edullinen, iso tuoppi lähtee alle kahdella eurolla. Vodkaa piisaa kymmeniä eri merkkejä eikä sekään paljon maksa.

No siellä mä sitt asuin vanhan kaupungin laidassa Wyspianski hotellissa. Ensin tutustuin tietenkin, en mä mikään homo ole, hotellin baarin tarjontaan. Paukkua tuli, eikä siellä nipotettu Härmän malliin.
Otinkin heti eka iltana painimatsin jonkun raivohullun irkun kanssa. Eläimen lailla treenaaminen kannattaa, pystyin kiskaisemaan ukon pari kertaa kumoon. Ei tarttenut edes lyödä vaikka vanhana nyrkkeilijänä mieli tekisi aina testata erilaisten lyöntisarjojen murhaavuutta. Irkku ei enää toipunut entiselleen, vaan jätti minut rauhaan. Menestyksestä innostuneena vaadin häntä vielä uusintaotteluun. Hän ei ollut huomaavinaan minua.

Tulotaso Puolassa on matala, keskipalkka 700 euroa kuussa. Kun Puola liittyi EU:hun 3 miljoonaa tyyppiä lähti paskaduuneihin ympäri Eurooppaa. Jäljelle jääneet elävät vaatimattomasti, mutta vodkaan ja kaljaan on heilläkin varaa. Kapakat on auki aamuun saakka.
Kun otin parin tunnin nokoset jossakin yöklubin looshissa, saatoin heti herättyäni jatkaa eri vodkalatujen vertailevaa sosiologista tutkimusta taskussani olevalla faktorianalyysilla. Hyvät pojot sai Krakovan night life. Ystävällistä, siistiä, rentoa väkeä koko sakki, ei mitään Archie Bunkerin vävyn kaltaisia vihoviimeisiä polakkeja.

Keskiaikaa ja turistirysiä kiertelin muutaman päivän. Yhtenä päivänä pakotin itseni keskitysleiriin. Ovathan se Aucwitch ja Birkenau Krakovan lähellä. Liikaa kameroitaan räpsiviä turisteja. Ei pääsyt oikein fiilikseen, vaikka leireillä tapettiin 1,4 miljoonaa ihmistä, sinun ja minun kaltaisia törkyturpia.
Itse asiassa Kambodzan Phnom Penhin Tual Slengin kidutusvankila ja Kuoleman kentät jättivät samanlaisen valjun olon. Oli kuin olisi ollut New Yorkissa, kaikki oli telkusta tuttua, moneen kertaan nähtyä huttua. Eikä keskitysleireillä edes myydä viinaa. Sapuskaksi tarjolla vain perunalastuja. Ensi kerralla otan omat eväät mukaan, vaikka ensi kertaa ei koskaan tule.

Maaseutu Krakovan ympärillä on hienoa, vihreät kunnaat, erittäin hyvin pidetyt talot, polakit ovat siistiä väkeä. Turismi tosin on hyvää vauhtia pilaamassa maisemat. Ihmisjoukot ympäri maailmaa tallaavat kuin heinäsirkat kaikki mestat jotka on suosiossa.
Esimerkiksi italialaisia ravintoloita paskamuonineen on keskustorin ympäristössä samaan tapaan kuin Venetsian rautatieaseman lähellä. Pitäjät tietää että tyyppi ei kummiskaan tule koskaan takaisin, syötetään sille muovin makuista spagettia, Camorran dioksiinijuustoa kerättynä Napolin kaatopaikoilta.

Puolalaiset sapuskat ja ryssäläiset pelmeenit sen sijaan olivat hyviä. Krakova on keskellä Eurooppaa, ruokakulttuuri tuo mieleen Wienin. Raskasta ja rasvaista. Aamiasbuffetissa hotlassa Krakovan makkaraa sipulilla ja sinapilla. Toki kokkelit sun muut samoin kuin muualla maailmassa.

Jos jotain pitäisi valittaa niin kunnon viinejä ei kohtuu hintaan saa. Mutta mä juonkin tätä nykyä vain väkeviä, kaljaa lantringiksi. Näillä eväin selvisin reisssusta hyvin, vaikka paluukoukkaus Berliinin läpimädän Tegelin kautta olikin pohjanoteeraus. Uusi lentokenttä on odottanut jo 10 vuotta, että saisi tarkastajat antamaan luvan sen aukaisemiseen. Mutta aina löytyy jotain häikkää. Alkuperäinen budjetti oli miljardi euroa, nyt on jo kulunut kuusi, joku ulkona huusi.

Paluu rakkaalle Kotkansaarelle sujui mukavasti. BVähän siinä torkuin matkan rasituksia, mutta sitten taas kaksi kultaista noutaja kasaan ja tunnin reissu puistoja, rantoja, toria, katuja pitkin.

Venäläiset turistit ovat palanneet! Liikkuvat ikkunamme alla suurissa ryhmissä pällistelemässä Sibeliuspuistoa. Alakerran pankin ikkunan asuntoilmoituksiakin eräät taasen tutkivat. Vissiin on pimeää rahaa sukan varressa ja se pitäisi jollakin verukkeella saada Venäjältä ulos ennen kuin Putinin mafiavaltion hajoaa

Tähän voi tosin kulua vielä pitkä aika, sillä oligarkit eivät luovu koskaan vapaaehtoiesti tai pakolla vallastaan. Ei ole enää maailmassa paikkoja jonne jemmata kansalta pöllityt miljardit takuuvarmasti, eikä mestaa minne itse paeta. Trump Towerkin on tutkimusten kohteena, eikä sitä kautta voi enää ostaa ylihintaisia asuntoja Amerikasta.

En tunne Kotkasta kuin tämän keskustan Kotkansaarella. Muualla Kotkassa asuvat valittavat kaupungin keskittävän kaiken tänne. Mutta kun hajanaista kaupunkirakennetta ei ole enää varaa ylläpitää, niin minne se sitten pitäisi sijoittaa?
Tänne on näillä näkymin tulossa Kantasatamaan tuohon ihan meidän viereen 3000 opiskelijan Xamk ammattikorkean uusi kampus. Jättioutletkin on edelleen suunnitelmissa mutta varaan ei kannata laskea mitään. 3000 opiskelijaa toisi rajusti lisää ostovoimaa kaupoille ja ravintoloille, asuntojen hinnat ja vuokrat pomppaisivat. Tosin nimbyilyäkin harrastan; eikö se toisi rauhattomuutta jos räkänokkaopiskelijoita hortoilisi keskustassa pilvin pimein? Asioilla on puolensa.

Ei mulla muuta, voin hyvin, treenaan sikakovaa edelleen, ei sairauksia, paino ihanteessa, elämä tasaisessa mielihyvää tuottavassa kuosissa, enkä enää edes paljon käy kapakoissa. Ei huvita, himassa paljon parempi meininki ja kaupungin kaduilla. Koirat voivat hyvin, ei sairauksia, saavat terveellistä tieteellistä ravintoa, liikuntaa yllin kyllin ja saavat myös seuraa toisistaan. Ei tule aika pitkäksi.

Kotkansaarella kenenkään ei tarvitse olla yksin, kuten lämpimillä säillä puistoihin pesiytyvät narkkarialkoholistit todistavat. Onneksi poliisi on määräyksestäni rythtynyt antaa niille porttareita keskustaan. Pakolaisten määrä vähenee tasaisesti mutta varmasti. Ja jos ne saavat huijattua itselleen turvapaikan, muuttavat kaikki saman tien Helsinkiin. Siellä kun on slummit jo valmiina.
En ole aivan varma tykkäänkö nykyisestä tavasta juoda smoothie’ ita? En ole varma monesta muustakaan asiasta. Mutta siitä olen varma, että minä kuolen sitten kun aikani on täysi.

Muuten olen sitä mieltä että Kymensanomat on Suomen surkein lehti, juoppoja ja läskejä tätejä toimitus täynnä. Buffit ja uutiset julkistaan samanarvoisina. Onneksi meille ei tule lehtiä.

Sankareiden paluu

Vuosi Kotkassa

Aikaa kuluu, todellisuutta ei ole, hyvin menee mutta menkööt. Kunhan ei takaisin tule.

Vuosi on nyt tullut asuttua vakinaisesti täällä Kotkassa. Fyysisesti tämä sopii minulle hyvin. Paino alhaalla jo 15 kiloa kesäkuun lopusta, kunto rautaa, verenpaine hyvä, uni maittaa öisin ja päivisin, vaikka olenkin alakanut lukea kaiken sekavuuden keskellä filosofista kirjallisuutta, jota sitäkin saa netistä ilmaiseksi kahmalo kaupalla. Käyn tosin myös kaupalla, tilailen tietopuolista kirjallisuutta.

Economist on materia, Philosophy Now henki, vaikka Platon ja Aristoteles käsittivät jaon henki/aine jo alunperin väärin. Tämän erheen oikaisemiseen on kulunut jo reilut 2000 vuotta. Ehkä se vielä siitä.

Minua ei ole olemassa. Ei mitään väliä millään. Tämän vuoksi voin aina silloin tällöin valita millä milloinkin on kannaltani väliä. Lähdenkö baariin vai menenkö salille? Katsonko leffoja jättitelkulta vai luenko Heideggeria? Matkustanko ensi kuussa Pariisiin vai Helsinkiin? Syönkö tapettujen eläinten ruhoja vai rehuja?

Kotkassa asiat tehdään toisin. Kaupunki on about 25 vuotta Helsinkiä jäljessä mentaliteetiltaan ja materialtaan. Sopii mulle hyvin. Koiria kuskatessa voisi alla olla pahempikin ground, jopa underground.

Vieressä on kauppakeskus ja kirjasto, olohuoneen ikkunan edessä Sibeliuspuisto, makkarista näkee Palotorninmäen taakse Kantasatamaan. Asumme saarella, niiltä löytää aarteita, jos tarpeeksi kauan etsii. Siinähän etsikää. Mulla on omat systeemit ja aarteet, vaikka en niistä ajan hengen mukaan mitään hiisku.

Hyvä että Finlandia palkinnon voitti joku runoilijan romaani. Tuskin luen sitä. Mutta mielestäni palkinnot on syytä antaa keskinkertaisen suomalaisen kaunokirjallisuuden sijasta vähän erilaiselle ja tasokkaammalle kamalle. Niinhän se Hectorkin antoi Oneironille, vaikka en tietenkään ole jaksanut sitäkään lukea.

Elämä on valintaa ajassa ja tilassa. Olen valinnut pois kotimaisen kaunokirjallisuuden ja suomeksi käännetyn uuden kaunon. Sanomalehdet on myös heitetty tarpeettomina veke. Luen klassikoita ja tietokirjoja, filosofiaa, historiaa, ydinfysiikan kiemuroita.

Telkusta katson urheilua Viasatilta. Se on rankka myönnytys ajatukselle, että elämä on viihdettä ja halpoja hupeja. Alan tosin väsyä fudikseen ja lätkään. Verkkoon on tallennettu 2000 tuntia dokkareita, leffoja, sarjoja. Leffoja katson useamman viikossa. Viime aikoina umpiesteettisiä taide-elokuvia. On vissiin vähän yläkoppa alkanut pehmetä.

No salilla se hakataan kuntoon. Kunto on niin kova, että ei viitsi edes aina lähteä salille kun ei ole enää mitään tavoitetta kunnon parantamiseksi. Tämä on liian kova ikäiselleni muutenkin. Pari tuntia koirien kanssa ympäri Kotkansaarta pitää peruskunnon yllä. Kyllä se siitä.

Tänä vuonna olen käynyt Pietarissa, Dubrovnikissa, Bosnia-Hertegovinassa, Montenegrossa, Palermossa, Oulussa, Tampereella ja Flow festareilla. Ihan kivaa oli.

Putin, Brexit, Trump, Erdogan ja muut humut hoitavat likaisen työn puolestani. Toivon euron katoavan ja EU:n hajoavan löysäksi vapaakauppa alueeksi. Markka takas ja kunnon devalvaatio joka väliin. Ei tartte Sipilän sakin kikkailla indeksien taittamisella. Sisäinen devalvaatio on itseamputaatio, ulkoinen amfetamiinipaukku väsyneelle elimistölle. Ja kauppa Venäjän kanssa kannattamaan, sanoivatpa Junker ja muut Brysselin alkoholistit mitä tahansa. Kuka niitä enää on aikoihin kunnellut? Kysykää vaikka ensi kuussa Itävallasta ja Italiasta.

En odota mitään tulevaisuudelta. Onko sitä edes olemassa? Tämä kaikki on hyvin näin. Päivä kerrallaan, ajatukset irrallaan ajasta, menneisyys unohtunut, tulevaisuus ei tule.

Fela Kuti ja afro pitää edelleen Spotifyssa kutinsa. Pop ja rock on rytmiltään tylsää kolmen soinnun jankkausta. Kuulun jatsikansaan tätä nykyä, enkä mene katsomaan Hectoria ensi lauantaina Ruonalan urheiluhalliin. En tosin ole mennyt katsomaan vuoden aikana vaikka vieressä asun kuin Paavo Väyrystä ja Antti Rinnettä. Pave on liukas luikku, Rinne puhuu ja askeltaa kuin hanhi. Kai heillä oli joku message mutta en mä muista mikä.

Tämä aika on runsas ja halpa. Hukun tarjouksiin, mutta en osta. Huomenna kaiken saa halvemmalla, lopulta ilmaiseksi. Ennen olin -50 prossan mies, nykyään haluan kaiken ilmaiseksi.

Ei siis ole mennyt hullummin. Asiat voisivaat olla pahemminkin. Voisin olla Mikael Jungner tai Tytti Tuppurainen. Tai Kotkan eläkeelle kohta lähtevä kaupunginjohtaja Henkka Lindelöf.

14 kiloa myöhemmin

14 kiloa myöhemmin tanssin salilla säkin ympärillä kuin raskaansarjan hyöhen. Annan sille kunnolla ja pitkään turpaan. Pysyypä kita kiinni. Onneksi säkki on erillisessä isossa salissa jonka peileistä voin seurata kuinka lyön lujaa, pitkään, monta kertaa kiellon päälle. Olen väkivaltainen rauhaa rakastava kansalainen. Jos ei passaa niin tapellaan.

Painon pudotus yhdistyneenä superfood ruokavalioon on tehnyt minusta toisen, jopa kolmannen ihmisen. Vaatteeni ovat kuuluneet raskaammalle sällille, nekin joita olen ostanut tarjouksista mutta en ole jaksanut purkaa paketeistaan. Tämä hiljainen elämä täällä Kotkassa tuntuu sopivan minulle erinomaisesti ainakin fyysisesti. Kuskaan koiria pari tuntia päivässä, käyn vetään hirmutreenejä salilla, katson murhaavasti tyyppejä joiden epäilen vilkuilevan minua pahalla silmällä.

Poliisin transit on jo tottunut minuun ja verihurttiini Kotkan aamussa ja illassa. Eivät enää jää kytikselle Katariinan nakkikopin taakse. Tietävät että eivät löydä todisteita minun puhkovan joka yö Kymenlaakson ainoan koppiauton renkaat. Näin ollen sekin menee maahanmuttajien ja Venäjän mafian piikkiin.

Olen syönyt lohta ja muuta kalaa niin että aamuisin joudun harjaamaan suomut siivistäni. Kasviksia eri muodoissaan, siemeniä, pähkinöitä, banaaneja kuorineen. Olen Kotkansaaren vaarallisin tavallinen ihminen, salainen toisinajattelija valmiina kun käsky hermokeskuksesta käy.

Elämä on paska uni, joten olen päättänyt etten usko maailman olevan olemassa muuten kuin mielteenäni. Kun päätän että tänään aurinko ei nouse, jättää se sovinnolla päivän väliin. Eikä kukaan aavista mitään kummallista olevan menossa niin pitkään kun saarella riitää kolikkoautomaatteja joihin hakata sossun avustukset, eläkkeet, paskaduunien palkat.

Minulla ei ole mitään odotuksia tulevaisuudelta, en toivo mitään, en pelkää. Samaa harmautta täältä loppukiitoon saakka. Samaa turruttavan ihanaa sameutta. Rassaan aivojani kaikenmaailman analyyttisella filosofialla. Se auttaa edes hetken näkemään että tämä kaikki ei ole mitään muuta kuin hullu uni, jota en suostu uskomaan, vaikka olen sen luonut. Maailma kuolee kun päätän niin. Ja syntyy uudelleen viimeistään kun viinakauppa aukeaa maanantaina.

Filosofit pannaan pakkotyöhön tehtaisiin, kuten Wittgenstein lahjakkaimpia oppilaitaan opasti. von Wright ei kuulunut heihin.

Ihmisen pahin vihollinen, poliittojen ja rahamaailman lisäksi, on mielihyväkeskus. Se antaa koko ajan vääriä signaaleja. Se huiputtaa meidät vetään viinaa, syömään moskaruokaa, käyttämään spiidiä, treenaamaan liikaa, hankkimaan lisää koiria, lukemaan liikaa kirjoja.

Niinä päivinä joina haistatan mielihyväkeskukselleni pitkät vitut, olen parhaimmillani ja vaarallisimmillani. Jos pystyt voittamaan pahasti vaurioituneen mielihyväkeskuksesi, ei maailma mahda sinulla mitään. Joskus tekisi mieli leikata koko vitun mielihyväkeskus puukollla irti aivoistani. En kuitenkaan tiedä sen tarkaa sijaintia. Se on kuten ihmisen tietoinen harhainen mieli vähän kaikkialla, myös ympäristön puissa ja istutuksissa.

Tämän vuoksi oln päättänuyt hankkiutua eroon mielihyvän käsitteestä. Se on sairaiden psykologien luomus, freudilaisten kokaiininarkkarien vedätys massin keräämiseksi. Oppiaksesi elämään tällä saarella on sinun opittava rakastamaan kipua ja kärsimystä. Mutta sekin saatana muuttuu lopulta mielihyväksi. Näin ollen on oltava voimia olla siinä välissä, ei missään, katsoa typeriä rubenstallareita ja artokyybergeita, vaikka tekisi mieli lähteä leikkaamaan niiltä puukolla pallit irti.

Toisaalta keskitysleirillä sinulla on seuraa ja joukkohaudassa et ole yksin, kuten Teemu Hirvilammi vainaa muistutti.

Kun olen kyllästynyt alan ostella netistä kaikenlaista kamaa. Huuto.netistä hankin kirjoja vaikka niitä on jo joka saatanan nurkka luukussamme täynnä. Audiota ja hifiä olen ostanut niin paljon että en keksi enää lisää ostettavaa. En ole koskaan piitannut vaatteista, ne ovat homojen hommaa. Nyt kuitenkin olen viimeiset vuodet ostanut releitä netistä niin paljon, että Pomon mielestä minulla on kohta enemmän kenkiä kuin Imelda Marcosilla.

En lue ostamiani kirjoja, en käytä audiota ja hifiä, vaatteet jätän paketeissaan kaappiin. Ehkä olen ihminen jolle riittää vain pulpetti ja kova tuoli. Sängyksi ryijy kuten aikoinaan Turkalla ja pojalla.

Mene ja tiedä, miksi näitä pitäisi miettiä? Miettiminen on vanhanaikaista ja yliarvostettua, kuten Yleisradio, Helsingin Sanomat, punavihreäkupla todistavat. Raivoa sylkeä suustaan törkeyksiä riittää, mutta nämä lapset eivät ymmärrä kun sanoista käydään tekoihin, pataan tulee ja rankasti.

Koko sakki kuljetetaan lotjilla Ahvenanmaalle, josta olen päättänyt tehdä maailman kaikkien pakolaisten vapaavaltion kun siitä ei ole mitään muutakaan hyötyä. Huumeet ja luomuporkkanat tuodaan Maarianhaminan satamaan kerran viikossa, samoin koraanit ja Pentti Linkolan kirjat.

Vihaan humpahtavaa komppia soittavia hassuihin hattuihin pukeutuneita miehiä. Heitä vilisee Kotkansaarella. Katson heidän liikkeitään kiikarilla ikkunasta.

Onneksi venäläiset ostosmatkailijat ovat palanneet. Toivottavasti heillä on heittää salakuljettua lestiä entiseen malliin. Muutenkin tykkään kun saa katsoa uusia naamoja, joille tämä mesta on ulkomaa, jotakin jonne kannatta vähillä rahoilla bussinrämällä matkustaa. Venäläiset saisivat tulla tänne sankoin joukoin asumaan. Jostakin muusta tänne jo pakanneesta väestä en ajattele yhtä myönteisesti.

Vaikka Kotkan kommunistit em. perusteella pystyttävät minulla patsaan Leninin patsaan viereen, tunnustan saaneeni tämän lauseen alihankintatyönä KGB:ltä. Pietarissa luvass ilmaiset viinat, Bolshoi baletin yönäytös , sammen mädit.

Maailman kaikki solipsistit herätkää ja yhteen kerääntykää!Keräämme kansalaisaloitteen sähkötupakan verovapaudelle!

Noin se niinku tää elämä täällä Kotkansaarella menee. Olen perimmäisten kysymysten äärellä, mutta nukun yöni hyvin ja liikun runsaasti. Urheilukanavat vähän rassaavat. Viasatilta tulee koko ajan kamaa vallan vitusti. Säästyisi elämästä kymmenen tuntia viikossa jos en katsoisi matseja. Mutta mitä vittua minä sillä ajalla tekisin? Vaikka sitä on liikaa, loppuu se kuitenkin kesken, enkä toivo tulevaisuudelta kuin tämän saman päivän aina vaan uudestaan. Sama antaa pallon potkijoiden, lätkän lyöjien ja muiden robottimiesten jatkaa hakkamistaan.

Aika on suure jota sinänsä ei ole olemassa. Tässä tyhjyydessä on vain tapamme eri tavoin mitata ja määritellä sitä. Ja kun minä vittu nyt päätän että aikaa ei ole ja juna tulee kuitenkin myöhässä, niin se saa kelvata universumille ja kaikenmaailman naurettaville alkuräjähdystä kannattaville huijareille, keskovaltaojille ja karimenglevisteille.

Ei oe tilaa, eikä aikaa. Jos ette usko, kysykää kuolleilta.

Elämäni on robusti ohjelma. Se tuottaa runonpätkiä. Lähetän ne Finlandiaraadin sijaan suoraan ulosottomies Tähtiselle, joka on jo pitkään ollut vailla minulta jotakin kahisevaa.

Asunnossa tanssii koiria kuin heinäsirkkoja. Niiden paska ja kusi haisevat vahvalle ja hyvälle. Välistä kuitenkin olen näkevinäni heillä hassut humppahatut päässä. En kuitenkaan sano niille mitään. Ne eivät tiedä että minä tiedän.

Leikki jatkukoon.