9/22/2008
9/19/2008
9/18/2008
9/17/2008
Devil Is Coming to Helsinki
Kesästä jäi aika paskanmaku suuhun. Italiassa meni hyvin, katkennut nilkka treenattiin kuntoon, mutta ensimmäistä kertaa elämässäni voin sanoa näiden vitun Bladerunner säiden rassanneen pahasti. Fillarointi sateessa on vittumaista hommaa, varsinkin kun tuulet ovat yltyneet parin viime vuoden aikana myrskypuuskiksi. Kumma kun asiasta ei puhuta julkisuudessa, sillä tämä se on se vihoviimeinen loppu joka tätä kansalliseen itsetuhoviettiin vaipunutta kansaa tulee niittämään enemmän kuin ryssän kuularuiskut ennen ja tulevassa.
Kun ihminen sairastuu säihin alkaa hän oireilla, eli minun tapauksessani kiskoa viinaa kaksin käsin. Enpä muista milloin olisin viimeisen kerran tempaissut viikon putken harhoineen. Jossain vaiheessa kun päiväni olivat muuttuneet öiksi ja yöni päiviksi kävivät demonisakit murkaavine ylivoimineen kimppuuni. Luulin saaneeni lasiini Pöxymäen kuolleiden merimiesten haamujen kansoittamassa tyhjässä kapakassa satsin hulluaruohoa. Ja tietäähän sen minkälainen tappomeininki siitä syntyy niin sisä- kuin ulkoavaruudellisessa mielessä. (Tarkempia tietoja asiasta antaa Malmin poliisilaitos, jonka ehdin samassa sumussa jo lakkauttaa.)
Kesästä kumminkin selvittiin rimat katkenneina kainalossa. Jossain välissä toikkaroin Huvilateltassa kuuntelemassa Kauko Röyhkän ja Riku Mattilan konserttia, joka oli musiikilliselle neuvonantajalle yön susimaisina tunteina lähettämäni sähkäpostin perusteella aiheuttanut seuraavanlaisia fundeerauksia:
hei,
>
> kaken keikasta: mikkelin kaupunginorkesterin kanssa hinkattiin 50
> minuuttia, ja juuri ja juuri sen kesti. lopussa meno parani, mutta
> muuten nämä klassisen musiikin interventiot rockmusaan ovat aika
> kuriositeetteja, eli onnettomia juttuja suoraan sanoen. röyhkän
> sanoitukset erottuivat kerrankin - kuten levynkin perusteella on
> todettu - ja eksistentaalista muukalaisen tematiikkaa piisasi. sanat
> on tosiaankin jääneet liian vähälle huomiolle.
>
> koko hommasta olisi jäänyt yhdentekevä maku, ellei tauon jälkeen kake,
> riku ja bändi olisi heittäneet kaikkien aikojen keikkaansa, jota
> kuulin tilaisuuden juontajana toimineen njassan juuri radiossa kehuvan
> ("räjäyttivät potin tällä näillä näkymin bändin vikaksi jääneellä
> keikalla"). bändi soitti tosiaankin kuin hirvi, ja tietenkin riku
> mattila osoitti olevansa maaninen rockkitaristi. porukka villiintyi
> täpötäydessä huvilateltassa täysin. uudelta levyltä tuli vain kolme
> biisiä, mutta vanhoja klasareita nartun alkuajoilta tuli
> kiitettävästi: lauralle, nivelet, paha maa, talo meren rannalla,
> mainostaulujen taakse (maaninen päätösbiisi), kevät (vuodelta 1991, ei
> enää nartun nimellä)... uudelta levyltä korostui tietenkin upea
> helvetti. anna menetteli ja tietoisen yleisöä kosiskeleva encorebiisi
> kuinka helppoa on olla nuori toimivat erittäin, erittäin hyvin. kaken
> totesi vastaantotosta kyseessä olevan "yhden elämäni huippuhetkistä ja
> minä tarkoitan tätä".
>
> soundit huvilassa olivat upeat. mitähän neil young olisi siellä saanut
> aikaan? kaken ja rikun bändi saavutti välillä sellaisen svengin ja
> soundin että enpä ole vielä suomessa kuullut. ehkä hectorin keikka
> savoyssa oli vähän samaa tasoa. huvila ja savoy ovatkin parhaat
> soundeiltaan, finlandia-talokin hyvä, muut aika paskoja. ehkä kultsa
> menettelee.
>
Tietopuolisena kaverina dr. Muza totesi asiasta napakasti:
Ciao,
Pöpiläteltta on mainio areena. Vieläkin jaksan muistaa Radiöheadin
heittämän loistokeikan elokuulta ´95. Saundit olivat balans-
sissa, ja bändi toimi muutenkin kuin unelma. Harmillista,
ettei Thom Yorkea ja kumppaneita ehkä enää näillä leveys-
asteilla nähdä (tai mistäs sen lopulta tietää?#%). Kaikki tule-
vat tänne soolokeikalle kuten Randy Newman (marraskuussa
Finlandiaan). Olisi suht kiinnostava, mutta kunhan nyt tsekkaan
American Breakfast Clubin sekä Spiritualizedin - katsotaan,
onko sitten hinkua ja fygua. Cohen taitaa nyt jäädä väliin,
koska en niin kauheasti välitä esmes 80-luvun "humppaosastosta"
a´la "Dance me to the end of love" jne. Myös myöhempien
levyjen syntsasaundit ovat olleet aika kamalia. Akustisempi
vanhempien aikojen Cohen kyllä menee.
Kyllä Riku ja Kake klaraavat homman. Tuo jousisovitus/sinfoniabändi-
meininki ei tosin kyllä aina skulaa. Esmes joihinkin Isse Alangon juttuihin
se ei ole mielestäni erityisemmin istunut. En myöskään ole digannut
Apocalyptica-meininkiä, mutta kyllä mm. 70-luvun folkahtava trubaduurimusa
voi olla komeaa kuultavaa jousten kera (Nick Drake, Bill Fay, Sandy Denny
jne.). Suomalaisten touhu uhkaa mennä hieman aulissallismaiseksi
tekotaiteiluksi. Täällä sovitellaan ehkä jo vähän liikaakin.
Sitten mä lukea vetäisin sen lainastosta tilaamani Leo Salmisen... Leif Salmenin pläjäyksen "Alas Akropoliilta". Nimi kai viittaa äijän tarpeeseen jauhaa yliopiston ensimmäisen vuosikurssin opiskelijoiden tasolla länsimaiden perikadosta, jota hän perustelee kaikilla niillä tyypeillä, joiden sitaateilla meistä yliopistojätkistä jo yli 20 vuotta sitten tapettiin kaikki halu vakavuuteen ja yritykseen ymmärtää.
Salmen on kuitenkin stallari joka hortoilee vilpittömän kadoksissa kulttuuri-identiteettiään etsimässä. Jutun juoni jää täysin hämäräksi, sillä omin sanoin kerrottujen siteerausten taustalta ei löydy yhtään mitään omaa näkemystä yhtään mistään. Hukassa, hän on vilpittömästi hukassa, mutta ei ymmärrä tätä.
Sen sijaan piisaa näitä kulttuurivasemmistojätkien kliseemäisiä valituksia 500 yrityksen pistävän meille piakkoin kaikille dynamiittipötkön perseeseen, koska meistä halutaan eroon. Toki halutaan, mutta se mikä meidät tuhoaa on sokea biologia, sokea kelloseppä. Tätä aspektia, eikä postmodernia kultuuria Salmenin tietämys ei ilmeisesti tiedä olevan edes olemassa. Ruikuttava seikkailijamme hortoilee maailmalla ja koska kommarit ovat kuoleet, antaa hän jopa ymmärtää islaminkin olevan kapitalismia parempi systeemi. Eli pahasti on kaveri hukassa identiteettinsä suhteen, ja tästähän aina on syntynyt hyvää taidetta, joksi "Alas Akropoliiltakin" on luettavissa sen vakavista pyrkimyksistä huolimatta. Se on itse asiassa huumorikirja, joka panee todella kysymään, mikä tätä heppua oikein riivaa?
Kirja on Salmenin edelliseen verrattuna sentään huolellisesti toimitettu, vaikka stallarimöläytyksiltä jotka rikkovat hienostuneisuuteen pyrkivän tyylin ei täysin vältytäkkään. Ja monen muun elämän tarkoituksen etsijän tavoin Salmenkin päätyy Thaimaahan, mutta siitä saanemme lukea vasta hänen tulevassa kirjassaan. Thaimaassa ja Malesisassa hän kertoo tuntevansa itsensä enemmän eurooppalaiseksi kuin Euroopassa.
Hän ei kuitenkaan ymmärrä että siellä Aasian perukoilla lymyilevät kaikki ylimieliset rasistipaskiaiset elämässä expat-elämäänsä yli varojensa. Useimmilla ei ole enää paluuta Eurooppaan, jonka alttaria he palvovat viinanhuuruisissa seksiorgioissaan. Mutta tätä mä en ala retostelemaan kun on siitä erinäisiä omiakin kokemuksia.
Salmenin kirja on hyvä kirja, vaikka siinä ei ole logiikkaa laisinkaan. Aikajärjestyskin heittää, välillä ollaan esihistoriassa, sitten nykypäivässä ja taas takaisin antiikissa. Heikompia huimaa. Mutta kiinnostavaa on, että joku vielä jaksaa kärsiä ja yrittää etsiä "eurooppalaista kulttuuri-identiteettiään", vaikka antaakin ymmärtää Tunisiassa olevan kaikin puolin parempi meininki kuin degeneroituneessa pervo-Euroopassa, jota ei koskaan ole ollut edes olemassa...
No sitten mä tein lähtöä palauttanmaan sitä kirjaa lainastoon kun sen eräpäivä uhkasi. Se oli Pomon mielestä huvittavaa, sillä ei kukaan niistä eräpäivistä kuulemma piittaa paskaakaan. Hän teki minusta seuraavan definitiivisen analyysin:
- Sinä olet fasistinen bohemi!
Ja tuo oli niin hyvin sanottu, että siihen ei kykene edes Salmenin Lefa eikä hänen siteeraamansa miljardi muuta länsimaista itsetuhovimmaa ulkomaailmaan projisoineet tyypit.
Syksy näyttää aika boheemilta, jopa osittain fasismiakin sivuten: American Music Club Tavastialla, Spiritualized samassa paikassa ja kaiken kruunaa Tricky Nosturissa, joka edellisellä kerralla todellakin näki pirun Helsingissä ja kertoo siitä laulussaankin.
Jossain välissä matkustamme Berliiniin hengailemaan White Trash Fast Food nimisessä mestassa, jonne on kuulemma joskus jumittanut jopa Mick Jagger. Muuten se on sitten tätä wide open roadia, josta mä en jaksa alkaa enempää selostaan. (Siitäkin antaa tarkempaa tietoa Malmin poliisi, jonka todellakin lakkautin kun ne yritti alkaa elvistelemään.)
8/29/2008
Traveling Man
Kirjaston käyttö on viime vuosina tipahtanut vähiin, vaikka mainio Helmet-varausjärjestelmä tekee aineiston hankinnan pääkaupunkiseudun lainastoista helpoksi. En edes muista milloin olen viimeksi hortoillut päämäärättä kirjastossa etsimässä mielenkiintoista luettavaa? Taisi olla nelisen vuotta sitten? Tilanteeni muistuttaakin Vexi Salmen viimeisen Iltalehti-kolumnin tyypin tilannetta: kaikkea on kämpässä niin paljon, että suurin ihmetyksen aihe on syy miksi sitä pitää edelleenkin kerätä lisää? Itse asiassa hyllystä löytyy huuto.netistä ostamani Bruce Chatwinin aihetta käsitteleva romaani, joka odottaa tuhansien kaltaistensa tavoin lukemista (jota ei suurella todennäköisyydellä koskaan tapahdu). Mutta keräilyvietti on pirullinen elämänkumppani ja kovin ihmiselle ominainen taoa järjestellä todellisuuden raameja ympärillään.
No, nyt sain sähköpostin kirjastosta, että siellä odottaa varaamani Leif Salmenin uusi pläjäys "Alas Akropoliilta". Siinä kaveri kertoo matkamuistoistaan ja idea on tänä kroonisen matkailun aikana jo lähtökohdiltaan niin älytön, että oli pakko varata kirja. Aion kahlata sen läpi, koska Suomessa ei enää juurikaan julkaista esseekirjallisuutta osana aikaudelle tyypillistä älyn ja tiedon arvostuksen romahdusta.
Ennen kuin lähden noutamaan Porvoonkadun suuren yksinäisen uusinta mestariteosta, liitän tähän vuosituhannen alussa laatimani kertomuksen vähän samankaltaiseta kirjailijasta, vähän samankaltaisessa maisemassa:
KIRJAILIJA SALMINEN
Kirjailija Leo Salmisella ei mene hyvin tähän aikaan kuukaudesta. Näin hänet istumassa kaljapussin kanssa Alppipuistossa alan miesten seurassa. Näin hänelle käy säännöllisesti kerran kuukaudessa. Hänellä on tarve juoda itsensä katuojaan purkakseen näitä taiteilijaelämän paineita. Alppila on sopivan kaukana Helsingistä. Hän saa harjoittaa juoppohulluttaan julkisuuden valokeilaa pelkäämättä. Eräässä haastattelussa hän totesikin asuinpaikastaan, että ”täällä sentään vielä ihmiset välittävät toisistaan.”
Humalassa hänestä purkautuu kaikki se sosiaalisuus, jota hän ei selvin päin kykene kenellekään osoittamamaan. Hän on osa Alppilan katukuvaa, eikä kenelläkään ole tarvetta tehdä hänestäkään numeroa, vaikka hän jonkin sortin julkkis onkin.
Kirjailija Salmisessa on kaksi eri ihmistä, jotka eivät tervehtisi toisiaan tavatessaan. Ollessaan kirjoituskunnossa hän vetäytyy täysin omaan maailmaansa. Ei tervehdi tuttuja kadulla – ei kai edes muista heidän olevan tuttuja ja vaikka muistaisikin ei tunnustaisi asiaa – eikä vastaa puhelimeen. Kerran viikossa hän purkaa vastaajansa uusien työtilaisuuksien toivossa. Eläkkeellä oleva biologianopettaja Antti tietää kertoa, että hän on pohjimmiltaan kovin arka ja ujo. Siksi hän ei kestä itseään loputtomiin selvinpäin, vaan säännöllisesti kerran kuukaudessa sortuu pussikaljahommiin.
Tämä ei ole hänenkään kohdalla täysin riskitöntä. Muutaman kerran hän on joutunut Hangonkadulle katkaisuhoitoon. Onneksi katkaisuasema sijaitsee myös Alppilassa, eikä sinne ole kuin kivenheiton matka hänen asunnostaan. Humalassa ollessaan hän kuvaa avoimesti kokemuksiaan Hangonkadulta. Tulokas pannaan aluksi kellariin makoilemaan patjoilla. Sänkyä ei deliriumissa olevalle uskalleta antaa, sillä he saattaisivat teloa itsensä pudotessaan siitä kivilattialle.
Kun mömmöt alkavat vaikuttaa, alkaa nouseminen kellarin patjoilta kerroksiin. Näin ihmisestä tehdään uusi ihminen, jotta hän jälleen jaksaisi kunnolla ryypätä.
Kirjailija Salmisen kirjat eivät oikein mene kaupaksi. Joskus niitä on vaikea edes myydä kustantajalle. He kun ovat alkaneet osoittaa ovea myös vanhoille tallinsa kirjailijoille taloudellisten mittareiden ryhdyttyä mittaamaan myös kirjallisuuden perimmäistä arvoa. Tilanne ei ole mitenkään vanhoja tekijöitä syrjivä, sillä myös uusien kirjailijoiden teosten julkaiseminen on alettu nähdä liian suurena taloudellisena riskinä. Ainoastaan julkkisten tunnustuskirjat menevät enää hyvin kaupaksi, olipa niissä kirjallista arvoa tai ei. Siksi kustantajan kannattaa satsata heihin.
Ollessani kerran Weeruskassa, jossa jouduin ostamaan kaljaa rahansa hurvitelleelle kirjailijalle, hän kertoi kärsivänsä sielunsa syvyyksissä huoraamisesta kaikille tahoille, joilta joutui repimään elantonsa. Kirjat eivät tuottaneet hänelle mitään, eivätkä ne tuota keskimäärin kenelle muullekaan kirjailijalle kuin vajaat pari tuhatta euroa vuodessa. Siksi on sentattava pakinoita, esiinnyttävä television puheohjelmissa ja kirjoitettava tilausnäytelmiä Kekkosesta maaseutukaupunkien teattereihin. Onneksi meillä on tämä toimeentulotuki, jota myös työttömät kirjailijat voivat nauttia.
Kuultuani hänen analyysinsa, keksin siihen hyvän ratkaisun. Hänen kannatta kääntää tilanne päälaelleen; tehdä julkisesta yksityistä ja yksityisestä julkista. Koska hänellä on nimeä kulttuuripiirien ulkopuolellakin, kannattaisi hänen ryhtyä tunnustamaan todellisia ja keksimiään hirveyksiä elämästään. Pussikaljateema lisäksi toisi uuden ulottuvuuden suomalaisen kirjallisuuden juoppokuvauksiin. Ennen oli Kosmos ja intellektuellit jutut, nyt on otettava kaikki markkina-arvo irti Alppipuistosta ja pussikaljasta.
Kirjailija Salminen on suurten ikäluokkien edustajia. He valtasivat Vanhan (valtaavat sitä juovuksissa edelleenkin), uskoivat asiaansa hyvinvointivaltion rakentamiseksi ja saivat vielä hyvät virat mahdollisuuksia täynnä olevassa maailmassa, joissa edelleenkin suojatyöpaikkailevat nuorempien ikäluokkien tulppana.
Kuinka tosi ja viaton olikaan 60-lukulaisten maailmankatsomus! Dialektinen materialismi hoitelisi väistämättömästi aukottomalla logiikallaan kaikille tasa-arvoisen kommunistisen yhteiskunnan. Siellä kukin tekisi kykyjensä mukaan muutaman tunnin päivässä mieleisiään töitä. Suurin osa päivästä vietettäisiin kuitenkin lukemalla runoja ja käveleskelemällä ikivihreillä niityillä.
Maailma oli heille vielä helppo ja edistyvä prosessi. Se uskottiin kyettävän takuuvarmasti hallitsemaan parhaiden soihdunkantajiensa voimin.
Ennen todellisuus oli Suomessakin totta ja siihen oli parasta totutella.
Maailma on kuitenkin suistunut raiteiltaan. Kommunismi teki itsemurhan ja pettyneet stalinistit löysivät ainoan turvapaikan – sillä jotakin ehdottoman absoluuttista he ovat aina vailla kestääkseen maailman epävarmuudessa – tietotekniikasta. He sijoittivat saman tarmon ja uskon tietokoneisiin, jolla he ennen olivat rakentaneet luokatonta sosialistista yhteiskuntaa. Mutta se ei auttanut. Vaikka joka miehellä oli nettisivuja valmistava yritys pöytälaatikossaan, ikuista kasvua ei kestänyt tälläkään kertaa kuin muutaman vuoden. Rajattomassa tilassa ei nimittäin voi tapahtua rajatonta kasvua.
Ei siis ole helppoa kirjailija Salmisellakaan, kun se niitä tarinoitaan väsää. Ehjä todellisuus on rikki ja rivous on jälleen särkenyt unelmat maailman hallittavuudesta. Niinpä kehotinkin kirjailijaa keskittymään kuvaamaan omaa epätoivoista taisteluaan viinan piruja vastaan. Sellaisia tarinoita tämä aika on vailla ja niille löytyvät helposti laajat markkina-alueet. Vakava analyysi alkaa väsyttää lukijoita. Sen sijaan he keskittyvät mieluummin tsäppäilemään kaukosäätimellä kanavalta toiselle.
Kirjailija Salminen ei innostu ajatuksesta. Hän kertoo aina tietoisesti pitäneensä yksityiselämänsä ulkona ”taiteestaan”, eikä hän aio muuttaa toimintatapojaan. Kun keskustelun elämänkaari pöydässä hiipuu, hän käy panemassa levyautomaatista soimaan Olavi Virran tangon ja tanssii poski poskea vasten alppilalaisen kapakkaruusun kanssa. Rahat on loppu, eikä kukaan vippaa lisää. Viisainta on siis dialektisen materialismin sijasta uppoutua Virran Olan tahdein muistoihin Pohjolasta ajalta, jolloin kaikki oli kirjailijan mielestä vielä mallillaan. Ja joskus ne tulevat uudestaan mallilleen, kun tulee marxismileninismin vuoro nousta kuolleista tässä nopean kulutuksen yhteiskunnassa, jossa kaikki unohdettu säännöllisen väliajoin löydetään uudestaan, jotta niillä voidaan rahastaa ihmisiä uusilla sensaatioilla.
Illalla kirjailija on täyden työpäivän tehneenä väsähtämään päin. Hänellä eivät enää oikein jalat kanna. Hän nojaa Weeruskan baaritiskiin ja pyytää soittamaan itselleen taksin. Jalat eivät kuitenkaan pelaa, joten joudun taluttamaan hänet ulos. Hän ei pääse omin voimin taksiin, vaan katuu pää edellä takapenkille. Survon hänen jalkansa sisään ja paiskaan oven kiinni.
Kun näen hänet seuraavan kerran on hänellä lääkitys kohdallaan. Iltapäivälehti on julkaissut hänen kapitalismia kritisoivan pakinansa. Hän on matkalla Alppilan Siwaan hakemaa evästä. Kohdatessamme hän tuijottaa katuun uskaltamatta nostaa katsettaan vastaantulijaan. Huudan tahallani suureen ääneen tervehdyksen. Hän vastaa siihen säikähtäneenä, eikä katso silmiin. No, hän ei ole koskaan ollut konsulttikoulutuksessa, jossa ensimmäiseksi korostetaan katsekontaktin merkitystä.
Kirjailija Salminen oli matkalla parempiin aikoihin. Television haastatteluohjelmassa hän kertoo harkitsevansa muuttamista pysyvästi ulkomaille kunhan saa finanssinsa kuntoon. Lehdestä luen hänen saanen jonkun apurahan. Hänen elämänsä näyttää olevan jälleen mallillaan.
Ja tänään hän on jälleen osana juopposakin tyhjää solidaarisuutta, jossa kaikki on hyvin niin kauan kun pussissa on pulloja. Maanisdepressiivisyys on työmetodina rankka, mutta ilmeisen välttämätön parhaan taiteelliseen suoritteen luomiseksi. Kunpa vain kirjailijaa Salminen oppisi tuotteistamaan itsensä. Hänestäkin löytyisi nykyajan mielitautien historia kerrottavaksi uudelleen. Sillä sitähän me olemme vailla, mitä pohjimmaltamme olemme.
***
No, nyt sain sähköpostin kirjastosta, että siellä odottaa varaamani Leif Salmenin uusi pläjäys "Alas Akropoliilta". Siinä kaveri kertoo matkamuistoistaan ja idea on tänä kroonisen matkailun aikana jo lähtökohdiltaan niin älytön, että oli pakko varata kirja. Aion kahlata sen läpi, koska Suomessa ei enää juurikaan julkaista esseekirjallisuutta osana aikaudelle tyypillistä älyn ja tiedon arvostuksen romahdusta.
Ennen kuin lähden noutamaan Porvoonkadun suuren yksinäisen uusinta mestariteosta, liitän tähän vuosituhannen alussa laatimani kertomuksen vähän samankaltaiseta kirjailijasta, vähän samankaltaisessa maisemassa:
KIRJAILIJA SALMINEN
Kirjailija Leo Salmisella ei mene hyvin tähän aikaan kuukaudesta. Näin hänet istumassa kaljapussin kanssa Alppipuistossa alan miesten seurassa. Näin hänelle käy säännöllisesti kerran kuukaudessa. Hänellä on tarve juoda itsensä katuojaan purkakseen näitä taiteilijaelämän paineita. Alppila on sopivan kaukana Helsingistä. Hän saa harjoittaa juoppohulluttaan julkisuuden valokeilaa pelkäämättä. Eräässä haastattelussa hän totesikin asuinpaikastaan, että ”täällä sentään vielä ihmiset välittävät toisistaan.”
Humalassa hänestä purkautuu kaikki se sosiaalisuus, jota hän ei selvin päin kykene kenellekään osoittamamaan. Hän on osa Alppilan katukuvaa, eikä kenelläkään ole tarvetta tehdä hänestäkään numeroa, vaikka hän jonkin sortin julkkis onkin.
Kirjailija Salmisessa on kaksi eri ihmistä, jotka eivät tervehtisi toisiaan tavatessaan. Ollessaan kirjoituskunnossa hän vetäytyy täysin omaan maailmaansa. Ei tervehdi tuttuja kadulla – ei kai edes muista heidän olevan tuttuja ja vaikka muistaisikin ei tunnustaisi asiaa – eikä vastaa puhelimeen. Kerran viikossa hän purkaa vastaajansa uusien työtilaisuuksien toivossa. Eläkkeellä oleva biologianopettaja Antti tietää kertoa, että hän on pohjimmiltaan kovin arka ja ujo. Siksi hän ei kestä itseään loputtomiin selvinpäin, vaan säännöllisesti kerran kuukaudessa sortuu pussikaljahommiin.
Tämä ei ole hänenkään kohdalla täysin riskitöntä. Muutaman kerran hän on joutunut Hangonkadulle katkaisuhoitoon. Onneksi katkaisuasema sijaitsee myös Alppilassa, eikä sinne ole kuin kivenheiton matka hänen asunnostaan. Humalassa ollessaan hän kuvaa avoimesti kokemuksiaan Hangonkadulta. Tulokas pannaan aluksi kellariin makoilemaan patjoilla. Sänkyä ei deliriumissa olevalle uskalleta antaa, sillä he saattaisivat teloa itsensä pudotessaan siitä kivilattialle.
Kun mömmöt alkavat vaikuttaa, alkaa nouseminen kellarin patjoilta kerroksiin. Näin ihmisestä tehdään uusi ihminen, jotta hän jälleen jaksaisi kunnolla ryypätä.
Kirjailija Salmisen kirjat eivät oikein mene kaupaksi. Joskus niitä on vaikea edes myydä kustantajalle. He kun ovat alkaneet osoittaa ovea myös vanhoille tallinsa kirjailijoille taloudellisten mittareiden ryhdyttyä mittaamaan myös kirjallisuuden perimmäistä arvoa. Tilanne ei ole mitenkään vanhoja tekijöitä syrjivä, sillä myös uusien kirjailijoiden teosten julkaiseminen on alettu nähdä liian suurena taloudellisena riskinä. Ainoastaan julkkisten tunnustuskirjat menevät enää hyvin kaupaksi, olipa niissä kirjallista arvoa tai ei. Siksi kustantajan kannattaa satsata heihin.
Ollessani kerran Weeruskassa, jossa jouduin ostamaan kaljaa rahansa hurvitelleelle kirjailijalle, hän kertoi kärsivänsä sielunsa syvyyksissä huoraamisesta kaikille tahoille, joilta joutui repimään elantonsa. Kirjat eivät tuottaneet hänelle mitään, eivätkä ne tuota keskimäärin kenelle muullekaan kirjailijalle kuin vajaat pari tuhatta euroa vuodessa. Siksi on sentattava pakinoita, esiinnyttävä television puheohjelmissa ja kirjoitettava tilausnäytelmiä Kekkosesta maaseutukaupunkien teattereihin. Onneksi meillä on tämä toimeentulotuki, jota myös työttömät kirjailijat voivat nauttia.
Kuultuani hänen analyysinsa, keksin siihen hyvän ratkaisun. Hänen kannatta kääntää tilanne päälaelleen; tehdä julkisesta yksityistä ja yksityisestä julkista. Koska hänellä on nimeä kulttuuripiirien ulkopuolellakin, kannattaisi hänen ryhtyä tunnustamaan todellisia ja keksimiään hirveyksiä elämästään. Pussikaljateema lisäksi toisi uuden ulottuvuuden suomalaisen kirjallisuuden juoppokuvauksiin. Ennen oli Kosmos ja intellektuellit jutut, nyt on otettava kaikki markkina-arvo irti Alppipuistosta ja pussikaljasta.
Kirjailija Salminen on suurten ikäluokkien edustajia. He valtasivat Vanhan (valtaavat sitä juovuksissa edelleenkin), uskoivat asiaansa hyvinvointivaltion rakentamiseksi ja saivat vielä hyvät virat mahdollisuuksia täynnä olevassa maailmassa, joissa edelleenkin suojatyöpaikkailevat nuorempien ikäluokkien tulppana.
Kuinka tosi ja viaton olikaan 60-lukulaisten maailmankatsomus! Dialektinen materialismi hoitelisi väistämättömästi aukottomalla logiikallaan kaikille tasa-arvoisen kommunistisen yhteiskunnan. Siellä kukin tekisi kykyjensä mukaan muutaman tunnin päivässä mieleisiään töitä. Suurin osa päivästä vietettäisiin kuitenkin lukemalla runoja ja käveleskelemällä ikivihreillä niityillä.
Maailma oli heille vielä helppo ja edistyvä prosessi. Se uskottiin kyettävän takuuvarmasti hallitsemaan parhaiden soihdunkantajiensa voimin.
Ennen todellisuus oli Suomessakin totta ja siihen oli parasta totutella.
Maailma on kuitenkin suistunut raiteiltaan. Kommunismi teki itsemurhan ja pettyneet stalinistit löysivät ainoan turvapaikan – sillä jotakin ehdottoman absoluuttista he ovat aina vailla kestääkseen maailman epävarmuudessa – tietotekniikasta. He sijoittivat saman tarmon ja uskon tietokoneisiin, jolla he ennen olivat rakentaneet luokatonta sosialistista yhteiskuntaa. Mutta se ei auttanut. Vaikka joka miehellä oli nettisivuja valmistava yritys pöytälaatikossaan, ikuista kasvua ei kestänyt tälläkään kertaa kuin muutaman vuoden. Rajattomassa tilassa ei nimittäin voi tapahtua rajatonta kasvua.
Ei siis ole helppoa kirjailija Salmisellakaan, kun se niitä tarinoitaan väsää. Ehjä todellisuus on rikki ja rivous on jälleen särkenyt unelmat maailman hallittavuudesta. Niinpä kehotinkin kirjailijaa keskittymään kuvaamaan omaa epätoivoista taisteluaan viinan piruja vastaan. Sellaisia tarinoita tämä aika on vailla ja niille löytyvät helposti laajat markkina-alueet. Vakava analyysi alkaa väsyttää lukijoita. Sen sijaan he keskittyvät mieluummin tsäppäilemään kaukosäätimellä kanavalta toiselle.
Kirjailija Salminen ei innostu ajatuksesta. Hän kertoo aina tietoisesti pitäneensä yksityiselämänsä ulkona ”taiteestaan”, eikä hän aio muuttaa toimintatapojaan. Kun keskustelun elämänkaari pöydässä hiipuu, hän käy panemassa levyautomaatista soimaan Olavi Virran tangon ja tanssii poski poskea vasten alppilalaisen kapakkaruusun kanssa. Rahat on loppu, eikä kukaan vippaa lisää. Viisainta on siis dialektisen materialismin sijasta uppoutua Virran Olan tahdein muistoihin Pohjolasta ajalta, jolloin kaikki oli kirjailijan mielestä vielä mallillaan. Ja joskus ne tulevat uudestaan mallilleen, kun tulee marxismileninismin vuoro nousta kuolleista tässä nopean kulutuksen yhteiskunnassa, jossa kaikki unohdettu säännöllisen väliajoin löydetään uudestaan, jotta niillä voidaan rahastaa ihmisiä uusilla sensaatioilla.
Illalla kirjailija on täyden työpäivän tehneenä väsähtämään päin. Hänellä eivät enää oikein jalat kanna. Hän nojaa Weeruskan baaritiskiin ja pyytää soittamaan itselleen taksin. Jalat eivät kuitenkaan pelaa, joten joudun taluttamaan hänet ulos. Hän ei pääse omin voimin taksiin, vaan katuu pää edellä takapenkille. Survon hänen jalkansa sisään ja paiskaan oven kiinni.
Kun näen hänet seuraavan kerran on hänellä lääkitys kohdallaan. Iltapäivälehti on julkaissut hänen kapitalismia kritisoivan pakinansa. Hän on matkalla Alppilan Siwaan hakemaa evästä. Kohdatessamme hän tuijottaa katuun uskaltamatta nostaa katsettaan vastaantulijaan. Huudan tahallani suureen ääneen tervehdyksen. Hän vastaa siihen säikähtäneenä, eikä katso silmiin. No, hän ei ole koskaan ollut konsulttikoulutuksessa, jossa ensimmäiseksi korostetaan katsekontaktin merkitystä.
Kirjailija Salminen oli matkalla parempiin aikoihin. Television haastatteluohjelmassa hän kertoo harkitsevansa muuttamista pysyvästi ulkomaille kunhan saa finanssinsa kuntoon. Lehdestä luen hänen saanen jonkun apurahan. Hänen elämänsä näyttää olevan jälleen mallillaan.
Ja tänään hän on jälleen osana juopposakin tyhjää solidaarisuutta, jossa kaikki on hyvin niin kauan kun pussissa on pulloja. Maanisdepressiivisyys on työmetodina rankka, mutta ilmeisen välttämätön parhaan taiteelliseen suoritteen luomiseksi. Kunpa vain kirjailijaa Salminen oppisi tuotteistamaan itsensä. Hänestäkin löytyisi nykyajan mielitautien historia kerrottavaksi uudelleen. Sillä sitähän me olemme vailla, mitä pohjimmaltamme olemme.
***
8/27/2008
8/20/2008
8/19/2008
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
