Viime aikoina olen jälleen kyennyt keskittymään lukemaan kirjoja. Olen ostanut niitä koko ajan Suomen parhaasta kirjakaupasta huuto.netistä. Sieltä olen parin viime vuoden aikana hankkinut lähes kaikki nuoruuteni suosikit. Vonnegut ja Hemingway eivät monen muun aikansa sankarin tavoin enää kiinnosta. Usein kirjojen hinta jää huomattavasti postimaksua halvemmaksi.
Toinen hovihankkijani on kotkalainen Aarrearkku osto- ja myyntiliike. Se on iso roisi halli liiketalon kellarissa. Sinne päätyy kuolinpesistä läjittäin kirjoja. Ne pannaan sikin sokin myyntiin hintaan 0.20 euroa kipale. Aina Kotkasta palatessani minulla on kassit täynnä 60- ja 70-luvun huippuja, joiden aika on mennyt ohi, joita kukaan ei enää tarvitse henkensä ravinnoksi. Olen mm. kerännyt kaikki Alistair McLeanin parhaat jännärit, samoin Frederick Forsythen alkuajan tuotannon sekä paljon, paljon muuta. Kirjojen varastoimisessa alkaa tulla logistiset ongelmat vastaan, varsinkin kun olen huutanut huuto.netistä muutaman kirjan pariin kertaan kun en ole jaksanut tsekata esimerkiksi jonkin Kunderan alkuajan tuotannon kirjan jo olevan jossakin hyllyssä.
Vanhojen kirjojen problematiikka kuvaa yleisemminkin kulttuurin muutosta. Kirja on esine, ovat kirjallisuussosiologit jo pitkään väittäneet. Mutta kerran huippukirja on parinkymmenen vuoden päästä arvoton esine, melkeinpä ongelmajätettä, kuten hovihankkijani todistavat. Esimerkiksi kirjakerhon aikoinaan joka kotiin levittämää Marquezin "Sadan vuoden yksinäisyyttä" lojuu kymmenittäin Aarrearkussa, eikä mene mihinkään hintaan kaupaksi.
Itse koen hyötyväni tilanteesta, sillä olen kerännyt suhteellisen halvalla ja vaivattomasti monenlaisia kokoelmia. Suurin arteeni on kiistatta kaikki suomeksi julkaistut Lätsä sarjakuva-albumit. Niilläkään ei ole enää mitään kysyntää, vaikka kaverin jutut ovat meseviä ja ainakin Bangkok Postissa julkaistaan niitä edelleenkin.
En jaksanut lukea James Bondin luojan Ian Flemingin "Syntisiä kaupunkeja" kuin sen Aasian kattavan osuuden. Etsiskellessäni uutta uhria käsiini sattui Jörn Donnerin "Ihmisen ääni" vuodelta 1980. Kuka muistaa vielä tämän sarjan? Donnerin opus on kerta kaikkiaan mainio ajankuva Helsingistä ja maailmasta joka oli 27 vuotta sitten kokonaan toinen. Helsinki on paljon persoonallisempi ja sympaattisempi kaupunki näissä suomihurrien kuvauksissa, joista ehdoton ykkönen on tietenkin Henrik Tikkasen viisiosaiseksi paisunut katutrilogia.
Donner pohtiikin katkerana miksei saa samanlaista suosiota kuin Henrik Tikkanen, päätyen jopa pohtimaan monen muun tavoin että olisi kannattanut alkaa kirjoittamaan englanniksi, ranskaksi tai saksaksi, koska pohjoismaiset kielet ovat vain pieni kurisioteetti. Kulttuurin logiikkaa kuvastaa, että Donner alitajuisesti pitää anglosaksista paljon myyvää kirjallisuutta vertailukohtanaan. Kovin hellyttävää on myös hänen valituksensa, että ei saa osakseen ansaitsemaansa tunnustusta.
Olen kausi-ihminen, jonka kausille on yhteistä etteivät ne kestä pitkään. Viime aikoina en ole kuunnellut musaa ollenkaan, en edes radiota. Telkun katsominenkin on alkanut tympäistä tsäpättyäni kuuttakymmentä kanavaa edestakaisin aikani. Anthony Bourdain on tämän hetken kanavakunkku, jonka No Reservations tulee lähes joka tuutista. Olen alkanut kyllästyä hänen egosentiriseen toilailuunsa maailman ruokamestoissa. Varsinkin kun ohjelman uusin tuotantokausi perustuu yhä enemmän tyypin itsekehuun, joka on jo aiemmin käynyt selväksi.
Vanha kunnon Keith Floyd on sittenkin mielestäni sympaattisempi juomaveikkokokki. Ruokaohjelmat taitavat olla tämän hetken suosituinta ajanvietettä. Welhon paketissa näkyy mm. BBC Food, jossa sapuskaa laitetaan aamusta iltaan. Huomaan katsovani ruoka-ohjelmia aikaisempaa enemmän, tarjonta luo kysyntää. Liikatarjonta lyö vastaanottajan tukkoon, kuten huomaan käyneen oman telkun tuijottamiseni kohdalla.
Ikävä kyllä minun täytyy pian jättää kirja-aarteeni muutamaksi kuukaudeksi ja lähteä reissun päälle idän suuntaan. Kerrankin minulla on riittävän väljä lähtökohta; menen minne huvittaa ja jos ei, en mene minnekään. Pohjoinen Thaimaa, Malesia (Kuala Lumpur, Penang ja Langkawi) sekä Bali Indonesian puolelta ovat listalla. Lisäksi reissu Laosiin jossain välissä. Kerran olin jo menossa sinne lippu taskussani, mutta sain Saigonissa pahat tärinät ja jätin väliin.
Reissussa onnistumisen kannalta on olennaista, että ottaa lähtiessä antabus poretabletin, jotta ei päädy heti kättelyssä johonkin juopporemmiin ja sössi mahiksia. Lisäksi kannattaa pitää yhteydet Suomeen minimissä, känny kiinni ja netissä vain joka kolmas päivä. Läppärinkin harkitsen jättäväni matkasta, vaikka sinne voi taltioida videoita ja valokuvia sekä katsella sillä lentsikoissa leffoja. Matkatavaraa minulla on vain käsimatkatavaraa. Lumpui ja rätei saa paikanpäältäkin ja kaikkea muuta mahdollista, vaikka parin viikon oleskelun zeniläisessä luostarissa jos todella haluaa irti maailman pulssista. Tosin monet eivät kestä hiljaisuutta muutamaa päivää pitempään. Voisi kai sitä käydä jossain välissä kokeilemssa jos vuoristokylissä lymyileminen ei riitä.
Viinahommaa kannattaa tosiaankin varoa aluksi. Parin viikon aklimisaation jälkeen voi kippailla kaljaa kohtuudella, mutta viskistä aion pystellä erossa. Se on räyhäviinaa, joka ei sovellu minulle. Tulee sekava olo ja tekee koko ajan mieli lisää.
