Donsku tykittää taasen

En mahda sille mitään, että tykkään lukea Jörkka Donnerin päättymätöntä raportointia omasta henkisestä ja yhä enemmän myös fyysisestä pahoinvoinnistaan. Nyt on pukattu suhisten supistuville kirjamarkkinoille päiväkirja "Pikku Mammutti.". Siinä Donsku on eduskunnassa, syö koko ajan haukifileitä, nukkuu huonosti ja miettii onko kaiken kirjaamisesta mitään hyötyä. Ei ole, voin vakuuttaa. Itsekin hän on tätä pohtinut koko kirjailijan uransa ajan, mm. 70-luvulla katui ettei ollut opetellut kirjoittamaan saksaksi tai englanniksi kun ei myyntiä Pohjoismaiden markkinoilla kertynyt.

Donner on jännä autistinen persoonallisuus. Hän ei osaa kokea mitään aidosti, vaan vääntää kaiken oman itkuvirren veisaamisensa läpi. Kaikki on kurjaa, mitätöntä, paskaa, hän itsekin. Silti hän ei suostu vaikenemaan vaan takoo kirjan pari vuodessa. Tuntee että hänellä on pakko kirjoittaa jotakin jokainen päivä. Jättää merkkejä itsestään maailmankaikkeuteen. Samanlainen pakkomielle ihmisellä voi olla vaikkapa tupakointiin, runkkaamiseen, veikkaamiseen.

Niinpä, en ole huomannut että Donsku kertoisi missään harrastavansa arpapelejä. Mutta ehkä joku ihmettelee tälläkin hetkellä kiimaisena arpoja raaputtavaa menneen pornostaraa jossakin Krunikan ärrällä. Mene ja tiedä.

Se mitä etsimme on just siellä missä pitääkin mutta emme halua löytää sitä.

En tiedä miten ym. lause liittyy tähän tai mihinkään muualle, mutta näin tämä satu mielestäni menee. Donskun leffoja en suostu katsomaan maksustakaan, mutta nämä omaelämänkerralliset kirjalliset palat ovat mukavia. Varsinkin kun narraatio on supistunut lauseen pätkän mittaisiksi muistiinpanoiksi. Mielestäni sen avulla sadaan ainakin Donskun tapauksessa kerrottua kaikki tarpeellinen.

Ehkä lopulta ei ole enää kertomuksia, vaan vain yksittäisiä lauseita joiden liittäminen toisiinsa on lukijan omalla vastuulla.

Donsku ehti elää suomalaisen kirjallisen hyvinvointivaltiovaiheen läpi. 70-luvulla tulivat koteihin kirjakaapit ja kirjakerho. Nyt ne on jo ajat sitten kannettu kaatopaikalle. Ei ole nykyajan sisustusohjelmissa enää kodeissa tilaa kirjoille ja niiden hyllyille. Tiedän tämän kun yleensä sunnuntaiaamuisin kodinsisustajia vahtaan kun aivot ovat täysin tyhjät.

Tosin on ne mulla nykyään aika täysin tyhjät koko ajan muutenkin, mutta tämähän on vain plussaa nykykultturin kannalta. Kunhan vielä alkaisin hakkaamaan rautanauloja vasaralla polveeni, minusta voisi vielä tulla jotakin.

Tosin Donskuun verrattuna en ole koskaan uskonut millään tekemisellä olevan mitään merkitystä. Petämme vain itseämme. Kiinnostavampaa on tutkia merkityksen eri merkityksiä joita on aina x potenssiin 1. Yirtys olla merkittävä on surkuhupaisa väärinymmärrys. Mutta antaa Donskun painaa lujaa, tätä menoa hän pääsee vielä pitkälle näissä mammutin jatko-osissaan. Tänään päättyvästä keväästä keväästä tulee "Väli Mammutti". Siinäkin kaikki kurjaa, mitätöntä, paskaa, hän itsekin. Sitä seuraa "Mammutin syksy", "Joulu Mammutin ankeus", "Mammutti joka ei herännyt kevääseen"...

Täällä Kotkassa on siis todellakin aikaa lueskella roskaromaaneja ja muita stooreja. Nyt kun kurjan, mitättömän, paskan kevään jälkeen alkaa viimein lämmetä voi kirjallista onaniaa harrastaa uimaloissa, rannoilla, pursilla. En kuitenkaan ole niin eksentrikko että uskaltaisin tässätunnustaa juuri lukeneeni "Kaunissaaren historiikin".

Sehän ei oikein stemmaa tässä kauheassa skimmaajien ja svimmaajien paratiisissa, jossa elämä on viimeisen teorian mukaan informaatiota. Edellisen kerran viimeisin teoria oli tätä mieltä 80-luvulla. Mutta siitä vaan, nyt kun kaikki on bittejä, toki meidän tulee ymmärtää myös maailmankaikkeus ykkösinä ja nollina. Nauraa alkuräjähdyksen materialistiselle erheelle. Muuten menee usko asioiden merkitykseen ja alkaa kysellä Donskun tapaan asioiden järjellisyyden perään.

Ja merkityksen taudista me olemme vapaat kun vain hakkaamme sitkeästi rautanauloja polviimme ja nauramme kivulle yhtä lujaa kuin tositelevison sankarit. Kunpa joku heistä todellakin kuolisi. Silloin nauraisin lujaa.