Faster, faster, faster

Vaikka jokainen hetki on juhlahetki, minulla on koko ajan kiire jonnekin. Kunpa tietäisin minne. Minun olisi saatava yhteydet poikki universumiin, sen kaikkialla vaaniviin sähköisiin megakenttiin. Maailmankaikkeus minussa tekee minusta uteliaan, sairaan kinnostuneen kaikesta. Tunnen että minun on yritettävä juosta jotakin kiinni. Monen muun tavoin poljen kuitenkin paikallani, se jokin etääntyy minusta yhä kauemmas.

Parhaiten tunnen ajavani sitä takaa polkiessani kuntosalilla crosstreeneriä, himassa kuntopyörää, vetäessäni soutulaitteella kauemmas kuin kukaan muu. Polkiessani parhaimmillaan unohdan sen kaiken. Toviin en tiedä kuka ja missä olen, miten minun on päässyt käymään näin. Enkä ole tässä aerobisen treenin vimmassani yksin, meitä on monta. Ja kaiken lisäksi me sähköjänikset olemme ajassa kiinni, Hesarikin kertoo meistä uuden ajan tämänkertaisina airueina.

Ei, en polje kuolemaa karkuun, enkä yritä tavoittaa sitä. Jotakin muuta sen täytyy olla. En edes osaa jättää tylsää kirjaa kesken kuin pitkällisten pohdintojen jälkeen. Protestanttinen etiikka ja kapitalismin henki. Kaikkien on juostava yhä lujempaa, oltava fyysisesti ja psyykkisesti huippukunnossa. Valmiina joka hetki räjähtämään toimintaan, räjäyttämään päänsä seurauksista välittämättä. Sitä tämä aika tahtoo meistä, tehdä kerta kaikkiaan selvää jälkeä.

Mulla on täysi höyry päällä koko ajan. En pysty edes kirjoittamaan koneella mitään pitempää. Hukun virhelyöntien sumaan. Aivoni menevät niin lujaa etteivät sormeni pysy perässä. Tulee lyöntivirheitä siinä määrin, että olen siirtynyt lyhytviestinnän kannattajaksi. Ok, noway, maybe. Me vauhtiveikot saamme tolkuttomasti aikaan vähän joka asiassa, mutta koska meillä on tulenpalava kiire emme malta keskittyä pitempään mihinkään. Aina on jossain jotain uutta jota tekee mieli tutkailla hieman tarkemmin.

Legendaarinen underground kirjailija Arto Leivo sanoi jossain Facebook postauksessaan: Minulla on koko ajan ikävä. Mutta en tiedä minne.

Minulla ei ole enää ikävä minnekään. Ainakaan mihinkään Kalkutan tapaiseen mestaan. Toisaalta olen kuitenkin koko ajan menossa jonnekin, täyttämässä elämäni jokaikisen hetken jollakin kummalla kuumeisella touhulla. Jossain vaiheessa pannu kuumenee, tarvitsen yhä enemmän kovaa treeniä, hankin lisää kirjoja joita en ehdi koskaaan lukemaan, ahmin maailman uutisvirtaa jokaikisestä toosasta. Ylen ulkomaan uutisointi on surkeaa ja siellä joka ohjelmassa jamotaan loputtomiin samaa asiaa. Olisi meinaan kirveelle töitä. Mutta Ylen ohella tuijotan jättitelkusta CNN:ää, BBC Worldia, Al Jazeera Englishia, Russia Todayta, Bloomberg Business Newsia, Financial Times Newsia, France 24:aa, SVT Playeria ja mitä niitä onkaan, mahdottomasti on.

Tiedän tasan tarkkaan mitä tulee tapahtumaan, turha tulla uhoilemaan.

Deflaation tajusin jo pari vuotta sitten. Kaikki halpenee, jään kyttämään monen muun tavoin että huomenna se halpenee lisää. Olen -50 prossan mies, sinne kun päästään alkaa kauppoja syntymään sitä tahtia että löydän aikojen päästä avaamattomia vaatepakkauksia yms. ympäri luukkuamme. Aina on tiedettävä kaikesta lisää, ostettava sitä lisää. Faster, faster, faster...

No onpa viime aikojen vaivoista huolimatta ainakin kunto erinomainen, siis fyysinen, psyykkisestä kunnostani voidaan olla montaa mieltä. Mutta vielä mä dallaan, dallaan vaikkei moni sitä uskonutkaan, kuten laulan eräässä biisissäni. Niitäkin toki maanikot ehtivät jossain välissä väsäämään. Säveltä, sanoja, lauseita, askeleita, voimavetoja tulee loputtomiin.

Olenkin päätänyt tänä vuonna kirjoittaa tänne blogiin kaiken mitä sisältäni löytyy, mitä koko ajan syntyy lisää. Ehkä olen lopulta tyhjä, voin jatkaa tyhjältä pöydältä. Jotenkin kun kirjoitan kirjoitan automaattikirjoituksella. Aivot tosiaankin ovat liian nopeat sormilleni vaikka kuinka taon tätä läppäriä. Tilasin uuden iPadin vaikka en osaa sillä kirjoittaa. Toki siihen on olemassa näppäimistö mutta en ehdi koskaan sitä asentaa ennen kuin viestit katoavat netin loputtomiin eetteripyörteisiin.

Kaikki paska pois systeemistä, treenaamalla ja automaattikirjoittamalla. Olen onneksi geeneiltäni ja historialtani nopeiden lihasgeenien mies. Muuten tässä iässä olisi voinut kovan treenaamisen vuoksi viikatemies jo diilata. Ikä on nykyään outo juttu. Sitähän se Eino Leinokin lausui että tähän maahan toiset jo vanhuksina syntyvät. Monet vanhemmat taas ovat rautaisemmassa kunnossa kuin patalaiskat nykynuoret. Nyt ei ne nuoret.

Treenien välipäivinä teen etunojapunneruksia ja treenaan vatsalihaksia. Kotona on myös vehkeet ja vempeleet. Kunpa osaisin ottaa kuin tuo koira tuossa joka rentoutuu mitä merkillisimmissä asennoissa (klik, otan iPhonella kuvan koirasta). Koira on minulle elintärkeä. Se antaa tekosyyn kävellä pitkin katuja ja pysähtyä stalkkaamaan naapurimestojen ikkunoiden valoa.

Koira on aina matkassa kun livahdan partsille röökille vastoin omia ja taloyhtiön sääntöjä. Huonompi homma on että reissaaminen jymylentotarjouksilla on vaikeampaa kun koiran paras menee kaiken edelle, kuten pitää mennäkin. No huhtikuussa näillä näkymin Palermoon, syyskuussa Bostoniin. Parin viikon päästä Hämeenpuistoon Manseen jossa tyttäreni budjaa opiskellessaan Tampereen yliopistossa peräti viisaita juttuja. Deflaatiota tämäkin; lento- ja junalippuja myydään jatkuvasti sikahalvalla. Menen joka paikkaan halvemmalla, halvemmalla, halvemmalla...

Aionkin ottaa mallia tuosta lattialta rötköttävästä noutajasta. Vetäydymme kevääksi rauhoittumaan Kotkan ihanaan kaupunkiin. Siellä ei ole niin kiire kuin täällä stadissa. Aamulla herätessään voi jäädä paikalleen makaamaan. Nousta kun on varma että tämä päivä on todellakin uusi uusinta eilisestä. Sitten ryypätään kahvit ja lähdetään tunnin aamulenkille joka menee Arto Tolsa stadionin vierestä Sapokan vesipuistoon, sieltä torille ja keskustan bulevardia takasin kämpille. Usein suuntana on Kuusisen saaren pengertien päässä sijitseva Kalamaja, jossa saa lohikeittoa kasilla eurolla ja joka on koiraystävällinen mesta. Vaihtelun vuoksi usein myös merta ihmettelemään Katariinan Meripuistoon josssa näkee laivoja, veneitä ja Antero Eerola -nimisen pahimman luokan persun lapsineen.

Minulle ei ole vielä paljastunut Kotkan salattu ydin, mutta tiedän senkin löytyvän jostain kunhan jaksan sinnikkäästi kävellä koiran kanssa tuttuja reittejä. Kotkasta asuu valokuvaaja Juha Metso joka ampuu tykillään maanisesti. Jouluna kävimme katsomassa hänen Suursaari näyttelynsä. Ryssät veivät sen sodan jälkeen Suomelta. Kun Jeltsin juovuspäissään tarjosi Koivistolle Karjalaa takaisin Neuvostoliiton velkojen kuittaamiseksi, olisi edes älynnyt ottaa taivaanrannasta pilkistävän Suursaaren. Nyt sekin on lopullisesti menetetty, ryssien toimesta lisäksi tuhottu armeijan tukikohdaksi.

Metson näyttelyn vahtina oli joku naimakauppojen myötä Kotkaan eksynyt aussi. Kun kysyin että miten hän vertaa Kotkaa Euroopan muihin kaupunkeihin hän sanoi, että ei tiedä kun ei ole käynyt missään muualla. Oli hänellä kännykässään kuvia Porvoon vanhasta kaupungista, mutta ei tosiaankaan vissiin ollut asunut muualla kuin Australiassa, jossa oli jouluna 2014 kuulemma 37 asteen helle ja pensaspalot jokavuotisena riesana. Ehkä tällä aussilla ei ollut kiire minnekään, vaikka jonkun mielestä syytä olisi olla. Hänenkin tapaustaan täytyy tutkia tarkemmin.

Joskus olen yrittänyt meditatiivista rentoutumista. Olen lyönyt makuulle kaulasta nilkkoihin ulottuvalle piikkimatolle ja pannut soimaan Radioheadin Amnesiacin, mikään muu musa ei tarkoitukseen kelpaa. Toden totta, aika kuluu siinä jossain toisessa sfäärissä. Break on through to the other side. Jotakin sen kaltaista olen tuntenut, vaikka ei ole olleet edes mitkään rehut kehissä. Piikkimatto oli jonkin menneen joulun ihmetuote, jota ei isommin vissiin enää missään kaivata. Mutta mä tartten. Ja Pomolla on semmoinen mietintämyssy joka lähettää aivoihin sähköisiä impulssseja, stimuloi kutkuttavasti hermonpäitä. Maksamme maltaita voidaksemme olla vaan, ilman mitään lupauksia joita emme kuitenkaan lunasta.

Unista en perusta, varsinkaan niiden tulkinnoista jotka ovat täyttä paskaa. Viime yönä olin unessa Tallinnassa ja etsin kaikkialta sähkötupakeita. Unissakin minulla on aina kiire. Olen Lontoon tapaisessa mestassa, aika kuluu loppua kohden, nähtävyydet ovat näkemättä mutta kovista pyrinnöistäni huolimatta en pääse niitä katsomaan. Johan sanoin, unilla ei tee mitään, ole mitään käyttöä. Ei minulla ole aikaa alkaa niitä aamuisin kelaamaan, pitää pikaviestiä jollekin jotain, hörppäistä kahvit, haukata kevytmaitorahka hunajalla ja siemenillä, lähteä koiran kanssa tunnin aamulenkille. Sitä paitsi Wittgenstein väittää, että näemme unemme vasta kertoessamme niistä.

Mutta mitä tapahtui päivilleni? Olen ollut monessa mukana mutta en osaa noteerata mitään mennyttä. Mulla on pahvilaatikollinen päiväkirjoja vuosikymmenten ajalta. Mutta jotenkin en pysty avaamaan niitä, palaamaan jo kerran elettyihin hetkiin. "Oulun ihmeessä" kirjoitin rankkaa stooria Oulun yliopiston - nykyisin lakkautuslistalla olevasta - sosiologian laitoksesta jossa olin pari vuotta hommissa. On mulla siitä olemassa päivän tarkat muistiinpanot noilta vuosilta mutta jokin minua pidättelee. Ehkä kaikkien asianosaisten kannalta paras näin.

Parasta olisi olla aito klisee, olla haluamatta enää mitään, vaikken mikään zen olekaan. Ei tulevaa, ei mennyttä, ei nykyisyyttä, eikä ei-mitäänkään. Opin siihen viimeistään kun krematorion ämyreistä pamahtaa soimaan Counting Crowsien unohdettu klassikko "A Long December". Kenen vuoro on silloin kuolla, sitä en ole vielä päätäänyt. Siihen asti se on yhtä ja samaa pintakiitoa tämä meikäpojan elämä. Ei, en tunne tarvetta muuttua, ainakaan kovin uein. Näissä blogeissa täytyy kuitenkin näytellä itseään fiksumpaa. Ei voi kirjata miten ja kenet aikoo seuraavaksi teilata, tai nettipoliisi Marko Forss tapansa mukaan lähettää taas mailia.

Nyt pitää taas mennä ja joutuin. Sisko tahtoisin jäädä mutta mootoritie on kuuma.