7/19/2018
6/05/2018
5/23/2018
Suomalaiset - hidas ja tyhmä kansa
Luin aikani kuluksi Kreikassa männä viikolla Jörn Donnerin uuden romskun "Vesi on verta sakeampaa" e-kirjana. Se on nimeään myöten täys paska ja dorka opus. Donnerin ihmiskuvaus on korkeintaan Lääkärisarjojen tasoa. Tämä on jo moneen kertaan tullut aikaisemminkin hänen romskuistan todettua.
Sen sijaan hänen monta tuhatta sivua sisältävät dokumentaariset valitusvirtensä elämänsä paskaisesta menosta ovat paljon parempaa viihdettä. Narsistinen persoonallisuushäiriö kukkii ja on jatkuvasti muka masentunut kun kaikki eivät koko ajan nuole hänen tennareidensa pohjia. Niitä lukee mielikseen.
Uusi romaani on kankea viritelmä johon Donner on lainannut - lähteet lopussa mainiten - pätkiä sieltä sun täältä Venäjän vallankumouksen aikaa käsittelevista kertomuksista punakapinan loppuaikoina. Tito Collianderin "Aarnikotkan" Pietarin sekavia aikoja kuvaavat jaksot jopa tunnistin, kun keväällä lukaisin koko hänen omaelämäkerrallisen kirjasarjansa, jonka löysin kirjaston kierrätyskaapista.
Paras katkelma on kuitenkin Donnerin jostain lainaama suomalaisuuden syvintä olemusta käsittelvä pätkä. Asia on akuutti, sillä olen onnellisten stadin vuosien jälkeen päätynyt tänne Kotkaan, jossa olen törmännyt kauhukseni taviksiin, suomalaisin ilman mitään älyä ja osaamista. Helsingissä voi elää omassa segmentissään, mutta täällä se vaatti lähes eristäytymistä ihmisistä. No sen olen jo tehnyt elämässäni perusteellisesti aina tilaisuuden tullen koti- ja ulkomailla, joten asian vatvominen ei rassaa minua kuin ainoastaan kun joudun käymään kaupassa tai virastossa, jossa mykät tyhmät silmät tuijottavat minua turvat ammollaan täynnä kauhua ja typeryyttä.
Näitä me suomalaiset olemme, ja tässäkin suhteessa absolut maailman kärkikansaa:
"Suomalainen ei ole hyväntahtoisen passiivinen kuten venäläinen, filosofisen pasiivinen kuten itämainen, lapsellisen passiivinen kuin neekeri. Hän ei ole laiska eikä vailla toiveita. Hän vain reagoi toivottoman hitaasti oman tahtonsa tai ulkoisten tekijöiden käskyihin. Tästä syystä hän on rutiköyhä erämaan asukki. Aktiivisempien ihmisten keskuudessa hän ei ole vapaa. Hän joutuu monesti tottelemaan muita, kun ei ole ehättänyt tehdä omaa päästöstään ajoissa. Mutta hän tottelee katkerana, sillä hänellä on yhä oma tahtonsa.
Ulospäin tämä suomalainen hitaus näkyy selvimmin kyvyttömyytenä tehdä itsensä ymmärretyksi, jurona vaitonaisuutena, raskasmielisyytenä ja väkinäisyytenä seurusteltaessa muiden ihmisten kanssa, hienostuneisuuden, henkisen ja ruumiillisen sulavuuden puutteena. Mutta sillä on pahempiakin seurauksia.
Kiireinen nykyaika, etenkin kaupunkielämän nopea syke, sopii suomalaiselle mahdollisimman huonosti. Työläisenä hän näyttää laiskalta vaikkei oikeastaan olekaan, sillä hänellä on oma tahtinsa, horjumaton verkkaisuus. Kansalaisena häneltä puuttuu volubiliteettia ja henkistä jäntevyyttä jota itseään hallitsevalta kansalta vaaditaan. Silloin mikä tahansa politiikka uhkaa jähmettyä paikalleen, hapantua ja muodostaa vaarallisia käymistuotteita, koska ne joiden pitäisi taistella, väitellä ja tulla vakuuttuneeksi, pitävät sen sijaan itsepintaisesti kiinni kerran saavuttamistaan asemista ja tappelevat loppuun asti.
Suomalaiselle tuottaa äärimmäisiä vaikeuksia päästä liikkeelle. Kerran liikkeelle päästyään tätä raskasta massaa on äärimmäisen vaikea pysäyttää. Kaikki yhteiskunnallinen pahoinvointi, jota etenkin viime vuosien teollistuminen ja painostava kilpailu sekä yhä pakottavammat vaatimukset poliittiseen toimintaan ovat kasanneet suuren suomalaisen massan mieleen, johti viimein koko kasautuneella painollaan siihen, että katastrofi oli välttämätön. Ei ollut yhtään joustavuutta, jolla sen olisi voinut välttää. Askel askeleelta paine nousi tässä höyrykattilassa, jossa ei ollut varoventiilejä. Viimein seurasi räjähdys. Suomalainen hitaus ei voinut muulla tavoin kohdata ajan vaatimuksia, kun ne olivat kerran saaneet massan liikkeelle.
Hitauteen liittyy kyvyttömyys alistua. Tottelevaisuus, pelkkä lainkuuliaisuuksin, vaatii hieman sopeutumiskykyä ja valppautta, joita suomalaisella havaitaan tuskin lainkaan."
xxxxxxxxxxxxx
Kun tämän luin tajusin heti sen kertovan Kotkasta ja kotkalaisista, ihmisistä itärajan tuntumassa joita Pohjanlahden rannalle syntyneenä en tullut edes ajatelleekksi ennen kuin sattuma soitti minut tänne bussiautolla. Jotakin hyvin vanhaa tänne on jäänyt pesimään ja mätimään. Kulta-aika oli ohi kun peperitehtaat ja muu teollisuus pistivät lapun luukulle tai automatisoivat prosessejaan. Rata Pietariin ja Helsinkiin kulkee Kouvolan kautta, ettei sitä voida ampua laivoista tykeillä. Ja eikä tänne saatu monen muun tuppukylän tavoin edes yliopistoa.
Näin ollen parhaat lähtevät joka vuosi. Jäljellä ovat vain jämät jotka eivät minnekään kelvanneet tai joiden sosiaalinen viiteryhmä ei edes kannustanut muuhun kuin keskarin ja lenkkimakkaran vetämiseen. Seutu on taantunut rajusti, väkimäärä laski viime vuonna 300 hengellä. Henkisesti jäätiin loppumaailmanhistoriaksi tehtaan varjoon.
Tämän seurauksena kotkalaisuutta leimaa tänä päivänä tietty itseään problematisoimaan kyvytön tylsämielisyys. Eikä täällä tiedetä muun Suomen menneen jo aikoja sitten menojaan. Riittää kun kaupunki saa valtionosuuksia ja väki sossun tukia. Näillä taaplataan päivä kerrallaan eteenpäin. Huomisesta ei ole huolta, koska mitään mainittavampaa huomista ei enää tänne tule. Ne jotka onnistuivat lähtemään pysyvät aina poissa. Jos joku palaa, huomaa hän nopeasti erehtyneensä väärään aikakauteen ja lähtee jos pystyy takaisin Helsinkiin. Näistäkin tietenkin vain jämät jäävät jäljelle tänne.
Kaupunki on korviaan myöten veloissa, mutta koska päättäjiltä puuttuu yleisen älyn ohella kyky ymmärtää taloutta laajemmin, eletään velaksi kuin ei mitään hätää olisi. Joskus vielä valtion leikkaa velat ja näin päästään siitäkin pälkähästä.
Joskus vielä mannaa sataa.
Näin ollen kolme milliä vuodessa tuottaneet Kymenlaakson sähkön osakkeet myytiin. Rahat lainattiin kunnan yhtiöille. Lopulla ei suinkaan makseta velkaa vaan rakennetaan Kantasatanman autiutta Merimuseon lisäksi täyttämään pari tuhatta henkeä vetävä tapahtumasali. Tämä puolestaan on kytköksissä valtion rahoilla viereen rakennettavaan ammattikorkean uuteen kampukseen. Näin siellä on jatkossa kolme isoa veronmaksajien rahoilla kustannettua laitosta, mutta onneksi me täällä Kotkassa olemme niin persaukisia, että laskun maksaa lopulta Suomen kansa. Ihan hyvä vedätys sinänsä...
Kantasatama on laivojen siirryttyä Mussaloon Euroopan yksinäisin paikka kilometrien autiudessaan. Kaupunki ei elä, ei kasva, pikemminkin tekee hidasta kuolemaa. Kävelen siellä joskus koirien kanssa iltaisin. Muuta en ole saanut kuin huumekytät perääni, koska siellä tyhjyydessä keskellä pimeyttä on hyvä tehdä huumekauppaa. Ja narkkareita ja alkkareita toki työläiskaupungissa piisaa, vaikka kukaan ei heidän kunniakseen enää viisuja väsää. Ovat lähinnä sosialinen ja kosmeettinen haitta, jonka toivoisi pysyvän lähiöhelveteissään.
Kotkassa selviytyy jos asuu hissukseen omissa oloissaan, murisee koirien tavoin vastaantulijoille ja jos joku yrittää pysäyttää sanoakseen jotain, täytyy poistua paikalta hippulat vinkuen ja kadota maisemaan. Juttu on aina poikkeuksetta täyttä paskaa.
On täällä toki ihan mukaviakin asioita viinakaupan lisäksi. Kotkan keskusta on saarella, hienoa palkittua puistoa piisaa ikkunasta katsoessa molempiin suuntiin, meri on lievä toive poispääsystä, kirjaston ja kulttuuriteollisuuden avulla voi olla muuten vain koko ajan pihalla kunhan jaksaa istua sisällä.
Kaiken lisäksi Kotka on maailman johtava hautakivikaupunki. Palkittu kaupunginpuutarhuri on hulluna hautakiviin. Koska ei voi, vaikka syytä olisi, ryhtyä tapppamaan paikallisia, on hän pystyttänyt koko kaupungin täyteen hautakiviä, joissa lukee suomeksi ja englanniksi "Olet Kotkan kaupunkipuistossa".
Tämä voi tietenkin olla hyvä muistutus niile jotka eivät puistossa ollessaan tajua olevansa puistossa.
Nyt kun puistot ovat jo täynnä hautakiviä, on toimelias puutarhuri ryhtynyt pystyttämään hautakiviä myös teiden varsille. Tänä kesänä hautakivissä lukee Junnu Vainion menevimpien kipaleiden riimejä. Ne tosin kertoivat totuuden tästä kylästä jo aikoja sitten:
#Turistit tulkaa tuppukylään tänne. Tumma puna peitti nenää, ei oo virkaa enää. Albatrossi joka lepäämättä liitää. Kotkan poikii ilman siipii" jne. Junnu osasi tämän kaupungin tulevaisuuden sosiologian jo vuosikymmeniä sitten.
Eikä täällä sen jälkeen ole paljon paskaakaan edes tapahtunut. Semmoista yhtä ja samaa alamäkeä koko touhu.
Sen sijaan hänen monta tuhatta sivua sisältävät dokumentaariset valitusvirtensä elämänsä paskaisesta menosta ovat paljon parempaa viihdettä. Narsistinen persoonallisuushäiriö kukkii ja on jatkuvasti muka masentunut kun kaikki eivät koko ajan nuole hänen tennareidensa pohjia. Niitä lukee mielikseen.
Uusi romaani on kankea viritelmä johon Donner on lainannut - lähteet lopussa mainiten - pätkiä sieltä sun täältä Venäjän vallankumouksen aikaa käsittelevista kertomuksista punakapinan loppuaikoina. Tito Collianderin "Aarnikotkan" Pietarin sekavia aikoja kuvaavat jaksot jopa tunnistin, kun keväällä lukaisin koko hänen omaelämäkerrallisen kirjasarjansa, jonka löysin kirjaston kierrätyskaapista.
Paras katkelma on kuitenkin Donnerin jostain lainaama suomalaisuuden syvintä olemusta käsittelvä pätkä. Asia on akuutti, sillä olen onnellisten stadin vuosien jälkeen päätynyt tänne Kotkaan, jossa olen törmännyt kauhukseni taviksiin, suomalaisin ilman mitään älyä ja osaamista. Helsingissä voi elää omassa segmentissään, mutta täällä se vaatti lähes eristäytymistä ihmisistä. No sen olen jo tehnyt elämässäni perusteellisesti aina tilaisuuden tullen koti- ja ulkomailla, joten asian vatvominen ei rassaa minua kuin ainoastaan kun joudun käymään kaupassa tai virastossa, jossa mykät tyhmät silmät tuijottavat minua turvat ammollaan täynnä kauhua ja typeryyttä.
Näitä me suomalaiset olemme, ja tässäkin suhteessa absolut maailman kärkikansaa:
"Suomalainen ei ole hyväntahtoisen passiivinen kuten venäläinen, filosofisen pasiivinen kuten itämainen, lapsellisen passiivinen kuin neekeri. Hän ei ole laiska eikä vailla toiveita. Hän vain reagoi toivottoman hitaasti oman tahtonsa tai ulkoisten tekijöiden käskyihin. Tästä syystä hän on rutiköyhä erämaan asukki. Aktiivisempien ihmisten keskuudessa hän ei ole vapaa. Hän joutuu monesti tottelemaan muita, kun ei ole ehättänyt tehdä omaa päästöstään ajoissa. Mutta hän tottelee katkerana, sillä hänellä on yhä oma tahtonsa.
Ulospäin tämä suomalainen hitaus näkyy selvimmin kyvyttömyytenä tehdä itsensä ymmärretyksi, jurona vaitonaisuutena, raskasmielisyytenä ja väkinäisyytenä seurusteltaessa muiden ihmisten kanssa, hienostuneisuuden, henkisen ja ruumiillisen sulavuuden puutteena. Mutta sillä on pahempiakin seurauksia.
Kiireinen nykyaika, etenkin kaupunkielämän nopea syke, sopii suomalaiselle mahdollisimman huonosti. Työläisenä hän näyttää laiskalta vaikkei oikeastaan olekaan, sillä hänellä on oma tahtinsa, horjumaton verkkaisuus. Kansalaisena häneltä puuttuu volubiliteettia ja henkistä jäntevyyttä jota itseään hallitsevalta kansalta vaaditaan. Silloin mikä tahansa politiikka uhkaa jähmettyä paikalleen, hapantua ja muodostaa vaarallisia käymistuotteita, koska ne joiden pitäisi taistella, väitellä ja tulla vakuuttuneeksi, pitävät sen sijaan itsepintaisesti kiinni kerran saavuttamistaan asemista ja tappelevat loppuun asti.
Suomalaiselle tuottaa äärimmäisiä vaikeuksia päästä liikkeelle. Kerran liikkeelle päästyään tätä raskasta massaa on äärimmäisen vaikea pysäyttää. Kaikki yhteiskunnallinen pahoinvointi, jota etenkin viime vuosien teollistuminen ja painostava kilpailu sekä yhä pakottavammat vaatimukset poliittiseen toimintaan ovat kasanneet suuren suomalaisen massan mieleen, johti viimein koko kasautuneella painollaan siihen, että katastrofi oli välttämätön. Ei ollut yhtään joustavuutta, jolla sen olisi voinut välttää. Askel askeleelta paine nousi tässä höyrykattilassa, jossa ei ollut varoventiilejä. Viimein seurasi räjähdys. Suomalainen hitaus ei voinut muulla tavoin kohdata ajan vaatimuksia, kun ne olivat kerran saaneet massan liikkeelle.
Hitauteen liittyy kyvyttömyys alistua. Tottelevaisuus, pelkkä lainkuuliaisuuksin, vaatii hieman sopeutumiskykyä ja valppautta, joita suomalaisella havaitaan tuskin lainkaan."
xxxxxxxxxxxxx
Kun tämän luin tajusin heti sen kertovan Kotkasta ja kotkalaisista, ihmisistä itärajan tuntumassa joita Pohjanlahden rannalle syntyneenä en tullut edes ajatelleekksi ennen kuin sattuma soitti minut tänne bussiautolla. Jotakin hyvin vanhaa tänne on jäänyt pesimään ja mätimään. Kulta-aika oli ohi kun peperitehtaat ja muu teollisuus pistivät lapun luukulle tai automatisoivat prosessejaan. Rata Pietariin ja Helsinkiin kulkee Kouvolan kautta, ettei sitä voida ampua laivoista tykeillä. Ja eikä tänne saatu monen muun tuppukylän tavoin edes yliopistoa.
Näin ollen parhaat lähtevät joka vuosi. Jäljellä ovat vain jämät jotka eivät minnekään kelvanneet tai joiden sosiaalinen viiteryhmä ei edes kannustanut muuhun kuin keskarin ja lenkkimakkaran vetämiseen. Seutu on taantunut rajusti, väkimäärä laski viime vuonna 300 hengellä. Henkisesti jäätiin loppumaailmanhistoriaksi tehtaan varjoon.
Tämän seurauksena kotkalaisuutta leimaa tänä päivänä tietty itseään problematisoimaan kyvytön tylsämielisyys. Eikä täällä tiedetä muun Suomen menneen jo aikoja sitten menojaan. Riittää kun kaupunki saa valtionosuuksia ja väki sossun tukia. Näillä taaplataan päivä kerrallaan eteenpäin. Huomisesta ei ole huolta, koska mitään mainittavampaa huomista ei enää tänne tule. Ne jotka onnistuivat lähtemään pysyvät aina poissa. Jos joku palaa, huomaa hän nopeasti erehtyneensä väärään aikakauteen ja lähtee jos pystyy takaisin Helsinkiin. Näistäkin tietenkin vain jämät jäävät jäljelle tänne.
Kaupunki on korviaan myöten veloissa, mutta koska päättäjiltä puuttuu yleisen älyn ohella kyky ymmärtää taloutta laajemmin, eletään velaksi kuin ei mitään hätää olisi. Joskus vielä valtion leikkaa velat ja näin päästään siitäkin pälkähästä.
Joskus vielä mannaa sataa.
Näin ollen kolme milliä vuodessa tuottaneet Kymenlaakson sähkön osakkeet myytiin. Rahat lainattiin kunnan yhtiöille. Lopulla ei suinkaan makseta velkaa vaan rakennetaan Kantasatanman autiutta Merimuseon lisäksi täyttämään pari tuhatta henkeä vetävä tapahtumasali. Tämä puolestaan on kytköksissä valtion rahoilla viereen rakennettavaan ammattikorkean uuteen kampukseen. Näin siellä on jatkossa kolme isoa veronmaksajien rahoilla kustannettua laitosta, mutta onneksi me täällä Kotkassa olemme niin persaukisia, että laskun maksaa lopulta Suomen kansa. Ihan hyvä vedätys sinänsä...
Kantasatama on laivojen siirryttyä Mussaloon Euroopan yksinäisin paikka kilometrien autiudessaan. Kaupunki ei elä, ei kasva, pikemminkin tekee hidasta kuolemaa. Kävelen siellä joskus koirien kanssa iltaisin. Muuta en ole saanut kuin huumekytät perääni, koska siellä tyhjyydessä keskellä pimeyttä on hyvä tehdä huumekauppaa. Ja narkkareita ja alkkareita toki työläiskaupungissa piisaa, vaikka kukaan ei heidän kunniakseen enää viisuja väsää. Ovat lähinnä sosialinen ja kosmeettinen haitta, jonka toivoisi pysyvän lähiöhelveteissään.
Kotkassa selviytyy jos asuu hissukseen omissa oloissaan, murisee koirien tavoin vastaantulijoille ja jos joku yrittää pysäyttää sanoakseen jotain, täytyy poistua paikalta hippulat vinkuen ja kadota maisemaan. Juttu on aina poikkeuksetta täyttä paskaa.
On täällä toki ihan mukaviakin asioita viinakaupan lisäksi. Kotkan keskusta on saarella, hienoa palkittua puistoa piisaa ikkunasta katsoessa molempiin suuntiin, meri on lievä toive poispääsystä, kirjaston ja kulttuuriteollisuuden avulla voi olla muuten vain koko ajan pihalla kunhan jaksaa istua sisällä.
Kaiken lisäksi Kotka on maailman johtava hautakivikaupunki. Palkittu kaupunginpuutarhuri on hulluna hautakiviin. Koska ei voi, vaikka syytä olisi, ryhtyä tapppamaan paikallisia, on hän pystyttänyt koko kaupungin täyteen hautakiviä, joissa lukee suomeksi ja englanniksi "Olet Kotkan kaupunkipuistossa".
Tämä voi tietenkin olla hyvä muistutus niile jotka eivät puistossa ollessaan tajua olevansa puistossa.
Nyt kun puistot ovat jo täynnä hautakiviä, on toimelias puutarhuri ryhtynyt pystyttämään hautakiviä myös teiden varsille. Tänä kesänä hautakivissä lukee Junnu Vainion menevimpien kipaleiden riimejä. Ne tosin kertoivat totuuden tästä kylästä jo aikoja sitten:
#Turistit tulkaa tuppukylään tänne. Tumma puna peitti nenää, ei oo virkaa enää. Albatrossi joka lepäämättä liitää. Kotkan poikii ilman siipii" jne. Junnu osasi tämän kaupungin tulevaisuuden sosiologian jo vuosikymmeniä sitten.
Eikä täällä sen jälkeen ole paljon paskaakaan edes tapahtunut. Semmoista yhtä ja samaa alamäkeä koko touhu.
4/22/2018
ANGEL ISLAND
Ei ole ollut viimeisen vuoden aikana aikaa skrivailla. Ei huvita, aika menee siinä hukkaan. Sijoitukset kasvavat korkoa, aika ei muuta kuin vähenee kunnes tulee matti kukkaroon. Kaikki mitä ne ovat hommanneet läpi koko maailmanhistorian on turhaa touhua. Kuolleet ovat ikuisesti poissa, eikä siinä tyhjyydessä ole mitään missään. Näin ollen ennen suurta tyhjyyttä pyrin luomaan mahdollisimman tyhjän elämäntavan voidakseni edes hetken pohtia miten tässä näin pääsi taas käymään, kaikki katoaa eikä edes Jari Sillanpää elä ikuisesti.
Olen siinä vaiheessa matkaa kun katson täältä Enkelten saarelta kuinka monet elämääni törmäilleet ihmispolot ottavat ja heittävät veivinsä tosta vaan. Eikä heitä pian enää kukaan muista, hyvä kun menivät. Mirkka, Johanna, Pöxymäen seilorit, alkoholisairaat. Menneitä kaikki tynni. Ei kiire takaisin. Täältä tullaan perästä ja kovaa.
Toimiva elämä perustuu toimiviin väärinkäsityksiin. Niitä on syytä olla koko joukko, sillä tyhjyyden haamu uhkaa muuten temmata mukaansa. Kaikesta huolimatta huomaan yrittäväni ottaa tästä ajasta jotakin irti. Peruin maksukanavat, en lue lehtiä, en seuraa telkun ohjelmavirtaa. Se on aina sama virta johon astumme, sanoivatpa antiikin tyypit mitä tahansa. Elän sen sijaan pilvessä, talletan sinne leffoja ja dokkareita. Niitä katson jättitelkulta kun sille päälle satun. Ohjelma ei ihan äkkiä lopu kesken; tallessa on 2000 tuntia kuvia joita ihmetellä ku sille päälle sattuu.
Lukeminen on pahe josta en ole pääsyt eroon. Rööki on vaihtunut sähköön mutta paperiset haisevat kirjat eivät päästä minua otteestaan. Nuorena opimme paheet joita vanhoina kadumme. Täällä Enkelten saarella olen reilun kahden vuoden aikana lukenut satoja opuksia, omia ja kirjastosta varastettuja. Kotkan pääkirjasto sijaitsee viereisessä korttelissa. Kulttuuri täällä on makkarakastiketta ja keskikaljaa, kuten eräs epätoivoinen asunnonvälittäjä totesi. Saan näin ollen haluamani tietokirjat luettavaksi heti niiden ilmestyttyä, eikä maksa latin latia. Enkä olisi valmis maksamaan yhdestäkään latin latia.
Tyhjyyden houkutus pakottaa kuitenkin karsimaan. Uusi koti- ja ulkomainen kaunokirjallisuus on thanks but no thanks. Tietokirjoja sen sijaan luen kaikki jotka kiinostavat. Välillä tulee huteja, kuten tämä uusi Aatos Erkon elämäkerta, joka on ala-arvoinen tekele. Mutta mitään en niistä tosiaankaan ala maksamaan.
On meillä olkkarissa lattiasta kattoon 10 metriä kirjahyllyä. Olen ostanut silloin tällöin klassikkoja huuto.netistä. Venäläisistä suosikkejani obvat Gogol, Tsehov, Turgenev. Dostojevski on tylsä eikä osaa kirjoittaa. No en ne senkin opukset hyllyyn hankittuna.
Anerikan parhaat toki ja Euroopan. Mutta eniten mulla taitaa olla hyllyssä analyyttistä filosofiaa, historiaa, antropologiaa.
Amazonilta joskus ostan joitain joita ei suomeksi saa. Esim. nyr tää uusi opus Venäjän mafian ja hallinnon yhteistyöstä jo vuosisatojen ajalta tuli tilattua. Siinä samassa joku opus Calabrian mafiasta. Vain rikoksen polut jaksavat enää elähdyttää, olinhan niitä setvimässä lähes 15 vuotta Helsingin käräjäoikeudessa. Ja minulla on myös koko ajan tappajat perässäni. Onneksi he eivät tiedä että olen jo aikoja sitten ollut heidän perässään, seuraan monitoreista milloin on aika lähettää lennokit. Tulee pahaa jälkeä, mutta vitut mä mitään jälkiä alan siivoamaan.
Mutta tämä kaikki on vain usvaa, katovaista enkelipölyä. Vain Witgenstein ja Niels Bohr ovat tyyppejä joita katson mielekkääksi miettiä tarkemmin. Kvanttifysiikka on alue josta saan Wittgen ohella vahvistusta käsitykselleni: Tässä kaikessa ei ole vitun vertaa järkeä eikä millään mitään väliä. Täällä sitä vain katsotaan ja samaan aikaan itse tanssitaan näyttämöllä. Näin ollen teoriat siitä keitä olemme ovat hulluja ja tolloja. Millään ei ole mitään väliä, ei edes tällä.
Viinakauppa sijaitsee toisella puolen viereisen korttelin kauppakeskuksessa. Käyn siellä harvoin, edistystä on sen verran raportoitavani, että Frapinin kadottua hyllystä siirryin Meukowiin josta olen lipunur Larseniin. Omasta pullosta saa täsmätujut paukut. Kaljan litkua en jaksa litkiä, se ei mene päähän ja siitä tulee huono olo. Kun nappaan konjakkia ja saan pakoliset hectorit kuunneltua. saatan painua joko Alberttiin katsomaan vähäksi käynyttä paikallista rupista taideväkeä tai suoraan Albatrossiin karaokeen, viimeiseen Kotkan keskustan villin lännen paikkaan. Siellä lasit särkyvät, ihmiset ovat jo valmiiksi rikki, vapaus ilman muistamisen taakkaa elähdyttää hetkisen.
Asumme keskustan keskustassa mutta näiden em lisäksi käyn ainoastaan ottaan krapulaan koirien kaa jotain rannan kahviloista. Siellä kuulen miten Kotkassa asiat menevät. Vissiin kaupungin johtavat virkamiehet pitävät siellä joka päivä kokoustaan aamusta iltaan.
Siellä istuu myös läheisen Googlen datakeskuksen väkeä. Ovat kotoisin Irlannista, Espanjasta, Portugalista, Kiinasta ja joka hevon vitusta. Heillä on kahden vuoden sopparit ja perheet matkassa. On täällä muutakin kansainvälistä viimeisten pakolaisjätkien ohella; ryssät ajavat bussirämillään ostosreisuille. He ovat siistiä väkeä ja tykkäävät kultaisista noutajista. Kuulemma Putinillakin on. Rahatilanne heillä on heikko ruplan kurssin sukeltamisesta johtuen, eikä ne osaa yhtään englantia. Vaikka olenkin täällä piileskelemässä mailman valtateiltä, annan ryssien ottaa fotoja koirista. Olenhan edelleenkin urheileva hyvä ihminen.
Mutta lähellä olevaan Pietariin ei huvita matkustaa. Se on paska paikka jossa ne aina viilaavat linssiin. Kulissit ovat komeat, mutta väki läpimätää. Maaorjien ja kommareiden jälkeläisiä. Parhaat tapettiin, jäljellä vain pohjasakka, joka uskoo Putiniin ja laiskottoluun. Sinänsä ihan hyvä elämänasenne mutta tämä edellyttää totaalista epärehellisyyttä, joka on Venäjän henkinen tila tänään, eilen, ikuisesti.
Parhaiten yhteisiä varoja pöllineet tuovat jahtinsa syksyisin tänne Kotkaan säilöön. Hakevat ne keväällä avaimet käteen periatteella. Kukaan ei Äiti-Venäjällä saa tietää näistä loistojahdeista. Mutta ainahan olen väittänyt, että mafiaa ei voi voittaa, sillä me olemme mafia.
Ikkunasta näkyy nyt kun lehdet eivät ole vielä syttyneet puihin uusi Fitnees24Seven kuntosali. Siirryin tähän ruotalaisketjuun, koska entinen sali oli liian kaukana ja laitteet rämiä. Nyt kun heitän aamulla tunnin lenkin koirien kanssa, voin nopsaan siirtyä suurten sankaritekojeni maailmaan. Treeni kestää reilut 2,5 tuntia, eikä syke ole hetkeäkään alle 150. Vielä mä dallaan.
Syöminen on asia jota on syytä kaiki voimin välttää. Aamulla menee turkkilaista jogurttia mustikoiden ja erilaisten siementen kanssa. Päivällä kasvispiirakkaa jonka päällä on kalaa, joka saatanan päivä kasviksia ja kalaa. Ei punaista, eikä valkoista lihaa. Juomaksi virolaista Värskaa, jossa on kunnon mineraalit. Ollaksemme aikamme valioita on meidän kieltäydytttävä kaikesta parhaasta mitä aikakausi tarjoaa.
Ei, en käy ympäristön ravintoloissa syömässä edes kertaa kuukaudessa. Ihmisen on oltava aina liikkellä ja vähän nälissään. Ja näin tämän ajan valiot totta tosiaan tekevät. Treeni ja ruokavalio, henkiset harrasteet, ei huumeita, ainakaan paljon. Siitä se homma lähtee jos on lähteäkseen. Jos ei, niin vitunko väliä tuolla?
Matkustamista harrastan vaikka se ei entiseen malliin huvita. Olen vissiin kolunnut liikaa lentokenttiä ja megacityjä, paratiisisaaria, vuoriston pikkukyliä. Mikään ei enää tunnu wau, korkeinttan no niin jatketaanko matkaa. Tajusin jo nuorena, etä se mitä etsin ei ole paikka vaan tila. Ei United States, vaan mental state. Olin alkuvuodesta pyörimässä Aasian megacityissä; Bangkok, Singapore, Shanghai, Hong Kong. Ihan hyvä meininki mutta ei mitään lentämistä, uneksimista, eikä enää edes sekoamista. Ens kuussa olen jossakin Balkanilla, sitten Ruotsissa, sitten Ranskassa ja Italiassa. Matkat eivät lopu matkustamalla. Muuttuvat rutiiniksi ja viiden tähden hotelleiksi.
Jotakin on vissiin tapahtunut maailmassa, mutta en mä jaksa sitä alkaa vatvomaan. Sitä varten on olemassa koko viihdeteollisuus, jonka osaksi luen myös uutiset ja sään. Lapset kasvavat, lähtevät opiskelemaan ja päätyvät Shanghain kaltaisiin mestoihin. Maailma ei elä, maailma ei kuole, se vain on siten kun sen asemoin omia kuviotani toistaesani Kotkan kaduilla päivästä päivään.
Ei mulla vissiin mitään ole enempää mielessä. Hyvä näin. Tyhjyyden kokeminen tyhjyytenä olisi rankkaa. Mutta nyt mä olen niin kiinni tässä maailman aineessa, että en edes usko mitään pimeää ainetta koskaan löytyvän, vaikka fyysikoiden mukaan siitä mudostuu suurin osa maailmankaikkeuden aineesta. Enkä mä jaksa miettiä liian nuorena kuolleita tuttuja. Ei ne siitä kummiskaan enää pomppaa pystyyn.
Enkeleiden saaren yllä leijuu sankaa sumu jo toista päivää. Sen läpi ei näe mitään, sen läpi näkee kaiken. Menneisyys, tuleva, asiat joiden pohtimisen lomassa monelta on nuppi kärähtänyt lopullisesti. Tämä elämä tässä näin on hyvä elämä.
Terveisiä, tulen käymään, ehkä vielä.
Olen siinä vaiheessa matkaa kun katson täältä Enkelten saarelta kuinka monet elämääni törmäilleet ihmispolot ottavat ja heittävät veivinsä tosta vaan. Eikä heitä pian enää kukaan muista, hyvä kun menivät. Mirkka, Johanna, Pöxymäen seilorit, alkoholisairaat. Menneitä kaikki tynni. Ei kiire takaisin. Täältä tullaan perästä ja kovaa.
Toimiva elämä perustuu toimiviin väärinkäsityksiin. Niitä on syytä olla koko joukko, sillä tyhjyyden haamu uhkaa muuten temmata mukaansa. Kaikesta huolimatta huomaan yrittäväni ottaa tästä ajasta jotakin irti. Peruin maksukanavat, en lue lehtiä, en seuraa telkun ohjelmavirtaa. Se on aina sama virta johon astumme, sanoivatpa antiikin tyypit mitä tahansa. Elän sen sijaan pilvessä, talletan sinne leffoja ja dokkareita. Niitä katson jättitelkulta kun sille päälle satun. Ohjelma ei ihan äkkiä lopu kesken; tallessa on 2000 tuntia kuvia joita ihmetellä ku sille päälle sattuu.
Lukeminen on pahe josta en ole pääsyt eroon. Rööki on vaihtunut sähköön mutta paperiset haisevat kirjat eivät päästä minua otteestaan. Nuorena opimme paheet joita vanhoina kadumme. Täällä Enkelten saarella olen reilun kahden vuoden aikana lukenut satoja opuksia, omia ja kirjastosta varastettuja. Kotkan pääkirjasto sijaitsee viereisessä korttelissa. Kulttuuri täällä on makkarakastiketta ja keskikaljaa, kuten eräs epätoivoinen asunnonvälittäjä totesi. Saan näin ollen haluamani tietokirjat luettavaksi heti niiden ilmestyttyä, eikä maksa latin latia. Enkä olisi valmis maksamaan yhdestäkään latin latia.
Tyhjyyden houkutus pakottaa kuitenkin karsimaan. Uusi koti- ja ulkomainen kaunokirjallisuus on thanks but no thanks. Tietokirjoja sen sijaan luen kaikki jotka kiinostavat. Välillä tulee huteja, kuten tämä uusi Aatos Erkon elämäkerta, joka on ala-arvoinen tekele. Mutta mitään en niistä tosiaankaan ala maksamaan.
On meillä olkkarissa lattiasta kattoon 10 metriä kirjahyllyä. Olen ostanut silloin tällöin klassikkoja huuto.netistä. Venäläisistä suosikkejani obvat Gogol, Tsehov, Turgenev. Dostojevski on tylsä eikä osaa kirjoittaa. No en ne senkin opukset hyllyyn hankittuna.
Anerikan parhaat toki ja Euroopan. Mutta eniten mulla taitaa olla hyllyssä analyyttistä filosofiaa, historiaa, antropologiaa.
Amazonilta joskus ostan joitain joita ei suomeksi saa. Esim. nyr tää uusi opus Venäjän mafian ja hallinnon yhteistyöstä jo vuosisatojen ajalta tuli tilattua. Siinä samassa joku opus Calabrian mafiasta. Vain rikoksen polut jaksavat enää elähdyttää, olinhan niitä setvimässä lähes 15 vuotta Helsingin käräjäoikeudessa. Ja minulla on myös koko ajan tappajat perässäni. Onneksi he eivät tiedä että olen jo aikoja sitten ollut heidän perässään, seuraan monitoreista milloin on aika lähettää lennokit. Tulee pahaa jälkeä, mutta vitut mä mitään jälkiä alan siivoamaan.
Mutta tämä kaikki on vain usvaa, katovaista enkelipölyä. Vain Witgenstein ja Niels Bohr ovat tyyppejä joita katson mielekkääksi miettiä tarkemmin. Kvanttifysiikka on alue josta saan Wittgen ohella vahvistusta käsitykselleni: Tässä kaikessa ei ole vitun vertaa järkeä eikä millään mitään väliä. Täällä sitä vain katsotaan ja samaan aikaan itse tanssitaan näyttämöllä. Näin ollen teoriat siitä keitä olemme ovat hulluja ja tolloja. Millään ei ole mitään väliä, ei edes tällä.
Viinakauppa sijaitsee toisella puolen viereisen korttelin kauppakeskuksessa. Käyn siellä harvoin, edistystä on sen verran raportoitavani, että Frapinin kadottua hyllystä siirryin Meukowiin josta olen lipunur Larseniin. Omasta pullosta saa täsmätujut paukut. Kaljan litkua en jaksa litkiä, se ei mene päähän ja siitä tulee huono olo. Kun nappaan konjakkia ja saan pakoliset hectorit kuunneltua. saatan painua joko Alberttiin katsomaan vähäksi käynyttä paikallista rupista taideväkeä tai suoraan Albatrossiin karaokeen, viimeiseen Kotkan keskustan villin lännen paikkaan. Siellä lasit särkyvät, ihmiset ovat jo valmiiksi rikki, vapaus ilman muistamisen taakkaa elähdyttää hetkisen.
Asumme keskustan keskustassa mutta näiden em lisäksi käyn ainoastaan ottaan krapulaan koirien kaa jotain rannan kahviloista. Siellä kuulen miten Kotkassa asiat menevät. Vissiin kaupungin johtavat virkamiehet pitävät siellä joka päivä kokoustaan aamusta iltaan.
Siellä istuu myös läheisen Googlen datakeskuksen väkeä. Ovat kotoisin Irlannista, Espanjasta, Portugalista, Kiinasta ja joka hevon vitusta. Heillä on kahden vuoden sopparit ja perheet matkassa. On täällä muutakin kansainvälistä viimeisten pakolaisjätkien ohella; ryssät ajavat bussirämillään ostosreisuille. He ovat siistiä väkeä ja tykkäävät kultaisista noutajista. Kuulemma Putinillakin on. Rahatilanne heillä on heikko ruplan kurssin sukeltamisesta johtuen, eikä ne osaa yhtään englantia. Vaikka olenkin täällä piileskelemässä mailman valtateiltä, annan ryssien ottaa fotoja koirista. Olenhan edelleenkin urheileva hyvä ihminen.
Mutta lähellä olevaan Pietariin ei huvita matkustaa. Se on paska paikka jossa ne aina viilaavat linssiin. Kulissit ovat komeat, mutta väki läpimätää. Maaorjien ja kommareiden jälkeläisiä. Parhaat tapettiin, jäljellä vain pohjasakka, joka uskoo Putiniin ja laiskottoluun. Sinänsä ihan hyvä elämänasenne mutta tämä edellyttää totaalista epärehellisyyttä, joka on Venäjän henkinen tila tänään, eilen, ikuisesti.
Parhaiten yhteisiä varoja pöllineet tuovat jahtinsa syksyisin tänne Kotkaan säilöön. Hakevat ne keväällä avaimet käteen periatteella. Kukaan ei Äiti-Venäjällä saa tietää näistä loistojahdeista. Mutta ainahan olen väittänyt, että mafiaa ei voi voittaa, sillä me olemme mafia.
Ikkunasta näkyy nyt kun lehdet eivät ole vielä syttyneet puihin uusi Fitnees24Seven kuntosali. Siirryin tähän ruotalaisketjuun, koska entinen sali oli liian kaukana ja laitteet rämiä. Nyt kun heitän aamulla tunnin lenkin koirien kanssa, voin nopsaan siirtyä suurten sankaritekojeni maailmaan. Treeni kestää reilut 2,5 tuntia, eikä syke ole hetkeäkään alle 150. Vielä mä dallaan.
Syöminen on asia jota on syytä kaiki voimin välttää. Aamulla menee turkkilaista jogurttia mustikoiden ja erilaisten siementen kanssa. Päivällä kasvispiirakkaa jonka päällä on kalaa, joka saatanan päivä kasviksia ja kalaa. Ei punaista, eikä valkoista lihaa. Juomaksi virolaista Värskaa, jossa on kunnon mineraalit. Ollaksemme aikamme valioita on meidän kieltäydytttävä kaikesta parhaasta mitä aikakausi tarjoaa.
Ei, en käy ympäristön ravintoloissa syömässä edes kertaa kuukaudessa. Ihmisen on oltava aina liikkellä ja vähän nälissään. Ja näin tämän ajan valiot totta tosiaan tekevät. Treeni ja ruokavalio, henkiset harrasteet, ei huumeita, ainakaan paljon. Siitä se homma lähtee jos on lähteäkseen. Jos ei, niin vitunko väliä tuolla?
Matkustamista harrastan vaikka se ei entiseen malliin huvita. Olen vissiin kolunnut liikaa lentokenttiä ja megacityjä, paratiisisaaria, vuoriston pikkukyliä. Mikään ei enää tunnu wau, korkeinttan no niin jatketaanko matkaa. Tajusin jo nuorena, etä se mitä etsin ei ole paikka vaan tila. Ei United States, vaan mental state. Olin alkuvuodesta pyörimässä Aasian megacityissä; Bangkok, Singapore, Shanghai, Hong Kong. Ihan hyvä meininki mutta ei mitään lentämistä, uneksimista, eikä enää edes sekoamista. Ens kuussa olen jossakin Balkanilla, sitten Ruotsissa, sitten Ranskassa ja Italiassa. Matkat eivät lopu matkustamalla. Muuttuvat rutiiniksi ja viiden tähden hotelleiksi.
Jotakin on vissiin tapahtunut maailmassa, mutta en mä jaksa sitä alkaa vatvomaan. Sitä varten on olemassa koko viihdeteollisuus, jonka osaksi luen myös uutiset ja sään. Lapset kasvavat, lähtevät opiskelemaan ja päätyvät Shanghain kaltaisiin mestoihin. Maailma ei elä, maailma ei kuole, se vain on siten kun sen asemoin omia kuviotani toistaesani Kotkan kaduilla päivästä päivään.
Ei mulla vissiin mitään ole enempää mielessä. Hyvä näin. Tyhjyyden kokeminen tyhjyytenä olisi rankkaa. Mutta nyt mä olen niin kiinni tässä maailman aineessa, että en edes usko mitään pimeää ainetta koskaan löytyvän, vaikka fyysikoiden mukaan siitä mudostuu suurin osa maailmankaikkeuden aineesta. Enkä mä jaksa miettiä liian nuorena kuolleita tuttuja. Ei ne siitä kummiskaan enää pomppaa pystyyn.
Enkeleiden saaren yllä leijuu sankaa sumu jo toista päivää. Sen läpi ei näe mitään, sen läpi näkee kaiken. Menneisyys, tuleva, asiat joiden pohtimisen lomassa monelta on nuppi kärähtänyt lopullisesti. Tämä elämä tässä näin on hyvä elämä.
Terveisiä, tulen käymään, ehkä vielä.
4/21/2018
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
