7/03/2016

Dubrovnik Deep Blue Sea


































Montenegro Blue



















Under the Mostar Bridgr

L

2/18/2016

Mies joka menetti hampaan

Viime vuosi 2015 oli osaltani sangen erikoinen, vittumainen ja asiat liikkeessä ees taas. Kaikki alkoi jo edellisen vuoden lokakuussa kun leukaani alkoi särkeä vallan vitusti. Kävin useamman kerran lääkärissä ja hammaslääkärissä, mutta syytä ei löytynyt. Kolmoishermosärkyä epäiltiin, kuten aina kun selvää syytä pään alueen kipuihin ei löydetä.

Sain valtavasti kolmiolääkkeitä. Muutaman kuukauden perästä en ollut enää terästä. Tajunta alkoi heilua, eikä pystyssä pysyminen sujunut. Mutta lääkärit Helsingin terveyskeskuksessa vakuuttivat kunniansa ja omatuntonsa kautta: ei syytä huoleen.

Kun sitten olin lääkkeistä sekaisin, alettiin epäillä mun narkanneen tahallaan pääni sekaisin. Ei annettu hoitoa, ei tehty tutkimuksia.

Yksityisellä puolen Mehiläisessä tosin pääsin ohituskaistalle pään magneettikuvaukseen. Mutta se tuli liian myöhään.

Jouduin Kotkassa sairaalaan tajun ollessa titityy ja leuan alkaessa turvota. Koska asian huomattiin olevan pahasti pielessä, minut nukutettiin ja lähettiin lanssilla Meilahteen. Sieltä minut välittömästi siirettiin hätäleikkaukseen Töölön sairaalaan, jossa tulehduksen kohdalla ollut hammas poistettiin. Samalla leikattiin kurkkuun reikä josta tulehtunutta kudosta poistettiin sen ollessa leviämässä kohti keuhkoja.

Varmuuden vuoksi rintaani piirettiin kuvioita jonka yli tulehdus ei saisi mennä tai sitten se olisi menoa.

- Kyllä sinä olet ollut lähellä kuolemaa, totesi asiasta ytimekkäästi freudilainen psykiatrini ennen lähtöään kolmen kuukauden joka vuotiselle syyslomalleen Nizzaan.

leikkausken jälkeen heräsin seuraavana päivänä Töölön sairaalan teholla. Lääkettä kaadettiin suoraan suoneen, samoin antibiootteja ja verenpainelääkkeitä.

Olo oli psykedeeelinen, välillä olin San Franciscossa vuonna 1967, seuraavaksi pahalla tripillä ties missä tajunnan takalaaksossa. Kun aloin vaipua tajuttomuuteen tuntui että tajunnasta on pidettävä kiinni viimeiseen asti. Välillä ote kuitenkin lipsui ja vajosin jonnekin syvälle josta ei välttämättä koskaan takaisin tulla. Mutta siitä minulla ei ole lupa rajan tällä puolen puhua.

Parin päivän jälkeen tilanne vakiintui siinä määrin, että minut voitiin siirtää Kirurgiseen sairaalaan Kasarmikadulle.

Siellä olin aluksi eristyksissä, muuta siitä huolimatta iski keuhkokuume ja se oli taasen titityy. Keuhkokuumetta ryhdyttiin kuitenkin hoitamaan toisilla antibiooteilla, jotka saivat vähitellen yläilmoissa liehuneet tulehdusarvoni laskemaan. Siihen tosin kului viikko, eikä se ollut mikään riemuloma Kanarialla.

Olin niin heikko että jaksoin tuskin kävellä sairaalan loputonta käytävää puoleen väliin. Vuosien treenistä ei ollut mitään apua kun leukapaise ja keuhkokuume riehuivat kropassani. Tunsin kuitenkin että ei tämä kuolemaksi ole, vaikka välistä vajosin psykedeelisille huonoille tripeille. Kuvittelin mm. että viereisessä sängyssä maanut kasvonsa menettänyt mies oli Pertti Kurikan nimipäivien laulaja Pertti Kurikka. Ihmettelin miten hän oli Kirranille päätynyt?

Sitten kymmenen päivän jälkeen pääsin lasaretista, ajoin taksilla Kotkaan veronmaksajien piikkiin. Olo oli edelleen hutera, en pariin vikkoon kyennyt edes viemään koiraa omin voimin ulos. Antibioottia meni ja särkylääkkeitä. Itse asiassa söin molempia yhtä kyytiä lähes puoli vuotta. Lisäkuvauksia tehtiin Meikussa ja Töölössä, mutta mitään selkeeä syytä tapahtuneeseen ei kyetty löytämään. Leukaluun tulehdukseksi se sitten tod.näk. määriteltiin.

Siinä meni viime vuodesta ensimmäiset 7 kuukautta. Sen jälkeen palattiin stadiin, mutta se paikka oli jo nähty. Muutimme Kotkaan pysyvästi, täällä on erilainen elämäntapa hyvässä ja pahassa, mutta siitä joskus myöhemmin.

Lukaisin Hesarin Kimmo Oksasen "Mies joka menetti kasvonsa" mutta kirjassa ei mielestäni kyetty kuvaamaan näitä vakaviin sairauksiin liittyviä tajunnan vaihteluita, tai sitten ne oli tietoisesti jätetty pois. Toimittajat tiivistävät usein jutut olemattomiin.

Vuosi oli siis kehno, minusta tuli mies joka menetti hampaan. Tein toki meille raivotautisille ominaiseen tyyliin valituksia alkuhoidon virheistä. Aluehallintovirasto ei ole kuitenkaan toimittanut minulle päätöstään asiassa, vaikka se piti tehdä jo viime vuoden marraskuun loppuun mennessä.

Lekurit pelkäävät että julkaisisin nimillä kaiken netissä, niin kuin teenkin. Siksi vastaus on ilmeisen tietoisesti jätetty toimittamatta minulle. Nämä valituskoneistot pelaavat sikaa ja pyrkivät ennen muuta pysyttelemän piilossa julkisuuden valokeilasta.

Eikä siinä enää mitään. Mulla on komea arpi kaulassa mutta muuten olen taas iskussa, säkki saa sikana kyytiä uuden kaupungin uudella salilla. Mutta enpä toivo kenellekään samanlaista huonoa trippiä, vaikka loppujen lopuksi millään ei ole mitään väliä, ei edes elämällä. Siksi se onkin niin kivaa.

Matkustaminen on hyytynyt, Tukholmassa ja Pietariissa olen muutaman päivän molemmissa lähimatkaillut. Kotkassa on myös vastassa uusi kulttuuri, jälkijättöinen ryssäläisen kaalisopan lemu ihmisten sieluissa. Tai tuskin näillä monellakaan on edes mitään sielua.

Minulla ei ole ainakaan, eikä mulla ole myöskään mitään kulttuuria, ei niin mitään.

Kotkalaisesta mentaliteetista aion skrivata antropologis-sosiologisen analyysin. Kun täällä katsoo tyhjyyttä tarpeeksi pitkään, alkaa nähdä kulttuurin joka on muualta Suomesta jo aikoja sitten kadonnut. Tosin tää maan itäinen puoli on mulle muutenkin aika tuntematon mesta. Kuntaliiton aikoina kyllä kävin täällä joka kaupungissa useampaan kertaan, mutta tajusin pian että oli parasta palata illalla keinolla millä tahansa stadiin.

Olen edelleenkin vainohullu, tiedän suojelupoliisin päivystävän transitissaan Sibeliuspuiston reunassa. Eivät tiedä että ovat koko ajan kiikaritähtäimessäni.

Pietarissa kävin tekemässä keikan ja KGB:n eksytin jo eka päivänä ajamalla metrolla ristiin rastiin. Edelleenkin neukut etsivät minua Pietarin metroverkoston uumenissa. Mutta livahdi takaisin Suomeen eikä sitä kukaan näistä Suponkaan jepeistä voi ymmärtää millä konstilla.

Suositusohjeeni onnelliseen elämään: säännöllistä liikuntaa ja väkevää viinaa about kerran kahdessa viikossa. Meukow konjakki on suosikkini nyt kun Frapinia ei Alkosta saa kuin tilaamalla.
Kuskatessani koiraa puolikkaan konjakin jälkeen minulle paljastui, etttä Aatos Erkko ei ole kuollut, vaan istuu kesät talvet Sibeliuspuistossa. Hän elää Kotkassa väärennetyillä papereilla. Voin paljastaa, että hän asuu puiston toisessa laidassa nimellä Yli-Vakkuri.

Loppuelämäni vietän tutkimalla Euroopan keskiaikaisia kadetraaleja. Ne todistavat niiden käyneen täällä mutta lähteneen takaisin jo ajat sitten.