Englund siis sekoili hommansa Talossa ja Jussi Apila sai jo aikoja sitten lähdöt yliopistolta. Nyt hänet on häädetty maksamattomien vuokrien takia myös kämpästään Helsingin Pöxymäessä. Kumpikin vannoo kostoa. Varatoimari Leif Englund aikoo paljastaa sähkökirjassaan Talon väärinkäytökset. Jussi Apila aikoo kertoa synkkiä salaisuuksia asuintalonsa kusipäistä, jotka yhdistyivät häätäkseen hänen Pöxymäen ikuisilta kukkuloilta. Siinä samassa hän kertoo elämänsä vaiheista mm. Helsingin Alppilassa, yliopistolla pannumyssykossun tahdissa, frendeistään Pöxymäessä.
Mutta jääkö tämä vain puheeksi? Eipä taida, molemmilla on jo muistitikuilla satoja sivua tekstiä hyvinvointivaltion historiasta omalta kohdaltaan.
Englund mm. paljastaa teoksessaan "Yksinkertaiset ihmiset" mitkä tapahtumat osaltaa saivat Talon hallituksen ja johtoryhmän salakavalasti luopumaan hänen tukemisestaan:
http://poxymaenkoirapuistot.blogspot.com/
Eli hän siis kävi hakkaamassa tämän ikuisen riesansa työkkärin tarkastaja Pelkosen (juttu löytyy skrollaamalla alaspäin). Ennen tästä ei olisi seurannut potkuja, mutta vihervasemmiston vallattua salakavalasti työsuojelun ja poliisin johtopaikat, ei Englund selvinnyt tällä kertaa kuin koira veräjästä.
Mitä taas tulee Jussi Apilaan, menetettyyn Suomen tieteen suurmieheen, on vaikeampi uskoa hänen julkaisevan sähköisesti tai vanhanaikaisesti paperilla mitään tosi järisyttävää, vaikka hänelläkin alkaa olla kasassa juttu elämästään hyvinvointivaltion reunalla.
Kaverit ovat päätyneet asumaan samaan hotelliin Island Pacificiin Hong Kongiin. Englund naukkailee ginimoukkuja katsoen jatkuvasti uutisia syytävää paikallista uutiskanavaa. Apila hortoilee kaupungilla uhkaillen ja pelotellen paikallista väkeä. Etsinee kohtaloaan, koska hänelläkään ei ole enää mitään paikkaa minne mennä, tai paremminkin minne hän haluaisi mennä. Sekaisin taitaa raukka olla päästään. Tämän osoittaa videoklippi jonka hän oli lähettänyt minun, Kaikkitietävän kertojan, sähköpostiin:
8/10/2011
Back to Black: Last Days of the Preacher Man
Ai niin, Jussi Apila pyysi lisäämään seuraavan Pöxymäen ikuisten kukkuloiden tapahtumiin liittyvän tekstin (ei ole lupauksistaan huolimatta jaksanut tehdä Pöxymäki teostaan valmiiksi, vaan hengailee kuulemma jonkun Englundin kanssa Hong Kongissa):
Pastori (1964-2010) lähti Saharaan yhtenä yönä. Hajanaisten huhujen mukaan hän oli hortoillut Pöxymäen kaduilla useamman päivän levottomissa tunnelmissa. Hänet oli nähty kapakeissa, yrittämässä pölliä kaljaa S-Marketista, syöttömässä sorsia Ankkalammikolla. Hänet oli nähty siellä täällä, melkeinpä kaikki nekin tiesivät kertoa jonkin yksityiskohdan Pastorin viimeisen vaelluksen vaiheista jotka kieltäytyivät hänen eläessään edes tuntemasta häntä. Ja toki nämäkin autuaat yksinkertaisset uskoivat valheisiinsa.
- Nyt loppui saarnaaminen Pöxymäestä, totesi 88-vuotias talvi- ja jatkosodan veteraani Tane Siili osuen sanalla sanoen naulan kantaan.
Eräs yksityiskohta tuntui niin uskomattomalta, että tiesin sen olevan totta. Pastori oli kuulemma jättänyt paskaksi potkitun bussipysäkin lasimurskan keskellä istuttuaan penkille kirjan, jonka joku täysdorka seilori väitti kertoneen Saharasta tai Kalaharista tai Mataharista tai marista...
Vietkongin kapakan harva peijaisväki puisteli naaureskellen päätään jutulle, jonka jatkon mukaan Pastori olisi vielä kävellyt kirjoittuskonetta kantaen Pöxymäenpääväylää keskellä yötä.
- Mitä sekin muka luuli kirjoituskoneella tekevänsä? Ei senkään sepustuksia olisi kukaan jaksanut lukea! Huijasi itseään loppuun saakka kuvittelemalla olevansa poikkeusyksilö, jolla on jotakin ainutlaatuisen tärkeää muulle maailmalle kerrottavaa. Tässäkin huijasi itseään samoin kuin kaikessa muussakin mitä tässä kylässä touhusi, pirullisimmat sivalsivat kuollutta, koska näinkin on aina ollut tapanaa, vaikka siitä ei ole tapana kertoa.
Pastori oli saanut maksamattomien vuokrien takia häädön merimiestalolta. Kun postimies tunsi vanhan tottumuksensa mukaan ilmaisjakeluja luukuista työntäessän Pastorin kämpästä kalman hajun, hälytti hän huoltomiehen paikalle. Selvähän se, että sisältä löytyi eltaantumaan alkanut ruumis. Se makasi keittiön pöydällä satojen ympäri asuntoa levinneen pillerimeren keskellä.
Poliisit ajoivat mustallamaijalla pihaan ja alkoivat mittailla ja valokuvata ruumista, sen asentoa, ja koska joku oli vielä viimeisiksi lyönyt Pastorilta silmän mustaksi, mahdollista tappajaa alkoivat tinanapit myös eri puolilta kuulustelemalla etsimään. Tappajaa ei koskaan löytynyt, ruumiin avaus kertoi lääkeannoksen olleen niin tujun, että henki oli mennyt, varsinkin kun Pastori oli sitonut muovipussin kaulansa ympärille varmistaakseen maaliin tai poispääsyn.
Jotkut täysdorkat psykiatrit väittävät jokaisen onnistuneen itsemurhan olevan epäonnistunut. Pastorin ja muutaman muun lähtöä tarkasti hyönteisstutkijan tavoin tutkineena voin sanoa, että metsään menevät. Monet tappavat itsensä koska haluavat kuolla. Mutta tätä ei saa hyvinvointivaltiossa sanoa ääneen, sillä se murentaa uskoamme koneiston kykyyn havaita ja korjata kaikki virheet. Ja on vain määrittelykysymys milloin kukin meistä määritellään virheeksi joka kuskataan korjaamolle.
Hyppäsin fillarin selkään ajoin tekemään etunojia ja vatsalihaksia kämpille. Tapahtunut ei tuntunut yhtään miltään, eikä tämä tunne ollut sekään minulle mikään uutinen. Kapitalismin frigiidissä vaiheessa mikään ei tunnu miltään, enkä jaksa edes yrittää huvittaa itseäni hengiltä. Jokainen päivä on jo pitkään ollut sama päivä uudelleen. Mitään en jäisi paitsi, vaikka itsekin hyppäisin ikkunasta alas Pöxymäen alapuoliseen laaksoon. En jäisi mitään paitsi, sillä tiede ja edistys edistyvät niin hitaasti, että avaruuden valloituksen myöhemmät vaiheet jäävät joka tapauksessa näkemättä.
Pastori (1964-2010) lähti Saharaan yhtenä yönä. Hajanaisten huhujen mukaan hän oli hortoillut Pöxymäen kaduilla useamman päivän levottomissa tunnelmissa. Hänet oli nähty kapakeissa, yrittämässä pölliä kaljaa S-Marketista, syöttömässä sorsia Ankkalammikolla. Hänet oli nähty siellä täällä, melkeinpä kaikki nekin tiesivät kertoa jonkin yksityiskohdan Pastorin viimeisen vaelluksen vaiheista jotka kieltäytyivät hänen eläessään edes tuntemasta häntä. Ja toki nämäkin autuaat yksinkertaisset uskoivat valheisiinsa.
- Nyt loppui saarnaaminen Pöxymäestä, totesi 88-vuotias talvi- ja jatkosodan veteraani Tane Siili osuen sanalla sanoen naulan kantaan.
Eräs yksityiskohta tuntui niin uskomattomalta, että tiesin sen olevan totta. Pastori oli kuulemma jättänyt paskaksi potkitun bussipysäkin lasimurskan keskellä istuttuaan penkille kirjan, jonka joku täysdorka seilori väitti kertoneen Saharasta tai Kalaharista tai Mataharista tai marista...
Vietkongin kapakan harva peijaisväki puisteli naaureskellen päätään jutulle, jonka jatkon mukaan Pastori olisi vielä kävellyt kirjoittuskonetta kantaen Pöxymäenpääväylää keskellä yötä.
- Mitä sekin muka luuli kirjoituskoneella tekevänsä? Ei senkään sepustuksia olisi kukaan jaksanut lukea! Huijasi itseään loppuun saakka kuvittelemalla olevansa poikkeusyksilö, jolla on jotakin ainutlaatuisen tärkeää muulle maailmalle kerrottavaa. Tässäkin huijasi itseään samoin kuin kaikessa muussakin mitä tässä kylässä touhusi, pirullisimmat sivalsivat kuollutta, koska näinkin on aina ollut tapanaa, vaikka siitä ei ole tapana kertoa.
Pastori oli saanut maksamattomien vuokrien takia häädön merimiestalolta. Kun postimies tunsi vanhan tottumuksensa mukaan ilmaisjakeluja luukuista työntäessän Pastorin kämpästä kalman hajun, hälytti hän huoltomiehen paikalle. Selvähän se, että sisältä löytyi eltaantumaan alkanut ruumis. Se makasi keittiön pöydällä satojen ympäri asuntoa levinneen pillerimeren keskellä.
Poliisit ajoivat mustallamaijalla pihaan ja alkoivat mittailla ja valokuvata ruumista, sen asentoa, ja koska joku oli vielä viimeisiksi lyönyt Pastorilta silmän mustaksi, mahdollista tappajaa alkoivat tinanapit myös eri puolilta kuulustelemalla etsimään. Tappajaa ei koskaan löytynyt, ruumiin avaus kertoi lääkeannoksen olleen niin tujun, että henki oli mennyt, varsinkin kun Pastori oli sitonut muovipussin kaulansa ympärille varmistaakseen maaliin tai poispääsyn.
Jotkut täysdorkat psykiatrit väittävät jokaisen onnistuneen itsemurhan olevan epäonnistunut. Pastorin ja muutaman muun lähtöä tarkasti hyönteisstutkijan tavoin tutkineena voin sanoa, että metsään menevät. Monet tappavat itsensä koska haluavat kuolla. Mutta tätä ei saa hyvinvointivaltiossa sanoa ääneen, sillä se murentaa uskoamme koneiston kykyyn havaita ja korjata kaikki virheet. Ja on vain määrittelykysymys milloin kukin meistä määritellään virheeksi joka kuskataan korjaamolle.
Hyppäsin fillarin selkään ajoin tekemään etunojia ja vatsalihaksia kämpille. Tapahtunut ei tuntunut yhtään miltään, eikä tämä tunne ollut sekään minulle mikään uutinen. Kapitalismin frigiidissä vaiheessa mikään ei tunnu miltään, enkä jaksa edes yrittää huvittaa itseäni hengiltä. Jokainen päivä on jo pitkään ollut sama päivä uudelleen. Mitään en jäisi paitsi, vaikka itsekin hyppäisin ikkunasta alas Pöxymäen alapuoliseen laaksoon. En jäisi mitään paitsi, sillä tiede ja edistys edistyvät niin hitaasti, että avaruuden valloituksen myöhemmät vaiheet jäävät joka tapauksessa näkemättä.
Lonely Streets of Hong Kong
Hong Kongin yksinäiset kadut. Tänne siis päättyi vauhdikas elämäni Suomen julkishallinnon hyväksi. Menin liian pitkälle, tulin varomattomaksi. En piitannut varoituksista. Ne käynnistivät lopulta tutkinnan. Yritin käyttää suhteitani, mutta olin tallonut liian monet varpaat. Vaikka kaikki olivat varmoja minulla korkean tason suojelijoita piisaavan, ei niitä tosipaikan tullen löytynyt ensimmäistäkään. Kukaan ei halunnut riskeerata asemaansa hyväkseni muuttuneessa poliittisessa kentässä.
Talon hallitus piti asiastani hätäkokouksen. Minulle oli etukäteen informoitu, että lähden ison kultaisen kädenpuristuksen kanssa tai sitten lähden käräjille puimaan väärinkäytöksiäni. Mieleni teki taistella vastaan, käyttää likaisia temppuja, paljastaa kuvitteellisia riettauksia ja rahojen pöllimisiä vihollisistani. Istuessani kolmatta päivää miettimässä asiaa ginipaikassa päätin antaa kaiken mennä tuosta vaan. En edes tuntenut menettäväni mitään, sillä tilanne Talossa oli ollut kannaltani patti jo pitkään, samat kuviot toistuivat loputtomiin, eikä kenelläkään ollut tajua viheltää peliä poikki.
Niinpä otin taksin lentokenttähotelliin hyvästelemätttä Talon yksinkertaisia ihmisiä, tyttöjä ja poikia. Tein varauksen saman illan Finnairin lennolle Hong Kongiin. Olin ryypännyt raskaasti useamman vuoden, joten viina tulisi olemaan lohtuni Hong Kongin yksinäisillä kaduilla.
10 tunnin lento meni unilääkkeiden ja businessluokan Sianpäägini tarjoilun ansiosta jotenkuten. Iltapäivällä seisoin Hong Kongin lentokentän edessä kosteassa kuumuudessa trooppisten sateiden lentäessä samaan tyyliin nopeasti kaupungin yli kuin Tyynenmeren toisella laidalla San Fransiscossa. Otin punaisen taksin ja ajoin tuttuun hotelliin Island Pacificiin Hong Kongin saarelle. Otin saman huoneen samasta kerroksesta kuin ennenkin. Huoneessa avasin television ja katsoin paikallisia uutisia lähettävää kanavaa. Avasin kännykkäni ja tekstarit alkoivat piipata huoneessa. Suljin puhelimen ja keitin sen roskikseen. Minulla oli nyt piuhat irti entiseen elämääni. Enkä aikonut niitä enää koskaan yhdistää. Katsoin ikkunasta avutuvaa pilvenpiirtäjäviidakkoa ja tiesin olevani pelistä pois. Kukaan ei enää kaipaisia tai pelkäisi minua, pian minut unohdettaisiin. Onneksi minulla oli jemmassa rahaa jolla selviäisin pitkään. Ja kun rahat alkaisivat loppua voisin hypätä kommari Larvan tavoin pilvenpiirtäjän ikkunasta katuun.
Illalla kävelin hotellin läheiseen kiinalaiseen ravintolaan. Se oli karu mesta, tarkoitettu oikeille kinuskeille. Söin porsaanlihaa, tai yritin syödä. Sitten kävin ostamassa supermarketissa useamman pullon Sianpääginiä. Ostin myös suklaata, jotakin olisi hyvä välillä tunkea kitaan. Palasin Island Pacificiin jatkamaan Hong Kongin uutisten tuijottamista. Ne pyörivät ssmana settinä ottaessani ginimoukkuja. Tunsin maailman ruudussa pyörivän entiseen malliin turvallisen ennustettavana, vaikka en ollut enää osa sen suhaamista edes takaisin. Tänne tämä kaikki kaahaus sitten päättyi, naurahdin mielessäni. Johan sitä piisasikin. Parasta jäädä tänne odottamaan mitä tulemaan pitää. Ehkä saan joskus vielä idean jostakin joka innostaa. Tai sitten tämä on luku romaanista ”Pitkä valmistautuminen kuolemaan”.
Talon hallitus piti asiastani hätäkokouksen. Minulle oli etukäteen informoitu, että lähden ison kultaisen kädenpuristuksen kanssa tai sitten lähden käräjille puimaan väärinkäytöksiäni. Mieleni teki taistella vastaan, käyttää likaisia temppuja, paljastaa kuvitteellisia riettauksia ja rahojen pöllimisiä vihollisistani. Istuessani kolmatta päivää miettimässä asiaa ginipaikassa päätin antaa kaiken mennä tuosta vaan. En edes tuntenut menettäväni mitään, sillä tilanne Talossa oli ollut kannaltani patti jo pitkään, samat kuviot toistuivat loputtomiin, eikä kenelläkään ollut tajua viheltää peliä poikki.
Niinpä otin taksin lentokenttähotelliin hyvästelemätttä Talon yksinkertaisia ihmisiä, tyttöjä ja poikia. Tein varauksen saman illan Finnairin lennolle Hong Kongiin. Olin ryypännyt raskaasti useamman vuoden, joten viina tulisi olemaan lohtuni Hong Kongin yksinäisillä kaduilla.
10 tunnin lento meni unilääkkeiden ja businessluokan Sianpäägini tarjoilun ansiosta jotenkuten. Iltapäivällä seisoin Hong Kongin lentokentän edessä kosteassa kuumuudessa trooppisten sateiden lentäessä samaan tyyliin nopeasti kaupungin yli kuin Tyynenmeren toisella laidalla San Fransiscossa. Otin punaisen taksin ja ajoin tuttuun hotelliin Island Pacificiin Hong Kongin saarelle. Otin saman huoneen samasta kerroksesta kuin ennenkin. Huoneessa avasin television ja katsoin paikallisia uutisia lähettävää kanavaa. Avasin kännykkäni ja tekstarit alkoivat piipata huoneessa. Suljin puhelimen ja keitin sen roskikseen. Minulla oli nyt piuhat irti entiseen elämääni. Enkä aikonut niitä enää koskaan yhdistää. Katsoin ikkunasta avutuvaa pilvenpiirtäjäviidakkoa ja tiesin olevani pelistä pois. Kukaan ei enää kaipaisia tai pelkäisi minua, pian minut unohdettaisiin. Onneksi minulla oli jemmassa rahaa jolla selviäisin pitkään. Ja kun rahat alkaisivat loppua voisin hypätä kommari Larvan tavoin pilvenpiirtäjän ikkunasta katuun.
Illalla kävelin hotellin läheiseen kiinalaiseen ravintolaan. Se oli karu mesta, tarkoitettu oikeille kinuskeille. Söin porsaanlihaa, tai yritin syödä. Sitten kävin ostamassa supermarketissa useamman pullon Sianpääginiä. Ostin myös suklaata, jotakin olisi hyvä välillä tunkea kitaan. Palasin Island Pacificiin jatkamaan Hong Kongin uutisten tuijottamista. Ne pyörivät ssmana settinä ottaessani ginimoukkuja. Tunsin maailman ruudussa pyörivän entiseen malliin turvallisen ennustettavana, vaikka en ollut enää osa sen suhaamista edes takaisin. Tänne tämä kaikki kaahaus sitten päättyi, naurahdin mielessäni. Johan sitä piisasikin. Parasta jäädä tänne odottamaan mitä tulemaan pitää. Ehkä saan joskus vielä idean jostakin joka innostaa. Tai sitten tämä on luku romaanista ”Pitkä valmistautuminen kuolemaan”.
2/25/2011
2/24/2011
Speed Kings of Hong Kong and Macau
 |
| Hong Kong and Macau in March 2009 |
If you want to see slide show of Jussi Apila´s recent adventures in Hong Kong and Macau click the image above, wait a second and enjoy the ride!
12/07/2010
8/25/2010
In the Golden Triangle
 |
| All Over North East Thailand in March 2009 |
Click the image above if you want to see slideshow from North East Thailand; Chiang Rai, Mae Sae, Chiang Mai and the country side near the Golden Triangle!
http://picasaweb.google.fi/Seppo.Korpipaa/AllOverNorthEastThailandInMarch2009?authkey=Gv1sRgCLeY7ve7oZLQZA&feat=directlink
Cambodia Tour 2009
 |
| Cambodia February 2009 by Jussi Apila |
Click the image above if you want to see slideshow from Cambodia; Phnom Penh, Sihanoukville, Kampot and Kep-sur-Mer!
8/24/2010
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
