New York Timesissa on kolumni nimeltään "Freakonomics". Se käsittelee talouden kysymyksiä poikkeavasta näkökulmasta. Löysin hyllystä suomeksi julkaistun samannimisen Steven L. Levittin ja Stephen J. Dubnerin kirjan. Se on lojunut siellä ilmestymisestään asti. Päätin lukaista opuksen ja ottaa selville mitä tämä kehuttu ja kohuttu "outoustalous" pitää sisällään.
Kaikenlaista sälää enimmäkseen, tosin mielenkiintoista sälää. Koska Levitt on taloustieteilijä on hänen poikkeava tapansa lähestyä ilmiöitä eräänlaista sosiologiaa ilman sitä rasittavaa massiivista käsite- ja teoriamyllyä. Näin ollen Levittin näkemykset ovat ilman turhia teoreettisia sekoiluja helpommin lähestyttävissä. Eikä sekään haittaa, että hän on taloustieteilijä; se on muihin yhteiskuntatieteisiin verrattuna seksikäs, jopa mediaseksikäs ala.
Lukaisin teoksen ja keltainen merkintätussini yliviivasi seuraavat sitaatit, jotka kuvaavat aikakautemme huomiotalouden perimmäisiä friikkejä kysymyksiä:
"He kaikki haluavat menestyä erittäin kilpaillulla alueella, jolla huipulle päässeille maksetaan omaisuuksia (puhumattakaan siitä saatavasta kunniasta ja vallasta)."
"Huumekauppiaan ammatin ongelma on sama kuin kaikkien muidenkin hohdokkaiden ammattien: useat ihmiset kilpailevat erittäin harvoista palkinnoista. Suurten rahojen tienaaminen huumekaupalla ei ollut juuri todennäköisempää kuin että maalaistytöstä tulisi filmitähti tai lukiolaisesta NFL:ssä pelaava pelinrakentaja. Mutta rikolliset, kuten kaikki muutkin ihmiset, reagoivat kannustimiin. Niinpä jos palkinto on tarpeeksi suuri, he muodostavat korttelinpituisen jonon toivoen mahdollisuutta. Chicagon eteläpuolella halukkaita huumekauppiaita oli paljon enemmän kuin vapaita kadunkulmia."
"Hohdokkailla aloilla, kuten elokuvateollisuudessa, urheilussa, musiikissa ja muodissa, toimii erilainen dynamiikka. Jopa toisen asteen hohdokkailla aloilla, kuten kustannustoiminnassa, mainonnassa ja mediassa, fiksut nuoret ihmiset tyrkyttäytyvät joukottain rutiininomaisiin töihin, joista maksetaan huonosti ja jotka vaativat rajatonta omistautumista... On oltava valmis työskentelemään pitkään ja kovasti ala-arvoisella palkalla. Jotta turnauksessa etenee, on todistettava olevansa ei vain keskiarvoa parempi, vaan ilmiömäinen... Ja lopuksi, kun ymmärtää surullisen tosiasian, ettei koskaan pääse huipulle, turnaus lopetetaan (jotkut roikkuvat mukana kauemmin kuin toiset - harmaantuvia "näyttelijöitä" näkee tarjoilijoina New Yorkissa - mutta yleensä ihmiset tajuavat asemansa melko nopeasti.) "
Tässäpä tämän aikakautemme julkkistalouden syvin olemus kiteytytettynä. Jenkeissä collegessa opiskelevien tyttöjen ylivoimainen suosikkiammatti tulevaisuudessaan on olla julkkis. Sama pätenee Suomessakin, vaikka täällä markkinat ovat niin pienet, että pintajulkkikset ja syvällisemmätkin esillä olevat muuttuvat muuutamassa vuodessa väistämättömästi säälittäviksi tapauksiksi, eräänlaiseksi vaikeasti loppusijotettavaksi ongelmajätteeksi. Toisaalta usein Seiska päivän surkimukset kuitenkin ovat paljon mielenkiintoisempia tapauksia kuin esimerkiksi Hesarin hajuttomat ja mauttomat senttarit, joista ei värinöitä lähde suuntaan eikä toiseen. Kalvinistisessa Suomessa vakavat ovat ajasta pudonneita filosofikökköjä, viihdelehtien sakki huonon yleisivistyksen omaavia surkimuksia. Yhteistä molemmille on massasta erottumaton, massaa loukkaamaton keskinkertaisuus.
"Freakonomics" ei ehkä ole maailman syvällisin kirja. Tosin perinteinen vakavuus ja syvällisyys ovat ajasta tipahtaneiden vaalimaa kansanperinnettä. Alan lukea joululahjaksi saaamaani Tom Hodgkinsonin "Joutilaisuuden ylistystä". Tällaisia vallitsevaa kapitalistista elämänmenoa kritisoivia opuksia julkaistaan maailmalla pilvin pimein. Suomeksikin niitä tulee tasaisesti. Kokonainen tutkijoiden sakki elättää oman joutilaisuutensa ylistämällä "tutkimuksissaan" laiskottelun riemuja. Yhteistä heille on vankan kulttuurihistoriallisen oppineisuuden ohella täydellinen sosiaali- ja taloushistoriallinen sivistymättömyys, joka panee epäilemään heidän yläkoppansa jääneen yliopistolla vietyistä vuosista huolimatta hieman keskentekoisiksi.
Tiettyyn rajaan näitä on mukava lukea, mutta elämäntapaoppaina ne soveltuvat vain eliitille. Noin 99 prossalla ihmisistä kun on ratkaistavanaan sellainen pikkuinen sivuseikka, miten rahoittaaa elämänsä joutilaisuudessa ja yhä enemmän tämä koskee myös palkkatyön parissa puuhastelevia muurahaislegioonia. Hodgkinsonin vihje särkeä ekaksi herätyskello ja nukkua aamuisin pitkään, ei taida toimia massoille, joihin me kaikki kuulumme, mutta joista haluamme pysytellä erillämme.
Vihreiden esittämä kansalaispalkka lienee ainoa edes puoliksi vakavasti otettava postkommunistinen yritys irrottautua ajan ja rahan kiihtyvästä liikkeestä. Mutta sekin kaatuu vähän asioita laajemmin ymmärtävän käsittelyssä heti kättelyssä; kuka tämän joutilaisuuden rahoittaisi? Massa joka ei ymmärrä omaa parastaan ja työmuurahaisethan ovat sakkia josta ei kannata välittää?
Virkistävien ajatuksia herättäneiden joutilaiden lukukokemusten jälkeen taidan siirtyä lukemaan Hunter S. Thompsonin elämäkertaa "Gonzo Way", jonka tilasin Amerikan Amatzonilta. Ainainen rahapula tosin Thompsoniakin vaivasi, mutta muusta svengistä ei ollut hyvässä ja pahassa hänen elämässään puutetta.
Uimahallissa selkäni on kuntoutunut tuollaiseen 800 metrin rinuliin. Asiat alkavat olla aika hyvällä tolalla. Olen matkalla kohti suuria aikoja, kunhan vain maltan ottaa iisisti. Hodgkinsonin sanoin:
"Muutu inhimilliseksi, muutu äärettömäksi ajatuksissasi, muutu jumalan kaltaiseksi, pysyttäydy vuoteessa."
