Suuri serotoniinihuijaus ja muuta kesäsälää

Aku Kopakkala toimi Mehiläisen kuntoutusosaston johtajana. Hän sanoi MOT-ohjelmassa että SSRI-masennuslääkkeet ovat täyttä huijausta, jonka takana on kansainvälinen lääkemafia. Seuraavana päivänä hän sai potkut töistään, vaikka väitti lausuneensa näkemyksensä ainoastaan yksityishenkilönä. MOT:n toimittajat olivat omin luvin lisänneet hänen tittelinsä haastattelun alle.

Kopakkala lensi siis koivet suorana ulos hommastaan, enkä ihmettele tätä yhtään. Monet Mehiläisen potilaatkin syövät jatkuvasti näitä serotoniinin takaisinoton estäviä SSRI lääkkeitä. Ei siis sovi kuvaan, että hoitoa antavan yksikön johto ilmoittaa niiden olevan täyttä huijausta, lääketehtaiden suurta serotoniinihuijausta.

Nyt Aku Kopakkala on julkaissut yksipuoliset näkemyksensä kirjassaan "Masennus. Suuri serotoniinihuijaus". Siinä hän todistelee että SSRI lääkkeistä ei tosiaankaan ole mitään hyötyä. Ne vain ovat osa masennusteollisuutta joka diagnostisoi rahan toivossa jokaisen kynsiinsä joutuneen masentuneeksi joka tarttee hörpyn SSRI:tä aamuin illoin.

Toki hän on osittain oikeassa, mutta se ei valitettavasti näissä jutuissa riitä. Kopakkala on koulutukseltaan psykologi, joten hänen inhonsa kemikaalista mielenhoitoa kohtaan avautuu erilaisten psykoanalyysien näkökulmasta.

Pitkät litaniat huijauksia tuodaan esiin, mutta jotenkin totuus pysyy tässäkin tapauksessa kaurapuurossa. Jos 60 prossaa paranee lääkkeillä ja 40 prossaa placeboilla, ei tulos ole Kopakkalan laskuopin mukaan 20 prossaa, vaan 50 prossaa. Eli joka toinen napin huuleensa vetänyt kokee hyötyvänsä niistä. Ihan sama miten se tehdään, pääasia että se toimii, kuten totean runokokoelmassani "Gorillat Villa Giulian puistossa". Jos vinttikoira ei saa sähköjänistä koskaan kiinni, jahtaa se sitä lopun ikäänsä. Eikä sekään jänis ole mikään oikea jänis.

SSRI:stä en itsekään ole mitenkään innoissani, mutta tähän suuntaan lääketiede menee väkisinkin. Kohta tulevat LSD ja muut kemialliset tajunnan laajentajat osaksi hoitoa. Hipin retaleet vain tuhosivat niiden maineen 50 vuodeksi pölväilemällä Sanfranin Height Ashburyssa. Niihin bileisiin voisin vaikka ottaa osaa, jos olen vielä hengissä tai en ole muuttanut pysyvästi takaisin Damiin.

Freudin psykoanalyysit ynnä muut kalliit ja tehottomat hoidot on muualla heitetty jo ajat sitten romukoppaan. Jostakin käsittämättömästä syystä Suomessa ja Unkarissa ne voivat edelleen hyvin.

Kopakkalan mukaan masennuksesta parenee ryhtymällä harrastamaan hirmuista liikuntaa, vaikka jokainen täysjärkinen tietää että tyhmintä mitä masentuneelle voi sanoa on; nouse ylös, ota vuoteesi ja kävele. Liikunan lisäksi hiukka terapian tapaista, ravinnossa omega kolmosta ja foolihappoa, ja ei muuta kuin takaisin töihin hihnan ääreen. Näin se homma Kopakkalan opein pelaa.

Vaikka olenkin urheiluhullu, en kuitenkaan ihan niin hullu ole kun tämä Kopakkala. Mehiläisessä vissiin hoidetaan varsin mietoja tapauksia, eikä Kopaakkala tunne maennuksen syövereitä kuin pinnallisesti.

Kopakkalan teos on siis varsin yksipuolinen, eräänlainen kostoyritys, joksi se jääkin. Monen tiedän saaneen lääkkeistä apua, ja monet muutkin paitsi Aku Kopakkala tietävät tämän. Eka kerran törmäsin näihin uusiin SSRI lääkkeisiin New Yorkissa 1990-luvun puolessa välissä, jossa nyt jo edesmennyt taiteilijakamuni Francis Newton Souza kertoi parantuneensa vakavasta depressiosta syömällä Prozacia.(Jos hän olisi tuollon saanut samoja hintoja teoksistaan eläessään kuin nyt kuoltuaan maailman johtavissa taidehuutokaupoissa, ei muuta lääkettä olisi tasan varmasti tarvittu.)

Nyt Prozacin tilalle on tullut muita lääkkeitä, mutta joku niistä hyödyn saa, vaikka masennuksen syynä onkin kuten Kopakkalakin esittää ihmisen perinnöllisen alttiuden lisäksi elämäntilanne joka laukaisee ahdistuksen. Hyvä uutinen on, että suurin osa paranee vuodessa itsestään. Mutta on kai se ihan hyvä jos niitä jotka eivät parane yritetään pitää hengissä näillä doupeilla, joita toki käytetään surutta koska muitakaan keinoja ei lekureilla ole.

Olen kyllästynyt tähän veivaamiseen. Kunnon huumeet laillisiksi ja kehiin, apteekkituotteiksi! Bileet pystyyn, mielisairaalan riekaleet tuleen!

*********

Se siitä. Olen myös selvitellyt Kotkan Kantasataman taustaporukoita. Vaikka rahoituksen väitetään olevan sataprosenttisesti lännestä, on se kuitenkin kokonaan idästä eli Venäjältä. Ei tarvitse googlettaa pitkään kun käy ilmi, että hankkeen rahoittajana toimii Bahamalla toimiva holdingyhtiö, jonka omistaa venäläinen miljonääri. Hän on säätiöinyt omaisuutensa matematiikan ja fysiikan tutkimuksen edistämiseen. Mene ja tiedä.

Kuitenkin Putinin porukka siirtää kiireellä fyrkkaa Venäjältä länteen kaikin keinoin. Vallan menettämisen päivä lähenee. Näin ollen jos Kotkan rakennetaan 400 miljoonan dollarin viihdekeskus, ei olennaista ole tarkastella hankkeen kannattavuutta, vaan sen taustavoimien pyrkimystä pestä rahaa. Jotakinhan näistä ympäri Suomea ostetuista ja kehitetyistä taloista ja tiloista saadaan kun ne ajan koittaessa realisoidaan.

Ja tätä kansalta pöllittyä fyrkkaa Venäjällä piisaa, jenkit uhkaavat siivota veroparatiisit, ostetaan siis Suomesta mitä tahansa kiinteää omaisuutta on myytävänä. Ihan sama mitä se kannattaa, muuten rahat jäisivät Venäjälle todisteeksi kassan tyhjentämisestä.

Täällä Kotkassa koko hankkeesta käydään hämmästyttävän vähän keskustelua. Tuntuu kuin kukaan ei tietäisi edes kaupungin johdossa missä mennään ja millä porukalla. Kantasataman tyhjäksi jäänyttä aluetta pidetään poikkeuksellisen suurena kaupungin keskustaan liittyvänä rakennushankkeena koko Euroopan tasolla, mutta kun katselee maisenaa, panee miettimään eikö maailmassa ole parempaa kohdetta jonne rahat syytää?

No hyvä näin, vaikka mitään ei todennäköisesti saadakaan pystyyn, on pieni mahdollisuus että tämä humuporukka tuosta vaan rakentaa ison viihdekaupunginosan Kantasatamaan. Jos sille ei löydy järkevää toimintaa, voidaan siitä tehdä Euroopan suurin vanhusten palvelukeskus. Sille löytyisi taatusti kysyntää kansainvälisesti.

Vaikka tiedänkin kaiken takana olevan rikoksen, kannatan edessä sitä kirkkain silmin. Suomi tarvitsee isoja investointeja, lisää kauppakeskuksia ja ydinvoimaloita! Rahaa rajan takaa!

*********

Säät viipyvät matkallaan. Atlantilta pukkaa sadetta, Siperian helteet eivät saa otetta Fennoskandiasta. Tänään oli kuitenkin lämmin päivä. Kävimme syömässä Varissaaren uudessa Vaakussa. Ihan hyvää sapuskaa, vaikka kokilla ei ehkä ollutkaan tänään paras päivänsä.

Heti kun lämpenee, ihmiset ryntäävät koloistaan täyttäen terassit, tuurimoottorit, puistot. Kotkassa näkee vielä vanhan kunnon terassikulttuurin voiman. Stadissa terasseja on niin paljon että ei niihin ole enää vuosiin kiinnittänyt mitään huomiota.

Kirjoja olen lukenut ja ihmetellyt kesän alussa ison läjän. Kirjamarkkinat suhisten supistuvat mutta mielenkiintoista kirjaa pukkaa uusilta kustantajilta jonoksi asti. Ei mikään bisnes, vaan kulttuurityötä enimmäkseen. Joku hurja on lisäksi perustanut tänne Kotkaan divarin, joka täältä häipyi lähes kymmenen vuotta sitten. En ole vielä käynyt, mutta Musilin "Mies vailla ominaisuuksia" näyttää akkunassa olevan. Mutta kun meillä on jo ykkösosa, suostuuko pujoparta myymään pelkästään kakkosen?

Vaikea sanoa saako divaria millään täällä kannattavaksi kun stadissakin suljetaan vanhoja mestoja koko ajan. Siellä sentään on lukevaa sakkia, tohtoreita ja muita pujopartoja, isot läjät. Lisäksi kirjoja todellakin syydetään kuolinpesistä älyttömät määrät noutolaatikoihin ja kirpputoreille.

Olen kerännyt huvikseni eri tahoilta Marcel Proustin sarjaa "Kadonnutta aikaa etsimässä". Kun jaksaa etsiä tarpeeksi kirjat saa muutamalla eurolla. Tosin postimaksut ovat suureksi osaksi tuhonneet vanhojen kirjojen nettikaupan. Jotta tyhjälle maaseudulle voitaisiin jakaa Maamiehen tietolaaria, täytyy kaupunkikultturin sivistyneistön maksaa näin sekin maajussien lysti.

Stadissa olen ollut vajaan viikon viimeisen puolen vuoden aikana. En mä sieltä mitään kaipaa. Käyn päiväseltään, tästä on lyhyt matka sinne moottoritietä pitkin. Mutta kai se on mentävä ensi viikolla katselemaan senkin perän kesänviettoa. On meinaan taas aika Kirranille ja kämpän täysremonttiakin pitää vissiin fiilistellä.

Mutta puolen kuun maissa tulee dr.Muza tänne ja Kotkaan laskeutuu suburbaaninen kostea bileviidakko, vaikka stadin retaleet aikovatkin repiä Viikin Gardenian maan tasalle. Ei ole rahaa, ei käyttöä.

********

Ja se Teemu Hirvilammi meni ja kuoli. Se oli paha takaisku maamme taantuneelle runokulttuurille. Vaikka Teemu oli aina kännissä kun hänet näin, ei hänen kanssaan oikein riitaa saanut aikaan. Eräänlaista köyhyyden taidetta se hänenkin touhunsa oli. Asui esimerkiksi loppu aikojensa kesiä Lammassaaressa jonkin sortin röttelössä. Viihtyi siellä runouden parissa ilmeisen hyvin.

Kun tässä selailin hänen jälkeen jääneitä teoksiaan, niin mieleen nousi että jonkinlainen laajempi iritotto härmän maisemista olisi tehnyt hänellekin gudaa. Mutta nyt mentiin niillä mitä oli.

Itse en koskaan ole tajunnut kulttuuriväkeä enkä taiteilijoita. Yleensä kun Teemun näin niin jossain vaiheessa iltaa mulla flippasi ja meno oli sekasortoista. Mutta seuravana päivänä Teemu yritti nähdä asian parhain päin.

Pari kertaa kuvasin kännykällä pätkän Teemun ja hänen sakkinsa roadshowsta. Lavalla hän oli parhaimmillaan. Ekana kuvasin yhden pätkän Sammakon kirjakaupassa yhtenä taiteiden yönä. Toisen pätkän kuvasin jossakin kapakassa vuoden 2010 kirjamessujen yhteydessä. Päätän päiväni näihin tunnelmiin:

https://www.youtube.com/watch?v=nzP12ZjRJZY

https://youtu.be/lJ6RFi-wjEE

Me, Myself and the Boss in 2002

perjantai 7. lokakuuta 2011
Me, Myself and Boss in the Beginning in June 2003


Aina eivät asiat ole olleet mallillaan. Tässä rakkaan Pomoni kuvaus vaiherikkaan suhteemme absoluuttisista alkuajoista, jotka viittasivat pikaiseen loppuun. Ihmeiden aika ei ole ohi, eihän? Jos joku meikäläisen kaltainen tyyppi on noussut alla kuvatusta ahdingosta huikeaan urheilulliseen ja elämäntavalliseen loistoon, ihmisen mahiksia muutokseen ei kannata dissata.

Vaikka tässäkin tapauksessa kaikki olisi voinut mennä totaalisesti pieleen,se on pienestä kii. Sattumaa ja hyvää onnea on henkiin jääminen ollut aina tällä hurmaavan kauniilla sinisellä planeetalla. Kolikoiden toisesta puolesta kertovat tapaukset asuvat tuossa nurkan takana Malmin hautausmaalla, eivätkä kuolleet enää selitä yhtään mitään. Samaa onnen ja sattuma soittoa eloon jääminen tulee olemaan jatkossakin. Joku drunken driver Hanoin tapaisessa mestassa ei tiedä ajavansa ylitseni reilun kuukauden kuluttua, vaikka ratamme ovat jo kulkemasssa kohti risteämispistettään.

Mutta tässä meikäläinen, Jussi suur-Apila Pomon kuvaamana kesällä 2002, yli 12 vuotta sitten:


Kun tapasimme Cafe Engelissä oli hänen avauksensa tyrmäävä; hän kertoi sauhunneensa viimeisen viikon ympäri Helsinkiä tapaamassa naisia. Viiden minuutin kuluttua hän ilmoitti:
- Sinä tulet olemaan seuraava vaimoni!

Ajattelin; teen hyvän työn yhteiskunnalle ja olen ystävällinen tuolle tyypille. Ei se ole multa pois. Hän oli ilmeetön; kalpeat kasvot eivät reagoineet mitenkään mihinkään. Hänellä oli hirveä hellyyden tarve, jota hän ei tajunnut. Kävellessämme Kaivopuistossa hän huohotti raskaasti, enkä tiennyt miten pääsisin hänestä kohteliaasti eroon. Hän kertoi hyvinvointivaltion problematiikasta tekemästään lisuristaan, jonka oli nuorena lupaavana sosiologina rusikoinut kasaan muutamassa viikossa. Minun oli vaikea nähdä hänet maan terävimpään kärkeen kuuluvana tiedemiehenä. Lopulta minun kävi häntä sääliksi ja kutsuin hänet luokseni syömään.

Tullessaan ruusupuskan kanssa tyyppi tutisi, vapisi ja hölisi. Hän oli kaatunut edellisenä yönä portaat pää edellä alas. Hänellä oli naamassaan enemmän laastaria kuin Mickey Rourken esittämällä Marvilla leffassa Sin City. Hän imi purkillisia pillereitä. Hän oli poissa, no response. Hän söi lenkkimakkaraa naama keltaisena pää kääntyneenä nurkkaan päin kiinnittämättä ympäristöönsä mitään huomiota.

Kun tarjosin hänelle kunnon ruokaa, tyyppi kaatoi kädet täristen puoli pullollista balsamiviinietikkaa kalkkunan rintaan. En uskonut hänen tietävän mitä balsamiviinietikka ylipäänsä oli, mutta etikkaan upottamaansa ruokaa hän kehui maukkaaksi. Hän oli pukeutunut naurettaviin liiveihin, shortseihin, metsästäjänhattuun. Tyypin sääret olivat laihat ja hänellä olivat harmaat nilkkasukat. Mitä tahansa sapuskaa laitoin hän ilmoitti kaiken olevan hyvää. Paitsi kun laitoin hänelle vaivalla mozzarellajuustolla täytetyn lohileivän..

- En syö kalaa missään muodossa! Olen koko ikäni vihannut kalaa, hän ilmoitti syöden leivän pitkin hampain.

Hän oli poissa kun muka halasimme. Jaksoi aikansa, väsähti ja meni nukkumaan. Mikään asia maailmassa ei herättänyt hänessä tunteita. Hän kuorsasi niin kovaa, että oli pakko nukkua toisessa huoneessa. Ainoat järkevät lauseet koskivat Ilmestyskirja Nyt leffan yksityiskohtia, kuinka sen olisi voinut leikata paremmaksi. Mitä tahansa yritin ehdottaa hänelle, mikään ei kelvannut. Kaikki oli samantekevää. Kun yritin herättää häntä koomastaan keittämällä vahvat kahvit hän sanoi:

- Minä en koskaan juo kahvia tähän aikaan illasta.

Päätimme matkustaa yhdessä Pietariin. Venäjän rajan lähestyessä tyyppi muuttui rauhattomaksi ja alkoi vilkuilla ravintolavaunussa muita naisia. Hän veti hetkessä naamaansa monta pientä pullollista valkkaria ja alkoi humaltua. Junassa oli kuumaa ja ahdistavaa, sain migreenin helteestä ja hermostuksesta.

Päästyämme hotelliin ilmoitin lepääväni hetken. Tyyppi ilmoitti käytökseni olevan tyypillistä ämmien valitusta ja häipyi sukkasillaan hotellin baariin. Jonkin ajan kuluttua hän palasi huoneeseen aloittaen houreisen sekoilun. Venäjän mafia oli uhannut häntä aseella. Hänellä oli lappunen johon oli raapustettu muistaakseni jonkun Sergein puhelinnumero. Huoneen vessaan pyrki hänen mukaansa joukko näkymättömiä tyyppejä.

Pakkasin laukkuni ja otin oman huoneen. Loppumatkan hän vietti hotellin aulabaarissa talutettavassa kunnossa. Pidin huolen ettemme sattuneet käytävään samaan aikaan. Paluujunassa olin juuri kertomassa konduktöörille ystäväni olevan hieman myöhässä ja hänen lippunsa olevan minulla. Silloin näin hänet makaamassa laiturilla. Miliisit yrittivät turhaan nostaa hänet pystyyn. Lopulta he kantoivat hänet diplomaattivaunuun. Kun hän tuli tajuihinsa kulki hän junan käytäviä minua etsien. Piilouduin lehden taakse.

Tapasimme kesäkuussa, heinäkuussa päätimme muuttaa yhteen. Mutta hän söi kuitenkin ennen muuttoa purkillisen pillereitä ja kaatui jälleen portaat pää edellä alas. Kun menin palauttamaan hänen asuntonsa avaimet ja hänen antamansa kirjat, kaikkialla lojui pillereitä, lääkepurkkeja, tyhjiä viinapulloja. Hän makasi tajuttomana sängyssään. Pää oli kääreissä. En tajunnut miten hän selvisi kaatuiluistaan hengissä itseään pysyvästi telomatta. Tarkistin hänen hengittävän. Illalla hän ei vastannut puhelimeen. Olin varma hänen kuolleen. Kun menimme yöllä poliisin kanssa soittamaan hänen ovikelloaan asunnosta kuului:
- Perkele!
- Hengissä kuuluu olevan, totesivat poliisit poistuen paikalta.

Kun pääsin asuntoon oli hänellä kivuista päätellen sääriluu murskana. Kiinasta ostettu silkkipaita oli revennyt selkäpuolelta niskasta helmaan. Soitin Marian sairaalan päivystykseen, josta sain ohjeen tarkkailla häntä vuorokauden ajan. En uskaltanut jättää häntä asuntoonsa. Hän lähti kiltisti mukaani. Pakkasimme vaatteet kassiin.

Ajettuamme taksilla asunnolleni panin hänen paskaiset kamppeensa heti pesuun. Hän oli tajuttomuuden rajamailla kaksi päivää. Tarkistin välillä joko hän oli lakannut hengittämästä. Tultuaan tajuihinsa hän yritti karata. En päästänyt. Seuraavana aamuna löysin hänet keittiön nurkasta syömässä katse seinään tuijottaen lenkkimakkaraa. Hän päätti jälleen häipyä, ja häipyikin. Hän puhui joka päivä lähtevänsä Thaimaaseen. Lähdöstä ei näyttänyt tulevan mitään.

Meillä oli yksi hyvä hetki. Olimme taiteiden yönä Alppilan kirkossa kuuntelemassa Elisabethin ajan musiikkia. Ilta oli kiva. Katseltiin telkkaria hänen asunnollaan ja makoiltiin. Emme kyenneet keskustelemaan rentoutuneesti kuin sängyssä maatessamme ja puhuessamme puhelimessa. Aina kun menetin hermoni hänen flegmaattiseen millään-ei-ole-mitään-väliä olemukseensa ja ajoin hänet yöhön, hän vastasi soittooni saavuttuaan asunnolleen. Ei edes tajunnut mitä oli hetkeä aikaisemmin välillämme tapahtunut. Mitä tahansa yritin tehdä tai tarjota oli tylsää, tyhjänpäiväistä tai snobbailua. Hän antoi minun ymmärtää luulevani olevani parempi kuin olenkaan. Join liikaa maitokahvia ja asetin haarukat liian hienosti pöydälle.

Pystyssä ollessaan en saanut häneen mitään kontaktia. Mutta heti kun menimme makaamaan sänkyyn olimme rentoina samalla aaltopituudella. Silloinkin kun meillä meni hyvin tiesin kaiken kuitenkin päättyvän huonosti. Se oli viimeinen universaali rakkaustarina tässä galaksissa. Pyrin hänestä kaikin voimin eroon, mutta en päässyt.

Lopulta hän päätti ottaa vastuun elämästään ja lähti Thaimaaseen. Olin onnellinen hänen puolestaan. Hän oli täynnä odotuksia. Kahden päivän kuluttua sain tekstiviestin: ”Olen tippunut riksan selästä ja loukannut itseni”. En kuullut hänestä pitkään aikaan kunnes hän alkoi soitella Saigonista kaoottisia puheluita. Kaikki oli siellä päin helvettiä. Häntä vainottiin, eikä hän uskaltanut poistua huoneestaan. Soitin hänen äidilleen Ouluun kertoen tilanteen. Hän kertoi ilman tunteen häivääkään alistuneensa jo aikoja sitten siihen, että tyyppi kuolee jonakin päivänä reissuilleen, eikä sitä sen elämäntavan perusteelle voi edes ihmetellä. Seuraavaksi tuli maanisia viestejä Frankfurtista.

Kun hän palasi oli hän lihonut muutamassa viikossa kymmenen kiloa. Hänen jalkansa olivat ruvella. Planet Zombie meininki jatkui. Pakkasimme hänen kamansa jälleen yhteenmuuttoa varten ja ostimme Ikeasta tarpeettomia tavaroita tulevaan yhteiseen kotiimme. Päätin siivota kerralla tyypin repaleisen elämän kuntoon. Pakkasin puolet hänen kamoistaan muuttoa varten roskasäkkeihin. Toisen puolen kannoimme roskikseen.

Muuttoa edeltäneenä yönä en kuitenkaan kestänyt ajatusta, että joutuisin elämään loppuelämäni tyypin kanssa jolla ei ole mitään omaa tahtoa, eikä edes käsitystä omasta tilanteestaan. Otin Ikeasta ostamammme kamat ja häivyin taksilla yöhön. Onneksi olin tajunnut hankkiutua tyypistä viime hetkellä eroon.

Välillemme laskeutui radiohiljaisuus. Kuulin hänen lähteneen jälleen Thaimaaseen. Oli vannonut, että ei enää ikinä tule takaisin. Hyvä kun meni, ajattelin. Aloin saada häneltä ikävää tihkuvia tekstiviestejä. Oma pönttöni alkoi sumentua, kun hänen alkoi viimeinkin kirkastua.

Kun hän palasi muutaman kuukauden kuluttua hän oli muuttunut mies. Lopullisesti kadonneiksi luulemani huumori, järki ja tahto olivat palanneet. Hullaannuin häneen. Muutimme yhteen asumaan. Lähetin hänet varmuuden vuoksi testiin sukupuolitautien klinikalle. Irtisanouduin työstäni ja jäin kotiin. Menimme kihloihin, päätimme erota ja elimme onnellisina yhdessä.

Oikeusasiamies käräjäoikeuden käymälässä

No mulle jäi siis sekavuustilassa olevan tuomari Osku Ranteen raportti Helsingin käräjäoikeuden väärinkäytöksistä. Mietin asiaa ja lähetin sen tutkittavaksi eduskunnan oikeusasiamiehelle, vaikka kaikki tietävät hänen toimintansa olevan systeemiä puolustavaa paskaa.

Petri Jääskeläinenitse on tulkinnoissaan Suomen johtava lakien rikkoja, mutta mafia emme voi voittaa, sillä me olemme mafia,kuten Talon miehen varatoimitusjohtaja Englund asian ytimekkäästi ilmaisi.

Olin jo unohtanut koko jutun kun sain eduskunnan oikeusasiamies Petri Jääskeläiseltä vastauksen. Se oli tietenkin alusta loppuun väärinkäytöksiä tukeva, eli Jääskeläinen tapansa mukaan syyllistyi itse lain rikkomiseen puolustaessaan valtaeliitiin kamujaan. Jos hän puuttuisi lakien mukaan sen toimintaan, potkut perseelle tulisivat välittömästi. Nyt on hyvä kun saa istua korruptioiltamissa vetämässä ilmaista viinaa, epäilen että huoriakin on hänelle tarjolla.

Olin tulossa tuomioneuvottelusta Helsingin käräjäoikeudesta kiroten sen tekemää tyhmää päätöstä. Nainen oli tunkeutunut väkisin entisen poikakaverinsa kämpille. Saanut muka mustelman poikakaverin yritteässä poistaa häntä. Lääkärintodistus ei tukenut väitettä mustelmien synnystä. Tuomari ja toinen lautamiehistä olivat naisia, tuomio pamahti viattomalle kodissaan nukkuneelle äänin 2-1 pahoinpitelystä.

Vituttti koko touhu. Kävin kansliassa jättämässä eronpyyntöni koko roskasta. Se pitää kuitenkin toimittaa kaupunginvaltuustolle. Aulassa vastaani tuli kuin tulikin käräjätuomari Osku Ranne. Hän tuijotti kulkiessaan kiinteästi maata jalkojensa alla samaan tapaan kuin Salmenin Lefa ollessaan selvinpäin. Ei halunnut huomata ketään, tulla huomatuksi kenenkään toimesta.

Tartuin häntä halvan ryppyisen huonosti istuvan dressmanpuvun hihasta.

- Ranne, mulla on sulle asiaa.
- Täh? Mitä muka? Ei oo nyt aikaa...
- Mä lähetin sen sulta mulle jääneen raportin eduskunnan oikeusasiamies Petri Jääskeläiselle.

Ranne meni kalpeaksi ja näytti että hänen vartalonsa muuttui hetkessä letkuksi. Hän nosti katseensa, josta luin kauhua ja epäuskoa.

- Vittu. Nyt toimistoon ja vähän saatanan äkkiä.

Nousimme portaita pitkin viidennen kerroksen käymälään. Ranne lukitsi kaikki mahdolliset ovet.

- Sä saatana olet siis antanut mut ilmi?
- Miten niin? Itsehän kerroit yrittäneesi saada Helsingin käräjäoikeuden väärinkäytöksiä kumoon.
- Lähetitkö sen prujun mun nimellä? Olenkin ihmetellyt minne se katosi. Sä pöllit sen.
- Vitut mitään pöllin. Se jäi sulta kun syöksyit portaisiin paskan valuessa lahkeesta. Sitä paitsi lähetin sen omalla nimelläni. Sä oot turvassa.

Ranne puhalsi pitkää, kaivoi taskumatin ja otimme pitkät paukut.

- No mitä se Jääskeläisen kyrväke vastasi?
- Okra. Mä lukasen sen, tai lukaise itse:

"Pyysitte kirjeessänne eduskunnan oikeusasiamiestä tutkimaan Helsingin käräjäoikeuden määräaikaisen laamannin, hallintojohtajan ja haastemiehen menettelyä sekä käräjäoikeuden yleistä toimintakulttuuria kirjotuksessanne lähemmin ykislöimissänne suhteissa.

Oikeusasiamies Petri Jääskeläisen pyynnöstä ilmoitan, ettei asiaa voida tutki antamienne tietojen perusteella. Tämä johtuu siitä, että kirjoitksenne tiedot ovat puutteelliset. Kirjoituksenne on yleisluonteinen tai käräjäoikeuden hallinnon järjestämistä koskeva, eikä ole käsiteltävissä kanteluna.

Esittämiinne vaatimuksiin ilmoitan tiedoksenne, että eduskunnan oikeusasiamiehen toimivaltuuksiin ei kuulu vahingonkorvauksista tai palkan takaisinmaksamisesta päättäminen. Oikeusasiamies ei voi myöskään erottaa toisen viranomaisen virkamiehiä virastaan.

Oheisessa esitteessä kerrotaan oikeusasiamiehen tehtävistä, toimivallasta sekä kantelun tekemisestä. Sen liitteenä on lomake, jonka voitte täyttää, mikäli haluatte täydentää antamianne tietoja."

Tämä älytön paska ja lain rikkominen perustuu siis seuraavaan valitukseen:

Ranteen säälittävä paperi meni näin, olen sensuroinut liian lähelle totuutta osuvat ...(alkulehti puuttuu)...Helsingin käräjäoikeuden johto tuhlaa siis veronmaksajien rahoja turhanpäiväiseen ja sekopäiseen kirjeenvaihtoon kyseenalaisilla valtuuksilla, vaikka Helsingin käräjäoikeudessa olisi eduskunnan oikeusasimiehen erittäin välttämätöntä käynnistää yleisen lain kuuliaisuuden vuoksi kattava tutkinta esimerkiksi seuraavista vakavista väärinkäytöksistä:

1) muutama vuosi sitten tehdyn sisäisen selvityksen mukaan 40 prosenttia Helsingin käräjäoikeuden istunnoista peruuntuu etupäässä koska vastaaja ei tule paikalle, tai häntä ei ole saatu haastettua. Tästä Helsingin käräjäoikeuden hyvän hallintotavan räikeästä rikkomisesta aiheutuu vuosittain miljoonien eurojen tappiot suomalaisille veronmaksajille.

Eduskunnan oikeusasiamiehen on välittömästi puututtava asiaan ja rangaistava väärinkäytöksistä viime kädessä vastuussa olevia tahoja. Yksityisellä sektorilla näin massiivisiin resurssien väärinkäyttöön syyllistyneet olisi erotettu jo ajat sitten. Mutta tämä ei näy koskevan Helsingin käräjäoikeuden toimintaa.

2) Käräjäoikeuden tietojärjestelmät ovat kammottavasti ajasta jäljessä. Tuomarit eivät pysty näkemään päätteeltään vastaajien ajan tasalla olevia rikosrekisteriotteita. Sen sijaan yleisenä tapana on kysyä vastaajalta onko tälle tullut uusia merkintöjä rekisteriin? Tämä ei ole lainmukaista eikä missään tapauksessa mitenkään puolusteltavissa olevaa toimintaan. Eikä vastaajalta saatu tieto edes aina ole ymmärrettävästi luotettava, vaikka Helsingin kärjäoikeudessa siihen luotetaan.

Oikeuden ongelma kansalaisten kannalta on, että niiden riipumattomuuden nimissä kukaan ei valvo niiden toimintaa. Näin ollen se on johtanut em. väärinkäytöksiin. Eduskunnan oikeusasiamiehen tulee puuttua näihin järkyttäviin epäkohtiin ja saattaa tässäkin tapauksessa syylliset vastuuseen.

3) Lautamiesaines on niiden vähäisen poliittisen arvostuksen vuoksi pahasti vinoutunut. Eläkeläisten ja työttömien edustus on aivan liian suuri. Tämän vuoksi nykyinen lautamiesjärjestelmä joka ei poliittisia puolueita edes suuremmin kiinnosta ja jota käräjäoikeuden tuomarit ovat koko ajan olleet ajamassa alas tulee saattaa vastaamaan nykyaikaisen oikeusvaltion periaatteita.

Lautamiesjärjelmän lopettamista ajavilla juristeilla ei käsityskyky riitä edes niin pitkälle että he olisivat valmiita luopumaan tuosta vaan vuosisatoja vanhasta anglosaksiseen perinteeseen kuuluvasta valamiesjärjestelmästä päästäkseen keskenään sopimaan asioista. Näin he ajavat Suomeen itämaista oikeussysteemiä, jonka tuomarivallan ongelmat ovat selkeästi nähtäissä esimerkiksi Venäjällä. Eduskunnan oikeusasiamiehen on kiinnitettävä huomiota juristien ja tuomareiden harjoittamaan myyräntyöhön ja asetuttava julkisesti puolustamaan maamme länsimaiseen oikeusperinteeseen nojaavia arvoja.

4) Kaikille on selvää, että käräjäoikeuksiin päätyvät tuomareiksi juristien pahnan pohjimmaiset. Tämä näkyy Helsingin käräjäoikeudessa heidän työnsä epätasaisuutena. Osa tuomareista käyttäytyy lisäksi epäasialliseti joko luonteensa tai muiden taustalla vaikuttavien ongelmiensa vuoksi. Eduskunnan oikeusasiamiehen tulee suorittaa tilastollien tutkinta Helsingin käräjäoikeuden tuomareiden työtaakan jakautumisesta, poissa oloista sekä kullekin tuomarille sattuneiden istuntojen peruuntumisten määrästä.

Nykyisellään käräjäoikeus ei nauti vastaajien eikä edes suuren yleisön luottamusta.

Pyydän näin ollen eduskunnan oikeusasiamiestä ryhtymään välittömästi tutkimaan esiin tuomiani Helsingin käräjäoikeuden ma. laamannin, hallintojohtajan ja yleisen toimintakulttuurin epäselvyyksiin liittyviä kantelussani esiin tuomiani hyvän hallintotavan vastaisia käytäntöjä. Seka myös ryhtymään asioiden korjaamiseksi kyseisiä tahoja kohtaan riiittävän ankariin kurinpitotoimenpiteisiin.

**********

Luettuaan vastauksen Ranne nyrpisti nenäänsä puristaen kädet nyrkkiin.
- Eli jos joku sakki täällä Helsingin käräjäoikeudessa hukkaa vuosittain miljoonia veronmaksajien rahoja, on se eduskunnan oikeusasiamies Petri Jääskeläisen mukaan vain sisäinen hallinnon järjestämistä koskeva kysymys, johon ei voi eikä ole syytä puuttua.
- Pitäisi vissiin perustaa eduskunnan oikeusasiamiestä valvova ylemmän kansanoikeuden asiamiehen virka, tuumin.
- Ei näille paskiaisille mitään mahda. Hallintoeliitti nyppää tyhjiä keskenään, muut tekevät hissejä, laivoja, sellua, kännykkäpelejä, pitävät maan talouden käynnissä. Mutta nämä perkeleet vain pitävät illanviettoja keskenään. Kaiken maailman saatanan Kultaranta keskusteluja.
- Pitäis vissiin ampua pommi siihen telttaan?
- No ei siinä ketään Suomen kannalta olennaisen tärkeää tyyppiä menisi. Mutta ei kannata. Puolueilla on listat täynnä uusia pressoja, ylijohtajia, oikeusasiamiehiä. Persutkin nuolee hallitukseen päästyään kaikkien perseitä koska eivät tajua syvemmin mistään mitään.
- Onko nyt Ranne näin että näille hallintoeliitin väärinkäytöksille ei ole mitään tehtävissä?
- Näin on. Jos kansa tietäisi kuinka satoja miljoonia menee tällaisten höpöhöpö oikeusasiamiesten ja muiden hallintoturhakkeiden palkkoihin niin kaduilla syntyisi kapina. Autot palaisivat öisin kuin Pariisin maahanmuuttajakortteleissa.
- Mitä sä nyt aiot, Ranne? Tie on noussut pystyyn.
- Vitutu mitään on noussut. Ei nää koskaan uskalla alkaa toimenpiteisiin mua vastaan. Tiedän kaikesta liikaa. Siinä putoisi oikeusministeriön hallintoalalata paljon päitä pölkyltä.
- Se on hyvä juttu. Ihan tosi. Vaikka oletkin vittumainen mies, niin kyllä sä oikeassa olet tän nomenklatuuran suhten. Pääministeri Sipilän tulisi ekana erottaa puolet ministeriöiden virkamiehistä ennen kuin mitään todellista säästöä ja tehokkuushyppyä saadaan aikaan. Mutta kyllä hänelle pian opetetaan pelin säännöt. Saat olla virassa täsmälleen niin kauan kun jätät hallintoeliitin rauhaan. Sen väärinkäytösten takuumiehenä toimii oikeusasiamies Petri Jääskeläinen, joka ampuu alas välittömästi liian polttavaksi muuttua uhkaavat valitukset. Kuten tämän tässä.
- Et taida oikein säkään tykätä systeemistä. Et vaikka täällä saa häiriköidä mielin määrin ilman että kukaan uskaltaa asettua vastaan riskeeraten uransa ilmaisten viinojen pöydissä.
- Ranne, mä lähden nyt lätkiin tästä systeemistä. Sun nostamat epäkohdat on ihan oikeita. En kehtaa enää katsoa itseäni peilistä silmiin jos syyllistyn oikeusasiamies Petri Jääskeläisen tavoin laittomuuksiin olemalla puuttumatta Helsingin käräjäoikeuden massiivisiin laittomuuksiin. Edes Hesari ei uskalla kirjoittaa näistä, politrukkien käsissä olevasta Ylestä puhumattakkaan.
- Mitä sä aiot nyt?
- No en mä oo täällä edes viimeisen vuoen aikana ollut kuin kolme kertaa. Olen ajanut omalta osaltani systeemiä alas. Palkkiot veroineen ovat niin mitättömiä, ett nää on persnettokeikkoja. Työttömät ja eläkeläiset täällä pääasiassa istuu, oikeus on köyhien käsissä. Voi kai senkin joku nähdä demokratian takeena. Vaikka ei tän ihan näin pitänyt mennä...
- Mikä se on se sun venäläisyhteys? Kuulin vanhalta koripallotuomarikaveriltani että sua seurataan varmuuden vuoksi kun kuulemma pelaat ryssien joukkueessa.
- No ne osti mut osapäiväiesti pois pelistä kun haukuin niitä nettifoorumeilla ympäri maailmaa. Mä oon Holiday in Russia -nimisen matkailun edistämisfirman hommissa Kotkassa.
- Mitä sä sitten teet? Eihä se matkailu edisty vaikka sitä on viimeiset 30 vuotta joka kunnassa edistetty?
- Oikeastaan mulla on täys vaitiolovelvollisuus näistä asioista. No mä vähän niin kuin levittelen myönteistä kuvaa Venäjästä nyt kun länsi hyökkää. Meillä on Kotkan yrityskeskus Datariinassa toimisto, jossa istun tunnin pari päivässä ja kirjoitan myönteisesti itänaapurin tarjomista kaikista mahdollisista mahdollisuuksista. Haukun EU:ta, IMF:ää ja Maailmanpankkia. Erityisesti jenkkejä pitää haukkua. Kotkan yritystukielin Cursor rahoittaa avokätisesti tulevien kappojen toivossa toimintaamme. Kun tilanne normalisoituu mua vielä kiitetään maidemme välisen yhteistyön edistämisestä. Nyt tosin Supo seuraa mua, mutta ei niillä ole mitään mihin tarttua. Eihän ne oo saanet edes Johan Bäckmania rautoihin. Aikausi on kummallinen. Mikään ei ole miltä näyttää. Eikä ole mitään mihin tarttua.

Tuomari Ranne oli jo puoli tuntia myöhässä istunnosta, mutta tuomari päättää milloin istunto alkaa, milloin loppuu. Otimme taskumatista. Ranne lemusi hieltä kuin Jouko Turkka uransa parhaina päivinä. Tässä epäsiistissä olemuksessaan hän ei eronnut Helsingin käräjäoikeuden muista tuomareista.

Itse asiassa olen varma että eduskunnan oikeusasiamies Petri Jääskeläiselläkin on huonosti istuva dressmannpuku ja hän döfää kainaloistaan. Käyttä clerasillia ja muita tököteitä. Parempi pysyä näistä sottapytyistä etäällä.

Oulu, etäällä ja yksin

No jopas kaikki halpenee thanks to this siunattu thing called deflation. Lensimme Ouluun ja takas hintaan 26 euroo suunta Norwegianilla. Isot oli koneet, täynnä porukkaa ja perille päästiin putoamatta. Oulusta muutin pois about 27 vuotta sitten. Nykyään se ei sinänsä merkkaa mulle mitään edes nostalgisesti. Muistoni Oulusta ovat paremminkin ankean sorttisia, ei siellä ymmärretty tällaista tietopuolista kaveria edes yliopistolla, jossa olin hommissakin.

Pohjoisen kansa on kylmää kansaa tunne-elämältään, eikä ymmärrä tieteitä ja taiteita. Ylpeilevät sillä etteivät ole koskaan lukeneet yhtään kirjaa vapaaehtoisesti.

Oulu Skyline on lattea, talot korkeintaan nelikerroksisia. Kaupunki vaikuttaa yläsuuuntaan pieneltä. Jopa Kotham Cityn talot ovat seitsenkerroksisia Kotkansaarella. Oulussa on aikoinaan saanut vallan jokin Pohjanmaan liian korkeaa taivasta palvova lestadiolainen rakennuttajalahko. Sen tunnetuin lahkolainen on pääministerimme Juha Sipilä.

Rotuaarin kävelukatualue on ihan okei, mutta siellä on joka kesä jokin nurkka rempassa, ihan samaan tapaan kuin täällä stadissa jossa nyt toivun pohjoisen reissun rasituksista.

(Ensi viikon alussa siirrymme takaisin Kothan Cityn pesäämme. Sunnuntaina vaihteeksi leuan magneettikuvaus Meilahdessa.)

En ymmärrä Oulun rakennuspoliittista linjaa. On siellä Hallituskadulla kommeita korkeita taloja, samoin koko ajan nousevilla uusilla asuntoalueilla. Mutta muuten se on yhtä ja samaa aakeeta ja laakeeta.

Mulla ei ole mitään syytä eikä halua muuttaa takaisin Ouluun. En edes tunne sieltä enää ketään muita kuin sukulaiset jotka puhuvat koko ajan liikaa. Sama anonymiteetti tosin pätee erakkomaiseen eksistenssiini vähän joka paikassa. Mä en tartte mitään ihmisiä löpöttämään tyhjiä ympärilleni. Keskityn ankarasti tieteen ja taiteen päivänpolttaviin kysymyksiin. Luen romskuja ja tietokirjoja. Ei ole aikaa alkaa tyhjiä nyppään satunnaisten vastaantulijoiden kanssa.

Parasta Oulussa oli Pannukakkutalo torinrannan yhdessä vanhassa isossa puna-aitassa. Sieltä saa kiistatta pohjois-Euroopan parhaat pannukakut. Se riittää tietenkin jo syyksi matkustaa Ouluun kerran pari vuodessa. Mökilläkin voi käydä muutaman päivän relaamassa, vaikka alkukesäsätä riesana ovat sääsket, loppukesästä paarmat. Ei oo helppoo Oulun suunnan kaa.

Ja tänään täällä Pöxymäessä taasen koiran kaa kuljetaan Vantaanjoen vartta kuin silloin ennen. Yx päästään vähän sekaisin mennyt opiskelija aiheutti heti riesaa. Hän on saanut päähänsä että säännnöistä ei jousteta. Hän kävelee koiriensa kanssa maata tuijottaen tien vasenta laitaa katse maahan naulittuna. Kaikki muut kuljettaavat täällä luonnonhelmassa koiriaan oikella puolen. Mutta tää yksi liikaviisas muistaa koirakoulun ohjeen että koiraa pitää kuljettaa vasemmalla. Ohje koskee itseasiassa vain koiran kanssa keskustassa kulkemista, mutta tälle nuorelle naiselle keskellä mielenterveysongelmiaan se ei ole koskaan valjennut. No me vedettiin tietenkin päin. Koirat siitä tappeleen, ämmä joutui väistämään. Mutisi jotakin vasemmalla kulkemisesta hakatessaan koiriaan.

Stadissa on muuta Suomea huomattavasti enemmän tärähtäneitä ihmisiä jotka häiriköivät joka paikassa. Sitten nää narkit ja muut kaikki hankkii turvakseen jonkin jättisekarotuisen koiran jota ne eivät osaa eikä jaksa ollenkaan kasvattaa. Täällä Helsingissä asuu paljon väkeä joka pitäisi kerätä saareen asumaan keskenään. Kerran viikossa laiturille sapuskat ja viinat. Olisi sitten tämäkin mesta parempi paikka elää, vaikka en todellakaan tiedä tulemmeko enää tänne pysyvästi takaisin vaikka kämppää on rempattu isoilla rahoilla.

Kuuntelen Björkiä työhuoneen tietsikan kaiuttimista. Paras äänenlaatu on tietenkin olkkarin isoissa streoissa, sitten tulee uudet bluetoothit UEboomit, makkarin iPodtelakka, tää työkkärin tietsikka on surkein. Onneksi mulla on asentaa siihen ulkoinen äänikortti joka parantaa äänenlaatua melkoisesti. Mutta paras Spotify ja Tidal soundi saadaan olkkarin streoista blueray soittimen kautta.

Pöxymäki on jälleen peittynyt kasvillisuuteen. Sen seasta ei näe että paljon puuttuu entisiä kanta-astujia. Pastori kuoli reilu vuosi sitten, Painonostaja meni muutama kuukausi sitten, Tildakin on kuulemma kuollut. Täältä alkaa hörhöt loppumaan. Heidän elämäntapansa on liian kuluttava, kaikki ne rymyveikot jotka täällä vielä muutama vuosi sitten legendaarisessa Pöxymäen baarissa melskasivat ovat nyt tuonen mailla. Linnut laulaa kumminkin, tuuli suhisee puissa, eikä kukaan tiedä kaivata heidän puuttumistaan. Ei sitä pienen ihmisen elämästä paljon muistoja jää, ainoastaan velkojat muistavat kun ovat jääneet nuolemaan näppejään. Tämä kylä suljettu on ja bussit matkaa työväkeä keskustaan.

E-kirjassani "Oulun ihme" käsittelen Oulu suhdettani lievästi sanoen liioitellen. Mulla oli 10 vuotta sitteen joku kumma nostalgiakausi. Nyt se on jo aikoja sitten mennyt ohi, mutta onneksi ehdin rustata väärennettyjä kuviteltuja muistoja varsinaisen läjän, vaikka Oulun läänin taidetoimikunta kirosikin kotiseutuaiheisen runoelmani alimpaan helvettiin tähän tapaan:

PROLOGI: ARVOISA VASTAANOTTAJA

Tutustuttuamme apuraha-anomukseenne liittämään Oulua käsittelevään käsikirjoitukseen Oulun läänin taidetoimikunta ilmoittaa harvinaisen yksimielisesti, että teille me ei ikinä apurahaa anneta, vaikka muita hakijoita ei olisi. Olette tehneet pahan virhearvion luullessanne meidän ottavan tosissamme sepitelmänne. Vitsit ovat surkeita, eivätkä Oulun yliopiston historian laitoksen mukaan vastaa totuutta. Erityisesti pidämme loukkaavana väitettänne: ”Menneisyys muuttuu homodiskojen musiikiksi”.

Lisäksi ilmoitamme, että kaiken meille oululaisille pyhän ohella epäonnistutte surkeasti yrityksessänne pilata Jumalan ainoan pojan Jeesuksen maineen väittämällä hänen toimineen väärennetyillä henkilöllisyyspapereilla Oulun kaupunginjohtajana. Viittaatte kirjoitelmassanne edesmenneeseen yli puoluerajojen kunnioitusta nauttineeseen kaupunginjohtaja Valde Käkeen. Vainajan muiston mustamaalaamisen ohella teette vikatikin irvailemalla sairaan miehen kustannuksella. Se ei käy täälläpäin latuun edes ns. taiteen vapauden nimissä. Tulkaa tolkkuihinne!

Oulun läänin taidetoimikunta on yksimielisesti sitä mieltä, että kaupunkimme edesmennyt arvostettu johtaja Valde Käki uupui raskaan työtaakkaansa alle nostaessaan Oulun teknologian maailman kärkeen. Sanotte mitä tahansa; siellä on ja pysyy!

Yksityiskohtiin enempiä menemättä toteamme, että teidän kannattaisi luopua yrittämästä kirjoitushommia, sillä yrityksiksi ne tulevat jäämään. Lääninkirjailijamme Tytti Kukkahuru-Laatikaisen mielestä te ette osaa kirjoittaa, ettekä muutenkaan ymmärrä mistään mitään. Näin ollen pyydämme teitä pidättäytymään jatkossa häiritsemästä tärkeää apurahojen jakamistyötämme Oulun läänissä. Varmuuden vuoksi olemme lähettäneet sepustuksenne tiedoksi myös Taiteen keskustoimikunnalle, joka yhtyy yli puoluerajojen sitä edes näkemättä yksimielisesti näkemykseemme. Mahdollisiin yrityksiinne huijata jatkossa Suomen kansallista kulttuuria ”pieneksi kotimaiseksi luotoksi” kutsumanne apurahan muodossa toteamme: Ei tipu latin latia!

Pysykää puolestamme loppuikänne sen kotkalaisen narkkarivaimonne kanssa siellä Amsterdamissa. Se ei tosin kokemuksemme perusteella tule olemaan pitkä eikä hohdokas. Mikäli saatte katuojassanne päähänne tulla kärkkymään apurahoja tänne Oulun suunnalle, olemme varmuuden vuoksi lähettäneet kopion yritelmästänne Oulun poliisille. Se tuntee kuulemma teidät paremmin kuin hyvin. Poliisit jakavat käsikirjoitustanne lisäksi Oulun seudun kouluissa osana kaupungin huumeiden vastaista kampanjaa. Tekstinne on niin hirveää, että oppilaat suorastaan repivät sen käsistä ja näin ollen olemme joutuneet myöntämään työskentelyapurahan Oulun poliisille kopiointikustannusten kattamiseksi.

Myös suojelupoliisi ja huumepoliisi ovat valmiudessa pistämään teidät rautoihin, jos tulette vaimonne kanssa toikkaroimaan Oulun suunnalle.

Taidepoliittinen sihteerimme haluaa liittää tähän yksimielisesti hyväksymämme lausunnon tekeleenne taiteellisesta tasosta: Tämä ei ole taidetta, vaan täyttä paskaa! Olette pahasti harhojenne vallassa. Luova kansallinen kulttuuritalous on pelkästään tyytyväinen, että teillä ei ole rahaa palata uhkailuistanne huolimatta sekoittaman Suomen taide- ja yhteiskuntaelämää. Euroopan Unionin kulttuurilautakunta on hyväksynyt yksimielisesti samansuuntaisen ponnen (1 paikalla, 2450 poissa, tyhjiä 0). Niin tunnettuja ovat töppäilynne Amsterdamin punaisten lyhtyjen kortteleissa.

Hyvästi, yksimielisesti yli puoluerajojen

Oulun läänin taidetoimikunta

Pelko on aseeni

Pelko on asenteeni. Kaikkeen kannattaa suhtautua epäilevästi ja äärimmäisen torjuvasti. Ketään eikä mitään ei saa päästää lähelle ennen kuin kohde on satavarmasti todettu viattomaksi. Hong Kongissa tätä vainoharhaisuuttani kuvaaan e-kirjassani "Talon mies".

Mutta oikeassakin elämässäni tiedän että kuka tahansa voi milloin tahansa olla perässäsi. Siksi koiran kanssa kävellessä teen nopeita väistökierroksia nähdäkseni pyrkiikö kukaan perään. Ei ole helppoa olla vainoharhainen, kuten Mirkka toteaa samaisessa e-kirjassani.

Eilen olin hoitamassa asioita Helsingissä. Tapasin Jake Vanhasen kahvilassa Kaisaniemenkadun ja Mikonkadun kulmassa. Jake on joissakin peitehommissa, vaikka virallisesti työskentelee tietoturvayhtiössä. Hänellä on kuitenkin aivan liikaa rahaa ja aikaa, jotta kuvio toimisi. Nuorempana hän oli jonkin sortin hakkeri, joka huhun mukaan onnistui huijaamaan pankkien onnettoman tietoturvan vuoksi skimmaamalla ja muuten himmaamalla isot rahat.

Toki ajan henkeen kuului että FBI lopulta jäljitti hänet. Häkissä Amsterdamissa Supon miehet tullessaan noutamaan hänelle tekivät Jekelle tarjouksen josta ei voinut kieltäytyä; tulet meidän hommiin nettipetosten selvittäjäksi tai istut peräreikä ruvella loppuelämäsi Amerikan maximun security vankiloissa.

Näin olen kuullut tapahtuneen, en tiedä menikö näin. Mutta siellä hän Helsingin ydinkeskustassa Fuck Securen nimissä istuskelee ja pitää pitkiä vanhan ajan lounastunteja jotka tosiaankin usein kestävät koko päivän. Palkan maksajasta ei minulla haisuakaan.

Minulla ei ole enää mitään pelättävää, ei mitään salattavaa. Olen onnistunut kätkemään jälkeni, rikokseni ovat aikoja sitten vanhentuneet. Varsinkin kun kukaan ei ole koskaan edes päässyt niin lähelle että olisi alkanut niitä tutkimaan.

Aika oli ennen toinen, olimme tavoittamattomissa. Piti vain osata lopettaa ajoissa kun FBI ja muut alkoivat lähestyä. Suurin osa ei luopunut, jäivät kiinni, istuvat pitkiä tuomioita eri puolilla maailmaa. Pelko on ollut toimiva aseeni, nu är det bara och njuta tässä elämässä. Vaikka välillä unohdan etuoikeutetun asemani tällä erää täällä kesäisellä Kotkansaarella, syksyllä jossakin muualla missä aurinko paistaa.

Siksi olen hölmistynyt kun Jake pamauttaa ensimmäiseksi:

- Tätä kahvilaa tarkkailee suojelupoliisit nettipojat.
- Mistä tiedät?
- Huvikseni aina sillon tällöin tsekkaan avoimet verkot ja ennen muuta kuka niistä on kiinnostunut.
- Ja nyt Supo on tästä Roasteriesta kiinnostunut?
- Siltä näyttää. Jotakin jäljittävät. Tosin tänään jenkkien NSA joutui lopettamaan ainakin tilapäisesti maailman kaiken nettiliikenteen keräämisen kun ei päästy senaatissa asioista poliittiseen yhteisymmärrykseen. Ehkä nämä pikkuapurit nyt yritävät hoidella omalla tontillaan osansa, vaikka surkealta näyttää.
- Siinähän hoitelevat.
- Ei sinulla ole mitään hajua miksi ne voisivat esimerkiksi olla sinun perässä?
- No ne nyt ovat välistä kaikkien perässä kun niillä ei ole mitään järkevää tekemistä.
- Täällä on meidän lisäksi tuo ryssien turistiporukka. Sitäkö ne muka sitten seuraavat? Ei noilla resupekoilla ole edes älypuhelimia.
- Seuratkoon puolestani ketä lystäävät.
- Otappa kuule kumminkin asia huomioon.
- No voin mä ottaakkin. Mutta mistä vitusta mä tiedän milloin ne mua seuraavat langattomien verkkojen kautta?
- Mä voin antaa välistä vinkkiä. Niiden systeemit ovat avuttomat. Lisäksi olen varma että ne haluavat tahallaan tulla ilmi. Pelotella ihmisiä valtakunnan turvallisuuden nimissä. Pikkukusi on noussut pikkupojilla hattuun.
- Siinähän pelotelkoon, pikkukusipäät.

Juotiin kahvit, syötiin lohisopat. Pohdittiin Helsingin syvintä olemusta. Parasta on silloin kun käy ohimennen siellä hoitamassa asian, pari. Sen jälkeen menen istumaan Stockmannin alakerran nahkanojatuoleihin katsomaan Aatos Erkon tavoin kuinka tossua kulutetaan. Pari tuntia piisaa kerrallaan. Sitten voi vaihtaa maisemaa ettei kaiken perinpohjainen tuttuus ala kyllästyttämään.

Juttua piisaa, mutta sitten mun on mentävä, Jakekin muka viittaa työkiireisiinsä. Matkalla Kotkaan kummastelen että mitähän Jake halusi viestiä? Ja miten hän pystyy seuraamaan seuraajia, eli tässä tapauksessa Supon poikia. Kuka maksaa Jaken palkan?

Puhelin soi Porvoon kohdalla. Soittaja on Jake.

- Semmoist mä vaan että Supon tyypit seuraa sua edelleen. Ottivat just yhteyden kännyysi Porvoon mastojen kautta.
- Pitääkö mun sulkea puhelin, vai mitä mä teen? Pistänkö niille törkyviestejä?
- Älä tee mitään. Kiinnostaa seurata miten ja minne sua seurataan. Miksi kysymykset ovat kovin vaikeita, sen jätän sun mietittäväksi.
- Vitut mä mitään mietin. Ei ne pääse mun jäljille, ovat about kymmenen vuotta perässä.

Loviisan kohdalla Jake panee tekstarin, että signaali on salattu mutta edelleen havaittavissa. Kotkaan saavuttuani viesti kertoo että se on kadonnut.

Kun illalla tihkusatessa kävelen koiran kanssa Sapokassa ja Katariinan Meripuistossa teen varmuuden vuoksi varmistavia harhautuksia. Kukaan ei kävele perässäni. Ehkä ne katselevat minua satelliitin kautta? Ihmettelevät miksi kaltaiseni hybridit siirtyvät tänä maailman aikana vähitellen itärajan tuntumaan tekemään ties mitä? Ja kuka maksaa minulle palkan ja mistä?

Pelko on syytä pitää edelleen aseena, vaikka edes se ei enää minua pelota. Mutta asenne on tärkein, paskiaisille ei pidä antaa edes pienen pientä mahdollisuutta. Kuitenkin tajuan olevani jonkin jäljillä tässä kaikessa. Mutta minkä?

Aamulla kännyssäni on viesti Jakelta: Oli vissiin illalla Kotkassa märät kelit? Kastuiko jalat?