Lost in Space

Olen pannut luukut kiinni. Perunut lehtien tilauksen, enkä suostu edes vastaanottamaan ilmaiseksi tulevia. En katso uutisia ja säätä, en edes Ajakohtaista Kakkosta. Silti minulla pätkii. Virkaholhoojani mukaan "informaatioähky ei tunnu hellittävän". Kun katson illalla elokuvan, en seuraavana aamuna millään muista minkä rainan olen katsonut. Tämä viittaa kenties johonkin vakavampaan. Tai sitten olen tulossa tolkkuihini ja tajuan, että ihminen voi elää onnellisena ainoastaan menneitä muistamatta.

Ajatus saa minut hyvälle tuulelle. Menen Pöxymäen supermarkettiin ostamaan uusia perunoita ja tomaatteja. Illalla pitää jälleen grillata. Se on kunnon ihmisten touhua, ei mikään elokuvien tuijottaminen jättitelkulta. Varsinkin jos kuppi on niin täynnä, että ei suostu enää ottamaan mitään vastaan, ei edes maailman huonointa elokuvaa Russ Meyerin "Kill Pussycat Kill´iä", kuten eilen yritin.

Sen jälkeen lähdin kävelemään kesäiltaan ja päädyin Malmin hautausmaalle. Siellä asuu paljon kuolleita, mutta en jaksanut laskea tarkkaa lukumäärää. Keskityin tällä kertaa vain nuorena kuolleisiin ja aina kun luin hautakivestä itseäni nuorempana kuolleen nimen, pani se miettimään. Tätäkö se elämä oli, eikä kummemmaksi muuttunut?

Paluumatkalla eksyin ja näin outoja viidakkokyliä Pöxymäen laitamilla. Niissä asui ihmisiä, joiden en voinut uskoa millään mittarilla olevan onnellisia. Muuten he olisivat jo ajat sitten pakanneet kimpsunsa ja lähteneet kävelemään. Olenko minä muka sitten onnellinen? No jaa, mene ja tiedä. Ainakaan viinoissa ei ole ollut viime aikoina kehumista antabusporetablettien vuoksi.

Mutta ensi viikolla olen Korfun saarella. Siellä on 40 asteen helle, raportoi jokin toosa, jota en ehdi hakata mäsäksi, kuten teen näille tietokoneen retaleille harva se päivä. Selvitymisstrategiani on selvä, Korfulla ostamme jääkaapin täyteen kaljaa, retsina viintä ja ouzoa, brandy metaxaa unohtamatta. Sen jälkeen istumme parvekkeella ja katsomme merta. Ja jos helle yltyy, käymme hakemassa marketista lisää kaljaa. Luulen, että tällä konstilla lomareissu sujuu yhdessä hujauksessa ja sen jälkeen muistan turhia asioita entistäkin vähemmän.

(Panisin tähän kivan kuvan, jossa olisi vettä ja saari, mutta kuvat ovat toisella koneella toisessa huoneessa, enkä jaksa kävellä sinne. Liikkuminen on turhaa ajanhukkaa, paitsi käveleminen, josta tulee hyvälle tuulelle.)

Luen Digitodaysta tulevaisuuden tutkija Mika Mannermaan kehittäneen ohjelman, jonka avulla tulevaisuus voidaan kartoittaa aikaisempaa tieteellisemmin. En malta olla pistämättä kommennttia:

"Luettuani Mannermaan ja muiden suomalaisten tulevaisuuden tutkijoiden opuksia vuosien kulessa, en näe heidän tekniikoissaan mitään olennaista lisäarvoa normaaliin strategia- yms. työskentelyyn. Ilmeisesti tällainen ohjelmisto otetaan vakavasti vain julkisella sektorilla, jossa asiat on tähänkin asti totuttu vääntämään rautalangasta. Suomessa on kuulemma maailman ainoa "tulevaisuuden tutkimuksen professuuri", mikä osaltaan osoittaa ettei muualla tällaisiin sabluunoihin uskota ja tunneta tarvetta..."

Ähkyni on pahinta mahdollista sorttia, totta tosiaan!